Hanin päiväkirja

Hani nauttimassa sunnuntain pakkaspäivästä

Kesä oli vierähtänyt yllättävän nopeasti Hania treenaillessa ja hevoslasta hoitaessa. Valmennukset ovat tietysti osa meidän päiväjärjestystä, mutta kisoihin asti emme ole vielä päässeet ja ehkä hyvä niin, sillä Hani ei ole vielä valmis sellaiseen - varsoihan se vasta kesällä Zafrancen, joka btw lähti viime viikonloppuna rapakon toiselle puolen kasvamaan. Siitä tulee varmasti mainio estehevonen, enkä malta odottaa, että pääsen kipuamaan kasvattini selkään.

Hani pärskähti tyytyväisenä, kun etenimme sateen pehmittämää kinttupolkua pitkin eteenpäin. Ilma oli yön sateiden jälkeen viileä, mutta raikas. Lehdet olivat värjäytyneet syksyn myötä kauniin värisiksi ja siellä täällä maassa lymyili pulleita sieniä. Syksy oli ehkä parhain vuoden aika talven lisäksi.

Kinttupolun loppuun talsiessamme, käänsin Hanin leveämmälle soratielle, jota pitkin lähdimme kulkemaan takaisin tallille. Hyvän suoran tullessa eteemme - en voinut olla käyttämättä tilaisuutta hyväksi, joten päätin ottaa rautiaan tamman kanssa vielä lyhyen laukkapyrähdyksen. Hani tuntui olevan tästä enemmän kuin innoissaan, sillä se alkoi pomppelehtia hassusti, eikä olisi malttanut hidastaa lopulta sitten millään. Tutun tallirakennuksen alkaessa näkyä puiden lomasta, siirsin tamman takaisin käyntiin ja kävelimme loppumatkan rennon letkeästi pitkin ohjin.

"Kävittekö pitkän lenkin?" Crimis kysyi ohimennen, kun harjailin Hania tallikäytävällä.
"Ei me kovin pitkää lenkkiä käyty, pari tuntia siellä korkeintaan meni", hymähdin sulloessani harjan takaisin harjapussukkaan.

Nainen nyökkäsi ja jatkoi sitten matkaansa. Mä taas käännyin hevoseni puoleen ja taputin sitä kaulalle. On se niin hieno hevonen.

Katselin vauhdikkaasti kirmailevaa tummanruunikkoa tammavarsaa onnesta pakahtuneena. Zafrance -nimen saanut hevoslapsi oli päässyt tänään ensimmäistä kertaa laitumelle ja meno oli sen mukaista - varsan ottaessa tilaisuudesta kaiken ilon irti.

Tosiaan.

30. päivä viime kuuta Hani oli päättänyt putkauttaa ensimmäisen varsansa maailmalle kaksi viikkoa etuajassa. Ilmeeni oli sen mukainen, kun menin aamuvarhain tervehtimään Hania ja näin rautiaan tamman lisäksi karsinassa myös torkkuvan, ehkä maailman söpöimmän varsan ikinä. Siitä oli alunperin tarkoitus tulla myyntivarsa, mutta eihän siitä nyt raaski luopua..

Illan viimeiset auringonsäteet pilkistelivät suurten, riippuoksaisten rauduskoivujen takaa, kun katselin hieman edemmällä laiduntavaa raudikkoa tammaani. Leppoisa kesätuuli kahisutteli läheistä kasvustoa, lintujen sirkuttaessa ja hyönteisten parveillessa näyttävästi ilta-aurinkoa vasten kuin elävät pölyhiukkaset. Pyyhkäisin karanneen hiussortuvan takaisin korvan taakse ja vihelsin tuttuun tapaan ruohoa nyhtävälle tammalle, joka nosti rennosti päänsä ylös. Hani katsahti suuntaani ja minut tunnistettuaan hörisi tuttavallisesti. Se ei kuitenkaan tehnyt elettäkään liikkuakseen mehevien ruohonkorsien ääreltä, joten hymähtäen laskeuduin alas aidalta ja astelin sen luo. Laitettuani riimun tamman päähän, katsahdin sen pyöreää mahaa, joka oli paisunut viimeisten viikkojen aikana kuin pullataikina. Varsomiseen olisi tuskin enää kovin kauan aikaa.

Paahtavan kuuman ja hiostavan päivän väistyessä illan viileyden tieltä, olin alkanut pakkaamaan ystäväni Alessan kanssa tavaroita autoon. Tavaraa ja tekemistä riitti, mutta kun olin saanut pakattua kaiken Hania myöten hevosautoon - oli mulla aikamoinen voittajafiilis. Enää tarvitsisi vaan näppäillä määränpää navigaattoriin, jonka jälkeen pääsisimme lähtemään kohti Hukkasuota.


"Viidensadan metrin päästä, käänny oikealle", navigaattorin naisääni kuulutti robottimaisen tylsästi, Alessan kääntäessä radiosta pauhaavaa musiikkia pienemmälle. Käännyin kohtuu vilkkaalta maantieltä kapeammalle ja rauhallisemmalle soratielle, jota pitkin ajelimme hetken aikaa, kunnes punaiset tallirakennukset pilkistelivätkin jo puiden takaa.

Vihdoinkin.

Pysäköityäni valkoisen hevosauton tallin pihaan, en voinut muuta kuin huokaista, venytellessäni samalla matkan kangistamia raajojani. Alessaa ei pitkäksi venynyt ajomatka tuntunut uuvuttavan, sillä hänestä uhkui jotain käsittämätöntä energiaa. En uskonut sen johtuvan meidän muutosta vaan pikemminkin siitä, että nainen pääsee näkemään taas pitkästä aikaa entistä hevostaan Lassea, jolla olin itsekin ratsastanut pari kertaa, sen ollessa vielä brunetella. Alessa oli myynyt hunter-ruunan viime syksynä, ostaessaan tilalle uuden, potentiaalisemman hevosen kisaamista ajatellen. Nykyään brunette on kuitenkin hevoseton, sillä hän joutui myymään vastikään myös Santun uuteen kotiin, ruunan ollessa liian haastava tapaus.

Ympärillämme inisevät verenhimoiset hyttyset saivat minut ärtyneeksi, joten huitaisin lähelleni eksynyttä yksilöä kämmenelläni kiroten. Samalla takanamme kuului iloinen tervehdys. Käännyimme hieman yllättyneinä ympäri ja tervehdimme brunettea naista, joka hymyili meille ystävällisesti.

"Taidatkin olla Birgitta?" nainen kysyi kohteliaasti.
"Kyllä vain, lempinimittäin vaan pelkkä Birge", tokaisin tarttuessani siroon käteen - naisen esitellessään vuorostaan itsensä.
"Minut sä taidankin jo tuntea", Alessa naurahti humoristiseen sävyyn, tallinpitäjän kääntyessä hänen puoleensa.
"Tietysti", Crimis tokaisi yhtyen mukaan rentoon nauruun.

Pienen puhetuokion päätteeksi, talutin Hanin ulos hevosautosta. Tamma katseli hiukan jännittyneenä, mutta kuitenkin uteliaana ympärilleen, häntä tötteröllä pöristen. Se liikahteli levottomana ja vastasi tallista kuuluvaan hirnuntaan kaksinkertaisella volyymillä, niin että korvissa tuntui soivan pidemmän aikaa. Lyhyen kävelytuokion päätteesi, talutin Hanin sille tarkoitettuun karsinaan, jonne se sai jäädä mussuttamaan iltaheiniään.

Me ihmiset taas siirryimme kahvittelemaan ja allekirjoittamaan papereita. Tässä kohtaa tiesin, että ilta tulisi venymään vähän pidemmäksi kuin oli alunperin tarkoitus, mutta se ei haitannut laisinkaan.

Honeyed
Suomalainen puoliverinen, tamma
Omistaa Birgitta "Birge"

Sivuille