Maya ja Mini (ja vähä Pond)

First topic message reminder :

Maya on 21-vuotias puoliveritamma. Entisessä elämässään Maya oli mahtava kilparatsu, mutta nykyään se on ihan kokonaan eläkkeellä. Tämä päiväkirja seuraa Mayan uusia seikkailuja täällä Hukkasuolla.

Maya LIN



Mayan kuvan piirsi Anne L

12: Maya ei arvosta!

Tykkään siitä, miten kirjoitat niistä huonoistakin päivistä kaunistelematta. Joskus se oma ihana hevonenkin on ihan perseestä.  

Tiesin, miksi Maya suuttui. Sen hevosennenä haistoi helposti totuuden taskustani. Minulla oli toinen nainen. Aika selittää.
-> Mä innolla odotan, miten Maya sitten käytännössä suhtautuu tähän "toiseen naiseen" : D

14: Iso poni

Tumps tumps tumps tumps.
Se ei todellakaan ollut niin kuin lentämistä, eikä edes niin kuin tanssia. Norsulla ratsastaminen voisi olla sellaista. Tuntui vähän samanlaiselta, kun ensimmäisen kerran sai ajaa isän autoa metsäteillä, kun oli siihen asti saanut mennä vain Suzuki PV:lla. Jännältä, vähän kivalta, mutta ennen kaikkea pelottavalta. Ja tosi nololta, koska isä katseli kaikkia virheitä, jotka auton kanssa tein, ja minua ja ajokkiani katseli nytkin yksi silmäpari.

Suuri vieras hevonen ravasi tasaisesti ympäri kenttää ja minä tasapainottelin sen oudon harvassa ja aivan liian isossa liikkeessä, jättiläisen paljaassa selässä. Hirviö tuntui olevan hallinnassani vain heppoisella nahkasuikaleella, josta ohjasotteeni oli kauhusta kankeiden sormieni takia välillä liian löysä ja välillä liian kireä. Vaikka olin päättänyt istua jätin ravissa täsmälleen niin kauan, että se alkaisi olla turvallisen tuntuista, minun oli pakko pysäyttää olento keskelle kenttää.

Jätti pysähtyi. Se heilutteli kuolainta suussaan ja korvia päässään. Kun se käänsi kaulaansa vilkaistakseen minua seuraavia apuja odotellen, siitä tuli taas Mini. Silloin rentouduin ja taputin sen kaulaa. Paikallaan seistessämme tuntui aina hyvältä. Tiesin, että jos en uskaltaisi ikinä ratsastaa Minillä normaalisti, siitä tulisi samanlainen laiska lemmikki kuin Mayastakin, eikä se olisi huono tulevaisuus. Toisaalta olin kuitenkin ostanut Minin nimen omaan siksi, että saisin ratsastaa useammin.

"No? Miksi sä siihen jäit?" Kirstu huusi aidan toiselta puolelta.
"Mä en uskalla ratsastaa!" tunnustin heti ja nojasin käsilläni Minin niskaan.
"Höpö höpö!"
"Oikeesti! En uskalla!"
"No varmaan! Sehän menee tosi kiltisti", Kirstu nauroi.
"Auta mua tai häivy! Mä en uskalla ratsastaa omalla hevosella", huusin pää punaisena, kun Kirstu ei uskonut.

Mini vaihtoi painoa puolelta toiselle. Luovuttaneena liu'uin sen selästä varovaisesti alas. Ajattelin viedä sen takaisin hakaan. Kuvittelin Kirstunkin jo lähteneen loukkaantuneena, mutta hän nojasi edelleen aitaan.

"Haluutsä että mä juoksutan teitä? Mä voin vaikka taluttaakin", Kirstu kysyi myötätuntoisen näköisenä.
"No en kyl tiiä kehtaanko mennä jos juoksutetaan", sanoin, vaikka ehdottomasti halusin, että joku pitelee Ministä kiinni.
"Kehtaat kehtaat, nouse takasin selkään."
"...en mä pääse jos en mene aidalta..."

Miniä ei haitannut, vaikka kiipesin takaisin sen kyytiin. Päästin ohjista irti ja otin sen harjannysästä kiinni. Kirstu ei sanonut mitään, kiinnitti vain hevoseni liinaan, talutti vähän keskemmälle kenttää ja ajoi sen käynnin kautta raviin.

Taas Minin outo ravi oli jännää ja kivaa. Se puksutti rinkiä korvat pystyssä ja luotettavan näköisenä. Pidin kovasti kiinni ja yritin kohota kunnolliseen istuntaan heiveröisestä etukumarastani. Ja taas harmitti, etten uskaltanut. Suututti niin, että itketti, ja teki mieli taas pysäyttää koko hevonen.

"Noniin, nouse istumaan!" Kirstu komensi, kun olin vaipunut murheen alhoon ja ilmeisesti taas myös zombiemaiseen istuntaan. Hengitin syvään ja suoristin selkäni. Ei hevonen mihinkään karkaisi, sehän oli kiinnikin, ja sitä paitsi se oli kiltti kuin mikä.
"Sitte rentouta ne hartiat!"
Ravi jatkui jatkumistaan. Välillä vaihdettiin suuntaa. Mini alkoi puuskuttaa jossain vaiheessa, ja silloin huomasin katsoa ympärilleni. Mehän menimme tosi hitaasti! Maya ei varmaan edes osannut mennä näin hitaasti. Ei tässä kuinkaan kävisi, vaikka putoaisin. Korkealta tulisin alas, mutta vauhti oli sentään matelemista.
"Kuvittele että sä oot viis ja Mini on vaan iso poni!"
Mini on vain iso poni. Tältäkö se muka tuntui, kun lapsena aloitti ratsastuksen? Kuinka ikinä uskalsin nousta hevosen selkään? Näinkö paksulta ponienkin selkä tuntui? Mutta kuinka pian sitä luulikin olevansa taitava ratsastaja, oli osaavinaan kaiken! Nopeasti hevosen jaloista tulikin omat jalat. Ei tarvinnut enää ajatella erikseen jokaista apua, kun ratsasti, sen kuin meni vain ja luotti itseensä ja poniinsa!

Kirstu pysäytti meidät, käveli Minin pään viereen ja päästi tamman irti. Kiitin iloisesti ja minua nauratti. Ravasin isolla ponillani vielä pari kierrosta kentän ympäri ihan itse. Sen selkä oli liukas ja leveä, ja maa oli tosi kaukana, mutta sen askel oli tasainen. Mini hidasti käyntiin saman tien kun pyysin. Jäin yksin ratsastamaan loppukäyntejä isolla ponillani. Minä, Reita viisi vuotta.

13: Mini-miniponin ensinäytös

Sateesta huolimatta Hukkasuon pihassa oli kummallisessa rivirykelmässä vaikka keitä, kun avasin auton oven ja astuin ulos. Kaikkia kiinnosti aina uusi hevonen, olihan se jonkun omistaman hevosen tarhakaveri, joku sen ruokkisi ja jotkut veisivät sen joskus ulos. Olihan kaikkien tietenkin varmistuttava siitä, että uusi hevonen olisi turvallinen käsitellä ja kiva tarhakaveri. Etukäteen ei voinut tietää hevosesta koskaan tarpeeksi, vaikka uusi ylpeä omistaja aina kertoi hevosestaan kaikille, jotka olivat suostuneet kuuntelemaan. Minä olin kertonut vain, että uusi ponini on nimeltään Mini, ja se on kiltti. En muutenkaan ollut höpöttelijä.

Crimis toimi selostaja-sirkustirehtöörinä, kun nousin autosta ja olin tervehtiyt uteliasta rivistöä.
"Ja sieltä hän saapuu, kera uuden poninsa! Huhutaan, että poni on kiltti, mutta saamme pian nähdä, millainen ihmissyöjä trailerista paljastuu! Nyt hän avaa rampin kiinnikkeet! Pian näemme, millainen poni on - hän laskee ramppia - ja siellä näkyy - se on upea! Se on suloinen! Se on kiltti! Se on - hetkonen. Mini?"
Kun Minin musta pylly häämötti trailerissa laskettuani rampin, kaikki olivat ihan hiljaa. Päätäni pudistellen kiersin hevoseni etupuolelle sivuovesta ja päästin sen peruuttamaan ulos. Se silmäili varautuneesti ihmiskatrasta, joka tuijotti sitä kiinteästi monilla silmillään. Kului vaikka kuinka kauan aikaa, eikä kuulunut kuin sateen ropinaa. Sitten uusi hevoseni kurotti kaulaansa kohti ihmislaumaa. Susanna reagoi ensimmäisenä ja ojensi Minille kätensä, johon tamma laski turpansa. Mini hörisi. Silloin koko sakki alkoi puhua päällekkäin ja touhata kuka mitäkin.

Max halusi tietää, kuinka pitkä hän olisi hevoseen verrattuna, ja yritti varvistella Minin lavan tienoolla. Kirstu tarjoutui kantamaan Minin satulaa sisään ja tarttui harjasankoon, kun sanoin, ettei sillä ole vielä satulaa. Jotkut taputtelivat hevoseni kylkiä ja kaulaa. Emilia ja Ellen lähtivät hoitamaan omia hevosiaan muutaman muun mukana.

Aika nopeasti olin taas kahden Minin kanssa. Vaikka satoi, halusin viedä sen ulos. Sitä jännitti uusi paikka niin kovasti, että se yritti piilottaa koko kaksimetrisen olemuksensa selkäni taakse. Päästin sen yksin hakaan, jotta se saisi purkaa mahdollista ahdistustaan rauhassa. Se könysi hitaasti sisään ja jäi portin eteen seisoskelemaan ja korviaan heiluttelemaan. Ojentelin käsiäni sitä kohti, mutta se ei tullut rapsutettavaksi niin kuin Maya. Tuntui omituiselta ja pelottavalta, ettei Mini ollut Mayan kaltainen ajatustenlukija ja tullut heti luokseni. Nojauduin siis kyynärpäilläni aitaan ja vain katselin sitä. Eikä se tehnyt paljoa. Se oli niin kuin marsuni Sven, Svante ja Stefan. Seisoi ja katseli silmät möllöttäen. Näytti söpöltä. Välillä liikahti vähän. Kohta se varmasti painuisi omiin hommiinsa, syömään tai nukkumaan. Ellei se alkaisi pitää marsuääniä saadakseen porkkanaa ja ruisleipää...

Kun tuli kylmä, lähdin talliin juomaan kahvia. Yritin istua Emilian viereen, mutta hän nosti kätensä torjuvaan eleeseen ja osoitti takkiani.
"Tossa märässä et kyllä istu siihen, mä just kuivuin."
Ravistelin takkini viereiselle jakkaralle ja istuin.
"Onko nyt pieni ja surkea olo?" Emilia kysyi.
"Joo. Onko se normaalia että ahdistaa näin kovaa, vaikka pitäis olla iloinen?"
"Mä tarkoitin kylläkin sitä, että sä oot niin pieni ja surkea niin ison hevosen vierellä", Emilia oikaisi, "mutta on se normaalia. Ainahan pelottaa, kun joku muuttuu, vaikka muutos oliskin hyvä."
"Ei musta tuntunu ahdistuneelta kun sain Mayan."
"Mieti missä tilanteessa sä sen sait", aiemmin luentoni Mayan historiasta kuunnellut Emilia sanoi. "Sä tunsit sen ihan kokonaan, ja se tuli tallille jossa olit töissä, ja jossa se oli koulutettu, eli josta sai aina apua ihmisiltä, jotka tunsi sen yhtä hyvin kuin sä. Kukaan ei vielä tunne Miniä, mutta älä murehdi, kyllä me kaikki siihen vielä tutustutaan. "
"Äläpä, muakin ahdisti kun Khal tuli", Kirstu liittyi keskusteluun toiselta sohvalta.
"No se nyt ahdisti kaikkia muitakin", Emilia nauroi.
"Äläs kuule nokittele. Prookkiksesta tulee varmaan Minin tarhakaveri, kun niillä on yhtä isot mahat", Kirstu virnisti takaisin.

Vaelsin vielä Minin luokse kuin levoton sielu. Maya yritti juosta aidanviertä omassa haassaan, jotta olisin tullut puuhaamaan sen kanssa. Vihelsin sille, ja se hirnahti korvat pystyssä. Kun pääsin Minin luokse, se ei kuitenkaan tervehtinyt millään tavalla. Se söi heiniään sateensuojassa puun alla ja nosti välillä päänsä katsellakseen leppoisasti maisemia. Huusin sitä ja se vilkaisi minua. Huusin uudelleen ja naksutin kieltäni. Silloin se kääntyi minua kohti mahtavasti kuin sinivalas ja käveli portille. Se nosti päänsä aidan ylitse eteeni ilmeisesti siksi, että minun olisi helppo laittaa sille riimu päähän. Minun kävi sitä sääliksi. Kukaan ei varmasti ollut tarpeeksi usein tullut vain olemaan sen kanssa.

Silitin Miniä kauan aikaa. En rapsutellut sitä niin kuin Mayaa, vaan niin kuin vierasta hevosta. Vierasta hevosta silitetään varovaisesti, sen annetaan haistella silittäjän käsiä. Se ei välttämättä nauti, jos sen naamaa hinkataan, mutta kaulasta voi taputella. Mini alkoi roikottaa päätään rentona, kun taputtelin sitä. Luikahdin aitalankkujen välistä hakaan rapsuttelemaan sen säkää, joka oli ainakin kymmenen senttiä korkeammalla kuin päälakeni. Nauratti, kun Minin otsa oli korkeammalla kuin omani, vaikka se seisoi muka kaula pitkänä ja rentona. Kun rapsutin Minia sen olemattoman harjan tyvestä, se hieroi ylähuulellaan aidantolppaa. Mietin, millaisella voimalla se hieroi. Maya oli niin varovainen, että se sai hinkata Ruskaakin.

Viimeiseksi taputin Miniä kaulalta. Hölmistynyt hevonen jäi hakaan katsomaan perääni. Se ihmetteli aivan varmasti, miksi kävelin vain autolle, enkä vienyt sitä pois haasta samalla, kun kerran vaivauduin sen luokse tulemaan. Rakastin sitä heti enemmän. Varmasti se oppisi pian, että minun hevosiani kävisi joku katsomassa monta kertaa päivässä. Aina joku silittäisi. Pian Mini osaisi juosta haan portille innosta pinkeänä silitysten toivossa, ihan niin kuin Mayakin.



****

Maailman suurin miniponi Mini liittyi ryhmään rämään virallisesti 24.2.2017. Mini on Alegren teurasmyynnistä seitsemälläkymmenellä eurolla ostettu terve ja kiltti tyttö. Tamma on seitsemänvuotias, eikä osaa ihmeitä, mutta tykkää kaikista. Miniä saa lainata vapaasti, jos haluaa vaikka maastoilla; Reita kiittää hoitoavusta!

Calamity Trigger



Minin kuvan linet teki Kholran/dA.

12: Maya ei arvosta!

Maya oli tulevinaan luokseni haan portille jo kolmatta kertaa. Se lähestyi velmusti minua vilkuillen ja hieman kaarrellen, pää ihan matalalla ja korvat ystävällisesti minua kohti. Ojensin taas käteni sille, ja taas se juoksi riemastuneesti hirnuen pois hieman ennen kuin sain kiinni sen pitkäksi venähtäneestä harjasta. Sen römeä hirnunta kuulosti röhönaurulta, ja sen siipimies Jackal yhtyi nopeasti ravaavaan kuoroon. Olisi naurattanut, jos ei kahden hevosen ivanauru olisi ennemminkin itkettänyt.

Paiskasin pörröiset lapaseni puolisulaan maahan, ja kun Maya ravasi ohitse, heitin sitä pipollani pää punaisena. Hikoilutti ja raivostutti. Vaikka olin vannonut, etten ikinä mene varta vasten hakemaan Mayaa haan sisäpuolelta, ettei se oppisi ärsyttäväksi, luikahdin hakaan. Otin riimun ja narun mukaan, enkä edes yrittänyt piilotella niitä hevoseltani. Jackal tuli korvat pystyssä luokseni, ja olin heti kateellinen sen emännälle työteliäästä ratsusta.

Hetken kuluttua Maya alkoi taas mutkitella ja madella minua kohti niin kuin mato. Annoin sen tulla, mutta lopulta en ojentanutkaan kättäni, vaan löin Mayaa riimunarun pehmeällä päällä. Se tietenkin ehti väistämään, mutta säikähti jonkin verran ja juoksi tiehensä rapaklöntit kavioista lennellen. Sen jälkeen en antanut sen hidastaa, vaan ajoin sitä riimunarulla laukassa. Juoskoon, se ilkiö, vaikka juoksisi polvensa rikki, mutta kun ei kiinni suostunut antamaan, niin ei saisi rentoutuakaan.

Ei kestänyt kauaa, että Maya alkoi puuskuttaa ja yritti lähestyä minua. Tiesin kuitenkin sen metkut: se oli joskus ennenkin kuvitellut voivansa elää villihevosen elämää, eikä se vieläkään antaisi kiinni. En siis päästänyt sitä vielä lähelleni, vaan pelottelin siihen lisää vauhtia. Jackal söi kauempana heiniä: sitä riehumiseni ei kiinnostanut enää, kun se huomasi minun olevan vain Mayan perässä.

Kun tiesin Mayan olevan valmis, kävelin portille päin. Väsynyt hevoseni ravasi nopeasti perääni ja piti korvia nöyrästi sivuille taivutettuina, kun pujotin riimun sen päähän kävellessämme. Olin edelleen vähän vihainen, enkä edes taputtanut Mayaa. Se pentele oli päättänyt kuluttaa energiansa pelleilyyn, joten en voisi enää edes ratsastella sillä. Lähdimme siis riimulenkille: minulla oli muutenkin Mayalle kahdenkeskeistä asiaa.

Sitä mukaa kun kävelimme, kiukkuni haihtui. Maya ei enää pelännyt minua, vaan aloitti tutun tervehtimisrituaalinsa näin jälkikäteen. Se puski itseään syliin ja halusi, että hieron sen korvia käsilläni ja sen turpaa nenälläni. Sitten se halusi halia, keskellä kävelytietä - mutta jämähti sitten paikalleen turpa taskussani. Hetken kuluttua se vetäytyi hitaasti pois ja muuttui etäiseksi. Kun kävelin, se seurasi kuin mikä tahansa ratsastuskoulun opetushevonen: kiltisti, mutta automaattisesti ja tylsästi, ilman mitään persoonaa. Naksuttelin kieltäni. Tiesin, miksi Maya suuttui. Sen hevosennenä haistoi helposti totuuden taskustani. Minulla oli toinen nainen. Aika selittää.

"Kuule, ei se ole sellaista kuin sä luulet."
Maya seurasi minua katsellen ojanreunaa.
"En mä suunnitellut sitä mitenkään, Maya!"
Hevoseni olisi pyöritellyt silmiään, jos olisi osannut.
"Se vaan tapahtui! Mä kävin Alegressa vaan yhden kerran, ja mä vaan katselin! Mutta sitten mä tapasin Minin, ja kun vaimokin antoi luvan, tai siis tarkotan että kun täytyyhän ihmisen saada ratsastaa ja sä et Maya enää kauheesti halua, niin mitä mä olisin voinut tehdä? Mitä sä haluat että mä sanon? Haluatko sä että mä sanon että oon aina halunnu nuoremman tamman, no mä oon aina halunnu nuoremmankin tamman!"

Maya olisi halunnut jo kotiin. Se yritti kääntyä takaisin, mutta minä halusin vielä kävellä ja jutella asian sen kanssa valmiiksi. Ehkä se luuli, että hylkäisin sen, tai että raahaisin sen hakaan jonkun vieraan tamman, josta se ei pitänyt ollenkaan. En minä voisi sitä sellaisen mielikuvan kanssa jättää tallille. Sen piti tietää, että jos pystyisin pitää vain yhtä hevosta, pitäisin aina Mayaa, ja Maya tulisi aina ensin.

"Se on Maya kiva tamma."
Maya katsoi minuun ja näin sen silmissä kiinnostuksen pilkahduksen. Ajattelin tamman ymmärtävän, vaikka oikeasti se taisi kiinnostua äänensävystäni, jonka se kuvitteli lupaavan herkkuja uuden ystävän sijaan.
"Te tapaatte joku päivä tässä. Sä varmasti tykkäät siitä. Se on rauhallinen tyttö jonka kanssa sä voit hirnuskella. Voit näyttää vaikka Jackalin sille. Mä olen vähän kysellyt, voisiko se Mini muuttaa tänne, kun sitten olisi helppo nähdä teitä molempia samalla kertaa, ja täällä sen pitäminen olisi halvempaakin..."

Maya oli kyllästynyt joko seisoskeluun tai jutteluuni ja se halusi takaisin hakaan syömään. Se lähti kävelemään omin päin. Niin lujaa se ei mennyt, että se olisi temponut riimunarua käsistäni, mutta se kulki aina pari askelta minun edelläni, vaikka kuinka kiihdytin vauhtiani. Olisin saanut huutia kaikilta maailman hevosihmisiltä, jos joku olisi nähnyt, miten hevoseni talutti minua. Yritin kyllä ravistella ja nykiä riimunarua, mutta ilmeisesti Maya olisi suostunut pysähtymään vain, jos olisin tehnyt narusta silmukan sen turvan ympärille ja vetänyt.

Tallilla Maya pysähtyi keskelle pihaa. Se seisoi kopeana paikallaan eikä ollut huomaavinaankaan, kun yritin silittää sitä. Se salli minun kuitenkin taluttaa itsensä karsinaan, ja riimunkin se antoi ottaa pois. Kun yritin lähestyä sitä kaviokoukun kanssa, se irvisti niin kuin kiusattu susi. Mietin, uskaltaisinko mennä sen karsinaan, mutta sitten tulin järkiini. Miksen uskaltaisi? Mitä Maya voisi muka tehdä, kun se ei missään tapauksessa purisi eikä potkisi? Pitää mykkäkoulua vai?

Jalkojaan Maya ei nostanut suosiolla. Sain vasemman etukavion nostettua ja puhdistettua, kun nojasin koko painollani tamman kylkeen. Takajalka ei kuitenkaan noussut niin helpolla.

"Tappelettekste?" kuului käytävältä. Käännyin hikisenä katsomaan. Siellä oli Ellen, ilmeisesti tulossa ratsastamasta, koska hänellä oli kypärä päässään ja punaiset posket.
"No ei, tai no joo, Mayalla on taas paha päivä", huokaisin.
"Mä annan aina heiniä jos joku on ärsyttävä hoidettava. Ne ei yleensä sitten muista kiukutella kun ne syö", Ellen huomautti, "mä voin hakea vähän."

Kun Maya sai pienen heinäkasansa ja alkoi pureskella korsia, sen luimukorvat ponnahtivat taas pystyyn ja jalatkin nousivat. Huomasin, että yksi kenkä oli löysällä, mutta en uskaltanut edes yrittää soittaa seppää sille illalle, enkä ainakaan uskaltanut itse lyödä sitä kiinni. Olkoon nyt löysällä vielä yön yli, ei Maya siihen kuolisi, ja joku saisi lyödä sen kiinni sitten aamulla, kun tamma olisi paremmalla tuulella.

Lähtiessäni olisin halunnut vielä taputtaa Mayaa ja antaa sille porkkanan, vaan eipä kelvannut hellyys sen paremmin kuin ruokakaan. Tamma käänsi pyllypuolensa ovea kohti ja vain vilkaisi minua, kun pudotin herkut sen ruokakuppiin. Kun vielä vilkaisin hevostani tallin ovelta, näin sen maiskuttelevan porkkanaa ruokakupista. Tämä oli taas näitä päiviä.

11: Mayan ja Jackalin ystävänpäivä

Tuii! Taitaa olla rakkautta ilmassa, vai mitä? Ja Sussun sanoin, ihana kuva tosiaan, tuli jotenkin tosi hyvä fiilis ja hymy huulille. Sitä se ystävänpäivä taitaa teettää... :')

En ole yp, mutta pakko tulla kommentoimaan: Ihana kuva! ♡

11: Mayan ja Jackalin ystävänpäivä

Tänään ei ole tarinaa, mutta kännykällä äkkiä otettu kuva (eli nopeasti väritetty) on!



Line: Shadina Lonesea /dA, muu minä

10: Maya on yhtä vanha kuin iskä

Oon varmaan sanonut tän sata kertaa aiemminkin, mutta mä oon aivan rakastunut Ruskaan. Pikkutyttö tuo aina hymyn (ja naurun) meikäläisen huulille. :') ♥
Teidän dialogit on todella mielenkiintoisia. On myös upeaa seurata, miten kolmivuotias opettelee hevosten käsittelyä ja ratsastusta. Mayaa parempaa opetusmestaria saa kyllä hakea!

Suosikkikohta:
Ruska loi minuun murhaavan katseen, kun komensin hevosta, mutta ei saanut raivaria.

Pahoittelut vielä, kun on kestänyt vastailla. Toivottavasti jaksat tarinoida jatkossakin - nyt pitäisi kuitenkin olla paremmin jo aikaa, kun porukka on vähentynyt. :-)

9: Yksi tavallinen Maya

Crimis elementissään, haha! ↓
"Terve. Missä Ruska on? Luetsä usein runoja? Siis ääneen? Hevoselle?"

Mutta kyllä munkin tuli hengailtua Tashan kanssa ihan samalla lailla vielä silloin, kun oli luppoaikaa *huokaus*. Ei me tosin kirjoja luettu; höpöteltiin ja oltiin vain. Crimis on siihen varmaan liian ADHD..

Tämähän kuulostaa hauskalta! Maya se osaa aina yllättää positiivisesti. ↓
"Tylsää", huusin, "laita se töihin. Se ei oo enää nopea, mutta osaa kaikkea jännää. Nosta laukka tonne suorilta jaloilta ja tee liukupysähdys, nojaa vaan kunnolla taakse koska se sitten osaa oikeesti jarruttaa takajaloilla!"
Maya tiesi heti, mistä oli kyse. Se kiihdytti muutaman askeleen aikana ikäänsä ja kentän kokoon nähden huimaan laukkaan, ja löi sitten kaikki jarrut pohjaan niin että jää ja hiekka lensi.
"Aika hyvin mummolta", Crimis kehui ja laskeutui selästä.

Suosikkikohta:
Tottakai kaikki muut näkee vaan, että se on tavallisen näkönen hevonen, ihan perusratsu ja kaikin puolin keskinkertanen ja niin se onkin. Sit salaa se on kuitenki tosi leikkisä, mustasukkanen, itsepäinen ja oikeesti tosi omituinen välillä. ♥

10: Maya on yhtä vanha kuin iskä

"Iskä sä oot ihan pyllyhousu!" Ruska valitti hevosen selästä.
"Noh noh! Miks iskä muka on semmonen?" kysyin. Taluttelin Mayaa ja Ruskaa kentällä.
"Mä sanoin jo! Mä meen itte! Mä osaan!"
"No niin sanoit. Mitäs nyt kun sun kantapäätkään ei vielä yllä satulasiipien alapuolelle? Millä ajattelit mennä itte? Pitäis vuokrata sulle poni..."
"Mä en halua ponia! Mä meen itte Mayalla! Mä näytän sulle vielä! PÄÄSTÄ IRTI!"
"Mä päästän. Sä et saa sitte yhtään heilua, huutaa tai raivota siellä! Kato nyt, sä meet ihan itte!"

Nostin Mayan riimunarun sen kaulalle ja kävelin rinkiä hevosen vierellä. Ruska piteli löysiä ohjia pää pystyssä ja ratsasti hyvin keskittyneenä kulmat kurtussa ja suu mutrussa. Välillä hän horjahti Mayan askelten tahdissa sivulle tai toiselle, mutta otti aina silloin satulasta kiinni ja könysi parempaan asentoon. Maya katseli silmäkulmastaan minua ja tajusi kyllä olevansa yhä talutettavana, vaikka oli ilman narua. Se ei piitannut Ruskan huojumisesta, vaan tiesi ettei hänen liikkeitään voi tulkita minkään sortin painoavuiksi. Olin ylpeä hevosestani, enkä voinut olla silittämättä sen kaulaa ohimennen.

"No niin. Nyt kun sä meet itte, käännäpä heppa kävelemään tänne iskän perässä. Näytä miten käännettiin!"

Peräännyin Mayan viereltä pari askelta. Ruska veti kömpelösti mutta tavattoman hellästi sisäpuolen ohjasta. Puolittain sen vuoksi ja puolittain minua seuratakseen Maya kääntyi laiskasti lävistäjälle perässäni. En ole vielä sanonut Ruskalle pohjeavuista, painoavuista tai edes tukevasta ulkopuolen ohjasta mitään. Hänen jalkansa ovat kaukana oikeista kohdista vielä, eikä keskittymis- tai käsityskykykään ihan olisi riittänyt. Ruska luuli vielä ratsastamisen olevan helppoa, ja Maya mahdollisti kiltisti ja mielellään tyttäreni illuusiot. Se tykkäsi Ruskan kanssa kävelemisestä. Tyttö oli kevyt kantaa selässä, ja vaikka hän heilui ja hytkyi ja huusikin välillä, ei hän sentään kiskonut ohjista, paukuttanut pienillä terävillä kantapäillään tai muutenkaan tahallaan tehnyt pahaa.

"Hyvä hyvä. Kumpaan suuntaan käännytään? Mayan pää vai pylly talliin päin?"
"Pylly!"
"Okei. Käännä sitte tänne iskän perässä."

Maya kääntyi. Maiskautin sille, jotta sen lompsotus olisi edes käpöttelemistä, eikä hiihtämistä. Ruska loi minuun murhaavan katseen, kun komensin hevosta, mutta ei saanut raivaria. Maya kiihdytti käyntiään hieman ja käänsi toisen korvansa Ruskan suuntaan.

"Mites pysäytetään? Osaatko pysättää tähän?"
"Vedetään ohjaksista!" Ruska tiesi pää pystyssä ja ylpeänä.
"Vedä sitte hellästi taas."
"Kyllä mä osaan!"

Niinhän Ruska osasikin. Löpsöt, roikkuvat ohjat kiristyivät hetkeksi hellästi, kun Ruska koukisti ohjanperiä pitelevät kätensä niin tiukkaan koukkuun, että lapaset osuivat häntä poskiin. Maya pysähtyi ja pureskeli kuolainta. Hetken kuluttua Ruska maiskutti sen liikkeelle märillä moiskahduksilla. Maya vilkaisi ensin minuun kuin varmistuakseen, ja lähti sitten taas kävelemään vierelläni. Silitin sitä poskesta mennessämme, ja se hörähti ihan hiljaa.

"Mä ravaan", Ruska ilmoitti yhtäkkiä.
"Ei kun tää on käyntiä. Hevosen kävely on käyntiä", korjasin.
"Eikä! Kun nytte mä ravaan", Ruska vaati.
"Ai jaa sitä sä meinasit. Etkä ravaa!"
"Miksen?"
"Muistaksä kun iskä ravas Mayalla? Iskä pomppi siellä selässä ja sä sanoit, että se näyttää vaaralliselta. Sä oot pienempi, niin lennät korkeemmalle. Joten sikset ravaa."
"Mä haluan!"
"Kuule, meeksä vielä itte tätä käyntiä, vai annetaanko jo Mayan mennä kaverien kanssa ulos?"

Ruska oli selvästi kiukkuinen, mutta oli rauhassa Mayan satulassa. Onneksi hän ei osannut komentaa Mayaa raviin itse, enkä minä varmasti neuvoisi vielä pitkään aikaan.

Jonkin aikaa pysäyttelimme ja kääntelimme heppaa Ruskan kanssa kentällä, ja koetimme peruuttaakin vähän. Ruska unohti nopeasti kiukkunsa, kun sai opetella peruuttamista. Hän lopetteli ratsastuksen hyvillä mielin ja talutti Mayan ylpeänä harjattavaksi. Ruskan työ oli taas hinkata Mayan jalkoja mahdollisimman pehmeillä harjoilla, kun minä laitoin tamman muuten kuntoon. Maya oli tyytyväinen, kun ei ollut joutunut oikeisiin töihin.

Viimeiseksi talutimme Mayan hakaan. Se jäi portille ihmettelemään, joten Ruska pystyi vielä silittämään sen naamaa märillä lapasillaan. Maya nyrpisti nenäänsä moiselle ja kääntyi sivuttain, jotta Ruskan vetiset hellyydenosoitukset osuisivat sen kaulaan eivätkä silmiin.

"Kuinka vanha Maya on?" Ruska kysyi yhtäkkiä.
"Se on melkein yhtä vanha ku iskä", vastasin.
"Sehän on sitte aika nuori!" Ruska ilahtui.
"Hmm, kuule. Muistatko kun viime kesänä iskän kesyrotat meni rottien taivaaseen?"
"Joo."
"Ne oli kaksvuotiaita. Ihminen on vielä ihan pieni lapsi kaksvuotiaana, mutta rotta on tosi tosi vanha sillon. Heppakin on aika vanha iskän ikäsenä, vaikka iskä ei vielä oo yhtään vanha ihminen."
"Kuoleeks Maya?" Ruska kysyi huolestuneena. Hän lopetti Mayan kaulan kastelemisen ja katsoi minua silmiin.
"No ei! Ei se nyt niin vanha ole. Ja joskus sadan vuoden päästä kun on, niin... No ollaanhan me tästä ennenkin puhuttu. Se menee hevosten taivaaseen, ja sille voi vaikka jutella sinne jos tulee ikävä. Oothan sä rotillekin jutellut rottien taivaaseen iskän kanssa. Samalla lailla."
Ruska mietti kulmat kurtussa. Odotin, jatkuisiko hänen vakava pohdintansa. Koska asia tuntui olevan selvä, oli aika lähteä autolle päin ja johdatella keskustelu siihen, mitä Ruska haluaisi syödä illallisella. Kuulemma spagettia ja soijarouhekastiketta.

Kun olin vyöttänyt Ruskan autoon ja kiersin itse auton nokkaa päästäkseni paikalleni, satuin vilkaisemaan kottikärryjä talliin työntävää Susannaa. Hän kohotti toista suupieltään ja nyökkäsi tervehdykseksi. Minä toimin niin kuin olisin halunnut muiden toimivan, kun minun isäni muutti kuusi vuotta aiemmin ihmisten taivaaseen: ainoastaan hymyilin, nostin kättä ja istuin autoon. Ruska puristi Maya-nimistä ruskeaa muovihevostaan ja oli jo unohtanut kaikki huolet kuolemasta, niin kuin sen ikäisen lapsen pitääkin.

8: Jonain päivänä hyvin pian

Tamma on tamma vielä vanhanakin.. Kuulostaa tutulta. Välillä tapellaan ja sitten sovitaan. Taukohuoneessa on muuten pakastimessa jääpussi!

Suosikkikohta:
-- annoin sen tanssia, koska se kerrankin pystyi ja halusi.

Valmiiksi kuulostaa vähän hassulta mun korvaan tuolla lopussa - itse jättäisin sen pois. ↓
Tamma oli virkeä, hyväntuulinen ja kokonaan kivuton - kunhan sai ensin kiukuteltua valmiiksi.

Laita mulle sitten yksityisviestiä kun haluat jonoon, niin jutellaan lisää

9: Yksi tavallinen Maya


Istuin aidalla lukemassa Mayalle ääneen Harry Salmenniemen Texas, sakset -teosta. Se kuunteli tarkasti. Välillä se teki kirjaan kauraisia kuolajälkiä katsoessaan tekstin asettelua oikein läheltä, kun käänsin kirjaa ja näytin sille sivua. Jackal huiski hännällään kauempana jo minun ja Mayan kaikkiin touhuihn tottuneena, mutta Mosse kiersi meitä levottomin askelin hyvin epäileväisenä.

Ehdimme Mayan kanssa käsitellä aika monta sivua ennen kuin saimme ihmisseuraa Crimiksestä.
"Terve. Missä Ruska on? Luetsä usein runoja? Siis ääneen? Hevoselle?"
"Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia", huokaisin, "Ruska lähti Maijan kanssa ostamaan ekaa omaa kultaista kaulakorua kaupungista. Kuulemma ottaa hevosenmuotoisen. Oliko se sopinu jotain sun kanssa? Ei se ainakaan ole muistanut kotona sanoa, että teillä on jotain menoa?"
"Mayan? Mayan kanssa?" Crimis kysyi.
"Äitinsä. Maijan."
"Ai... Mitä te luette - tai siis ennemminkin, miks sä luet hevoselle?"
"Tätä", näytin kirjaa, "ja katopa mitä käy jos yritän lukea tässä ilman Mayaa."

Nostin kirjan ylös ja olin silmäilevinäni sitä. Maya tuijotti minua hetken toisella silmällään. Se huokaisi, kuopaisi maata ja pärskähti. Hetken se odotti, ja kun mitään ei tapahtunut, se asetteli päätään syliini hyvin huolellisesti ja huomiotaherättävästi. Silitin sen otsaa hajamielisen oloisesti, ja se huokaisi uudelleen. Kun silitys loppui, Maya päästeli kummallisia, iniseviä ääniä. Parissa sekunnissa se kyllästyi ja pukkasi turvallaan kirjaa alhaaltapäin niin kovaa, että se väkisinkin irtosi otteestani ja putosi hankeen. Se katsoi minua toruvasti ja työnsi turpansa melkein kiinni naamaani, jotta pussailisin ja hellisin sitä välittömästi ja paljon.

"Mä veikkaan ettei se ollu noin lellitty ennen ku tuli sulle", Crimis nauroi.
"Oli se. Sä unohdat, että mä lellin sitä jo varsana, vaikka se ei ollu mun."
"Ihme ettei se ole vihanen... Millasta sillä on ratsastaa? Tai oli?"
"Parasta, kokeillaanko?"

Niin lähti Maya harjauspuomille. Se oli hyvällä tuulella ja nopea laittaa kuntoon. Texas, sakset jäi harjasankoon odottamaan, ja minä ojensin Crimikselle Mayan suitset. Sanoin, että hevosella ei ole ainakaan vuoteen ratsastanut kukaan muu kuin minä, ellei Ruskaa lasketa, joten Maya ei välttämättä enää ymmärtäisi ihan kaikkea, minä kun olen verrattaen kehno ratsastaja.

En joutunut häpeämään Mayaa kentällä juuri lainkaan. Se käveli ja ravasi kiltisti ja varovaisesti, koska ei osannut ennustaa, minkä tasoinen uusi ratsastaja sen selässä oli. Yhden äkkipysäyksen se teki hämmentyessään erilaisista, napakammista ohjasavuista.

"Tylsää", huusin, "laita se töihin. Se ei oo enää nopea, mutta osaa kaikkea jännää. Nosta laukka tonne suorilta jaloilta ja tee liukupysähdys, nojaa vaan kunnolla taakse koska se sitten osaa oikeesti jarruttaa takajaloilla!"

Maya tiesi heti, mistä oli kyse. Se kiihdytti muutaman askeleen aikana ikäänsä ja kentän kokoon nähden huimaan laukkaan, ja löi sitten kaikki jarrut pohjaan niin että jää ja hiekka lensi.

"Aika hyvin mummolta", Crimis kehui ja laskeutui selästä.
"Osaa se muutakin, mutta ei vaan jaksa kauheen paljoa kerralla. Eikä se nyt niin vanha oo", puolustin Mayaa. Otin ohjat vastaan, kun tarjottiin, ja nostin ne Mayan kaulalle. Tyrkkäsin sitä lapaan, jotta se liikkuisi. Se pudisteli päätään ja lähti itsekseen suorittamaan loppukäyntejään.

Crimis katseli hetken minun Mayaani ja alkoi sitten puhua. "Älä nyt taas suutu, mutta miksi sä halusit ottaa noin vanhan hevosen? Kyllähän sä olisit kiintyny toiseenkin hevoseen, ja moni pitää parikymppistä hevosta jo ongelmajätteenä."
Maya päätti pysähtyä keskelle kenttää. Huusin sille vihaisesti, että "pitääkö mun tulla sinne vai käveletkö itte" ja se nytkähti huokaisten taas liikkeelle. Se vahti silmäkulmastaan, koska huomioni kääntyisi muualle ja se saisi laiskotella.

"Mä oon kiintyny siihen niinku syylään", vastasin.
"Syylään!"
"Maya oli Mêl Serenin tylsin hevonen ja siksi mun piti hoitaa sitä, kun mä olin nuorin ja viimeksi palkattu. Siellä oli vaikka mitä komeita hevosia, ja yks tavallinen Maya. Mä sain ratsastaa sillä ja olisin halunnu mielummin mennä isommilla puoliverisillä, mutta lopuksi Mayastakin löytyi ihan oikea persoona kaiken sen tylsyyden alta. Tottakai kaikki muut näkee vaan, että se on tavallisen näkönen hevonen, ihan perusratsu ja kaikin puolin keskinkertanen ja niin se onkin. Sit salaa se on kuitenki tosi leikkisä, mustasukkanen, itsepäinen ja oikeesti tosi omituinen välillä. Jos joku jaksaa hengailla tän tylsän hevosen kanssa, niin lopulta se ei ole enää ollenkaan tylsä. Tai siis kuinka moni muu hevonen lukee kirjaa, hakee keppiä, tai muutenkaan leikkii kenenkään muun kun toisen hevosen kanssa? Varsinkaan kakskymppisenä? Ei se haittaa, että Maya on aika tavallisen näköinen ja kokoinen. Sitten muilla on komeemmat hevoset. Mulla on leikkisin, ja uskaltaisin väittää että fiksuin. En mä löydä ikinä toista hevosta, joka on puoliksikaan niin erikoinen kuin tämä ihan tavallinen Maya."

Maya käveli jo kolmatta kertaa ohitsemme vieläkin mulkoillen. Otin sen ohjasta kiinni ja silitin sen kaulaa. Se reagoi niin kuin kaikki maailman tylsät, tavalliset hevoset: ei mitenkään. Sen päässä takoi sama ajatus, kuin kaikkien muidenkin massahevosten päissä siihen aikaan päivästä. Se halusi varusteet pois ja hakaan, jotta saisi ruokaa. Sinne päästyään se söisi muiden kanssa, ja tulisi illalla sisään samaan aikaan kuin muut ja menisi nukkumaan nähden samoja hevosunia kuin kaikki muutkin. Minäkin olisin silloin nukkumassa, ja minun ajatuksissani Maya olisi ihan erilainen, kuin yksikään toinen hevonen, ja paljon muita parempi.

Lähdimme kolmisin harjauspuomille. Ajattelin, että ehkä jonkun muun pitäisi ratsastaa Mayalla vähän useammin, ettei hevoseni vallan kalkkeutuisi. Haukuin samalla kirjaa nimeltä Texas, sakset. Se ei ollut erityinen kirja, vaikka sen piti muka olla ihan spesiaali ja ennennäkemätön.

7: Miksi Maya on maailman paras hevonen

Ai että, virkistävän erilaista tekstiä. Tuttuun tapaan loistava otsikko, rakkautta huokuva sisältö, hyvä rakenne ja virheetön kielioppi - hienoa! Oonkin malttamattomana odottanut, milloin kuulen susta ja Mayasta taas. Teistä näkee, miten luja suhde Sen Oikean Hevosen kanssa voi muodostua. Tulee ihan mieleen (IRL) oma elämäni hevonen, jonka kanssa kasvoin teinistä aikuiseksi ja jonka saatoin hautaan asti. Oh the feels

Suosikkikohdat:

• Maya katsoo maailmaa viehkosti pitkien hiustensa lomasta kuin oikea prinsessa.
  
• minun Ruskaani se pussailee höyhenkeveästi, niin kuin pienempää prinsessaa kuuluukin.

+ Kuvat on aina kivoja!

8: Jonain päivänä hyvin pian



Mayalla on oikkunsa, metkunsa ja erityiset tarpeensa. Tänään se oli esimerkiksi päättänyt, ettei tahdo ollenkaan ohjastuntumalle. Se oli nostanut päänsä korkeuksiin ja katsonut minua korviensa yli silmiin, kun yritin saada sitä liikkumaan. Ei se mitään: sellaisina päivinä on pahimmassa tapauksessa ratsastettava löysin ohjin, tai jopa riimulla. Parhaassa tapauksessa Mayan saa hellästi suostuteltua menemään itse ohjastuntumalle, ja silloin vanha hevoseni kulki aina kauniisti peräänannossa kuin olisi ollut hevonen parhaassa iässä ja vieläkin oikea kilparatsu.

Tänään oli sellainen parhaan tapauksen päivä, ja Mayalla ratsastaminen oli pitkästä aikaa ratsastamista pelkän selässä istumisen sijaan. Tamma oli virkeä, hyväntuulinen ja kokonaan kivuton - kunhan sai ensin kiukuteltua valmiiksi. Sellaisella Mayalla minäkin näytän ihan oikealta ratsastajalta ja pystyn tekemään sen kanssa vaikka mitä sellaista, mitä en tavallisesti osaa tehdä. Esimerkiksi hallittua ja kaunista ravia. Normaalisti Mayalla on nykyään vain yksi vaihde, nimittäin hölkkä, ja äkäpussipäivinä toinen, joka on formulavaihde. Tänään Maya löysi parhaan välivaihteensa ja ravasi vaikka kuinka hienosti joustavin askelin. Hikeenhän se tuli melko nopeasti, mutta annoin sen tanssia, koska se kerrankin pystyi ja halusi.

Maya oli hoidettava oikein kunnolla sellaisen ratsastuksen jälkeen. Se ei ollut ihan nuori, joten se vaati erityistä huomiota. Minun oli kylmättävä sen jalat, eikä se olisi tahtonut: olihan ulkonakin vain pari plusastetta ja inhottava tuuli. Minun oli hierottava Mayan suurimmat lihakset, eikä se olisi siihenkään suostunut. Se tiesi, että pääsisi hakaan, ja mikäli hoitaisin sen vain nopeasti, se pääsisi sinne heti. Hieromisen jälkeen minun oli laitettava Maya venyttelemään porkkananpalojen perässä. Siitähän se suorastaan suuttui, kun ei saanut herkkuaan heti! Se takoi kaviolla maata niin kovaa, että hyvä kun ei kipinöitä iskenyt. Se katsoi minua rumasti ja uhitteli. Kun kuopiminen, pärskiminen ja hyppiminenkään ei tehonnut, se pajautti lopulta minua turvallaan päin näköä. Siihen loppui venyttely, ja minä paiskasin porkkanat sen silmille. Säikähdyksestä selviydyttyään se oli vielä vihaisempi, koska oli menettänyt herkkunsa kokonaan.

Teimme kuitenkin sovinnon rapsuttelemalla toisiamme. Minä rapsutin Mayan harjamartoa koko matkalta ja Maya rapsutteli minun olkapäätäni. Aluksi se hoiti minua niin vihaisesti, että olisi tullut ihoon reikä, ellei olisi ollut takkia välissä. Pian tammani kuitenkin tyyntyi. Heti, kun se osasi taas käyttäytyä nätisti, se pääsi hakaan ja raahasin sille lisää heinää. Uskoin, ettei Mayankaan kaltainen vanhus tarvinnut lointa edes hieman hikisenä: se oli klippaamaton, ja heinän syöminen tuntuu lämmittävän hevosta paremmin kuin mikään loimi. Heinillehän Maya heti meni, ja tarhakaverit Jackal ja Mosse ravasivat korvat pystyssä osingoille.

Ennen kuin lähdin kotiin, katselin hevosia vielä silmä mustana ja kipeänä. Huomenna olisi turha odottaa Mayalta samanlaista performanssia, tai oikeastaan koko vuonna enää. Olisi parasta vihdoinkin tuoda sille kaveriksi toinen hevonen, vaikka iso vahva poni tai toinen puoliverinen. Jonain päivänä hyvin pian ottaisin asiakseni ilmoittautua jonoon seuraavan vapautuvaa karsina- tai pihattopaikkaa odottamaan.

7: Miksi Maya on maailman paras hevonen



Mayalla on kaksi pienenpuoleista harmaantunutta korvaa, jotka sopivat minun nyrkkeihini, kun hieron niitä. Niillä se kuuntelee huoliani, vaikka se ei enää kuulekaan ihan kaikkea. Minun Mayallani on myös neljä jalkaa, jotka eivät ole yhtä suoria kuin Jackalin, ja joita se ontuu välillä. Sen jaloissa on patteja ja pahkuroita, jotka osaan ulkoa, ja vaihteleva määrä rupia ja haavaumia, joita hoivaan ja suojelen, etteivät ne pahene. Sen jalat ovat kantaneet minua urheasti jo vuosikaudet. Mayan kaula on jo vähän lihaksistoltaan painunut ja heikonpuoleinen, mutta vieläkin saan siitä tukevan otteen, kun halaan hevostani. Maya ei enää koukista sitä kaarelle kauniisti, vaikka osaakin edelleen hakeutua peräänantoon ratsastettaessa. Yksi suorahko selkäkin Mayalla on, ja kaksi vuoroin pulleaa ja vuoroin hieman laihtunutta kylkeä. Selästä ei ole enää kantamaan painavaa taakkaa, ja satulakin tarvitsee jo lisätoppauksia istuakseen siihen, mutta Mayan kyljet ovat kuninkaalliset. Harjaan niitä ahkerasti huolimatta siitä, ettei kukaan enää arvostele Mayaa näyttelyissä. Etenkin kyljistä vanhan hevoseni karva kiiltää.

Jouhia Mayalla on lukemattomia, ja ne muuttavat usein muotoaan, yleensä huonompaan suuntaan. Kun en tiennyt, että jouhia on parempi nyppiä kuin leikata, Maya kantoi ylpeästi pottakampaustaan. Nyt, kun en ole ehtinyt nyppimään jouhia, Maya katsoo maailmaa viehkosti pitkien hiustensa lomasta kuin oikea prinsessa. Mayan jouhet ovat harmaantuneet ja osin huonokuntoiset, mutta etenkin sen harja on silti maailman hienoin sekä liian pitkänä että pottakampauksessa.

Mayalla on yksi soma turpa, jonka iho on kuin samettia. Se osaa irvistää sillä rumasti ja potea hammassärkyä suu vinossa. Se osaa myös poimia samettihuulillaan omenanpaloja hennosti ja hellästi kuin keijukainen. Pussatakin se osaa: minua se pussailee ronskisti ja välillä kirputtaa hampaillakin, mutta minun Ruskaani se pussailee höyhenkeveästi, niin kuin pienempää prinsessaa kuuluukin.

Kaksi täydellistä korvaa, neljä sitkeää jalkaa, luotettava kaula, kapea selkä, kiiltävät kyljet, soma turpa tai lukemattomat jouhet eivät kuitenkaan tee Mayasta maailman parasta hevosta. Maya on maailman paras hevonen, koska sillä on kultainen sydän. Se on nähnyt minut epävarmana lapsena, holtittomana teininä ja nyt määräilevänä aikuisenakin. Se on antanut anteeksi ihmeellisimmätkin tempaukseni, ja nyt Ruskan vouhotukset. Se on yrittänyt suojella minua etenkin nuoruusiässämme kieltäytymällä hulluimmista keksinnöistäni, ja kun se ei ole päässyt luikertelemaan vapaaksi, se on seurannut mukanani. Jos olen ollut surullinen, se on joko kuunnellut huoleni tai keksinyt aina uuden tavan pelastaa harmaimmankin päiväni. Iloisina päivinä se ei ole koskaan kieltäytynyt leikkimisestä ja pelleilystä.

Olen jopa menettänyt Mayan kerran. Kun keksin vuosien jälkeen tavan palata sen luo, se osoitti saman tien muistavansa minut ja tietäneensä aina, että vielä joskus tulen hakemaan sitä.




Kuvan linet whiteligtning/dA, muu minä

5: Maya liukastuu

Aina täällä joku liukastelee ja lentelee - onneksi Mayalle ei käynyt kuinkaan. Ja hei, ihan superisti kiitoksia avusta noiden pinteleiden kanssa!

Nauroin tälle kohdalle aivan hillittömästi, kun kuvittelin miten Ruska vaan roikkuu ovesta.. Perus Crimis
"Mulla on lapsi", huomautin.
"Niin? Ei sun tarvi sitä laittaa oveen roikkumaan jos et halua. Voit laittaa vaikka kranssin."

--

6: Yhtä ei saa jättää yksin (Joulutarina)

Mä oon aivan rakastunut Ruskaan. Pikkutyttö hurmaa mut joka ikinen kerta tallilla. Toinen on niin tomera ja omatoiminen.

"Jos musta ei tule isona intiaania, musta tulee hevosten ajaja!"
"Ai ravikuski? Semmonen kuin se äitin veli?"
"Joo. Mä meen Mayan kanssa raveihin ja me voitetaan kaikki ja musta tulee ravikuningas, kerta ei muka oo raviprinsessoja."

"Mä talutan. Mee sä pois, mä osaan ite."

Jotenkin todella ihanaa, miten Ruska saa ihan itse hoitaa, taluttaa ja jopa "ohjastaa" Mayaa. Reita, oot huippuiskä.
Kuten yleensä, helposti seurattavaa kerrontaa ja sujuva, lämmin lopetus. Pointsit myös kivasta otsikosta. Sun tarinat piristää aina mun päivää. Kiitos aktiivisuudesta

6: Yhtä ei saa jättää yksin (Joulutarina)


"Saa laittaa?" Ruska varmisteli pahvinen tonttua esittävä taideteos kädessään.
"Saa saa, laita siihen", osoittelin Mayan karsinan ovea, jonka yläreuna oli arkinen, mutta alareunassa hyppi jo neljä muuta tonttua. Ruska teippasi viimeisenkin niin ylös oveen kuin ylsi, eli edelleen melko alareunaan. Se meni vähän muiden päälle, mutta ei se haitannut ainakaan neiti taiteilijaa.

"Voi te ootte koristellu Mayan oven!" Emilia tuli katsomaan.
"Mä koristelin! Iskä laitto vaan teipit", Ruska ilmoitti heti.
"Se kuule ihan itse teki noita tarhassa. Arvaa vaan monestako tontusta me saadaan nauttia kotona", huokasin.
"Mä laitoin mun hepoille oviin joulupallot", Emilia kertoi Ruskalle, joka halusi välittömästi mennä katsomaan. Mumisin Emilialle varoituksen: Ruska on niin kuin kissa, kiskoo pallot kuusestakin ja kasaa ne lopulta sohvien ja sänkyjen alle.

Lopulta pallot oli nähty ja sisustusideat vaihdettu ("mä teen Hallalle ja Tumpillekin omat tontut kun mä ehdin, mä voin tuoda ne ens kerralla kun mä tuun, ja mä voin laittaa niihin kultahilettä, iskä osti mulle kultahilettä ja kultatussin -") ja me Ruskan kanssa pääsimme harjaamaan haasta noudettua Mayaa tallin pihaan. Ruska ei olisi jaksanut turhia harjailla, vaan suki pari vetoa Mayan polvia ja yritti sitten kiskoa harjauspuomilta tamman siloja alas ja hevosen selkään. Kun hän ei onnistunut, hän tottakai kirkui, ja ehdotin Mayan viemistä takaisin hakaan, kun kerran hepan hoitaminen oli niin kamalaa, että piti karjua. Ruska lopetti tekoitkun ja yritti syöttää Mayalle hiekkaista lunta ja pudonneita heinänkorsia sillä aikaa, kun minä harjasin ja valjastin. Maya hipoi kohteliaasti turvallaan likaista lunta Ruskan lapasista.

Kun laitoimme koppakärryn Mayan perään, Ruska laittoi ihan itse pitkää rintaremmiä kiinni toiselta puolelta sillä aikaa, kun minä kieputin valjasremmit ja rintaremmin kiinni toiselta. Kun siirryin Ruskan puolelle huomasin Ruskan valjastaneen Mayaa oikein tunteella: sain selvitellä sotkua kauan huokaileva lapsi kärryillä tylsyyttään valittaen ennen kuin pääsin kiinnittämään kärryt valjaisiin ihan oikeasti. Lopulta sain kuitenkin urakan valmiiksi. Sitten vain piti uhkailla Ruska istumaan ihan paikallaan kärryssä, kun irrotin ja käänsin hevosen ja hyppäsin itse kärryyn. Ruska otti heti kiinni vanhasta riimunarusta, joka oli sidottu koppakärryn etureunaan kauhukahvaksi.

Maya käveli reippaasti metsiin johtavan hiekkatien alkuun, ja saman tien annoin sen ravata. Mayan ravi oli hidasta hölkkää nykyään, mutta se nautti jolkottelusta yhtä paljon kuin nuorempana täysillä kaahaamisesta. Ruska puristi kauhukahvaa totisena ja hiljaisena kauan aikaa.

"Iskä", Ruska sanoi yhtäkkiä.
"Mitä?"
"Jos musta ei tule isona intiaania, musta tulee hevosten ajaja!"
"Ai ravikuski? Semmonen kuin se äitin veli?"
"Joo. Mä meen Mayan kanssa raveihin ja me voitetaan kaikki ja musta tulee ravikuningas, kerta ei muka oo raviprinsessoja.

Minua nauratti Ruskan aikomus ryhtyä ihan itse ravikuninkaaksi. Maya hidasti omin päin käyntiin, kun ei enää jaksanut hölkätä. Tarjosin ruskalle ohjia, ja kun hän otti ne, pidin toisella kädellä kiinni kärrystä ja ohjanperistä, ja toisella Ruskan haalarin selkämyksestä. Ruska tykkäsi pidellä ohjia ja muka ajaa itse, vaikka oikeasti Maya vain kävelikin automaattisesti tuttua tietä ohjat löysinä. Se ei enää nykyään hyppinyt raville, tai muutenkaan temppuillut. Pidin kyllä silmät auki mahdollisten vastaantulijoiden varalta, ja Ruska suostui jo antamaan ohjat minulle ilman tappelua, kun niitä pyysin.

Ravikuningas-Ruska jaksoi ohjastaa Mayaa koko lyhyen lenkin. Maya kääntyi itse takaisin tallin pihaan niin leveästi, ettei kärry koukannut ojan kautta.
"Mitä hepalle sanotaan kun sen pitää pysähtyä?" muistutin Ruskaa lähestyessämme harjauspuomia.
"PRRRR!" Ruska päristi niin, että sylki lensi, ja Maya pysähtyi.
"Osaatko pitää ohjilla Mayaa paikallaan niin kauan, että saan sen kiinni?"
"Osaan!"

Odotin Ruskan kyllästyneen jo heppaan lenkin jälkeen, niin kuin aina ennen. Tällä kertaa hän kuitenkin jäi ihan harjaamaan Mayaa, kun olin ensin avannut kaikki soljet ja solmut aina häntäremmistä rintaremmiin ja nostanut valjasmöykyn harjauspuomille. Maya oli ihan tyytyväinen, vaikka Ruska harjasikin sen sääriä vimmatusti pääharjalla.

"Tiesitkö iskä että heppa pitää aina harjata hyvin lenkin jälkeen!"
"Tiesin, mut tiedätkö sä mikä on kaviokoukku?"
"Tiedän!"
"Hyvä, etsi semmonen sieltä sangosta ja tuo iskälle."
"Voiks Maya tulla kotiin jouluna?" Ruska kysyi kaviokoukkua ojentaen.
"Totanoin, Mayan koti on täällä, se on täällä joulun", vastasin varovaisesti ja aloin puhdistaa kavioita. No niin, nyt tulisi raivari.
"Tietääks Joulupukki?"
"Tottakai tietää."
"Miten se voi tietää? Koiratkin asuu meillä kotona! Ja me kaikki muutkin niin miks Mayan pitää olla yksin täälä? Mitä jos sen joululahjat tulee vahingossa meille? Koirienkin tulee! Saako hevoset jouluruokaa edes?"
"Kuule-"
"Hepoilla on varmaan paha mieli kun kaikki muut eläimet on jouluna kotona ja hepat on tallilla isi voidaanks me tulla jouluna tänne jos Maya ei voi tulla kotiin mä ainaki tuun SÄ OOT SANONU ETTÄ YHTÄ EI SAA JÄTTÄÄ YKSIN ÄÄÄÄÄÄÄÄ!"

Nostin itkevän Ruskan syliini ennen kuin Maya hermostui. Tyttö oli varmasti väsynyt ajelusta, ja väsyneenä hänelle tulee välillä tosi paha mieli. Hän lopetti huutamisen, mutta edelleen räkää ja kyyneleitä valui kaulahuiviini.

"Kuulepa. Ihan oikeessa olet ettei saa ikinä yhtä jättää yksin, mutta ei Maya täällä yksin ole. Sehän on sen Jackalin kanssa ensin pihalla koko päivän, ja sitten illalla se on kaikkien muiden kanssa tallissa. Ja sähän laitoit sille joulukoristeitakin oveen, että kyllä sillekin joulu tulee. Se on mielummin täällä heppakavereiden kanssa kun meillä yksin pihassa seisomassa, ja tietenkin hevoset saa jouluruokaa -"
"Ai lanttulaatikkoa?"
"Ei lanttulaatikkoa, ei ne siitä tykkää, mut omenoita varmasti saa. Ja Maya tietää että Joulupukki tulee sua katsomaan, ettet sä sen takia ehdi tulla sen luo jouluaattona, ja joulupäivänähän me jo tullaan taas tänne. Haluatko sä nyt taluttaa Mayan karsinaan, vai vienkö mä tällä kertaa?"
"Mä talutan. Mee sä pois, mä osaan ite."
"Selvä juttu. Ota tästä narusta kiinni, ja odota, mä otan nämä romut mukaan."

Kun Maya oli tontuin koristetussa karsinassaan ("mee pois siitä, mä avaan itte oven, mä oon iso!") ja tavarat satulahuoneessa, kävelin syviin mietteisiin vaipuneen Ruskan kanssa autolle ja autoin laittamaan turvavyön kiinni. Ruska haukotteli, nukahtaisi varmasti autoon kotimatkalla.

Olimme ajaneet jo melkein kirkolle asti, kun takapenkiltä kuului vielä uninen mietintö. "Mä voin kyllä tehdä Mayalle lisää niitä tonttuja ettei sille vaan tuu paha mieli. Ja muillekin hevosille voin tehdä. Osta mulle lisää pahvia huomenna."

5: Maya liukastuu

Olin kassajonossa seisomassa, kun tallilta soitettiin Mayan liukastumisesta. Vaikka sanottiin, ettei tilanne ole mitenkään paha, jätin ostoskorini siihen, kiisin autoon ja painoin kaasua nokka kohti tallia. Vaikka ajoin niin lujaa, kuin turvallisesti tunsin uskaltavani, en meinannut millään päästä perille, niin pitkältä tuntui matka.

Auto jäi parkkipaikalle avaimet virtalukossa ja ovi auki, kun rymistelin talliin niin että hevoset säikkyivät. Olisin juossut oven läpi Mayan karsinaan, ellei sen tilaa käytävältä silmällä pitänyt Keitaro olisi avannut karsinan ovea erittäin vikkelästi nähdessään sekopäisen ryntäämiseni.

Maya oli ihan samanlainen kuin eilenkin, se ainoastaan oli sisällä ihmeelliseen aikaan päivästä. Se rouskutteli heiniä ja katsoi minua paheksuvasti, kun häiritsin sen ruokarauhaa.
"Tallissa ei saa juosta", Keitaro muistutti, ja minä vain mölähdin jonkin esikielellisen vastauksen kumartuen tutkimaan ja taivuttelemaan Mayan jalkoja. Huokaisin helpotuksesta, kun niissä ei ollut mitään sellaista uutta vikaa, että olisin voinut edes päätellä, mille puolelle Maya oli kaatunut. Takapolvet sillä olivat vähän turvoksissa, niin kuin melkein aina, ja muita vanhoja tuttuja vikoja tuli vastaan tutkiessani. Sen pepussa oli muutama pintanaarmu oikealla puolella, ja ne lopulta paljastivat, mitä tammalle tarkalleen ottaen oli käynyt: takapää oli lähtenyt liukkauden ja kenties liian kovan haassa rymyämisen vuoksi alta ja koko heppa oli mennyt mukkelismakkelis. Maya ei sellaisesta pienestä tapauksesta näköjään enää välittänyt.

"Sä et saa juosta niin lujaa", toruin uteliaasti takkini taskuja tonkivaa tammaa, "etkä sä saa mennä ulos ilman vaahtomuovipäällystystä enää, ja sun karsina pitää täyttää niillä rakeilla joita on aina kaikkien herkkien kamojen kuljetusloodissa pehmusteena."

En viitsinyt kutsua eläinlääkäriä Mayalle, se kun söi ihan rentona. Hain vain sen harjasangosta puhdistusainetta. Jouduin salakuljettamaan pullon karsinaan, ja kun suihkautin ainetta Mayan naarmuihin, se käännähti korvat luimussa ja hampaat ojossa uhkailemaan minua niin ketterästi ja nopeasti, että olin saman tien varma sen olevan ihan terve. Rähähdin sille ja hätistelin sen puhdistusainepullolla uhkaillen takaisin heinille. Se jäi hieman kiukkuisena lopettelemaan ylimääräistä välipalaansa, kun minä etsiydyin taukotilaan.

"No mitä kävi?" kysyin heti vajottuani sohvalle satulaa jynssäävän Crimiksen viereen.
"Niinku jo sanoin puhelimessa, ei juuri mitään. Susanna vei Mayan ja Jackalin ulos, ja no sähän tiedät millasia ne on välillä jos ne sattuu leikkituulelle. Jackal meni syömään, mutta Maya alkoi laukata ympyrää ja sit se vaan liukastui ja meni ympäri. Mä arvasin ettei sulle olisi kannattanut soittaa, sä tietysti kuvittelit vaikka mitä."
"En kuvitellu, olin muutenki matkalla tänne", valehtelin sujuvasti ja hain kahvia.
"Melkein kaikki muut on kuule jo koristellu karsinoiden ovet joulukuntoon. Etkö sä meinaa laittaa mitään koristetta?" Crimis kysyi.
"Mulla on lapsi", huomautin.
"Niin? Ei sun tarvi sitä laittaa oveen roikkumaan jos et halua. Voit laittaa vaikka kranssin."
"Muiden ainoa lapsi on niiden hevonen, mutta mulla on myös ihmislapsi. Arvaa onko sen kanssa pitänyt askarrella sormet verillä ja pitkin kämppää kiinnitellä kolmevuotiaan leikkaamia pahvitonttuja, jotka kaikki ei ihan näytä tontuilta. Mä en jaksa täällä sitä samaa. Vaikka Ruska on kyllä tehnyt just Mayan oveenkin ainakin kymmenen tonttua..."

Jäin melkein tunniksi kahvittelemaan ja rullaamaan kerille kolmea sangollista ihmeellisiä hylättyjä pinteleitä, joita oli joulusiivouksessa löytynyt joka puolelta tallista. Sitten palasin Mayan luo katsomaan, vieläkö se vakuutteli olevansa terve. Karsinassaanhan se oli, ilman heinää tällä kertaa, ja vihaisena, kun joutui könnäämään yksin sisällä. Se ei olisi muka antanut kiinni karsinasta, vaan peruutti kauimmaiseen nurkkaan luimimaan ja puhkumaan. Sitä olisi voinut pitää kivun merkkinä, ellei olisi tiennyt Mayan olevan välillä oikein tuima täti, kun sille päälle sattui.

Maya seurasi minua hakaan muka koko ajan vastaan taistellen. Se oli haraavinaan vastaan ja vetävinään täysillä takaisin kohti tallia. En olisi saanut sitä pideltyä, jos se olisi ollut tosissaan. Mayan puuhat olivat kuitenkin vain suurta teatteria: oikeasti se halusi ulos, ja ravasikin haassa iloista ympyrää liukastumista ollenkaan pelkäämättä. Sen jokainen jalka liikkui, noh, ei varsinaisesti hyvin, mutta samaan tapaan kuin eilenkin, ja sen koko olemus oli huoleton.

Kun Maya oli saanut ravattua ja pukiteltua terän kiukkukohtauksestaan, se palasi vielä portille minun luokseni. Sain silittää sen poskia hetken, mutta sitten se ilmoitti saaneensa tarpeekseen ja lähti häntä huiskien Jackalin luokse. Toivoin, ettei se keksisi mitään kummallista seuraavana päivänä ja saisi lomailla ulkona, niin kuin aina.

4: Nuori Pocahontas ratsastaa Mayalla

"Ole hyvä ja laita se tähän."
Maya katseli minua ylpeänä kartio suussaan, eikä sillä ollut aikomustakaan päästää irti. Ruska seurasi tapahtumia kauempana kentällä tehden samalla lumipalloja.
"Päästä irti siitä ja laita tähän. Jos et laita, tontut katsoo!"
"Maya ei saa lahjoja pukilta!" Ruska huusi.
"Ei todellakaan saa! Etkä saa säkään, jos et välittömästi nouse ylös sieltä ja mene tonne reunalle leikkimään. Siellä on hepankakkaa!"

Ruskaa nauratti hepankakka, ja Maya hämääntyi hetkellisesti äänestä niin, että sain kartion sen suusta. Nostin sen aidanpylvääseen, jonne joku oli sen jättänyt, ja josta Maya sen oli varastanut.
"Ja nyt sitte ihan liikkumatta! Isi harjaa!" komensin Mayaa.
Maya totteli. Eihän se yleensäkään levoton hoidettava ollut, ja irti kentällä harjaaminen oli sille melko tavallista. Pidin harjatessani silmällä Ruskaa, joka oli siirtynyt aidan toiselle puolelle lumikinokseen leikkimään.

"Koska mä saan ratsastaa-aa-aa-aa!!" Ruska ulvoi aina välillä, kun leikki kävi tylsäksi.
"Ihan pian! Iskä harjaa Mayaa vielä vähä!" vastasin joka kerta.
Lopulta kuitenkin koitti Ruskan odottama ratsastushetki. Jätin Mayan kentälle riimu päässään ja avasin Ruskalle portin, jottei tyttö taas ryömisi aidan alta. Otin häntä kainaloista kiinni ja nostin - vaan siitä alkoi ulvonta.
"EI EI EI EI!"
Maya nosti järkyttyneenä päänsä ylös ja viuhtoi hännällään.
"Mitä! Ruska ei hevosten kanssa saa huutaa!"
"Mä haluan SATULAN!" Ruska vaati kiukkuisesti.
"Etkä halua! Et sä tarvi satulaa!" sanoin ärsyyntyneenä ja yritin nostaa Ruskaa taas.
"EI!! Mä haluan! Kaikilla muillaki on! Kaikilla kilpailijoillaki on! Noillaki on!" Ruska valitti ja viittoi muutaman maastoon lähtijän suuntaan.

En tiennyt, että Ruska oli oppinut jo niin paljon hevosista, että tiesi satulan kanssa ratsastamisen olevan normaalia. Minulla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan hakea satulaa tallista. Ei varsinkaan Ruskaa varten, koska Ruskan kantapäätkään eivät yltäneet satulasiipien yli. Lisäksi tyttö tuntui pysyvän tukevammin hevosen selässä, kun paksu satula ei ollut hevosen ja pienen ratsastajan välissä.

"Nyt on kuule Ruska semmonen juttu, että kaikilla ratsastajilla pitää olla aina kypärä, mutta ei aina satulaa. Sulla on kypärä, ja hieno onkin. Asia on niin, että sä ratsastat ilman satulaa niin kuin oikeat inkkarit, tai sitten sä et tänään ratsasta ollenkaan. Mä en jaksa hakea satulaa tallista asti. Miten on?"
"Ai ratsastaako inkkarit ilman satulaa?" Ruska kysyi silmät suurina.
"Tottakai! Ihan kaikki ja koko ajan!" vastasin.
"Ai Pocahontaskin?" Ruskan silmät sädehtivät.
"Pocahontas ei tain- tai siis joo, varsinkin Pocahontas. No? Saako nostaa?"

Kun Ruska oli hevosen selässä, hän takertui heti Mayan harjaan, niin kuin olin opettanut. Maya puolestaan seisoi rauhassa paikallaan, niin kuin olin myös opettanut. Maiskutin sille, ja se lähti kiertämään kenttää hyvin hitaassa ja varovaisessa käynnissä. Minä kävelin sen vierellä ja pidin Ruskaa toppahaalarin selkämyksestä kiinni.

Ruska alkoi saman tien puhua pälpättää. Sain kuulla yksityiskohtaisen selityksen Disneyn Pocahontasista, jota Ruska katsoi noin kolmesti viikossa nykyään. Ruska aikoi kuulemma myös pitää naamiaissynttärit, kun tulee isoksi, ja aikoo pukeutua Pocahontakseksi. Hiusten värjäämisen mustaksi kielsin, ja kun Ruska oli alata parkumaan, lupasin, että yläkoululaisena saa varmasti värjätä vaikka siniseksi. Ruska jaksoi hienosti ratsastaa ainakin viisi kierrosta ja halusi sitten alas. Aioin viedä Mayan hakaan, mutta tyttö halusikin vielä kävelylenkille - ja ihan yksin kuulemma.

Laitoin siis Mayan riimuun narun ja annoin sen Ruskalle. Katsoimme yhdessä sopivan kävelyreitin: Ruska saisi kävelyttää Mayan tallia kohti ja tulla sitten takaisin. Se oli ihan sopiva lenkki pienelle tytölle ja suurelle hevoselle.
"Sä et sit iskä tuu mukaan", Ruska komensi, "mä oon iso ja meen itte."
"Selvä kuule. Mee ihan itte. Odota kun mä aukasen sulle portin, sä et yllä tohon hakaan..."

Sinne taapersi Ruska, isin pieni meritähdenmuotoinen toppapukuun ahdettu prinsessa. Maya piti liioiteltua turvaväliä pieneen ihmiseen ja kulki kaukana, riimun mitan päässä takavasemmalla. Pidin kaksikkoa silmällä ja siirryin koko ajan Mayan harjasangon kanssa kohti hakaa. Käveltyään ihan tallin viereen Ruska keikahti kumoon liukkailla saappaillaan. Otin jo ensimmäiset juoksuaskeleet mennäkseni apuun, mutta Ruska punnersikin itse kiukuttelematta pystyyn. "EI OTTANU KIPEETÄ!" kaikui pitkin tallipihaa niin, että Maya-raukkakin hätkähti. Se kuitenkin odotteli kaikessa rauhassa, että Ruska lähti taas kävelemään.

Ruska halusi pitää Mayaa kiinni, kun tarkistin sen jalat ennen hakaan päästämistä. Minä kuitenkin päästin Mayan portista. Maya ei yleensä ryntäile, eikä rynnännyt silläkään kertaa, mutta Ruska oli silti liian nuori päästämään hevosta irti. Taas Maya juoksi suoraan Jackalin luokse, vaikka Ruska huusi sen perään.
"Miks Maya menee ton luo?" Ruska kysyi vihaisena.
"Siks ku se on sen kaveri. Meethän säki aina tarhassa vaan sen Matiaksen luo kun mä tuun hakeen, etkä yhtään oo lähdössä kotia."
"Mikä ton nimi on?" Ruska kysyi.
"Se on Jackal, ja se onkin kuule hieno ratsu", sanoin Ruskalle ja pidin hänestä kiinni, kun hän kapusi aidan alimmalle puomille seisomaan.
"Onks seki meidän heppa?"
"Ei, se on yhden tytön heppa."
"Koska meille tulee heppa?"
"Meillä on jo. Tules nyt autoa kohti."
"Mutta toinen heppa Mayan kaveriksi!"
"Mayalla on jo kaverina toi Jackal. Mutta kyllä varmaan joskus tulee toinen heppa."
"Äiti on sanonu ettet sä saa toista hevosta!"
"Vai on äiti sanonu. Sitten ei varmaan tuukkaan toista jos ei äiti anna."
"Voinko mä saada ponin?"
"Joo, saat ponin heti kun mä saan lottovoiton. Jos saat äidiltä luvan."
"Mä haluan sitten valkosen."
"Ai valkosen ponin? Ne onkin hienoja ne valkoset. Voisit semmosen pienen shettiksen ottaa."

Ruskalla riitti hevoskysymyksiä koko matkan satulahuoneeseen ja sieltä autoon.
"Voinks mä huomenna tulla taas ratsastamaan?" Ruska kysyi vielä, kun kiinnitin hänen turvavyötään.
"Et, kun huomenna äiti menee sun kanssa uimaan. Mutta ensviikolla taas pääset, kun osasit niin superhyvin taas olla hepan kanssa."
"Mä meen sitten taas ilman satulaa kerta inkkaritkin menee!"
"Jaahas, se on oikein hyvä. Ilman satulaa on hyvä mennä. Heppakin tykkää."
"Nii. Mä meen ilman. Mä oon Pocahontas, ja Maya voi olla Khan."
"Eiks se Khan ole sen Mulanin hevonen?"
"On, mutta ei se haittaa. Sitten mä voin olla Mulan, kun mä menen satulalla. Sitten toisella kertaa."

3: Ilkein temppu, jonka Maya osaa

Muutaman haan päässä pihatolla oli poni, ja se poni todella toi itseään tykö. Se tuijotti portilla herkeämättä, kun kävelin hakemaan Mayaa, ja kun me kävelimme yhdessä sen ohitse, se pärski, kuopi ja esiintyi. Mahdoton poni, minä tuumasin, ja taisin sanoa Mayallekin asiasta. Olin onnellinen, ettei Maya ollut samanlainen vempula.

Muutaman päivän seurasimme ponin showta lähinnä huvittuneena, mutta pian jämähdinkin Mayan kanssa keskelle tallipihaa huuli pyöreänä. Hevoseni nosteli häntäänsä, värisytteli turpakarvojaan ja otti sivuaskelia korvat pystyssä kuin citykanilla.

Otin Mayan puhutteluun. Sanoin sille, ettei vanhemman naisen ole sopivaa vokotella nuoria miehiä, tai siis oikeastaanhan se poni oli vielä ihan vastasyntynyt varsa Mayaan verrattuna. Kerroin, miten vaarallista lasten hankkiminen Mayan iässä on, ja että minä en ainakaan alkaisi isäksi Ruskan ja Mayan itsensä lisäksi vielä jonkin poni-isän varsalle. Uhkailin Mayaa pakkosterilisaatiollakin jonkin verran, ja päätin puolen tunnin saarnani muistaakseni kiristämiseen: jos Maya harrastaisi irtosuhteita, laittaisin sen sisäoppilaitokseen johonkin ratsastuskouluun, eikä sillä olisi enää ikinä asiaa pois, paitsi ehkä laitumelle, ja viikkorahaa uusiin loimiin sun muuhun ei varmasti tulisi.

Maya ei piitannut palopuheestani, onhan se hevonen. Sen sijaan se keskittyi kumisukaan, jolla samalla vuoroin hieroin sen lapoja ja vuoroin pökin terävästi sen kaulaa saadakseni viestini paremmin perille.

Kun Maya oli hierottu ja kun sille oli tarpeeksi huudettu, nostin pitkästä aikaa satulan sen selkään. Silloin meidän luoksemme käveli joku tallityyppi, jonka kanssa en ollut koskaan aikaisemmin puhunut. Moikkasin sisäänpäinkääntyneen vaimeasti ja tarjosin Mayalle päähän suitsia, joita se ei tänään ollenkaan halunnut.

"Ootko sä huomannut, että meidän hevosilla on meneillään jotain?" tyyppi sanoi.
"Ai jaa, öö, en, mikä sun hevonen olikaan?"
"Timi."
"Kuka Timi?" kysyin vieläkin ihan pihalla.
"Se on se ruskea poni pihatolla. Mä olin tossa kentällä sen kanssa, kun sä toit Mayan tänne asumaan."
"Ai se! Joo, oon mä huomannut, että niillä on jotain meneillään. Me just keskusteltiin Mayan kanssa siitä."

Sain Mayan satulavyön kiristämiseen ja suitsimiseen apua Kicsiltä, joka siis oli Timin omistaja. Puimme poniemme rakkaussotkuja kunnes lähdin ratsastamaan Mayalla pitkästä aikaa.

Kentällä ponnistin Mayani selkään ja työnsin jalat jalustimiin. Sitten en tehnyt mitään pitkään aikaan. Maya odotti kauan ennen kuin alkoi huokailla ja vaihdella painoa takajalalta toiselle. Silloinkaan en vielä tehnyt mitään. Vasta kun huokailu loppui ja Mayan kärjistään harmaantuneet korvat kääntyivät minun suuntaani, nojasin ihan aavistuksen eteenpäin. Silloin Maya alkoi marssia kohti kaviouraa. Ura lähestyi hitaasti, aina vain se oli lähempänä, enkä edes ajatellut kääntymistä kumpaankaan suuntaan. Kun Maya alkoi nostaa niskaansa ylös korvat tanassa saadakseen jonkinlaisen vihjeen, nojasin hieman vasemmalle, jolloin Maya sujahti helpottuneena kaviouralle vasempaan kierrokseen.

Siinä kävellessämme kokosin ohjat. Jotkut valmentajat opettavat, että ohjastuntuma pitäisi tuntua siltä kuin kummankin ohjan päässä olisi täysi maitopurkki. Minä olen huomannut, että parempi ohjastuntuma ainakin meidän Mayan kanssa on, jos tuntuu siltä kuin kummankin ohjan päässä olisi täysi tulitikkuaski. Eikä Maya ole edes mitenkään erityisen herkkä suustaan, kun vertaa kaikkiin muihin hevosiin, joilla olen saanut ratsastaa.

Maya tiesi, etten pyytäisi siltä mitään ennen kuin se keskittyisi täysin minuun. Se tiesi myös, ettei se saa tehdä ratkaisuja omin päin. Uraa kohti käveleminen vailla tietoa siitä, kumpaan suuntaan pitää kääntyä, ahdisti Mayaa aina näiden kahden seikan takia. Siksi se teki mitä vain, jotta kertoisin sille, mitä sen pitäisi tehdä. Samalla se luotti siihen, etten vaatisi siltä liikaa, toisin kuin kymmenen vuotta sitten, kun uskoin meidän molempien jaksavan mitä tahansa ja pystyvän mihin vain. Maya siis hakeutui luottavaisesti kuolaimelle ja polki takajaloilla hienosti runkonsa alle heti, kun keräsin ohjat. En olisi itsekään uskonut sitä eläkeläishepaksi, jos en tietäisi sen hyytyvän raskaissa hommissa nykyään heti ja kipuilevan nivelistään, jos se jäisi hetkeksi vaille säännöllistä kevyttä liikuntaa.

Mayan kaltaista hevosta olikin ilo ratsastaa. Oli helppoa saada se tekemään sen verran, mitä minä osasin ratsastaa. Tiesin sen osaavan enemmänkin, mutta minä en osannut pyytää. Siksi sen päivän ratsastuksemme oli helppo homma Mayan tasoiselle ja ikäiselle hevoselle: maltillista ravailua kunnon ylläpitämiseksi, kohtuullisia taivutuksia paikkojen venyttämiseksi ja hieman laukkaa uralla minun viihdyttämisekseni. Ratsastus loppui niin kuin oli alkanutkin: pysäytin Mayan keskelle kenttää ja annoin sen olla niin kauan, että se ensin ahdistui, sitten rauhoitti itsensä ja lopulta kiinnitti kaiken huomionsa minuun. Silloin laskeuduin sen selästä ja silitin ja hieroin sen kaulaa ja niskaa. Maya pyyhki takkini hihaa turvallaan ja antoi minun ottaa kiinni toisesta ohjastaan. Lähdimme yhdessä takaisin, jotta voisin harjata Mayan taas.

Kun poistuimme kentältä, meitä lähestyi Timi emäntineen, eikä poni jäänyt meiltä huomaamatta. Se oli tulossa ratsastukseen kentälle ja alkoi saman tien temppuilla, jotta tammani huomaisi, millainen suuri uros se oikein oli. Ja huomasihan Maya! Vaikka Kics hillitsi poninsa niin tehokkaasti, kuin siinä tilanteessa vain voi, vastasi mummotammani iloisesti tervehdykseen. Se alkoi kulkea kummallista pohkeenväistönomaista liikettä kiertäen minut niin, että yhtäkkiä sillä oli peppu menosuuntaan ja pää kentälle päin. Yllättyneenä tiukensin otettani ohjista, maiskautin tammalle ja läpsäytin sitä kevyesti lapasellani kylkeen: menköön koko kierroksen, kun kerran lähti ohittelemaan. Ja ellei se Mayalle riittäisi, ajaisin sitä vaikka kymmenen kierrosta. Minun hevoseni ei saa ryppyillä, vaan sen pitää käyttäytyä aina hyvin. Sitähän hoitaa välillä kolmivuotias kakara!

Yhden kokonaisen kierroksen mittainen ihmeellinen takaosakäännös ympärilläni riitti Mayalle sillä kertaa. Katsoin, miten Kics nauroi huiviinsa taluttaessaan pomppivaa poniaan. Poistuimme mahdollisimman nopeasti paikalta. Jos Maya alkaisi oikeasti temppuilla, ei sitä pideltäisi kenenkään ihmisen voimilla, onhan se hevonen. Onneksi Maya päätti, että flirttailu riittää, ja seurasi minua mielellään.

Jouduin siis jatkamaan ennen ratsastusta aloittamaani saarnaa. Kun otin Mayalta varusteet pois, tarkastin sen kaviot ja harjasin sitä muodon vuoksi, motkotin sille koko ajan. Tuskailin sille siitä, että trakehnerithan ovat ihan villihevosia, ja että Mayasta kasvaisi mielipuoli, jos en hankkisi sille kallista hevoseksperttiä tai -kouluttajaa. Väitin, että muut tammat nauraisivat Mayalle, jos se jatkaisi tuollaista menoa vielä, ja että osa oreistakin nauraisi, ja vielä tammoja äänekkäämmin. Ruskan en enää ikinä antaisi ratsastaa Mayalla, kun se olisi melkein tappajahevonen pian, jos jatkaisi valitsemallaan tiellä. Kerroin Mayalle epäilyni siitä, että sillä saattaa mahdollisesti ehkä olla aivokasvain, joka tekee siitä tuollaisen hullun.

Lopulta päätin jäkätykseni haan portilla, kun päästin Mayan takaisin ulos. Olin lietsonut itse itseni hysteeriseen tilaan ja olin jo melko varma, että Maya muuttuisi vihaiseksi ja joutuisin lopettamaan sen. Kun tammani kuitenkin asettui tuttuun tapaan Jackalinsa viereen, muistin, että kyseessähän oli tosiaan vain Mayan tekemä hidas takaosakäännös, jonka aikana se koko ajan väisti minua ja pysyi niin lähellä minua, etteivät edes ohjat kiristyneet. Ehkä minä selviytyisin Mayan kanssa, jos sellainen oli kerran kaikkein ilkein mahdollinen temppu, jonka se osasi. Ruskakin selviytyisi sellaisesta Mayan kanssa, vaikka Ruska oli vasta kolme.

2: Maya on lumisotaa

"Hakeeko se keppiä? Oikeesti?" Kirstu ihasteli, kun Maya ravasi kentällä luminen paksu oksa suussaan minua kohti. Hevoseni oli aivan selvästi hyvin ylpeä itsestään, enkä minä muuta voinut kuin nauraa sen pollealle olemukselle.
"Ei todellakaan hae", nauroin, "en mä tiedä, miksi se nyt niin tekee!"
Maya antoi lumisen oksansa, kun tartuin siihen, ja singahti innokkaasti sen perään, kun paiskasin sen taas niin kauas kuin jaksoin. Lumiklönttejä lenteli melkein silmiini asti, kun se paineli menemään kuin koiranpentu. Tamma kaivoi kepin hangesta, ravasi sen kanssa vähän häntä pystyssä, mutta ei enää tuonut aarrettaan minulle.

Viihdyin jo Hukkasuossa, vaikka aikaa oli kulunut vain pari viikkoa. Olin sanonut lopulta suoraan kaikille, että haluan tilaa hengittää, eikä kukaan ollut pahastunut. Olin saanut ihan itse lähestyä ihmisiä omaan tahtiini, ja nykyään jo jotkut viettivät aikaansa minun ja Mayan kanssa. Olin tutustunut muihin hevosiinkin jo, ja Maya viihtyi ja hassutteli ihan kuin kotonaan.

"Onks sunkin kylmä? Mennäänkö maastoon?" Kirstu kysyi.
"En mä tule. Siellä on liukasta ja me ei voida kun kävellä Mayan kanssa, niin kannattaa varmaan pyytää joku muu. Mutta jos sä joskus haluat mennä vaan hitaasti, niin sitten me tullaan."
"Ai niin... Mutta mun olemus jäätyy nyt! Mä menen sisälle, nähdään."

Maya pärski iloisesti ja väisti notkeasti, kun heitin sen päälle pakkaslunta. Se hirnui röyhtäysmäisen matalasti, kun juoksin sitä kohti ja tuuppasin sitä kaulasta ennen kuin yritin pakoon. Sitten se tavoitti minut laukka-askeleella ja puski yläselkääni niin, että kaaduin. Kun potkin maasta sen päälle lunta, se ravasi pakoon häntä lippuna perässään, ja tuli hetken kuluttua tarkistamaan vointini, kun en noussutkaan saman tien ylös. Annoin sen auttaa minut seisaalleni takertumalla sen harjaan samalla kun kampesin itseäni ylös. Maya puhisi tyytyväisenä ja tuuppi käsivarttani. Tönäisin sitä yhtäkkiä uudelleen ja pakenin. Minun paras kaverini!



Kun olimme riehuneet itsemme hikeen (tai siis ainoastaan minut), luovutin kentän seuraavalle. Ehkä joku halusi oikeasti ratsastaa, eikä välttämättä arvostaisi minun ja Mayan... ...liikuntahetkeä?
"Ei kerrota niille, että me ei ratsasteta paljoa", supatin Mayalle viedessäni sitä takaisin hakaan, "ei niiden tarvi kaikkea sustakaan tietää. Sä olet mysteerinainen! Hei hei hei mysteerinainen, odota siinä vielä hetki niin isi katsoo sun kaviot ennen kun sä menet..."
Lopulta mysteerinainen sai mennä hakaansa syömään päiväheiniä. Se yritti nykiä minua toppatakin hupusta mukaansa, ja kun en tullut, se tuhahti mielenosoituksellisesti ja oikein pyyhkäisi minua hännällään mennessään.

Minäkin lähdin tallikämppään lämmittelemään ja kahvia juomaan. Etsin autiota nurkkaa, ja istuin sille reunalle, jolla oli vähiten ihmisiä.
"Melkein kahvit läikkyy!" Crimis torui.
"Ei se mitään! Mä ja Kirstu oltiin Mayan kanssa kentällä varmaan tunti!"
"Oho, mitä te teitte? Kouluratsastusta?"
"Lumisotaa!"
"Te oote erikoisia..."

Kun oloni oli taas lämmin, en malttanut pysyä poissa ulkoa Mayan luota. Se ravasi portille, kun kilisyttelin hakaa. Olisin tarjonnut sille omenaa, mutta en uskaltanut, koska Jackal tulla porskutti sen perässä. Jackal oli komea, ja ravasi niin kuin paraatihevonen, mutta ei mikään hevonen ollut minun mielestäni Mayan veroinen. Silitin kumpaakin hevosta. Jackal suvaitsi tarjota kaulaansa taputettavaksi, mutta Maya puski koko päänsä mahdollisimman lähelle ja syliin asti. Sitä piti vatkata alaleuasta, väännellä korvista ja hieroa silmien ympäriltä. Se halusi, että sitä kirputetaan niskasta ja rapsutetaan otsasta, pussaillaan turpaan ja nipistellään ylähuulesta. Maya jäi vielä palleroitavaksi, kun Jackal kyllästyi ja siirtyi heinäkasalle katsomaan, millaista ruokaa löytäisi.

"Mun pitää mennä hakemaan Ruska päiväkodista ja sitten kauppaan ja laittamaan ruokaa", mumisin Mayalle. "Sä et syö semmosta ruokaa, älä innostu. Meillä on tänään soijaburgereita, ja sulla on illalla varmaan jotain kauraa. Tädit ja sedät hakee sut sitten muutaman tunnin päästä taas sisälle, ja mä tulen huomenna heti töiden päälle katsomaan sua. Voidaan vaikka ratsastaa. Tai jos sä et halua, niin voidaan mennä lenkille. Huomiseen, Maya. Heippa Jackal! Haloo, Jackal! Heippa!"

Katselin vielä hakojen suuntaan, kun ajelin autolla tallin ohitse kotiinpäin. Haassa oli kaksi tummaa tyytyväistä hevosta, jotka rapsuttelivat toisiaan harjantyvistä. Alkoi sataa lisää lunta.


Kuvan line: Tea, muu minä

1: Maya muuttaa taas uuteen kotiin


Peruutin autoa ja heppavaunua superhitaasti, jotta osuisin Hukkasuon pihaan, enkä pihaa reunustavaan ojaan. En ole rallikuski, enkä muukaan kuski, ja vihaan kaikkien vaunujen vedättämistä! Peruutukseni kuitenkin onnistui loisteliaasti, joten kehtasin morjenstaa tallista kurkkivaa monipäistä ihmismassaa nyökkäyksellä. Maya ryskäsi melko maltillisen ärtyneesti kopissa, ja jätin sen sinne etsiäkseni jonkun henkilökunnan jäsenen.

"Hei, mä olen Reita, missä-" aloitin ensimmäiselle vastaantulijalle.
"Hei! Kiva! Mä olen Emilia. Sä olet uusi täällä, tai ainakaan mä en ole nähnyt sua ja mä olen täällä aina, mutta haluaisitko sä harjata mun kanssa Hallaa? Halla on mulla ylläpidossa!"
"Öö, en! Tai siis, haluaisin, mutta mulla on Maya, tai siis mulla on hevonen tuolla kopissa odottamassa."
"Aa, sä oot SE!" sanoi joku toinen nuori nainen.
"Kuka se?" Emilia kysyi.
"Se Uusi Tyyppi joka tulee tänään. Sillä on joku vanha tamma, me katottiin eilen kuvia toimistolla."
"Mayahan ei ole tamma! Ei kun vanha!" puolustin hevostani.
"Mä luulin et se on yli parikymppinen! Mutta mene tonne, siellä noi osaa auttaa sua. Mä olen muuten Kirstu."

En voinut enää sanoa mitään Mayan ikäasioihin, joten marssin käytävälle kerääntyneen väkijoukon läpi sen Kirstun osoittamaan suuntaan kohti tyyppejä, joihin hän oli viittilöinyt. Sairaasti porukkaa! Välttelin katsekontaktia kaikkien kanssa ja onnistuin tavoittamaan Crimiksen, joka oli kuulemma tallin emännän pikkusisko. Sain vielä kerran sanottua kuka olen.

"Ai hyvä! Meillä on Mayalle karsina valmiina, kyllä sitä on odotettu! Mutta varmaan laitat sen vielä ulos tähän aikaan, että se saa jaloitella? Tulepas katsomaan, täällä on sille täksi päiväksi haka, niin keksitään sitten joku pysyvä tarhasysteemi ajan kanssa."
"...joo"
"Sattuipa kiva päivä teidän muutolle! Ei ole liian kuuma kopissakaan. Tossa on toi haka, Maya joutuu nyt olemaan yksin tänään. Mutta haluatko sä apua sen viemisessä tai tavaroiden purkamisessa?"
"En! Tai siis ei kiitos, ei meillä ole paljoa tavaraa, menee kertakantamisella."
"No hyvä! Niitä kamoja voi viedä siihen satulahuoneeseen, se oli siinä mistä me lähdettiin. Jos et muista enää, niin kyllä joku niistä tyypeistä kertoo. Hei Max! Ja Kevin! Mutta kun olet Reita valmis, niin taukotuvassa on kahvia ja teetä ja jotain keksiä. Tule sinne sitten! Max kuule -!"

Pakenin kauhuissani paikalta. Niitä oli joka puolella! Tallissa niitä oli ainakin seitsemän, satulahuoneen ovella kaksi, täällä kaksi, ratsastamassakin oli muutama - kaiken maailman heppatyttöä ja ponipoikaa! Ja kaikki olivat varmasti nähneet netistä, että minulla oli satavuotias hevonen, ja kaikki kävisivät haukkumassa Mayaa ja yrittäisivät puhua minulle jotain ja minä en osaisi vastata niille mitään ja kuolisin ja perheeni joutuisi myymään Mayan ja Maya kuolisi!

Kuljetusautolla supisin hevoselleni "nyt Maya selkä suoraksi" ja ravistelin sen riimunarua saadakseni sen tulemaan vaunusta ulos kuin sotaratsu, eikä kuin vanha työhevonen. En tiedä, minkä näköisesti se tuli ulos, mutta kiltisti ainakin. Pää pystyssä ja korvat villisti pyörien se seurasi minua kohti hakaansa. Se oli valpas, mutta luotti vankasti siihen, etten minä sitä kovin kamalaan paikkaan veisi. Tamma sujahti hakaansa kiltisti ja minä jäin portille katselemaan sitä ahdistuneena mutta ylpeänä.

Minun Mayani ravasi haan ympäri yhden, kaksi, kolme kertaa. Sitten se kulki pää matalalla haistellen alueensa keskiosat. Välillä se pysähtyi tarkkailemaan ympäristöään, mutta aina minuun vilkaistuaan se jatkoi tutkimistaan. Melko pian se kuitenkin väsähti ja siirtyi kurkottelemaan aidan ylitse voidakseen tehdä tuttavuutta viereisen haan kirjavan hevosen kanssa. Katselin sitä apaattisena ja kaipasin kotiin Mêl Sereniin ja hajonneen talliporukan luokse. Lopulta minun oli kuitenkin pakko ryhdistäytyä ja kantaa Mayan vähäiset romut satulahuoneeseen.


Laiskuuttani  nostin kaiken mahdollisen kiikkerästi satulan päälle. Mayalla on satulan lisäksi suitset, terapiavyö ja sangollinen kaiken maailman harjoja ja varariimuja. En nähnyt paljoa satulan ja sangon takaa, joten olin kompastua tallin matalaan kynnykseen. Joku kuitenkin otti sangosta kopin ennen kuin se mäjähti käytävälle. Tämä farkkuihin ja paksuun toppatakkiin verhoutunut joku sanoi vain "moi, mä autan sua vähä" ja kantoi sankoni satulahuoneeseen. Ennen poistumistaan hän sanoi olevansa Max. Minä sanoin olevani Reita, emmekä me puhuneet mistään muusta.

Päätin kokeneeni riittävästi sosiaalisesta kanssakäymisestä johtuvia mielenjärkytyksiä yhdelle päivälle, joten en edes aikonut jäädä istumaan tallin yhteiseen pullakahvitutustumishetkeen. Päätin vain käydä siellä, ettei minua pidettäisi ihan mielipuolena, ja sitten tulla äkkiä pois, ettei minusta tulisikaan mielipuolta. Pahin pelkoni olisi, että taukotuvassa olisi iloinen puheensorina, joka lakkaisi heti, kun minä tulisin. Onneksi niin ei käynyt: kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota muuten kuin nyökätäkseen. Ilmeisesti ainakin jo näytin  mielipuolelta, tai sitten ahdistunut aurani piti kaikki omissa puuhissaan. Vaihdoin muutamien tyyppien kanssa muutamia satunnaisia sanoja, niin kuin hyviin käytöstapoihin kuuluu, ja lähdin katsomaan vielä Mayaa.

Maya tuli haan portille vastaan niin kuin olisi tarhaillut samassa paikassa aina. Se laski päänsä portille, että sain hierottua sen korvia. Se oli lämmin ja tyytyväinen muutamassa pakkasasteessa tarhaillessaan.

Hätkähdin, kun Crimis tervehti minua selkäni takaa, mutta Maya ei tapansa mukaan laukannut korvat luimussa mielenosoituksellisesti pois opettaakseen minua rauhallisemmaksi.
"No hei", vastasin tervehdykseen ja rapsuttelin Mayaa leuasta jotain tehdäkseni.
"Sehän on hieno hevonen, arvokkaasti harmaantunut silmien ympäriltä."
"Mä tunsin Mayan jo kun me oltiin molemmat lapsia."
"Kuule, ei ne enää huomenna hukuta sua kysymyksiin", Crimis hymähti.
"Hyvä! Mä en muista kenenkään nimeä! Ne näyttää kaikki samalta! Teitä on niin monta! Mun ei olisi ikinä pitänyt tulla tänne! Miksi mulla edes on hevonen? Kaikki vihaa Mayaa aina" valitin kaiken kerralla, kun en voinut kesken lopettaakaan.
"Ensimmäinen päivä ei oo helppo. Kyllä sä tänne sovit. Eikä kukaan vihaa Mayaa, eihän kukaan edes tunne sitä vielä. Asioilla on tapana järjestyä. Mä menen hakemaan hevosia sisälle. Sä voit tulla mukaan, jos sä haluat."
"Mä jään tänne. Kiitos. Mä en jaksa puhua. Ens kerralla sitten."

Vielä puoli tuntia synkistelin haan portilla, ja vaikka ihmisiä kulki edestakaisin, kukaan ei tullut häiritsemään minua. Samaan tahtiin, kun varpaani alkoivat jäätyä, minä aloin ajatella toisin. Ehkä en kuolisi: ehkä oppisin väistämään kaikkia muita ja kaikki minua, niin että saisin rauhassa opetella muiden nimet. Ehkä löytäisin kavereita joskus, ja Maya löytäisi jonkun kivan hepan, jonka kanssa hirnuskella. Kun en enää tuntenut varpaitani, tunsin oloni täysjärkiseksi ja talutin Mayan sisään yöksi.


//edit: minulla on Mayasta kuva kesken. Pää tuli valmiiksi, joten lisäsin sen tänne. Linen teki tea, muu on minun.

Maya on 21-vuotias puoliveritamma. Entisessä elämässään Maya oli mahtava kilparatsu, mutta nykyään se on ihan kokonaan eläkkeellä. Tämä päiväkirja seuraa Mayan uusia seikkailuja täällä Hukkasuolla.

Maya LIN



Mayan kuvan piirsi Anne L