Jatkoa Ompun päikkyyn

Jatkoa Ompun päikyn tarinaan

Kun siirsin orin käyntiin ja lopetimme työt, olin tyytyväinen. Osiris oli yrittänyt parhaansa ja se riitti minulle. Yhteinen matka tulisi olemaan vielä pitkä. Kaarsin keskelle ja pysäytin hevosen. Hyppäsin näppärästi alas ja verryttelin käsiäni ja jalkojani. Yhdessä orin kanssa lähdimme kulkemaan kohti tallia. Maneesin ovi aukesi äänekkäästi ja yhtä äänekkäästi meni kiinni. Käänsin kulkumme oritallia kohti. Mutta mikä tuo tutun oloinen hahmo on? Joka kulkee kohti tallia? ”Chai!” Huudahdin tunnistaessani miehenalun. Heilautun kättäni ja Chai jäi odottamaan meitä. ”Moi, mihin matka?” Kysyin mieheltä pitäen toisella kädellä orin ohjista kiinni. Chai oli edelleen syötävän suloinen, mutta hillitsin itseni ja hymyilin miehelle.

Voi kun minun pikkusiskoni olisi voinut jäädä. Edes vielä yhdeksi päiväksi. Voi kun olisin voinut lähteä hänen mukaansa. Olisin suostunut vaikka asumaan taas äidin ja Jarin kanssa, jos olisin vain voinut mennä hänen kanssaan. Voi miten jouluun tuntui olevan pitkä aika...

Olin epätavallisen synkissä tunnelmissa sinä iltana tallilla. Aluksi ajattelin, etten viitsisi edes vaivautua nousemaan sängystäni ja lähtemään kylmään ulkoilmaan. Lopulta tulin tietenkin toisiin aatoksiin, sillä taisin tarvita kipeästi ihmisiä ympärilleni. Puin siis lämpöisimmän takkini, vähän kulahtaneen piponi ja paksut lapaset, ja lumisadetta uhmaten lähdin yli puolen tunnin taivallukselle nähdäkseni tallilla edes jonkun elävän sielun.

Eikä siellä ollut ketään missään. Crimiksen talon ikkunoissa oli valo. Olikohan hänellä ansaittu vapaapäivä? Autoja ei ollut parkissa kuin pari. Hevoset lepäilivät ulkona, jokainen omassa tarhassaan. Taukotupa oli tyhjä. Ei edes kahvin hajua ollut jäänyt jäljelle. Kun kävelin pois taukotuvasta, huomasin edes Kein ikuisessa lannanluonnissaan, ja jotenkin se sai minut vielä surullisemmaksi ja ahdistuneemmaksi. Juttelemisen sijaan painoin vain pääni ohi kävellessäni ja sanoin hiljaisen hein kengilleni hänen kohdallaan.

Ulkona oli helpompi hengittää. Mutta siellä ei ollut kuin hevosia. Kukaan ei rapsutellut niitä siinä säässä, ei edes Reita, joka tuntui melkein asuvan hevostensa haan aidalla. Kenttä oli tyhjä. Päätin lähteä kotiin.

Silloin joku sanoi minun nimeni, ja käännyin katsomaan. Se oli se uusin tulokas, Ekku, ja hänen hevosensa, joka oli niin musta, että näytti vaaralliselta. Hän kysyi minne olin matkalla, ja hymyili ihan niin kuin olisi halunnutkin nähdä minut. Terve ihminen vastaa sellaiseen hymyyn automaattisesti: niin minäkin tein. Varmasti näytin typerältä virnuillessani sillä tavalla, mutta en osannut muutenkaan. Odotin, että Ekku ja hevonen saivat käveltyä minut kiinni.

"Hyvä, oli täällä sentään joku! Mä jo ajattelin että mä tulin turhaan ja meinasin lähtee kotiin, kun ei ketään näkyny missään", huokaisin Ekulle ja pyyhkäisin vastasataneet olemattomat lumihiutaleet hänen olkapäältään. "Onko edes sulla ollu hyvä päivä? Saanks mä tulla sun kaa tekemään - mitä sä muuten teet?"

Pidin katseeni Chaissa, vaikka vilkuilin vähän väliä hevoseni suuntaan. Sitä ei tuntunut erottuvan pimeästä, vaikka tiesin sen olevan muutaman hassun metrin päässä. Minun pitäisi ostaa heijastimet - ainakin riimu ja ratsastusloimi.

Chain käden lähestyessä, hätkähdin mutta sain pidettyä itseni paikallani. Siitä oli aikaa kun joku oli noin hyvä eleisesti koskenut minuun - vaikkakin vain hetkeksi. Asia oli minulle todellakin iloinen. ”Joo, talli tuntuu olevan todella kuollut tänään. Sää tekee varmasti osansa” sanoin ja vilkaisin pettyneesti ympärilleni. ”Kiitos kysymästä” vastasin Chain kysellessä päivästäni erittäin kohteliaasti. ”Sain purettua viimeisimmät muuttolaatikot ja löysin joulukoristeetkin! Nyt vain toivon, että saisin pöllittyä jostain kuusen oksan joulukuusta esittämään” naurahdin ja katselin Chain aavistuksen synkän näköisiä kasvoja. ”Olin menossa talliin - pois kylmästä - purkamaan tämän” katsahdin oriin joka pyrki haistelemaan Chaita. Pidin kumminkin ohjaksista tiukasti kiinni, eikä ori hirveän pitkälle yltänyt. ”Mielellään, tule pitämään seuraa!”

"Oksan? Ekku nyt ulos ja varkaisiin, ei Jumala laiskoja elätä! Koko kuusi meidän täytyy sulle jaksaa pölliä." En tietenkään ollut ihan tosissani. Minäkin olisin halunnut joulukuusen, mutta Markus oli ehdottomasti kieltänyt. En olisi jouluna kastelemassa sitä ja imuroimassa sen neulasia, eikä Markuksella ollut kuulemma aikomustakaan tehdä kumpaakaan.

Yritin pysyä kaukana Ekun hevosesta. Se yritti venyttää päätään minua kohti aivan varmasti purrakseen tai jotain. Minun oli siirryttävä Ekun toiselle puolelle, kauemmas hevosesta. Jos kyseessä oli musta hirviö, minulla ei ollut periaatteita! Uhraisin iloisesti naiset ja lapsetkin, ettei minua syötäisi. Sitä paitsi ei Ekku tuntunut ainakaan ihan hirveästi pelkäävän sitä hevosta. Minä sen sijaan pidin sitä huolestuneesti silmällä samalla kun kysyin, joko mentäisiin talliin siitä jäätymästä.

"Mä meen varmaan äitin ja Jarin luo jouluksi", kerroin. "Äiti sanoi että Jari korjaa saunaa siellä nyt. Niin että sekin tulee jouluksi valmiiksi. Me aina saunotaan keskellä päivää aattona, ja sitten soitetaan mummalle ja paapalle Skypellä. Tai oikeestaan äiti niille vaan puhuu kun mä ja Jari ei ainakaa osata - mut meinaaksä olla joulun täällä? Vai meetsä kans kotia? Mä ajattelin tulla takasin jo ennen vuodenvaihdetta..." Siinä vaiheessa huomasin taas kerran lörpötteleväni niin, että olin varmasti kamala ja luotaantyöntävä. "Hei puhunksmä taas liikaa? Sano jos mä puhun liikaa", sanoin ja raavin vaivaantuneena niskaani.

Ymmärsin sentään ottaa pipon päästäni ja avata Ekulle tallin oven, niin kuin ihmisen kuuluu. Jes. Yksi piste Chaille esitä normaalia -pelissä.

Hymähdin Chain kommentille kokonaisesta kuusesta ja selitin oksan olevan ihan tarpeeksi tälle vuodelle. ”Haluan vain rauhoittua tänä vuonna. Ensi vuonna sitten kokonainen” kerroin. Katselin mielelläni miehen silmiä, mutta minä kyllä pidin kaikista ihmisistä. Noissa silmissä oli silti jotain erilaista - niin paljon tarinoita muttei halua jakaa niitä.

Chain siirtyessä sivulleni, hillitsin otetta orin ohjaksista. Annoin Ompulle enemmän tilaa liikkua ja lähdimme kaikki kolme kohti oritallia. ”On ihan pirun kylmä” sanoin ja yritin ehkä vähän keventää tunnelmaa. Miksi menin möläyttämään jotain noin tyhmää? Mikä minua vaivasi?

Kuuntelin kohteliaasti kun Chai puhua minkä kerkesi. Katselin maata jaloissani ja pidin silmällä ettei ori lähtisi liian kauas. Ompulla tuntui olevan kiire sisälle. Onkohan silläkin kylmä? Pitäisikö heittää loimi päälle? ”Ei, on kiva kuunnella kun ihmisillä on asiaa! Mutta lupaan keskeyttää kun alat käymään hermoille” vinkkasin miehelle silmää viimeiseen lauseen kohdalla. ”Tänä jouluna pysyn kotona täällä. Suunnitelmissa on valmis porkkanalaatikkoa ja glögiä. Olen ihan yksin Nasun kanssa. Tuijotetaan varmaan jotain turhaa leffaa ja nukutaan koko päivä. Mutta on toisaalta kiva päästä luvan kanssa rauhoittumaan” yritin paikkailla huonoa omatuntoani. Minä haluaisin kotiin ja valmiiseen ruokapöytään, mutta en tiedä ketä kotona odottaisi. Niimpä jään tänne Nasun kanssa. Sitä paitsi, olin suunnitellut ostavani viiniä. Sitä kallista lemppariviiniä ja juovani koko pullon. Mutta sitä en sanoisi ääneen - vaikuttaisin alkoholistilta.

Kiitin Chaita oven avauksesta kauneimmalla hymylläni mitä vain sain esiin. Kävelin Ompun karsinan luokse ja päästin orin ovesta sisälle. Osiris kääntyi ja antoi minun ottaa suitset pois. Pujautin nopeasti riimun tilalle ja avasin satulavyön. ”Kuinka paljon sinä tiedät hevosista? Taisiis - haluatko kokeilla vaikka harjausta?” Kysyin Chailta joka oli karsinan ulkopuolella. Samalla nostin satulan pois ja asetin sen karsinan ulkopuolelle. Avasin tottunein liikkein harjakopan ja nappasin sieltä yhden harjan. Jäin seisomaan ovelle ja tarjosin harjaa Chaille. Pistin kauneimman pyyntöilmeemi peliin. ”Voin sitoa pojan kiinni ja olla koko ajan tukenasi, jos haluat” lisäsin.

No niin. Yksi miinuspiste Chaille esitä normaalia -pelissä. Mikähän se ihmeellinen niiskaisu tai jokin muu outo ääni oli, jonka sain aikaan kun Ekku hymyili minulle? Pudistelin päätäni ja aloin roikkua Ompun karsinan kaltereissa. En minä oikein tiedä, mitä edes odotin siinä. Varmaan rupattelua, joka hävittäisi kaikki pikkusiskoajatukset siltä illalta. Kai halusin kuunnella mitä tahansa puhetta. "Jos sulla on kerta porkkanalaatikkoa, mä voin tulla auttaan syömisessä. Jos sä et kerran halua mun kaa kuusivarkaisiin", ehdin sanoa. Taas tuli puhuttua ensin ja ajateltua sitten. No jaa. Jossain vaiheessa se kuitenkin paljastuisi, etten ole aina ihan viisas. Parempi varmaan ennemmin kuin myöhemmin, päätin.

Ja taas se kysymys - paljonko tiesin hevosista. Sillä kertaa en kuitenkaan hermostunut siitä. Nauroin ja pudistin päätäni. "Mä en osaa mitään", kerroin auliisti, koska se oli varmasti jo päivänselvää. "Mutta voin mä harjata, jos se ei pure ja jos sä lupaat varmasti suojella mua", sanoin Ekulle ja tartuin hänen ojentamaansa harjaan. Miksi iskin silmää? "Varsinkin kun niin kauniisti pyydät. Sanooko joku sulle muka joskus ei?" Koska sä olet niin suloinen, jatkoin ajatuksissani, mutta sen verran ymmärsin, ettei sitä sanota ääneen.

Sen hevosen karva oli laadultaan pehmeämpää kuin Lassen, jota olin varmaan eniten harjannut. Ei kuitenkaan niin pörröistä kuin Snorren, joka taisi olla ensimmäinen hevostuttavuuteni. Harja sillä oli paksu, ja yhtä musta kun Mayan harja oli varmasti joskus ollut. Huomasin piirteleväni sormella hevosen kylkeen harjaamisen sijaan, ja jatkoin nopeasti kunnollista harjaamista. Hevonen oli niin matala, että saatoin aina välillä vilkaista Ekkua sen selän ylitse. Minulla ei ollut aikomustakaan mennä sen pään lähelle. Sillä saattoi olla torahampaat, kun se oli niin mustakin.

"Mä tuun sit kattoon kun sä meet tällä olympialaisiin", sanoin ja virnistelin Ompun selän ylitse. "Tai ei", jatkoin nopeasti.  "Leikitään että mä sanoin jotain muuta. Jotain viisaampaa. Hei, sovitaan että mä kysyin sittenki että paljonko sä sitten tiedät hevosista? Niin paljo että sulla on sitte joskus oma talli?"

”Mä lupaan suojella sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä” Jaha, päätin sitten laulaa. Hyvä Ekku! Sidoin Ompun kaltereihin kiinni riimunnarulla ihan vain varmistaakseni seuralaisen viihtyvyyden. Yleensä en sido hevostani, tai jos sidon, todella löysälle. Nyt laitoin orin kumminkin kohtuu kireälle. Miehen kysyessä, sanoiko minulle joku ei äännähdin mjeh-äänen ja kohautin toista olkaani.

Chain harjatessa hevosta, siirryin orin toiselle puolelle selvittämään sotkuisen tuntuista harjaa sormin. Kai minä jäin tuijottamaan miestä liian kauaksi aikaa kun tämä vähän väliä vilkuili. Ei, nyt et saisi lehahtaa punaiseksi. Lopeta! Käskin itseäni ja yritin keskittyä selvittämiseen.

Kerkesin jo hymyillä Chain kertoessa olympialaisista. Korjausliikkeen jälkeen kohotin katseeni mieheen ja kerroin; ”ukkini on opettanut minulle kaiken mitä tiedän. Sairauksien kanssa olen ihan pihalla, mutta ymmärrän komistuksien olevan eläviä olentoja. Ne kertovat todella paljon eleillään ja niitä pitää osata vain lukea. Katso nyt tätäkin, kun pää on tuolla lailla suurin piirtein linjassa selän kanssa ja korvien ollessa eteenpäin, hevonen on rentona. Melkein voisin väittää, että Osiris on unessa ja uneksii porkkanapellosta” sanoin, nyökkäsin hevosen pään suuntaan ja väistin kysymyksen omasta tallista. ”Mutta tottahan toki sinä tulet kisojani katsomaan - olet mun heppapoika!” Sanoin ja käännähdin mieheen päin. Hymyilin tälle ja toivoin etten ollut aivan punainen.

Rupesin letittämään orin harjaa, sillä en halunnut häiritä Chain puuhia. ”Osiriksen ei tarvitse kiiltää puhtautta, kunhan otat vain suurimmat liat pois” ohjeistin ja keskityin letin tekoon yhä tiiviimmin. ”Harjakopassa on pääharja, jos haluat kokeilla. Tai kaviokoukku - ihan miten vain” jatkoin ohimennen.

Oikein katsoin sitä hevosta. Pää linjassa selän kanssa ja korvat eteenpäin... Olin opetellut Snorren kanssa hevosten kielen alkeita. Tiesin miten se sanoi kiitos päätään nyökyttelemällä, kun uskalsin syöttää sille porkkanaa. Ja muutaman muun asian. Mutta kun tämä hevonen oli yhtä musta kuin kuollut tähti tai sokea piste. Se teki siitä minun mielestäni niin hurjan näköisen. Oli outo ajatus, että se olisi rento ja tyytyväinen.

Eksyin taas eläinten, varsinkin norsujen kieltä koskeviin ajatuksiini. Siihen miten norsut pitävät toisiaan kärsistä ja hännistä samalla tavalla kuin me käsistä. Ja miten ne koskettelevat toistensa korvia. ...miten ne surevat, kun joku kuolee. Ja miten pienet orvot norsuvauvaparat pitelevät itseään korvasta, kun niiden äiti ei enää olekaan siinä...

Havahduin siihen kun Ekku sanoi minun olevan hänen heppapoikansa. Se tuntui samalta kuin halaus. Sellainen halaus, kun joku paina kasvonsa kaulaani vasten, ja hänen hengityksensä kutittaa, ja minua alkaa naurattaa. Unohdin pikkusiskoajatuksiani ympäröivän synkkyyden ja pujahdin hevosen hyvin vaarallisennäköisen pään alta sen toiselle puolelle. Harja putosi koppaansa. Ajauduin usein tyttöjen maskotiksi tai lemmikiksi. Ja rakastin sitä joka kerta ihan hirveästi. Tartuin Ekun käteen hetkeksi molemmin käsin. Meniköhän nyt se hieno letti muuten pilalle? Noh...
"Kiitos. Mä tuun sit kans", lupasin ihan vilpittömästi.

Kun minun olisi kai sitten pitänyt lopulta tehdä ihan oikea harakiri käyttäen välineenäni joko hevosen purevaa päätä tai potkivia jalkoja, koin olevani ihan liian nuori kuolemaan vielä. Toisaalta minulla oli myös samanlainen olo kuin pikkukakaralla, joka yrittää päästä Siistien Tyyppien ^TM ystäväksi. Että pitäisi tehdä jotain tyhmää ja villiä, ja tehdä sillä tavalla Siisteihin Tyyppeihin ^TM vaikutus. Niin kuin uhrata itsensä hevosen kavioille. Epäröin, mutta päätin lopulta kuunnella itsesäilytysvaistoani ja olla nolo.
"Mä en oo ikinä - tai siis mä en uskalla", irvistin. Laskin käteni pois niskastani, minne se oli itsenäisen päätösentekonsa jälkeen taas noussut. "Mä pelkään et toi potkii tai puree mua, ja jos se vaikka potkii mua polveen niin mä en voi pelata kesällä. Sit me varmasti hävitään Härmänkin joukkueelle." Purin huultani ja pelkäsin etäisesti, että hän ajattelisi minun olevan idiootti, kun en osannut ihan oikeasti mitään.

Halusin halata Chaita. Halusin halata ja rutistaa ja... ”Tuo oli lupaus” miltei kuiskasin hymy ainakin korvissa asti. Päästin letistä irti ja yritin hillitä itseni, jotten vain syöksyisi tuon miehen kaulaan. Mutta sitten kipeät muistot iskivät puun takaa ja ilmeeni taisi synketä muutaman asteen. Kaikki se pelko sai minut päästämään pojan kädestä irti. Edelleen hymyillen jatkoin letin tekoa. Miksi en vain voinut halata Chaita? Miksi kaikesta pitää vetää tällainen show.

Katselin silmät tuikkien pojan vaivaantuneisuutta, mutta käänsin katseeni takaisin lettiin Chain laskiessa käden niskasta. Kuuntelin tarkkaan mitä asiaa miehellä oli. Irrotin otteeni letistä ja käännyin herran puoleen. ”Kuvittele Omppu omenana. Pyöreä pallo - ” sanoin ja taputin hevosen mahaa ”Jossa voi asustaa matonen. Jos autan sua putsaamaan kavion? Lupaan olla koko ajan sinun ja hevosen välissä, sinun ei käy kuinkaan. Tai kuolen yrittäessäni” jatkoin päättäväisesti ja nostin kaviokoukun kopasta. Katselin Chain ajatusten myllyä ja hymyilin. Tuo on vain suloista, voin melkein aistia kaikki ajatukset.

”Tässä on hevosen kavio. Sillä se kävelee” sanoin ja osoitin jalkaa. ”Mutta varmasti tiesit sen jo” jatkoin äkisti vaivaantuneena. ”Katsos, minä näytän ensimmäisen kavion. Nostan sen ylös näin” nojasin hevoseen ja liu’utin kättäni alas jalkaa pitkin. Ori nosti kavion kauniisti ja rukoilin sen olemaan yhtä kiltti kuin aina. ”Sitten sinä tulet tähän viereeni ja putsaat kavion - näin” jatkoin ja näytin Chaille. Toivoin etten ollut tyrinyt tai antanut vaikutuksen että opettaisin viisi vuotiasta.

Ekun mielestä olin lapsellinen ja rasittava. Niinhän sen täytyi olla. Kaikki aina tykkäsivät, kun pidin heitä kädestä. Paitsi ne, jotka pitivät minua muutenkin ärsyttävänä. Niin kuin Reita ja Ekku. Varmaan sen ajatuksen vuoksi suostuin tarttumaan kaviokoukkuun. Jollainhan minunkin piti näyttää, että sentään pystyn oppimaan jotain uutta, enkä siis ole ikuisesti näin ärsyttävä ja toistaitoinen.

Siinä se oli. Jalka jolla hevonen kävelee. Tyrskähdin, mutta kohotin sitten kaviokoukkua niin kuin miekkaa ja yritin venyttää kättäni oikein pitkäksi, jotta saisin puhdistettua kavion niin että pääni ja polveni olisivat mahdollisimman kaukana siitä sitten kun hevonen kuitenkin lopulta potkisi. Ai että kun hirvitti. Eräisiin kotibileisiin eksyi kerran huumeidenkäyttäjä, joka oli ihan sekaisin, ja jota pidin käsivarresta kiinni. Höpötin hänelle, puhuin ja puhuin jotta saisin hänet pidettyä rauhallisena ja paikallaan niin kauan, että poliisit tulivat. Se pelotti minua vähemmän.

Sen nimi oli säde, sen nahkaläpyskän, joka köllätti siellä kavion keskellä. Sitä ei saanut yrittää kaivaa irti. Kengän reunojen lähelle oli tarttunut lunta ja jotain rapaa, mutta ei siellä kavionpohjassa oikeastaan muuta ollut. Olin oikeastaan kuvitellut, että kavionpohja olisi litteä niin kuin kengänpohja, koska siltä se todella valokuvissa ja lasten piirustuksissa näytti.

Meinasin saada sydänhalvauksen, kun se hevonen liikautti jalkaansa nykäysmäisesti. Elämäni vilisti jo kuvina silmieni ohitse, mutta olin niin ässä jätkä, että uskalsin palata takaisin kaviokoukkuhommiin karsinan seinän viereltä, jonne asti olin pelästyttyäni hypähtänyt.

"Noni! Valmis!" ilmoitin voitonriemuisena, kun toisen puolen kaviot oli siivottu. "Hyvä poika nong", kehuin itseäni ja taputin päätäni. "Enkö oo hyvä poika?" Se siitä pyrkimyksestä, olla vähemmän lapsellinen ja ärsyttävä. Hymyilin kuitenkin, koska sellainenhan minä oikeasti olin, enkä tainnut haluta olla muunlainen. "Sulla on yhtä paljo tukkaa kun sun hevosella", kerroin Ekulle heti kun ajatus pälkähti päähäni ja siirryin hevosen toiselle puolelle valmiina puhdistamaan senkin puolen kaviot, kun en ollut vieläkään kerran kuollut.

Katselin tarkkana Chain työskentelyä. En voinut olla muistamatta aikaa, jolloin itse olin opetellut ukin kanssa kavionputsausta. Toki, olin silloin ehkä kuuden ja innoissani, Chai näytti pelkäävän. Tuo keskittynyt ilme sai silti sydämeni sulamaan vahaksi ja annoin miehen jatkaa hommia kaikessa hiljaisuudessa.

Kun olimme toisen puolen kaviot saanu putsattua, mielessäni kävi ajatus että antaisin Chain itse kannatella kaviota. Hylkäsin sen kumminkin pian, sillä sain sen verukkeella syyn olla lähellä tuoksuvaa miestä. Tuoksuvaa? Mistä minä tiedän onko tuo ominaishaju vai hajuvesi. Tämä oli nyt todella noloa.

Naurahdin ääneen Chain kehuille ja nostin kämmeneni. Taputin miehenalkua olkapäälle ja katsoin syvälle silmiin. ”Olet kyllä!” Siirsin käteni pois ja jatkoin ”susta tulee vielä ihan mestari!” Seisoin tasaisesti kahdella jalalla ja katsoin edelleen miestä silmiin. Vilautin hampaitani hymyillessäni ja kuuntelin Chain tokaisia hiuksistani. ”Ai kiitos” naurahdin ja suin automaattisesti korkeaa ponnariani. Molemmilla käsillä otin ponnarista kiinni ja kiristin sitä. Laskin paitaani joka oli noussut ja avasin hupparini vetoketjun.

Jatkoimme vielä ylpeinä toisen puolen hevosen kavioista ja katselin kuinka ylpeä Chai voi olla itsestään - ja syystäkin! Voitti pelkonsa ja oikeasti yritti! ”Kiitos avusta” sanoin ja halusin halata miestä. Pistin käteni taskuihin ja hymyilin. Vedin toisen käden kuitenkin takaisin ulos ja heilautin sitä tavaroiden suuntaan. ”Mä voisin viedä tavarat pois ja mentäisiinkö vaikka kahville sen jälkeen?” Kysyin ja käännähdin mieheen. Ori oli siirtynyt niin, että seisoi takanani ja tönäisi minua turvallaan ehkä hieman lujaa. Horjahdin muutaman askeleen eteenpäin.

Kauneinta ihmisissä ovat silmät ja se, miten kaikki viestivät tietämättäänkin koko ajan katseensa, kasvojensa ja vartalonsa suunnalla jotain. Kun joku katsoi minua avoimesti silmiin ja hymyili, niin kuin Ekku silloin, se tuntui vähän samalta kuin jos olisin kantanut selässäni pitkään painavaa reppua ja olisin tottunut sen painoon, ja sitten joku päättäisi yhtäkkiä tarttua siihen ja kannatella sitä hetken. Sellaiselta, että sen hetken oli ihanaa hengittää syvään ja hymyillä. Jotkut sanovat, että ihmisiä on vaikeaa katsoa silmiin. Minulle se on helppoa. Yleensä. Jos siis kyseessä on nimen omaan ihminen, eikä esimerkiksi Kei. Mutta häntä en saanut ajatella: sen sijaan piti puhdistaa loputkin kaviot ja elää tässä hetkessä.

Ja ai kun minulla olikin iso ja rohkea olo, kun kaikki neljä kaviota oli puhdistettu! Tiesin sen olevan aika naurettavaa. Kaikki muut puhdistivat kavioita yhtenään. Mutta minä en ollutkaan kaikki muut. "Kiitos", sanoin tarkoittaen Ekun kärsivällisyyttä ja opetusta, ja jotenkin kai Keitä ja aiempia pikkusiskoani koskevien ajatusteni takia taisin olla sekavassa mielentilassa. Sekunnin verran ajattelin kai, että olisi sopivaa silittää peukalolla Ekun poskea. Mutta sitten hän työnsi kätensä taskuihinsa. Se sai minut järkiini toivottavasti tarpeeksi ajoissa, niin että se toivottavasti näytti ihan normaalilta, kun taputin hänen käsivarttaan.

"Joo, mä voin kantaa ton satulan", suostuin heti kahvitteluun, vaikka en osannut juoda saati keittää kahvia. Olin jo astumaisillani ulos karsinasta, mutta sitten se hirviöhevonen yritti kai hyökätä tai jotain. Ainakin se puski Ekkua selkään niin kovasti, että automaattisesti otin hänestä kopin ja kävelytin vielä pari nopeaa ja säikähtänyttä askelta kauemmas siitä hevosesta. Halusin pois sen hevosen läheltä, mutta siinä säikähtäneessä mielentilassa en saanut karsinan ovea aukeamaan yhdellä kädellä haparoidessani.

Osiris työnsi minut suoraan Chain syliin. Chai peruutti ja minä olisin vain halunnut jäädä siihen. Keräsin ruhoni takaisin omille jaloilleen ja käännyin oriin päin ”mikä amori sinusta on tullut?” Sanoin ja nauroin. Käännyin takaisin Chaihin ja ilmeeni vakavoitui heti. Astuin lähemmäs miestä ja painoin pojan syliini ja halasin molemmilla käsillä. ”Ei hätää, ori vain yritti saada herkkua - ei se tarkoittanut pahaa” sanoin ja peräännyin jotta näkisin Chain ilmeen. Liu’utin käteni hänen käsiinsä ja katsoin niin rauhallisesti silmiin kuin vain osasin. ”Ehkä sillä on jotain ylimääräisiä aisteja” sanoin, vilkaisin oria ja hymyilin.

Avasin toisella kädelläni karsinan oven ja päästin Chain ensin ulos. Suljin oven perässämme ja halusin halata Chaita uudestaan. Yritin puhua itselleni järkeä mutta epäonnistuin. Nappasin taas Chaita kädestä ja kysyin ohimennen ”Juotko sinä kahvia? Jos näytät missä kahvipurut on niin mä osaan keittää ihan killerikahvia.” Taisin astua lähemmäs Chaita ja suunnitella jo jotain aivan liian pikaista. Yritin korjatani liikkeeni ja kumarruin nostamaan harjakopan maasta - edelleen miestä kädestä pitäen.

Kun välitön vaara oli ohitse, hän halasi minua, eikä se ollut samanlaista kuin muiden kanssa. Ei niin kuin jalkkisjoukkueen poikien kanssa kun tein maalin ja he juoksivat minua päin ja törmäsivät minuun niin että ilmat menivät pihalle ennen kuin halasivat hyppien niin riehakkaasti, että pääni meinasi irrota. Vaikka jotenkin minun olikin yhtä vaikea hengittää, kuin heidän halauksessaan, koska jotenkin tämä kerta oli jännittävä. Eikä se ollut sellaista kuin muiden tallityttöjen kanssa, jotka halasivat minua automaattisesti niin kuin syliinsä hypännyttä kissaa, niin kuin olisin oikeastaan jokin lemmikkieläin enkä ihan oikea ihminen. Vaikka jotenkin se tuntuikin yhtä suloiselta kuin heidän halauksensa. Eikä se ollut sellaista kuin äidin virallisentuntuinen selkään taputtava löyhä halaus, jolla hän ilmaisi että jälkeläisiään kuului rakastaa aina kaikesta huolimatta. Vaikka jotenkin se tuntui yhtä asiaankuulumattomalta, vaikkakin ihan eri tavalla. Eikä se ollut edes niin kuin Maxin humalainen halaus silloin jokin aika sitten, kun olimme molemmat juoneet liikaa ja rakastimme hetken kaikkia. Vaikka se tuntui yhtä spontaanilta.

Se oli sellainen halaus, joka sai minut huokaisemaan ja punastumaan ja koskettamaan salaa hänen hiuksiaan ihan sekunnin verran ja nuuhkaisemaan varovasti miltä hän tuoksui ja sitten menemään sillä tavalla vähän sekaisin, että en osannut sanoa hetkeen oikein mitään. Vastata vain Ekun katseeseen vähän kulmieni alta. Epäilin tietäväni, mitä siinä oli meneillään, mutta sitten syytin itseäni heti omahyväiseksi ja lievästi vainoharhaiseksi. Ekku oli vain ystävällinen. Saatoin ihan hyvin rentouttaa hartiani, hymyillä hänelle ja pujahtaa sitten ulos karsinasta. Kieltäytyä murehtimasta turhia. Koska ei siinä ollut mitään meneillään. Olinhan sentään vähän tyhmä ja lapsellinen, enkä edes niin pitkä ja vaalea että olisin voinut sillä korvata sen niin kuin Markus. Tyhmä Chai.

Nostin Ompun satulan syliini. Tuin sen lonkkaani vasten yhdellä kädellä, jotta saatoin nostaa suitset vielä sen päälle. Sitten Ekku tarttui käteeni. Yritin karistaa viimeiset vainoharhaiset ajatukseni mielestäni.
"Ehkä nyt yhden kupillisen voin juoda. Jos on kerta killerikahvia", sanoin hänelle. Äiti sanoi, että kaikki aikuiset ihmiset joivat kahvia. Kahvin kanssa seurusteltiin. Sillä tavalla saatiin ystäviä. Minä siis joisin kahvia.

Kävellessämme pujottelin sormeni Ekun sormien lomaan, enkä ajatellut yhtään äitiä ja pikkusiskoa.

Matka karsinan luota varustehuoneeseen päättyi aivan liian pian. Minun oli pakko irrottaa käteni, jotta saisin oven auki. Vaikka oikeasti olisin halunnut jäädä seisomaan siihen paikalleni käsi hänen kädessään. Mutta sen sijaan avasin oven ja astuin sisään. Laitoin harjakopan paikalleen ja kerroin Ompun tavaroiden säilytyspaikan Chaille. Katselin hänen laittaessa satulan paikoilleen ja kai minä jäin odottamaan siihen vastausta katseeseen.

Minusta tuntui siltä, että minun pitäisi avata hiukseni ja yrittää kohentaa ulkonäköäni. Aivan kuin pesäpallolla olisi lyöty kasvoihin - jotain olisi tehtävä. Otin oikealla kädelläni ponnarista kiinni ja vedin sen pois. Kiitin ylintä voimaa, että omistin liukkaat hiukset. Ravistin päätäni hieman ja asettelin hiuksia toisella kädelläni. Olisin halunnut Chain käden takaisin omaani ja olisin halunnut halata häntä kovasti. Sen sijaan lehahdin varmasti paloauton punaiseksi ja laskin katseeni kenkiin. Yritin epätoivoisesti viedä ajatukseni muualle ja nojasin seinään. ”Jos sä et tykkää kahvista, niin kokeile laittaa hunajaa” mitä hittoa Ekku? Mistä toi nyt tuli? Jännitin jokaisen lihaksen mitä omistin ja jäin siihen. Selkä vasten seinää, hiukset sotkuisena olkapäillä ja takki auki. Laitoin vasemman käteni taskuun ja pyörittelin sytkäriä. Uskalsin kohottaa jonkin verran katsettani, niin että näkisin Chain reaktion kulmakarvojeni alta.

Satula piti laittaa telineeseen nokka edellä. Satulavyö piti nostaa sen päälle. Suitsia ei saanut jättää satulan päälle, vaan ne piti viitsiä nostaa omaan koukkuunsa, ja mieluiten niin etteivät ne mene solmuun. Niin että ohjatkin ovat kunnolla naulassa. Sen verran minäkin jo osasin.

”Jos sä et tykkää kahvista, niin kokeile laittaa hunajaa”, Ekku kehotti, ja minä kohdistin taas katseeni häneen.
Hunajaa? Kahviin? Eikö sitä laitettu teehen? Oliko Ekku ihan ajatuksissaan? Vai tuliko sille huono olo, kun se katsoi minua niin erikoisesti? Siristin silmiäni ja yritin pienen hetken saada selvää siitä, oliko hän ihan terve. Mutta kai aikuinen ihminen osaisi sanoa, jos tarvitsisi jotain?

"Sulla tosiaan on paljo tukkaa", sanoin taas, kun en halunnut varmistaa, sopiko hunaja muka kahvin. Ja se tukka, se meni epäsiististi joka suuntaan. Minulle tuli sama pakkomielteinen olo kuin aina silloin, kun näen huonosti sekoitettuja dippejä sipsiä varten. Sellainen että vaikka maksaisin siitä, että saisin hakea lusikan ja vähän sekoittaa. Sellainen, että hainkin, jos sellaista tapahtui silloin kun paikalla oli vain tuttuja, joiden uskoin hyväksyvän pakkomielteeni. Niin kuin nyt: Ekku ei ollut edes nauranut silloin kun olin sanonut, etten osaa enkä ymmärrä mitään hevosista. Tai kun olin säikähtänyt Omppua sen omassa karsinassa, kahdesti vieläpä. Saatoin siis sen kummempia ahdistumatta ojentaa käteni, siirtää hänen hiuksensa olkapäiltä selän puolelle ensin toiselta ja sitten toiselta puolelta, ja pyyhkiä vielä irtokarvat hänen kasvoiltaan.

"Ootsä ihan kunnossa? Sun posket on punaiset?" kysyin kuitenkin vielä varmuuden vuoksi. Minun oli kumarruttava, jotta sain haettua häneen kunnollisen katsekontaktin ja hymyiltyä. Ja sitten tarjosin hänelle käsivarttani ja kumarsin piloillani vähän, niin kuin tapasin aina tehdä Kirstulle, jos meillä oli sama matka. "Sun piti juottaa mulle kahvia."

Katsoin Chaita silmiin ja vastasin olevani vain rasittavan nopea punastuja. ”Aina ja kaikesta ihan sama mikä päivä, kenen kanssa tai miksi.” Tartuin tarjottuun käsivarteen ja siirsin painon jaloilleni. Painauduin mieheen niin paljon kuin vain pystyin kävelyn ja muun ohella.

”Killerikahviin voi laittaa hunajaa, se on vähän eriasia kuin sokeri - ja terveellisempääkin” sanoin. ”Et vain olisi ensimmäinen joka epäilisi mua, mä laitan aina hunajaa kotona kahviin” vastasin Chain hieman epäilevään katseeseen. Hidastin kävelyä vaikka ulkona oli kylmä, halusin nauttia joka hetkestä jonka sain olla lähellä. Vaikka mieltä painoi entiset pelot ja kivun huudot, tunsin olevani turvassa tässä. Minua ei kiinnostanut enää kuinka pimeää oli tai tekikö mieleni tupakkia vai ei. Minä vain kävelin.

Taukohuoneeseen päästyämme riisuin takin ja laitoin sen naulakkoon. Huoneessa ei ollut ketään muuta - onneksi. Kävelin kahvinkeittimen luokse ja toivoin Chain tulevan perässä. ”Onko purut ja suodatinpussit missä?” Kysyin ja vedin kahvikeitintä lähemmäs itseäni.

"Ai. No sitten mä ymmärrän. Mä oon samanlainen."

Ulkona oli jo hämärämpää. Vaikka ei talven pimeys minua varsinaisesti haitannutkaan. En ole syysmasentuja. Kun kävelimme hiljaisuudessa lyhyen matkan tallista toiseen, ajattelin epäselvästi, miten en olisi vaikka pari vuotta sitten voinut uskoa, että olisin nyt juuri siinä. Siis ylipäätään en olisi ajatellut ikinä päätyväni hevostallille, mutta että minulla olisi käsipuolessani nätti tyttö. Olisin nauranut päin naamaa, jos joku olisi väittänyt sellaista. Osasinhan puhua vain muiden poikien kanssa, enkä ollut niin komea että tytöt olisivat ikinä jättäneet sen seikan huomiotta. Sillä hetkellä puolestaan en ollenkaan uskonut, että kahviin voisi laittaa hunajaa, ja sanoinkin sen kyllä kuulostavan erikoiselta ratkaisulta.

Kukaan ei ollut käynyt keittämässä kahvia taukotupaan. Kuoriuduin takistani.
"Purut ja suodatinpussit? En mä tiedä... En mä ikinä keitä kahvia", sanoin Ekulle. "Pitää varmaan ettiä." Availin ovia summanmutikassa. Astiakaappi. Keksejä. Lusikoita.

"Mihin sä menisit, jos sä olisit kahvinpurua", kysyin Ekulta ja pukkasin häntä kyynärpäälläni käsivarteen vastausta odottamatta. Seuraavan kaapinoven takaa löytyi purkillinen sikapahoja kaneliässiä, joita kukaan ei ollut vieläkään syönyt - ja niiden päältä puolitäysi taiteltu Juhlamokkapaketti, muutama suodatinpussi ja musta mittalusikka. Niin ja muuten myös Weetabix-paketti, jossa oli keltainen post-it -lappu, jossa luki Stinan henkilökohtaista omaisuutta. Mutta se ei liittynyt mitenkään kahvinkeittoon. Kunhan sai taas minut harhautettua ja käymään jotenkin tyhjäkäynnillä taas hetken aikaa.

"No niin. Nong katsoo miten keitetään killerikahvit. Näytä", sanoin Ekulle hymyillen ja nojauduin selkä edellä tasoa vasten, jotta saatoin katsella häntä.

Hymyilin Chain pukkaukselle. Nostin kahvipannun paikaltaan ja laskin siihen vettä. Kippasin vedet säiliöön ja laitoin suodatinpussin paikalleen ja laski mitallisia puruja pussin sisään. Tunsin Chain katseen koko ajan, mutten tohtinut kääntyä. Pyyhkäisin kädelläni hiukset korvan taakse ja napsautin kahvinkeittimen päälle. Käännyin Chaita kohti. ”Nong, onko se sun sukunimi?” Kysyin mieheltä ja työnsin tasolta itselleni vauhtia kohti sohvaa. Istahdin toisen jalkani päälle ja tein tilaa Chaille. Katsoin häntä kutsuvasti ja oi kuinka toivoinkaan hän istuvan aivan viereeni. Kahvin poristessa tunsin rauhoittuvani ja uskalsin jo katsoa Chaita päin ja hymyillä.

Mieleni yritti vallata kaikki muistot entisestä elämästä ja yritin kovasti niitä työntää pois. Olin muuttanut toiselle paikkakunnalle, aloittaakseni alusta. Olin tankannut autoni tankin täyteen ja istuttanut Nasun apukuskin paikalle. Olin käynnistänyt auton ja vain kaasuttanut pois. Olin ajanut summan mutikassa ja jotenkin löytänyt itseni uuden hevosen omistajana. En minä edes tarvinnut hevosta, minulla sujui hyvin Nasun kanssa kahdestaan. En minä kaivannut ketään elämääni. Mutta Ompun papereiden allekirjoituksen jälkeen olen vain mennyt sinne menny on päässyt. Hukkasuolle päästiin ja nyt istun sohvalla miehen kanssa. Odotan että kahvi tippuisi, enkä kyllä haluaisi olla missään muuallakaan.

Se oli tarkkaa se kahvinkeitto. Kyllä minä tiesin, miten kahvipannu toimi. Että vesisäiliöön tulee vettä, ja sitten suodatinpussiin tulee veden määrään nähden sopiva määrä mittalusikallisia puruja. Ei se ollut oikeasti kauhean kiinnostavaa, jos ei ollut viisivuotias. Roikuin siinä silti, ja opettelin ulkoa Ekun ilmeitä ja tahattomia eleitä. Uskalsin tehdä niin, koska hän ei tahtonut katsoa minua.

Kun hän lähti sohvalle, kävelin perässä. Olisin aina halunnut istua ensimmäisenä. Istuin aina samaan nurkkaan, ja tein sitten päätelmiä ihmisen persoonasta sen mukaan, minkä paikan hän itselleen valitsi, jos kaikki olivat tyhjiä. Kirstun ja Crimiksen sain houkuteltua viereeni räpyttelemällä ripsiä. Mutta Reita istui aina kauimmaiseen nojatuoliin ja vielä nojautui minusta poispäin, räpyttelin sitten mitä tahansa.

"Mä oon Paithoonbuathong", sanoin nopeasti ja istuin Ekun viereen. "Sen täytyy olla joku kielentaivuttelusanaleikki. Niinku vesihiisi ja mitä näitä nyt on. Mielummin mä olisin sit vaikka se Nong. Tai Vatanen. Tai edes Meesang niinku äiti..." Ja sitten olin taas upota sitä toista Meesangia, siis pikkusiskoani koskeviin ajatuksiini, ja hetken minulla oli niin ikävä että oli pakko puristaa silmät kiinni j halata itseään ihan puolen sekunnin ajan, jotta pääsisin siitä yli.

"Arvaa onko ollu kivaa olla Paithoonbuathong", hymähdin sitten. "Mun peliverkkareis ja asunnon oves lukee Buathong kun muuten tarvis kaks riviä lisää kirjotustilaa!" Ei tosiaankaan ollut kivaa olla Paithoonbuathong, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, miten pitkä tai vaikea se nimi oli. "Vaikka ei sullakaan taida olla kaikkein tavallisin etunimi. Monta kertaa sä oot ollu Nekku?"

”Paithoo... Ymmärrän.” Kuuntelin Chain kertomusta ja jäin kiinni pelihousuihin. En kirjaimellisesti, mutta eikö hän ollut aikaisemminkin sanonut pelaavansa jotain? Jalistako se oli? ”Mä voin kertoo sulle salaisuuden, jos lupaat olla kertomatta” sanoin pojan kysyessä nimestäni. Odottamatta vastausta jatkoin ”Ekkuhan ei ole oikea nimeni, mutta käytän sitä kaikkialla. Virallisesti olen Essi Kerttuli, mutta en tunne oloani yhtään Essiksi. En mä näytä Essiltä - mä olen Ekku” sanoin ja käänsin pääni Chaihin päin ja hymyilin. ”Et ikinä usko, kuinka monta kertaa olen ollut Nekku!” Nauroin.

Taisin minä vähän kääntää painoani poikaan päin, mutta täysin tietämättä. Olisin halunnut vain nojata hänen olkaansa vasten ja jäädä siihen. Heräsin ajatuksesta kun tajusin kahvin porinan loppuneen. En silti halunnut nousta vielä. Katsoin Chaita ja hymyilin. ”Mä haluaisin kysyä niin paljon susta, mutta en tiedä mistä aloittaa” naurahdin. ”Aloitetaan vaikka siitä, että mikä on sun lempiväri?” Halusin tutustua tuohon ilmestykseen.

Vastasin siihen hymyyn. "No joo. Eikö kaikki Essit oo pieniä ja valkoisia? Vähän niinku kaikki Kimmot on kaljuja", myöntelin. "Mä oon Passakorn, eli Aurinko, niinku mun isovaari, mutta ei kukaan ottais mua enää vakavasti jos mä kulkisin ympäriinsä ja sanoisin että mä oon Passakorn Paithoonbuathong", kerroin ja nauroin päälle. "Sitä paitsi kaikki muutenkin sanoi mua aina Chaiksi. Se tarkottaa poikaa tai hymyä, riippuu vähän."

Kun katsoin Ekkua silmiin, sanoin taas jotain sellaista, jonka olisin tarkemmin ajatellen voinut jättää sanomatta. Mutta meni jo.
"Toisaalta sä voisit kyllä olla ihan hyvin Essi. Eikö se tarkota tähteä?"
Sen jälkeen kuitenkin rykäisin ja katselin sormieni esittämää mielenkiintoista kynsinauhannyppimisnäytelmää. Hyvä etten ollut sanonut mitään oikeasti todella idioottimaista. Vaikka jotain siitä että aurinkokin on tähti. Puoli pistettä Chaille esitä normaalia -pelissä!

Se oli hämmentävää, että joku kiinnostui minusta. Halusi tietää minusta. Kyllä minulta kysyttiin välillä, millaista on ollut asua siellä Koreassa, missä en siis ole ikinä käynytkään, mutta oikeastaan kaikki mielenkiintoinen loppui aina siihen. En ollut kai siksi ikinä ajatellut, mikä minun lempivärini mahtoi olla. Sanoin umpimähkään että oranssi, koska se taisi olla totta. Minulla oli sellainen olo, etten oikein osannut keskittyä. Ihan niin kuin minustakin olisi tullut Kei joka tarvitsi tupakkaa.

"Mut se kertoo ihmisestä enemmän, mikä on sen lemppari Disneyn piirretyistä", sanoin jotenkin varovasti omille käsilleni. Tarkoitin tietenkin kysyä sitä Ekulta. Olin unohtanut jo killerikahvin. Ja kai käytöstapani.

Chai kertoi nimeni tarkoittavan tähteä. En ollut ikinä ennen kuullut asiasta, minulle nimeni oli vain joku jonka olisi pitänyt tuntua omalta muttei vain sopinut kuvaan. Miehen katseen laskiessa käsiin, jäin tuijottamaan tummaa tukkaa jota olisin halunnu kokeilla kädelläni.

Nostin painoa sen verran että sain jalan altani pois ja mukamas vahingossa siirryin hieman lähemmäs Chaita. Mikä minun oli? En minä ikinä tee mitään tällaista. ”Oranssi, se on iloinen väri” sanoin ja hymyilin pojalle. Chain tuijotellessa edelleen käsiään ja kysyessään Disney-elokuvalemppariani minä katsahdin ylös. ”Ärgh, en minä osaa päättää! Rakastan Leijonakuningasta ja kaikkia prinsessoja! Saako vastata kaikki?” Anovan ilmeeni kanssa yritin hakea miehenalun katsetta. ”Mikä sinun lempparileffa on Disneyltä?” Kysyin kun sain katsekontaktin.

Chain vastattua elehdin noustakseni, mutta jäin istumaan ja kysyin haluaisiko tämä maitoa kahviinsa. ”Minä otan - muuten se on liian kuumaa” jatkoin.

"Ei kaikissa Disneyn leffoissa oo prinsessoja eikä Leijonakuninkaita", sanoin ja hymyilin Ekulle vähän. "Mun lemppari on ainakin Aarreplaneetta."

Minun oli ihan pakko nousta. En minä ikinä pelännyt istua muiden ihmisten lähellä. Mutta kun en saanut karistettua sitä oloa, että emme me oikeastaan ihan kokonaan puhuneet prinsessoista, avaruusmerirosvoista ja kahvimaidosta. "Mä voin hakee sitä maitoo", sanoin ja kiirehdin etsimään pienelle sohvapöydälle kaksi kuppia - niitä Ikean suippoja, joita kaikki aina käyttivät - ja lusikat, maitopurkin, joka ei ollut sitä Reitan hirveänhajuista soijakuraa, sekä varmuuden vuoksi sokeria.

"Mä en oo niin mielenkiintoinen", kerroin kahvikupeille, kun kaadoin niihin kahvia. "Ihan tavallinen. Mulla on tavallinen perhe ja kasvatus, ja sit mä elän tavallista elämää. Ostan kaupasta samaa leipää kun muut. En mä tiedä mitä mä sulle kertoisin." Se oli jotenkin vaivaanuttavaa. En oikeastaan ikinä puhunut itsestäni, ellei kyseessä ollut työhaastattelu tai muu sellainen erikoistilanne. Seisahduin hetkeksi kahvipannu kädessäni miettimään, mitä olisin halunnut tietää Ekun paljon mielenkiintoisemmasta elämästä. Varmaan samantyyppiset asiat olivat minussakin etäisesti kiinnostavia. Halusin tietää, pelasiko se jalkapalloa. Tai pesäpalloa. Lentopalloa. Oikeastaan mitä tahansa joukkuepeliä, jossa oli pallo. Koska silloin minulla olisi yksi puheenaihe, josta voisin jatkaa loputtomasti. Mutta kun olin jo sanonut, että pelasin jalkapalloa. "Mitä sä sit harrastat muuta kun Disneyn leffoja?" kysyin kuitenkin siltä varalta, että jos hän harrastaisikin salaa vaikka yleisurheilua. Niin pitkäjalkainen voisi olla hyvä vaikka kolmiloikassa.

Istuin uudelleen samalle paikalle, jolta olin noussut, kunhan olin ensin palauttanut kahvipannun paikoilleen. Päätin olla ylianalysoimatta paikkavalintaani ja sitä miten Ekku oli äsken nojautunut minua kohti. Se oli sattumaa. Piste. Voisin olla neuroottinen ja analysoida jokaisen sanomani sanan ja tekemäni eleen sitten taas yksin kotona, mutta nyt piti selviytyä kahvikupillisesta, joka olisi pahaa sekä maidolla että ilman.

”Älä sano noin, kaikkien elämässä on jotain” toruin Chaita leikilläni. ”Leivänkin ostamisesta voi tehdä suurimman seikkailun sillä viikolla” syvensin ääntäni ja hymyilin. Katsoin kun miehenalku hääräsi ja täytti kupit. Kippasin itselleni lorauksen maitoa ja muutaman lusikallisen sokeria. Sekoitin kuppiani ja paransin asentoa ennenkuin hörppäsin kahvista. Pidin kuppia toisessa kädessäni ja annoin Chain istua rauhassa alas.

Mitäkö harrastan? Netflix on suurin ajansyöppö mut voisiko sellaista paljastaa? ”En erityisemmin mitään. Hyvällä säällä käydään Nasun kanssa pitkillä lenkeillä ja talvisin kietoudun viltin sisälle tuijottamaan jotain hömppää” kerroin. ”Toki, en tiedä lasketaanko Omppu enää harrastukseksi” jatkoin vielä äkisti. Miksi elän siinä toivossa että miehen pitäisi aina tehdä aloite? Mutta eikö ole liian aikaista? Join suullisen kahvia ja tuskailin.

Sen enempää ajattelematta siirryin lähemmäs Chaita - nyt ei voisi hänellekkään jäädä epäselväksi. Hamuilin Chain kättä omaani ja puristin sitä. Nojasin mieheen päin ja jatkoin juttelua kuin mitään ei olisi tapahtunut. ”Aarreplaneetta on pelottava, mä en ikinä oo uskaltanu kattoo sitä.”