Maya ja Mini (ja vähä Pond)

84: Sitten on oikeasti aika

Jäin puoleksi päivää miettimään, kenen kanssa Reita tekstissä puhuu. Eläinlääkäri se taisi olla.

Sulla on taito ujuttaa tekstiin huomaamattomasti asioita, jotka kertovat kaikessa arkisuudessaan yllättävän paljon. Tässäkin nyt a) Reita tupakoi, b) Reita ajaa autoa, c) Reita voitti tänään sekä koulu- että esteratsastusluokkansa Tie Tähtiin -cupissa.

Harmaa, herkkuja etsivä turpa tyhjäsi hitaasti taskuni, kun hevoseni etsi toiveikkaana herkkuja. Se veti ulos kuitteja, tupakka-askin, auton avaimet ja kaksi tämänpäiväistä sinivalkoruusuketta.


85: Viimeinen (13.5.)

Ehdin lukea kaksi ensimmäistä kappaletta, kun kurkkua alkoi kuristamaan. Kirjoitat niin kauniisti, Reita. Muistan itsekin sen hetken, ne valonsäteet ja maisemat, kun lähdin hakemaan elämäni hevosta kukkulan laelta viimeiselle matkalle. Kaikessa kauheudessaan siinä oli jotain taianomaisen kaunista.

Sinä päivänä tuuli liehutti vaisusti kuivia heinänkorsia ympärillämme. Kaikki lumi oli sulanut, mutta heinä oli vielä keltaista. Koivuissa oli pieniä lehtiä. Ei niin paljoa, että ilta-aurinko olisi siivilöitynyt rentouttavan vihreänä siihen niitylle, mutta riittävästi, jotta oli kaunis päivä lähteä.

Ja sitten se toinen puoli: raadollinen ja kaunistelematon. Miten saitkin molemmat puolet samaan tekstiin niin sujuvasti.

Paitsi että se tuntui samalta kuin jos minulle olisi tehty avosydänleikkausta täysin hereillä ja ilman puudutusta.

Nyt on haikea olo. Ei pelkästään Mayan takia – meillä ei ole takana niin pitkää historiaa. Mutta jos tämä todella on tarinan loppu, mä jään ikävöimään Reitaa. Näitä tekstejä. Kiitos, kun olet jakanut tämän tarinan meille. Kahdeksankymmentäviisi on aivan huikea luku.

85: Viimeinen (13.5.)

Mayan lähtö oli vaikeinta. Olisin halunnut, että se nukahtaisi jonain iltana karsinaansa, eikä heräisi enää. En olisi halunnut päättää sen puolesta. Toisaalta kun päätös oli tehty, oli oli jo hieman helpompi. Teki mieli itkeä, teki mieli kuolla, mutta sentään en enää kuvitellut oikeasti kuolevani. Se oli jo parannus.

Sinä päivänä tuuli liehutti vaisusti kuivia heinänkorsia ympärillämme. Kaikki lumi oli sulanut, mutta heinä oli vielä keltaista. Koivuissa oli pieniä lehtiä. Ei niin paljoa, että ilta-aurinko olisi siivilöitynyt rentouttavan vihreänä siihen niitylle, mutta riittävästi, jotta oli kaunis päivä lähteä. Koska kauniin päivän kuningatar tarvitsi lähtiessään palatsistaan ikuisesti.

Lyhyenpuoleinen harja hulmahti, kun hevoseni nosti päänsä kuluneesta virheänvärisestä kaurasangosta ja katsoi minua luottavaisena. Mayalla oli punainen riimu päässään, ja minä pitelin narusta. Hymyilin hevoselleni. Sen turpa hamuili leukaani. Koko hevonen säpsähti aina, kun kumarsin yhtäkkiä päätäni aivan vähän ja painoin suukon sen ylähuuleen. Niin se oli aina tehnyt. Nyt partani pisteli sitä, mutta ei varmasti pistellyt vielä kymmenisen vuotta sitten. Silti se oli ollut aina tuollainen. Nuoresta kilpahevosesta asti, kun aloin sitä Mêl Serenissä aikoinaan lapsena hoitamaan.

Viivyttelin tahallani, vaikka minun piti astua kauemmas hevosesta. Kaikki muut olivat tietenkin kärsivällisiä. Olin tarvinnut Keitaron sinne, koska vaikka halusin olla ihan hiljaa ja kahdestaan Mayan kanssa, pelkäsin, ettei kuitenkaan kestäisi sitä. Valkiavuoren Johanneksen kuitenkin tarvitsin aseen takia. En ikinä pystyisi itse painamaan liipaisinta. Silitin hevoseni poskia monet viimeiset kerrat ennen kuin yksi kerta lopulta oli todella viimeinen. Se oli samanlainen kuin kaikki muutkin kerrat. Kaikki tuhannet, miljoonat ja miljoonat kerrat vuosikymmenen varrella. Paitsi että se tuntui samalta kuin jos minulle olisi tehty avosydänleikkausta täysin hereillä ja ilman puudutusta.

Maya söi tyytyväisenä. Kun se nosti päänsä, se käänsi sitä sen verran, että saattoi katsoa minua rauhallisesti oikealla silmällään. Vastasin sen katseeseen yhtä rauhallisesti, vaikka vaistoni vaati minua hyppäämään sen eteen ja suojelemaan sitä. Minun pieni hevoseni, esikoistyttöni luotti minuun, enkä minä ikinä enää rakastaisi ketään toista niin kuin sitä. Kuiskasin sille hyvää yötä. Ei kulu montaakaan vuosikymmentä, Maya, niin taas tavataan, ja minä muistan sinut joka päivä. Ei montakaan vuosikymmentä. Muista tulla minua vastaan sitten, Maya, koska minä rakastan sinua joka päivä siihen asti, ja sen jälkeen ikuisesta ikuiseen. Silmäni räpsähtivät sekunnin murto-osaksi kiinni, kun kuului yllättävän kova laukaus.

Jos minun pitäisi kuvailla, miltä tuntui kumartua hevosen puoleen, sulkea päälimmäiseksi jäänyt oikea silmä ja ottaa riimu pois jotta se olisi ikuisesti vapaa uudessa paikassaan, en osaisi kertoa. Kertoisin siitä, miten sen ruumis oli vielä lämmin, miten sen takajalka vielä kerran potkaisi refleksien vuoksi, ja miten sillä oli vielä kauraa suussaan. Se näytti täysin elävältä. Sen päässä oli sinertävä reikä, joka olisi voinut olla laitumelta tullut nirhauma. Vasta noin vuorokauden kuluttua tajusin, että toiselta puolelta sen pää ei varmasti ollut yhtä kaunis enää. Silloin tuijotin kuitenkin sen korvia, sen kahta täydellistä korvaa ja oudoksuin, miten ne eivät osoittaneet minua kohti.

Minulla oli hätääntynyt olo, kun taputin sen kaulaa viimeisen kerran. Jokin vaistomainen refleksi koetti pakottaa minut lysähtämään sen päälle, hautaamaan kasvoni sen kaulaan ja huutamaan niin lujaa kuin pystyisin. Ja samalla tiesin, ettei edes se auttaisi. Katkaisin puukolla sen hännän mahdollisimman ylhäältä ja jätin hevosen sitten siihen missä se makasi. Sitten käännyin, ja kävelin pois solmuun vedetty häntä nyrkissäni, enkä katsonut taakseni. Tuntui kuin olisin ollut yksin. Paras ystäväni oli jo muualla.

Ennen kuin lähdin, halasin Keitaroa kauan ja tiukasti, ja koska melkein aloin itkeä täysin holtittomasti, en sanonut hänelle mitään. Halasin vain, niin kuin se olisi ollut jokin pakonomainen kouristus, ja puristin hänen niskahiuksiaan samalla kädellä kuin katkaistua hevosenhäntää.

Niin loppui Mayan, maailman hienoimman virtuaalihevosen tarina, sekä samalla sen isännän tarina, sillä ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan yhtä ilman toista.

84: Sitten on oikeasti aika

"No hetken. Vähän aikaa."
"Selvä."
"Se voi olla Reita kuukauden, tai se voi olla päivän."
"Selvä."
"Sun pitää soittaa sitten heti."
"Selvä."

En tiennyt, kuka hoiti Pondin, vai hoitiko kukaan. Se saattoi olla vielä kuljetuskopissakin. Istuin itse Mayan karsinassa. Se oli sisällä, vaikka oli vielä melko varhainen ilta, ja vaikka ulkona oli lämmin. Se nautti leukarapsuista, joita sille annoin. Tartuin sen ylähuuleen ja nostin, eikä se välittänyt. Sillä oli vielä muutama hyvä hammas jäljellä. Sen jalkoja en uskaltanut tutkia, enkä painella sen lantiota.

"Ei se loputtomasti kestä. Tämä veis nuorenkin hevosen munuaiset ennen pitkää."
"Kunhan se ei oo kipeä."
"Ei se oo. Mut ei tämä sitä tosiaankaan paranna."

Olin kritisoinut jyrkästi niitä kaikkia, jotka eivät lopettaneet eläimiään tarpeeksi nopeasti. Olin hokenut, että jos oli tarpeeksi rohkea ottamaan eläimen vastuulleen, oli oltava tarpeeksi rohkea päästämään irti. Ja tässä sitä oltiin. Venytettiin parhaan ystävän elämää, vaikka sen polvissa ei ollut enää edes tarpeeksi rustoa jäljellä kävelemistä varten. Kerran olin uskaltanut laittaa korvani sen etupolvea vasten ja taivuttaa sen jalkaa. En ollut uskaltanut enää uudestaan kuultuani sen äänen.

"Mitä sä sitten haluat tehdä sille? Siitä on parempi puhua tälleen etukäteen."
"Ihan sama."
"Jotkut haluaa haudata hevosensa... Jos on maata, jossa ei oo pohjavesiä. Polttaminen on kallista mutta--"
"Mä sanoin ihan sama. Menköön vaikka koiranruuaksi."

Harmaa, herkkuja etsivä turpa tyhjäsi hitaasti taskuni, kun hevoseni etsi toiveikkaana herkkuja. Se veti ulos kuitteja, tupakka-askin, auton avaimet ja kaksi tämänpäiväistä sinivalkoruusuketta. Herkkuja ei ollut. Se nyökytteli ruusukkeet suussaan. Ilmeisesti siitä oli huvittavaa, kun nauhat kutittivat sen sieraimia. Kun ojensin käteni sitä kohti kämmen vaativasti ylöspäin, se laski leukansa sille ruusukkeiden sijaan. Toivoin, että Maya olisi ollut koira, jotta olisin voinut viedä sen kotiin ja pitää sitä sylissä. Voisin seurata joka hetki, koska se lopettaisi leikkimisen. Se kertoisi, että nyt on oikeasti aika, oikeasti viimeinen hetki jo käsillä.

83: Tyhjä karsina

Otsikko sai sydämen jättämään lyönnin välistä, mutta ei hemmetti. Mä elän melankoliasta. Siksi oon ehkä aika puolueellinen, mutta tämä oli mun silmään todella laadukas teksti. Lyhyt ja ytimekäs, mutta mitään ei puutu. Nostan taas kuvitteellista hattuani.

83: Tyhjä karsina

Oli melkein yö, kun pääsin takaisin tallille. Sammutin auton, jonne uneliaat matkaseuralaiseni jäivät, kun jo pyristelin puutuneille jaloilleni ja aloin juosta. Yhtenä hevosvahtina toimiva Buathongin poika yritti tervehtiä minua kun rämäytin tallin oven auki ja ryntäsin Mayan karsinalle.

Missä se oli? Missä minun hevoseni oli? Olin jo huutamaisillani sen pojan paikalle, mutta kun kurkistin karsinaan, siellä se makasi. Sen silmät olivat sikkarassa, koska se oli ollut jo nukkumassa. Se oli nukkunut parin viikon ajan kyljellään kuin pikkuvarsa... Eläinlääkäri sanoi, että se oli ihan normaalia sillä lääkityksellä.

Vaikka kuinka yritin pitää ilmeeni ihan peruslukemilla, tunsin miten se alkoi ihan itsekseen vääntyä irvistykseksi. Käänsin saman tien selkäni Mayalle ja karsinalle ja hölkkäsin heinävarastoon, sieltä kun pääsisin salaa ulos. Kiersin samaa kyytiä tallin taakse lantalan viereen ja kyykistyin sinne piiloon.

Näin ja kuulin kerran miten sydäntäsärkevästi koiraemo itki ja valitti, kun joka ainoa silmätön pentu kuoli käsiimme äidin kennelissä. Se luuli, että me tapoimme ne sen edessä, vaikka yritimme auttaa niitä. Yritin olla pitämättä samaa ääntä. Muutaman sekunnin minä olin jo luullut, että karsina oli tyhjä. Maya oli kipeä, eikä minua kiinnostanut mikään muu.

Jäätävä sade alkoi ropista hiuksilleni ja takilleni, ja minä hautasin kasvoni käsivarsiini päästäkseni edes sitä pakoon.

77: Eräänä yönä 22.2

Olipa huvittavaa lukea tätä tekstiä juuri nyt, kun mulla on niin samanlaiset fiilikset kuin Reitalla - oon kääriytynyt vilttiin sairaan väsyneenä. Onneksi on kissa sylissä, niin ei enää jäädy.

Ja no, tältähän se tuntuu joka aamu kun pitäisi lähteä tuonne kylmään viimaan.

Minua inhotti ajatus ulos pakkaseen menemisestä. Mieluiten olisin kääriytynyt Pondin loimeen ja nukkunut vähän aikaa. Ihan hetken vain. Hevonen oli lämmittänytkin sen jo minulle valmiiksi…

Musta on aika huikeaa, miten näinkin monen tekstin jälkeen sulta tulee aina jotain uutta ja erilaista.

---

78: Kisojen jälkeen 24.2


Ensinnäkin, onnittelut sijoituksesta! Teillä lähti Cup hienosti käyntiin.

Voihan kunnianhimoinen Keitaro. Musta on hienoa, miten hyvin olet perillä muidenkin tilanteista ja otat ne mukaan tarinoihisi: sen sijaan, että olisit vain hehkuttanut omaa ruusukettasi, kirjoitit myös Keitaron mökötyksestä - tietysti se murjottaa, kun meni potentiaalisella hevosella kisat päin helvettiä.

"Älä yritä lohduttaa mua yhtään kuule.”

Nautin myös yleensäkin näiden kahden ystävyyden seuraamisesta. Vaikkei kumpikaan ole mikään stereotypisin tapaus eikä Keitaro ole edes syntynyt Suomessa, on niissä molemmissa ripaus sitä (surullisenko)kuuluisaa suomalaista miestä.

Tarkistin nopeasti, että Keitaro oli varmasti erittäin syventynyt hevosensa hoitamiseen ja halasin Pondia sitten nopeasti mutta tiukasti.

---

79: Ja ennen kisoja

Sanopa Hantsun kuullen, ettet sä enää koskaan pääse kilpailemaan niin se kyllä pistää sulle vaikka Lefun alle. Vallankin, jos teidän menestys jatkuu näin. Aikamoinen aikataulu teillä, tsemppiä koitoksiin!

Keitaron kummallinen hymy sai mut heti kiinnostuneeksi, ja voi miten mua nauratti kun selvisi, miksi se niin hymyili. Sulla on erinomainen taito tehdä näin: et paljasta kaikkea heti, vaan kerrot juuri sen verran että imaiset lukijan mukaasi.

Pond näyttää upealta. Oli se miten tylsäntavallisen värinen tahansa, tuo palo hypätä ja urheiluhevosen kiilto saa sen loistamaan. Ja vitsi sä kehityt!

---

80: Säälijuhlat

Jos me joskus osutaan samaan kaupunkiin, niin mä kyllä hankin sulle kakkua JA kahvia. <3

Mä odotan mielenkiinnolla, korjaako Reita missään vaiheessa vääriä oletuksia - tai löytääkö joku piilossa olevan ruusukkeen. Olisipa hauska nähdä Keitaron ja kaikkien muidenkin reaktiot!

Jäin miettimään, mihin smurffi viittasi Kein lähettämässä tekstarissa. Gamerina mietin hetin ceeässää - jota nämä kaksi kuitenkin pelaavat yhdessä.

---

81: Kinnasen inspiroima höpöhöpöjuttu

Ihana hyvän mielen teksti! Hauskaa miten mä nautin kaikista eniten näistä teksteistä, mistä te kirjoittajat itse sanotte että “oikolukematonta”, “suihkuidea”, “höpöhöpö” ja niin edelleen. Ilmeisesti ne on just niitä parhaita.

Suosikkeja:

Silloin hymyni ei mahtunut enää piiloon kahvikuppiin. 

Ajattelin, että onneksi se ei juonut kahvia. Se olisi lähtenyt lentoon, jos sille olisi vielä juottanut jotain kofeiinipitoista.

---

82: Vauvauutiset

Juoruja!! Missä ne on olleet kaikki nämä vuodet, kyllähän tällaisessa kyläpahasessa pitäisi liikkua enemmänkin potaskaa. Aivan loistavaa Reita!

Mulla kuristaa kurkkua jo valmiiksi, kun mietin mitä Reitalla on vielä edessä. Voi Maya.

Eihän Maya nyt niin vanha vielä ollut...

Voi apua, lapset on kyllä niin loistavia myöskin. Tulee ihan mieleen oma lapsuusaika, kun sairaalasta soitettiin että poika sieltä (taas) tuli - minä löin vihaisena luurin korvaan, kun en saanut pikkusiskoa. Ai kamala.

Ruska sanoi että se aikoo vetää vessasta sen sit jos meille tuodaan joku vauva

Jos teidän draamaan ei saa potkia lisää vauhtia, niin tätä ei oo pakko oikeasti tapahtua.

82: Vauvauutiset

"Onnea", sanoin Emilialle vähän päätäni kumartaen ja väkisin silmiin katsoen, vaikka en sellaisesta varsinaisesti pitänytkään. Ajattelin, että kun piti esittää, niin oli esitettävä kunnolla. Olin äärimmäisen vakava ja oikein pysäytin Mayankin siihen käytävälle pikku Prookkiksen eteen.
"Mistä?" Emilia kysyi heti, eikä tuntunut aavistelevan ollenkaan pahaa.
"Vauvan johdosta tietenkin", vastasin, mutta en enää pystynyt olemaan vakava. "Sä oot aika litteä siihen nähden, että saat ihan kohta kakaran."
Emilia tuhahti. Hän tiesi, etten voinut olla tosissani. Jos hän olisi ollut niin kuin Maija, hän olisi huitaissut minua pitelemänsä riimunarun päällä. Mutta hän ei ollut samanlainen. Hetken hän kurtisteli kulmiaan ja näytti vihaiselta, mutta kysyi sitten: "mistä sä kuulit tästä?"
"Pikkulinnut lauloi", väitin ympäripyöreästi ja sidoin Mayan kiinni Prookkista vastapäätä. En tosiaankaan tiennyt, mistä väärinkäsitys oli saanut alkunsa. Joku ihme juoruhan se vain oli. Tietenkin. Epäilin vahvasti Buathongin osallisuutta. Se puhui joskus niin nopeasti ja niin monesta asiasta kerrallaan. Sehän oli voinut puhua yhtä aikaa vaikka minun vauvastani ja Emiliasta, ja sen puheen sekavuudesta ei ollut vaikeaa päätellä ihan mitä sattuu. Crimikseltä minä olin sen kuullut. Hän oli ollut aavistuksen epävarma siitä, oliko se totta vai ei.

Harjasin Mayaa aika kauan hiljaisuudessa. Ahdisti vähän, että olin laiminlyönyt sitä ja Miniä Pondin takia. Maya ei kuitenkaan tuntunut panevan pahakseen. Se tykkäsi syöpötellä haassa päivät pitkät. Silti se ei ollut enää edes lihava. Sen kylkiluut näkyivät. Olin maininnut siitä Maijalle, joka oli katsonut minua osaaottavasti ja halannut sitten. Hän oli kuiskannut, että voi sinua reppanaa, hevonenkaan ei elä ikuisesti. Olin nauranut väkisin ja työntänyt hänet pois. Että minun Mayani, minun prinsessani, minun paras ja pitkäaikaisin ystävänikö laihtui, koska kuolema lähestyi? No ei tosiaankaan. Kai se halusi vain huolehtia linjoistaan. Varmuuden vuoksi olin kuitenkin varannut sille raspausajan. Varmasti se kaikki johtui hampaista. Tai vaikka raudanpuutteesta. Eihän Maya nyt niin vanha vielä ollut...

"Se ei ole mun vauva", Emilia sanoi, kun olin jo unohtanut koko vauva-asian.
"Ai, eli edes joku saa vauvan?"
"Perhetuttu."
"Hyvä. Mä kun kuvittelin että Chai olis nyt laittanu jonkun juorun liikkeelle puhumalla siitä mun vauvasta--"
"Ai niin, säkin saat vauvan. Onnea."
"Kiitos."
"Tiedäksä onkse tyttö vai poika?"
"Ei -- ei sillä oo väliä. Olkoon kumpi vaan, tai vaikka molemmat, tai joku muu. Ruska sanoi että se aikoo vetää vessasta sen sit jos meille tuodaan joku vauva, mut kyllä senkin mieli varmaan sitten muuttuu..."
"Niin, kyllähän ne yleensä..."
"Tai sit mä lahjon sen ponilla..."

Oikeasti toivoin, että se olisi tyttövauva. Silloin sen toiseksi nimeksi laitettaisiin Maria. Ja äiti alkaisi jankuttaa, että sen etunimeksi pitäisi antaa Katariina. Vaikka ei siitä Katariinaa voisi tulla, kun äiti nimesi minun lemmikkilampaani parikymmentä vuotta sitten sillä nimellä. Minun tyttärelleni ei mitään lampaan nimeä laiteta.

Emilia lupasi pitää Mayaa silmällä niin kauan, kun hakisin sen suitset. Satulaa sillä reppanalla ei enää ollut, mutta laihoista kyljistä huolimatta ihan hyväkuntoiset jalat sillä nykyään oli. Se jaksaisi aivan hyvin kävellä puolen tunnin lenkin helpossa maastossa nyt, kun liukkaat jäätkin olivat sulaneet. Jätin sille varmuuden vuoksi riimunkin päähän ja lähdin taluttamaan sitä ulos.

"Niin sun ei sitten välttämättä tarvi levittää tätä vauvahöpinää", Emilia sanoi.
Voi vitsit. Eikö Keitaron kanssa olisikaan saanut nauraa tälle?

81: Kinnasen inspiroima höpöhöpöjuttu 18.3.

"Vitsi mä ravasin oikeesti. Mentiin ihan sikalujaa. Täysii."

Se poika oli innoissaan, näkihän sen sokeakin. Minua harmitti, että se puhui minulle niin kuin olisin sen kanssa hyvissäkin väleissä. Pelkäsin, että se pitäisi minua ystävänään tai jotain. Pelkäsin, ettei se pelkäisi minua. Yritin olla hymyilemättä sille, kun se toimitti Kinnasen likan kanssa tekemästään maastoreissusta aivan euforisena. Lopuksi oli annettava periksi ja hymyiltävä salaa kahvikuppiin. Kuinka ihminen voi olla noin ärsyttävän iloinen ja innoissaan? Ja puhua noin paljon? Ja olla kuin Minillä maastoilu olisi yksi sen suurimmista saavutuksista?

"Vai mitä että maastoreissu meni tosi hyvin?" se kysyi vielä Kinnaseltakin vahvistaakseen kertomuksensa, ja taputti hänen polveaan.
"Joo tosi hyvin. Me jopa ravattiin", Kinnasen likka sanoi minulle, ja minä mietin taas kerran, miten hän kesti sitä poikaa. Ajattelin juuri, että miten se ei vaahdonnut jo siitä Kinnasen ja Osiriksen luokkavoitosta TT-Cupissa, mutta juuri kun olin tätä aprikoinut, se aloitti hirveän puhetulvan siitäkin.

Silloin hymyni ei mahtunut enää piiloon kahvikuppiin. Se poika oli ihan käsittämättömän ylpeä. Niin kuin se olisi juuri ratsastanut henkilökohtaisesti luokkavoiton. Se höpötti ja kuvaili Kinnasen suoritusta, enkä viitsinyt sanoa nähneeni sen kyllä itsekin. Oikein vauhtiin päästyään se huitoi käsillään ja osoitteli mielikuviensa Ekkua, joka ilmeisesti suoritti rataa parhaillaan sen mielikuvituksessa sen silmien edessä. Ajattelin, että onneksi se ei juonut kahvia. Se olisi lähtenyt lentoon, jos sille olisi vielä juottanut jotain kofeiinipitoista.

Jotenkin jäin sinne istumaan niiden muksujen kanssa. Omalla tavallaan molemmat olivat aika viihdyttäviä. Myös Buathong. Se kyllä puhui, niin ettei minun tarvinnut, ja kääntyi joka toisen lauseen kohdalla hölmöilemään jotain sille Ekulleen. Teki vaikka naamanliikkeitä tai virnisteli muuten. En tykkää puhua ihmisille, paitsi ehkä Keitarolle välillä, mutta ei minun tarvinnutkaan. Tajusin, että viihdyin ihan hyvin, kun en keskittynyt inhoamaan sen pojan hymyä. Vaikka en minä sitä sille sanoisi. Ja vaikka Kinnanen on minun mielestäni edelleen ihme likka, kun kestää sitä meteliä ja poukkoilevaa puhetyyliä.

80 (tuleeko kakku ku 100 on rikki?): Säälijuhlat

Tämä ruusuke oli paljon isompi kuin Hukkasuon TT-cupin ekasta osakilpailusta voitettu ruusuke. Vaikka se oli muiden silmissä varmasti arvokkaampi, koska olihan se KERJ-Cupin tarinaluokasta, minulle se oli edellisen kanssa samanarvoinen. Tämä oli isommista kisoista, mutta edellinen oli ensimmäinen. Riiputin sitä nurin päin Pondin karsinassa peukaloni ja etusormeni varassa ja katselin niin kuin jotain hiirtä tai muuta elukkaa. Ojensin sitä Pondiakin kohti hämmentyneenä. Hevonen säpsähti ja peruutti. Kai minä pitelin sitä voitonmerkkiäni niin kummallisesti, että sain hevosenkin sillä pelkäämään sitä.

Pudotin ruusukkeen Pondin harjojen sekaan. Raotin sen karsinan ovea ja hapuilin hevosen halvan, sähköisen, ankeansinisen loimen käteeni. Pond katseli minua edelleen epäileväisenä, mutta antoi minun heittää loimen ylleen.

"Miten meni?" oli Keitaro kysynyt heti helmikuun viimeisenä iltana KERJ-Cupista palattuani.
"Ihan", olin sanonut ja kohauttanut olkiani. Jättänyt kokonaan sanomatta, että ihan miten. Ihan hyvin? Ihan sairaan hyvin? Ihan päin honkia? Keitaro oli kuitenkin tehnyt ihan omia päätelmiään olankohautuksestani ja ilmeisesti esitellyt päätelmänsä muillekin. Kukaan ei ollut nimittäin enää kysynyt, että miten meni. Sen sijaan olin saanut olla maaliskuun ensimmäisen päivän ihan rauhassa hevosineni. Muut kai antoivat tilaa oletetulle pettymykselleni. Se oli hyvä. Tarvitsin tilaa hämmästykselleni. Ja tänään olin häipynyt tahallani kaikkia ihmisiä välteltyäni Seppeleen valmennukseen ja vasta juuri taluttanut väsyneen ratsuni karsinaansa. Hakenut sen harjat, joiden joukossa Cup-ruusuke oli vieläkin piilossa.

Kiinnitin Pondin loimen soljet. Tammareppana riiputti päätään. Sille olisi varmasti tehnyt tosi hyvää mennä vielä ulos, mutta kello oli jo niin paljon, että se olisi täytynyt hakea melkein saman tien takaisin. Hieroin sen niskaa, puristelin sen harjanjuurta. Halasin sitä. Eikä se enää pannut sitä ollenkaan pahakseen. En uskonut, että se oli masentunut, kun sillä tavalla seisoi kaula suorana. Olin melko varma, että se oli vain väsynyt.

Kännykkä oli äänettömällä, mutta tunsin miten se värisi takkini taskussa viestin saapumisen merkiksi. Huokaisten kaivoin sen esiin.

Keitaro:
Tuu tallitupaan

Keitaro:
Tuu jo

Keitaro:
Tuu, smurffi

Silitin vielä Pondin otsaa ennen kuin otin sen harjat kantaakseni ja lähdin kohti tallitupaa. Turhaa minä niitä varustehuoneeseen veisin. Olkoot kopissa vain, koska huomenna taas lähdettäisiin.

Avasin taukotuvan oven. Nyökyttelin päätäni ensin Keitarolle, sitten Crimikselle - ja sille pojalle ja Kinnasen likallekin, kun kerran olivat siellä. Ja siellä oli se uusi venäläinen kloppi, jota epäröin tervehtiäkin aluksi, kun en ollut häntä oikeastaan tavannut. Sanoin kuitenkin hei niin kuin olisin. Ja Hannelekin istui sohvannurkassa.

"Mitä nyt?" kysyin lähinnä Keitarolta ja roikotin Pondin harjoja ovensuussa astumatta kunnolla sisään.
"Me ajateltiin vähä piris-" Crimis aloitti. Keitaro kuitenkin loi häneen sellaisen katseen, että hän hiljeni.
"Onnitella", Keitaro korjasi kulmat kurtussa. "Sitä me ajateltiin, kun ei joka ukko osallistu Cuppiin.
"Jaaha. Vai säälijuhlat", huokaisin, "onko kakkua?"
"Ei. Mutta on Nalle-munkkia ja kahvia", Crimis kertoi.
"Sit käy", kerroin tuomioni ja lähdin hakemaan Nalle-munkkeja. Harjat ja niihin hautautunut Cup-ruusuke jäivät maahan ovensuuhun.

79: Ja ennen kisoja

"Miten sä jaksat?" Keitaro kysyi satulahuoneen seinään nojaten, ja minä otin sen heti vittuiluna.
"Pää kii", komensin häntä ja osoitin Pondin koulusatulaa sen merkiksi, että nyt olisi parasta ottaa siitä kiinni ja kantaa se farkku-Fordin takaluukkuun. Yleissatula oli jo siellä: käytin sitä hypätessämme, koska vierastin aina vain estesatulaa. Estesatula on niin topattu, että minä en pitkine jalkoineni saa ikinä polviani mitenkään kivasti, säädin jalustimet ihan miten tahansa. Jo Hukkasuon kisoissa olin päättänyt käyttää yleissatulaa hypätessämme ja se oli ollut ainoa toimiva ratkaisu. Nyt minä lähtisin ajamaan kohti estekisoja, enkä oikeastaan tarvitsisi koulusatulaa, mutta se voisi olla pakattuna Fordiin jo huomista varten.
Keitaro huokaisi ärtyneen näköisenä ja tarttui satulaa etu- ja takakaaresta. Hän roikotti sitä velton oloisesti sylissään. "Mä ihan vilpittömästi kyselin sun vointia", hän huomautti epäkeitaromaisen terävästi. Oli kai kyllästynyt jo tiuskimiseeni. Häipyisi varmaan kohta, kun tarpeeksi lapselliseksi heittäytyisin.
"No anteeks", sanoin sovittelevasti mutta selkä häneen päin, koska muuta en osannut, vaikka kuinka pahoillani olin. Heittelin omien hevosteni tavaroiden joukosta vielä varajalustinhihnat sun muuta krääsää Pondin kaikkien romujen joukkoon ja nostin sitten sen kahteen Ikean muovilaatikkoon pakatut romut syliini. Niin me lähdimme autoa kohti, enkä minä saanut puhuttua monikymmenkiloisen taakkani alla.

Kun Ikean laatikot ja koulusatula oli työnnetty farmari-Fordin ihanan tilavaan tavaratilaan, paiskasin takaluukun kiinni. "Nyt on kuule pakko jaksaa", mutisin Keitarolle ja survoin takaluukkua vielä käsilläni paremmin kiinni. Se ei suostunut aina toimimaan. Auto oli kuitenkin jo aika vanha. "Itse mä olen tämän kaiken lautaselleni lastannut. Sitä paitsi kivaahan tämä on..."
Keitaro taputteli takintaskujaan. Tupakka-askin löydettyään hän kaivoi yhden savukkeen huulilleen. Ojensin käteni, kun hän sytytti sitä, ja savua poispäin minusta puhaltaen hän laski tupakka-askinsa käteeni.
"Eksä lopettanukaan?" hän kysyi, kun sytytin tupakan hänen sytyttimellään ja ojensin askia takaisin.
"Älä nyt perkele sinäkin alota--"
"Älä nyt! Sä oot aivan kummallinen tänään!" Keitaro toppuutteli kämmen minua kohti nostettuna, ja minä hengitin savua oikein syvään.
"Olisit itekin", huokaisin ja kaivoin kännykän taskustani. Avasin muistion ja ojensin puhelinta kohti Keitaroa. "Kato."
Osasin ulkoa kaiken, mitä siellä luki.

Pondin aikataulu
27.2. Daelwyn ERJ 140cm x2
28.2. Auburn Estate KERJ-Cup CIC2
2.3. Seppele estevalmennus
3.3. Seppele kouluvalmennus
5.3. Auburn Estate kouluvalmennus (huom, kimppakyyti Kinnasen kans)
9.3. Saaristo estevalmennus
10.3. Saaristo kouluvalmennus
??.3. Riitan valmennukset
17.3. Seppele TT-kisat
19.3. Helmen talli koulukisat heC

"No. Et sä helpolla itseäs päästä", Keitaro kommentoi ja ojensi puhelimeni takaisin samalla kädellä, jonka sormien välissä tupakka paloi. "Etkä hevostakaan."
"Kuule, kultaseni. Kun kevät koittaa, niin mä en enää ikinä saa kilpailla. Niin nyt täytyy."
"Niin no..."
"Ei vitsi. Nyt mun pitää mennä. Mä myöhästyn!"

Astuin trailerinaisan ylitse auton toiselle puolelle. Imaisin viimeiset savut tupakasta ja istuin autoon. Käänsin avainta virtalukossa. Avasin apukuskin puoleisen ikkunan, kun Keitaro koputti siihen. Mitä se nyt halusi? Läksiäsissuudelman?
"Reita", Keitaro sanoi kummallisesti hymyillen.
"Sano vaan", kannustin hieman kärsimättömästi.
"Etkö sä oo unohtanu jotain?" hän kysyi erinomaisen hyväntuulisesti ja sillä tavalla raivostuttavan keitaromaisesti sisäänpäin hymyillen, että siinä kiireisenä ja tuskaisena minun teki mieli vähän ravistella häntä.
"No! Jos sulla on jotain mielessä, niin sano vähä äkkiä kuule! Mitä mä muka unohdin?"
"Hevosen."

Ja ai että kuinka korvistani nousi melkein savua, kun sammutin auton ja painelin vähän vinkeästi tammatalliin hakemaan sitä lainattua kilparatsuani. Heilautin vain kättäni Keitarolle, joka tuntui nauttivan olostaan. Ajomatkan aikana tunteeni viilentyivät sen verran, että perillä kisapaikalla lähetin Keitarolle kuitenkin Pondin kanssa ottamani selfien. Kirjoitin siihen jonkin hienon kommentin siitä, että täällä me nyt ollaan ja hevonenkin on mukana kiitos sun. Se oli vähän niin kuin anteeksipyyntö. Tai ainakin toivoin, että se olisi: Keitaro on varmasti jo huomannut, että paremmin minä en osaa.

Kisasuorituksista voi lukea TT 2019 1. osakilpailun topasta tai Pondin sivuilta.

78: Kisojen jälkeen 24.2.

Vedin ensimmäisellä käteeni sattuneella harjalla Pondin tylsänväriseen kylkeen pitkiä harjanvetoja. On sanomattakin selvää, että olin erinomaisella tuulella. Vilkaisin kalterien lomasta kauempana Tashan karsinassa hevostaan hoitavaa Keitaroa samaan aikaan kuin hän sattui katsomaan minua. Suupieleni pyrkivät väkisin hymyyn, joten käänsin katseeni nopeasti hevoseen ja selkäni Keitarolle. Olin harjaavinani niin kauhean keskittyneesti.

"Kyllä sä voit olla tyytyväinen ihan reilusti, vaikka mulla olis voinu mennä paremminkin", Keitaro kuitenkin huomautti hetken kuluttua ihan tasaisella äänellä. Hän oli sittenkin ehtinyt näkemään hymyni.
"Hyvä. Koska mä oon aivan sairaan tyytyväinen", yritin myöntää ihan rauhallisella äänellä, mutta ei minun ääneni tainnut rauhallisena pysyä.
"Ai jaa? Mä luulin, että sä alkaisit nyt puhua mulle siitä miten se oli taitoa eikä tuuria", Keitaro tuhahti. Kun vilkaisin häntä, hän oli luonut katseensa siihen malliin alaspäin, että hänellä oli Tashan häntä käsissään, tai ainakin hän esitti selvittelevänsä sitä.
"Kyllähän sä nyt tiedät, että se oli oikeasti pelkkää tuuria", hymähdin ja painoin hetkeksi kasvoni Pondin poskea vasten. "Tämä on ihan ammattilainen tämä hevonen..."
"Anteeksi vaan, mutta Cuba on parempi, ja jos sä nyt et pillastu, niin mäkin oon sua parempi. Ja silti kävi näin."
"Niinku mä sanoin. Se oli tuuria. Mutta tulee uusia kilpailuita."
"Älä yritä lohduttaa mua yhtään kuule."
"En niin. Sanonpahan vaan, että ens kerralla menee hyvin. Emilia ja C.. Siis Emiliakaan ei ole siellä. Sä tarvit maisemanvaihdosta."
"Voi olla... Mutta kun sä häviät, sä et voi enää ton puheen jälkeen syyttää huonoa hevosta."
"No en. Syytän huonoa ratsastajaa. Riitta sanoi että se koulurata oli jopa multa nolo veto, ja se ilmotti meidät kahteen TT-valmennukseen... Ei yhtään jännitä mennä sinne nolaamaan itseään..."
"Miksi sä sitten kisaat koulua..?"
"Se on niin kätevästi aina samaan aikaan..."
"Ahneella on Reita paskainen loppu."
"Eikö tää tämänpäivänen kouluveto nyt ollu aika paskainen loppu jo?"
"No joo..."

Harjasin Pondin loppuun. Nyt se saisi ottaa pari päivää vähän rennommin kaiken valmentautumisen ja kilpailemisen jälkeen. Vielä ennen tätä päivää olisin vähät välittänyt sen mahdollisesta ylikunnosta ja jalkojen katkeamisesta: se oli ollut minulle vain urheiluväline. Kotikisojen esteradan jälkeen jokin oli tuntunut kuitenkin ihan erilaiselta Pondin kanssa. Tarkistin nopeasti, että Keitaro oli varmasti erittäin syventynyt hevosensa hoitamiseen ja halasin Pondia sitten nopeasti mutta tiukasti. Se ei arvostanut elettäni ollenkaan: tuskin sitä oli kauheasti halailtu, ja sellainen on hevoselle lähtökohtaisesti uhkaavaa. Se tykkäsi kuitenkin, kun syötin sille taskustani taukotuvasta pöllityn sokerinpalan.

Vaikka oli myöhä, Keitarokin ajautui kuin itsestään vielä hetkeksi taukotupaan kanssani. Roskikset pursuivat ylitse ja lattia oli kuraisempi kuin koskaan, mutta muuten siellä näytti samalta kuin tavallisinakin päivinä. Istuimme sohvalla vierekkäin juomatta kahvia. Kaivoin takkini taskusta ruusukkeen ja laskin sen keskelle pöytää. Hetken me katselimme sitä sanomatta mitään. Se oli jo ruttuinen taskussa pitämisen jäljiltä. Se oli ihan tavanomainen pikkukisoista voitettu ruusuke: ei kerrassaan minkään arvoinen. Se oli kuitenkin minun ensimmäinen ja ainoa estekisoista ikinä voittamani ruusuke. Keitaron käsi kurottui sitä kohti. Hän silitti sen suoraksi asiaankuuluvalla arvokkuudella, vaikka hänellä oli varmasti vaikka kuinka monta hienompaakin ruusuketta kotonaan.

77: Eräänä yönä 22.2.
Retkeltä palattuamme...

Kello oli jo vaikka mitä. Pond oli selkeästi väsynyt ja turhautunut peruuttaessaan kuljetuskopista Hukkasuon parkkipaikalle. Se kuopi etujalallaan ja pudisteli päätään, mikä oli aika erikoista käytöstä siltä. Yritin luoda siihen lohduttelevan katseen, ihan niin kuin se ymmärtäisi sellaisesta, ja taputin sen lämmintä kaulaa. Kai minä yritin viestittää sille, että olisin päästänyt sen kyllä hetkeksi hakaan rentoutumaan, jos se olisi ollut minusta kiinni. Mutta ei sinne voinut keskellä yötä ketään jättää. Periaatteessa minäkään en saisi olla siellä enää - talli oli kiinni - mutta kun Hallavan estevalmennus oli ollut aika myöhään ja sinne oli kuitenkin ihan mukavasti ajomatkaa.

Kädet jäätyivät tunnottomiksi saman tien. Olin ajatellut selviytyväni Pondin kanssa kyllä talliin ja sitten takaisin autoon ilman kintaita. Huulet olivat rohtuneet pakkasessa. Pond värisi, vaikka sillä oli ohut loimi yllään.

Tallissa oli yhtä pimeää kuin ulkonakin. Jopa Mini hätkähti, kun löin valot päälle astuessamme sisään. Suljin oven, vaikka olin vain käymässä: hevosista osa nukkui varmasti jo, eikä lämpötilan muuttuminen tee hyvää millekään nukkuvalle nisäkkäälle. Kuului Pondin hokkikenkien kalahtelu lattiaa vasten, ja minun niiskaisuni, kun nenä meinasi ruveta pakkasen takia vuotamaan. Väsyttikin niin kauheasti... Joku tammoista hörisi... Minun oli käytävä painamassa käteni hetkeksi Lefun turpaa vasten päästettyäni ensin Pondin karsinaan: se aloitti uhittelevan oventaonnan jäädessään vaille huomiota...

Meni ikuisuus riisuttaa Pond loimestaan. Ainakin koko yö. Ainakin viikko. Vyöt ja soljet eivät suostuneet aukeamaan, ja koko halpa hökötys oli sähköinen ja sai Pondin säpsähtelemään. Minua inhotti ajatus ulos pakkaseen menemisestä. Mieluiten olisin kääriytynyt Pondin loimeen ja nukkunut vähän aikaa. Ihan hetken vain. Hevonen oli lämmittänytkin sen jo minulle valmiiksi...

Loppujen lopuksi vaapuin loimi ympärilläni kohti tallin ovea. Joku soljista hinkkasi lattiaa vaimeasti kilisten, vaikka yritin nykiä kangasta ylemmäs. Hipaisin Minin uteliasta turpaa mennessäni. Löin valot kiinni - ja oven toisella puolella olikin yhtäkkiä Crimis.
"Voi Jeesus kun mä säikähdin!" sihahdin hänelle. Vedin oven kiinni, jotta lämpö pysyisi sisällä.
"Onks siellä kaikki hyvin?" Crimis kysyi. "Ja miks sulla on - onks sulla loimi päällä? Kenen?"
"Siellä on kaikki okei. Täällä on niin kylmä et mun iho kuoriutuu mun ruumiista just niinku Hisashi Ouchilla. Voinks mä aamulla vasta laittaa noi romut tuolta trailerista? Mä kuolen väsyyn."
"Ihan sama mulle niin kauan kun sä parkkeeraat sen johonkin nurkkaan. Mikä on Hisashi Ouchi?"
"Selevä. En tiiä. Varmaan joku Keitaron kaveri. Öitä. Mä meen kotia."
"Otanks mä sen sun loimes..?"
"Hanki oma loimi!"
"...en mä ehkä ihan sitä... Öitä."

74: Tästäkin selviydyin tällä viikolla

Mä en vaan kyllästy lukemaan Reitan ja Chain välistä vuoropuhelua. Reitalla on suuri sydän, vaikkei se noin vaan näy ulospäin. Reita ei selvästikään pidä Chaista, mutta silti se välittää niin hirveästi. Aikaisemmin en olisi uskonut, että pojan nostaisi jaloilleen juuri Reita, mutta viimeaikaisten tapahtumien valossa en olisi kuvitellut siihen rooliin ketään muuta.

"Jaa. No kerroksä mielummin sit jollekki muulle ku mulle?" kysyin siltä. Se oli sairaan ärsyttävä tyyppi, ja sen täytyi tietää että minä ajattelin siitä niin. Varmaan paikalla oli joku semmoinenkin, joka tykkäsi siitä.
"En", se sanoi niin tukahtuneesti, että aivan kuin se olisi sanonut vain "ngn". Kun suoristin selkäni ja katsoin sitä, se oli valunut seinää myöten takaisin kyykylleen ja peittänyt kasvonsa käsillään.
"Voi vittu", huokaisin alistuneena ja kaivoin kännykän takintaskusta. Maijalle piti nyt ainakin ilmoittaa, että en varmaan ehtisi tulla syömään samaan aikaan kuin hän ja Ruska.

Nostetaan nyt vielä tämä ihana lopetus. Nämä kaksi yhdessä niin kiehtoo mua.

Oli mukavaa vihata sitä taas. Ravistelin käsivarteni irti sen otteesta, kun se yritti halata sitä. Olisi tavallaan huojentavaa, jos siitä tulisi oma helvetin ärsyttävä itsensä taas.

---

75: Pond ja kierot naiset 17.2.

Innolla odotan Riitan valmennuksia, nähdäänpä onko se oikeasti niin hyvä kun Reitan jutuista voisi luulla. Ainakin sillä on auktoriteettia ja asennetta. Ja nähdään, mihin Reitasta on kun pistetään alle kunnon hevonen! Tästä tulee mielenkiintoinen ja tapahtumarikas kevät.

Se oli siitä omituinen hevonen, että seurasi minua rauhallisesti traileriin, vaikka olin tavannut sen vain alle kymmenisen kertaa aikaisemmin ratsastustunneilla. Ja minä olin siitä omituinen ukkeli, että lastasin vieraan hevosen vieraaseen vaunuun kun kerran käskettiin ja lähdin vieraalla autolla ajamaan tietämättä ollenkaan, mitä tästä muka voisi tulla.

---

76: Paras päivä ikinä 18.2.

Reitan riemu paistoi kyllä ruudun tälle puolelle asti ja sai meikäläisenkin hymyilemään typeränä. On kovin ilahduttavaa nähdä nämä röllit nauttimassa hyppäämisestä – Keitarokin, kun se nyt on ollut tavallista murjottavampi. Oli hyvä idea Hantsulta pistää Cuba Kein alle tuohon Cupiin, kun Tasha alkaa pyöristyä.

Suosikki:
Keitaro puolestaan pudisteli päätään siihen malliin, että pelkkä esteiden toiselle puolelle pääseminen ei tosiaankaan riittänyt. Ihme nirppanokka. Pitäisi joskus opettaa sille miten pidetään hauskaa. Kuinkahan paljon viinaa sellainen opetus vaatisi? Vai pitäisiköhän hänelle antaa ennemminkin rauhoittavia?

76: Paras päivä ikinä 18.2.

"Tää on oikeesti paras päivä ikinä!!"

Pond laukkasi ympäri maneesia, enkä edes muista koska minulla oli viimeksi ollut niin hirvittävän kivaa. Edes Keitaron minuun luomat Vakavat Katseet ^TM eivät haitanneet. Hän kuvitteli päässeensä Treenaamaan Vakavasti ^TM kanssani nyt, kun kerrankin meillä molemmilla oli kisat tiedossa. Sen sijaan hän sai vain huokailla tylsässä hallitussa laukassaan tylsällä hallitulla Cuballaan, kun minä ja Pond hyppäsimme niin antaumuksella että puomit kolisivat. Vitsit kun oli hienoa, kun ei tarvinnut aina varoa ja harkita. Pond oli nuori, suuri ja voimakas, ja minä olin taas seitsemäntoista. Ja me olimme yhtä mieltä siitä, että nyt oli tarkoitus mennä mahdollisimman lujaa.

"Siis paras päivä IKI-"
"Älä! Sä sanoit sen jo! Voitko nyt nostaa sen puomin! Pysähdy! Ja nosta se puomi!"
Nauroin Keitarolle, mutta pysähdyin ja laskeuduin kuitenkin nostelemaan puomeja Pondin ohjat käsipuolessani. Kyllä minä näin, ettei hän oikeasti ollut niin kauhean vihainen. Vähän ärsyyntynyt ehkä, kun sain kerrankin koheltaa. Ja ärsyyntynytkin hän varmasti oli enimmäkseen ihan oman elämänsä kuvioista, eikä minun ratsastuksestani. Suoritin Keitarolle hovikumarruksen viittoen uudelleen kokoamieni esteiden suuntaan. Hän hengitti sisään siihen malliin, että yritti niellä olemattoman kiukkunsa ja keskittyä hyppäämään niin kuin olisi oikea kilparatsastaja. Nousin takaisin hevosen selkään, nostin laukan ja --
"Reita! Nyt ei ole sun vuoro hypätä taas!"
"En mä aikonukaan", väitin, vaikka tasan olin aikonut, ja laukkasin laajassa kaaressa kauemmas, kohti maneesin toista päätä. Sielläkin oli pari estettä, joiden puomit olin Pondin kanssa pudottanut. Voisin nostella nekin tuolle tylsimykselle. Tältäköhän Ruskasta tuntui ratsastaa minun kanssani?

Kun olin saanut aikani hurjastella - missä meni muuten aika kauan, koska tämä oli ensimmäinen kerta kymmeneen vuoteen, kun saatoin tehdä niin - oli aika hypätä oikeasti. Kun oikein yritin, kyllä Pond minut metrin esteiden yli vei. Se ei tosiaankaan ollut minun ansiotani. Vuokraheppani nyt vain oli estekonkari. Vaikka sen selkään olisi istuttanut sen Chain, kyllä se olisi metrin verran ponkinut menemään. Puomit eivät kolisseet, kun en yllyttänyt sitä menemään täysillä. Olin ihan vakavissani sitä mieltä, että se riitti. Leikkikisoistahan siinä koko Tie Tähtiin -kohelluksessa oli kyse! Viime vuonna menin herran tähden Minillä! Keitaro puolestaan pudisteli päätään siihen malliin, että pelkkä esteiden toiselle puolelle pääseminen ei tosiaankaan riittänyt. Ihme nirppanokka. Pitäisi joskus opettaa sille miten pidetään hauskaa. Kuinkahan paljon viinaa sellainen opetus vaatisi? Vai pitäisiköhän hänelle antaa ennemminkin rauhoittavia?

Ratamestari Keitaro Akiyaman suunnitteleman viiden metrinkorkuisen esteen harjoitusradan oikeasti tosissani pari kertaa suoritettuani jäin maneesin reunamille ravailemaan vielä Pondilla. Yritin pysyä pois Keitaron ja Cuban jaloista. Ilmeisesti rauhallinen syrjässä ravaaminen oli sallittua, koska puhtaan radan suorittanut Keitaro näytti taas ihan tyytyväiseltä. Hän jopa melkein hymyili, kun lopulta laukkasin vielä päättömästi ympäriinsä. Pondin kaula oli hiestä märkä. En muista koska olisin tuntenut olevani viimeksi henkisesti yhtä kaukana korjattavista kokeista ja esseistä ja oppituntien suunnittelemisesta.

"Niin easyynkö te meette?" Keitaro kysyi minulta taluttaessaan Cubaa kohti maneesin ovia.
"Hardiin", vastasin ratsastaessani perässä. Minulla ei ollut aikomustakaan kävellä loskaisessa tallipihassa. Sisäänajoin parhaillaan ihan uusia, Pondia ja kisoja varten ostettuja saappaita. Minulla ei ole kymmeneen vuoteen edes ollut saappaita!
"Joo niin varmaan", Keitaro naurahti.
"Joo joo."
"Ja Chai menee eksperttiin", hän huokaisi ja vilkaisi minua olkansa ylitse.
"Ei kun ihan oikeasti", väitin vakavana ja näin Keitaron poskista, miten hän hymyili. Nähköön sitten. Ihme apina, kun ei uskonut että minusta on hyppäämään metriä. Olisin varmaan provosoitunut sellaisesta nenäntuhauttelusta, jos minulla ei olisi ollut niin kerta kaikkiaan hauskaa. Ulos päästyämme ravasin kuitenkin Pondilla mielenosoituksellisesti Keitaron ohitse voidaksemme kävellä ensimmäisenä. Vitsit kun ei olisi ollut mitään velvoitteita, ja vitsit kun olisi ollut rajattomasti nuoria hevosia. Olisin laukannut vetisiä, läpsähteleviä polkuja pitkin metsään, enkä olisi tullut enää ikinä takaisin oikeaan elämään.

Paras päivä ikinä.

75: Pond ja kierot naiset 17.2.

"Mikä tämä nyt on?" kysyin Riitalta. Hän hymyili niin että kaikki hampaat näkyivät, vaikka hän harvemmin hymyili ollenkaan. Ja kyllä minä tiesin, että hänellä oli siinä Pond, mutta minkähän ihmeen syyn takia? Ja miksi se oli valmiiksi laitetun kuljetuskopin edessä suojat jaloissaan? Koppi vieläpä kiinni Riitan autossa? En kai ollut joutumassa johonkin Jumalan selän taakse kisahoitajaksi ja ratsastuskoulun oppilaiden lastenvahdiksi? Olin ajatellut, että hän oli ostanut uuden hevosen, tai aloittanut jonkin uuden projektin ja kutsunut minut siksi käymään. Jotenkin salakavalasti hän oli kohonnut valmentajastani ystäväksi. Ja perseellepotkijaksi.
"Hyvää syntymäpäivää", Riitta sanoi ja kaivoi taskuaan toisella kädellään. Aikansa kaiveltuaan hän taputti Pondia otsaan ja täräytti siihen samalla ison lahjaruusukkeen, joka pysyi paikoillaan joko kaksipuolisella teipillä tai mustalla magialla. Sitten hän ojensi pehmeäksi ja veltoksi kulunutta riimunarua minua kohti.
"Oh thank you sugar mama", sanoin niin kyynisellä äänellä kuin osasin, "mä olen aina halunnut oman ponin. Mitä mun pitää tämän eteen tehdä ja kuinka monta kertaa?"
"Ei sun nyt kovin paljoa tarvi kauhean montaa kertaa, koska tää ei oo sun oma poni", Riitta sanoi ja ravisteli riimunarua sen näköisenä, että minun olisi parasta tarttua siihen taikka muuten. Hänen tiukka ilmeensä ja hämmentävän hyvä ryhtinsä olivat palanneet, enkä uskaltanut olla tottelematta.
"Mikäs tää on sitten?" kysyin jo ihan vakavissani riimunarua puristaen.
"Sponsorointi."
"Eli?"
"Eli mä sponsoroin sulle kilparatsun kesään asti, sä sponsoroit ihan itse sille karsinapaikan jonka mä jo sulle teiltä järjestin-"
"Mistä meiltä?"
"Hukkasuon tallilta, koita nyt keskittyä! Mä annan teille myös alennusta kun te palkkaatte mut valmentamaan sinne Huk-"
"...ai kun me palkataan..."
"Se on kuule joko minä tai Hopiavuoren Eetu, ettekä te halua Hopiavuoren Eetua!"
"Ihan sama - ei mulla ole rahaa. Eikä aikaa. Eikä - eikä kuule varsinkaan vaimon lupaa."
"On sulla. Mä puhuin Maijalle kun se toi sun tyttöä tunnille", Riitta paljasti selvästi ihan hirvittävän tyytyväisenä itseensä ja puhelahjoihinsa.
"Mitä ihmettä sä sille sanoit että se suostui?"
"Että sä oot hyvin murheellinen kun sulla ei ole hevosta, ja että jos sä edes vähäksi aikaa ottaisit tämän niin sun elämänlaatu paranis, ja sitten sä ymmärtäisit hyvällä säkällä hankkia kunnon hevosen niiden kahden tilalle ja-"
"Kuule, mä en ole mitenkään murheellinen. Ja mun synttärit on marraskuussa..."
"Olet sä. Ja mitä sä siinä vielä seisot! Häipykää mun pihasta häiritsemästä, mulla on töitä!"

Seurasin huuli pyöreänä miten Riitta käännähti kannoillaan ja lähti tallia kohti ihan käsittämättömän ripeästi. Miten sen ikäisellä ihmisellä voi olla noin paljon energiaa? Pond seurasi minua, kun kiersin Riitan auton kuskinpuoleiselle ovelle. Niin juuri. Virtalukossa oli avaimet. Ylimääräisenä vihjeenä Riitan antiikkinen navigaattori välkkyi. Päämääränä oli Hukkasuo, jonne tietenkin niin minä kuin Riittakin olisimme osanneet ilman minkään sortin opastusta. Katsoin Pondia vakavana. Pond katsoi yhtä vakavana minua. Se oli siitä omituinen hevonen, että seurasi minua rauhallisesti traileriin, vaikka olin tavannut sen vain alle kymmenisen kertaa aikaisemmin ratsastustunneilla. Ja minä olin siitä omituinen ukkeli, että lastasin vieraan hevosen vieraaseen vaunuun kun kerran käskettiin ja lähdin vieraalla autolla ajamaan tietämättä ollenkaan, mitä tästä muka voisi tulla. Ainakin olisi hevosentäyteinen kevättalvi tiedossa. Ja pääsisinhän minä oikeasti Pondista eroon vain tuomalla sen takaisin. Ja Riitan luokse oli Hukkasuon pihasta ihan ratsastusmatka.

///

Pond söi tyytyväisenä vuokrakarsinassaan iltahämärällä. Olin soittanut Maijalle ja sanonut, että olisin koko päivän tallilla. Hyväntuulinen Maija oli vastannut tietävänsä kyllä, ja siitä tiesin Riitan tosiaan saaneen hänet jotenkin vakuuttuneeksi Pondin suhteen. Kukahan minut vakuuttaisi? Pessimistinen ajatusmaailmani muistutteli minua koko ajan siitä, että tässä ei voinut käydä kauhean hyvin.

Ovi aukesi. Joku luikahti niin pienestä raosta sisään, että takki kahisi ovea vasten. Sen täytyi siis olla joko Stina, Kirstu tai Chai. Ovi sulkeutui hyvin hiljaisesti. Sen täytyi siis olla joko Kirstu tai Chai. Sweet But Psycho -kappaleen epävireinen viheltely paljasti, että tulija oli ehdottomasti Chai. Tällä kertaa kappaleen saattoi sentään tunnistaa.

"Miks Maya on-" Chai aloitti heti, mutta jättikin lauseen kesken ja siristeli silmiään. "Onkse uus iso hevonen siir-" hän aloitti uudelleen, mutta vilkaisi sitten karsinassaan torkkuvaa Lefua.
"Pond", sanoin ja osoitin hevosta. Riitta sanoi sen nimen niin kuin englanniksi kuuluisi sanoa Pond. Minä en tosiaankaan ryhtyisi sellaiseen.
"Onkse sun?"
"Ei."
"No kenen?"
"Yhden kaverin."
"Ai kiva, tuleeks tänne taas joku uus!"
"Ei. Joudut nyt tyytyyn ihan muhun vaan. Voisiksä mennä leikkimään vaikka sen Kinnasen penikan kanssa? Anna mun murjottaa rauhassa."
"Eiks se ookkaa kivaa kun saa uuden hevosen?"
"Lainaksi, poika. Toivottavasti sulla ei ole kiire keväällä, koska sä ratsastat Minillä."
"Ai oikeesti?"
"Oikeesti. Kysy Kei... Jaa. Tai ehkä sä kysyt mielummin apua joltain toiselta?"
"Sulta?"
"Joltain vielä enemmän toiselta. Semmoselta ketä sä et ärsytä hengiltä."

Kuulin miten se poika pujahti taas liian pienestä ovenraosta Minin karsinaan. Pond lappoi kitaansa uuden suullisen heiniä. Kuului rauhoittava ääni, kun sen leuat jauhoivat. Se melkein peitti sen ärsyttävän äänen, joka kuului selkäni takaa toisesta karsinasta sen pojan hengittäessä jotain hempeitä sanoja Minin korvaan. Mitä jos tässä kävisi taas niin kuin Aurelian kanssa ja rakastuisin hevoseen, joka ei ollut minun?

///

Maija oli hyvällä tuulella kotona. Ruska nukkui jo.
"Missä on ekat kisat?" Maija kysyi. Hän kyllä tiesi minut ja pikkutarkkuuteni.
"Katotaas", haukottelin ja avasin puhelimen muistion ennen kuin sain edes takin pois päältäni. "Viikon päästä. Kotona." Luettelin myös kaikki muut kisat: sen jälkeen lisää estehyppelyä Daelwynin tarinakisoissa. Ja ohjelmassa oli myös KERJ-Cupin tarinaluokan häviäminen helmikuun viimeisenä päivänä, kiitos Riitan kyseenalaisten suhteiden ja laajan hevosmiesverkoston. Kyllä meillä ohjelmaa oli.
"Kauan sä nyt oot oikeasti suunnitellu tätä Riitan kanssa?" kysyin häneltä sitten, kun hän vieläkin hymyili.
"Siitä päivästä lähtien kun sä ratsastit Mayalla ja tulit kotia sen näkösenä kun uskoon tulleet pakkaa olla. Mutta kai sä tiedät ettet sä voi kolmea hevosta pysyvästi pitää?"
"Tiedän. Mutta tää riittääkin mulle."
"Hyvä. Laita keittoo mikroon."

Nyt, puolen vuoden jumittamisen jälkeen on koittanut aika että joku palauttaa yhden pojan toimintakyvyn.

74: Tästäkin selviydyin tällä viikolla

Noni, se oli ihan selvästi itkenyt, se poika. Minun teki mieli rämäyttää Mayan karsinan ovi kiinni heti kun olin sen erehtynyt aukaisemaan. Hevoseni söi rauhassa iltaheiniään minua vain vilkaisten, ja se poika nousi jaloilleen nurkasta, jossa oli kyykkinyt. Se pyyhki salaa silmiään paljailla käsillään, ja kun se käänsi katseensa minuun se hymyili kuin aurinko, vaikka sen silmät olivat punaiset.
"Hei!" se sanoi särähtävällä äänellä niin iloisesti kuin olisi ollut vain taputtelemassa hevosta. Se tosissaan kuvitteli, että sen mailman surkein esitys menisi läpi. Minun teki mieleni vastata sille vain, että no hei. Olisin varmaan muuten vastannutkin, mutta kun se oli viimeaikoina vaikuttanut koko ajan enemmän hermorauniolta.
"Mikä sun on?" kysyin sen sijaan siltä olkani yli, jo Mayan etupolvien lämpöä tunnustellen.
"Ei mikää!" se vastasi kimeästi ja iloisesti kuin piirroshahmo, ja henkäisi sitten siihen malliin että alkoi taas itkeä.
"Jaa. No kerroksä mielummin sit jollekki muulle ku mulle?" kysyin siltä. Se oli sairaan ärsyttävä tyyppi, ja sen täytyi tietää että minä ajattelin siitä niin. Varmaan paikalla oli joku semmoinenkin, joka tykkäsi siitä.
"En", se sanoi niin tukahtuneesti, että aivan kuin se olisi sanonut vain "ngn". Kun suoristin selkäni ja katsoin sitä, se oli valunut seinää myöten takaisin kyykylleen ja peittänyt kasvonsa käsillään.
"Voi vittu", huokaisin alistuneena ja kaivoin kännykän takintaskusta. Maijalle piti nyt ainakin ilmoittaa, että en varmaan ehtisi tulla syömään samaan aikaan kuin hän ja Ruska.

Ei vaatinut ihan hirveästi suostuttelua ennen kuin kuulin koko tarinan. Tai siis oletan, että siinä oli edes suurin osa tarinasta, sillä muuten se ei olisi ollut sellainen sekasotku. Se poikaparka kuvitteli olevansa niin suuri ja mahtava, että oli pystynyt aiheuttamaan kahden aikuisen ihmisen eron omalla toiminnallaan. Lisäksi se pelkäsi niin hirveästi olevansa homo, että oli kehittänyt siitä itselleen pakkomielteen. Kaiken sen päälle se murehti jo sellaisiakin asioita, jotka eivät vielä olleet tapahtuneet. Se esimerkiksi ilmeisesti seurusteli Ekun kanssa, ja oli varma että se likka jättää sen, ja että se Dahlstenin penikka nakkaa sen pihalle ja se jää kodittomaksi, ja ties mitä muuta. Kertoessaan se oli niin kauhuissaan ja ahdistunut, että haukkoi välillä henkeään niin tuskaisen näköisesti, että pelkäsin sen oikeasti tukehtuvan. Minun oli pakko vetää se jaloilleen, ja silloin se puristi nyrkeillään takinkauluksiani ja alkoi itkeä ja täristä holtittomasti naama kaulahuivissani. Minun teki niin järkyttävästi mieli ravistella se pois, mutta irvistin kivulloisesti ja silitin sen päätä. Se oli samassa tilassa kuin Ruska silloin kun hänen lempimarsunsa Eversti löytyi kuolleena hänen sänkynsä alta eräänä aamuna. Mayakin lopetti huolissaan syömisen ja tuijotti sitä toisella silmällään.

"Noni", sanoin sille ja tönin sen kauemmas, kun se oli kolmannen kerran rauhoittunut, eikä alannut enää uudestaan itkeä kymmenen sekunnin kuluttua niin kuin edellisillä kerroilla. "Koita nyt kuunnella."
"Joo", se nyyhkäisi ja hieroi nenäänsä.
"Kun ihmiset eroaa, se on niiden päätös, eikä sun. Sä et voi erottaa ketään. Et vaan voi. Jos joku vaikka pettäis toista sun kanssa, mitä ei ole tapahtunu--"
"Onhan", se keskeytti.
"Ei ole. Mutta vaikka olis, se sen valinnan olis tehny. Sinä et seurustele kummankaan niiden kanssa, joten anna niiden hoitaa itse parisuhteensa."
"Mut se oli väärin-"
"Niin oli. Seki on väärin että mä unohdin mun koiran puoleksi tunniksi pakkaseen yks ilta, enkä mä enää sitä istu murehtimassa kun kukaan ei kuollu ja murehtiminen ei sitä muuta enää. Senkö takia sä kyselit että vituttaako se Dahlsten mua?"
"Joo..."
"Noni. Mä en seurustele sen kanssa. Etkä sä niiden kahden kanssa. Joten mä en vaivaa päätäni Dahlstenilla ja sä et Keitarolla. Ja sä lopetat siellä helvetin Yliseläntien hullujenhuoneella ravaamisen just nyt kun ne on ilmeisesti mielisairaita siellä!"
"Mut--" se aikoi vielä inistä jotain, mutta sen alahuuli alkoi vapista vaarallisen näköisesti.

Meni taas suurin piirtein vartti ennen kuin se sai sanottua mitään. Harjasin Mayaa sillä aikaa kun se nieleskeli ja hengitteli nurkassa. Lopulta se sai jotenkin puristettua itsensä kokoon.

"Noni. Rauhotupa taas. Älä enää mee sinne hullujenhuoneelle. Etsi toinen kirkko."
"Mut Yliseläntiellä on-"
"-on jumalauta pääjehuna se Huidan vajakki, joka vastustaa aina vaan naispappeutta! Eikö se jo kerro siitä ihmisestä jotain? Arvaa mitä. Naapurikirkos sun annetaan olla rauhassa. Sitä paitsi sä et edes tiedä mitä sä oot, kun sä oot niin nuori ettei sulle ole vielä edes kasvanu sielua. Joten-"
"Mut mä en voi ajatella mitää muuta ku-"
"Et nyt taas ala itkeen - no nyt sä aloit taas itkeen..."

Voi vitsit sitä poikaa. Aina kun sen näki ulkona, tai tallillakin, sillä oli hirveä lauma ihmisiä ympärillään, ja se piti järkyttävää meteliä ja lääppi kaikkia. Oliko sillä yhtäkään ystävää? Vai oliko se oikeasti niin jumissa, ettei enää erottanut, että sillä olisi ollut? Hätistelin huolestunutta Mayaa kauemmas. Se olisi halunnut ihan kauheasti osallistua. Hevonen oli sen näköinen, että sen karsinassa oltiin romahdeltu aiemminkin.

"Chai. Älä ajattele punasta mansikkaa", sanoin sille pojalle tiukasti.
"Hä?" se kysyi silmät paisuksissa ja nosti päänsä.
"Mitä sä ajattelet?" kysyin siltä.
"Sitä et mä joudun Helvettiin. Ja mansikkaa."
"Nii. Ei mikää Piru sua laita ajattelemaan Keitaroa kun sä ite kun sä koko ajan varot sen ajattelemista."

Hetken se nieleskeli ja näytti jo rauhoittuneen. Sitten sen mieleen tuli vielä jotain. "Mitä mä sit teen jos-" se aloitti, ja taas sen oli vaikea hengittää. Sain sen rauhoittumaan samalla tavalla kuin Ruskan. Pyyhkäisin sen poskea ja sanoin, että rauhoitu nyt, Mayakin pelkää.

"Mitä mä sitte teen jos Markus heittää mut pihalle?" se kysyi, ja sen ääni oli ihan käheä.
"Meet yksiöön."
"En mä heti löydä-"
"No voi vittu, kyllä semmoset aina järjestyy. Meilläki on tavallaan ylimääränen huone siks aikaa, ku Ruska ei kuitenkaan uskalla nukkuu yksin."
"Mitä jos Ekku jättää mut..."
"Sit jättää. Ei se sitä ainakaan estä että sä murehdit sitä etukäteen. Jos jättää, niin sit sattuu niin että tuntuu et kuolee kunnolla. Mut arvaa mitä. Sekin menee lopuksi ohi. Eli älä murehdi. Sä pilaat muuten monta ihanaa päivää sen kanssa."
"Pitääks mun puhuu Emilialle?"
"Mä en tiedä. Mä en haluais kuulla jos mä olisin se. Se voi haluta. Sun pitää ihan itte miettiä."

Hetken se huojui kantapäillään ja hinkkasi vielä silmiään. Se oli kauhean näköinen. Se hengitti syvään, ja tiesin ettei se enää itkisi sillä tavalla. Sitten se yhtäkkiä halasi minua. Eikä edes sillä tavalla kuin normaali ihminen, että nojautuu vähän lähemmäs ja taputtaa toista selkään. Se halasi niin kuin pikkulapset: inhottavasti takertumalla, niskasta puristamalla. Mielessäni käväisi, että jos minä olisin Ekku, minäkin jättäisin sen, koska eihän sen kanssa saa edes tilaa hengittää.

"Noni. Otapa pipo ja hanskat siitä mukaan. Mennään."
"Mihin?"
"Mä heitän sut kotias samalla. Laita päähän se pipo."
"Kuule, iskä."
"No? Eiku mitä! En mä tosiaankaan ala sun isäkses! Sä oot liian vanha ja ärsyttävä. Lopeta."
"Selvä, selvä!"

Sitten se nauroi. Ja vaikka sillä oli vieläkin ihan juovikkaat kasvot, se näytti taas siltä ettei mikään maallinen harmi koskettanut sitä. Alun perinkin se oli ollut sen ärsyttävin piirre. Oli mukavaa vihata sitä taas. Ravistelin käsivarteni irti sen otteesta, kun se yritti halata sitä. Olisi tavallaan huojentavaa, jos siitä tulisi oma helvetin ärsyttävä itsensä taas.

72: Kahvi mustana

Voi apua, voin samaistua! Mä olin ollut vasta ehkä kuukauden ilman lihaa ja maitoa, kun erehdyin syömään pizzaa, missä oli kanaa ja tietysti läjäpäin juustoa.. Se oli virhe.

En viitsinyt avautua siitä, mitä ihmisen suoliston terveydelle käy, jos hän oli tiukasti vegaani parikymmentä vuotta ja juo sitten kahvikupillisen lehmänmaitoa.

Kiva huomata, että tartuit tekstissä Ekun ajankohtaisiin juttuihin. Suosittelen lämpimästi kaikille päivittämään omaan hahmotopaan jutunjuurta ja muitakin ottamaan niitä huomioon! Kiva idea, täytyy itsekin lähteä näihin mukaan.

---

73: Lefu 5.2.

Ihastuttavaa miten nopeasti sä huomioit meidän uuden tulokkaan! Sä oot kyllä aina niin tarkkana. Ja vaikken mä nyt oo tän sun typerän lempinimen suurin fani, niin ainakin tammalla on helpompi kutsumanimi nyt. Kai sua sitten pitäisi kiittää. Piru kun oot nopeampi kun minä. Kyllä me vielä sut sen selkään saadaan, se on niin sopivankokoinenkin tuollaiselle hujopille.

"Kuka on Lefu?" Ekku kysyi.
"Se on se toinen Maya siinä mun Mayan viereisessä tarhassa", kerroin ja toistin vielä: "se Lefu."
"Se on Sha... Joo... Ihan sama."

73: Lefu 5.2.

"Kenen toi toinen Maya on?" supisin Crimikselle kun näin sen hevosen ensimmäisen kerran.
"Mit - Reita mitä!"
"Toi!" sihahdin ja osoitin toista Mayaa. Se seisoi hölmistyneen näköisenä oikean Mayan vieressä. Niiden välissä oli aita, mutta kai ne olivat jo jonkinasteisia kavereita. Tai ainakin ne puhuivat samaa kieltä. Se uusi Maya yritti välillä luimistella minun Mayalleni pää pystyssä ja häntä korkealla, mutta vaikka minun Mayani oli vanha, eivät mitkään teinitytöt sen silmille hyppineet. Mayani oli näykkäävinään sen toisen kaulaa aidan ylitse, ja se toinen käänsi heti päänsä taas välttelevästi pois odottaen mummeliltani haistelulupaa.

"Se on Shaleaf", Crimis tokaisi iloisesti tajuttuaan mitä tarkoitin. "Se ei oo kenenk - siis se on tallin."
"Ei se oo se - mikä sä nyt sanoitkaa?"
"Shaleaf!"
"Ei se oo hyvä nimi."

Kävelimme jo tarhoja kohti. Mayan korvat kääntyivät toisen hevosen puolesta meihin päin ja se puhahteli lämmintä höyryä pakkasilmaan.

"No se sen nimi nyt kuitenkin on", Crimis väitti.
"Pah. Hei Maya - hei Lefu!" tervehdin sitä toista Mayaa. Se luuli, että säikähtäisin sen luimistelua, mutta sen sijaan että olisin vetänyt käteni pois sen läheltä, puristinkin sen nyrkkiin. Katso Lefu, ei kynsiä, pelkkä tassu.
"Lefu!" Crimis parahti.
"Mitä Lefu tiedät?" kysyin Lefulta. Se haistoi tassuani, ja vaikka se oli ollut aluksi epäileväinen, se otti askeleen minua kohti.
"Se ei oo - se on Shaleaf", Crimis koetti vielä vängätä, mutta Lefu pyöräytteli jo ylähuultaan erittäin lefumaisesti, kun rapsuttelin sen harjanjuurta. Kurkistin sen pään takaa Crimistä, jotta hän näkisi varmasti ärsyttävän kulmienkohotteluni ja muikean hymyni.
"Siitä tulee Lefu jos mä ehdin esittelemään sen kaikille ennen suaa", härnäsin. Crimis tuhahti ja silitti päätään pudistelevan, mustasukkaisen Mayan leukaa lapasellaan.

Minä pidin heti siitä hevosesta, vaikka sen nimi olikin karmaiseva. Mutta ei minun tarvitsisi kauaa odottaa ennen kuin sekin lyhenisi järkevään muotoon: ei kukaan jaksa hokea montaa kertaa päivässä niin pitkää nimeä. Sanoisin sitä Lefuksi sillä välin.

"Mihnä se asuu?" kysyin hätistellessäni sen päätä kauemmas kasvoistani. Mistä minä tiesin, vaikka se puskisi tai purisi? Enhän minä sitä tuntenut.
"Hukkasuossa!" Crimis sanoi niin kuin idiootille.
"No aijjaa! Vitsit... Missä karsinassa se mahtaa asua?"
"Miniä vastapäätä."
"Kisaakse?"
"No ei nyt ainakaa tässä vaiheessa."
"Kuinka vanha tää on?"
"Jotain - jotain seittämän - ehkä? En mä muista."
"Koska sä ratsastat? Mä tuun kattoon?"
"Mikä sua siinä nyt kiinnostaa?"

En minä oikeastaan tiennyt, mikä minua siinä Lefussa kiinnosti. Ehkä se, että siinä oli sama henki kuin nuoressa Mayassa. Tai se että se oli niin älyttömän suuri ja raskastekoinen. Tai se kuinka normaalilta minusta tuntui puristaa sen harja nyrkkeihini ja vatkata sitä niin että koko hevonen huojui: se näytti ilahtuvan siitäkin samalla tavalla kuin Maya.

"En mä tiedä. Mitä mä voin sanoa? Mä tykkään tietyntyyppisistä naisista."
"Jaaha, mutta en mä nyt ajatellu ratsastaa."
"Huomennako?"
"En!"
"Mä ratsastan sitten", ilmoitin, vaikka en ollut tosissani.
"Vuokraa se. Mä voin vuokrata sen sulle. Halvalla lähtee!"
"Hah! Sun halvat tiedetään. Enkä kyllä ilmasekskaa ottais mitään lisähevosia vaivoikseni", väitin, vaikka kyllähän ottaisin jos saisin jonkun huolehtimaan Ministä.
"Joo et ottas et, ja silti sä vatkaat sen Lef... Shaleafin!! Shaleafin kaulaa vieläkin!"
"Älä Lefu kuuntele sitä yhtään, hienoilla hevosilla on hienot nimet..."
"Älä puhu hevosille kun mä puhun sulle", Crimis naurahti.
"Sillä on nimi. Se on Lefu eikä mikään hevonen!"
"...ihan niinku se olis yhtäkkiä sun hevonen..."

Jäin hevosten luokse lopulta yksin. Lefu vaikutti kovapäiseltä, ihan niin kuin nuori Maya. Se nosti muutaman kerran toisen etujalkansa ylös ja paiskasi sitten kavionsa maahan uhitellakseen. Pääkin oli taas ylhäällä. Se ei kuitenkaan ollut tyhmä. Kun haukottelin, se laski päänsä ja työnsi turpansa minua kohti. En voinut vastustaa kiusausta, vaan puhalsin yhtäkkiä ilmaa sen sieraimiin. Se peruutti loukkaantuneena, pää ylhäällä, ja minä nauroin niin kuin olisin taas seitsemäntoista ja kiusaisin Mayaa samalla tempulla. Maya oli jo oppinut minun kiusantekotapani harmittavan hyvin. Lefukaan ei ollut kauaa vihainen, vaan palasi nopeasti takaisin aidanvierustalle. Nojasin leukaani nyrkkini varassa aitaan, mutta minun oli suoristauduttava kun uusi hevonen olisi halunnut hipoa turvallaan hiuksiani. En edelleenkään ollut varma, päättäisikö se yhtäkkiä purra tai murskata kalloni. On tutuissa hevosissa hyvätkin puolensa. Tiesin aina Mayan aikomukset.

"Enks mä vois kokeilla sitä?" huhuilin Crimikselle vielä taukotuvan ovenraosta juuri ennen kuin lähtisin kotiin. Paikalla oli taas vaikka keitä.
"Shaleafia?" Crimis varmisti.
"Ei kun Lefua", vastasin asiallisesti.
"Kuka on Lefu?" Ekku kysyi.
"Se on se toinen Maya siinä mun Mayan viereisessä tarhassa", kerroin ja toistin vielä: "se Lefu."
"Se on Sha... Joo... Ihan sama."

Sitä mä mietin jo viidenkympin kohdalla, että missä mun kakku viipyy, mutta ei näy kakun kakkua. Ehkä sitten kun sata tulee täyteen...

Kiitos taaaaaaas kommenteista, nekin on jokainen kakun arvoisia. Mulla on meneillään jotain sellaista, joka pakottaa mut kirjoittamaan. Joten koettakaa kestää sen aikaa että se menee ohi.



72: Kahvi mustana

Mini oli ilahtunut lumimyrskystä. Kun suurin osa muista hevosista oli raahattu sisään turvaan, se oli ilmaissut selkeästi tahtonsa jäädä ulos, joten siellä se sitten törrötti. Olin katsellut sitä hetken tuulensuojasta maneesin seinustalta. Se oli ravannut umpihangessa ja sen naamalla oli ollut samanlainen haltioitunut ilme kuin Maijalla perjantaina, kun hän oli löytänyt Fordista taas jonkin uuden hemmetin hienon vian. En käsittänyt, mitä hienoa oli kinoksissa kahlaamisessa sen paremmin kuin auton ruuvaamisessakaan, joten lähdin sisälle suojaan.

Tallituvassa oli Ekku ja se siihen usein kiinnittynyt Chai. Hyvä juttu, siis näin hyötymisnäkökulmasta. Minun ei tarvitsisi kahlata takaisin hakaan Miniä noutamaan enää illalla, jos poika aikoi jäädä tallille. Chai oli helppo saada tekemään kaikki tympeät hommat: se tuntui olevan vain iloinen saadessaan selvitellä Minin jalkakarvoja ja tehdä muita sellaisia hanttihommia. Toivoin että se viettäisi kesänsä kotosalla. Se voisi katsoa Mayan perään ja minä voisin kerrankin juoda saunakaljani ajattelematta hevosia.

"Otaksä kahvii?" Chai kysyi minulta, kun nousi kaatamaan kahvia ilmeisesti Ekulle. Eihän se itse juonut kahvia, vaikka tyhjensi kyllä valonnopeudella kaikki mehupurkit jääkaapista.
"Joo. Mustana. Niinku mun sielu", haukottelin silmiäni hinkaten.

Sain kahvikupin ojennettuun käteeni. Silmiäni avaamatta hörppäsin siitä. Nenäni nyrpistyi. Kuulin miten Chai hihitteli istahtaessaan takaisin sohvalle ja avasin silmäni parahiksi nähdäkseni maitokuppini ylitse miten hän ojensi Ekulle kahvikupin. Se Ekkukin pärskähti minua katsoen.
"Sähän sanoit et mustana niinku sun sielu..."

En viitsinyt avautua siitä, mitä ihmisen suoliston terveydelle käy, jos hän oli tiukasti vegaani parikymmentä vuotta ja juo sitten kahvikupillisen lehmänmaitoa. Tai siitä, että opettaisin sen pojan kyllä hyvin nopeasti tavoille, jos se erehtyi kuvittelemaan minua näin leppoisaksi tyypiksi. Sen sijaan kysyin, voisiko se poika mahdollisesti hakea Minin illalla sisään, jos se edes antaisi kiinni lumihulluudessaan. Hiljaa itsekseni ajattelin menettäneeni otteeni elämästäni ja siitä pojasta. Sen piti pelätä minua, eikä vitsailla minun kustannuksellani. Siitä oli tullut yhtä rohkea kuin oppilaistani: he uskalsivat olla nenäkkäitä ja mukamas vitsikkäitä, mutta joka ainoa avasi kirjasta sivun viisikymmentäkuusi, kun niin komensin. Ihania kakaroita. Vallattomia ja ajattelemattomia ehkä, mutta eivät ilkeitä. Ihania. Kaadoin maidon pois ja otin kahvia, joka oli ilmeisesti Chain mielestä jonkin verran mustempaa kuin sieluni.

"No hyvä sitten jos sä haet sen mun ponin. Mun pitää nimittäin hakee Ruska vissiin kävellen kotia, kun mun vaimo haluaa leikkiä poikien kanssa autoilla ja vie meidän Fordin muka korjatakseen sen--"
"Ai se osaa korjata itte", Ekku sanoi sohvalta. "Mulla on tuulilasis särö ja se sen vaihtoki maksaa hirveesti. Tai siis kun miettii että esimerkiks sulakkeet maksaa jotain kaks euroa kappale, niin sitte kun mä en osaa itte vaihtaa niin huoltsikalla ne ottaa ainaki kuuskymppii et--"
"Eiks toi tunne sen Dahlstenien nuorimman kakaran?" keskeytin Ekun ensimmäisen tilaisuuden tullen ja osoitin poikaa kahvikupillani.
"Markuksen..? Joo?"
"No eiks se nyt vois porata yhden reiän siihen halkeamaan jos se ei oo pahasti menny? Ei tarvis vaihtaa koko lasia. Illalla kato ajatte autotallin kautta kotia niin Maijakin on siellä, niin ei ne siitä mitään rahaa ota. Tai Maija ainakaan. En mä sitä Dahlstenin penikkaa mitenkään tunne."
Chai näytti siltä, ettei edes kuunnellut, tai ettei tiennyt tuulilasin halkeamien poraamisesta sen enempää kuin minäkään. Maija oli joskus puhunut siitä. Olin menettänyt mielenkiintoni jo siinä vaiheessa, kun oli tullut ilmi, että sellainen juttu on ylipäätään olemassa. Join kahvin, joka oli vähän palanutta ja vedin sitten takkini vetoketjun ihan ylös asti kiinni. Ai että kuinka vihaan lunta ja talvea.

"Nyt mä meen. Poika. Muista hakea se Mini. Poika. Poika? Chai!"
"Ai - mitä?"
"Että muistathan sä hakea sen Minin? Soita apua jos se ei tuu."
"Joo..."
"...jaha. Ekku, voisiksä kattoa että se hakee sen Minin kun se ei kuuntele nyt yhtään?"
"Kyllähän kuuntelen!"

Pihalla lumipyry oli saennut. Mini häämötti haassaan lunta selässään, yhtä valkoisena kuin sieluni ilmeisesti oli.

Kauhea miten jälkeen mä jään, kun te olette niin ihailtavan aktiivisia. <3

68: Mua sä tarvit kun ei tässä nyt muitakaan oo 15.1.

Reitan ja Kein ystävyys on jotenkin niin ihanaa seurata vierestä. Vaikka ne on molemmat vähän tuollaisia röllejä, niin ne välittää toisistaan niin aidosti.
Dialogi on onnistunutta ja luontevan kuuloista. Mulle tuli tästä tekstistä lämmin olo, vaikka sitä kantava voima onkin pitkälti suru ja menetys. Ihana Reita.

”Siihen ei kuole. Se tuntuu kyllä siltä et siihen kuolee varmasti. Mutta kukaan ei oo kuollu siihen. Ikinä. Mä lupaan."
"Juodaan kaljaa ja ollaan hiljaa sitten."
"En mä sitä. Vaan että sä näytät siltä ettet sä oo kauheesti syöny tai nukkunukkaa viimeaikoina."

---

69: Maya virkistystoiminnassa

Ihanaa kuulla vaihteeksi Mayasta enemmän, ja vielä ihanampi kuulla että venyttelytemput on tehneet sille noinkin hyvää. Rehellisesti, enpä olisi uskonut että sä nouset vielä sen selkään.

Eikös tässä olisi hyvä temppu opettaa seuraavaksi?

Teki mieli lyödä yläviitonen jonkun kanssa, mutta paikalla oli vain Maya, eikä se olisi osannut tehdä sitä rusikoimatta minua samalla sairaalakuntoon.

Ja koska olen Ruska-fani niin haluaan nostaa vielä tämän suloisen pätkän, joka sai mut hymyilemään täällä ihan hölmönä. Turpa kiinni, mulla ei ole vauvakuumetta. Ei mulla ole edes miestäkään!

Joskus Ruska tuli mukaan tallille ja tanssitti Mayaa, koska hän aikoi tulla isona sirkusprinsessaksi. Ruska olisi halunnut harjoitella myös hevosen selässä seisomista, mutta sanoin, että sitä tehdään vain sirkusprinsessakoulussa, taikka muuten! Jonain päivänä sen jälkeen Ruska sanoi, ettei halunnutkaan enää sirkusprinsessaksi, koska äiti oli kieltänyt, ja koska hän halusi kuitenkin olla mielummin ritari. Sinä päivänä Ruska aloitti hurjat, kovaääniset taisteluharjoitukset Minillä ja ravasi ja laukkasi karjuen ympäri kenttää, jonka keskellä opetin Mayaa peruuttamaan itsensä ympäri.

---

70: Ratsupoliisi 25.1.

Huhhuh, seittemänkymmentä! Johan tässä pitää ruveta leipomaan sulle kakkua.

Mua huvitti kuvitella, miten toppavaatteisiin kiedottu Ruska pönöttää kulmat kurtussa ja suu tiukkana viivana Mayan selässä. Ja on niin taitavaa ratsastajaa ohjat pyykkinaruina pienissä nyrkeissään. On se vaan ihana. Ruskan mukanaolo tuo aina lisää hymyä näiden tekstien läpilukuun.

---

71: Mini - luuska ja kanttura 29.1

Kaks vitsin mitä? Surkeaa luuskaa! Kantturaa! Paskaa konia! Heittelin naruja ja nyörejä hevoseni niskasta karsinan pohjalle purujen sekaan.

Miten ihanasti sitä puhutaankaan omista kullannupuista. Ja Mini on vielä niin kaunis, kun sen lihava maha ja kuraiset vuohiskarvat ei kuvassa näy. Ei vaan, kyllä tämä hevosenomistajuus koettelee hermoja yhdellä kuin toisellakin meistä.

Musta on hirmuisen kiva, miten paljon sä oot viimeaikoina ottanut mua mukaan tarinoihisi. On aina mielenkiintoista lukea jonkun toisen kirjoittamaa juttua omasta hahmosta, ja sitten kun se menee vielä niin nappiin!

Loppuun vielä pari i-h-a-n-a-a nostoa. <3

Siks kun mä oon nyt sellasessa työssä, että mä saan hyvällä säkällä aina välillä jonkun nuoren käsittämään, että siitä voi tulla ihan mitä vaan, ja että se on hyvä ja tärkeä. En mä voi siitäkään luopua.

Isin tyttö hamuili isolla turvallaan leukaani ja minä annoin sille pusun nenänpieleen.

71: Mini - luuska ja kanttura 29.1.


"Mä en ymmärrä, miksi sä edes raahasit sen sinne", Crimis huokaisi illalla minun kiskoessani Minin harjasta irti sitä kampauksella pitäviä nyörejä ja töyhtöjä. Vaikka hevoseni oli vain lemmikki, olin nykertänyt sille jo niin monta kertaa shirenhevosten perinteisen kampauksen, että sen jouhet olivat erittäin tukevasti järjestyksessä.
"Siksi että mulla on ilmeisesti noussu kusi päähän kun tää menestyi niin hyvin muissa laatuarvosteluissa", tunnustin äreästi. "En mä ajatellu, että se sais nippa nappa kolmosen."
"Mitä sä sitten odotit? Se oli Kouluratsastusjaoksen laatuarvostelu! Puoliverisille ja isoille poneille, Reita..."
"No kun se estehommakin meni niin hyvin sillon viime kesänä..."
"No se meni kyllä. Mut hei... Onhan kolmonenkin palkinto", Crimis koetti lohdutella karsinan ovensuusta.
"Älä viitti. Et vaan kerro kenellekään miten paskasti meillä meni."
"Jos sua on alannu kiinnostamaan kilpailut, niin sä voisit vaikka vuok-"
"En voi! Mulla on kaks näitä vitsin--"

En sanonut sitä äreää lausetta loppuun. Tiesin kuulostavani ihan hirveän lapselliselta, mutta minua kiukuttikin niin kuin lasta. Kaks vitsin mitä? Surkeaa luuskaa! Kantturaa! Paskaa konia! Heittelin naruja ja nyörejä hevoseni niskasta karsinan pohjalle purujen sekaan. Maya oli minulle rakas ja se oli eläkkeensä kovalla työllään ansainnut, mutta oli Minikin kiltti, viisas ja hieno. Enkä minä ollut osannut olla ylpeä siitä pitkiin aikoihin. Olisinpa voinutkin vuokrata hevosen. Minulla oli kuitenkin perhe, joka ei voinut syödä pelkkää makaronia hevosten takia, vaikka minä olisin voinut. Lisäksi minulla oli kokopäivätyö ja samat kaksikymmentäneljä tuntia aikaa vuorokaudessa kuin kaikilla muillakin. Sekään ei paljoa auttanut, että Mini kävi ratsastuskoululla osa-aikatöissä. Se oli rakastettu ratsu siellä, mutta vain tietyn porukan kesken. Pikkupojat tykkäsivät siitä alkeistunneilla, koska se näytti mustana ja isona niin hurjalta, ja tädit menivät sillä mielellään, koska se oli turvallinen ja rauhallinen. Kukaan ei kuitenkaan ikinä halunnut sitä sellaisille tunneille, joilla oli tarkoitus oikeasti keskittyä uuden oppimiseen. Minäkään en olisi halunnut! Oli ymmärrettävää, että sen työmäärä jäi aika vähäiseksi.

"Kiitos kun sä lähdit kuskiksi taas", mumisin naama vasten Minin kaulaa.
"Ai hä?" Crimis kysyi ja kahisevasta äänestä päätellen nojautui karsinan ovenpieleen.
"Että kiitti." Anteeksi en kyllä sanoisi.
"Jos sä myisit sen, sä saisit siitä enemmän kun mitä Twististä on pyynti", Crimis huomautti hiljaa.
"Niin mut Mini on isin tyttö", huokaisin hieman harmissani. "Vitsit kun mullakin olis oma talli. Mä ajattelen 12-paikkaista. Sen vielä hoitais ite yksin päivätyönään, ja muiden hevoset maksais mun palkan ja mun kolmen hevosen ylläpidon..."
"Mikset sä sit..?"
"Siks kun mä oon nyt sellasessa työssä, että mä saan hyvällä säkällä aina välillä jonkun nuoren käsittämään, että siitä voi tulla ihan mitä vaan, ja että se on hyvä ja tärkeä. En mä voi siitäkään luopua. Mä rakastan niitä kakaroitakin. Ehkä sit seuraavassa elämässä..."

Isin tyttö hamuili isolla turvallaan leukaani ja minä annoin sille pusun nenänpieleen. Elämässä piti tehdä valintoja, ja minun valintani nyt sattui olemaan niin huono, että sai Kouluratsastusjaoksen laatuarvostelusta kolmospalkinnon. Mutta toisaalta se ei olisi opettanut lapsia ja tätejä ratsastamaan yhtään sen paremmin, vaikka sillä olisi ollut seitsemäntoista ykköspalkintoa. Keräsin kaikki hevoseni harjassa olleet nyörit ja nauhat.

"Tuu, mennään kahville ennenku mä siivoon sen trailerin. Sulla jäi kesken niiden Ambrellan suunnitelmien kertominen", sanoin ja lähdin kävelemään kohti taukotupaa.
Tuvassa nakkasin kaikki Minin koristeet roskiin. Mitä se nyt niillä?



Minin line XSiLeNtLy_ScEeAmInGX /dA
Tämä saattaisi myös olla parempi profiilikuva ponille ku vanha emt?

70: Ratsupoliisi 25.1.

"Millä sä sitten ajattelit kulkea täältä kerhoon? Se alkaa taas kohta, tiesitkö sitä?" kysyin Ruskalta, joka oli ilmoittanut muuttavansa huomenna talliin asumaan.
"Mä ratsastan Mayalla", Ruska vastasi heti, ihan kuin olisi miettinyt asiaa jo pitkään. Maya ei virkkanut siihen mitään, kunhan hamusi Ruskan liian matalalla tarjoamia kuolaimia suuhunsa.
"No kuka sulle laittaa sit muroja aamulla?"
"Sä, iskä!"
"Iskä on kuule kotona aamulla. Mä juon siellä kahvia ja luen lehtä. En mä ole täällä laittamassa sulle aamupalaa."
"Sitte mä syön kerhossa! Mutta varmana muutan!" Ruska uhosi. Hän sai lopsautettua suitset Mayan korvien taakse ja lähti vetämään tammaa perässään poispäin.
"Odota! Satula ei oo kiinni! Eikä näköjään suitsetkaan!"
"Mä laitan itte! Mee sä pois!"

Ruska ei saanut paksuine lapasineen satulavyötä kiinni sen paremmin kuin suitsiakaan ja turhautui koko ajan enemmän. Oli pakko auttaa ja nostaa sen jälkeen vihainen tyttö hevosen selkään. Ruska kuitenkin rauhoittui, kun Maya alkoi kävellä perässäni maastopoluille päin. Maya lompsotti tyytyväisenä ja luotettavana eteenpäin, Ruskan laulaessa sille aakkoslaulua, jonka hän oli juuri oppinut melkein oikein. Kun vastaan tuli pyöräilijä, otin Mayaa toisesta ohjasta kiinni varmuuden vuoksi, mutta niin vähän, ettei Ruska huomannut ja suuttunut uudestaan.

"Kuule, käviskö sulle että alottaisit ratsastustunnit?" kysyin Ruskalta.
"Mä osaan jo ratsastaa!" Ruska ilmotti ja ratsasti oikein tomerasti löpsöt ohjat tiukassa puristuksessa.
"Siellä vois oppia lisää. Kaikki käy ratsastustunneilla. Siellä olis kavereita, ja söpöjä poneja. Mun mielestä voisit kokeilla, nyt kun sä et enää halua käydä tyttökerhossakaan."
"Eikä käy kaikki! Eikä käy ratsupoliisitkaan! Musta tulee isona ratsupoliisi."
"Kyllä muuten käy ratsupoliisit ratsastustunneilla. Ne siellä vasta käykin! Ihan koko ajan."
"Ai käy! Mistä sä tiedät?"
"Ööm... Emilia on poliisi, sillä on sininen takkikin ja kaikkee. Ja sillä on hevonen. Se on siis melkein ratsupoliisi, ja se varmana on käyny ratsastustunneilla, varmasti käy vieläkin. Kysy siltä!"
"Ai jaa! Iskä voidaanks me mennä ratsastuskouluun?"
"Sitähän mä just... ...voidaan, tosi hyvä idea, katotaan joku hyvä talli ja mennään!"
"Mä muutan silti tänne asumaan."
"Jaaha. Meinaaksä asua niinku ihan tuolla kylmässä tallissa vai muutaksä yhteen Crimiksen kanssa tai jotain?"

Oli mukavaa kävellä Mayan vierellä, kun keli oli sen verran lauhtunut, että taas tarkeni. Minulla oli maailman hienoin hevonen, mutta silti Ruskan pitäisi tutustua muihinkin hevosiin. Ja etenkin johonkuhun oikeaan opettajaan. Muuten hänestä tulisi hevosten kanssa samanlainen kuin minä.

69: Maya virkistystoiminnassa
tammikuu...

"Ootko Reita koskaan nähnyt tällaista?" Crimis kysyi kännykkä ojossa.
"Oho, no en kyllä ole!" myönsin heti, kun näin miten hevonen jorasi videolla niin kuin koiratanssikoira.
"Tää on joku venäläinen video... Varmaan jotenki käsitelty."
"Niin no, kyllä toi periaatteessa olis mahdollista..."
"No eikä!"
"Jos olis sopiva hevonen..." Mietin tietenkin heti nuorta Mayaa. Olisihan se oppinut vaikka mitä...
"No ei tota todellakaan saa opetettua kun korkeintaan sialle. Ei hevoset oo noin ketteriä eikä älykkäitä, haloo."
"Niin no ei kyllä. Tunnetsä ketään kellä olis sika? Tai vuohi?"
"No en kyllä."
"Voiskohan Chaita kouluttaa naksuttimella?"
"Reita!"

Kun olin nähnyt videon, olin kehittänyt siitä saman tien pakkomielteen. Se oli niin kuin koiratanssia, mutta hevosen kanssa, ja videon hevonen vääntyili niin notkeasti ja näytti niin iloiselta, että näin sen naaman joka kerta, kun laitoin silmät kiinni.

Kahden päivän kuluttua videon näkemisestä istuin haan ylimmän puomin päällä tuijottamassa Mayaa ja muita hevosia pää kipeänä. Taisin tehdä päätöksen jo silloin, vaikka lähdinkin hetken kuluttua vihaisena kotiin. Putosin nimittäin aidalta vahingossa takaperin kinokseen, enkä viitsinyt jäädä tallille enää, kun oli lunta paidan alla. Seuraavana päivänä palasin kuivissa vaatteissa ja paremmalla tuulella, ja se oli ensimmäinen harjoituspäivä kentällä salaa iltahämärässä. Ei Mayalle mitään hinttimäistä koiratanssia opetettaisi, mutta kyllähän se oli ennenkin tykännyt opetella temppuja... Olin ehtinyt unohtaa, mihin kaikkeen se pystyisi, jos viitsisin vain puuhata sen kanssa. Kai olin kaivannut vain jotain inspiraationlähdettä.

Kolme päivää myöhemmin Maya oli muuntanut vanhan anna kaviota -temppunsa ristiaskeleeksi, mikä oli ollut koko ajan tavoitteena. Yritin käsiäni huitomalla opettaa tamman hyphtämään käskystä, kun Keitaro valahti aidalle huokailemaan, vaikka ilmiselvästi hänellä oli tärkeämpääkin tekemistä kuin masennella siinä. Kesti kauan hätistellä hänet tiehensä. Ja kun hän lopulta lähti, puolen tunnin päästä hänen veltto yläruumiinsa roikkui taas kentän aidan ylimmän puomin päältä. Silloin Mayan päässä asiat naksahtelivat oikeaan järjestykseen ja tamma hypähti niin kuin olisi osannut tempun aina, ja minä yritin näyttää siltä kuin Maya olisi tehnyt saman tuhat kertaa. Työnsin porkkanaa sen suupielestä sisään ja kehotin Keitaroa joko häipymään tai ryhdistäytymään, koska vetelät ihmiset ovat raivostuttavia, etenkin jos ei ole edes viikonloppu. Kyllä hänen pitäisi tietää, että jos hän halusi puhua, hänen tulisi alkaa sitten vain puhua, sillä minähän en kysyisi. En ainakaan keskellä päivää, enkä selvin päin. Ja jos hänellä ei ollut mitään mielensä päällä, seisköön suorassa tai häipyköön! Tuollaisesta röhnötyksestä tulisi vielä skolioosi!

Kahden viikon kuluttua videosta Maya osasi tehdä piruetteja, eli mennä voltteja ja etu- ja takaosakäännöksiä omin päin käsimerkistä, sekä hypähdellä etujalalta toiselle ja ojentaa vapaata kaviotaan kohti kumisaappaan verhoamia jäisiä varpaitani. Samana päivänä eläinlääkäri kävi tallilla muissa asioissa ja vilkaisi samalla Mayan jalkoja.
"Oho. Viime piikityksestä on jo kuitenki kolmatta viikkoa, eikä näissä ole juuri yhtään nestettä. Mä luulen että ei piikitetä Mayan jalkoja tossa kahden viikon päästä, paitsi tietenkin jos se alkaa yhtäkkiä oiria. Soittele sitte, jos alkaa", lääkäri sanoi liu'utettuaan kättään monta kertaa Mayan etujalkoja pitkin alaspäin. Lupasin soittaa. Teki mieli lyödä yläviitonen jonkun kanssa, mutta paikalla oli vain Maya, eikä se olisi osannut tehdä sitä rusikoimatta minua samalla sairaalakuntoon.

Sen jälkeen harjoitukset jäivät vähän vähemmälle, koska aloin taas ratsastaa Mayalla. Joskus Ruska tuli mukaan tallille ja tanssitti Mayaa, koska hän aikoi tulla isona sirkusprinsessaksi. Ruska olisi halunnut harjoitella myös hevosen selässä seisomista, mutta sanoin, että sitä tehdään vain sirkusprinsessakoulussa, taikka muuten! Jonain päivänä sen jälkeen Ruska sanoi, ettei halunnutkaan enää sirkusprinsessaksi, koska äiti oli kieltänyt, ja koska hän halusi kuitenkin olla mielummin ritari. Sinä päivänä Ruska aloitti hurjat, kovaääniset taisteluharjoitukset Minillä ja ravasi ja laukkasi karjuen ympäri kenttää, jonka keskellä opetin Mayaa peruuttamaan itsensä ympäri.

Kun kuukausi oli kulunut, emme pitäneet mitään dramaattista talent-show'ta kentällä. En tiedä oliko kukaan edes huomannut Mayan temppukoulua. Toivottavasti ei. Sirkusnäytöksen sijaan lähdin maastoon. Omalla hevosellani. Ilman satulaa, koska olin ehtinyt jo myymään sen. Ja hevoseni jaksoi ravata ainakin kolme lyhyttä pätkää. Seuraavana päivänä sen polvet olivat ihan normaalin lämpöiset, ja minä opetin sitä kumartamaan mielikuvitusyleisölleen.

Kiitos. Oli virkistävää päästä edes vähän kirjoittamaan ratsastuksesta. Mun hevoset rajoittavat mua.

**

68: Mua sä tarvit kun ei tässä nyt muitakaan oo 15.1.

"Ei tähän auta pleikkarin pelaaminen, Reita."
"Auttaa. Mä lupaan että nimen omaan se auttaa. Tulisit nyt. Yks peli. Yks erä vaan."
"Oikeasti. Etkö sä ymmärrä? Anna mun olla rauhassa..."
"En sitten varmahan anna. Jos sä et lähde meille, mä seison sitte tässä."
"Hyvä. Seiso sitten."
"Niin seison."
"Hyvä."
"Hyvä."
"Hyvä!"

Siinä tuli aika nopeasti kylmä. Lunta satoi ja se jäi Keitaron takin selkämykseen kiinni. Katselin siinä puolen metrin päässä miten hän tuijotti haassa tutisevaa Bellaa ja hautoi ajatuksiaan. Varpaita pisteli. Hevosenkin oli ihan varmasti kylmä, vaikka sillä oli loimi. Kauempana saattoi havaita Minin, joka pönötti yksin tarhassaan ilman lointa, ja jonka ei sitten varmasti ollut yhtään kylmä. Nälkä varmaan kylläkin. Varpaiden pistely loppui. Niistä tuli täysin tunnottomat.

"Siihen ei kuole. Se tuntuu kyllä siltä et siihen kuolee varmasti. Mutta kukaan ei oo kuollu siihen. Ikinä. Mä lupaan."
"Mee nyt pois."
"Enkä mee. Mennään meille. Puhutaan."
"Mä en halua puhua."
"Juodaan kaljaa ja ollaan hiljaa sitten."
"Mä en halua juoda kaljaa."
"Paskat. Mennään teille. Ryypätään, oikeen kunnolla. Tai no, sun ei tarvi edes paljoa juoda."
"Joo joo joo, aasialaisilla on huono viinapää, hah hah mutta mä en jaksa nyt tota-"
"En mä sitä. Vaan että sä näytät siltä ettet sä oo kauheesti syöny tai nukkunukkaa viimeaikoina."
"Ai..."

Mini notkui portilla. Sekin halusi sisään. Ai että kuinka minun varvasraukkoihini sattuisi, kun lopulta pääsisin lämpimään. Hevoseni kerjäsi sisälle yhtä itsepäisesti kuin minä seisoin siinä jäätymässä. Se halusi ruokaa. Keitaro tarvitsi seuraa, mutta ei vielä tiennyt sitä. Ja ruokaa. Ja unta. Minun olisi pakko maanitella hänet pois siitä pihasta, tai meiltä molemmilta jouduttaisiin vielä amputoimaan jalat.

"Mentäs ny."
"Etkö sä käsitä että mä en tosiaankaan tarvi nyt minkäänlaista helvetin-"
"Tarvitpa. Just sitä sä tarvit."
"Et sä edes tiedä mitä mä aioin sanoa."
"Aiva sama, mua sä tarvit, usko jo."
"Mä haluan olla yksin."
"Niin, mutta et saa."
"No. Jos mä hetkeks tuun. Ihan vaan käymään."
"Joo, ihan vaan kuule käymään. Ihan piipahtamaan."
"Mä en halua sitte puhua siitä. Oikeesti."
"Selvä. Ei puhuta."

Puhuisi jos puhuisi. Tuskin puhuisi. Pääasia kuitenkin oli, että sain hänet irtoamaan vielä portinpielestä ja raahustamaan autoon sulamaan. Oli inhottavaa kävellä, kun varpaat tuntuivat kadonneen. Mini katsoi minua kaipaavasti, mutta en ottanut sitä mukaan. Oli tässä vähän muutakin.

"Mä en sitten oikeesti halua olla kauaa."
"Niin. Sitten et oo. Kunhan käyt. Mä vien sut kotia sitten heti kun sä sanot."
"Joo..."
"Joo."

67: Hukkasuon taitavin hevonen

Noh, onhan meidän hevoskirjo aika värikästä, monella tavalla..

Hukkasuossa oli monta luonteeltaan kivaa hevosta, mutta ainoat joihin ikinä voisin kunnolla luottaa, olivat kaksi omaani - ja Twisti. Osa muista oli ihan hengenvaarallisia, osa vain hermostuneita, ja osa sitten muuten vain reaktiivisia.

Kirstu ja Twisti on molemmat niin superihania, että mä tykkäsin tästä tekstistä jo ihan aiheenkin takia. En toki miettinyt tässä jo heti kaikkia mahdollisia diilejä, miten me voitaisiin yhdessä pitää Twisti Hukkasuossa.. Ihan vaan koska se on niin ihana. Jos minäkään en raaskisi luopua siitä, niin miten Kirstu ikinä löytää tarpeeksi hyvää (lue: täydellistä) kotia Hukkasuon ulkopuolelta??

Itse tekstiin. Mä en ole koskaan nähnyt livenä saati sitten kokeillut itse lännenratsastusta (maastoilua lännensatulassa ei nyt lasketa). Rakastan lajeja joissa mennään kovaa. Kuvailu oli niin intensiivistä, että se tempaisi mukaansa täysin. En juurikan liioittele kun sanon, että pidätin henkeäni seuratessani Reitan rohkeita valintoja ja Twistin tiukkoja käännöksiä.

Hevonen uskalsi laukata täysillä melkein nurkkaan asti ja luotti itseensä ja jalkoihinsa niin, että jarrutti vasta kun komensin, eikä askeltakaan aikaisemmin. Sen etupää väisti ulko-ohjaa ja takapää totteli painoapuja, ja rohkeasti se kääntyi niin kovassa vauhdissa kuin komensin. Sen oli kallistettava kaarteessa ruumistaan ihan reilusti, jottei se tärähtäisi laitoja päin. Ja kun se oli suoristautunut, ei kulunut kahtakaan askelta ennen kuin se laukkasi taas täyttä vauhtia.

*vetää henkeä* Puuh. Vauhtia ja vaaraa, meikäläinen ei muuta kaipaa! Vautsi. Kiitos tästä lukukokemuksesta.