Jatkoa Ompun päikkyyn

First topic message reminder :

Jatkoa Ompun päikyn tarinaan

Kun siirsin orin käyntiin ja lopetimme työt, olin tyytyväinen. Osiris oli yrittänyt parhaansa ja se riitti minulle. Yhteinen matka tulisi olemaan vielä pitkä. Kaarsin keskelle ja pysäytin hevosen. Hyppäsin näppärästi alas ja verryttelin käsiäni ja jalkojani. Yhdessä orin kanssa lähdimme kulkemaan kohti tallia. Maneesin ovi aukesi äänekkäästi ja yhtä äänekkäästi meni kiinni. Käänsin kulkumme oritallia kohti. Mutta mikä tuo tutun oloinen hahmo on? Joka kulkee kohti tallia? ”Chai!” Huudahdin tunnistaessani miehenalun. Heilautun kättäni ja Chai jäi odottamaan meitä. ”Moi, mihin matka?” Kysyin mieheltä pitäen toisella kädellä orin ohjista kiinni. Chai oli edelleen syötävän suloinen, mutta hillitsin itseni ja hymyilin miehelle.

”Punaista?” Kiusoittelin ”valkonen on niin paljon parempaa!” Annoin käsieni levätä paikallaan enkä todellakaan halunnut mennä mihinkään. Tässä oli hyvä, juuri nyt juuri tässä.

Tottakai veisin Chain. ”Miks en veis? Mä kiristän sut autoon ja vien väkisin - täällä on kylmäki” sanoin leikkisä ilkikurinen katse silmissä. ”Mä voin olla sun pyöräs nyt” jatkoin. Katseeni laski miehen huuliin ja vain seisoin siinä.

Kuuntelin kun Chai kertoi ruoasta ja yllätyin viimeisestä lauseesta. ”Suutele mua vielä” hän kuiskasi ja kumartui lähemmäs. Vastasin Chain suudelmaan ja muutuin sulaksi vahaksi, kun tämä laittoi kätensä niskaani ja veti minua lähemmäksi. Kiihdytin hieman suutelua ja vedin miestä lähemmäs. Siirsin käsiäni hänen lantiolta alaselkään, juuri siihen kohtaan kun selkä vaihtui takapuoleen. Se oli siinä ja siinä, olisiko se liian ahdistavaa vai vain mukavaa.

Piitkän suuteluhetken jälkeen pakotin itseni erkanemaan Chaista. ”Mä heitän sut kotiin, okei? Enkä aio ottaa kielteistä vastausta” sanoin ja painoin huuleni takaisin hänen huuliinsa. En vain halunnut lähteä, mutta tiesin sen olevan oikein. Vihdoin irrotin otteeni ja otin miestä kädestä kiinni. ”Mennää, ei oo kiva saada selville et talo palaa ja sä vaa suutelet täällä pimeessä.”

Yritin vielä vastustella vaisusti autolla menemistä. Tietenkin halusin, että hän veisi minut. Saisin olla vielä hetken hänen kanssaan. Enkä tietenkään edes mitenkään fanaattisesti halunnut kävellä puolta tuntia siinä pakkasessa. Mutta kun en halunnut olla ikinä vaivaksi. Enkä varsinkaan halunnut, että Markus näkisi minun tulevan jonkun autolla, koska hän on niin äärettömän utelias. Ja tottakai hän tuijottaisi keittiön ikkunasta heti kun ajovalot kiinnittäisivät hänen huomionsa! Hänhän istui kuitenkin tietokoneellaan keittiössä!

Lopulta minä sitten kuitenkin kävelin hänen autolleen, ja mietin, mitä minun sitten pitäisi tehdä. Varmaan odottaa, että hän avaisi kuskin puolen oven ja istuisi ensin? Naurahdin taas hermostukselleni. Oliko sellaisilla asioilla oikeasti väliä? Kaikki taisi olla vain minun päässäni.

"Mä toivon et mäkin asuisin yksin. Khun on hyvä kämppis, mutta... Ehkä vähän - se ehkä välillä kyselee - okei, Markus on niin utelias, ettei se jätä mua rauhaan ennen kun se tietää tarkasti miksi mulla kesti, kenen kanssa mä olin, ja ennen kaikkea kuka mut heitti. Kai se on vähän niinku joidenkin äidit..."

Minun oli päästettävä Ekun kädestä irti auton luona. Suukotin ensin hänen rystysiään. Kiersin sitten auton toiselle puolelle.
"Vaikka eiks sua ikinä muka pelota, kun sä asut yksin? Mä pelkäsin niitä salaliittoteorioita niin kauheesti yks yö, että mua pelotti vaikka khun Markus nukkui omassa huoneessa."

”Kyllä mäki kaipaan välillä kämppistä, mut kai sen takii mulla on Nasu. Molemmissa on puolensa” sanoin ja avasin auton oven. Istuin sisään ja vedin laukkuni pois apukuskin paikalta. Heitin sen takapenkille ja kaivoin avaimet taskustani. ”Vai utelias. Mä voin tulla vaikka heti sisälle moikkaamaa, jos se vaan sopii sulle. Nasu pärjää kyllä” taisin sanoa viimeisen lauseen lähinnä itselleni. Ja muutenkin kaikki oli puoliksi totta ja puoliksi vitsiä. Minun oli pakko hymyillä ja vilkaista Chaita. Laitoin turvavyön kiinni ja käynnistin auton. ”Ja mitä pelkäämiseen tulee, mulla on Nasu. Vaikka se on laiska ko mikä, oon opettanu sille koska pelkään ja koska vihaan ihmistä. Se auttaa kyllä” sanoin ja hymyilin. ”Älä pelkää, tunnistaa se ilonkin” jatkoin nopeasti, kun muistin Chain pelkäävän koiria.

Ennen kuin päästin parkin pois vaihteelle, kurotin penkin yli ja suukotin Chaita. Laitoin pakin päälle, vilkaisin olkani yli ja peruutin pois ruudusta. Kaarsin tottuneesti ulos tallin pihalta ja suuntasin auton nokan kohti kirkkoa. ”Tämä on muuten Golffini, mun rakas ratsu joka jaksaa aina yllättää” esittelin auton, katse tiessä. ”Golffi, tässä on Chai.”

Kun sain suoristettua auton laskin käteni reidelleni ja vilkaisin nopeasti Chaita. Tämän ilme sai hämmentymään - oliko tuo pelkoa vai uneliaisuutta vai..? ”Pelottaaks sua? Mä voin hidastaa. Mulla on aika raskas kaasujalka - mä voin kyllä hidastaa” sanoin, vaikken tiennyt mikä Chaita edes vaivasi. Käänsin radiota hiljemmalle ja kuuntelin toisella korvalla Suomipopin top 10 listaa.

Tulla heti sisälle? Meille? Mitä minä siihen voisin sanoa? Jos kieltäisin Ekkua tulemasta, hän luulisi, etten halunnut olla hänen lähellään - tai että minulla oli jotain outoa kotonani. Mutta jos kutsuisin hänet meille, joutuisin selviytymään Markuksesta. Ja Markus ei päästäisi Ekkua helpolla. Hän pelottelisi Ekun pois täysin häpeämättömällä flirttailullaan. Tai sitten Ekku pitäisi sellaisesta. Onhan Markus pitkä ja vaaleahiuksinen ja vaikka mitä.

En ehtinyt huolehtia siitä asiasta kauaa yhteen menoon, kun Ekku kertoi koirastaan. Olin varma, että se purisi minua, kun joskus tapaisin sen. "Mitä jos se ei tykkää musta?" kysyin hiljaa, ja tarkoitin tietenkin koiraa.

"Hei Golffi, mä oon Nitthan Chai", sanoin Ekulle, ja minusta oli ihanaa kääntyä katsomaan hänen kasvojaan. Hän keskittyi ajamiseen, ja minun teki mieli kertoa hänelle, että hänellä on suloinen nenä, mutta pelkäsin sellaisen olevan sopimatonta. Sitten aivoni suorittivat nenä-nose-nosy-utelias -ajatushypyn, ja käänsin katseeni takaisin tiehen. Vitsin Markus. Hän ärsytti minua useasti päivässä, mutta ei vielä kertaakaan yhtä paljoa. Miksi minun piti lähteä ruokkimaan sitä, ja miksi sen piti ylipäätään olla niin utelias, etten saisi rauhaa enää ennen kuin kuolisin tai kertoisin mitä hän halusi kuulla...

Tietenkin Ekku huomasi, että mielialani muuttui taas. "En mä pelkää", huokaisin ja katselin miten katuvalot vilistelivät ohitse. "Mä vaan ajattelin sitä Markusta. Jos sä haluat tulla sinne niin... Tunneksä sen? Jos sille sanoo jotain niin se on sama ku julkasis sen jutun lehdessä. Ja se ei aina osaa - se voi välillä olla vähä..." Ojensin käteni puristaakseni hetken verran Ekun kättä. "Voinko mä mielummin soittaa sulle huomenna? Jos sä haluat enää nähdä mua. Lähde mun kanssa, en mä tiiä, Ylipukanmäelle pulkkamäkeen, tai mennään Rotankosken padolle heitteleen kiviä kilpaa, tai mennään vanhalle maankaatopaikalle kattoon ku aurinko laskee tai - tai sit jotain normaalimpaa, en mä tiedä mitä sä haluat tehdä. Jos sä haluat... Vaikka ei se mitää jos sä et halua..."

”Nasu on vähä hassu. Se ei tykkää kenestäkään” lohdutin Chaita. ”Nasua ei vaan kiinnosta. Se saattaa tulla haistaa kerra housunlahetta ja hyppää sit sohvalle kattoo telkkaa tai omalle paikallee. Ei sitä kiinnosta ruoan lisäks mikää” minä naurahdin varovasti ja hymyilin miehelle.

Ajaminen on aina ollut mulle vapauden merkki. Sain itse päättää mihin menen ja koska, kukaan ei voisi viedä sitä minulta. Rakastan ajaa autoa. Rakastan kilpailla matkamittarin kanssa ja nostaa vauhtimittaria vielä vähän. Tiedostin, että kaasujalkani on raksas. Mutta olen silti varovainen ja kylmäpäinen kuski. Sitä paitsi, miksi ennen kaarretta muka pitäisi pysähtyä?

Vilkaisin nopeasti Chaita vierelläni ja kuuntelin. Laskin toisen käteni irti ratista ja annoin sen levätä vaihdekepin päällä. ”Ei mun oo pakko tulla” minun oli pakko hymyillä. ”En tunne Markusta, eikä mun oo pakko tulla. Sehän on sun ja Markuksen koti, sä saat itse päättää ketä sinne tulee ja ketä ei. Enkä mä siitä loukkaannu jos en heti pääse teille.” Vilkaisin miestä ja puristin hänen kättään. ”Sopii. Mun tarvii tulla huomenna käymää tallilla mut mennää vaikka kävelylle tai pulkkamäkee tai heittelee kiviä” sanoin ja laitoin vilkun oikealle. ”Olihan se tästä oikeelle?” Varmistin vielä.

"On... Oikealle..."
Minun teki mieli sanoa, että ei ole. Aja suoraan, kierretään koko kirkko. Pysähdytään parkkipaikalle, niin pyydän sinua kertomaan kaiken siitä kun menit kouluun ensimmäisen kerran, ja siitä kun päätit hankkia hevosen, ja siitä kävitkö ikinä rippileirillä, ja kysyisin oliko sinun lapsuudenkodissasi takkaa, ja pelkäätkö pesiviä joutsenia.

"Mä haluaisin kyllä että sä tuut. Ei se oo siitä kiinni. Kuule - mulla ei oo varmasti ikinä ollu yhtä jännittävää iltaa. Arvaa haluanko mä että se loppuu johonkin Markukseen? Kato tonne, eihän oo meidän parveke niinku mainostaulu?"

Se oli nopein matka meille ikinä. Minun oli käännyttävä vähän ja pidettävä Ekun kädestä kiinni molemmilla käsilläni. Minusta tuntui vähän samalta kuin silloin, kun kävin kotona ja äiti halusi käydä Tikkurilassa lähtöpäivänäni ja sitten minun piti nousta siitä junaan ja tiesin etten näe Yeniäni enää sataan vuoteen ja - ja se oli naurettavaa, koska kyse ei ollut sadasta vuodesta, eikä edes sadasta tunnista. En pystynyt sanomaan mitään. Pidin vain kädestä kiinni ja toivoin että se riitti.

”Paras mainostaulu mitä oon ikinä nähny” sanoin ja käännyin mieheen päin. Olin ajanut niin, ettei Markus voisi ikinä nähdä meitä ylhäältä ja laittanut auton parkkiin. Irrotin turvavyöni ja kumarruin mieheen päin vain enemmän. Toivoin, että saisin tuntea vielä nuo pehmeät huulet omissani. Vielä yhden kerran. Mutta joku tuossa miehessä sai minut pysähtymään kesken matkan. Minun oli pakko naurahtaa ihan vähäsen.

”Eihän sulla oo edes mun numeroo” kuiskasin puoliääneen. ”Miten sä voit ikinä soittaa mulle ilman numeroo?” Olisin halunnut tuntea hänen käteni niskassani ja nojata otsaa otsaan. Ei, olisin halunnut kaasuttaa pois ja viedä tuon kotiin kuin koiranpennun. En olisi ikinä päästänyt häntä pois ja pakottanut vaan istumaan sohvalla ja pitämään minua hyvänä.

"Ei mulla ookkaan..." mumisin ja kumarruin vaihdekepin ylitse. "Ei se haittaa, jos sä et halua antaa sun numeroa kaiken maailman..." Minun sydämeni hakkasi taas niin kuin lintu, enkä muistanut olla huolissani Markuksesta, enkä kenestäkään. Silitin Ekun poskea sormillani. Painoin pienen suukon hänen poskeensa ja suupieleensä ennen kuin vetäydyin pois.

"Ekku?" katsoin häntä silmiin hetken, mutta muutinkin sitten mieleni ja katselin käsiäni, joita en oikeastaan edes siinä pimeydessä nähnyt. Jännitti enemmän kuin mikään jalkkispeli. "Kuule", aloitin taas sillä kertaa puhuen käsilleni, mutta en uskaltanutkaan sanoa mitään. Hengitin kerran syvään ja pelkäsin jo etukäteen aivan kauheasti hänen vastaustaan, kun aloin änkyttää kysymystäni.
"Haluaisitsä - olisitsä - tai ei mitään... Tai voisinko mä - kuule Ekku, olisitko sä mun tyttöystävä? Tai no - ehkä sä et, kun me ollaan tunnettu jotain kaks sekuntia... Anteeksi, mä meen nyt. Toivottavasti sä haluaisit silti nähdä huomenna."

En uskaltanut edes vilkaista Ekkua, koska tunsin itseni niin typeräksi ja lapselliseksi. Avasin turvavyön ja toivoin niin kauheasti, että olisin ollut hiljaa, kun vielä meni hyvin. Voi minua lapsellista.

Toinen suupieleni nytkähti hymyn tapaiseen, katsellessani Chain kiemurtelua ja sanoihin kompastumista. Se oli niin hellyyttävää, mutta yritin pitää ilmeeni kurissa melko onnistuneesti. Kun Chai nojautui kauemmas ja avasi turvavyönsä, leukani varmasti loksahti maahan asti. En ollut yllättynyt kysymyksestä, vaan Chain nopeasta lähdöstä.

Otin miestä takin hihasta kiinni ja vedin hänet takaisin, ihan tarkoituksella rajusti. Vedin hänet aivan itseeni kiinni ja painoin huuleni hänen huuliinsa. Suljin silmäni ja pidin miehestä tiukasti kiinni. En antanut tämän lähteä mihinkään. Pidin häntä siinä ja kirjaimellisesti elin hetkessä.

Vihdoin löysäsin otettani ja painoin otsani tämän otsaan. ”No jos tämän kerran” kiusoittelin. Tottakai halusin olla Chain tyttöystävä, miksi en haluisi? ”Ootsä hassu. Haluuks sä olla mun miesystävä?” Sanoin ja hymyilin miehelle. Nostin pääni hänen päästään enkä vain lopettanut hymyilyä.

Kun hän teki lähtöä, minä kaivoin kännykän esille ja pyysin laittamaan numeronsa siihen. Jotta saisin soitettua hänelle hälärin. Jotta hän voisi soittaa vielä ennen nukkumaan menoa ja heti aamulla herättyään... Tai ainakin laittaa viestin. ”Lupaathan soittaa mulle heti ku Markus on pitäny palopuheen? Tai laittaa viestiä. Mä haluun kuulla kaiken!” Kysyin vielä, ennenkuin tämä nousi autosta.

Olin varma, että hän sanoisi ei. Sitten hän suutelikin minua taas, eikä edes sillä tavalla säälivän pahoittelevasti, kuin olisi voinut odottaa. Silmäni sulkeutuivat ja minä vastasin siihen suudelmaan, ja minä luulin että pyörtyisin, tai että kuolisin, tai ehkä toivoin että kuolisin, ettei se olisi ikinä loppunut. Ja kun se oli ohitse - aivan järkyttävän nopeasti niin pitkäksi suudelmaksi - en halunnut vieläkään avata silmiäni.

"No jos tämän kerran", hän sanoikin naurua äänessään, enkä minä ole koskaan punastunut niin rajusti. Sitten hän kysyi minulta, haluaisinko olla hänen - mikä? Miesystävä? Se kuulosti pelottavan vakavalta sanalta, mutta vain sekunnin verran.
"Haluan", minä sanoin epäröimättä, avasin vihdoin silmäni ja hymyilin hänelle. Jostain syystä aivoni näyttivät minulle kuvia sadusta, jota äiti luki välillä minun ollessani lapsi. Se oli thainkielinen satu. Siinä oli possu nimeltään Nissa, joka rakastui Son-nimiseen leijonaan. Pen-fan-gun-na? Nissa kysyi leijonalta, ja vaikka pieni Chai oli kuullut sadun monta kertaa, joka kerta häntä pelotti että mitä jos Son ei halua olla Nissan poikaystävä ja sen sijaan syö hänet. Mutta siellä autossa minua ei pelottanut.

Kun olimme vaihtaneet puhelinnumeroita, lupasin soittaa. Minun oli noustava autosta, vaikka en olisi halunnut. Hetken mielijohteesta kävelin kuitenkin kuskin puoleiselle ovelle ja koputin. Kun ovi aukesi, kumarruin hymyillen antamaan vielä yhden pienen suukon minun tyttöystävälleni. Enkä murehtinut mitään kävellessäni Naapurintien hirveänkeltaisen kerrostalon A-ovelle. En edes Markusta, en etukäteen.

Minun oli pakko jäädä vielä katsomaan, että Chai pääsi alaovesta sisään. Kai minä toivoin, ettei avain olisi käynytkään. Mutta kävi se ja Chai astui sisään. Minun kasvoilleni nousi hymy kun laitoin turvavyön takaisin kiinni. ”Ensi kertaan Chai Nong - tai Nung” kuiskasin ääneen ja vilkaisin vielä taistapeilistä alaovea. Laitoin auton parkilta Drive-moodille ja käänsin radiota kovempaa. Minun oli pakko päästä heti kauppaan ja ostaa tumma hiusväri. Ja koiran herkkuja. Nasu saisi kuulla kaiken kunhan vain pääsen kotiin!