Tie Tähtiin - 1. osakilpailu

Mistel ja Raine saapuvat talvisen Hukkasuon pihaan.

Helppo A, taitotaso hard
Tia - Stillegaards Garrard
Hallavan kouluvalmennuksen jälkeen meillä oli noin viikko aikaa hioa kotioloissa taitojamme, jotta olisimme valmiina ensimmäisiin osakilpailuihin. Keskityimme etenkin valmennuksessa kompastuskiviksi osoittautuneihin lisäyksiin, joista Rudi suoriutui viikon aikana vaihtelevalla menestyksellä hieman päivän mielialasta riippuen. Harvoin ruunalla on oikeasti niin hankalia päiviä, ettei työnteko maita sitten yhtään, mutta tämän viikon tiistai oli yksi niistä. Olin suunnitellut päivälle puolen tunnin tehotreenin keskittyen temponvaihteluihin, mutta en tuntunut saavan hevosesta mitään irti. Se liikkui laiskasti ja selvästi tympääntyneesti, joten päätin normaalista poiketen luovuttaa ja siirryimme hikitreenin sijasta maastoon. Kevyt kävelylenkki selvästi piristi ruunaa ja seuraavana päivänä se oli taas normaali, pirteä itsensä ja saimme tehtyä vielä viimeisiä viilauksia kouluohjelman alkuosaan. Torstaina kävimme ohjelman loppuosan lävitse ja perjantaina Rudi sai pitää ansaitun vapaapäivän. Lauantai kului maastossa, jossa kuitenkin vaadin hevoselta melko paljon kokoamisen sekä askelen laadun suhteen. Sunnuntaina koittikin ensimmäinen osakilpailupäivä, jota olin odottanut innokkaana.

Kilpailupäivän aamuna olin tallilla hyvissä ajoin valmistelemassa lähtöä. Olin jo edellisenä iltana puhdistanut Rudin varusteet ja etsinyt omat kisavaatteeni valmiiksi, joten minun täytyi lähinnä kantaa varusteet autoon, harjata ruuna ja varustaa kuljetuskuntoon. Matkaan lähtevillä Anamarialla sekä Osmi-tammalla aamu ei sujunut yhtä huolettomasti kuin minulla, sillä nuori tamma juoksutti ensin omistajaansa tarhassa ja meinasi vielä lyödä liinat kiinni lastausrampin edessä. Trailerissa jo seisova Rudi toimi kuitenkin hyvänä houkuttimena ja kun etuosaan lisättiin vielä aimo kasa heinää, saatiin myös toinen meidän tallin tämän vuoden Tie Tähtiin ratsukoista kyytiin ja olimme valmiita lähtöön. Itse lupauduin ajamaan menomatkan ja Anamaria istui viereeni vänkärin paikalle. Viime vuonna samaan Cup-kilpailuun osallistunut Jonna lähti myös matkaan ylimääräiseksi käsipariksi ja hyppäsi takapenkille.

Ensimmäiset osakilpailut järjestettiin Hukkasuossa, jossa Jonna oli kilpaillut myös viime vuonna. Talli ja reitti sinne olivat siis hänelle tuttuja ja löysimme perille ilman ylimääräisiä mutkia. Hevosetkin osasivat olla pääasiassa siivosti, mitä nyt Osmi yritti aluksi härnätä vieressä seisovaa ruunaa. Emme olleet ensimmäisiä saapujia ja virallinen parkkipaikka oli jo tupaten täynnä autoja ja kuljetusvaunuja. Jouduimmekin parkkeerata tallitien varteen ja hoitamaan valmistautumisen siinä. Rudi peruutti rauhassa ulos trailerista ja pysähtyi rampin viereen sitoessani sen kiinni. Tamma tuli alas vauhdikkaammin ja Anamaria puri selvästi hammastaan yrittäessään pitää kielensä kurissa. Osmikin onneksi rauhoittui aloilleen autoliikenteen vähentyessä tien varrella.

Jonna kävi joutessaan pyörähtämässä maneesilla ja palatessaan kertoi medium-tason koululuokkien juuri alkaneen. Minulla ei siis ollut mikään hätä valmistella Rudia seuraavaa luokkaa varten, vaan ehdin hoitaa sen kaikessa rauhassa. Irrotin ensitöikseni kuljetussuojat ja nostin selässä olleen loimen trailerin väliseinän päälle säilöön. Jonna toi auton takaosasta Rudin hoitovälineet ja auttoi hevosen harjauksessa itse letittäessäni harjaa sykeröille. Varusteiksi olin valinnut ruunalle mustan koulusatulan valkoisella huovalla, romaanilla sekä pehmustetulla vyöllä ja mustat kankisuitset koristeotsapannalla. Verryttelyä varten käärimme jalkoihin myös pintelit, jotka Jonna kävisi irrottamassa ja ottamassa talteen ennen varsinaista suoritusta. Ratsailta käsin Rudi tuntui tänään erittäin hyvältä ratsastaa; se oli verryttelyssä virkeä ja vastasi apuihin odotetusti. Minulla oli erittäin hyvät odotukset tulevaa suoritusta koskien.
(458 sanaa)

60 cm, taitotaso easy
Anamaria - M.B. Osmi
Vasta ensimmäisenä kilpailupäivänä sitä alkoi tosissaan miettiä, mihin liemeen olin taas itseni ja tällä kertaa myös hevoseni pistänyt. Tie Tähtiin ratsastuscupin ensimmäinen osakilpailupäivä oli koittanut ja oli aika suunnata kohti Hukkasuota. Vaan ensiksi täytyi saada tuo yksi vintiö kiinni tarhasta, jonne se oli päässyt vielä ennen lähtöä jaloittelemaan. Ja koska tarhakaverit kiinnostivat tällä erää neitiä enemmän kuin minun seurani, olimme jäljessä aikataulustamme ja jupisin itsekseni kuinka tuo koni saisi alkaa kohta käyttäytyä. Ääntä en kuitenkaan voinut kummemmin kohottaa, sillä siitä Osmi olisi saanut vain vettä myllyyn ja juoksuttanut minua kahta kauheammin ympäri tarhaan. Ja toisekseen Tia näkyi talsivan tallipihalla, ja varttuneempi nainen olisi varmasti ojentanut minua huonosta kielenkäytöstä. Vedin siis syvään henkeä ja annoin ajan tehdä tehtävänsä. Tovin aikaa portilla seistyäni vei tamman uteliaisuus voiton ja se tuli viereeni ihmettelemään tekemisiäni. Se oli hetkeni iskeä kiinni ja kliksauttaa narun lukko riimuun kiinni. Vielä pikainen harjaus ja kavioiden puhdistus sekä kuljetuskamppeet päälle ja hevonen autoon Rudi-ruunan viereen, minkä jälkeen olimme vihdoin valmiita kääntämään auton nokan kohti Hukkasuota.

Aamun episodi ei onneksi sotkenut pahemmin suunnitelmiamme ja Hukkasuohon ajaisi vain hieman yli tunnissa. Sulilla keleillä ja ilman vinkkaa matkan voisi saada taitettua jopa alle kuuteenkymmeneen minuuttiin. Osakilpailun yhteen koululuokkaan osallistuva Tia oli hypännyt kuskin paikalle ja tsemppariksi matkaan lähtenyt Jonna oli kömpinyt takapenkille. Itse olin vallannut vänkärinpuolen ja uppouduin ohi viliseviin maisemiin. Olin ilmoittanut Osmin esteratsastuksen helpoimpaan tarjolla olevaan, easy-luokkaan, jossa estekorkeutena olisi 60 cm. Minun kyllä pitäisi suoriutua radoista mennen, tullen ja palatessa, mutta nuoresta ja toisinaan erittäin typerästä ja raivostuttavasta hevosestani en ollut niin varma. Osmi kyllä osaa jos se haluaa, mutta sillä on välillä aivan uskomattoman heikko keskittymiskyky kun pitäisi työskennellä. Tekisi mieli tunkea sen korvat täyteen äänieristettä, niin se ehkä jaksaisi kuunnellakin. Korvahuppu onneksi hieman rauhoittaa energistä mieltä, kun ympäristön äänet eivät kantaudu niin kuuluvasti korviin - saiskohan niitä vetää vaikka kaks päällekkäin?

Hukkasuohon päästyämme ensimmäisenä hommana oli saada auto ja traileri johonkin parkkiin. Päätien varrella oli parkkipaikka, mutta se jo ajat sitten täyttynyt ja kuljetusyhdistelmiä näytti tulevan vain lisää ja lisää. Olemme Osmin kanssa käyneet vasta muutamissa pienissä estekisoissa, joten hevospaljous meinasi ihmetyttää nuorta neitiä taluttaessani sen ramppia pitkin alas parkkeerattuamme tien varteen. Tamma höristeli korviaan ja haisteli ilmaa sieraimet suurina. Samaa ikäluokkaa oleva mutta ikäistään ja Osmia paljon fiksumpi Rudi-ruuna ei paljon viitsinyt vauhkota hevos- ja ihmispaljoudesta, vaan seisoi nätisti trailerin takana kiinnitettynä. Osmi tanssahteli heilui aivan Rudin kyljessä kiinni, mutta tammakin asettui tilanteen rauhoituttua ja autoliikenteen loputtua.

Ensin ratsastettaisiin koululuokat ja niiden jälkeen vasta esteradat, joten minulla ei ollut mikään kiire Osmin kanssa. Jonna oli käynyt maneesilla tiedustelutehtävällä ja kertoi medium-tason koululuokan alkaneen juuri. Luokassa oli verrattain paljon osallistujia, joten Tialla ei ollut mikään hoppu laittaa Rudi kuntoon seuraavaa luokkaa verten. Itse riisuin hevoseltani kuljetussuojat, mutta annoin sen seistä vielä turkoosein kontrastivärein koristeltu loimi päällään. Sää oli upea, kaunis kevätaurinko loisti taivaalla täydeltä terältään ja lämmitti mukavasti kevyessä pakkassäässä.

Tia & Rudi alkoivat tehdä lähtöä maneesille verryttelyä ja suoritustaan varten ja itse aloin vihdoin kaivella omia sekä Osmin varusteita auton kyydistä. Jonna irrotti loimen soljet ja nakkasi sen trailerin väliseinän päälle säilöön. Ennen lähtöä tamma oltiin suittu melko pikaisesti, joten kävin sen vielä kerran harjan kanssa lävitse. Siistin etenkin satulanalusen sekä vyön kohdan tarkoin ja tarkastin vielä erikseen varusteet, ettei niihin ollut edellisen ratsutuksen jäljiltä jäänyt likaa. Sitten vain hevosta varustamaan; nakkasin ensitöikseni hevosen selkään satulan mustaturkoosin huovan sekä romaanin kera ja kiinnitin vyön. Osmi alkoi tanssahdella tietäessään pääsevänsä kohta liikkeelle ja Jonna tuli pitelemään hevosta aloillaan, jotta sain sen vielä suitsittua ja laitettua suojat jalkoihin sekä ratsastusloimen selkään. Lähdimme ennen maneesilla tapahtuvaa esteverkkaa kävelemään hetkeksi lähimaastoihin ja Jonna lähti varalta jalkaisin matkaamme, jos tamma vaikka yrittäisi riistäytyä käsistäni. Osmi oli ratsastaessa skarppi, mutta samalla kuitenkin yllättävän rento ja tällä hetkellä sitä tuntui oikein helpolta ratsastaa sen herkkyyden vuoksi. Maneesille siirryttyämme Jonna keräsi ratsastusloimen syliinsä ja virnisti taputtaessaan vielä tammaa lautaselle: "Koitahan pistää paremmaksi!" Viime vuoden Tähtiratsukkona sekä kouluratsastuksessa Pikkutähtiratsukkona palkittuna oli helppo myhäillä.
(646 sanaa)

80cm, taitotaso medium: Selina Valentín - Solidago Thalia, 907 sanaa

Sven oli etevä. Vähän liiankin etevä, jos multa kysyttiin. Ensin se oli bookannut meidät reissuun Itämeren toiselle puolelle puoleksi kuukautta, ja nyt se oli kerännyt lisää ohjia ruskettuneisiin käsiinsä: meidät oli ilmoitettu Thalian kanssa Tie Tähtiin -cupiin. Kun katsoo mun ja punaisen puoliverisen kilpailuhistoriaa, se ei todellakaan ollut mikään tuottoisin, ei edes ollenkaan tarpeeksi pitkä että olisin itse mennyt ja ottanut osaa vuosittaiseen kilpailurykelmään. Ennen ensimmäisiä osakilpailuita meillä oli pohjalla muutamat kilpailut, joista niistäkin me oltiin ennemminkin kerätty vain kilpailukokemusta ja tottumusta. Parin ruusukkeen verran menestystä ei mun mielestäni ollut aivan tarpeeksi. Mähän olin hemmetti vuosi sitten miettinyt haaveillen, että muutaman vuoden päästä mä ehkä saattaisin olla osallisena cupissa. MUUTAMAN VUODEN. En tänä vuonna. En hevosella, joka oli ollut mulla vain hetken ja jonka kanssa tarvitsin ihan liikaa treeniä vielä.

Kuten aina, mä jouduin kuitenkin nielemään vastaanhangoitteluni, kun Sven tyrmäsi mun marinat asiasta yhdellä kylmällä vilkaisulla.

”Me startataan helppo B ja kasikymppinen”, mä kerroin Sofialle pakatessani punaisen lohikäärmeen tavaroita kisakaappiin edellisenä iltana. ”Onneksi. Mä olisin nirhannut Svenin JA äidin jos se olisi ilmoittanut meidät jonnekin vaativaan B:hen. Siinä vaiheessa ei mikään menisi kuten strömsössä, sen miehen ajattelutapa on muutenkin niin outo että mietin onko se kärventänyt päänahkaansa liikaa Kanarialla”, jatkoin ja sain tallinpitäjän naurahtamaan hennosti. ”Älä nyt, teillä menee varmasti ihan tosi hyvin. Ja jos ei muuten niin meette pitämään hauskaa. Ja kartuttamaan sitä kokemusta, niin mekin ollaan Sannin kanssa tehty. Ollaan osallistuttu kisoihin ’joihin meillä ei ole asiaa’ mutta kyllä niistä on oppinut silti”, Tuovinen kertoi, nousi ylös kahvipöydän äärestä ja survoi kutistuneet nahkahansikkaat takaisin käsiinsä. Tekopirteä tsemppien toivotus jäi kaikumaan mun päähäni kyykistellessäni kaapin äärellä, kun nainen poistui tilasta, ja mä päästin liioitellun huokaisun suustani. Hemmetti.

Kisa-aamuna mä olin ihan fine. Thalia oli mennyt traileriin kiltisti, oli matkalla Hukkasuolle ärsyyntynyt vain muutaman kerran ja keskittynyt pääosin vain heiniinsä. Me löydettiin Svenin ja Evelinan kanssa helposti tallin pihaan, mutta. M U T T A. Kun mä aloin pälyilemään ympärilleni uutuuttaan kiiltävän auton etupenkillä etsien meille parkkia, mä näin liiankin tutun, leobardikuvioisen takin. Tarkensin tyylitietoisen henkilön naamaan.

Se oli äiti.
Äiti.
Kuka sen oli kutsunut?

”SVEN??! Pyysitkö sä madren tänne?” Mä älähdin puistellen päätäni, kun ruotsinsuomalainen mies hymyili leveästi ja nyökkäsi. ”Ja, mä ajattelin että äidin tuki olisi paras tuki. Sitäpaitsi se melkein kiristi musta ulos tiedon teidän seuraavista kisoista”, Jukola kertoi, ja mun pääni jatkoi puistelevaa liikettä.

Ei. Näin.

”Hola Selina, miten matka meni?” Piikkikorkoisiin talvikenkiin sonustautunut nainen koitti rämpiä meitä kohti mahdollisimman nopeasti, vilkuttaen mustan nahkahansikkaan peittämää kättään. Mä mutisin hiljaisen okein ja keskityin purkamaan ärsyyntyvää Thaliaa ulos trailerista, jolloin madre tuli toiselle puolelle lastaussiltaa ja kurkisti sisään. Mä kielsin nopeasti nousemasta kyytiin ja huusin Svenin auttamaan. ”Tällaista tämä on aina ollut, ei äidin apu kelpaa ei”, madre mutisi olevinaan tyytymättömästi ja pyöräytin silmiäni kavutessani traileriin. ”Haluatko sä tulla tämän hevosen jyräämäksi? Siitä vain alle, jos se on fine sulle”, mä huudahdin ja päätin mielessäni asian olevan loppuunkäsitelty, samalla konsultoiden Sveniä irroittamaan takapuomin. Kun punainen puoliverinen ampaisi alas vaunun kyydistä, mä näin sivusilmällä madren hätkähtävän taaksepäin, ja mun huulilleni nousi pieni hymy. Tiesin olevani hirveä, mutta silti. Huvittavaahan se oli.

Vaikka Sven tuntui olevan närkästynyt siitä, ettei se ollut päässyt valmentamaan mua kunnolla ensimmäiseen osakilpailuun, se suostui auttamaan mua parhaansa mukaan, kun mä laitoin punaista kilpailukuntoon. Olin jo kotona vääntänyt tamman harvakarvaiseen harjaan jonkinmoiset sykeröt, ja peitellyt edellisenä iltana vastapestyn hevosen paksuihin loimiin, mutta kilpailupaikalla mä kaipasin apua. Mun piti juosta ilmoittautumassa, opetella esteosuuden rataa ja ylipäätään pitää itseni kasassa - niimpä mä olin lykännyt ketjullisen riimunnarun suomenruotsalaisen käteen ja todennut, että mä istuisin hetken autossa. Yksin. Loin pienen mulkaisun eläinkuosisessa takissa värjöttelevään naiseen Svenin vierellä ennenkuin pakenin katumaasturin etupenkille.

Mulla oli ratapiirrustus auki puhelimessa, auton stereot soittivat espanjalaista hiphoppia maksimivoluumeissa ja mun oloni alkoi olemaan jo itsevarma, kun mä säpsähdin. Nahkahansikas koputti auton ikkunaan ja mä veivasin ikkunaa auki turhautuneena.
”Mä toin sulle tän. Sven myös käski välittää viestin, että kohta kannattaisi lähteä kävelemään”, madre ojensi mulle vadelmanmakuista pillimehutetraa ja hetken ajan mun kova kuoreni heltyi naiselle. Mä tökkäsin pillin voimalla läpi foliosta ja otin hörpyn, ennenkuin nousin ulos autosta ja pukeuduin vaaleanpunaiseen toppatakkiini.

Evelina oli mua vastassa Thalian kanssa, kun mä saavuin trailerille. Mä hymyilin mulle vielä jonkin verran tuntemattomalle nuorelle ja otin puoliverisen ohjat omiin käsiini, ponnistin loimitettuun selkään ja vedin raikasta kevättalven ilmaa keuhkoihini. Ensimmäisenä ratsastettava kouluosuus ei jännittänyt, sillä osasin radan ulkoa vaikka unissani, ja ohjatessani punaista Hukkasuon ympäristöihin kävelemään mä tyydyin vain rentoutumaan.

Vaikka mä olin muistanut koululuokan hyvin, se ei paljon ollut auttanut, kun Thalia tuntui menevän mielummin formulaa kuin siistiä vossikkatyyliä. Evelina maneesin ovella heitti loimen tamman selkään ja Sven (madre kannoillaan) voivotteli hieman mönkään mennyttä ensiesitystä näissä mittelöissä. ”No, onneksi Hali ainakin hyppää”, mä mutisin virnistäen, ja taputin hevosta kaulalle.

Niin. Meidänhän piti enemmänkin olla este- ja kenttäratsukko, kuin mikään kankea koulupari. Siksi mä latasinkin odotukseni enemmän iltapäivällä koittavaan esteluokkaan, ja rentouduin ennen esteiden alkua katsomalla vaativan tason koululuokkia. ”Meistä ei varmasti ikinä ole kilpailemaan näissä luokissa”, kuiskasin vieressäni istuvalle Evelinalle, joka hörähti pienesti. ”Kyllä teistä treenillä”, nainen mutisi ja jouduin korjaamaan tuolle, ettei me haluttaisi koskaan olla kilpailemaan vaativia koululuokkia.

Lemmikkilohikäärme tuntui paljon rennommalta, kun purin sen toistamiseen trailerista ja varustamisen jälkeen hyppäsin selkään. Me kierrettiin kevyt lenkki Hukkasuon tallialueen lähistöllä, ja siirryttiin aika pian verryttelyyn. Ensimmäinen verryttelyhyppy oli hieman hakemista, mutta toisella kerralla punainen osasi jo keskittyä paremmin ja niin minä kuin Svenkin maneesin laidalla oli tyytyväinen. Mä olin täynnä intoa, ylpeyttä ja kilpailuhenkisyyttä, kun meidät kuulutettiin ratsastamaan meidän ensimmäistä esterataa näissä mittelöissä.

(lähetin kyllä eilen sähköpostia kisan järjestäjälle, mutta meitä ei näy listassa, joten jälki-ilmoittaudutaan nyt varmuuden vuoksi)

expert 120cm
Isabelle - Ratsukallion Puzzlebox

-
Luokka 8, 120cm (expert)
Isabelle - Ratsukallion Puzzlebox, 451 sanaa

Olin miettinyt jo varmaankin joulusta lähtien, että Tie Tähtiin voisi olla meille sopiva ponnahduslauta 120cm luokkiin, mutta olin ollut hieman liian myöhässä ilmoittautumassa valkkuihin, joten ensimmäiseen osakilpailuun lähdettäisiin vain kotitreenin pohjalta. Olin sentään jo ilmoittautunut seuraavaan osakilpailuun valmistelevaan valkkuun, jotta emme vetäisi koko kisaa läpi pelkällä tuurilla. Vaikka mukana oli myös paljon ratsastuskoululaisia lainahevosilla, oli 120-sentin luokka ollut hyvin suosittu ja valmennuspaikat menneet hyvin nopeasti, jolloin kaikilla valkussa käyneillä oli tietenkin oletettavasti oma ratsu paremmin hallinnassa kuin nollasta aloittavilla, mutta oikeastaan olin lähdössä kisoihin aika varmoilla fiiliksillä. Nämä oli kuitenkin meidän ensimmäiset kilpailut 120 sentin tasolla, mutta silti jännitys iski ensimmäisen kerran vasta kisapäivän aamuna.

Kukaan muu Tornimäestä ei ollut uskaltautunut mukaan koitokseen, joten olimme aamuvarhaisella kuskiksi ja apulaiseksi palkkaamani pakottamani Venlan kanssa ainoat tallilla. Hain unenpöpperöisen ponini tarhasta ja sujautin sille nopeasti kuljetussuojat jalkaan ja toppiksen selkään, jonka jälkeen oli vuorossa kamojen pakkaus. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä valmiiksi valitsemani musta satulahuopa olikin tehnyt katoamistempun, joten jouduimme viime hetkellä vaihtamaan huovan hempeään vaaleanpunaiseen strassikoristein. Onneksi minulla sentään oli siihenkin mätsäävät suojat! Muut tavarat löytyivät onneksi sieltä minne olin ne jättänytkin, joten matkaan päästiin lähtemään ainakin melkein aikataulussa. Syyllisenä sählinkiin taisi kyllä olla vain rutiininin puute... Olihan nämä meidän ensimmäiset kisat varmaan kahteen kuukauteen.

Matka sujui varsin mukavasti ja Hukkasuolla kaikki tarpeellinen oli otsikoitu niin selvästi, että kisajännityksenkin vallassa saattoi löytää vessoihin tai kisakansliaan. Puzzle oli tietysti kisapaikalla elementissään kuten tavallisesti, mutta kuski oli varsin hermostunut eivätkä sykeröt meinanneet onnistua sitten millään!
"Anna mä hoidan tän", Venla saapui hymyillen paikalle käytyään kansliassa hakemassa meille kilpailunumeron. Onneksi uskollisen avustajani sormet pysyivät hieman paremmin paikallaan ja itse saatoin rauhassa keskittyä varustamaan poniani ja käärimään pinteleitä sen jalkoihin. Koululuokat olivat juuri meneillään, mutta meidän luokka olisi esteistäkin viimeisenä, eli kiirettä ei tarvinnut pitää. Kuski olisi kyllä voinut startata vaikka heti, sillä en olisi kestänyt sitä jännitystä enää hetkeäkään kauempaa.

Verkassa en ollut yhtään sen enempää hermona kuin ponia laittaessa, mutta onneksi Puzzle oli kerrankin vähän ratsastajan tukena, vaikka saatiinkin heti ensimmäiselle kisakorkeuden korkuiselle esteelle kielto. Onneksi pysyin sentään selässä, sillä se vasta olisikin ollut pohjanoteeraus, jos olisin joutunut radalle likaisissa housuissa! Riitti, että vaaleanpunaiset suojat olivat jo puoliksi peittyneet maneesin hiekkaan.
"Mitkä fiilikset?" Venla tiedusteli kuin Ylen uutisankkuri hiihtäjälle suorituksen jälkeen, kun se tuli tuomaan enkkuviltin Puzzlen selkään ennen starttia.
"Jännittää aivan h*lvetisti, mutta luotto poniin on kova", virnistin antaen katseeni kiertää ensimmäistä kertaa ajatuksen kanssa verryttelyalueella olevissa kilpakumppaneissani. Suurin osa ratsuista oli isoja hevosia, mutta joukossa oli myös pari ponia. Jokainen ratsastaja tulisi kuitenkin olemaan meille verivihollinen tässä kevään aikana, ja sen mielessäni pitäen ohjasin Puzzlen radalle. Tervehdin tuomaria vilkuillen samalla esteitä, joista keltapuomisen kävin näyttämässä ponille, mutta enempään ei ollut aikaa.

Nyt tai ei koskaan.