Maya ja Mini (ja vähä Pond)

First topic message reminder :

Maya on 21-vuotias puoliveritamma. Entisessä elämässään Maya oli mahtava kilparatsu, mutta nykyään se on ihan kokonaan eläkkeellä. Tämä päiväkirja seuraa Mayan uusia seikkailuja täällä Hukkasuolla.

Maya LIN



Mayan kuvan piirsi Anne L

No mutta, tottakai Batmobiili viittaa Batmaniin.
Pondinihan on upea: tottahan se täytyy huomata. En tiedä vielä, mikä sen rooli on, mutta tuskin Hukkasuon kannalta merkittävä niin kauan kuin saan pitää Mayan. Koska onhan Maya maailman paras hevonen, vaikka sitä mihin verrattaisiin.

En tiedä onko oudompaa kirjoittaa tämä tänne vai Twistin päiväkirjaan, niin tässä se nyt on tulossa tänne. :DDD

67: Hukkasuon taitavin hevonen

"Miten sä voit sen myydä?" oli ensimmäinen, mitä suustani tuli, kun kuulin taukotuvassa Twistin kohtalosta. En ollut ikinä oikein tutustunut siihen hevoseen, vaikka olin jo vuosia nähnyt sen melkein joka päivä. Silti ajatus sen lähtemisestä tuntui kummalliselta. Hukkasuossa oli monta luonteeltaan kivaa hevosta, mutta ainoat joihin ikinä voisin kunnolla luottaa, olivat kaksi omaani - ja Twisti. Osa muista oli ihan hengenvaarallisia, osa vain hermostuneita, ja osa sitten muuten vain reaktiivisia.

"No kyllähän sä tiedät", Kirstu sanoi. "Ei hevosen pitäminen kuitenkaan ole ilmaista, ja aikaakin ne vaatii. Mato on niin nuori, että en mä ehtisi..."
"Mutta silti", intin vielä ja join kylmenneen kahvinloppuni yhdellä huikalla.
"Osta sä se. Mä oikeasti lasken vaikka tonnilla hintaa heti, jos se saa jäädä tänne", Kirstu ehdotti melkein tosissaan. "Sähän aina puhut siitä kun kunnollisia lännenhevosia on suomessa vaan kourallinen. Twistillä vois vielä vaikka kilpailla..."
Totta. Antaisin melkein mitä vain kunnon lännenratsusta. Mutta en hevosiani! Ja minulla oli juuri ja juuri aikaa ja rahaa pitää kahta. Varsinkin kun Mayan sairastelu kävi koko ajan kalliimmaksi...
"Mut kun Maya ja Mini..."
"Koeratsasta sillä", Kirstu ehdotti.
"En mä voi sitä ostaa", sanoin heti, ja olin oikeasti pahoillani. "Mä etsin Minillekin vuokraajaa kun mä en selviydy tästä kaikesta..."
"Mutta koeratsasta. Et sä siinä mitään menetä."

Sillä tavalla minä päädyin Twistin selkään maneesissa. En ollut koskaan ajatellutkaan, miten pieni hevonen se oli. Sehän oli lähes poni! Jo siinäkään mielessä se ei sopinut minulle. Minähän olin pitkä ja painava. Se kestäisi satunnaista ratsastustani, mutta kilpailuista ja vakavasta harrastamisesta ei olisi puhettakaan. Twistissä minulla olisi kolmas seuraponi. Vaikka kokonsa puolesta se olisi kyllä Ruskalle sopiva varmaan kymmenisen vuotta...

Kirstu katsoi minua kuitenkin odottavasti kun lämmittelin hänen hevostaan käynnissä ja ravissa. Twistille epäsuorat ohjasavut olivat tuttu juttu ja se totteli mukisematta. Kun ravailimme, se piti päänsä alhaalla ja vaihtoi tempoa painoavuilla, niin kuin kunnon hevosen kuuluu. Pitelin ohjanperiä vasemmassa kädessäni ja tunsin oloni kotoisaksi liian pienen hevosen selässä. Oli helppoa ravata sillä täydellistä kahdeksikkoa keskellä kenttää. Se väisti pohjetta ja ohjaa kuuliaisesti ja hakeutui tasapainoon painoni alle, vaikka avut olisivat olleet kevyitä kuin perhonen. Sillä sai suoritettua takaosakäännöksenkin melkein pelkästään väistättämällä ohjaa. Sillä todella oli perusteet niin hyvin hallussa, että ihan kuka tahansa olisi saanut sillä voitettua helpoimmat trail- ja pleasureluokat oikeastaan edes yrittämättä.

Kun annoin Twistille reippaat pohjeavut ja nojauduin yhtäkkiä reilusti eteenpäin sen satulassa sen seisoessa levollisesti kentän lyhyen sivun keskellä, se ampaisi laukkaan suorilta jaloiltaan kuin ohjus. Kiersimme kuvitteellisen kartion tai tynnyrin, joka muka oli meistä katsoen kentän vasemmassa takanurkassa. Hevonen uskalsi laukata täysillä melkein nurkkaan asti ja luotti itseensä ja jalkoihinsa niin, että jarrutti vasta kun komensin, eikä askeltakaan aikaisemmin. Sen etupää väisti ulko-ohjaa ja takapää totteli painoapuja, ja rohkeasti se kääntyi niin kovassa vauhdissa kuin komensin. Sen oli kallistettava kaarteessa ruumistaan ihan reilusti, jottei se tärähtäisi laitoja päin. Ja kun se oli suoristautunut, ei kulunut kahtakaan askelta ennen kuin se laukkasi taas täyttä vauhtia. Seuraavassa kulmassa oli toinen kuvitteellinen kartiomme, jonka se kiersi mukisematta yhtä hurjassa vauhdissa, yhtä viime tingassa jarruttaen. Se kääntyi taas ohjaa väistämällä ja painoni perässä yrittämällä täsmälleen kohti vastakkaisen lyhyen sivun keskiosaa. Ja kun sen sai laukkaamaan oikeaan suuntaan, se säntäsi luotisuoraan ja mutkittelematta. Kun yllätin sen vaatimalla liukupysähdystä keskelle kenttää, sen etujalat ravasivat niin kuin kuuluikin, ja se kyyristi selkänsä ja lukitsi takajalkansa alleen. Se sai meidät pysäytettyä hämmentävän nopeasti, kun otti huomioon miten pieni se oli, ja miten iso minä olin. Taputin sitä kaulalle. Se oli totisesti tehnyt parhaansa.
"Hyvä tyttö", mutisin sille, ja se käänsi toisenkin korvansa minua kohti.

Kun pyöritin Twistiä niillä sijoillaan mihin se oli pysähtynyt, vannon ettei sen toinen takajalka irronnut maasta kertaakaan. Pyörimisen jälkeen se pysähtyi. Kun pyysin, se peruutti ripeästi ja totteli helposti ohjausta. Sillä olisi voinut pujotella vaikka minkälaisen radan pakki päällä. Se suostui peruuttamaan jopa niin rohkeasti, että sain ajettua sen pyllyn laitaa vasten. Eikä se liikahtanut siitä paikasta ennen kuin pyydettiin, vaikka takapuoli seinää vasten seisominen on hevosen mielestä aina jännittävää. Pian jo annoin sen ottaa pari askelta väljemmille vesille palkinnoksi. Se lähti laukkaan taas ehdotuksesta, ja kun pidätin sitä samaan aikaan, se pysyi lähes paikoillaan laukatessaan. Laukka vaihtui sujuvasti paikallaan tallaavaksi raviksi, ja kun lopetin sen etupään pidättelyn, se ponkaisi samassa temmossa kevyesti eteenpäin. Se oli taidoiltaan kuin ikäisensä konkarit, mutta niin vetreä, että sen olisi luullut olevan kahdeksanvuotias.

Kun Twisti käveli lopulta loppukäyntejään, ravistelin jalustimet pois jaloistani. Kun kumarruin sen ylle noustakseni vauhdissa pois, se pysähtyi. Taputin sitä kaulalle, liu'uin alas ja sidoin sen ohjat toisiinsa etteivät ne aukeaisi. Voi kuinka kiltisti se käveli uralla kun maiskuttelin sen liikkeelle ja kävelin pientä ympyrää kentän keskellä. Sen ulkopuolen korva osoitti eteenpäin ja sisäpuolen korva suoraan minuun. Minun ei tarvinnut poiketa pitkälle pienestä ympyrästäni ennen kuin se tajusi vaihtaa suuntaa. Olisin voinut vaikka lyödä vetoa, että se ravaisikin kertamaiskahduksesta. Se ei kuitenkaan ymmärtänyt tulla luokseni, kun käänsin sille kylkeni ja katsoin pois. Se sai sen ainoastaan pysähtymään. Se tuli vasta kun kyykistyin kylki siihen päin ja maanittelin sitä jonkin aikaa. Silloinkin se oli vähän epävarma siitä mitä halusin, mutta rentoutui kun kehuin sitä ja rapsuttelin sen etujalkoja ennen kuin nousin seisaalleni. Silitin pitkään sen poskia ja otsaa, ja kun se lopulta oli varma siitä, että se oli toiminut oikein, rapsutin sitä antaumuksella harjan alta.

"No?" Kirstu kysyi, kun kävelimme pois maneesilta.
"No. Jos mä olisin sä, mä nostaisin sen hintaa suoraan useammalla tonnilla."
"Mutta mä haluan sille vaan hyvän kodin."
"Niin, mutta jos sä tarjoat sitä noin halvalla, ihmiset luulee että sulla on myynnissä joku puska ö -tasoinen muka-lännenhevonen. Sulla on Kirstu Hukkasuon taitavin hevonen, ja veikkaisin että jopa Suomen viiden parhaan lännenratsun joukkoon kuuluva hevonen. Laita sen hinta sen mukaiseksi. Sillä lailla sen löytää semmonen ihminen joka arvostaa sitä mitä se osaa."
"Ei kai", Kirstu epäili, "kun eihän se oikeastaan ole edes voittanu mitään..."
"Kuule, mä oon, nuorempana. Ja silti se on taitavin hevonen, jolla mä vielä oon päässy ratsastamaan", sanoin, ja se oli ihan totta. "Eikä voitot kerro muuta kun siitä kiinnostaako hevosen omistajaa kilpailut vai ei."
"Eksä voisi ottaa sitä sitten?"
"En. Mulla ei yksinkertaisesti oo rahaa. Jos joku ostais Ministä puolet tai ottaa sen ylläpitoon, mä ostaisin heti sulta tästä puolet, jos saisin kaikki jalostusoikeudet. Me astutettaisiin tämä heti kunnon orilla, ja samalla kun varsa kasvais, me kilpailtaisiin tällä pari kautta, näytettäisiin vähä muille mallia. Sitten mä myisin varsan kalliilla, kun sen emä kerta olis julkkishevonen, ja tästä tulis siitostamma."
Se kuulosti hävyttömän hienolta ja helpolta, vaikka oikeasti se oli mahdotonta.
"Mutta ei kukaan ota Miniä..."

65: Batmobiili

Luulin ensin, että tarina oli toista näkökulmaa Emilian tarinalle Reita ja Batman Prookkiksen päiväkirjassa, mutta tämähän kertoikin ihan muista asioista. Arvaanko silti oikein, jos batmobiili sai nimensä Emilian tekstin innoittamana? Joka tapauksessa mukava nähdä, että tekin kirjoitatte toisistanne ja ehkä jopa saatte siitä jotain irti!

Mä olen aivan ihastunut näihin Chain satuihin.

Kun Ruska oli mukana, se opetti miten sanotaan viittomakielellä siili ja merikilpikonna, ja kertoi sadun siitä miten prinsessa Fah oli vielä pieni tyttö kun yksi hänen seitsemästä isoveljestään muuttui oikeaksi enkeliksi.

Mulla meni ihan kylmät väreet, kun paljastui kuka oli Aurora. Miten niin kevyesti sivuten voi kirjoittaa niin raskaasta aiheesta? Katso kun kumarran.

--

66: Ei Reita

Peukkua otsikolle, jo nyt ennen kuin olen lukenut itse tekstiä yhtään.
Ja nyt kun olen lukenut, niin sanon että olipa virkistävää. Niin raadollisen arkista ja rehellistä pohdintaa.

Tämä hirveä stalkkeri näki sun ostavan Pondin (oikeasti vahingossa, uskotko) ja mietti, että tuleeko se näkymään Hukkasuossa jollain tavalla.. Kiva nähdä, että tuli! Odotan teidän yhteistyön jatkuvan, sanoi Reita nyt mitä hyvänsä.

66: Ei Reita
26.-27.12.

Istuin tapaninpäivänä Minin lämpöisessä selässä ja puristin sen kaulan ympärille sitomaani riimunarua - tai siis oikeastaan kahta narua, koska Minin kaulanympärys on varmaan sama kuin Mayan vatsanympärys. Minun oli tehtävä vaikka mitä taikatemppuja, jotta sain hevoseni ravaamaan poispäin tallilta. Ja silloinkin meno oli hidasta kuin shetlanninponilla, enkä ollut mihinkään muuhunkaan tyytyväinen. Tätäkö tämä nyt olisi? Ikuisesti? Minulla oli nuori ja terve hevonen, jonka kanssa viimeinenkin jäljelläoleva ratsastustaitoni katoaisi niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan... Maya oli täydellinen hevonen, enkä luopuisi siitä ikinä, mutta oliko Mini ollut vikaostos? No olihan se! Se oli Ruskalle hyvä poni, mutta pian Ruskakin olisi liian taitava menemään sillä, ellei ollut jo. Tarvitsisin puoliverisen itselleni, tai edes quarterin, tai vaikka Ruskalle ponin vähäksi aikaa. Mutta kun minä rakastin Miniä jo. En halunnut luopua siitäkään, eikä kolmen hevosen ylläpitäminen minun palkallani tulisi mitenkään päin kyseeseen...

Soitin Riitalle ratsastuskouluun samana iltana. Olisin halunnut puhua huolistani. Sitä paitsi Riitalla on aina ratkaisu hevosongelmiin.
"Aja tänne", hän kivahti puhelimeen ja löi luurin korvaani. Äänistä päätellen hänellä oli taas jokin tilanne päällä. Tottelin heti.

Ratsastuskoululla oli jokin uusi mitäänsanomaton hevonen nimeltään Pond. Se oli vähän niin kuin Maya nuorena: sellainen, ettei kukaan katsoisi sitä kahdesti, eikä se olisi kenenkään ensimmäinen hoitohevostoive. Siitä suunniteltiin tuntiratsua ja se oli koeajossa. Minusta tulisi kuulemma sen ensimmäinen tuntiratsastaja. Riitan mukaan se johtui tasan siitä, että kaipasin oikealla hetkellä ratsastusta kunnon hevosella. Minä luulen että se johtui siitä, että minulla on paljon parempi henkivakuutus kuin Riitalla tai hänen tyttärellään, joka pitää ratsastuskoulua tällä hetkellä.

Riitta itse piti tuntia, jossa minä ja se Pond törmäilimme suomenhevosten, ponien ja parin muun puoliverisen keskellä.
"EI REITA", hän aloitti joka toisen minulle osoitetun lauseensa ja jatkoi sitä milloin mitenkin. EI REITA, sitä ei tarvi potkia liikkeelle! EI REITA, tolla lailla se lähtee sulta niinku ohjus. EI REITA, pelkät ohjasavut ei riitä volttiin!

Kun seuraavana päivänä vähän reflektoin ratsastustuntiani taas Minin satulattomassa selässä, minun oli myönnettävä itselleni jotain ihan hirveää. Saatoin olla joskus kymmenen vuotta sitten ihan hyvä ratsastaja, mutta se oli ollut silloin se. Saatoin syyttää hevosia siitä, että olin taantunut, mutta en siitä, ettei mikään onnistunut ikinä. Vaikka minulla olisi ollut mikä mahtava puoliverinen, en olisi saanut sitä kompuroimaan edes metrin esteen ylitse, enkä varmaan edes ravaamaan suoraan. Kuinkahan paljon olin unohtanut? Mini natisutteli eteenpäin lumihangessa kuin juna, eikä sillä ollut aavistustakaan sellaisista asioista kuin painoavut tai lisätty ravi. Rakastin sitä ja sen turvallista käyntiä talvisessa metsässä, ja silti halusin ihan hirveästi olla jossain muualla jonkin toisen hevosen kanssa. Voi kun Maya olisi vielä nuori... Voi kun voisin nostaa Minillä laukan valmistelematta sitä ensin puolta tuntia...

Kun palasin Pondin luokse illalla, Riitta ruksasi tallin vihosta kylmästi jonkun Santun nimen ylitse Pondin nimen vierestä ja siirsi hänet ratsastamaan toisella hevosella. Kun en kuvitellut itsestäni enää liikoja, sain itse asiassa aika paljon aikaan tunnissa. Se Pond ei ollut erityisen viisas eikä taitava hevonen, mutta tuhat kertaa välkympi ja osaavampi kuin Mini. Ei missään nimessä sellainen kuin Maya nuorena, että sen saisi tottelemaan ajatustaan, mutta sentään sellainen että se tarjosi mielellään kunnollista laukkaa, ja parin noston jälkeen lähti täsmälleen silloin kun pyysin, eikä paria askelta jälkeen. Sellainen, joka pienensi ja suurensi ympyrää väistöillä kompastumatta jalkoihinsa tai tupsuihinsa. Sellainen, joka tuntui niin pieneltä ja nopealta, että ai kun saisin laukata sillä kunnolla. Minillä menisi puoli tuntia laukata tästä paikasta Harvakylän rajalle ja takaisin. Pondilla siihen menisi varmaan kymmenen minuuttia. Loppukäynneissäkin se marssi energisesti ja minun oli tehtävä sillä voltteja välillä jottei se kävelisi suomenhevosten pyllyihin kiinni.

"Tuuksä taas sitte?" Riitta kysyi kun laskeuduin Pondin selästä jalat sen tuntuisina, että olin pitkästä aikaa ratsastanut.
"En", sanoin ja annoin Pondin ohjat hänen käteensä. Taputin hevosta kaulalle.
"Mikset?"
"Koska mä oon tehny tän kaiken kymmenen vuotta sitten."
"Sä voisit elää sen uudestaan."
"En mä halua. Nyt mulla on työhevonen ja mä oon kymmenen vuotta vanhempi."

Ajoin kotiin Hukkasuon kautta ihan vain taputellakseni hetken hevosiani. Minulla oli kaksi lemmikkihevosta tyhjänpanttina. Minkäs sille mahtoi? Sentään toinen oli maailman hienoin hevonen, ja toinen maailman kiltein. En minäkään mikään välkyin, hyödyllisin ja sporttisin ole. Mutta voisin kuitenkin välillä edes ratsastaa oikealla hevosella. Lainahevosilla.

65: Batmobiili


Se vaati Maijan suostuttelemisen ja tuomisen tallille

Ja voin sanoa, ettei se ollut helppo urakka. Maija ei vieläkään pidä hevosista. Minä rukoilin ja maanittelin. Sanoin, että Maija tarvitsisi projektin, jotta pääsisi yli Aurorasta. Sanoin, että minä tarvitsisin seuraa tallille, jotta pääsisin yli Aurorasta. Muistutin kuinka kivaa Maijasta oli ollut rakentaa silloin yhtenä kesänä puumaja mökille. Eikö olisikin kivaa hakata taas nauloilla lautoja yhteen? Eikö olisi? Lupasin ja vannoin, että Crimiksen kotona olisi kompura ja naulapyssy, joilla Maija saisi leikkiä vaikka kuinka paljon! Koska täytyihän siellä olla, kun hevoset rikkoivat milloin mitäkin. Mieti Maija! Kuinka kauan siitä on, kun leikit viimeksi isojen poikien leluilla! Mieti: olisi sirkkeli!! Saattaisit päästä rälläköimäänkin!!

Lopulta sainkin Maijan tallille. Tai siis ainakin parkkipaikalle. Kuulemma hänellä ei ollut minkäänlaisia aikeita astua saastaiseen talliin. Siitä hän kuitenkin ilahtui, että suurin piirtein kaikkien koirat olivat pihalla. Jännä juttu, että kuraiset tassunjäljet vaatteissa ja koiranräkä pitkin poskia ei haitannut vaimoani yhtään, vaikka hepankakka oli niin hirveä asia, ettei hän halunnut edes talliin sisälle.

Se vaati heinäkärryjen kiskomista

Tämä on tavallaan oma vika. Minille pitäisi teettää jotkut kevyet kärryt. Nyt heinäkärryt ovat ainoat pyörillä kulkevat välineet, joiden aisojen väliin hevoseni saa mahtumaan. Inhoan niitä kärryjä. Ne ovat varmaan osittain mädät, kun ne tuntuvat aina jotenkin kosteilta. Niissä ei ole mitään istuinta, vaan vain lava ja kolme matalaa laitaa. Etulaita on pudonnut joskus. Tapaan ajaa Miniä niin, että istun kärryn etureunalla ja roikotan jalkojani etureunan ylitse. Emilia ei voi tehdä niin. Sitä vartenhan kärryt pitikin viedä Maijan luokse parkkipaikalle, ja vieläpä monena päivänä.

Ensimmäisenä päivänä mitattiin ja piirrettiin. Tai siis Maija mittasi ja piirsi. Minä istuin kärryn laidan päällä ja poltin tupakkaa. Maija loi minuun välillä kärsiviä ja syyllistäviä silmäyksiä. Noin me Aurorankin menetimme, hänen katseensa sanoi.

Seuraavina päivinä rakennettiin. Tai siis Maija rakensi. En kehdannut jättää häntä yksin, vaikka hän oli ehdottomasti kiinnostuneempi sillä hetkellä palapelistään ja leluistaan kuin minusta. Sitä oli ihanaa katsoa, koska Auroran jälkeen Maija ei ollut ollut kiinnostunut oikeastaan mistään muusta kuin jalkapallosta. En edes muista, koska hän olisi tullut viimeksi kotiin kädet ja naama konerasvassa ja kertonut minulle jotain jonkun kaverin jostain autosta, jolle tehtiin jotain, ja joka meni ihan sairaan hyvin. Toivoin että tämä palapeli houkuttelisi hänet autotalliin sen jonkun Markuksen ja niiden muiden kollien kanssa.

Se vaati lastenvahtina toimimista

Ruska oli välillä mukana, mutta ei se ollut mitenkään kauheaa. Hän on kasvaessaan tullut äitiinsä. Hän sai pitää naulapyssyn varresta kiinni Maijan ampuessa nauloja, ja hänen silmänsä loistivat niin kuin hän olisi saanut pidellä taikalamppua likaisen työkalun sijaan. Ei - Ruskassa ei ollut vahtimista. Tarkoitan sitä Chaita.

Se halusi nimittäin auttaa, enkä ole tavannut ikinä toista yhtä kädetöntä ihmistä. Komensin sen leikkimään vaikka sen Gallagherin pojan kanssa kun aikuiset juttelivat, mutta Ruska ja Maija vetivät sitä puoleensa kuin magneetit. Välillä se istui kärryssä ja höpötti - oikeasti, eikö se ikinä ole hiljaa? Välillä se kiersi Maijan ympärillä loskaa ja kuraa potkiskellen ja jutteli ampumahiihdosta - ja ai miten vihasin urheiluselostajien ääntäkin. Kun Ruska oli mukana, se opetti miten sanotaan viittomakielellä siili ja merikilpikonna, ja kertoi sadun siitä miten prinsessa Fah oli vielä pieni tyttö kun yksi hänen seitsemästä isoveljestään muuttui oikeaksi enkeliksi. Ruskalla ei ollut aavistustakaan, että kyse oli kuolemisesta, vaan hän ajatteli että tämä satu kertoi muodonmuutoksesta. Enkä minäkään tietenkään voinut vihata saduiksi muutettuja tarinoita.

Se vaati Minin paikalle raahaamista kaikkine tavaroineen

Tein sen kahdesti. Ensimmäisen kerran kun toin Minin valjaissa paikalle, huomasimme että Maijan rakennelma vei sen verran tilaa, että alamäessä kärry vyöryisi Minin kintuille. Eipä Pohjanmaalla hirveästi alamäkiä ole - mutta ei sitä silti voinut niin jättää. Jotenkin turhan takia valjastetun hevosen purkaminen vaati vielä enemmän energiaa kuin se olisi kunnon lenkin jälkeen vaatinut. Missä se poika nyt taas luurasi, kun sitä oltaisiin kerrankin tarvittu..?

Toisella kerralla, korjausten jälkeen, köytin Minin lujasti kiinni aisoihin. Vastentahtoinen Maija piteli sitä ohjista kiinni seisten mahdollisimman kaukana ja käsi pitkänä. Kysyin, haluaako hän mielummin vahtia hevosta vai hakea Emilian, ja Maija tiuskaisi, että hän ei ainakaan aio mennä mihinkään talliin. Heitin siis kärrylle istuma-alustan ja oikein pitkän piiskan jolla Miniin saisi vauhtia, ja menin talliin.

Se vaati Emiliankin paikalle houkuttelemista

Kyllä minä tiedän, että Emilia on ajellut vähän paremmilla hevosilla kuin joku Mini. Ja että Minillä on tylsää ajaa, ainakin pitkän päälle, kun ei se oikeastaan tee mitään. Mutta kun ajattelin, että Emilia ei voi ajaa autoa, eikä kauheasti kävelläkään, eikä pääse oman poninsa kanssa minnekään, niin ehkä Minikin kelpaisi - siis jos halusi vähän katsella maisemia, pitää ohjia, ja pitkästä aikaa päättää itse minne oli ajamassa - kun me tehtiin tähän tämmöinen jalkajuttu - tai siis Maija teki - "mut ei se haittaa jos sä et halua, kun kyllä me oltais tää kuitenkin rakennettu mua vartenkin", päätin koko selityksen, jota Emilialle luettelin.

Toisaalta siitä oli hirveästi apua minulle ja Maijalle

Rakennettuaan Batmobiilin astinlaudan, Maija halusi ajaa kotiin. Kyllä hän on autoa ajanut koko ajan Auroran jälkeen, mutta ei sillä tavalla. Hän kääntyi päätieltä oikealle - sille leveälle hiekkatielle, jota kukaan ei oikeastaan käytä. Sitten hän kiihdytti lieruisella ja loskaisella tiellä niin kovaan vauhtiin, että en olisi sellaista uskaltanut tehdä edes nuorena ja tyhmänä - ja minä tiesin mitä oli tulossa. Puristin auton ovessa olevaa kahvaa toisella kädellä ja penkin reunaa toisella jo kauan ennen kuin Maija veti käsijarrusta levikkeen kohdalla ja käänsi rattia vasemmalle niin paljon kuin lähti. En edes huomannut kuinka hirveää auton holtiton hyrrääminen oli, kun Maija nauroi niin kuin viisitoistavuotias idiootti.

"Me mennään Auroran haudalle", hän ilmoitti, kun olimme palanneet päätielle, ja niin me menimme. Maija ei ollut käynyt siellä ikinä hautajaisten jälkeen. En kysynyt, pelottiko häntä enemmän se, että hän menisi joskus samaan hautaan, vai se, että siellä oli hänen päivän vanha pikkutyttönsä.

Kun olimme napanneet Ruskan Meeri-mommalta, Maija ei ajanut autoa katokseen kotona. Hän pysähtyi keskelle pihaa. Kun me nousimme Ruskan kanssa autosta, hän ilmoitti menevänsä tallille - ja hänen kielellään se tarkoitti auto- eikä hevostallia. Vanha Ford oli niin heikkoa tekoa, että sen olemattomat bassot kuuluivat ulos asti, kun Maija väänsi postilaatikon kohdalla radion täysille. Näin takalasin kautta miten hänen kätensä etsi aurinkolaseja apukuskin puolen aurinkolipasta, ja toivoin tämän tarkoittavan että kaikki olisi taas niin kuin ennen.

64: En pidä kissoista enkä siitä pojasta

Sussa on selkeästi jotain vikaa, Reitaseni, jos et pidä kissoista.

Reitassa on huvittava, mielenkiintoinen kontrasti. Puhun tässä nyt siis myös aiemmista teksteistä, joissa olet käsitellyt Reitan tunteita Chaita kohtaan. Samaan aikaan Reita kiukuttelee lapsenomaisesti (vaikkakin vain päänsä sisässä), mutta samaan aikaan käyttäytyy kuitenkin kovin kypsästi ja antaa Chain jopa käsitellä hevostaan. Moni hevosenomistaja ei todellakaan sallisi sellaista ihmiseltä, josta eivät pidä - vielä kun kyseessä on aloitteleva hevosenkäsittelijä. Mutta toisaalta, eikö juuri tämä ole sitä aikuisuutta?

Pakkohan sen pojan oli harjata Mayaa! Mikä muu hevonen sietäisi sellaista kutittelua harjaamisen asemasta, tai olisi juoksematta pojan ylitse kun hän pysähtyi kesken taluttamisen ihailemaan tähtiä tai mitä lie?

64: En pidä kissoista enkä siitä pojasta

En ikinä pitänyt siitä pojasta. Minun oli kuitenkin opittava sietämään sitä ja vähän äkkiä, koska Maija pelasi jalkapalloa samassa joukkueessa kuin poika ja kutsui sen välillä käymään joko kahville tai koko ärsyttävän ja meluisan joukkueen kanssa johonkin olevinaan-strategiapalaveriin. Eikä minun vaimolleni sanota ei, jos hän päättää jotain. Jos olin kotona, parilla ensimmäisellä kerralla sanoin pojalle hei hänen tullessaan ja pidin sitten Ruskan poissa hänen ja Maijan jaloista. Sittemmin sanoin vain hei: poika pystyi vallan mainiosti pitämään yllä älyllistä keskustelua vaimoni kanssa ja leikkimään samaan aikaan Anna-barbilla tyttäreni kanssa. Sitä paitsi aina tullessaan hän polvistui ensimmäisenä keittiön lankkulattialle ja kutsui Ruskaa, joka tuli juosten halaamaan niin kuin olisi joutunut kaipaamaan sitä poikaa vuoden. Minun tyttäreni pitää kaikista, jotka ovat hänelle kilttejä. Teeskentelijät hän haistaa kuitenkin heti, joten asia oli sillä selvä.

Tietenkin aloin sanoa sille tallissakin hei, kun kerran sanoin kotonakin. En muuta. Ainoastaan tervehdin sitä tullessani ja lähtiessäni, jos se sattui olemaan paikalla. Se poika tuntui vieläkin pelkäävän minua, ja minusta asia saisi pysyäkin sillä tolalla. Olin nähnyt miten se lääppi kaikkia, enkä tosiaankaan halunnut mitään lääppimistä.

Poika alkoi talutella minun Mayaani hakaan ja sisään ja laittoi sille riimua ja harjasi sitä. En sanonut pojalle mitään, koska sehän oli joko Keitaron, Crimiksen tai Hantsun syytä. Se kloppi ei tehnyt mitään ilman lupaa, ja joku oli antanut sille luvan. Verenpaineeni ehti jo nousta, mutta loppujen lopuksi en valittanutkaan koskaan asiasta. Maya vietti pitkät päivänsä melkein kokonaan hevosseurassa, joten ei sitä haittaisi vaikka poika olisi välillä sen kanssa. Sitä paitsi se käsitteli hevostani hyvin varovaisesti. Liian varovaisesti. Pakkohan sen pojan oli harjata Mayaa! Mikä muu hevonen sietäisi sellaista kutittelua harjaamisen asemasta, tai olisi juoksematta pojan ylitse kun hän pysähtyi kesken taluttamisen ihailemaan tähtiä tai mitä lie?

Sitä paitsi se oli jättänyt Keitaron rauhaan ja minulla oli taas maasto- ja kaljanjuontiseuraa. En tiedä, mitä oli tapahtunut, enkä tosiaankaan kysynyt. Kai se oli vain kyllästynyt.

Vaikka siedin poikaa, en tykännyt hänestä. Kun pidin kloppia ja hevostani silmällä, ymmärsin kuitenkin miksi monet muut tykkäsivät. Se poikahan kuunteli vakavana ja keskittyneenä jopa tavallisia kepeitä kuulumisia. Se näytti ihan siltä kuin sille oltaisiin uskottu valtionsalaisuuksia. Se tuntui muistavan kaiken mitä sille sanottiin: monesti se kysyi asioista vielä jälkeenpäinkin. Kuka ei olisi halunnut sellaista huomiota? Sitä paitsi sitä ei taidettu pitää ihan oikeana miehenä. Varmaan osittain siksi kaikkien oli niin helppo halata sitä. Ja tietenkin siksi, että sen niin avoimesti ja estottomasti tykkäsi kun sitä halasi, sen poskia silitti tai sen hiuksia ropelsi. Tytöt hoitivat sitä niin kuin olisivat saaneet kissanpojan, jopa nukkuivat sen kanssa päiväunia muka sen takia että se oli lämmin ja pihalla oli niin kylmä. Ja Max syötti sille keksiä, mutta Max tykkää kissoista muutenkin. Minä en pidä kissoista sen enempää kuin siitä pojastakaan.

Totesin, että poika on ärsyttävä, mutta silti täysin vaaraton. Se ei olisi uhka kenellekään, eikä se varmasti tekisi ikinä mitään sopimatonta. Miksikä minun tai kenenkään arki siitä muuttuisi, vaikka se vähän kävisi harjaamassa hevosia?

63: Maya 24 vuotta

Ensinnäkin, onnittelut ihanalle Maya-mummulle <3

Mayan uudet tarhakaverit olivat olleet sille hyvä syntymäpäivälahja.

Mä niin tykkään siitä, miten otat tarhakaverit mukaan tarinoihisi ja pureudut myös niiden persooniin: nimenomaan pirteä Hilppa, ei vain pelkkä Hilppa. Hevosten keskinäistä käyttäytymistä on ihan yhtä kiehtovaa seurata kuin ihmisen ja hevosen välistä työskentelyä.

Huokailen vain ihastuksesta aina, kun puhut Mayasta. Suhde teidän välillä on jotain niin kaunista.

Sen harmaa naama oli täydellinen kaihin sumentamine silmineen, enkä olisi vaihtanut hevostani mihinkään toiseen.

Ei kuulunut Minin vuokraajasta enää mitään. Kyllä se etsii uutta, vaikka vieläkään en usko että kukaan kiinnostuu siitä. Se on vain liian iso ja epäkäytännöllinen. Onneksi sillä on "Riitta" edes.

63: Maya 24 vuotta

17.11.2018 Maya täytti 24 vuotta. Se juhli railakkaasti syömällä kaksi kokonaista porkkanaa silläkin uhalla että liika sokeri aiheuttaisi sille nivelkipuja. Sen jälkeen istuin aidalla sen seurana ja rapsutin sen rintaa kenkäni kärjellä. Haaveilin niistä talvista, kun se jaksoi vielä puskea eteenpäin lumihangessa ja laukata metsäteillä niin lujaa, että nyt vanhentuneena ja viisastuneena pitäisin sellaista vaarallisena.

Minun pitäisi miettiä Mayan tulevaisuutta. Kuinkahan kauan sen elämä oli elämisen arvoista? Oliko se sitä vielä nytkin, kun se heräsi aamulla karsinassaan, harjattiin, köpötti tarhaan, vietti siellä koko päivän, harjattiin taas ja suljettiin yöksi takaisin karsinaan? Se oli aina rakastanut seikkailuja, ja nyt se ei ollut poistunut puoleen vuoteen tallipihasta. Olin myynyt sen satulan. Nyt se tuntui rakastavan vain syömistä ja nukkumista ja viihtyvän hyvin rauhallisessa eläke-elämässään. Sillä oli hyvät hampaat ja pitkiä kivuttomia kausia. Se oli järjissään ja tunnisti minut helposti kaukaakin - paitsi jos oli vähänkään hämärää. Toisaalta hämärälläkin se tunnisti äänistä että hakaa lähestyvä hahmo oli ihminen, eikä se pelännyt.

Mayan uudet tarhakaverit olivat olleet sille hyvä syntymäpäivälahja. Se oli heti kiinnittynyt Sammyn kylkeen. Pirteästä Hilpasta se ei vielä pitänyt, mutta onneksi poni jätti sen aika hyvin rauhaan. Sitä paitsi Mini oli ottanut Mayan henkivartijan roolin hyvin vakavasti Jackalin lähdettyä. Se teki Hilpalle koko ajan eleillään aivan selväksi, että hänen korkeutensa Maya ei ollut vielä valmis hieromaan tuttavuutta.

Oli ollut mahtavaa omistaa unelmiensa hevonen. Hevosen hankintaa suunnitteleville muistutellaan aina, kuinka paljon rahaa ja aikaa hevosiin menee, ja kuinka niiden omistaminen ei ole oikeasti mitään unelmaa. Mayan kanssa elämä oli kuitenkin täsmälleen niin kuin elokuvissa sekä hyvinä että huonoina päivinä. Sen harmaa naama oli täydellinen kaihin sumentamine silmineen, enkä olisi vaihtanut hevostani mihinkään toiseen.

62: Teeskentelijä

Voi Reita! Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Eikun siis, unohda se Chai ja pyydä Keitä kaljalle.

Onnistunutta kuvailua. Tuohtumus tulee ilmi jokaikisestä lauseesta. Virkistävää nähdä välillä muutakin kuin ainaista onnea ja hymyä meidän talliporukassa. Ei kaikki yksinkertaisesti voi tulla toimeen, ei edes (tai ehkä varsinkaan) hevosihmiset.

Eipä tässä muutenkaan huvittanut enää paljoa seisoskella hevostaan harjaamassa, kun oli ilmeisesti turha toivoa pääsevänsä ikinä enää maastoon muuten kuin yksin.

Suosikkeja erityisesti:

Jouduin pelaamaan Counter Strikeakin vieraiden ihmisten tiimissä!! Mitä elämää se sellainen on?

"No nyt ku sanoit niin sehän on vähä niinku kissa. Ja sä oot niinku vihanen siili siinä. Mee nyt vaikka tappelemaan noiden kanssa, tai miten te pojat nyt tapaatte selvittää asiat. Olisit kivemman näkönen silmät mustana ku naama norsulla."

Jackal muuten muuttaa nyt pois, eli Maya ja Mini tarhailee ainakin toistaiseksi kahdestaan. Hakeeko Mini muuten uutta vuokraajaa, kun edellistä ei sitten koskaan näkynytkään?

62: Teeskentelijä

Chai.

Miksi sen piti tulla tänne?

Se heilui tosi ärsyttävän onnellisena keskellä tallipihaa. Se oli yhtä hymyä, kun se roikkui milloin Keitaron takinliepeessä ja milloin kauluksessa. Välillä se kurottui rapsuttamaan Snorrea, mutta pian se taas ojenteli raajojaan Keitaroa kohti. Se ei ollut sekuntiakaan paikallaan, eikä se ollut sekuntiakaan hiljaa. Kuulin ihan helposti sen raivostuttavan naurun. Teeskentelijä.

Nojasin Mayan kaulaan seisoessani sen vieressä haassa. Crimis yski näkymättömissäni Mayan toisella puolella. Kai se sai pölyä suuhunsa, kun harjasi Jackalia. Ai että kuinka minua rasitti sellainen köhiminen, kun yritin korva pitkällä kuulla mitä tallipihassa puhuttiin. Vedin itsekin harjalla taas pari vetoa Mayan kaulaan, mutta käännyin sitten uudelleen katsomaan Keitä ja sitä ihme hiipparia.

Miksi Keitaron piti opettaa tuo palikka ratsastamaan? Olisihan nyt joku muukin voinut. Keitaro ei varmana ollut tajunnut miten paljon aikaa sen opettaminen vei. Hän varmasti toivoi, ettei olisi lupautunut. Ikinä enää emme menneet maastoon ratsastamaan, ja Keitaro roikkui viikonloputkin tallilla eikä edes kaljalle ehtinyt. Yhden kerran vain oltiin ehditty yksille tuon uuden kollin tulon jälkeen. Jouduin pelaamaan Counter Strikeakin vieraiden ihmisten tiimissä!! Mitä elämää se sellainen on?

Se Chai seisoi aina ärsyttävän lähellä, kun se puhui. Se myös lääppi koko ajan. Varsinkin Jenniä, Crimistä ja Keitaroa, mutta muitakin. Se ei voinut edes istua normaalisti sohvalle tallikämpässä, vaan se ihan oikeasti kiskoi aina jonkun käsivarren ympärilleen niin kuin joku eläin. Miksei kukaan sanonut sille mitään? Oliko sen nytkin aivan pakko työntää Keitaron hiuksia takaisin pipon alle? Ja pitää vielä olkapäästä kiinni? Eikö se tajunnut, ettei Keitaro tosiaankaan voinut tykätä tuollaisesta? Ja Keitaro parka! Niin kohtelias, ettei uskaltanut lähteä lätkimään! Keitaro rukka vain otti aina välillä askeleen taaksepäin ja katsoi kenkiään, kun tuo toinen tuli aina vain lähemmäs.

"Mikä sun ny on?" Crimis yritti ilmeisesti tahallaan ärsyttää saatuaan Jackalin kunnon tarkastettua ja koko hevosen harjattua. Hän työnsi kädet taskuihinsa ja pukkasi minua kyynärpäällään.
"Älä ny säki ala lääppiä siinä", ärähdin.
Crimis astui heti askeleen kauemmas. Havaitsin, että hänkin katseli tallipihan friikkisirkusta.

"Tutustuisit siihen. Saisit uuden hyvän kaverin. Ne tykkäis jos menisit niiden mukaan", Crimis ehdotti hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Ai tuohon? No en todellakaan tutustu!"
"Jaha."
"Sillä on ihan tarpeeksi tovereita ja se on ihan kummallinen."
"No eikä."
"Kato nyt! Mitä se tekee! Yrittääkö se flirttailla?"
"No ei kai yritä! Hullu. Se vaan on tommonen. Eikä se mitään tee - se vaan tapaa seistä lähellä ihmisiä kun se puhuu niille."
"Ai mimmonen se sit on? Hemmetin hullu joka ei ymmärrä henkilökohtaisen tilan käsitettä - ei missään mielessä? Varmaan te olisitte noin tyytyväisiä jos joku mä tai Max haluttais pussailla teitä kaikkia aina kun mentäis ohi!"
"Ei se ketään pussaile. Ootsä oikeesti mustasukkainen Keistä kun sillä on muitakin kavereita? Ei sua oo haitannu sekään että se oli joka toinen ilta Emilian kanssa."
"Emilialla ja mulla on yhteishuoltajuus. Sitä paitsi Emilia on sen tyttöystävä, eikä silti hiplaa sitä koko ajan! Ja se päästi sen välillä olemaan muidenki kanssa. Enkä edes oo mustasukkanen. Ärsyttää vaan tommonen ihme pelehtiminen."
"Oothan mustasukkanen."
"En."
"Oothan."
"Ite oot."
"Eiku sä oot."
"Sä."
"Sä."
"Isäs oli."

Chai hymyili ihan liikaa. Kukaan normaali ihminen ei jaksanut hymyillä joka ikinen kerta kun sai katsekontaktin johonkuhun! Paiskasin Mayan harjan kädestäni harjasankoon niin että paukahti. Teki mieli paiskata sillä Chaita, tai oikeastaan ennemminkin Keitaroa. Suoraan naamaan. Oikein kovaa. Maya hätkähti harjasta ja sangosta kuuluvaa pamahdusta ja häipyi. Menköön, ajattelin. Eipä tässä muutenkaan huvittanut enää paljoa seisoskella hevostaan harjaamassa, kun oli ilmeisesti turha toivoa pääsevänsä ikinä enää maastoon muuten kuin yksin.

"Ei Maya oo sulle mitään tehny", Crimis huomautti, "enkä kyllä minäkää niin että älä kato mua noin rumasti."
"Ai et oo vai!"
"No mitä mä muka tein?"
"Aina, siis AINA kun mä tuun nykyään tallikämppään, säkin hiplaat tota! Miksi sun käsi on aina sen hiuksissa hä? Sä oot tuntenu sen jotain vartin ja nipistelet sen poskia niinku se olis sun nelivuotias siskontyttö!"
"Enkä nipistele. Ja miten se on sulta pois jos me tullaan sen kanssa toimeen?"
"Ei mitenkään! Se nyt on vaan muuten perseestä! Sitä paitsi on ihan jumalattoman ärsyttävää että sä suhtaudut siihen niinku johonki kissaan tai johonki!"
"No nyt ku sanoit niin sehän on vähä niinku kissa. Ja sä oot niinku vihanen siili siinä. Mee nyt vaikka tappelemaan noiden kanssa, tai miten te pojat nyt tapaatte selvittää asiat. Olisit kivemman näkönen silmät mustana ku naama norsulla."
"Mä meen sisälle. On kylmä!" kivahdin ja lähdin marssimaan pois. Jätin harjasangon siihen missä se oli. Chai varmaan auttaisi kantamaan sitäkin, jos Crimis ei muka jaksa.

Marssin rivakasti tallipihan poikki. Tein pienen mutkan, että pystyin törmäämään olkapäälläni Keitaroon mennessäni. Keitaro älähti, mutta en pysähtynyt. Jos sille tuli pipi, Chai voisi puhaltaa.

Voi miksei se ollut voinut muuttaa vaikka naapuripitäjään? Kuka sen tänne käski?

Osa 61: Keitaron uusi ura & Osa 61 ja puoli: Mitä Kei ja Reita puuhaavatkaan suljettujen ovien takana?

Ah, tervetuloa lämmittelemään näppäimistöä Reita! Mulla onkin ollut ikävä sun tarinoita. Liioittelematta naurahdan ääneen vähintään kerran per tarina kun luen näitä. Nyt nauroin aika paljon. Oikeastaan jo silloin, kun vähän silmäilin mitä tänne oli ilmestynyt. Ja sitten oli pakko lukea heti kaikki. Puolisokin tuli uteliaaksi kun nauraa räkätin tälle vielä illalla nukkumaan mennessä:

"Kai se nyt jo toimii. Mä keitän kahvia."
"Eikö kaljaa?"
"Nyt on keskiviikko."
"Niin?"
"No vaimo tietenkin suuttuu."
"Sun vaimo hankaloittaa mun elämää vaikkei se ole edes mun vaimo."

Kein persoona tulee niin hyvin esiin näissä teidän kahdenkeskisissä tarinoissa. Se on vähän tuollainen herkkis kaljankittaaja. Vähän niin kuin minä irl. Ja siis nämä rasistiset jutut, ei jestas.

Kiitos!

Kiitos taas kommenteista. Yleensä ne saavat minut kirjoittelemaan lisää. Nyt on kuitenkin ollut tosi vaikeaa saada mitään tekstiä virtuaalihevosille tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan tarkoitukseen. Päätin siis kirjoittaa hömppää, joka liittyy enää tosi vähän hevosiin ja tosi paljon keskusteluun jonka kuulin töissä. (Olen oikeastikin ope.) Tämän tarkoituksena oli saada näppäimistö lämmiteltyä, ja ajattelin että en säilytä tai julkaise tätä. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että viimeinenkin moti menee jos en laitakaan tätä tänne.

Joten toivottavasti Keitaron virtuaalinen sielu kestää tämän


*

Osa 61: Keitaron uusi ura

"Sulle mulla just olikin asiaa", sanoin ilahtuneena Keitarolle, kun löysin hänet siivoamasta karsinoita.
"No?"
"Tiesitkö sä että aasialaiset on tulossa takaisin muotiin. Mä oon töissä yläasteella ja ne tytöt ei muusta puhukaan siellä kun jostain thaimaalaisesta homodraamasta. Jos sä haluat eläköityä tallitöistä niin siellä voisi olla sulle uusi ura!"
"Mene nyt siitä jos sulla ei ole oikeaa asiaa."
"Hei mä tiiän tyypin, joka tuntee tyypin-"
"Mene nyt pois jooko. Me ei olla noin hyviä ystäviä", Keitaro huokaisi.
"Mä vaan ajattelin että oltaisiin menty kentälle samaan aikaan mutta ei sitten, kyllä mä ymmärrän, sä varmaan haluat ratsastaa sun hyvien ystävien kanssa. Joita sulla on muute varmaan lukuisia kun sä oot aina täällä etkä ikinä tapaa ketään."
"No auta sitten tässä että päästään menemään."

Me olimme tosi nopeita siivoamaan karsinoita. Ei mennyt kauaakaan ennen kuin kaikki oli siivottu ja Mini ja Tasha oli haettu tarhoistaan ja sidottu vastatusten tallikäytävän äärimmäisiin päihin. Niitä ei tarvinnut edes pahemmin harjata: sen kun tarkastimme kaviot ja Minin tapauksessa kiskoimme sukkahousut ja pyöritimme pintelit niiden päälle. Talutimme hevoset ohjista hieman märälle kentälle ja nousimme niiden selkiin. Minin satulaton selkä oli lämmin ja laittaessani sen keinumaan käyntiä kentän ympäri muistin miten minua oli joskus aikoja sitten hirvittänyt istua sen selässä. Olin ratsastanut sillä niin paljon, että puoliverisen kyydissä tuntisin varmaan olevani liian lähellä maata.

Tasha ei olisi malttanut kävellä koko aikaa. Se hyppäsi välillä omin päin raville, mutta Keitaro pidätteli sitä tavattoman pehmein avuin. Se sai minut taas harmista harmaaksi, kun itse puristelin Minin kylkiä tiukasti kuin käytännössä tyhjää sinappituubia saadakseni hevoseen vähän vauhtia. Nykiessäni ja kammetessani pulskaa tammaani ajattelin kateellisena, että Tashalla oli varmaan samanlaista mennä kuin Mayalla nuorena. Varmasti se reagoi ajatukseenkin, ja olisi aina valmis nostamaan laukan. Toisin kuin Mini, joka ei reagoinut kuristusotteeseenkaan, ja joka kiihdytti pitkään kuin lentokone saadakseen aikaan muutaman laukka-askeleen.

"Enkö mä olisi vähän vanha jo johonkin aasialaiseen draamaan?" Keitaro kysyi ihan yhtäkkiä. Laukkasimme vierekkäin, ja kun Mini meni pienen pientä rinkiä sisäradalla, se pysyi kaviouraa pitkin laukkaavan Tashan vauhdissa. Tyrskähdin, ja kun keskittymiseni herpaantui, Mini kompuroi ravin kautta huojuvaan käyntiin.
"Etkö sä oo mua vähä nuorempi? Kyllä mä tuen sua ihan täysillä jos sä haluat thaimaalaiseen homodraamaan", virnuilin, "voisit esittää vaikka niiden isää."
"No sitä mä tarkotankin. Eiks ne oo jotain lapsia aina? Jotain kahdeksantoista? Ainakin ne kaikki laulajat on jotain lapsia, ja kuulemma ihan orjia niille tuottajille. Rahaa ei tipu ja töitä on liikaa. Eiks niin? Ihan niinku mullakin nykyään?"
"Mistä mä tietäisin? Ravia, sä tukit tien!"
"Sitä paitsi mä en ole thaimaalainen", Keitaro huomautti ravatessaan mahtipontisesti tiehensä.
"En mäkään", sanoin niin kovaa, että Keitaro kuuli toiselle puolelle kenttää, "mut ei kukaa huomaa sitä jos haet sinne töihin! Te näytätte kaikki ihan samalta! Keitaro!"
"Nyt hiljaa rasisti!"

Huvittelimme leikkimällä seuraa johtajaa. Tasha ja Keitaro menivät itse keksimäänsä koulurataa ja minä vyörytin Miniä heidän perässään. Tamma pärjäsi itse asiassa ihan hyvin. Se sai tehtyä kaikki helpot liikkeet ja jopa taipui havaittavasti. Sen meno ei ollut mitään kaunista, mutta me molemmat ratsastajat olimme sitä mieltä, että Minin temput hyväksyttiin. Pohkeenväistön sentään tunnisti pohkeenväistöksi myös ravissa, ja takaosakäännös erottui Minin tavanomaisesta paikallaan huojahtelusta.

Lopetimme ratsastamisen, kun alkoi sataa liikaa. Miniä sade ei olisi haitannut yhtään, vaan tuntui kuin se olisi juuri vasta lämmennyt ajatukselle ratsastamisesta. Se olisi halunnut jatkaa, mikä on epätyypillistä sen laiskahkolle persoonalle. Minä en kuitenkaan halunnut kastua kovin pahasti, koska kotiin oli kuitenkin matkaa vaikka kuljinkin autolla.

Talutimme siis hevoset talliin. Mini nautti, kun hinkkasin sitä kumisualla aikani kuluksi. Keitaro harjasi Tashaa niin ärsyttävän huolellisesti, että se vei ihan jumalattomasti aikaa. Ajattelin, että jos hän hinkkasi sen jokaisen karvan noin tarkasti pari kertaa joka päivä, hänellä ei mitenkään voinut olla muuta elämää.

"Onko Ruska ja emäntä kotona?" Keitaro kysyi, kun olimme päästäneet tammat karsinoihinsa.
"Maija varmaan on, mut Ruska on ihastunu johonki poikaan ja meni sen luo. Kuinka niin?"
"Meeksä kotiin?"
"Joo. Mä haen vaan Mayan sisälle ja kysyn kuulumiset."
"...kuulumiset. Kauanko siinä menee?"
"Jotain vartti tai jotain."
"Sittekkö sä meet? Meeksä suoraan kotiin? Onks sulla kiire?" Keitaro uteli.
"Mikä ihmeen kyselyikä sulle tuli? Vai onko sun auto taas rikki? Et kai sä luule että me eletään aasialaisessa homodraamassa? Keitaro mä olen naimisissa!"
"No kunhan kysyin! Mikset sä voi puhua normaalisti?"

Havaitsin, että Keitaro loukkaantui oikeasti. Ei hän tietenkään kuvitellut, että olin tosissani, mutta olisi halunnut minun lopettavan jo puhumisen. Olimme käyneet aiemmin yhdessä kaljalla ja pelanneet pleikkaria, ja Keitaro oli loukkaantunut aina vähintään kerran illassa, kun olin kiusannut häntä liian kauan. En ollut saanut ikinä pyydettyä anteeksi, enkä saanut millään tehtyä sitä silläkään kertaa. Sitä paitsi tavallaan olin sitä mieltä, että Keitaronkin pitäisi kestää vähän kiusaamista. Enhän minä ikinä tarkoittanut mitään pahaa. Enkä aina muistanut, että Keitarolle ei voinut puhua ihan niin kuin muille harvoista kavereistani. Sitä paitsi vaimoni olisi ollut Keitaron puolella: hän sanoi usein, ettei viitsi olla paikalla, kun tapasin ystäviäni. Kuulemma puhuimme niin rumasti toisillemme. Ja minun vaimoni on aina oikeassa.

"Sä et sitten voi suoraan sanoa jos haluat tehdä jotain?" kysyin varovasti Keitarolta, joka raaputteli Tashan leukaa.
"Ei ole kohteliasta vinkua seuraa jos toisella on menoa. Paitsi ehkä sun mielestä. Sä olet varmaan kasvanut susien kanssa", Keitaro sanoi niska siinä asennossa, että tiesin hänen olevan vihainen.
"No? Tulisitko sä kahville tai pelaamaan pleikkaria? Sinä jalo ja sivistynyt henkilö?"
"No voishan sitä tulla", hän vastasi esittäen ettei sellainen ollut aiemmin tullut hänen mieleensäkään, "kun Emiliakaan ei nyt oo täällä."

Lähdin hakemaan Mayaa tarhasta. En ollut tullut ajatelleeksi, että Keitarolla voisi olla muutenkin paha mieli ja ikävä Emiliaa. Hän vain tervehti ja hymyili aina samalla tavalla.

***

Saatte myös villin spin-offin:
Osa 61 ja puoli: Mitä Kei ja Reita puuhaavatkaan suljettujen ovien takana?

"No niin, tässä me asutaan. Pelataan jotain."
"Reita mä oon ollut teillä jo kaks kertaa."
"Niin no. En mä oikein tiedä, mistä muusta mä puhuisin. Säkää et yhtään auta. Ihme mykkä."
"Älä ainakaan enää puhu aasialaisista tv-sarjoista. Pelataanks tätä vai eikö netti taaskaan toimi?"
"Kai se nyt jo toimii. Mä keitän kahvia."
"Eikö kaljaa?"
"Nyt on keskiviikko."
"Niin?"
"No vaimo tietenkin suuttuu."
"Sun vaimo hankaloittaa mun elämää vaikkei se ole edes mun vaimo."
"Hys tai se on kohta entinen vaimo. Haluatko sä oikeasti että mä joudun itse tehdä ruokaa ja vaihtaa autoon talvirenkaita? Luuletsä että mä osaan kumpaakaan?"
"Sä voit Reita opetella. Ei oo vaikeaa."
"Anteeks vaan, mutta sä kerroit että poltit makaronitkin pohjaan viime viikolla. Ja viime syksynä luistit sinne ojaan kesärenkailla. Mies joka osaa vaihtaa autoon renkaat ei luista ojaan kesärenkailla. Paina äksää otetaan tää kenttä."
"Paina ite, sulla on ykkösohjain."
"No ei ole. Kato! Paina jo."
"Mä laitan sulle nopeuteen nolla palkkia."
"Laita vaan."
"Miten niin 'laita vaan'?"
"Mä voitan silti. Koska sun toinen nimi on Hidas. Keitaro Hidas."
"Kuule kapleanaama. Sun porukat vaan pelaa tätä peliä. Mun porukat teki ton pelikoneen."

59: Pohkeenväistö

"Hah! Näytä! Ei kun siis... Siksi just harjoteltais sitä kun se on teidän totanoinniin, vahvuus."

Teillä on kyllä Kein kanssa viihdyttävä suhde. Näin niinkuin ulkopuolisen silmään. Mutta seriously mukavaa, että käytte kaljallakin yhdessä!

"Mee sä vaikka laskemaan jotain laskuja tai soittamaan pianoa, kun et kerta opetakaan meitä."
"Rasisti. Mutta selvä juttu --"

Tiedän kyllä tunteen, kun hevonen on niin helvetin tahmea ja sitä saa puristaa ja patistaa naama punaisena (tai sinisenä..). Mutta eipä voi onnistua jos ei yritä. Tsemppiä!

----

60: Mini laatiksissa

Onnittelut nyt ykköspalkinnosta, aika hurja suoritus! Mikäs tämä toinen laatuarvostelu nyt olikaan?

Hahah, aivan loistava lopetus.

Kysyin, ripustaisinko Minin kunniakirjat sen karsinan oveen vai suoraan ihan tallin oveen, että keneltäkään ei jäisi huomaamatta sen huikea menestys. Crimis ehdotti, että tatuoisin sen palkinnot omaan otsaani ja antaisin niitä eväsleipiä nyt heti ja lopettaisin auton ilmastointinappulan räpläämisen.

60: Mini laatiksissa

Valmistautuminen suureen koitokseen alkoi jo viikkoja etukäteen. Varjelin Minin jalkakarvoja kuin esikoislastani, öljysin sen kavioita, pesin koko hevosen peräti kaksi kertaa, harjasin sen jouhia niin varovaisesti ettei enää yksikään katkennut. Samaan aikaan nukuin öitäni jännityksen takia niin huonosti, että muutuin ensin kalpeaksi, sitten läpinäkyväksi ja hiljalleen kahdeksan kiloa kevyemmäksi. Mini onneksi tuli vain kauniimmaksi.

Kun laatuarvostelupäivä koitti, koko Minin tiimi oli tallilla viiden aikoihin. Crimis peruutti trailerin pihaan odottamaan sillä aikaa kun minä letitin Minin harjan ja hännän niin kuin shirenhevosilla perinteisesti näyttelyissä tavattiin letittää. Olin opetellut tämän taidon vastikään ja harjoitellut niin ahkerasti, että h-hetkellä letitys oli itse asiassa aika vaivatonta. Keitaro-paralla oli pää kipeä, mutta silti hän viimeisteli huolellisesti Minin vaalittuja jalkatupsuja ja paketoi niitä äärimmäisen varovaisesti pinteleihin.

Tavarat oli pakattu jo edellisenä iltana, joten lähtö oli nopea ja sujuva. Mini lastautui oikeastaan itse. Se oli kulkenut viimeaikoina kaiken maailman kissanristiäisissä niin paljon, ettei ihmetellyt yhtään kuljetusautoa. Se matkusti rauhallisesti puolitoista kilometriä: siihen asti, että muistin jättäneeni kännykän talliin. Se matkusti yhtä kiltisti myös takaisin. Seuraavan kerran muistin samassa kohdassa, että kameran akku oli kotona latauksessa. Emme enää palanneet tallille, vaan ajoimme meille kotiin, jossa vihainen vaimoni paiskasi kameran akun ovesta niin voimakkaasti pihakiviin, että ihme on, jos se vielä toimii. Sen siitä saa, kun käy herättämässä vaimoja ja lapsia aamutuimaan.

Ensimmäinen matkakohteemme oli ihan hirveän täynnä puoliverisiä. Niitä kulki edestakaisin. Suurin osa oli ihan kilttejä, mutta koska muutama hirnui ja hyppi, tuntui kuin olisimme kävelleet villihevoslauman keskelle. Aloin nauraa ja itkeä samaan aikaan hysteerisesti ja hoin, että emme tosiaankaan kuuluneet tänne. "Katso Reita, shettis! Katso vuonoheppa tuolla! Katoppa, tuolla on vaikka monta welsh-ponia!" Keitaro papatti yrittäessään harhauttaa minua, mutta en rauhoittunut. Oloni parani vasta kun silmiini osui vitivalkoinen ihme: toinen shirenhevonen! Sen bongattuani Crimis oli jo viimeistellyt hevoseni silmiään pyöritellen. Mini pureksi kuolaimiaan sen näköisenä kuin söisi tikkaria.

En ollut koskaan ollut laatuarvostelussa. Tiesin, että tiedot Minin kilpailutuloksista, vanhemmista ja sen varsasta oli lähetetty tuomareille jo ennalta ja nämä tiedot oli arvosteltu. Paikan päällä arvioitiin ensimmäisenä Minin rakennetta, ja se oli samanlaista kuin hevosnäyttelyissä. Tai ainakin niin otaksun, sillä en ole myöskään ollut ikinä hevosnäyttelyissä. Minun piti kuitenkin esitellä Miniä lähinnä ravissa ja seisottaa sitä kentällä. Tuomari tuli tutkimaan lähempää sen jalkoja ja sanoi muutaman ystävällisen sanan. Mini oli ihan hirveän otettu siitä, että tuomari silitti sen otsaa. Tiesin, että se saisi ainakin täydet luonnepisteet.

Kaikki oli ohitse nopeasti. Tulokset kuulutettiin, vaikka kukaan ei kuullut niitä hälinässä. Mekään emme kuulleet mitään, joten Minin saama pistemäärä ja palkinto jäivät täysiksi mysteereiksi. Sitten minulle ojennettiin vielä jonkin puoliverisen kunniakirja. Onnea vaan, tämä Calamity Trigger -niminen hevonen oli saanut ykköspalkinnon, mutta mitähän Mini sai? En tajunnut piteleväni ihan oikeaa, oman hevoseni kunniakirjaa ennen kuin Crimis sanoi: "oletko sä huomannut, että Minin virallinen nimi on muuten Calamity Trigger?"

Pian porkkanoin juhlistettu Mini oli paikallaan kuljetusautossa. Crimis ajoi varovasti arvostelupaikalta pois koivukujaa pitkin. Minä söin eväsleipää ja myös hiukan käärepaperia, ja Keitaro, jolla oli pää edelleen kipeä, makasi turvavöissä auton takapenkillä ja ulvaisi aina kun auton pyörä osui kuoppaan. Löysimme auton hansikaslokerosta vessapaperiin käärityn hätäburanan, ja niin Keitaro oli paljon paremmassa hapessa tunnin ja vartin kuluttua, kun pysäköimme autoa seuraavaan kohteeseemme.

Tämä laatuarvostelupaikka oli edellistä rauhallisempi. Hevosia ei ollut kauhean montaa - ja näin saman tien Pennrosen kaksi shirenhevosta. Viimeistelin siis Minin rauhallisessa mielentilassa. Tällä kertaa sille laitettiin suitsien lisäksi mahavyökin. Ehdin myös korjailla sen harjan töyhdöt ojennukseen. Keitaro, jonka pää ei ollut enää yhtään kipeä, haki kahvia ja rapsutteli Minin peppua omaa kupillistaan juodessaan.

Arvostelu oli ihan samanlainen kuin edellisessäkin paikassa, ja tulokset kuulutettiin yhtä epäselvästi. Tällä kertaa kuitenkin kuulin juuri ja juuri, että Mini sai kakkospalkinnon.

Sekavan mutta onnistuneen reissumme päätteeksi lastasimme autoon väsyneen Minin, jonka harja repsotti pahasti. Kysyin, ripustaisinko Minin kunniakirjat sen karsinan oveen vai suoraan ihan tallin oveen, että keneltäkään ei jäisi huomaamatta sen huikea menestys. Crimis ehdotti, että tatuoisin sen palkinnot omaan otsaani ja antaisin niitä eväsleipiä nyt heti ja lopettaisin auton ilmastointinappulan räpläämisen.

59: Pohkeenväistö

Kun oikein keskityin, sain sen aikaan. Pidätin Miniä ohjilla aika ronskisti. Yleensä olin helläkätinen ratsastaja, mutta Minin avut saivat olla aika paljon isompia ja suurpiirteisempiä kuin muilla hevosilla, jotta se edes havaitsi ne. Samaan aikaan painelin sitä oikealla pohkeellani aivan satulavyön edestä. Kun sen etupää alkoi kaartua liikaa vasemmalle, suoristin sitä painamalla jalalla taaempaa ja kiristämällä oikeanpuolimmaista ohjaa. Silloin se alkoi vyöryä sivuittain ravissa kömpelösti, mutta kuitenkin ihan selvästi ristiin askeltaen. Sain sen pidettyä siinä tilassa puristellen sitä oikealla pohkeellani milloin mistäkin kohtaa sen kylkeä aina tarpeen mukaan. Se vaati ihan jumalatonta keskittymistä. Ja lihaksia.

"Nonyt!" huusin Keitarolle yhteenpuristettujen hampaitteni välistä kuin jäykkäkouristuspotilas.
"Niin mitä nyt?"
"Pohkeen-" aloitin kaiken mennessä hyvin, "väistöä", lopetin Minin pyllyn luiskahtaessa taas vasemmalle kuin märän saippuan. Ponini suoritti hyrrämäisen puolittaisen takaosakäännöksen ja tuntui ravaavan useita askelia taaksepäin ennen kuin sain sen taas paineltua ja kiskottua suoraksi.
"Niin no... Tota pitäiskö meidän kuitenkin harjoitella vaan ravia taas?" Keitaro kysyi epätoivoisena. Kun hän oli lupautunut valmentamaan meitä, hän ei ollut tajunnut, ettemme olleet edistyneet viime keväästä lainkaan.
"Me osataan jo ravata!"
"Hah! Näytä! Ei kun siis... Siksi just harjoteltais sitä kun se on teidän totanoinniin, vahvuus."

Minua ärsytti ravata taas rinkiä. Päästin Minin luikahtamaan kavouran sisäpuolelle peesaamaan aidanvierustaa. Istuin sen selässä kädet puuskassa ja annoin sen ohjien roikkua kaulalla kun se ravasi. Suunnittelin jo, kuinka ravaisin täydellistä, ylimielistä ympyrää Keitaron ympärillä pelkin painoavuin niin kauan kunnes harjoittelisimme jotain oikeaa. Kun Mini ei irronnut uranvierustalta vaikka kallistuin miltei vaakatasoon sen selässä, muistin, ettei se taida edes ymmärtää, mikä on painoapu. Ravasimme siis aidanviertä näyttäen ylösalaisin käännetyltä L-kirjaimelta. Keitaro ymmärsi silti, että selkeästi protestoin tavallisia raviharjoituksia vastaan.

"Kuule, nekin tekee jatkuvasti raviharjoituksia jotka menee GP-luokkia", Keitaro maanitteli minua kuin olisin Ruskan ikäinen.
"Mee sä vaikka laskemaan jotain laskuja tai soittamaan pianoa, kun et kerta opetakaan meitä."
"Rasisti. Mutta selvä juttu. Yritä uudestaan pohkeenväistöä tuolta tänne, ja keskity nyt siihen toiseen jalkaan. Ei oo mitään väliä, vaikka Mini menisi nyt vähän mutkalla."
"Hai, sensei!"
"Ihmeellinen ääni kuuluu tosta sun ratsastuksesta koko ajan!"

Mini ravasi kevyesti kuin maantiejyrä. Silti minusta tuntui, kuin ohjaksieni päässä olisi ollut kirppu: jokin niin pieni ja vikkelä, että en ehdi erottamaan sen etupäätä ja takapäätä toisistaan ennen kuin se taas pyörähti ympäri. Keskityin niin voimakkaasti sisäpuolen jalkaani, että hengitin ainoastaan sisäänpäin ja aloin muuttua siniseksi. Kuvittelin mielessäni miten puristaisin Minin ruumiin jonkinlaisten aisojen väliin niin, ettei se edes pystyisi taipumaan. Miksi tuntui kuin ratsastaisin keitetyllä makaronilla, vaikka ohjasotteeni ei varmasti ollut Minille liian tiukka? Vai olisinko tarvinnut sittenkin vielä lisää voimaa apuihini?

Jonkin ajan kuluttua suorittamamme liikkeen saattoi tunnistaa pohkeenväistöksi. Se oli minusta selvä merkki siitä, että harjoitukset kannatti lopettaa onnistumiseen. Keitaron mielestä se oli selvä merkki siitä, että harjoituksia tulisi jatkaa ja tehoja lisätä, kun nyt kerran alkoi sujua. Päädyimme kompromissiin: minä lopetin ratsastamisen siltä erää ja Keitaro aloitti narinan siitä, miten olin laiska ja halusin vain luovuttaa ja syödä pullaa. Sanoin, että ottaisin kaljaa myös, ja kiitin kauniisti tunnista. Rauhoituttuaan myös Keitaro myönsi, että olimme edistyneet.
"Vaikka mä en kyllä auta sua enää vähään aikaan", hän lisäsi.
"Mitä? Mikset?"
"Siksi että sä oot tosi ärsyttävä."
"Selvä, mutta mites se kaljanjuonti kun mä oon harjannu tämän yöpuulle?"
"Käy."

57: Vauvan 10-vuotisneuvola

Mä täällä hihittelin ääneen, kun luin tätä tarinaa. Mini on niin mahdottoman ihana. Erityisesti loppu sai hymyn korviin asti. Reita on melkein yhtä ihana.

"Mä ostan sulle viikonloppuna nahkariimun, tai vaikka tilaan jos ei ole kaupassa sellaista", lupasin Minille. "Se on niin kuin synttärilahja. Äläkä näytä tolta! Sun on turha enää alottaa siitä Pirkan omenasäkistä! Mä en osta sulle karkkia ennen karkkipäivää, en edes synttärilahjaksi! Nyt tassuttelepa tänne niin mennään."

Mini lähti kiltisti laahustamaan perässäni ulos. Kun Khal ravasi sivuttain ohitsemme pylly melkein Miniä hipoen ja Kirstu sinnikkäästi sitä takaisin ruotuun laittaen, Mini katsoi sitä hämmästyneenä. Jos hevosessani oli jotain lääketieteellisesti vialla, se oli aivokasvain tai halvaus. Mini käyttäytyi kuin yhdeksänkymppinen, vaikka täytti kymmenen. Ei se kyllä oikeasti tarvitsisi nahkariimua, vaan se seuraisi vaikka sillä olisi mielikuvitusriimu.

---

58: Kun kerrankin on terve hevonen

Päätin ottaa vaimon neuvosta vaarin ja olla kuvittelematta hevosilleni sairauksia, kun ne kerrankin olivat terveitä.

Vaimosi on ihan oikeassa, nautitaan nyt kun ehditään. Ja ei voi kyllä muuta sanoa, kuin että on meillä ihana kylä. <3

Sitä paitsi Mini tykkäsi mennä kioskille, kun kioskin setä antoi sille aina kuivaa leipää.

58: Kun kerrankin on terve hevonen

"Avataan suu", ohjeistin Miniä tallin käytävällä.
"Hyvä", kehuin sitä lyhyesti tiiratessani sen kitaan ja nostaessani molemmilla peukaloillani sen ylähuulta.
"Hyvä hyvä. Pysytään liikkumatta", kerroin painellessani etu- ja keskisormillani Minin leukaperiä ja kurkkua, ihan niin kuin minä jotain imusolmukkeita osaisin sieltä tunnustella. Mini yskähteli.
"Laitetaan päätä vielä alaspäin että iskä yltää", jatkoin muminaani ja painelin Minin niskaa.

Kumma homma. Ihan niin kuin hevosella olisi ääni käheänä. Mitään limaa tai muita ihania eritteitä siitä ei kuitenkaan valunut, eikä se ollut muutenkaan kipeän oloinen. Se ei edes yskinyt, ellen painanut sormiani kyynärpäitä myöten sen kurkkupoimuihin. Mini saisi kuitenkin palautua normaalisti hirnuvaksi ja vähän äkkiä, taikka meiltä menisi laatuarvostelut sivu suun. En ollut kertonut kuin parille ihmiselle, että olin ilmoittanut Minin sellaisiinkin, koska pelkäsin, ettei se saisi mitään palkintoa. Sitähän verrattaisiin oikeisiin kilpahevosiin!

Mini katsoi minua rauhoittavasti vasemmalla silmällään ja hirnahti hiljaisesti mutta käheästi. Olin näkevinäni rähmää sen rauhoittavassa silmäkulmassa, mutta kun pyyhin sitä, se olikin vain roska. Kurkistin varmuuden vuoksi vielä kerran Minin sieraimeen liman varalta, ja oikein lyysäsin sinne kännykän taskulampullakin, mutta siellä ei ollut mitään.

Hetken tuumattuani nostin silat Minin selkään. Päätin ottaa vaimon neuvosta vaarin ja olla kuvittelematta hevosilleni sairauksia, kun ne kerrankin olivat terveitä.
"Ei sua mikään vaivaa", sanoin sille, "tai ehkä sulla on äänenmurros. Pue nyt nämä päävehkeet niin iskä laittaa sitten ohjat näihin."
Voisin asioikseni ajaa Minillä kioskille oikein oikeilla vaunuilla ja ostaa mehujäätä meille molemmille. Sekin kai laskettaisiin harjoitukseksi niitä laatuarvosteluita varten, ja mehujää voisi tehdä hyvää Minin käheälle äänelle. Sitä paitsi Mini tykkäsi mennä kioskille, kun kioskin setä antoi sille aina kuivaa leipää.

57: Vauvan 10-vuotisneuvola

"Hyvä syntymäpäivää. Nyt tule ja vähän äkkiä", supatin Minille. Työnsin sen suupieleen porkkanan samalla kun sekä pujotin sen päähän riimua että talutin sitä jo harjasta portista ulos. Minille oli varattu kymmenvuotistarkastus, ja eläinlääkäri oli seissyt pihassa jo ainakin vartin, ja minä olin ollut hereillä vasta saman verran. Ravasin äkkiä talliin, ja Mini laahusti perässäni kuin hidastetussa elokuvassa. Huomasin samaan aikaan, että Minin jalkakarvat olivat melkein rastoilla ja minun lenkkarini irvisti.

Eläinlääkäri ei onneksi ollut meille vihainen. Hän tutki Minin perusteellisesti. Pyysin häntä katsomaan erityisesti jalkojen kuntoa, koska vaikka nyt rutikuivana kesänä ne olivat tosi hyvät, niissä olisi kosteilla keleillä taas vaikka mitä vaivaa. Niin kuivaa hakaa ei ollutkaan, että Minin karvat eivät imisi kosteutta jostain ja hauduttaneet jalkoja.

Minusta Minin tutkimukset olivat huvittavan näköisiä. Lääkäri oli tosi lyhyt ja ohut tyttö, jolla oli koko ajan ongelmia Minin jättiläismäisten ruumiinosien kanssa. Kun itse painelin Minin selkää puutarhatuolin tai aidan päältä, joutui pieni lääkäriraukka kapuamaan sen selkään, kun ei olisi saanut tarpeeksi voimaa paineluunsa pelkän tuolin päältä. Hampaansa Mini oli oppinut näyttämään minulle kaula pitkänä ja suorana suoraan eteenpäin, mutta niin ylös lääkäri ei nähnyt. Minin yritti kyllä antaa ronkkia suutaan tosi hankalassa kumarassa asennossa, mutta sitä yskitti koko ajan ilmeisesti sen kurkun venyttäminen. Minin jalkoja tutkiessaan pieni lääkäri näytti tutkivan norsun jalkoja. Lisäksi Miniä alkoi siinä vaiheessa kyllästyttää, eikä se olisi halunnut muka nostaa jalkojaan, vaikka oli aina muuten kiltti.

Lääkärin mukaan Mini oli terve kuin pukki, mutta ennen talvea olisi syytä laittaa se hamppilääkäriin, koska se oli raspausta vailla. Mini oli myös vähän lihava, eli ainakaan vielä hampaat eivät haitanneet syömistä. Mini näytti tutkimuksen jälkeen oikein tyytyväiseltä itsensä: ihan niin kuin se olisi juuri henkilökohtaisesti valmistunut eläinlääkäriksi yliopistosta ja tutkinut shirenhevosen.

Eläinlääkäri lähti ja jäin vääntelemään Minin halpaa riimua, joka oli sen päässä. Yleensä riimut roikkuivat hevosten päissä, mutta Minin riimu oli niin kireä ja pinkeä, että varmaan tuntui inhottavalta. Sillä oli ollut vielä keväällä kaksi hyvää riimua, mutta toinen oli ilmeisesti joutunut ruohonleikkuriin, ja toisen olinpaikka oli tuntematon. Muutenkin ihmisistä taisi tuntua turvattomilta, kun Miniä talutettiin halvoilla synteettisillä riimuilla. Nahkariimusta tulisi sivustaseuraajille kisapaikoillakin sellainen olo, että Mini ei pääsisi vapaaksi, vaikka se alkaisi riehua. Oikeasti edes terästitaaniriimu ei pidättelisi poniakaan silloin, kun taluttaja häviäisi joka tapauksessa vetokilpailun.

"Mä ostan sulle viikonloppuna nahkariimun, tai vaikka tilaan jos ei ole kaupassa sellaista", lupasin Minille. "Se on niin kuin synttärilahja. Äläkä näytä tolta! Sun on turha enää alottaa siitä Pirkan omenasäkistä! Mä en osta sulle karkkia ennen karkkipäivää, en edes synttärilahjaksi! Nyt tassuttelepa tänne niin mennään."

Mini lähti kiltisti laahustamaan perässäni ulos. Kun Khal ravasi sivuttain ohitsemme pylly melkein Miniä hipoen ja Kirstu sinnikkäästi sitä takaisin ruotuun laittaen, Mini katsoi sitä hämmästyneenä. Jos hevosessani oli jotain lääketieteellisesti vialla, se oli aivokasvain tai halvaus. Mini käyttäytyi kuin yhdeksänkymppinen, vaikka täytti kymmenen. Ei se kyllä oikeasti tarvitsisi nahkariimua, vaan se seuraisi vaikka sillä olisi mielikuvitusriimu.

55: Mini palaa kotiin

Hiukan kyllä hymyilytti tämä keskustelu estehevosten laatuarvostelusta. Ja se, miten Miniä kutsutaan poniksi.

Suosikki:
Mä en ainakaan edes tienny, että ne hyväksyy laatuarvosteluissa kisoiksi semmosetkin, missä iskä on taluttanu ponilla pikkukakaraa maahan haudattujen puomien yli!

---

65: Maya, merihevonen

Miten ihana otsikko! <3 Ja Maya vasta ihana onkin.

Harmi vain, että Crimis kasteli samalla letkulla mansikoitaan ja aloitti letkun kerimisen rullalle aina väärästä päästä niin, että sitä oli uskomattoman raivostuttavaa ja aikaavievää sitten hilata perässään Mayaa kohti.

Apua, sori! Mutta pitää ne mansikatkin pitää elossa..

Suosikki:
Kävin kastelemassa Mayan niin usein, että Keitaro oli jo sanonut, ettei se kasvaisi, vaikka kuinka kastelisin.

65: Maya, merihevonen


Ei ole pientä ihmisreppanaa luotu tällaiseen helteeseen. Hikoilin niin paljon, että paita liimaantui selkääni ihan parissa minuutissa ja niskaa pitkin alkoi valua hiiputous. Silti kiskoin pitkää ja painavaa puutarhaletkua perässäni sitkeästi kuin terrieri. Maya oli kasteltava kylmällä vedellä ainakin neljä kertaa joka päivä, ettei se saisi lämpöhalvausta. Harmi vain, että Crimis kasteli samalla letkulla mansikoitaan ja aloitti letkun kerimisen rullalle aina väärästä päästä niin, että sitä oli uskomattoman raivostuttavaa ja aikaavievää sitten hilata perässään Mayaa kohti.

Maya ei edes arvostanut ponnistelujani. Se seisoi aina ihan rauhassa, melkein nukuksissa jossain varjossa kun tulin, mutta kun käänsin letkun auki ja vesi alkoi virrata, tuli mummoon saman tien vauhtia. Se yritti vettä karkuun hinnalla millä hyvänsä ja yleensä hätyytteli muutkin hevoset hysteeriseen laukkaan noin ihan ohimennen. Se oli hämmästyttävän nopea ja ketterä, eikä sen olisi ikinä uskonut olevan reumaattinen kaksikymppinen, kun katsoi miten virtaviivaisesti se yritti paeta vettä.

Sitäkään Maya ei koskaan oppinut, että se kastui aina, vaikka pakeni. Tai sitä, että oikeasti se tykkäsi vedestä. Kun se lopulta oli jo märkä, se tuli vettä valuen kohti ja halusi, että suihkuttaisin lisää. Se käänsi aina pyllynsä minua päin jotta rapsuttelisin sitä samalla hännän päältä. Kun siitä oli rapsutettu tarpeeksi, se halusi minun suihkuttavan vettä sen harjan alle ja korvien välistä niin että vesi valui sen naamalle. Kun se lopulta sai tarpeekseen, se ravisteli itseään kuin koira ja kasteli minutkin ihan vettä tippuvaksi. Sitten se jolkotteli tiehensä onnesta säteillen ja letkua takaisin keriessäni se romahti kaikkein tomuisimpaan ja inhottavimpaan kohtaan kyljelleen piehtaroidakseen oikein kunnolla.

Lähdin aina kotiin ennen kuin Maya oli taas jaloillaan. Halusin ilmastoituun autooni mahdollisimman nopeasti letkun kanssa urheilemisen jälkeen. Sitä paitsi tiesin, että minun oli palattava kastelemaan hevosta jo muutaman tunnin päästä uudestaan. Kävin kastelemassa Mayan niin usein, että Keitaro oli jo sanonut, ettei se kasvaisi, vaikka kuinka kastelisin.

55: Mini palaa kotiin

"Tee kunniakuja", huikkasin Crimikselle, kun talutin Miniä trailerilta kohti sen omaa hakaa. Crimis teki kiltisti yhden miehen kunniakujansa, jonka läpi, tai siis ohi, saimme kävellä. Sillä tavalla oli Mini toivotettu tervetulleeksi kotiin.

Todellisen tervetuloseremonian hoitivat kuitenkin Minin rakkaat tarhakaverit. Mayaa Mini tervehti niin innokkaalla töykinnällä, että vanha tamma aivan huojahteli innokkaan Minin hellyydenosoitusten kohteena. Melkein kuulin sen nivelrikkoisten luiden rutinan toisiaan vasten. Jackal sai melkein samanlaisen käsittelyn, mutta se ei suostunut Minin väkivaltaiseen rakkauteen kiltisti paikoillaan seisten. Se nosti päänsä ylös ja oli oikein suurta ja mahtavaa. Sen olemus jäi kuitenkin kovin lyhyeksi, kun Minikin venyttäytyi pää pystyssä täyteen mittaansa. Kaksikko paini hetken leikkisästi kuin olisivat olleet pikkuvarsoja, eivätkä aikuisia hillittyjä hevosia.

Maya katseli mustia hevosia kauempaa aikansa, mutta kyllästyttyään hirnahti kimeästi. Se taisi tarkoittaa, että nuorempien piti tulla heti syömään, ruoka oli valmis. Mini nimittäin ravasi saman tien Mayan luokse heinäkasalle ja alkoi lapata sapuskaa kitaansa. Jackalkin hölkkäsi muun lauman luokse ja alkoi syödä, joskin sivistyneemmin kuin Mini.

Katselimme hevosten melko lyhyitä tervetulotoimituksia Crimiksen kanssa haan portilta.
"Mun pitäisi saada toi nyt laihdutettua kuukaudessa takaisin", kerroin Crimikselle viitaten Minin heinämahaan, jota se oli kasvattanut tuntuvasti laitumella.
"Hmm, ravimiehet joskus sanoi että heinän kastelu auttais huijaamaan että niillä on maha täynnä. Mutta miksi sen pitää olla kunnossa niin nopeasti?"
"Usko tai älä, sillä on jotain 40 sijoitusta pienistä estekisoista kasassa. Se sai kutsun ihan oikeaan laatuarvosteluun", sanoin nauraen. Minin vieminen hienojen estehevosten laatuarvosteluun kuulosti tosi koomiselta idealta.
"Mut miten sillä voi olla niin paljon sijoituksia?" Crimis kysyi. Häntäkin näytti huvittavan ajatus siitä, miten Miniä esiteltäisiin tuomareille puoliveristen ja isojen ponien kanssa.
"Mä kiersin keväällä niitä pikkukisoja, ja sitten toi Ruska on saanut mennä niitä puomiluokkia. Mä en ainakaan edes tienny, että ne hyväksyy laatuarvosteluissa kisoiksi semmosetkin, missä iskä on taluttanu ponilla pikkukakaraa maahan haudattujen puomien yli!"
"No onhan se varmaan jännä mennä sitte sinne arvosteluun. Vaikka noh, kai se on sulle selvää ettei se niille puoliverisille siellä pärjää?"
"Ei tietenkään pärjää. Mä oon nähny niitä hevosia joskus. Siellä oli pari kevyttä suomenhevosta ja muut oli jotain olympialaisista kaiveltuja puoliverisiä. Ihan ammattilaisia. Sitä paitsi mä luulen, että mut ja Mini on kutsuttu sinne vahingossa. Ehkä ne luulee, että Mini hyppää 160-senttisiä eikä 60-senttisiä...

54: Kesäloma alkaa

Kerrassaan ihana teksti! Mini nauttii varmasti olostaan, ja jälleennäkeminen on entistä ihanampaa kun olette pidempään erossa. <3

Suosikki:
En kutsunut Miniä enää, vaikka olisin halunnut. Muut tammat voisivat luulla, että se on lellitty isin tyttö, vaikka niinhän se onkin.

54: Kesäloma alkaa

Minua jännitti ihan hirveästi, kun peruuttelin Minin ulos trailerista Rósgarðurin pihassa. Miniä ei kuitenkaan jännittänyt yhtään, vaan se asteli raukeana alaspäin vaikka ramppi taipui ja natisi sen jättiläiskavioiden alla. Se ei vaivautunut edes katselemaan ympärilleen uudesta ympäristöstä ja uusista hevoskavereista huolimatta. Käteni tärisivät, kun puristin sen riimunarua. Vaikka aamu oli lämmin, palelin vanhassa urheiluseuran verkkatakissani ja minun oli ihan pakko lämmitellä käsiäni Minin paksuksi kasvaneen harjan alla.

En muista ollenkaan mitä sanoin muille hevosenomistajille ja mitä he sanoivat minulle. Tiesin Veeran ennalta ja muiden nimiä en muistanut enää hetken kuluttua siitä kun ne minulle kerrottiin. Hevosistakin opin vain Bellan nimen, ja senkin pystyin sisäistämään vain siksi että se oli Veeran hevonen. Mini sen sijaan oli niin rennon letkeä, että sai heti uusia kavereita, vaikka ei vielä päässyt edes muiden hevosten kanssa kosketusetäisyydelle. Se hörähteli vieraille tammoilla ystävällisesti ja kurottautui niitä kohti nuuhkiakseen niiden kanssa sinunkaupat. Jos se olisi ollut tottelematon ja halunnut väkisin mennä tutustumaan, en olisi saanut sitä pideltyä: kukapa voittaisi hevosen köydenvedossa? Onneksi Mini on kuitenkin mitä kiltein jätti ja seisoi paikoillaan, kaikki neljä jalkaa tiiviisti maassa.

Kävelymatka laitumelle oli lyhyt. Muut hevoset pitivät ääntä ja olivat innoissaan, ja ainakin joku tammoista hirnahteli. Mini sen sijaan piti kanssani perää uneliaan oloisena ja yritti hamuilla matkalla heinänkorsia suuhunsa. Sen mielestä aikainen kesä oli ollut ihana sattuma, koska se tykkäsi syödä vihreää. Voi Mini - kunpa se tietäisi, minne se kohta pääsisi!

Kävelimme viimeisinä laitumen portista sisään, ja portti suljettiin takanamme. Kävelimme hyvän matkan päähän muista. Asetuin Minin eteen, puristin molemmin käsin sen ihanan punaisen riimun poskiremmejä ja hieroin vielä yhden kerran poskeani sen leveään otsaan. Itketti vähän. Vaikka Minillä olisi varmasti ihana kesä, minun tulisi hirveä ikävä sitä. Yhtäkkiä olisin halunnut perua koko laidunloman ja viedä tammani takaisin kotiin. Aivan yllättäen minun teki ihan kauheasti mieli ratsastaa ilman satulaa, laukata Minin hidasta laukkaa ja sitten harjata tamma oikein kunnolla. Ei haittaisi, vaikka joutuisin selvittelemään kaksi tuntia sen jalkakarvoja, kunhan saisin vain viettää sen kanssa aikaa. Edes yhden ainoan päivän. Miksi olin ollut niin tyhmä, että olin kuvitellut Minin tarvitsevan laidunlomaa? Puristin riimua, enkä halunnut päästää Miniä vapaaksi sittenkään.

Kun meille huudettiin komento päästää hevoset irti, avasin Minin riimun soljen ja nykäisin riimun nopeasti pois, jotten ehtisi katua. Kotona Mini olisi jäänyt seisoskelemaan paikoilleen ja olisi halunnut halailla, mutta nyt ei oltu kotona. Välittömästi vapauduttuaan Mini nosti suorilta jaloiltaan laukan ja kaarsi ohitseni niin kovaa vauhtia, että ilmavirta nosti hiukset pystyyn. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sen menevän yhtä lujaa, kuin se nyt meni, laukatessaan pois minun luotani.

Siirryimme aidan toiselle puolelle seuraamaan tammojamme. Yritin opetella muiden hevosten nimet. Vanttu oli vaaleammanruskea suomenhevonen, joka ravasi tutkimassa ympäristöään ennen kuin rauhoittui syömään. Sen emännän nimi oli Laura. Lauran toinen hevonen oli tummempi Tuutu, joka alkoi saman tien kuljeskella Minin kanssa rinnakkain jostain hevosten kielellä jutellen. Veeran Bella koetti haastaa kaksikkoa leikilliseen ravikilpailuun, mutta ei vielä onnistunut yrityksessään.

En kutsunut Miniä enää, vaikka olisin halunnut. Muut tammat voisivat luulla, että se on lellitty isin tyttö, vaikka niinhän se onkin. Oikeastaan pelkäsin sitä, ettei se tulisi, vaikka kutsuisin. Olisin halunnut viedä sen takaisin kotiin, mutta sen sijaan kävelin autolle yksin, punaista riimua roikottaen. Tuntui vähän siltä kuin olisi päästänyt Minin taivaslaitumelle eikä kesälaitumelle.

(Minin laidun: http://fargone.suntuubi.com/?cat=406)

53: Me muutetaan pois - ainakin hetkeksi

Hui kamala, otsikko ehti jo säikäyttää. Mutta voi, Mini tulee olemaan niin pallo onnellinen kun saa vain syödä.

Suosikki:
"Me muutetaan tyttöjen kanssa pois nyt. Me vihataan teitä"

Tykkään kovasti näistä dialogipainotteisista teksteistä, jatka samaan malliin vaan!

53: Me muutetaan pois - ainakin hetkeksi

"Mitä sä teet?" Keitaro kysyi hämmentävän ilmeettömänä.
"Pakkaan", ärähdin pakatessani, ihan punaisena ja hikisenä, ja kaikin puolin ilmeikkäänä.
"Mutta miksi?"
"Me muutetaan tyttöjen kanssa pois nyt. Me vihataan teitä, ja me ollaan löydetty parempi tallipaikka. Ei kun oikeesti Mini lähtee perjantaina laitumelle kuukaudeksi."
"Ai..."
"Älä siinä aikottele, jos et voi edes pitää tosta kiinni, että mä saan tämän tänne. Mulla on muutenkin kuuma!"

Kun olin saanut työnnettyä Minin tarpeellisimmat tavarat merimieskasseihin (ja syytettyä Keitaroa huonosta pussinpitelystä), olin vieläkin hikisempi ja vihaisempi. Mini sen sijaan oli oikein onnellinen selkäni takana karsinassa ja katseli heinänkorsi suussaan meitä. Se odotti toista iltapalaa, ja sen hymystä päätellen se oli ihan varma, että se saisi sen. Minin lisälihottamisen sijaan menin kuitenkin Keitaron perässä taukotupaan viilentymään.

"Missä sun hevoset on kesän?" kysyin.
"Ei tiiä vielä. Katotaan. Ehkä tallissa vaan."
"Mayakin jää talliin. Se sais varmaan jonkun taudin ja kuolis jos olis yötä päivää vihreällä."
"Ja Mini ei sitten muka saa? Mieti kun se syö ympäri vuorokauden. Säkö maksat remontin kun tallin oviaukkoja pitää leventää vai?" Keitaro hymähti.
"Hiljaa siellä takarivissä. Miniä ei pilkata kun se pääsee ekaa kertaa ikinä laitumelle!"
"Ai ikinä muka?"
"Ikinä. Mieti miten hienoa!"

Hienoa se olikin. Vaikka en näkisi Miniä paljoa ensikuussa, en malttanut odottaa sen lähtöä. Olin jo monena yönä nähnyt unta, miten Mini laukkaisi vapauteen laitumellelaskupäivänä. Olin haaveillut siitä, miten se tutustuisi joihinkin kivoihin tammoihin, ja rapsuttelisi ja söisi niiden kanssa päivät ja nukkuisi samassa nurkassa yöt. Mini olisi varmasti entistä vähemmän mini palatessaan, ainakin mahan kohdalta, niin kuin Keitaro sanoi. Eihän sellaisilla asioilla kuitenkaan ollut väliä, kun Mini pääsisi ihan ekaa kertaa heppojen kesälomaleirille.

"Huhuu? Haloo?"
"Joo?" olin taas unohtunut haaveilemaan Ministä laitumella.
"Ai aiot?"
"Mitä aionko?"
"Kilpailla vielä sillä? Syksyllä? Miten sä voit jos se lihoo siellä?"
"Mitä kilpailla? Miks mä enää kilpailisin? Näithän sä, miten hyvin se Tie Tähtiin -pelleilykin meiltä sujui."
"No niin noh, kyllä se olis voinut paremminkin mennä... Tai siis hyvähän se oli ekaksi kerraksi mutta..."
"Olipa diplomaattista. Mä meen nyt kotiin ja vien ne tavarat. Muistakaa viedä tytöt sitten ulos ja hoitaa, mä en tuu sillon huomenna. Eläinlääkäri tulee kymmenen jälkeen, mut se voi kyllä piikittää sitä Mayaa ulkona jos joku menee vaan pitään kiinni siksi aikaa. Mutta kattokaa se annostus sitten, se meinas viime kerrallakin-"
"Joo joo, kyllä me osataan. Mee nyt jo pois siitä. Hauskaa tanssinkatselupäivää huomenna ja sano balleriinalle terveisiä."
"Kiitoksia terveisistä Ruskan puolesta, ja hyvästi jää! Hellikää sitä Miniä nyt sitten. Ette näe sitä kokonaiseen kuukauteen yhtään!"