Reitan päiväkirja

4: Koska isi ei pelkää mitään

Minun mieheni korjasi ylppärikokeita silmät kiinni sängyllä päiväpeiton päällä. Tiesin, ettei hän nukkunut. Reita ei osaa olla paikallaan, paitsi nukkuessaan, jolloin hän on yhtä liikkumaton kuin kuollut. Nytkin hän tärisytti nilkkaansa.

Menin siihen vierelle kyljelleni makaamaan. Nykyään saatoin siirtää hänen liian pitkäksi kasvaneita hiuksiaan etusormellani hänen korvansa taakse. Hän avasi silmänsä. Vielä vuosi sitten hän olisi vinkaissut, että sattuu. Reitasta hiuksien harjaaminen tuntui silloin skalpeeraukselta, ja ihoon sattui jos sitä hinkkasi. Juuri ja juuri saatoin silloin silittää häntä selästä, jos välissä oli paksu paita. Ei tarvittu kuin kortisonikuuri ja sen jälkeen Oksikloriinia, niin hänestä oli tullut nopeasti paljon normaalimpi. Reita-parka: hänellä oli mennyt kolme ensimmäistä seurusteluvuottamme ennen kuin hän oli saanut sanottua, että silittäminen tuntui samalta kuin jos kuorittaisiin ihoa kuorimapuukolla.

Pelottavana häntä pidetään aika usein, siis ensitapaamisella. Ei hän oikeasti ole vaarallinen, eikä edes pelottava. Annoin hänen mönkiä lähemmäs tietokoneensa edestä ja sovitella kasvonsa kaulaani vasten. Jos joku häntä pelkäsi, sellaiselle pitäisi näyttää kännykästäni eräs video kesältä hänen äitinsä kotoa. Siinä Ruska halusi näyttää isille erityisen isoa matoa, ja isi oli suoranaisen kauhuissaan. En voinut kuin nauraa, kun Reita puolustautui pikkutyttöä ja matoa vastaan nostamalla muovisen puutarhatuolin tanaan ja yrittämällä pitää tuolin jalkojen avulla Ruskan matoineen kaukana. Ja kun Ruska tajusi, että iskä oikeasti pelkää pientä matoa, alkoi ihan hirveä kikatus ja pelottelu. Mä heitän, mä heitän, ota iskä koppi, nyt mä heitän. Et jumaliste heitä, ikinä enää en puhu sulle jos heität, katokin ettet heitä, nyt ihan varmasti saat tietää miltä piiskaaminen tuntuu jos heität. Video loppuu siihen, kun Reita juoksee äitinsä taloon turvaan ja on ihan varmasti nopeampi kuin minkään sortin Usain Bolt. Harmi, etten huomannut ottaa videolle myös sitä, miten valkoinen ja huolestunut Reita halusi tarkastaa olohuoneen ikkunan kautta Ruskan käsien  olevan varmasti tyhjiä madoista. Hän oli vääntänyt kaikki ovet lukkoon, eikä suostunut tulemaan ulos näkemättä tyhjiä käsiä. Lisäksi hänen äitinsä ja minun piti todistaa hengellämme, että mato oli palautettu turvallisesti perunamaahan. Ruska meinasi pissata housuun, kun nauroi niin hervottomana. Jälkeenpäin hän oli kuitenkin sitä mieltä, että iskä pelleili, koska iskä ei pelkää mitään.

Kun Reitan hengitys alkoi kuulostaa siltä, että hän todella kuvitteli minun jäävän päiväunille tai jotain, nousin taas ylös. Minä en keskellä päivää nuku. Silloin urhean mieheni kurkusta pääsi nenän kautta omituista, nurisevaa ääntä. Tyytymätön Reita on yleensä ihan suloinen. Nälkäinen Reita on ihan mahdoton: kiukuttelee tehokkaammin kuin Ruska ikinä. Vaikka kyllä Reitakin osasi pentuna mieltään osoittaa. On aina osannut. Minä pyysin hänen äidiltään hänen ensimmäisen kerhokuvansa omaksi, kun se on niin upea. Aion kehystää sen. 90-luvun alun lapset nimittäin pitelivät kerhokuvissaan isoa kylttiä, jossa luki kerhon ja ryhmän nimi, sekä vuosiluku. Yleensä kaikki halusivat pidellä sitä, mutta ei kuulemma Reita, joka ilmeisesti pelkäsi herättävänsä kyltin kanssa huomiota. Joku, varmaan kerhotäti tai valokuvaaja, hänet kuitenkin siihen pakotti, ja hänen itkettynyt ja vihainen ilmeensä on sen mukainen. Ei se kyltti huomiota herätä, vaan se pieni murhaava viisivuotiaan naama. Sama, parikymmentä vuotta vanhempi naama kääntyi sängyltä minua kohti ja kertoi ilmeellään Reitan tämän päivän traagisesta kohtalosta, tästä karusta hylätyksi tulemisesta. Hänen teeskennellyn murjottava ilmeensä on hyvin teatraalinen.

Sanoin meneväni pelaamaan jalkkista. Hän sanoi, että vauvalle käy vielä jotain. Pudistin päätäni. Eikä käy. Tämä vauva on vielä pieni, ja minä aion pelata jalkapalloa niin paljon kuin jaksan. Ja tuolla toisella vauvalla, vaikka iso olikin, oli nyt ylppärikokeita korjattavanaan. Mennessäni sanoin vielä Ruskalle, että vahtisi, että iskä tulee tekemään ruokaa viimeistään kun isoviisari on kahdentoista päällä.

Oho, en elätellyt toivoa että joku malttaisi kommentoida näitä, kun nämä eivät edes liity hevosiin! Kyllä tuli hyvä mieli. Kiitos. Yhtä hyvä mieli tuli niistä kommenteista, jotka sain yksityisesti: niistäkin kiitos! Valitettavasti tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että olen kirjoittanut lisää. :/

Maija kertoo

3: Viinimarjapuskien hurjin intiaani

Rapsuttelin pää sylissäni sohvalla nukkuvan Reitan kuluneita hiuksia niin kuin koiraa. Minun olisi pitänyt herättää hänet takaisin esseenkorjauksen pariin, mutta en millään malttanut. Hänen oikeassa silmässään ei ollut kauhean montaa ripseä, mutta tiesin vasemmassa silmässä olevan ihan järkyttävän pitkät mustat ripset. Muuten minun Reitani oli hyvin samanlainen kuin parikymmentä vuotta sitten, kun molemmissa silmissä oli vielä hämmentävän pikät ripset.

Reitan äiti oli kaikkien mielestä kova jätkä. Tai siis kaikkien sellaisten mielestä, jotka hänet tunsivat. Hänellä oli 90-luvun pörröinen permanentti. Reitalla on ysimillinen vanha videokasetti, jossa on pieni pätkä hänen äidistään. Se on kuvattu hänen olohuoneensa ikkunan kautta ulos. Siinä äiti polttaa tupakkaa roskiksilla ja katselee kalpeanväristä taivasta. Sitten äiti tumppaa tupakkansa ja ojentaa kätensä roskiksille. Se, mihin videon katsoja ei aluksi kiinnitä huomiota, se musta liikkumaton möltti roskiksella, onkin hänen lemmikkivariksensa, joka nousee istumaan hänen käsivarrelleen kuin orrelle. Äiti silittää variksen päätä sormillaan ja sitten hänen katseensa osuu kameraan. Hän hymyilee sen näköisenä, kuin miettisi, sattuiko tekemään äsken jotain noloa, joka nyt tallentui kameralle. Muistan sen variksen. Se varasteli ruuveja Reitan isältä ja hyppi terassin pöydällä ilmaan, kun Nokian 3310 -puhelimesta laittoi Säkkijärven polkan soimaan.

Reitan isästä en paljoa muista. Muistan käsivarret täynnä tatuointeja, ja yhtä mustat hiukset kuin Reitalla. Senkin minä muistan, keneltä Reita on perinyt pakkomielteensä hoivata joka ainoa elukka kuntoon ja tarjota koti miljoonalle marsulle. Hänen isänsä oli ihan samanlainen. Hänellä oli aina vähintään pari siipirikkoa lintua parantelemassa vointiaan, ja niiden lisäksi mitä erikoisempia lemmikeitä. Kun Reita oli viiden, hän sai isältään oman karitsan, ja nimen omaan hänen isänsä taisi olla se, joka suostutteli Reitan äidin lupaamaan likaiselle lampaalle nukkumapaikan Reitan sängyn vierestä. Se lammas oli seinähullu. Se seurasi Reitaa joka paikkaan ja huusi sydäntäsärkevästi, kun ei päässytkään mukaan. Se joi tuttipullosta laimennettua maitoa koko elämänsä, vielä vanhoilla päivilläänkin. Vieraita ihmisiä kohtaan se oli aggressiivinen. Se sekä puri että puski, vaikka se ei edes ollut pässi. Aikuisempana Reita sanoi, ettei edes tajunnut lampaansa olleen vihainen: eihän se hänelle koskaan kiukutellut.

Viihdyin hyvin Reitan isän lintujen kanssa, vaikka niihin ei saanutkaan koskea. Kerran yritin, ja lintu nokkaisi minua kipeästi. Linnut eivät kuitenkaan olleet se syy, miksi minä ja muut kakarat siellä kävimme. Se oli Reita. Reita oli paras leikkimään inkkaria. Hänellä oli sairaan pitkät hiukset, sellaiset kuin oikeilla inkkareilla. Saksimme niihin kerran epätasaisen sivusiilin salaa leikkimökissä, koska tottakai intiaanilla on oltava toinen puoli päätä kaljuna jousipyssyllä ampumista varten. Hänen äitinsä sai kohtauksen.
Reita keksi loputtoman määrän seikkailuja marjapusikoissa ja tienreunusten heinikoissa. Hänen äitinsä koirista tuli puhveleita, joita me metsästimme armotta. Kiipesimme järkyttävän korkean poppelin latvaan tähystämään naapuriheimojen savumerkkejä. Keräsimme maissintähkiä kaurapellosta henkemme pitimiksi. Paahdoimme ne terijoensalavista pudnneista pikkuoksista kokoamamme nuotion yllä. Juoksimme olemattomia villihevosia kiinni synkässä ja vaarallisessa, käärmeitä ja myrkyllisiä hämähäkkejä kuhisevissa tienposken intiaanimetsissä. Taistelimme rohkeasti englantilaisia valloittajia vastaan joensuistolla, jonka toisella puolella koiranlenkittäjät pissattivat lemmikkejään samaan ojaan. Thomas ampui Kocoumin kerta toisensa jälkeen, kunnes Reita kyllästyi ja ilmoitti olevansa jatkossa alipäällikkö Pochins. Ja koska minä olin tietenkin päällikkö Powhatanin nuorin ja rakkain tytär, hän oli minun veljeni.

Reitan hartiat säpsähtivät. Hän hengitti terävästi sisään ja alkoi hieroa silmiään nyrkeillään. Sitten hän venytti kätensä oikein pitkiksi suoraan eteenpäin sormet harallaan, ihan niin kuin meidän Nappi nautinnollisesti venytellessään. Hän silitti polveani hetken aikaa ja kääntyi sitten laiskasti selälleen.
"Mikset sä herättäny mua?" hän kysyi katsoen minua niin sekavasti, kuin juuri päiväuniltaan herännyt mies vain voi. Enkä minä tietenkään voinut sanoa, että siksen, kun näytit taas vähän aikaa viinimarjapuskien hurjimmalta inkkarilta.

Nyt meikäläinen ryhdistäytyy näiden spinnareiden kommentoinnin kanssa, kun ei sitä omaa tekstiä synny vieläkään. Onneksi mulla on ensi viikolla pari päivää kun ei ole koulua eikä töitä, ehkä sitten..

1: Se kerta kun iskä oli tyhmä

Hirveän kivaa, että säkin oot laajentanut tekstejäsi spinnarien puolelle. Tykkään hahmoina kauheasti Maijasta ja Ruskasta, joten on tosi kiva kuulla heistä lisää. Tykkäsin tässä tekstissä tavastasi kuvailla, miten Reitalle pikkuhiljaa paljastuu, kuka Yen on. Minä tietysti arvasin lapsen henkilöllisyyden jo tästä – mutta minä tiedänkin kaiken, mitä täällä tapahtuu. Reita ei.

Mietin kuka minulle tuli mieleen tavasta jolla se poika hymyili Ruskalle...

Miten ihanasti pienet lapset puhuvatkaan! Ruska saa mussa aina aikaan aww-reaktion, kun hän tarinassa esiintyy.

"Iskä. Onks meillä Skiip?"

Ihailtavaa, miten selkeitä asiat ovat Ruskalle. Vaikka pikkutyttö on varttunut täällä jumalan selän takana (missä konservatismi on valloillaan vielä tänäkin päivänä..), ei hän kyseenalaista Yenin sukupuolta. Good parenting, I guess?

"Ootko sä tyttö nyt sitte iskä ku sulle laitettiin tyttöjen vaatteet?"
"En?"
"Niin."

---

2: Pitkän parisuhteen salaisuus

Arkinen, mieltä lämmittävä teksti, jossa on mielenkiintoista pohdintaa – voin allekirjoittaa paljon, vaikkei tämä mun alle neljävuotinen suhde olekaan niin kamalan pitkä vielä.

Pitkän parisuhteen salaisuus on omat hammastahnatuubit molemmille.

Tykkäsin, miten hammastahna kulki läpi tekstin ja symboloi kaikessa yksinkertaisuudessaan toimivan parisuhteen peruspilareita. Kivan erilainen teksti, vaikka hahmot ovatkin tuttuja ja tekstissä on paljon viittauksia asioihin mitä viimeisen puolen(?) vuoden aikana on tapahtunut. Jes!

2: Pitkän parisuhteen salaisuus

Olen ollut Maijan kanssa yhdessä jo aika pitkään, jos se suhteutetaan meidän ikäämme. En ole oikeastaan ikinä miettinyt, mikä on pitkän parisuhteen salaisuus, mutta kun Chai kerran ahdistuneena käsiään väännellen kysyi sitä, osasin heti vastata.

Pitkän parisuhteen salaisuus on omat hammastahnatuubit molemmille.

Emme riitele pikkuasioista. Hän saa kaikessa rauhassa puristaa hammastahnatuubiaan keskeltä ja jättää sen korkin sitten auki. Minun ei tarvitse valittaa siitä, että on inhottavaa antaa hammastahnan kuivua korkki auki, tai että hammastahnatuubia pitää puristaa loppupäästä. Hänen hammastahnansa ei liity minuun mitenkään, kun minulla on omakin.

Sama koskee kaikkea muutakin. Maija on vapaa puristelemaan ihan mitä tahtoo ihan mistä tahtoo, ja tähän asti hän on valinnut puristelevansa minua. Tottakai minä olen välillä mustasukkainen. Silti en saisi häntä valitsemaan itseäni sillä, että kulkisin hänen perässään ja pelkäisin etukäteen sitä päivää, kun hän haluaakin jonkun toisen. Chai kysyi siitäkin, eikö minua oikeasti muka haittaa se, miten se Dahlstenin kakara puhuu välillä Maijalle. Eikä tosiaankaan haittaa. Olen naimisissa Maijan kanssa, enkä sen pojan: Dahlsten on vapaa tekemään ihan mitä haluaa. Se kloppi on sitä paitsi niin ylimielinen, ettei Maija ikinä kiinnostu siitä. Saattaisin olla ahdistuneempi, jos joku varteenotettava kilpailija käyttäytyisi samalla tavalla. Silti en voisi sille yhtään mitään. Sekin olisi Maijan oma henkilökohtainen hammastahnatuubi. Maija päättää ihan itse, mitä tekee ja kuinka kuvottavasti käsittelee hammastahnaa tai miehiä.

Olenko sitten ikinä epäillyt, että jotain hämärää olisi meneillään, Chai kysyi. Tietenkin olen kuvitellut kaikenlaista pääni sisällä, mutta ei minulla ole ikinä ollut mitään syytä oikeisiin epäilyksiin. Maija on sellainen, että hän kertoo kaikesta. Tarkoitan siis ihan kaikesta: sellaisestakin, josta en välittäisi kuulla. En taida oikeasti haluta tietää, kehen hän on milloinkin ihastunut, tai kuka on hänen mielestään erityisen komea. Sen verran mustasukkainen minä olen. Välillä toivon, että hän vain häipyisi puhumatta viikonlopuksi jalkkisturnaukseen sen sijaan että erittelisi minulle ennen lähtöään sitä, miten sairaan siisti tyyppi uusi joku mikälie puolustuspelaaja on. Tiedän, että viimeistään viikon kuluttua hän puhuu kuitenkin jostain toisesta. Hän ei ikinä vertaa ketään minuun tai minua kehenkään, ja joka ilta hän sanoo minulle että arvaa mistä mä tykkään sussa eniten. Vastaus siihen on muuten joka päivä eri. Hampaansa harjattuaan Maija muistaa muuten aina laittaa kuvottavan hammastahnansa kuitenkin peilikaappiin piiloon normaalien ihmisten katseilta. Ihan niin kuin sitä ei olisikaan. Minun ei tarvitse murehtia sitäkään, että joku muu saisi tietää millainen sottapytty Maija välillä on. Että hirveäksi puristeltu hammastahna jäisi vaikka pesualtaan reunalle kaikkien ihmeteltäväksi.

Maija ei voi ymmärtää sitä ylivertaista etua, mikä seuraa hammastahnatuubin järjestelmällisestä puristamisesta. Hän ei ymmärrä montaa muutakaan minulle tärkeää asiaa. Hevosia. Sitä että vaatteet eivät ikinä saa koskea lattiaa, koska meillä on jumaliste viisimiljoonaa vapaana karvojaan karistelevaa lemmikkiä. Lukemista. Minun kavereitani. Silti hammastahnani on ollut jo vuosikausia samassa kaapissa kuin hänen. Minun hammastahnani koskee häntä yhtä vähän kuin hänen hammastahnansa minua.

Kun Ruska kasvoi, meillä oli ongelmia. Silloin puhuttiin erosta ensimmäisen kerran. Toisten hammastahnat saivat olla niin kuin ovat, mutta Maija puhui usein siitä miten hevosiin menee liikaa aikaa ja rahaa. Käskin hänen olla itse kotona välillä ja potkia pallonsa vaikka varastoon muutamaksi vuodeksi. Hän sanoi, että minun pitäisi joko värjätä hiuksiani useammin tai antaa niiden kasvaa, ja että pallon potkiminen tekisi minullekin hyvää. Minä sanoin, että aja saatana partasi, ja lähdin koirien kanssa nukuttamaan Ruskaa vaunuihin. Kun tulin takaisin, Maijaa ei ollut missään. Minun oli soitettava hetken kuluttua hänelle, ja puhelin tuuttasi varattua. Ja se tuuttasi varattua vielä puolen tunninkin kuluttua. Ja tunnin kuluttua. Olin huolissani, ja olin vainoharhainen. Kun puolitoista tuntia oli kulunut, vihainen ja punainen Maija rämähti ovesta sisään niin että koiratkin alkoivat haukkua hullun lailla. Missä saatanassa sä oot ollu, mä oon juossu tuolla jumalauta pitkin mettiä, ja kenelle helvetille sä puhut puhelimessa kaks tuntia putkeen? hän huusi minulle, ja Ruska alkoi itkeä. Hän suuttui vielä enemmän, kun aloin nauraa, mutta nauroi itsekin käsittäessään että olimme soitelleet koko ajan ristiin. Silloin Ruska alkoi viettää Meeri-momman luona yhden kokonaisen illan joka ainoa viikko. Niinä päivinä mekin teimme mitä halusimme, ja minun hammastahnani sai jäädä kaappiin Maijan hirveän, epähammastahnamaisen tuubin viereen.

Aurorankin jälkeen kaikki oli kauheaa, mutta mitään eron uhkaa ei leijunut ilmassa. Kaikki muu oli kuitenkin hyvin. Mekin olemme kasvaneet, vanhentuneet ja siirtyneet eteenpäin. Sen sijaan että Maija olisi oppinut puristamaan hammastahnaa oikein, hän on päässyt urallaan eteenpäin, niin kuin minäkin. Se tarkoittaa, ettei meidän tarvitse enää vääntää siitä, kuinka kallista hevosten ylläpito on. Ja se tarkoittaa myös sitä, että vähemmällä työmäärällä saadaan suurempaa palkkaa. On enemmän aikaa ostella niitä henkilökohtaisia hammastahnoja ja puristella niitä juuri niin kuin tahtoo. Toivottavasti tälle syksyllä syntyvälle vauvalle ehditään hankkia sitten oma hammastahna. En tiedä mitä teen, jos tällekin käy niin kuin Auroralle. Toivottavasti se on tyttö. Toivottavasti se tulee ihan äitiinsä.

Onneksi Maija ei muuten käytä sinappia, koska siitä tulisi riita.

1: Se kerta kun iskä oli tyhmä
8.-12.12.2018

Ruskalla oli vaikeuksia oman asuinalueemme leikkipuistossa. Hänellä oli ollut paras kaveri, jonka kanssa hän oli päätynyt leikkimään vielä kolmannen tytön kanssa. Lopputuloksena Ruska oli jotenkin pullahtanut ulos porukasta. Olin ollut aina paikalla kun tämä kolmikko oli leikkinyt puistossa, enkä silti tosiaankaan ymmärtänyt mistä siinä kaikessa oli kyse. Ruska oli ainakin minuun verrattuna sosiaalisesti taitava, mutta yhtäkkiä ponileikkiin mahtuikin vain kaksi leikkijää.
"Tytöt on valitettavasti välillä semmosia. Miksi sä luulet että mullakin on vaan miehiä ystävinä?" Maija sanoi kotona, kun kerroin hänelle koko kuvion.
"Mä luulin että se oli siksi että sä ajattelit jo vaihtaa mut nuorempaan", hymähdin, vaikka olin oikeasti huolissani Ruskasta.
"En mä voisi. Mähän oon vasta saanu sut koulutettua edes omat jäljet siivoomaan. Mitä jos otatte varastosta yhden pallon mukaan? Ruska vois pelata poikien kanssa jalkkista. Pojat voi katsos leikkiä myös muuten kuin pareittain."
"Luuletsä että Ruska haluaa pelata jotain jalkkista? Eikä se edes suostu leikkiin poikien kanssa kun se sanoo et ne nakkelee kiviä ja kaivaa vaan jotain kuoppia."
"No niinhän ne siinä iässä tekee. Mutta Ruskallekin vois tehdä ihan hyvää nakella välillä vähä kiviä kans."

En ottanut palloa mukaan leikkipuistoon, mutta Ruska tutustui kuin tutustuikin johonkin poikaan. Hän oli hirveän kiltti ja rauhallinen poika, ja niin ujo, ettei olisi halunnut sanoa minulle mitään kun Ruska raahasi hänet käsivarresta luokseni. Kun hänen äitinsä nousi viereiseltä penkiltä, istui viereeni ja komensi poikaa hyvin hiljaa, hän henkäisi minulle hein ja hymyili sillä tavalla sekavasti kuin lapset nyt tapaavat käskettäessä hymyillä. Sitten Ruska jo veti hänet perässään seuraavaan seikkailuun, eikä se poika ollut leikkiessään ollenkaan ujo tai hiljainen. Mietin kuka minulle tuli mieleen tavasta jolla se poika hymyili Ruskalle...

En kysynyt pojan tai äidin nimeä tai mitään muutakaan. Olin kyllä kuullut Ruskalta, että pojan nimi oli Yen, enkä osannut sijoittaa sitä mihinkään kieleen. Vaikka emme oikeastaan jutelleet, saavuimme puistoon joka ilta samaan aikaan ja lähdimme illallisen aikoihin ihan niin kuin meillä olisi ollut jokin sopimus. Ruska loisti. Seurasin lasten leikkimistä ja yritin muistaa, kenen olin ihan vastikään nähnyt hakevan katsekontaktia samalla tavalla kulmiensa alta kuin tuo poika... Ajattelin, että minun pitäisi pyytää se poika äiteineen käymään meillä, koska se lapsi oli mainiota seuraa Ruskalle: ihan hirveän kiltti, aina iloinen, ja osasi leikkiä vaikka mitä. En kuitenkaan oikein saanut kysyttyä, koska olivathan nuo kaksi ihan vieraita. Emme puhuneet milloinkaan tervehtimistä enempä. Paitsi sitten eräänä päivänä, kun se äiti alkoi yhtäkkiä puhua.

"Se on aika hassua että mä en tiedä susta mitään, vaikka me istutaan joka ilta pari tuntia vierekkäin samalla penkillä. Jittramas, Joonan äiti", hän sanoi ja ojensi kätensä. Se oli outoa, koska Ruska oli väittänyt että pojan nimi oli Yen.
"Reita, Ruskan iskä", vastasin kuitenkin ja kättelin Jittramasia vedettyäni tietysti ensin lapaset kädestäni. Se kuulosti intialaiselta nimeltä, mutta nainen ei näyttänyt ollenkaan tyypilliseltä intialaiselta.
"Joona haluaa joka päivä tulla tänne jos vaikka Ruska olisi täällä", Jittramas sanoi.
"Ruskakin kysyy jo aamulla kun mä lähden töihin, että mennäänkö taas illalla."

Olimme hetken hiljaa. Joona löi Ruskaa vahingossa kyynärpäällään, kun yritti kiskoa jotain juurta maasta. Nousin jo ylös hakeakseni Ruskan hetkeksi pois: se likka ei lopeta itkemistä jos ehtii aloittaa, vaikka ei häneen edes sattunut oikeasti. En kuitenkaan ehtinyt ottaa yhtäkään askelta ennen kuin Joona kumartui Ruskan puoleen ja hinkkasi nenäänsä hänen poskeensa. Sekin oli outoa. Ensinnäkin se toimi Ruskaan niin kuin minä olisin puhaltanut pipiä ja sanonut, että ei sattunut: Ruska oli heti tyytyväinen. Toisekseen kuka pikkupoika suostuu hinkkaamaan nenäänsä tyttöön, kun niissähän on tyttöbasilleja ainakin yläkouluikään asti? Ja kolmannekseen: olin ihan varmasti nähnyt jonkun toimivan juuri samalla erikoisella tavalla, enkä yhtäkkiä muistanut kuka se oli. Ajattelin, että ehkä joku toinen lapsi oli joskus tehnyt niin: olin tehnyt omien töideni ohella yhtenäiskoulun alaluokkien opettajan sijaisuuksia syksyn mittaan.

"Onko sulla muita lapsia?" Jittramas kysyi seuraavana iltana.
"Ei... Vaan Ruska..."
"Mulla on toinen poika. Nitthan. Mutta se on jo iso. Me ollaan Joonan kanssa käymässä sen luona vähän aikaa."
"Nitthan - Chai?"
"Joo - joo Chai! Tunnetko sä sen?"
"En, mutta mä tiedän kuka se on. Mä oon ajatellu koko ajan kenestä teidän poika mua muistuttaa."
"Ai... Mutta kun ne on niin erilaisia? Joona on hyvä poika! Tai siis.."
Se oli oudosti sanottu. Ihan niin kuin toinen poika olisi sitten huono. En kuitenkaan tiennyt, halusinko kuulla enempää, joten en kysynyt. Enkä muutenkaan halunnut udella mitään vierailta ihmisiltä. Mutta olin samaa mieltä siitä, että Joona oli hyvä poika.

Seuraavana päivänä Ruska ei enää kysynyt, mennäänkö illalla leikkipuistoon. Kun ajoin puiston ohitse tallille, Jittramas ei istunut penkillä eikä poika leikkinyt puistossa. Palatessanikin puisto oli autio, vaikka se oli hyvin valaistu.

"Iskä. Onks meillä Skiip?" Ruska kysyi sinä iltana valitessaan satua kirjahyllystä.
"Mikä?"
"Se on semmonen näköpuhelin. Yen sanoi että ne ei tuu enää puistoon kun se menee takas Epsoon ja mä voin soittaa sillä sille."
"Ai - eiks sen pojan nimi ollu Joona? Kyllä me saadaan Skype hommattua. Ja valitettavasti mä tiedän myös keltä me saadaan sen Joonan äidin yhteystiedot..."
"Tytön", Ruska sanoi ja työnsi käteeni kirjan kummikarhuista ennen kuin kiipesi sänkyynsä. "Sen nimi on välillä Joona jos on pakko."
"Tytön?"
"Joo - iskä lue jo! Mikä sua vaivaa?"
"Mitä sä nyt puhut? Onks teillä joku mielikuvituskaveri taas?" kysyin Ruskalta epävarmasti.

Voi miten Ruska huokaisi.Se oli oikein vapaista lähtevä kokovartalohuokaisu.  Sen näköinen kuin hän olisi joutunut selittämään saman asian minulle miljoona kertaa aiemminkin, vaikka emme olleet oikeastaan edes puhuneet tästä Joonasta. Koko ruumiillaan huokaisemisen jälkeen hän ponnahti kyynärpäidensä varaan ja katsoi minua.
"Äiti on näyttäny kuvan missä sulla ja sedällä on tyttöjen hameet päällä pieninä", Ruska sanoi.
"Niin?" kysyin Ruskalta. Tiesin sen kuvan: isosiskot olivat pukeneet meidät kun olimme muutaman vuoden vanhoja. En arvannut yhtään mihin Ruska pyrki.
"Ootko sä tyttö nyt sitte iskä ku sulle laitettiin tyttöjen vaatteet?"
"En?"
"Niin."
"Okei. No. Iskä oli tyhmä. Anteeksi. Katotaan näitä Kummikarhuja välillä.. Mä hankin sen Skypen niin et sä voit soittaa sille viikonloppuna. Se on se Chai sen sun uuden kaverin isoveli. ...äiti saa kyllä kysellä siltä sen tytön yhteystietoja sit..."

Aloin lukea Ruskalle ääneen Kummikarhuista, medaljongeista ja hyrmistä. Kuulin miten Ruskan äiti kolisteli sisään joko jalkapalloa potkimasta tai hitsaamasta autoa jonkun Markuksen kanssa. Muiden vaimot veivät tyttäriään kampaajalle, elokuviin ja tanssitunnille. Minun vaimoni vei minun pienen tyttäreni vaihtamaan autonrenkaita ja opetti häntä ohjaamaan itse traktoria, mutta samana iltana he saattoivat letittää Elsa-barbin tukkaa ja tehdä tiikerikakkua. Vaikka minä elin Maijan kanssa  ja 2000-luvulla, olin niin torvi, että olin päättänyt lapsen olevan poika, jos sille laitetaan sininen haalari päälle ja jos sen hiukset leikataan pois... Vaikka olihan sen nimikin Joona... Mitä jos Ruska oli muuten erehtynyt? Olihan se Joona sen mielestä kuitenkin myös mennyt Epsoon ja sille piti soittaa Skiipillä? Mutta joka tapauksessa.

Ruska nukahti. Jätin kummikarhut ja hiivin etsimään Maijaa, jolla oli aina vastaus kaikkeen.
"Ruska on viiden, senki pölhö-kustaa", Maija kuiskasi minulle keittiössä. "Arvaa kiinnostaaks sitä muiden lasten värikoodaus, jos ne suostuu vaan leikkiin sen kaa ponia ja koiraa? Ja jos se on ihmetelly onko se Joona tyttö vai poika, niin kai se on kysyny. Sille se on niin yksinkertaista. Mitä sä edes murehdit semmosia asioita? Se on kuitenki Ruskan kaveri eikä sun."
"Mitä jos se on outo..."
"Mee nyt siitä vaikka heppatallille, ponipoika! Sä oot ainoa joka on outo - tai siis kaikkihan on outoja. Jos sä haluat välttämättä olla Ruskasta huolissas nii oo vaikka siitä miten ne kaks likkaa ei päästä sitä enää leikkiin. Sellanen on nimittäin paljo oudompaa kun se että Ruskalla on nyt uus kaveri, joka nyt sattuu olemaan tyttö jonka nimi on Joona aina välillä jos on pakko."