Jatkoa Ompun päikkyyn

First topic message reminder :

Jatkoa Ompun päikyn tarinaan

Kun siirsin orin käyntiin ja lopetimme työt, olin tyytyväinen. Osiris oli yrittänyt parhaansa ja se riitti minulle. Yhteinen matka tulisi olemaan vielä pitkä. Kaarsin keskelle ja pysäytin hevosen. Hyppäsin näppärästi alas ja verryttelin käsiäni ja jalkojani. Yhdessä orin kanssa lähdimme kulkemaan kohti tallia. Maneesin ovi aukesi äänekkäästi ja yhtä äänekkäästi meni kiinni. Käänsin kulkumme oritallia kohti. Mutta mikä tuo tutun oloinen hahmo on? Joka kulkee kohti tallia? ”Chai!” Huudahdin tunnistaessani miehenalun. Heilautun kättäni ja Chai jäi odottamaan meitä. ”Moi, mihin matka?” Kysyin mieheltä pitäen toisella kädellä orin ohjista kiinni. Chai oli edelleen syötävän suloinen, mutta hillitsin itseni ja hymyilin miehelle.

Joku lemmikki siis sohvalle, viltti päälle ja Netflixistä joku leffa. Ajattelin hämärästi, että minun pitäisi esitellä Ekku Maxille ja Markukselle ensi tilassa. He tulisivat varmasti oivallisesti toimeen, kaikki kolme. Olisi epäkohteliasta sanoa, että en jaksanut ikinä katsoa kokonaista elokuvaa yhteen menoon. Mutta kun se oli totta. Katsoin Aarreplaneetankin kolmessa palassa, vaikka se ei ollut pitkä. Ja olin yrittänyt vaikka kuinka monta kertaa katsoa ne Taru Sormusten Herrasta -elokuvat ja Harry Potterit, mutta aina ajauduin tekemään jotain muuta. Markus oli joitain päiviä sitten katsonut sitä toisiksi uusinta Harry Potter -juttua, ja minäkin olin yrittänyt. Meillä on ikkunassa hapsuverhot. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua elokuvan alkamisesta olin letittänyt kaikki hapsut, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä elokuvassa oli tapahtunut.

Tunsin miten sydämei pysähtyi hetkeksi ennen kuin alkoi hakata tuplavauhtia, kun Ekku nojautui minuun ja etsi käteni käteensä. Mietin, miten minä siitä selviytyisin. Ekku sanoi jotain Aarreplaneetasta. Mutta unohdin saman tien, että mitä se mahtoi olla. Mutta Aarreplaneettaa se kuitenkin koski. Melko varmasti. Aarreplaneettaa. Tai ehkä hän olikin kertonut yrittäneensä katsoa sitä Harry Potteria - ei kun se olin minä, joka olin ajatellut sitä. En uskaltanut liikahtaakaan, koska Ekku nojasi minuun ihan, ihan, ihan varmasti eri tavalla kuin Kirstu tai Crimis tai vaikka pikkusisko.

Loin nopean, ärtyneen katseen pöydällä olevaan koskemattomaan kahvikupilliseeni. Oikeastaan se katse oli osoitettu minulta minulle, eikä kahvikupille. Päätin, että minulla oli ylivilkas mielikuvitus. Olin vain viettänyt liikaa aikaa Markuksen kanssa. Markus aina kuvitteli, että kaikki ihastuivat häneen suoraa päätä. Kyllä. Se oli Markuksen vakutusta, koska eihän kukaan kiinnostuisi minusta sillä tavalla. Ei hätää, päkäpää-Chai.

Kun päätin olevani vainoharhainen, saatoin nostaa kaikessa rauhassa käsivarttani ja kietoa sen Ekun ympärille niin kuin olisin tehnyt, jos siinä olisi ollut vaikka se Kirstu. Saatoin leikkiä turvallisin mielin hänen sormillaan. Saatoin sanoa: "no eikä! Aarreplaneetta on ihana. Katotaan se jonain pyhäaikana." Saatoin rentoutua ja hengittää taas ihan normaalisti, koska kaikkihan oli normaalia. Kaiken epänormaalin täytyi olla minun päässäni.

Olikohan tämä nyt taskubiljardin uusin versio? Leikkiä toistemme sormilla? ”No ei varmasti katsota! En mä uskalla kattoo mitää kauhuleffaa tai harry potteria. Mä en nuku viikkoon sen jälkeen” sanoin ja olisin halunnut jatkaa, mutta jätin sen siihen. Ilmaan roikkumaan ja kuuntelin Chain sydämen lyöntejä. Suljin silmäni ja hörppäsin kahvista. Olin valinnut asennon huolella; juuri niin että pystyisin huomaan kahvia mutta saisin olla lähellä.

Ja nyt Chain käsi oli omassani ja hän piti minua kainalossaan. Onkohan tämä unta? Voisikohan Chai nipistää minua? Hetkinen. Mitä tapahtuu tästä seuraavaksi? Kuulin jo kuinka illalla vuodattaisin kaiken Nasulle ja häpeäisin silmät päästäni. Mutta kun tuo oli niin ihana, tuo jonka kainalossa nyt makasin. Join vielä hörpyn kahvista ja laskin kahvikupin syliini ja varmistin sen olevan tasaisesti. Sitten nostin leukaani ylös, kunnes näin Chain tuikkivat silmät. Huulilleni levisi hymy ja vain katselin häntä. En sanonut mitään, mutta hiljaisuus ei tuntunut mitenkään nololta. Ainakaan minulle.

"Mutta kun sehän on onnellinen tarina siitä kuinka Jimbo löytää lopuks itelleen kaikesta huolimatta isän", sanoin haaveksivasti. Olin kai aina samastunut siihen Jimboon. Vaikka en olekaan niin rohkea, että olisin uskaltanut lähteä joskus teininä äidin luota yhtään mihinkään vaaralliseen avaruusseikkailuun. Tai oikeastaan yhtään mihinkään muuallekaan. Tai rakettilautailla kielletyissä paikoissa. "Mä katoin yks yö Youtubesta Shane Dawsonin salaliittovideoita. Ne oli pelottavia..."

Olimme kauan aikaa hiljaa, enkä minä juonut kahvia. Pääsin taas eroon kaikista omituisista ajatuksista. Onnittelin itseäni siitä, että olin viitsinyt nousta sängystä ja lähteä tallille. Tämähän oli päättynyt ihan hyvin. Minulla oli uusi ihana tyttö, joka halusi minusta itselleen lemmikin. Kyllä. Lemmikin. Niin kuin muutkin. Se oli hienoa, nyt kun olin päässyt vainoharhoistani.

Mutta sitten erehdyin taas katsomaan häntä silmiin. En tainnut saada hymyiltyä ihan normaalisti ja rennosti. En voinut olla ajattelematta sitä, että siinähän minulla oli tyttö, jolla oli pitkät hiukset, sileä iho ja niin hyvät käytöstavat, että hänet todella olisi voinut esitellä äidille. Joka tuntui kiltiltä ja vaarattomalta. Joka ei ollut yhtään niin kuin Kei.

Minun oli pakko katsoa pois. Sellaista oli sopimatonta ajatella, kun toinen halusi pahaa-aavistamattomana halauksen. Sellaista olisi ollut sopimatonta ajatella joka tapauksessa, koska en tiennyt, mitä minä halusin. Sen minä tiesin tasan tarkkaan, mitä minun olisi pitänyt haluta.

En edes tiedä miksi rupesin puhumaan. Ehkä se johtui kahvista tai Chaista. Tai sitten vain minun halusta puhua. Nojasin eteenpäin ja laskin tyhjän kuppini pöydälle. Vaihdoin sohvalla asentoa niin, että pääsin katsomaan Chain ilmeitä ilman kivuliaita niskan taittoja. Edelleen käsi hänen kädessään nostin toisen polveni koukkuun eteeni.

”Tiedätkös - minua on kohdeltu kaltoin” aloitin ja korostin kirjakieltä ihan vain itseäni varten. ”Minulle on tehty väärin ja siitä on jäänyt syvät arvet. Ja olen vasta paranemassa niistä ja niiden tuottamasta kivusta” jatkoin ja laskin katseeni. ”Minua on lyöty tilanteissa joissa ei saisi lyödä. Minua on käytetty hyväksi ja se ei ole oikein” lopetin ja yritin kovasti pitää itseni kasassa. Minua jännitti kovasti Chain reaktio.

Nyt sen tiedän, miksi kerroin. Halusin Chain tietävän jos tästä tulisi jotain ystävyyttä suurempaa. Halusin Chain tajuavan, että jos sanon ei se tarkoittaa ei. Halusin Chain käsittävän, että tahtoisin tunnevammaisena pitää edes osan ohjaksista käsissäni. Ja silti kaipasin miehistä miestä, enkä hiippari-hiirtä.

Pidin katseeni edelleen jaloissani ja jännitin reaktiota. Olin lopettanut sormilla leikkimisen, enkä uskaltanut nostaa katsettani. Poskelleni vierähti kyynel ja pyyhkäisin sen äkisti pois. Hienoa Ekku, Chai pitää varmasti sinua tyhmänä. Työnsit miehen taas pois luotasi. Jes, hyvä. Juuri näin.

Ei minulla ollut mitään edellytyksiä sanoa sellaiseen uutiseen mitään. Mitä siihen edes kuului sanoa? En voinut sanoa, että ymmärsin, koska en tosiaankaan olisi voinut ymmärtää. Enkä voinut lohduttaa häntä sillä, että eihän sellaista enää tapahdu, koska sellainen lupaus vaatisi maailman muuttumista täydelliseksi. Kaikista kamalinta ei kuitenkaan ollut se, mitä hän minulle sanoi, vaan se, ettei hän edes katsonut minuun sanoessaan sen. Ei siitä sellaista oloa tullut, että hän olisi jotenkin pelännyt minua, vaikka sen olisin vielä voinut käsittää. Ajattelin hänen pelkäävän itse asiassa sitä, että minä kääntyisin ja sanoisin, että hän aiheutti tilanteensa varmasti itse. Olin liian kauan hiljaa, mutta Ekku ei katsonut minua.

Minä silitin hänen poskeaan peukalolla siitä kohdasta, josta hän oli pyyhkinyt pois yhden ainoan kyyneleen. Jos hän olisi kertonut vaikka lemmikkimarsunsa kuolleen juuri ja ollut sitten tuolla tavalla surullinen, olisin varmasti vääntänyt häntä hellästi leuasta niin, että hänen olisi ollut pakko katsoa minua. Sitten olisin yrittänyt keksiä jotain asiaankuuluvaa sanottavaa. Mutta kun kyseessä ei ollut lemmikkimarsu, vaan tällainen asia, en tosiaankaan uskaltanut tehdä sellaista.

"Mä en tiedä, mitä mun pitää sanoa tai tehdä", myönsin hänelle, koska sellainen oli parasta sanoa suoraan. Ties mitä hän olisi minun muuten luullut ajattelevan. "Mä silittäisin sun hiuksia, jos mä saan", ehdotin sitten varovasti ja katsoin häntä vakavasti. Enkä pelännyt ollenkaan, että hän jotenkin torjuisi minut, koska siinä tapauksessa sellaisesta kieltäytyminen ei koskenutkaan minua, vaan häntä.

"Suurin osa ihmisistä on hyviä. Mutta kun mukaan mahtuu ihan hirveitä petoja. Sun ei oo ikinä pakko puhua siitä mulle, mutta jos sä haluat, niin sä voit."

”Emmä edes tiedä miks mä kerroin sulle tän, mutta saat silittää. Ei sun tarvii pyytää lupaa” sanoin ja pakotin kasvoilleni hymyn. En tajunnut miksi ylipäätään olin avannut suuni - en minä tätä ole kertonut kenellekkään. Annoin itselleni luvan painautua takaisin Chain olkaa vasten. ”Meitä on moneen junaan” tokaisin Chain kertoessa monenlaisista ihmisistä. ”Mä oon suurinpiirtein yli jo siitä, mutta kyllähän se seuraa pitkän aikaa. Mä kävin terapiassa ja opettelin elämää uudestaa. Ja hyvin se on sujunu! Olen ihkauusi hevosen omistaja uudella paikkakunnalla! Ja jo flirttailemassakin!” Viimeisen lauseen päälle taisin naurahtaa. Se vain hyppäsi suustani, ei minun ollut tarkoitus sitä ääneen sanoa!

Annoin itseni vajota yhä syvemmälle ja yritin peittää kasvojani häpeästä. ”Nomutta - miten sun päivä on mennyt?” Vaihdoin aihetta vaivaantuneena. En vain jaksanut keskustella asiasta enää. Olen päässyt yli asiasta ja minun tulisi suunnata tulevaisuuteen. Kaikki mahtavat kisat Ompun kanssa, kodin sisustus ja ennen kaikkea - leffaillat!

Oli helppoa halata Ekkua ja silittää vähän hänen selkäänsä. Se oli lohduttamista ja tukemista. "Sä ootkin rohkee", mumisin hänelle. Kuuntelin sen verran kuin hän halusi puhua.
"Ja jo flirttailemassa", hän päätti puheensa. Onneksi hän naurahti sen jälkeen, vaikkakin vasta kun olin jo hätkähtänyt. Minäkin naurahdin. Sitä tilanne vaati. Ehdin jo taas miettiä, miten minä tästä selviytyisin ehjin nahoin, jos hän olikin tosissaan. Salaa epäilin, että hän oli, mutta yritin olla ajattelematta sellaisia. Varsinkin kun hän oli yrittänyt kertoa minulle oikeita salaisuuksiaan. Mutta entä jos olisimmekin puhuneet vaikka hevosista niin vakavien aiheiden sijaan?

Hän kuitenkin painoi kasvonsa nukkaista huppariani vasten ja kysyi tukahtuneesti kuulumisiani heti sen jälkeen. Olisi ollut kohteliasta sanoa, että päiväni oli sujunut hyvin, kiitos kysymästä, mutta olihan hänkin juuri kertonut minulle mitä oikeasti ajatteli. Sen takia päätin toimia samoin.

"Mun sisko lähti kotiin eilen illalla", sanoin hiljaa, ja minun oli rykäistävä vähän. "Ja mä olisin halunnu mennä mukaan. Oli ihanaa kun se tuli, mutta nyt musta tuntuu että mä en kestä enää. Viimeksi kun mä kävin kotona, se oli raukka peitelly autoja pahvilaatikoihin nukkumaan, enkä mä löytäny sen nukkea ja nukensänkyä enää mistään. Äiti ei halua - tai no - Yen on erilainen kun muut." Pelkäsin taas puhuvani liikaa, mutta en tosiaankaan paljastavani liikaa. En ikinä ajatellut, että minun siskoni olisi jotenkin vääränlainen. "Niin että mä ajattelin, etten mä jaksa edes tulla tänne. Mutta ihan hyvä että mä sitten tulin kun sä olitki täällä. Olisitsä halunnu lisää kahvia tai..?"

Yritin ryhdistäytyä, olla niin kuin normaali ihminen, mutta en voinut olla palaamatta ajatuksissani siihen mitä hän sanoi flirttailemisesta. Oliko se vitsi, ja jos oli, niin oliko se ilkeä vitsi, kun minä olen niin tällainen? Mitä hän sillä tarkoitti?

Kuuntelin Chain kertomusta siskostaan. Olin aina halunnut sisaruksia, mutta se vene oli jo lähtenyt. Olimme aina olleet ukin kahdestaan hevosten kanssa. Olin pienenä leikkinyt ukin vanhan tamman karsinassa ja tämä oli vain maannut katsellen minua. Tammalla oli vahva äiti-vietti, muttei ikinä ollut saanut omia varsoja. Kai minä olin jonkin näköinen korvike.

”Lapset on ihania. Kuinka vanha sisko on?” Kysyin Chailta ja turvauduin täysin miehen lämpöön ja läheisyyteen. Olisin voinut nukahtaa Chain silittelyyn vaikka heti. ”Voisin mä kyllä kupin ottaa” vastasin Chain kysymykseen kahvista. Olisin halunnut kysyä Chain siskosta lisää, mutta pelkäsin loukkaavani joten yritin ainakin varovaisesti ”uskallanko mä kysyä millä tavalla ’erilainen? Siskosi siis. Ei oo pakko vastata, oon tosi pahoillani jos mennää liian henkilökohtasuuksiin.”

En halunnut vilkaista kelloa. Tiesin Nasun varmasti jo odottelevan ruokaa, mutta en vain halunnut kaivaa puhelinta esille. Sitä paitsi, eihän koiralle ollut maistunut päivällinen ja tämä oli jättänyt nappuloita kuppiin. Nasu pärjäisi vielä hyvin. ”Oletko muuten koira- vai kissaihminen?” Yritin kai keventää tunnelmaa.

"Yen on viiden", sanoin hymyillen ensin, mutta vakavoiduin sitten taas. Ei se ollut sellaista, ettenkö olisi halunnut puhua hänestä. Olisin vain mielummin vaikka muuttanut hänen huoneeseensa nukkumaan, ja ostanut niitä nukkeja hänelle.

En kai aikonutkaan nousta ja kaataa sitä kahvia Ekulle. Kyllä se kävi mielessäni. Ajattelin tehdä sen vaikka hetken kuluttua. Minun kahvini oli edelleen pöydällä ja varmasti kylmää.

Sitten kun Ekku kysyi siskostani, katsoin häntä vakavasti. Se oli kauniisti kysytty. Ajattelin olevani itse kunnolla kasvatettu, enkä olisi osannut muotoilla sellaista kysymystä yhtä kohteliaasti. Olin yrittänyt lohduttaa häntä, ja olin suostunut yhtä mielelläni olemaan hänelle jonkinlainen maskotti tai lemmikki, kuin muillekin tytöille. Nyt olisin halunnut silittää hänen poskeaan ihan väärällä tavalla. Tiesin jo että se oli sileä kuin Yenin posliinipäisillä nukeilla oli ollut... Olin melko varma, ettei Ekku suuttuisi minulle. Mutta silti ajatus tuntui liian jännittvältä.

"Ehkei se oo erilainen muuten kun ettei se oo niinku äiti haluaa. Se on täydellinen."

Minun oli pakko katsoa niitä silmiä. Ne olivat niin tosi ruskeat. Eivät sellaiset epämääräisen mustanruskeat niin kuin minulla. Olin tutustunut tähän Ekkuun noin kaksi sekuntia sitten. Mutta sillä oli niin soma suppusuu. Hän hymyili aika paljon. Toisin kuin...

Vilkaisin uudestaan niitä silmiä. Koetin hymyillä ja katsella mielummin vaikka sitä kahvikuppia. Eikö hän ollutkin kysynyt juuri jotain? "Mitä? Kiss - ei kun koira. Jos ne ei oo isoja ja murisevia tai jotain."

Pitäisikö minun mennä kotiin? Minulla olisi ollut nyt totisesti muutakin miettimistä kuin pikkusiskon lähtö. Voiko kahteen ihmiseen ihastua samaan aikaan? Vai olinko vain mennyt muuten sekaisin? Pitäisikö minun kaataa sitä kahvia? Vai lähteä, ettei Ekku pitäisi minua kummallisena?

”Kisskoira-ihminen” nauroin. ”Minä olen koiraihminen. Nasu on mun elämäni valopiste - Ompun rinnalla tietenkin” sanoin. ”Nasu ei murise, vaikka onkin vähä isompi. S varmasti tykkäisit Nasusta, se ei halua sulta mitään, ei rapsutuksia eikä herkkuja. Mieluiten se vain nukkuisi kaikki päivät” jatkoin. Nousin Chain kainalosta, sillä halusin katsoa tätä silmiin. Ihan varmasti ne olivat nuo silmät mitkä saivat minut jotenkin outoon tilaan. Mahassa pyöri ainakin laumallinen perhosia. Halusin siirtää käteni miehen poskelle ja silittää sitä. Olisin halunnut katsoa miestä silmiin ja silittää.

Sen sijaan laskin käteni hänen reidelleen ja liikutin peukaloani sen päällä. Käänsin katseeni käteen ja takaisin Chaihin. ”Nasu pitäisi varmasti sinusta - mutta minä pidän enemmän” sanoin ja katselin miehen reaktiota. Kyllä, nuo silmät ne olivat. Pakko olla. Jatkoin silittämistä ja kumarruin lähemmäs miestä.

Yritin ohimennen sanoa jotain todella kornia, mutta sanat jäivät kurkkuun. Rykäisin. Pitäiskö mennä käymään tupakalla ja tulla takaisin? Tai sitten vain jäädä tähän? Ei, kyllä nyt savuke maistuisi. ”Onko sulla hirveen kiire? Mä voisin jäädä tähän kyllä koko loppupäiväksi” tarkoitin tietysti Chain lähellä oloa.

En ollut ikinä ollut sellaisessa tilanteessa. Kai minun olisi pitänyt. En ollut enää mikään 15-vuotias. Suutani kuivasi, enkä pystynyt hymyilemään. Ja sydän hakkasi. Kuvittelin tietäväni, mitä Ekku halusi minun seuraavaksi tekevän, enkä pystynyt. En yksinkertaisesti uskaltanut. Edes liikahtaa. Minun olisi pitänyt. Eikö niin? Mutta kun se ei ollutkaan niin helppoa kuin elokuvissa. Sitä paitsi sen yhden kerran sen Kein mustan hevosen karsinassa - olin pilannut jo kerran kaiken sillä tavalla. Mutta se olikin ollut monella tavalla väärin. Se oli ihan eri asia. Niinhän? Ja nyt minun pitäisi sanoa jotain koirista. Mitä? Vaikka että joo, varmaan se on ihana koira, ota se ensikerralla tallille mukaan? Liikahdin jo häntä kohti, mutta samalla hetkellä hän alkoi puhua, joten säpsähdin vähän kauemmas.

"Ei mulla oo kiire. Mun pitää vaan - ruokkia mun Markus jossain vaiheessa."

Miten niin jäädä tähän loppupäiväksi? Ethän voisi, tai et ainakaan haluaisi, ajattelin. Sinä haluaisit, että suutelisin sinua, enkä minä uskalla, koska tekisin sen väärin, ja tekisin varmasti kaikesta outoa. Vaikka enkö ollut jo tehnyt kaikesta outoa? Siis myös jo ennen tätä? Pyyhkäisin sormillani hänen leukaansa. Oli outoa, etten katunut sitä välittömästi. Olin ajatellut paljon Keitä, ja niihin ajatuksiin oli aina liittynyt itseinhoa. Koko Kei tuntui sillä hetkellä kaukaiselta, niin kuin kuuluisi johonkin ihan toiseen talliin. Tai todellisuuteen.

"Mutta kyllä se siellä pärjää vielä?"

Se oli kysymys kai siksi, että Ekku voisi sanoa, ettei se Markus pärjää, mene ja ruoki. En tiennyt mitä tehdä, mihin katsoa tai mihin laittaa käteni. Olin melko varma siitä, että sydämeni pysähtyisi ihan pian. Niskaa kutitti ja korvia poltti.

Hymyni vain leveni entisestään kun kuulin Chain vastauksen. ”Kyllähän Markus pärjää - jäätkö tähän mun kanssa?” Kysyin ja nojasin pääni miehen olkapäähän, edelleen katsellen noita tummia silmiä. Ja tuo hymy - olisin voinut hukkua siihen. En ollut ikinä ennen kokenut vastaavaa iloa ja lämpöä...

Okei, nyt valehtelin. Olinpas, mutta halusin työntää ajatuksen pois mielestäni. Käänsin pääni mukavampaan asentoon, ennenkuin nousin. Suoristin paitani ja nappasin kuppini pöydältä. Kävelin kahvikeittimen luo ja kaadoin itselleni kahvia. Kai minä tunsin miehen katseen selässäni - tai luulin niin. Kai sekin oli joku naisen tahto, työntää takapuolta ihan pari milliä ulommas. Kuuluikohan tämä ihmisten parittelutanssiin?

Käännyin ympäri ja laitoin hiussuortuvan korvan taakse. Sohvapöydältä laitoin maitoa kahvini sekaan. Hymyilin Chaille ja istuin tämän viereen. Selkä suorana nojasin selkänojaan ja käänsin kasvoni kohti Chaita. Kasvoilleni nousi hymy.

Kai se oli ihan hyvä, että hän nousi ja käveli hakemaan kahvia. Tavallaan oli huojentavaa nojata hetki kyynärpäitään polviinsa ja otsaansa kämmeniinsä ja hengittää. "Niin, onhan se iso poika", myöntelin. Katselin salaa Ekkua. Mutta vain vähän. Halusiko hän oikeasti sitä kahvia? Vai tarvitsiko hän ennemminkin hengitystilaa? Ainakin hän istui takaisin viereeni, vaikka olisi kai voinut vaihtaa paikkaa. Mutta siitä istumisesta tuli mieleen istumista esittävä balleriina. Kai se johtui suorasta selästä ja pitkistä jäsenistä.

Jotain tehdäkseni otin pöydätä kahvikuppini ja join siitä. Hyi hemmetti. Se oli kylmää, ja se olisi ollut kuumanakin kauheaa. Sen kaiken täytyi näkyä naamastani. Purskahdin nauruun ja laskin kupin takaisin pöydälle. Minä nauran usein silloin, kun minua hermostuttaa ihan hirveästi, koska mitä muutakaan ihminen silloin voi tehdä? Itkeminen ei nimittäin ole yhtä kivaa.

"Okei. Mä en oikeasti juo kahvia", myönsin nauraen, koska se taisi olla jo ihan selvää. "Mä oikeastaan halusin vaan tulla vielä hetkeks tänne sieltä Ompun luota. En mä yleensä valehtele. Mutta toi maistuu oikeesti ihan järkyttävältä." Vilkaisin häntä ja vakavoiduin. "Siis aina", minun oli pakko sanoa, "eikä vaan sun keittämä." Mitähän nyt? Olisiko ollut sopivampaa liikkua kauemmas vai lähemmäs, vai puhua koirista? Olikohan naamassani jotain, kun häntä niin hymyilytti? Pitäsikö minun kysyä, haluaisiko hän käydä ulkona, koska happi voisi auttaa - ja koska siellä oli varmasti jo niin hämärää ettei hän näkisi miten typerältä näytin aina jos erehdyin hymyilemään. "Haluisitsä ulos, täälä ei oo liikaa happee?" kuulin kysyväni.

Chai melkein sylki kahvin ulos suustaan ja minä repesin nauramaan. Minun piti peittää suuni ja yrittää pitää kuppini suorassa. Kumarruin pöytää päin ja laskin kuppini siihen. ”Ai ihan oikeastiko et juo” sanoin enkä voinut pidättää naurun pyrakähdyksiä.

Mitä Chai tarkoitti ’pois Ompun luota’? Onko Omppu kamala? Ei - miehen alku varmasti vain pelkäsi, ei se johtunut minusta tai hevosestani. Toivottavasti. Chain ilme vakavoitui ja selitti tarkoittaneen yleisesti kahvia, ei vain minun keittämää. Minä tökkäisin miestä olallani ”enköhän mä sen ymmärtänyt.” Taas tuo hymy. Mutta miksi hän yritti peitellä sitä? Se oli suloisin asia minkä tiesin. Nostin kahvikuppini pöydältä ja otin suullisen. ”Ulos? Mennään vaan. Jos mä saan tupakoida samalla” kerroin ja olin salaa tyytyväinen tästä.

Tupakka maistuisi todella hyvältä nyt. Laskin kupin pöydälle ja nousin sohvalta. Kävelin takin luokse ja vedin sen niskaani. Odotin Chaita ja kun lähdimme ovesta ulos, odotin Chain etsivän kätensä käteeni.

Aina välillä joku tuli tallitupaan, keitti kahvia, oli kaatamaisillaan siihen maitoa - mutta se olikin lämpöisenä pöydällä, eikä jääkaapissa. Sitten alkoi aina narina siitä, että kuka jätti maidon, ja miten tämä piinattu sielu joutui juomaan soijamaitoa. Ja siitä, kuka on juonut Reitan maidon. Olin kuullut sen niin monta kertaa, että muistin laittaa maidon jääkaappiin ennen kuin puin ja avasin oven Ekulle. Kun kävelimme, kiersin käsivarteni hänen käsivartensa ympärille. Niin kuin olin ajatellutkin, käveleminen auttoi siihen omituiseen oloon, joka teki ajattelustani vaikeaa. Oli ihan luonnollista ja helppoa kertoa miten äiti ja Yen olivat olleet käymässä, miten äiti tykkäsi Markuksesta, miten olin juonut heidänkin kanssaan kahvia, koska niin kuuluu tehdä. Ohitin tietenkin kaikki ne hetket, kun äidin kanssa oli ollut hankalaa.

Ja pihalla oli niin ihanan hämärää, ja tarpeeksi viileää, ja minulla oli hyvä olo.

"Ton harmaan nimi on Prookkis, ja toi ohut on Tasha, ja sit mä en oo varma keitä noi kaks muuta on", osoittelin tarhassa seisoskelevia hevosia. "Sit tuola toisessa on Tossu ja... En mä tiedä taas keitä - haluaksä mun pipon? Tuolla mihin ei ihan näy, on Lasse. Mä oon ratsastanu sillä." Käännyin tarhoilta häntä kohti. "Vaikka en mä oikeen osaa. Onks sun kylmä?"

Kuuntelin mielelläni turinoita. Aina sinne tänne laitoin asiaan kuuluvan reaktion ja nyökkäyksen. Ulkona oli pimeää ja kierreltiin Chain kanssa hevosia. Oli aivan ihanaa pitää Chaista kiinni - hänen läsnäolonsa helpotti oloani. Tungin vapaan käteni taskuun ja kaivoin askin ja sytkän esille. Heitin huppuni päähän ja siirryin vielä pari askelta pimeään, ennenkuin asetin tupakan huulilleni. Sytytin tupakan ja vedin savua keuhkoihini. Se tuntui vapauttavalta.

”En minä tarvitse pipoa, ei hätää. Kyllä mä pärjään” sanoin ja hymyilin. Olisin halunnut jatkaa ’kunhan tulet lähemmäs’, mutta en uskaltanut. ”Mä oon aikuinen ihminen, jos mä unohdan pipon kotiin niin rangaistuksena mun korvat jäätyy” selitin hymy huulilla Chaille ja katsoin tätä silmiin. Vaikka paljoa ei näkynyt. Käytin pimeittä hyväkseni ja astuin lähemmäs seuralaistani. Tiukensin otetta hänen kädestään ja imin savuketta. Puhalsin savupilven ilmaan ja otin taas askeleen lähemmäs Chaita. Toivoin tämän pysyvän paikallaan eikä vain perääntyvän. ”Vai Lasse. Susta tulee vielä ihan superhyvä heppapoika!” Sanoin ja äänestäni kuulsi hymy.

"Mä olin vielä muutama vuosi sitten sitä mieltä, että mä en voi käyttää pipoa, kun mun kampaus menee pilalle", naurahdin. "Sit kun mä nyt katon niitä kuvia siltä ajalta, niin mä oon ihan että mikä kampaus..."

Tupakka tuoksui hyvältä, jos sen antoi palaa itsekseen. Kun sitä poltti, se haisi tukahduttavammalta. Silti vedin käteni pois hänen kädestään ja siirsin sen hänen vyötärölleen. Kyllä minä tiesin ihan täysin, että vain uskottelin itselleni olevani hänelle jokin lemmikkieläin. Jos olisin ollut vaikka Kirstun kanssa, olisin räpytellyt silmiäni ja sanonut nopeasti jotain mahdollisimman lapsellista, ja sillä tavalla olisin saanut hänet vaikka nipistämään poskeani niin kuin olisin pikkupoika. Olin utelias. Mitä tapahtuisi, jos antaisin vain mennä? Jotenkin se olisi helpompaa siellä hämärässä. Mutta minua pelotti ilman mitään varasuunnitelmaa tai vitsiä, jonka voisin heittää hätätapauksessa ilmaan.

"Vai superhyvä. Älä kerro kenellekään, mutta kyllä mä tykkään enemmän jalkapallosta. Tuntuu et siinä on vähä harvemmin kuolemanvaarassa." Tarkoitin kuolemanvaaralla tietenkin hevosia, mutta myös Keitä ja Ekkua ja kaikkea. Jalkkisjoukkueessa me kaikki halusimme vain pelata. Eikä pallo potkinut meitä takaisin. "Se onkin varmaan ainoa asia missä mä oon hyvä. Se jalkkis." Hymyilin varovaisesti. "Sitä paitsi mä oon niin pelkuri, ettei musta ikinä tule ratsastajaa." Se oli totta. Nytkin pelotti niin hirveästi. "Oonksmä ahdistava?" kysyin ihan tosissani.

Kerkesin jo säikähtää, kun Chai veti käden pois. Mutta käsi tuntui hyvältä vyötäröllä. Oli kiva seistä lähellä Chaita ja vain olla siinä. Tykkäsin vain seistä siinä. Laskin käteni Chain vyötäisille. Otin savut tupakasta ja puhalsin ne tietoisesti mahdollisimman kauas Chaista.

Haukoin henkeä ”vai jalkapallosta!” Leikilläni tietysti. ”Ei vaa, hyvä että tiiät mistä tykkäät. Etkä sä ole pelkuri, sun vaa pitää edetä hitaasti. Jos sä tarpeeks kauan jaksat pyöriä tallilla ni kyllä sä uskallat joku päivä luottaa hevoseen” jatkoin ja hymyilin. Vaikka Chai ei välttämättä edes nähnyt sitä, käänsin pääni häneen päin. Hätkähdin kysymystä ahdistavasta ja kuulin äänestä paistavan tosikkuuden. ”Ahdistava? Enemmän mä pelkään että mä rikon rajoja” vastasin ja hymähdin viimeiselle sanalle. Laskin pääni ja tiputin tupakan maahan. Tamppasin sen jalallani, mutten en halunnut liikkua vielä mihinkään.

Minä käänsin vartaloni Chaita päin ja painauduin lähemmäs. Painoin pääni tämän takkia vasten ja tunsin kuinka kylmä takin ulkopuoli hönki pakkasta minuun. Halasin molemmilla käsillä miestä hennosti ja nostin katseeni. ”Mä rakastan hevosia, ainut asia missä oon hyvä ja mistä tykkään. Tai tykkään mä monesta muustakin. Etkä sä oo ahdistava, kaikkee muuta” rupesin päässäni tekemään listaa. Löysäsin otetta miehen lanteista.

Se oli normaalia. Sellainen halaaminen. Eli sellaista kuin kuului. Ja normaalihan aina on ihmiselle hyväksi. Minun pitäisi olla normaali. Voin olla normaali. Pystyin kuuntelemaan niitä hevosjuttuja vain puolella korvalla, vaikka sellainen oli ihan hirveän epäkohteliasta. Enkä ollut samaa mieltä siitä, että minä voisin joskus luottaa hevoseen. Minusta tuntui niin kuin olisin ollut Skypessä huonolla nettiyhteydellä. Kuva liikkui kyllä, mutta ääni tuli jotenkin perässä. Vastasin kyllä jotain, mutta se taisi olla jotain aika epämääräistä, koska en muista mitä se oli.

En ollut kuulemma ahdistava, mutta silti Ekku alkoi päästää minusta irti. Siinä oli ollut täydellinen tilaisuus - täydellinen tilaisuus mihin? - ja olin menettänyt sen. Enkä halunnut menettää sitä.

"Oonksmä sit nyt ahdistava?" kysyin Ekulta ennen kuin hyvin, hyvin varovaisesti ja hitaasti hipaisin huulillani hänen suupieltään. Eikä se ollut sellaista kuin elokuvissa, että olisin hidastetusti kumartunut hänen puoleensa ja suudellut ja maailma olisi muuttunut samalla lämpöisemmän väriseksi ja vaaleammaksi. Hänhän oli minun pituiseni, eikä vielä ehtinyt kauaksi minusta, joten ei minun tarvinnut mitenkään kumartua. Eikä mieleeni tullut pitää maailmaa silmällä.

Aiemman perusteella olin varma, että hänellä oli joskus ollut miesystävä ja kaikkea, joten ajattelin, että se oli jännittävää ja pelottavaa vain minun mielestäni. Mutta sellaiset ajatukset keskeytyivät hetkeksi, kun tajusin, että vaikka hän nyt kuitenkin suuttuisi minulle, se ei voisi mitenkään olla yhtä hirveää kuin se, mitä kauheaa puuhasin Kein mustan hevosen karsinassa. Pelkäsin oikeastaan enemmän sitä, että hän kuulisi sydämenlyöntini ja pitäisi minua ihan lapsellisena.

En kerennyt edes sisäistää Chain sanoja, ennen kuin huulet jo lähestyivät. Mutta jälkeenpäin; ”ainut tilanne jolla saisit tilanteesta ahdistavan olisi jos myt vetäisit puukon taskusta ja uhkaisit mua sillä” sanoin pilke silmäkulmassa. Kumarruin mieheen päin ja suljin silmäni. Painoin huuleni hänen huuliinsa ja annoin hetken viedä mukanaan. Siirsin käteni Chain niskaan ja toisen alaselälle.

Lopulta vetäydyin vain muutaman sentin ja katsoin miestä silmiin. Halusin keventää tunnelmaa, mutta miten? Päädyin hymyilemään lämmintä hymyä ja tiukensin otetta miehen alaselästä. Käänsin katseeni käteeni, joka oli hivuttautunut kuin itsestään miehen poskelle. Silitin peukalolla pehmeää poskea ja hymyni vain leveni entisestään. Käteni oli varmasti kylmä, mutten halunnut antaa sen häiritä.

Ja sitten heräsin todellisuuteen - emme edes tunteneet toisiamme. ”Eikö sua häiritse että ei olla tunnettu ko ihan hetki?” Kysyin. Katselin - sen minkä pimeässä näin - miehen silmiä ja olin tosissani. ”Pitäiskö tutustua ensin vai? Mitä jos kerrataan pääpointit?” Jatkoin jo ivallinen hymy suulla. ”Mä oon Ekku, 19v ja reilut 170cm. Mun kengänkoko on 37 ja puol ja mä rakastan suklaata. Asun yksin koiran kanssa ja mulla on parisänky. Mä juon kahvia ja lempiruoka on porkkanalaatikko. Mut voidaanko leikkiä et mä en kertonu sängystä mitään - en haluu et siit tulee joku outo pakote” sanoin ja irvistin naamaani. Pidin edelleen Chaista kiinni ja olin siirtänyt toisen käteni alaselälle.

Kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin suudellut minua. Halusin ajatella sen johtuvan lähinnä siitä, että olin aina ollut kiinnostuneempi jalkapallosta kuin tytöistä. Toivottavasti se ei johtunut ainakaan kokonaan siitä, miten minulla oli omituinen nauru.

Se ei ollut sellaista kuin olin kuvitellut. Ei sellaista, että siitä voisi kirjoittaa niin monta runoa ja laulua, kuin siitä on kirjoitettu. Ekku oli lämmin, mutta minä olin varmasti kamala ja kömpelö, ja ehdottomasti todella huolestunut. Hänen täytyi huomata, etten tiennyt mitä olin tekemässä. Oli helpottavaa, kun hän silti silitti poskeani.

"Eikö sua häiritse että ei olla tunnettu ko ihan hetki? Pitäiskö tutustua ensin vai?" hän kysyi sitten, ja minä en voinut kuin nauraa. Ennen mitä? Ennen tuota äskeistä? Vai mitä? Hän jatkoi kuitenkin kertomalla porkkanalaatikosta, koirasta - ja parisängystä - niin että en pystynyt enää hymyilemään, eikä minua tosiaankaan naurattanut. Mitä minä olin mennyt tekemään? Tunsin olevani ihan lapsi.

"Mä en kelpaa sulle enää, enhän, kun mulla on kämppis, ja mun pienessä huoneessa ei oo oikeastaan huonekaluja, ja mä pidän mun tietokonetta lattialla?" Päästin Ekusta irti ja olin pahoillani. "Ja kun mä en osaa muuta kun jalkapalloa. Enkä kahviakaan osaa juoda. Enkä mä ole ennen suudellut ketään." Minulla oli sellainen olo, että minun olisi aika pyytää anteeksi ja lähteä. Olin todella viettänyt liikaa aikaa Markuksen kanssa. Mitä minä olin oikein itsestäni kuvitellut?

Hymy laski kasvoiltani ja katsoin surullisin silmin Chaita ja kuuntelin tämän puhetta. Chai oli vetäytynyt, mutta minä seisoin paikallani. Kädet laitoin automaattisesti taskuun ja luulen ettei Chai huomannut sitä. Huppuni ei ollut päässä ja takkini oli auki. Minun ei ollut kuitenkaan kylmä, paksu hupparini lämmitti juuri sopivasti. Kun Chai oli purkanut sydämensä ja seisoi edelleen siinä, minä otin miestä kädestä kiinni ja katsoin tätä silmiin. Molempiin silmiin vuorotellen. ”Ja miksi et kelpais? Sun kämppis on varmasti tosi mukava eikä sun huoneen kalustuksella ole väliä” minun oli pakko naurahtaa. ”Miks mä ihastuisin kehenkään niitten huoneen perusteella? Kahvin juominen ei todellakaan oo mikään syy ja mä tuun kannustaa sua jalkkispeleihin. Jos se on se missä sä oot hyvä ja mistä sä tykkäät, ni se on vaa hyvä. Se on rikkaus et tietää mistä tykkää eikä vaa märehdi kotona kun ei oo mitää kivaa elämässä” pidin tauon ja hain katseella Chain katsetta ennen kuin jatkoin. ”Ja mitä suutelemisesta tulee, me voidaan yhdessä opetella” hymyilin ja astuin lähemmäs, vain hassun parinkymmenen sentin päähän Chain huulista. Kumarruin koko ajan lähemmäs ja matkalla kuiskasin ”ei se niin kamalaa ollut” hymyillen.

Hain miehen huulit omiini ja suutelin. Vain pari kertaa ja nojasin taakse päin katsekontaktia hakien. Laskin irti Chain kädestä ja laitoin käteni hänen vyötäisilleen. Hymyilin miehelle rokaisevasti. En enään epäillyt sekuntiakaan tämän olevan liian aikaista. En juuri sillä hetkellä kaivannut mitään muuta. ”Ja mitä parisänkyyn tulee, leikitään vaan etten sanonu sitä.” Painauduin takaisin mieheen ja hain huulet huuliini kiinni.

Minua alkoi taas hymyilyttää, kun Ekku sanoi kannustavansa minua jalkkispeleissä. Onneksi en sanonut mitään sellaista kuin joo kaikkihan nyt sen haluaa nähdä kun me hävitään Härmälle ja Laihiallekin, vaikka meinasin kyllä. En olisi oikein uskaltanut katsoakaan Ekkua, mutta onneksi hän oli rohkeampi kuin minä. Unohdin hengittää, kun hän suuteli minua uudelleen. Tunsin että järkeni juoksi silti vähän paremmin. Huomasin, että hän tuoksui jollekin makealle ja myös tupakalle. Seuraavan suudelman aikana uskalsin vetää häntä lähemmäs itseäni, ja olin pyörryksissä. Nojasin otsaani hänen otsaansa ja naurahdin. Turhaan minä pelkäsin. Mutta silti olin ihan tyytyväinen, että oli hämärää.

"Siinä tapauksessa. Mun lempiruoka ei oo porkkanalaatikko, vaikka se on ihan jees. Vaan hyvä pitsa. Mä juon viiniä salaa. Mulla ei oo muita lemmikeitä kuin mun Markus. Meidän asuntoon ei saa ottaa lemmikkiä, ja Markus on allerginen. Mä meen maapohjahallille melkein joka päivä, ja välillä tänne, ja jos joku lainaa mulle autoa, mä meen Poolanmetsän hyppysuoralle, kiihdytän ja teen käsijarrukäännöksiä, koska mä oon just niin lapsellinen. Mä tykkään jouluvaloista, ja haluisin pitää niitä koko talven. Mulla oli lapsena hamsteri, jonka nimi oli Kamolpob Yrjö Khakanang Paithoonbuathong. Nyt sä tiedät musta kaiken, eiks niin?"

Sain vihdoin hymyiltyä vapautuneesti. Uskalsin vetää varovaisesti Ekun takkia enemmän kiinni, nostaa hupun päähän ja kaulukset pystyyn.

"Mun on pakko ruokkia kohta khun Markus. Se sytyttää tulipalon jos se yrittää itse tehdä ruokaa. Kyllähän sä tiedät, että mä haluaisin jäädä tänne? Sun kanssa? Mutta multa menee puoli tuntia kun mä kävelen kotia."

”Pitsa on kyl hyvää. Ja mun on pakko myöntää, et netflixin kanssa kuuluu viini. Mut juoksä punasta vai valkosta?” Kysyin ja olin vain tyytyväinen kun Chai sai selvästi rohkeutta lisää. Tämän kertoessa käkkärikäännöksistä, minun oli pakko hymyillä. Rakastin olla kyydissä, kun joku vähän hulluttelee autoilla. Itse en osaa, mutta se tunne on jotenkin vapauttavaa.

Katselin Chaita hupun alta, hämärässä sen verran minkä näin. Otin miestä kädestä kiinni ja hymyilin. Miksi minä hymyilen niin paljon?

”Puol tuntia? Missä sä asut? Mä voin kyllä heittää sut autolla jos sua ei haittaa et se haisee koiralta” sanoin ja aidosti tarkoitin sitä. Jokainen lisäminuutti olisi arvokas. En haluisi lähteä vielä, mutta ainakin yritin vakuuttaa että olin aikuinen ihminen ja minä kyllä pärjäisin. ”Mitä aattelit tehä? Ruuaks siis” kysyin ja heiluttelin käsiämme. Olisin mielummin vain suudellut tuota komeaa ilmestystä.

"Pun - tai siis kumpiki käy mut punasta - vaikka en mä kyllä mitää viinejä silleen harrasta et - no joo. Punasta."

Minusta oli ihanaa, että Ekku otti kädestäni kiinni. Samaan aikaan minusta tuntui, että minun olisi kuulunut tehdä se, mutta en viitsinyt ottaa siitä paineita. Minulla oli ollut niin hurja ilta tallilla, että en yksinkertaisesti jaksanut murehtia sellaista vielä.

"Mä asun siinä kun on kirkko, niin toisella puolella puistoa niissä Naapurintien hirveenkeltasissa taloissa", kerroin ja silitin peukalollani hänen kättään. "Mutta ei sun tartte sinne lähteä, kauhee vaiva vaan ajella ympäriinsä... Mun pitäs vaan kulkee pyörällä niin äkkiäkö sinne ajais, mutta mä pelkään et mä kaadun ja sit menee kesän pelit siinä."

En voinut olla vielä kumartumata häntä kohti. "Ai ruuaks? Aii, en mitää kummallista. Ei siellä edes oo mitään muuta kun jotain kanaa ja... Suutele mua vielä", pyysin epävarmasti ja hiljaa. Uskalsin kuitenkin itse hipaista nenälläni hänen poskeaan ja painaa sitten varovaisesti huuleni hänen huulilleen, vaikka sydämeni hakkasi kivuliaasti. Ja vaikka käteni täytyi täristä, vein sen hänen niskaansa. Enkä olisi halunnut vielä mennä, mutta kun minulla ei ollut palovakuutusta, ja uusavuton kämppis minulla oli.