Chai

Mökkimatka

Siitä oltiin puhuttu. Että jos mentäisiin jonnekin kesällä Ekun kanssa. En edes vitsaillut Bangkokista enää, vaikka äiti painosti minua sinne. Ajattelin, että ehkä joku vuokramökki olisi parasta, mitä uskaltaisin edes ajatella. Sekin keskellä viikkoa ja muutamaksi päiväksi vain. Minulla ei ollut liikaa rahaa, vaikka olin tehnyt kahvilavuoroja enemmän kuin koskaan Käenpesän loputtua teatterilta.

Lopulta matkakohteeksi valikoitui Australia. Kyllä, Australia.

Tarkan sijainninkin olin kuullut, mutta en enää sitä muistanut. Eräänä iltana äiti oli taivutellut minua Skypessä niin kauan, että oli lopulta voittanut tämän väsytystaistelun. Kuulemma nuoren ihmisen kuului käydä ulkomailla, jotta hänestä tulisi sivistynyt. Kuulemma uusiin kulttuureihin tutustuminen teki hyvää. Ja koska vastustin Bangkokia niin kovasti, ja koska olin vedonnut hevosiin ja kaikkeen mahdolliseen, äiti oli päättänyt pyöräyttää maapalloa ja laskea sormensa johonkin kohtaan. Ja sinne minun oli määrä menemän. Viimeisenä oljenkortenani olin henkäissyt, että enhän minä voi mihinkään Australiaan lähteä ainakaan. Minulla on nyt tyttöystävä.
"P'Sunstra?" äiti varmisti, ja siitä tajusin kaksi asiaa. Hän oli nyhtänyt tietoja Yeniltä. Ja hän ei tainnut tietää Ekun nimeä. Toivottavasti hän ei kuvitellut, että Ekku on thai. "Ei se haittaa yhtään, otat P'Sunstran mukaan, niin kuin kuuluu, aikhunchai!"

Siitä lähtien olin yrittänyt keksiä, miten kysyä Ekulta, voisiko hän mahdollisesti lähteä Australiaan minun kanssani. Se oli liikaa yhtä lailla kuin Bangkok, kyllähän minä sen ymmärsin. Niissä huolestuneissa ajatuksissa istuin Ekun keittiön pöydän ääressä, Ekun tietokoneesta Australiasta lukien, tyhjää nieleskellen ja Nasua korvasta hieroen. Kuulin kuinka avain kääntyi lukossa, ja sydämeni hakkasi kivuliaasti. Nasukin, joka ei ikinä välitä oikein mistään, laski päänsä polvelleni. Jopa se aisti, miten huono olo minulla oli.

"Hei!" Ekku huhuili, ja hetken päästä: "Chai?" kun en saanut vastattua.
Rykäisin. "Joo? Heei?"
"Miksi sä kuuostat tolta?" hän kysyi kulmat kurtussa ja tutkivasti minua silmäillen päästyään keittiöön.
"Kuule... Kuule kun... Tai siis...."
"Sano."
"Niin Fah sanoi... Tai... Mä oon pahoillani, mutta tulisiksä mun kanssa Australiaan?"
"Australiaan!"

Sirpaleet

"Heeei!" huikkasin ovesta ennen kuin astuin sisään. Olin tullut Ekun avaimilla. Nasu läähätti, kun otin siltä valjaat pois. Tiet olivat kuivia ja sulia. Tassuja ei tarvinnut puhdistaa.
"Hei!" kuului keittiöstä kireästi, ja heti perään oikein rehevä särkymisen ääni ja mutistu kirosana. Otin koiraa niskasta kiinni sormenpäilläni, vaikka se ei ollut varsinaisesti menossa minnekään. Sillä tavalla talutin sen makuuhuoneeseen ja suljin oven.
"Mitä kävi?" kysyin ennen kuin ehdin keittiöön asti.
"Ei mitää", Ekku väitti edelleen pingottuneella äänellä.

Kun pääsin keittiöön, minun Ekkuni seisoi hyvin rauhallisen, tai oikeastaan jähmettyneen näköisenä ilta-auringossa kauniisti kimmeltävien lasinsirujen keskellä. Missään ei näkynyt verta. Olin itsekin joskus pudottanut samanlaisen Ikean pitkän juomalasin, ja se räjähti aina niin kuin sirpalepommi. Palasin takaisin eteiseen pukemaan kengät jalkoihini. Sitten saatoin läpsytellä ne jalassani keittiöön ja kävellä suurimpia sirpaleita väistellen Ekun luokse. Tuin häntä käsivarresta, kun hän tasapainoili kengät jalkoihinsa.

"Mun pitää kertoo sulle yks juttu", hän kuiskasi päästyään taas kahdelle jalalle seisomaan.
"Okei ai-Sunstra. Nasuki on - pitäs kai juottaa se - voiks tää odottaa niin kauan että siivotaan eka?"
"Ei."
Pidin Ekkua vieläkin kyynärvarresta kiinni. Huomasin, että hymyni oli muuttunut kummalliseksi irvistykseksi. Sydän alkoi takoa rinnassani lujempaa kuin aikaisemmin lenkillä järkyttävän ison irtonaisen susikoiran tullessa vastaan. Ekku puristi käsivarttani. Jotenkin katseeni ajautui hänen sormiinsa. Ekulla oli melko lyhyet kynnet. Sirot ja pienet, kun vertasi minun kynsiini. Paljon vaaleampi iho kuin minulla. Kynnet olivat painuneet ihooni. Nanosekunnin ajan ajattelin epämääräisesti, että minun tavaroitani oli Ekun kotona tosi paljon. Minulla menisi useampi päivä kerätä ne kaikki. Sitten nostin katseeni takaisin hänen silmiinsä. Ekku sanoi asiat yleensä niin suoraan kuin kohteliaisuus salli. Se ei suinkaan rauhoittanut oloani. Sellainen valmisteleva lauseke ja kiire kertoa kuitenkin: kyseessä oli jotain vielä vaikeampaa kuin että tämä oli nyt tässä. Siristin silmiäni. Mikä sai hänen katseensa noin lasimaiseksi ja suun noin tiukaksi viivaksi? Ekku on pidempi kuin minä, mutta seisoi niin kippuraisessa ryhdissä, että olisin voinut katsella hänen päänsä ylitse keittiön ikkunasta takapihalle.
"Ooksä kipee?" sain kuiskattua. Ojensin epävarmasti toisenkin käteni Ekkua kohti. Mitä nyt? Pyörtyisiköhän hän?
"En. Tuu, mennään tohon pihaan."
"Mut Nasu-"
"Se pärjää nyt hetken."

Takapihalla kuuntelin ihan hiljaa tarinaa, joka minulle kuiskattiin. Se kertoi miehestä -- tai siihen aikaan varmasti pojasta -- jolla oli vihreät silmät ja sulavat keskustelunaiheet niin kuin prinsseillä, mutta joka ei lopulta ollutkaan oikea prinssi. Tarina keskeytyi vähän väliä, kun Ekku kurottui kurkistamaan naapurin puolelle, ettei vain kukaan ylimääräinen ollut kuuntelemassa. Yhden pidemmän tauon aikana hän kaivoi suuresti keskittyen vihreästä tupakka-askista yhden savukken, asetti sen huulilleen ja yritti vimmatusti sytyttää sitä vaaleanpunaisella sytyttimellään. Liekki ei ottanut tarttuakseen, vaan pyrki aina sammumaan. Lopulta nousin muoviselta puutarhatuolilta ja painoin sytyttimeen liekin Ekun puolesta. Kun halasin häntä, hän hengitti savua hiuksiini ja korvaani ja puristi vasemman kätensä sormilla kipeästi niskaani, eikä minulla ollut ratkaisua hänen huonoon oloonsa.

Hetken kuluttua Nasu sai vettä makuuhuoneeseen ruokalautaselta. Sen astiassa saattoi olla lasinsiruja. Aloin lakaista lattialta siruja rikkakihveliin. Valon suunta oli muuttunut ja sirut muodostivat pieniä sateenkaarenvärisiä läikkiä lattiaan auringonsäteiden osuessa niihin. Väänsin radion päälle, kun en muuta voinut. Ekun silmät nimittäin kävivät ovella joka kerta, kun ulkoa kuului askelia, puhetta tai autonrenkaiden rahinaa soraa vasten. Hain imurin, eikä sen äänen yli kuulunut mitään ulkoa. Se ei kuitenkaan saanut tyttöystävääni rauhoittumaan, vaan päin vastoin. Silti oli siivottava. Ei koiraa voinut pitää koko iltaa makuuhuoneessa.

Lopulta Nasun saattoi päästää huoneesta ja käyttää takapihalla. Istuimme Ekun kanssa sohvalla vierekkäin, eikä Netflix ollut päällä. Ekku piti vasemmasta ranteestani kiinni ja asetteli oikean kätensä sormia kerta toisensa jälkeen sormieni lomaan, eikä hän tuntunut millään saavan niitä asettumaan hyvin. En muista, koska olisin ollut niin pitkään hymyilemättä. Kapeat sormet näyttivät oikein erityisen valkoisilta ja minun käteni melkein punaiselta siinä valossa.

"Bpai Krung Thep gun ter", sanoin lopulta hiljaa, ja hiljaisuuden rikkoutuminen tuntui pistelyltä ihollani.
"Kuka huolehtii Nasusta ja Osiriksesta jos mä oon toisella puolella maapalloa, kirjaimellisesti, Bangkokissa?" Ekku kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen. "Mitä jos jotain sattuu?"
"Lähtisiksä sitten johkin lähemmäs? Mun kans?"
"Chai. Sä saatat aivan hyvin päästä mukaan siihen lastennäytelmään. Ei me voida mennä minnekään."
"Paskat jostain Mulanista."
"En mä tiedä..."

Nasu vaihtoi asentoa pedillään. Katsoin Ekkua pitkään ja vakavasti silmiin ennen kuin kävelin etuovelle varmistamaan, että se oli lukossa. Kun palasin, ruuvasin sälekaihtimet kiinni ikkunoista ennen kuin istuin sohvalle. Kun suutelin vieläkin kai ahdistuksen takia hajamielisen oloisen tyttöystäväni kaulaa, pysähdyin vakuuttamaan, että hän oli vapaa. Menemään, tulemaan, ja vastaamaan siihen viestiin, johon hän oli vakuuttanut olevansa vastaamatta. Vaikka lähtemään yksin sinne Bangkokiin, jos hän halusi jonkun jäävän tänne huolehtimaan Nasusta ja Ompusta. Ja ellei hän halunnut mennä yksin, tai mennä niin kauas, niin minulta oli vieläkin Rovaniemi näkemättä.

Jos mentäisiin Bangkokiin tai Rovaniemelle

Saattoi haistaa, että kesä oli tulossa. Lunta oli vielä siellä täällä, eikä pihalla olisi tarjennut t-paidalla, mutta Ekun takapihalla tarkeni. Siihen paistoi juuri sopivasti aurinko, eikä siihen osunut tuuli. Pidin jalkojani koukussa edessäni puutarhatuolilla ja katselin Nasua, joka nosti jalkaa johonkin yksinäiseen heinänkorteen. Paljaita varpaitani paleli vähän, mutta muuten oli oikein hyvä olla. Mielessäni kävi, että koskahan olin viimeksi ollut kotona. Pitäisi varmaan käydä sielläkin.

Mitähän kesällä? Oli ollut puhetta ukista ja mökistä. Äiti painosti minua Bangkokiin, koska kuulemma juuriinsa tutustuminen tekee ihmiselle hyvää. Kun olin sanonut, että minun juureni ovat kylläkin Espoon lähiössä, äiti oli huokaissut vastahakoisesti puhelimeen, että teki se vieraisiin kulttuureihinkin tutustuminen ihan hyvää. Olisin halunnut sanoa, että jos näin on, miksemme menisi johonkin normaaliin paikkaan, kuten Espanjaan tai Ranskaan. Tai Rovaniemelle: en ole ikinä oikeastaan matkustellut edes Suomessa. Bangkok vaikutti kamalalta, ja siellä olisi oltava niin kauankin. Minun tulisi ikävä kotiin... Tai siis... Tänne?

Kun Nasu oli valmis, laskin paljaat jalkani terassipuille ja läpsyttelin sisään. Olin oppinut keittämään kahvia. Latasin kahvipannun ja napsautin sen päälle. Sitten etenin venytellen ja haukotellen takaisin makuuhuoneeseen, ja ai kuinka oli ihanaa kierähtää Ekun viereen sänkyyn, joka oli vieläkin ihan lämmin. Hän heräsi, kun ujutin käsivarteni hänen päänsä alle ja vedin hänet syliini. En pelännyt enää, että hän menisi rikki. Ekku on vahva ja itsenäinen tyyppi.

"Lähtisiksä mun kanssa Bangkokiin?" kysyin hetken kuluttua hänen hiustensa suukottelun lomassa.
"En ku", hän aloitti, mutta hänen oli rykäistävä ja aloitettava alusta, sillä hänen äänensä ei kestänyt. "En mä kerkee just nyt kun mun pitää mennä tallille."
"Entä kesällä?"
"Ai oikeesti? Mitä mä nyt siellä..?"
"En mä tiedä. En mäkään siellä mitään tee. Mitä siellä nyt kukaa -- kattelee palmuja? Onhan siellä palmuja?"

Kuuntelin kuinka Nasu joi astiastaan keittiössä. Se tassutteli hetken aikaa kynnet lattiaa vasten rapisten. Sitten kuulin senkin asettuvan aloilleen ja huokaisevan. Mietin, oliko minulla oikeus olla menemättä Bangkokiin. Saattaisi olla. Olin maininnut äidille, että minulla oli tyttöystävä. Kaikki vihjailut Busarakham-nimisistä tytöistä, joiilla oli pitkät hiukset, sileä iho ja hyvät käytöstavat, olivat loppuneet. Jopa kaikki puhe pikku Paithoonbuathongeista oli katkennut kuin seinään. En ollut joutunut edes sanomaan, etten taida tuntea kuin pari sellaista, jolla on ollut lapsi minun ilkäisenäni. En tiedä, olisinko tosiasiassa uskaltanut edes olla niin nenäkäs äidille. Tuskin. En ainakaan kasvokkain.

Ekku yritti nousta, mutta puristin häntä niin, ettei hän mihinkään päässyt.
"Miten olis Amarillo?" kysyin häneltä.
"Mitä?"
"Että jos ei mentäskää Bangkokiin. Vaan Amarilloon, naa? Tai johonki?"

Olin ehkä tullut tänne siksi, että tämä oli normaalia ja näin elämäni piti järjestyä. Tällaiseen parisuhteeseen ihminen kuului. Ekulla oli pitkä tukka, sileä iho ja sellaiset käytöstavat, että hänet voisi esitellä vaikka äidille. Minä olen liian lyhyt ja musta, mutta sille en voinut mitään. Siitä oli kuitenkin jo aikaa, kun olin ymmärtänyt, etten minä sen takia ollut pitkäksi aikaa jäänyt. Minä en ollut tässä hiusten takia, enkä sileän ihon. Olin tässä siksi, että Ekulla oli tapana sitoa hiuksensa illalla nopealle nutturalle ja unohtaa ruoka puoliväliin matkalle suuhunsa jännittävää elokuvaa katsellessaan. Siksi minä tässä olin, että hänen t-paitansa tuoksuivat lohdutukselta ja toiveikkuudelta, ja koska hän tapasi rummuttaa autonsa rattia etusormillaan liikennevaloissa. Olin sen vuoksi, miten hän poltti tupakkaa sadepäivinä takapihallaan aivan liian pienen lipan alla ja raukka tärisi kylmästä. Sen takia, miten hän hymyili vastatessaan ukilleen puhelimeen, ja sen takia, miten hän sipaisi niskaani kun laitoin pyykkiä kuivumaan. Sen takia miten hän oli nytkin tappelevinaan minua vastaan noustakseen jo ylös, kun pidin hänestä kiinni niin löyhästi, että hän olisi kyllä päässyt, jos olisi tosissaan halunnut.

Kun lopulta nousin ylös, hän jäi kuitenkin vielä sängylle. Jäin hetkeksi nojaamaan ovenpieleen.
"Mä keitin sulle kahvia" sanoin niin kuin olisin sanonut, että minä rakastan sinua, ja minä rakastin.

Mulla on nyt vissiin vähän liian vähän virikkeitä virtuaalisessa elämässäni, koska aina kun joku teistä ihan vähänkään liikahtaa, niin se vie mun kaiken huomioni, vaikkei sitä oltaisi mitenkään osoitettu mulle. En julkaise näitä yleensä, mutta kun tästä tuli itse asiassa ihan jees, enkä ikinä kehtaa kirjoittaa tällaisista asioista näinkään suorasti, niin. Noh. Antaa mennä. Katsokaa itse. Kohta jo epäilen itseäni ja poistan tämän, niin että lukekaa tosi tosi nopeasti.
*

Nimetön teksti, jota kadun ihan just

Jo ennen kuin heräsin kunnolla, tiesin ettei Kei ollut oikeasti laittanut silmiäni kääntymään ympäri salaa heinävarastossa. Tiesin myös, ettei se parta, joka niskaani niin ihanasti pisteli, ollut hänen, ja ettei hän pitänyt käsivarttaan ympärilläni. Tämä ei ollut mikään jäinen heinäkasa, eikä tämä ollut myöskään Kein sänky. Kieltäydyin silti liikkumasta ja avaamasta silmiäni. Jos en liikahtaisikaan, saisin pitää hänet vielä hetken.

Kuvittelin niin elävästi, että nukkuva hengitys niskassani ja hiuksiini painettu nenä olivat Kein, että minun oli koukistettava hyvin varovasti polveni ja kierrettävä vapaa käteni niiden ympärille. Liikaa en liikkunut, ettei minun olisi täytynyt lähteä.

Markus tekisi murhan jo kun heräisi ja tajuaisi, ettei hänen kätensä ollutkaan jonkun tytön paidan alla. Murhan kohde olisin minä, jos hän tietäisi, mitä päässäni pyöri, ja että olin hereillä enkä siltikään lähtenyt. Minun piti olla siinä vain turvassa pelottavilta ufoilta, joista olin taas illalla lukenut, eikä suinkaan käyttää Markusta minään fantasioinnin välineenä.

Kein hengitys poltti niskaani.

Imeytyä näihin seiniin...

Ensin puetaan kenkä vasempaan jalkaan. Ihan ihan ihan aina. Ja ensin laitetaan vasen hanska. Ensin vasen jalka housunlahkeeseen, ja ensin vasen käsi hihaan. Aina, aina ja aina. Pidän siitä huolta. Ja ensin riisuttiin oikea kenkä. Ensin otettiin jalka pois oikeasta housunlahkeesta, käsi oikeasta hiasta. Joka ainoa kerta. Astuttiin vasemmalla jalalla sisään ja oikealla ulos. Poikkeuksetta.

Siis teatterilla! Tietenkin vain teatterilla, enhän minä hullu ole!

Markus oli ainoa, joka seisoi lavalla. Vaikka ei sitä olisi saanut sanoa ääneen. Se on näyttämö. Lava-autoissa on lavat. Teatterissa on näyttämö. Muut makasivat lavalla. Siis näyttämöllä. Myös minä. Se oli pölyinen, ja jos sitä hinkkasi sormenpäillään, siitä kuoriutui vuosikymmenten verran pinttynyttä likaa. En hinkannut sitä, koska en halunnut tulla kipeäksi. Sen sijaan makasin selälläni, oikea jalka koukussa, vasen nilkka oikean polven päällä ja tunsin miten lihakseni venyivät.

Kun katsoin ylös, siellä oli koko avaruus. Tai ainakin siellä oli kuusi eri tarinaa. Korkealla pääni päällä roikkuivat nimittäin kuudet lavasteet. Teatterisalissa ei saa viheltää niiden takia. Ennen muinoin lavasteita liikuttelevat miehet kommunikoivat vihellyksin, ja epäonnisen viheltelijän päähän saatettiin pudottaa vaikka parveke, jolla Julia seisoi, kun Romeo puhui hänelle. Näin sen parvekkeen pohjan. Jos se putoaisi, kuolisin nopeasti, enkä minä halunnut kuolla. Enää en saisi sitä putoamaan viheltämällä, mutta silti salissa viheltäminen toi äärettömän huonoa onnea.

Päästin jalkani valahtamaan suoriksi. Hetken minä makasin suorana, kädet levällään, ja kova lattia tuntui ihanalta selän alla. Sitten kierähdin kyljelleni sykkyrään, ja sydämessäni tuntui ihanalta. Halusin olla täällä niin kauheasti. Halusin olla aina täällä. Halusin olla niin kuin Pirates of the Caribbean -elokuvan saappaanraksi-Bill ja muuttua osaksi teatteria niin kuin Bill muuttui osaksi laivaa. Halusin imeytyä näihin seiniin, verhoihin, lattian kuvioihin...

Huomasin silittäväni likaista lattiaa hellästi. Katsoin kämmeneni pohjaa. Siinä oli ruskeanharmaata muinaista likaa. Toinen käsivarteni oli tyynynä pääni alla. Ojensin molemmat käteni suoriksi eteenpäin niin kuin auringossa nautiskeleva koira, enkä välittänyt yhtään, vaikka hiukseni hieroutuivat likaiseen lattiaan. Minun teatterini. Minun ensirakkauteni.

"Chai", selkäni takaa kuului käskevästi. "Nyt ylös. Nyt jatkuu."

Kun nousin, pidin huolta, että ponnistin ylös vasemmalla jalallani, ja että vasen käteni irtosi viimeisenä näyttämöstä. Olisinpa joskus yksi niistä kahdestatoista onnekkaasta ja pääsisin teatterikorkeaan. Haluan olla täällä aina, enkä vain parina iltana viikossa. Haluan elää täällä, ja lopulta haluan kuollakin tänne.

Nasu ja Chompoo

"Mä meen ny!"
"No mene mene."

Ekun äänestä saattoi kuulla huvittuneisuuden, mutta silti tein joka kerta kauhean numeron, kun lähdin Nasun kanssa ulos. Kai minä jotenkin yritin luoda hänelle muistijälkeä siitä, että hän oli itse antanut luvan. Pelkäsin koko ajan vähemmän, että jotain sattuisi, mutta aina pelkäsin uusia asioita. Viimeaikoina minua oli alkanut hirvittää, että rikkoisin koiran jotenkin, tai että se pääsisi vahingossa irti. Katsoin tarkasti, ettei Nasun häntä vain jäänyt ovenrakoon, kun se astui laiskasti ulos loskan keskelle. Minä olisin pillastunut, jos joku olisi rikkonut Chompoon.

Aluksi en ollut uskaltanut lähteä kauas. Olimme pysytelleet näköyhteyden päässä Ekun kotoa. Olimme saattaneet esimerkiksi käveleskellä pihatietä edestakaisin niin kuin vähäjärkiset. Nasu ei ollut ikinä keksinyt mitään outoa. Se lönkötteli aina remmi löysällä ja sitä sai odotella. Silti olin tähyillyt pihatielläkin huolestuneena ympärilleni. Mitä jos jostain tulisi vaikka toinen koira? Mitä jos Nasu vetäisi sitten itsensä irti? Alkaisi tapella tai juoksisi auton alle? Mitä jos en löytäisi sitä, tai mitä jos se ja sen tappelukaveri purisivat minuakin kun menisin väliin? Onneksi Nasu noteerasi muita koiria yleensä vain vilkaisun verran.

Pikkuhiljaa reviirimme oli laajentunut. Löin vaikka vetoa, että Nasu tunsi lähitienoon metsiköt ja pikkutiet paremmin kuin emäntänsä. Jos pysyimme tiellä, koira lönkötteli ihan tyytyväisenä perässäni. Välillä raahasin sen poluille, eikä se tuntunut oikeastaan haluavan millekään maastolenkeille. Kerran olin yrittänyt oikaista sen kanssa pellon poikki umpihangesta, mutta siitä se oli kieltäytynyt. Se oli parkkeerannut tien puolelle, enkä ollut saanut sitä hyppäämään millään ojan ylitse. En ollut kehdannut sanoa siitä kerrasta Ekulle mitään, mutta en ollut yrittänyt samaa enää uudestaan. Olin kastellut kenkäni silloin kokonaan.

Kerran olimme kävelleet meille asti hakemaan seuraavan aamun työvaatteita. Markus oli tullut ovelle kuullessaan koiran hännän hakkaavan laiskasti seinään. Hän oli katsonut meitä kummissaan, avannut oven rappuun ja kurkistellut ympärilleen. "Missä Ekku on?" hän oli kysynyt ja syöttänyt sitten koiralle lihapullia omalla haarukallaan keskeneräisestä annoksestaan. Sitten me olimme lähteneet, ja olin kuullut alaovelle asti miten Markus oli aivastellut kotona. Illalla Ekku sanoi, että Nasua närästää, ja minun oli kerrottava niistä lihapullista. Kuulemma syynä taisi olla ketsuppi.

Silläkään kertaa ei tapahtunut mitään kummaa. Oli myöhä, ja oli jo pimeää. Nasu nosti jalkaa katuvalon kylkeen, nuuskutteli sulavia lumipalteita ja väisteli pahimpia vesilätäköitä. Yritin olla toivomatta, että se olisi Chompoo. Vielä enemmän yritin olla kiintymättä siihen, koska parhaatkin koirat elävät vain muutamia vuosia. Minulle ei ikinä tulisi koiraa. Etsisin kuitenkin siitä Chompoota ja pettyisin, kun en löytäisi. Ja sitten kuitenkin kiintyisin siihenkin, eikä sekään eläisi aina. Onneksi hevoset elivät käytännössä ikuisesti. Vedin pipon päästäni ja työnsin sen taskuuni, koska oli niin kauhean kuuma. Nasulla ei ollut kiire, joten yritin löytää Otavan käveleskellessämme kotiinpäin. Kun löysin sen, kyykistyin osoittamaan sitä Nasulle, vaikka tokkopa se edes katsoi. "Kato nyt Nasu, tuolla asuu Chompoo."

Koira oli tyytyväinen, kun pääsi sisälle kuivaan ja lämpöiseen. Sen ruoka odotti sitä, mutta se malttoi antaa minun kuivata tassunsa ja ottaa valjaat pois. Sitten se ampaisi kohti keittiötä, ja vaikka se oli yleensä niin laiska, silloin se oli yhtä virkeä kuin Chompoo oli ollut melkein loppuun asti.

"Me tultiin", huikkasin olohuoneen suuntaan.
"Tuu sitte tänne asti", kuului naurahtava kehotus.

Nyt mä rakastan olla myös mä (Vko 8 vkl)


"Jännittää, jännittää, jännittää, jännittää", hoin ja hyppäsin joka tavulla ilmaan. Hiekka rahisi kenkieni alla jäätä vasten. Tuoksui pakkasyöltä.
"Onko se aina tommonen?" Ekku kysyi ja sytytti tupakan. Hän katsoi minua siihen malliin, ettei siitä voinut ajatella mitään pahaa. Lempeästi.
Markus ojensi kättään Ekkua kohti ja heilutteli sormiaan vaativasti. Ekku laski yhden savukkeen hänen käsilleen. "Kiitti", Markus huokaisi, asetti savukkeen huulilleen ja kumartui kohti Ekun pitelemää sytytintä. Hän veti savua syvälle keuhkoihinsa. "On se", Markus vakuutti hengittäessään savua ulos. Hän hymyili ihan aavistuksen verran toisella suupielellään ja imi uudelleen tupakkaa.
"Voi sua", Ekku mumisi minulle ja kurotti silittämään hiuksiani vapaalla kädellään. Minun oli lopetettava pomppiminen siksi aikaa.
"Sä pilaat mun kampauksen", inahdin välttelevästi ja Ekku purskahti nauruun.
"En mä olisi olettanut kuulevani tollasta sun suusta ikinä!"

Lähin valonlähde oli kaljujen pusikoiden toisella puolella, tienreunan kalpea valopylväs. Se valaisi meidän tukikohtaamme sen verran, että näin tupakantumppeja maassa. Minua tärisytti ihan hirveästi. Sydän hakkasi niin kuin se olisi oikein tahallaan pyrkinyt murtamaan muutamia kylkiluita. Minun oli laskeuduttava kyykylleni. Laskin tupakantumppeja, mutta niitä oli niin paljon, etten saanut niistä tarkkaa lukua. Nousin takaisin ylös. Keinuin kantapäältä toiselle. Hypin vähän taas. Aloin flossata. Ekku vilkaisi minua kulmat ihan aavistuksen kurtussa, mutta Markus ei kiinnittänyt minuun oikeastaan mitään huomiota. Markuksella oli pörröinen peruukki. Saatoin nähdä valoa vasten, että otsapörrö tärähteli hänen sydämenlyöntiensä tahdissa. Tiesin kyllä muutenkin, etten ollut ainoa, jota jännitti. Olin vain ainoa, jonka selviytymiskeino oli jatkuva heiluminen ja seinille hyppiminen. Markus oli todistanut jännitystäni niin monta kertaa, että oli jo tottunut siihen. Ekku ei vielä. En kerta kaikkiaan pystynyt samaan aikaan jännittämään ja murehtimaan sitä, että hän saattoi pitää minua tosi kummallisena. Tällainen minä olin: ehkä vähän nolo, mutta en voinut jännittää hiljaa itsekseni niin kuin Markus.

Ekku tumppasi tupakkansa astumalla sen päälle kengänkärjellään. Otin häntä heti kiinni kummastakin kädestä ja vedin hänet halaukseeni.
"Tuu mun kaa tonne, älä mee pääovista, ku tuu mun kaa olemaan", kuiskutin.
"Sit mä en nää mitä mielisairaalassa oikein tapahtuu", Ekku kuiskutti takaisin, ja kuulin naurua hänen äänestään.
"Aiva niinku sä et olisi tullu tänne mun takia ja mun pakottamana", nauroin hänen korvaansa.
"Noni Chai irti! Sisälle, hopi hopi!" Markus nurisi kauempana käsi ovenkahvalla. Painoin nopean pusun Ekun ohimoon ja vedin hänet kädestä perässäni sivuovesta sisään ennen kuin hän ehti vastustelemaan.

Puolijuoksua valaistua käytävää pitkin portaisiin, portaita ylös, seuraavaa käytävää eteenpäin, ja suurin piirtein kolmannesta ovesta sisään. Huone näytti ihan jonkin liikuntahallin tai -salin pukuhuoneelta. Takit naulaan. Vaihdoin talvikengät tossukoihin. Sitten taas kiidettiin pitkin käytävää. Haisi tunkkaiselta. Ehkä vähän kosteusvauriolta.
"McMurphy tänne", joku kuiskasi kiitäessämme ohitse ja kiskaisi Markuksen käsipuolesta jostain ovesta sisään. Me kaksi jatkoimme portaisiin ja nousimme vielä yhden kierroksen niin nopeasti kuin saatoimme.
"Tuu, mä näytän sulle jotain siistiä", supatin ja vedin Ekun mukanani parioven avoimesta puolikkaasta, pimeään huoneeseen.
"Mit-" Ekku yritti kysyä, mutta minun oli sihistävä hänet hiljaiseksi.

Hiivimme ihan äänettömästi kohti paksuja, täysin läpinäkymättömiä verhoja. Niiden alta kajasti kirkasta valoa, ja niiden takaa kuului tasainen ihmisäänten surina. Hymyilin Ekulle olkani ylitse. Pujotelimme varovaisesti kaikkien niiden verhojen välissä. Hiippailimme niin lähelle kaikkein viimeisimpiä verhoja, että olisimme saattaneet koskea niihin. Ne olivat niin paksut, etteivät ne olisi edes heilahtaneet, jos niitä olisi hipaissut höyhenkeveästi. Niiden reunalta saattoi kurkistaa yhdellä silmällä toiselle puolelle... Siellä oli vaikka keitä... En tunnistanut yksiäkään kasvoja... Siirryin sivuun, jotta Ekku saattoi kurkistaa. Katselin miten ohut valojuova valaisi hänen silmänsä ja poskensa.  

"Miten sä uskallat mennä tonne?" hän sanoi melkein äänettömästi vetäytyessään kauemmas verhosta. Tiesin hänen tarkoittavan kysymyksellään sitä, että tänään toisen puolen joka ainoalla istumapaikalla oleili joku.
"En mä uskaltaiskaan", vastasin siihen yhtä hiljaa, "mutta enhän mä sinne menekään, vaan Dale! Mun mielestä on ihanaa olla välillä joku muu... Tai oli ennen. Nyt mä rakastan olla myös mä."
"Se on ehkä ihan hyvä että sä teet tätä vaan harrastellen ja parina iltana viikossa, ja yleensä muuta. Kuinka sun hermot kestää? Sä täriset..."
"Mua jännittää ihan sairaasti. Saanksmä tulla teille illalla? Mä ajattelin - jos sä haluaisit - niin tehtäis jotain muutaki mikä mua jännittää ihan sairaasti. Tai - voin mä mennä kotia - jos sulla on muuta..."

Sähköpostia

Heippa Chai!
Äidillä on siivousvimma ja minä pelastin joitain vanhoja kouluvihkojasi. Skannasin sinulle vanhoja kouluaineitasi. Ole hyvä!
Tule pian käymään kotona.
Jari


Minun perhe (2. luokka)
Minun perheeseen kuuluu Äiti ja Chompoo. Äidilä on pitkä tuka ja se käytää aina korkokenkiä. Me käyme lenkilä Äidin kansa ja joskus äiti tulee minun jalkapalopeliin. Minä tykään äidistä.
Chompoo on minun koira. Chompoo on rotvaileri. Chompoo aina nukuu minun sängysä. Aamula ja ilala se syö napulaa ja koiran ruokaa ja se on maailman paras koira ja kilti ja se on minun ihan oma koira.
NITTHAN.
O-li-pa ki-va kuul-la per-hees-tä-si! Chom-poo kuu-los-taa mu-ka-val-ta!
Tukiopetus kaksoiskonsonanteista ke klo 8:00.
Nähnyt: Jittramas Meesang

***

Minun perheeni (4. luokka)
Meidän perheeseemme kuuluu minä, äitini Fah, koirat Chompoo ja Netra ja isäpuoleni Jari.
Äiti on paljon töissä mutta tykkää töistä. Silloin kun hän on kotona hän laittaa ruokaa ja lukee kirjoja. Jari on enemmän kotona. Hän siivoaa paljon koska ei tykkää siitä että koirista lähtee karvaa. Silloin kun Jari ei siivoa hän pelaa minun kanssa pleikkarilla ja talvella vie hiihtämään ja luistelemaan. Äiti ja Jari tulee aina minun jalkapallo peleihin ja Jari myös on joukkueen toinen valmentaja.
Chompoo on minun koira. Se on jo melkein kahdeksan vuotias ja aika laiska. Ennen se tykkäsi hakea palloa ja painia mutta ei enää. Nyt se tykkää maata sohvalla vaikka kyllä se tulee minun kanssa aina lenkille. Onneksi meidän talossa on hissi koska Chompoo ei jaksa enää mennä rappusia kun se on kerta niin vanha.
Netra on äidin koira. Netra tarkoittaa Ruususta ja äiti sanoo että sen nimi on Ruusunen sen takia että se on prinsessa. Netra näyttää ihan saksanpaimenkoiralta mutta se on sekarotuinen. Äiti otti sen kun joku löysi sen ojasta kun se oli pentu. Sekin on ihan kiltti.
Sen pituinen se.
- Nitthan Paithoonbuathong
Jännä kertomus, hyvä Nitthan! Muistelepa vielä pilkkujen käyttöä!
Nähnyt: Jittramas Meesang

***

Minun perheeni (7. luokka)
Minun perheeseeni kuuluu minun lisäkseni äitini Jittramas, isäpuoleni Jari ja koiramme Netra, enkä minä halua kertoa enää enempää.
Tee uusi aine maanantaihin mennessä. Tämä on hylätty.
Minun perheeseeni kuuluu Jittramas, Jari ja Netra, ja Netra on siis koira. Meillä menee ihan sairaan hyvin. Jari on aina kiva minulle. Joskus Jari tekee minulle aamupuuroa ja laittaa siihen karkkiväriä ja sanoo että se on sateenkaaripuuroa. Se on kivaa. Jari ei ole asunut meillä hirveän kauaa. Mutta on kivaa kun hän muutti meille. Jari on kiva. Jari harrastaa urheiluseuran toimintaa. Kesäisin hän jakaa seuran nimissä mainoksia, jotta seura saa rahaa. Minä menen joskus hänen mukaansa. Sekin on ihan kauhean kivaa.
Netra puolestaan on sekarotuinen tyttökoira. Se on äidin koira. Jari vie sitä välillä aamupissalle, mutta vain äiti menee sen kanssa lenkille. Netra on äidin ainoa harrastus. Äiti on paljon töissä, koska hänen mielestään työ on kivaa.
- Chai Paithoonbuathong
Hyväksytty teksti. Toistit aika paljon kiva-sanaa. Älä kirjoita väärää nimeä aineeseesi.
Nähnyt: ____________________

***

Me Meesangit (9. luokka)
Minä olen Chai, ja minä olen ainoa meidän perheestä, jonka sukunimi ei ole Meesang.
Kun minä olin pieni, meitä oli vain me kaksi: minä ja äiti. Siitä en muista ihan hirveästi, koska Jari, äidin mies ja minun isäpuoleni, tuli mukaan kuvioihin aika varhain.
Jari on huumorintajuinen ja kiltti tyyppi. Hän harrastaa urheiluseurassa toimimista. Se tarkoittaa, että Jari ei itse oikeastaan urheile, mutta on muuten mukana vähän siinä sun tässä. Hän kerää seuralle rahaa, auttaa järjestelemään yleisurheilukisoja, käy kokouksissa ja sen sellaista. Minä käyn hänen kanssaan kokouksissa ja välillä jakamassa seuran puolesta mainoksia, mutta en saa auttaa urheilukisoissa, koska olen alaikäinen.
Kesäisin me käymme Jarin kanssa kalassa. Jari ei oikeastaan ikinä saa kalaa, mutta hän vain nauraa ja sanoo, ettei se haittaa. Kerran saimme Jarin kanssa ihan järjettömän suuren hauen ja sen kanssa olikin sitten operoimista, koska hauella on hampaat. Jari on kanssani yhtä mieltä siitä, että edes haukia ei saa nakata rannalle potkimaan ja odottamaan kuolemaa. Ne pitää joko päästää pois tai tappaa heti.
Talvella minä ja Jari hiihdämme paljon. Yleensä menemme vain pururadalle, mutta melkein joka perjantai kun on lunta, hiihdämme laavulle ja teemme tulen. Jos jonain talvena ei ole lunta, menemme autolla Kivikon hiihtohallille ja hiihdämme siellä aina niinä iltoina, kun Jarilla on aikaa ajella.
- Chai Buathong
Hyvä Nitthan. Kirjoitat hyvin. Olisi ollut kivaa kuulla myös muista perheenjäsenistäsi.
Nähnyt: JM

Markus kertoo. Tämä on muokattavissa, jos tämä meni muiden mielestä ihan eri tavalla!

Buathongin tyttöystävä

"Sä et sitten oikeasti sano mitään tyhmää", Buathong oli vannottanut minua tosi monta kertaa. Ihan niin kuin nyt yleensäkään sanoisin mitään tyhmää! Kaikki hänen kaverinsa pitivät minua hyvänä tyyppinä, ja niin hänen äitinsäkin. Kyllä hänen täytyi tietää, että minä osasin kyllä käyttäytyä ihmisten kanssa.
"Joo joo", huokaisin aina vastaukseksi, ja silloin Buathongin ilme oli aina samanlainen kuin silloin kun hänellä oli ihan hirveä stressi töistä.
"Mä en halua että sä härnäät sitä", hän sanoi ahdistuneesti.
"En tietenkään", vakuuttelin joka kerta. Varmaan minä nyt härnäisin hänen ensimmäistä tyttöystäväänsä. Minähän olin suorastaan rakkauden enkeli tai jotain: pidin kaikin tavoin huolta, ettei pieni Buathongini mokaisi esimerkiksi viemällä sitä tyttöä jäätymään moottorikelkan päälle, niin kuin hän oli aikonut.
"Etkä härnää muakaan."
"No sitä mä en lu - okei, älä kato mua noin, mä en härnää sua ennenku se lähtee."

Niin lopulta koitti sitten se päivä, kun minä sain varmistaa, että tämä tyttö oli sopivaa seuraa minun Buathongilleni. Katselin keittiöstä miten hän parkkeerasi autonsa - ihan kiva auto niin nuorelle likalle. Hänellä oli ihan tavallinen takki, mikä on hyvä, koska yleensä liian ohuisiin ja pieniin talvivaatteisiin pukeutuvat tytöt ovat sairaan ärsyttäviä muillakin tavoilla kuin sillä miten he ruinaavat poikaystäviltään takitkin päältä... Näin miten Buathong katsoi ikkunaani kohti heti autosta noustuaan, mutta ei tietenkään nähnyt minua. Sen vuoksihan minä olin varta vasten valotkin sammuttanut, etten näkyisi ulos. Se tyttö sytytti tupakan - ai jai, paha juttu, tupakat ja tytöt eivät sovi yhteen - ja Buathong tarttui sitä toisesta kädestä molemmin käsin. Eiköhän se oikeasti keksinyt tai osannut muuta, vai yrittikö se pysyä vain vähän kauempana tupakasta? Pitäisi muistaa kysyä...

Siirryin jo hyvissä ajoin olkkariin teeskentelemään, etten tiennyt sen tytön tulosta mitään, tai että ainakin olisin unohtanut että se oli tänään. Oikein käynnistin nopeasti pleikkarinkin ja aloitin uuden arcade battlen Tekkenissä, jotta pystyin paussittamaan sen kesken ottelun. Sitten piti vain odottaa... Kuuntelin kuinka Buathong ropelsi avaimineen ovella. Kai se oli hermostunut: se on sillä tavalla kummallinen että jännittää kaikkea. Hyvin se kuitenkin pärjäsi - siis sekä jännityksensä kanssa, kun uskalsi kuitenkin tehdä mitä halusi, että avaimien kanssa, kun se lopulta sai ovenkin avattua. Se huusi heti "moi?" ja silloin minä kävelin olohuoneesta kurkistamaan tosi kysyvän näköisenä hirveänkeltaiseen eteiseen.

"Ai - ai hei", tervehdin katsoen vuoron perään molempia. Minä olin nähnyt tuon tytön. Hän asui samassa rivitalossa kuin yksi Leena, joka oli muuten ollut hirveä takertumaan. Olin pannut merkille miten paljon tukkaa tällä tytöllä oli.
"Khun. Tässä on - tässä on Ekku", Chai sanoi arasti, mutta katsoi sitten sitä tyttöystäväänsä sen näköisenä kuin olisi esitellyt minulle ihmettä eikä ihmistä. "Ekku, tässä on mun Markus", hän muisti lisätä vasta siinä vaiheessa kun kävelin jo käsi ojossa käytävämäistä eteistämme tämän Buathongin ihmeen luo.
"Markus Dahlsten", sanoin ja kättelin häntä.
"Moi, mä oon Ekku", tyttö sanoi ja katsoi minua silmiin. Hyvä: ei kammottavia ylipitkiä tekoripsiä. Nuo olivat joko sen omat tai riittävän maltilliset ollakseen sen omat. Kädenpuristus oli sellainen, että hän oli varmasti aikaansaava ihminen. Ai niin - mutta tämähän kävikin muuten tallilla. Kaikki tapaamani tallitytöt osasivat kätellä kuin miehet. Ja osasivat muuten olla assertiivisia rasittavuuteen asti, vaikka eivät toki samalla tavalla yhdet Maija ja Taina, joiden kanssa kävinkin autotallilla, voi Jeesus.
"Joo - mä oon kuullu susta paljon. Buat - Chai on saattanu mainita susta pari kertaa. Siis pari kertaa tunnissa", naurahdin hänelle ja kämppikseni peitti kasvonsa kädellään hänen selkänsä takana. Ai jaa, tuo siis oli hänen mielestään sitä härnäämistä? Olisin kuiskannut "sori", mutta en voinut mitenkään tehdä sitä salaa Ekulta, niin että ei auttanut muu kuin tarjoutua kahvinkeittoon ja sitä rataa.

Kun pääsin kahvin kanssa olohuoneeseen, kämppikseni nojautui nopeasti kauemmas Ekustaan. Ojensin sille tytölle Leijonakuningas-mukin ja pidin itse Pocahontas -mukin: Buathong keräilee eriparisia hirveitä Disney-aiheisia kuppeja. Sain hymyiltyä pojalle salaa, ja tietenkin hän punastui, mutta niinhän hän aina. Olisipa tullut sanottua jo etukäteen, että oli ihan normaalin ja hyväksyttävän käytöksen rajoissa pitää sillä tavalla kättään tyttöystävänsä polvella niin kuin poika äsken, vaikka muita tulikin huoneeseen. Pitäisi ottaa sekin asia puheeksi sitten joskus. Oli varmaan rasittavaa olla tuollainen kuin Buathong: hän kulutti hirveästi aikaa ja energiaa pohtiakseen mitä mieltä muut olivat hänen toimistaan. Ja elääkseen täyttäen jotkut oudot, aivan liian korkeat ja täysin itse asettamansa standardit. Laskin aavistuksen vaappuvalle sohvapöydälle hänen lempikeksejään: niitä pussissa myytäviä halpoja suklaakeksejä, jotka olivat kaikkien muiden mielestä ihan hirveitä.

Sen Ekun kanssa oli varmaan ihan vaivatonta tulla toimeen. Kyselin tietenkin sen opiskelusta ja harrastuksista ja kerroin Buathongin avulla mitä kaikkea tässä kunnassa voikaan harrastaa päästäkseen vähän uusiin ympyröihin. Kerroin naapurikunnan koirakerhosta ja agilityhallistakin, vaikken tiennyt onko Ekun koira bordercollie, berhandilainen vai basenji: Buathong luonnehtisi varmaan chihuahuaakin "isoksi ja pelottavaksi". Ekku osasi kysyä vuorostaan töistäni ja jalkkiksesta: siinä taisi olla kaikki, mitä hänen poikaystävänsä oli minusta kertonut, mutta olipahan sillä tytöllä sellaiset sosiaaliset taidot ettei Jittramas katsoisi häntä nenänvarttaan sitten joskus. Koska sitten kämppikseni, äidin kulta, voivottelisi että mitä hänen tulisi tehdä aina siihen asti kunnes joko eroaisi Ekusta tai saattelisi äitinsä hautaan. Mutta tuskin niin kävisi. Jittramasin kanssa on ihan helppo tulla toimeen: sen kun sanoo kaikkeen kyllä, hymyilee paljon ja kysyy miten Joona, Jari ja koira voivat. Niin kuin muiltakin normaaleilta ihmisiltä. Ja kun Jittramasiin tutustuu, hänhän on valtavan hauska.

Lopulta tunsin miten minun on aika lähteä. Sellaiset kohteliaat tutustumisaiheet kuten työt, koulut ja Netflix oli jo käsitelty. Olin viipynyt senkin jälkeen vielä hetken, joten seuraava aihe oli ollut tietenkin Buathong. Koska asuin hänen kanssaan, tunsin hänet hyvin: tiesin paljon sellaista mitä muut eivät - ja tiesin ettei kämppikseni kestä jos kertoisin edes sen miten hänellä on kaapissaan Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan pieniä muovisia lohikäärmehahmoja. Tai ai jos sanoisin jotain siitä miten hän rakasti leikkiä vaikka tuntikausia minkä tahansa pikkulapsen kanssa: hänestä siinäkin piirteessä oli jotain vikaa, vaikka tiedän että melkein kaikki muut pitivät sitä suloisena. Siksi yritin ohittaa Buathong-aiheen aika nopeasti: joo, tapasimme kun hän tuli katsomaan asuntoa, joo pelaamme jalkkista yhdessä, joo työpaikkamme on sama, ai jaa vai että oikein olet saanut hänet ratsastamaan hevosella, ai että on vienyt itsenäisesti koirasi ulos! Kyllähän Ekku huomaisi sitten itse sellaiset asiat, joista en kai voinut puhua. Niin kuin sen, että Buathong uskoi ufoihin ja välillä pelotteli itsensä sellaiseen tilaan, että raahasi illalla sängystään patjan minun huoneeseeni uskaltaakseen nukkua...

Ja kun sivuttiin taas kerran koira-aihetta, minun oli kutsuttava se koira meille.
"Mutta eikö se Nasu halunnu tulla meille? Mihin se jäi?"
"Ai - Chai sanoi että sä oot allerginen koirille, eikä teidän asunnossa saa pitää eläimiä!"
"Niin mä oonkin, eikä saakaan, mutta ei kai se nyt koske mun parhaan kaverin tyttöystävän koiraa?"
Ja silloin Buathong katsoi minua sekunnin silmät suurina ja työnsi sitten melkein kokonaisen keksin kitaansa ja oli katselevinaan hirveän kirkkaasti jouluvalaisemalleen parvekkeelle. Eikö se ollut oikeasti muka huomannut, että kyllä minä välitin siitä muutenkin kuin siinä mielessä, että se maksoi puolet vuokrasta ja siten jätti minulle rahaa myös kaljaan? Noh, mitä pienistä!

En halunnut siirtyä Buathongista seuraavaan aiheeseen. Vilkaisin kännykkääni. Olin lukevinani siitä, että minun täytyy lähteä vedättämään Maijan Ford autotalliin ja auttaa sen korjaamisessa. Siitä oli hajonnut vetoakseli. Voi vitsit mikä säkä, ja juuri kun meillä oli niin kauhean kivaa! Buathong katsoi minua kiitollisen näköisenä. Hän tiesi vallan hyvin, että olin ruuvannut Maijan kanssa Fordin kuntoon jo uudenvuodenyönä. En uskonut, että Ekku huomaisi minun valehtelevan, mutta jos huomaisi, kai hän olisi sen verran sosiaalisesti taitava, että käsittäisi minun lähteneen jotta he saisivat olla kahdestaan. Ja jotta Buathong ei saisi sydänhalvausta: hän oli stressannut niin kauheasti sen tytön tuomista meille jo etukäteenkin.

Sanoin heipat, puin ja palasin vielä olohuoneen kynnykselle sanomaan uudestaan hei hei. Buathong vilkaisi kenkiäni, mutta ei sanonut mitään. Sen sijaan kun olin jo avannut oven ja häipymässä, kuulin miten hän sanoi: "Markus onhan sulla huivi, onhan sulla hanskat?"
"Joo joo", minä vastasin niin kuin äidille, ilman huivia ja hanskoja.
Kuulin miten poika alkoi heti jutella Ekulle reippaammin oven sulkeuduttua. Joka asunnosta kuului käytävään ihmeellistä muminaa, jos siellä puhui: kuului että puhuttiin, vaikka sanoista ei saanutkaan selvää. Päätin mennä portaita hissin sijaan ja tekstata samalla ympäriinsä. Pihalla oli niin kylmä että aivotkin jäätyisivät, niin että minun piti keksiä itselleni joku paikka mihin mennä, ja aika äkkiä. Tai hei! Sen Annalan Joonaksen kanssa oltiin puhuttu vaikka kuinka kauan kortinpeluuillasta. Nyt olisi ihan sopiva aika siihen. Vaikka ensin pitäisi varmaan soittaa: sillähän oli se nainenkin siellä, ja mistä sen tiesi vaikka se olisi halunnut viettää jotain ihme koti-iltaa tai muuta tylsää. Tai mitenhän bussien aikataulut menivät? Mitä jos lähtisin yhdeksi yöksi äidin luo?

Missä se oli ja kenen kanssa?
Markus kertoo. Jatkoa peliin nimeltä Jatkoa Ompun päikkyyn.

Buathong yritti hiipiä huoneeseensa. Harmi vain, että hän on maailman huonoin hiipijä. Kuulin jo sen, miten hän kompastui portaissa rappukäytävässä ja häneltä pääsi tukahtunut "au". Seuraavaksi kuulin miten hän löi koiranmuotoisen avaimenperänsä oveen sovitellessaan avainta lukkoon. Myös se kuului selvästi kun hän sihahti avaimilleen "sssshh!" ihan niin kuin olisi ollut humalassa. Mutta tiesin ettei hän ollut, koska hän kuului saavan takkinsa naulakkoon ensiyrittämällä, ja hän meinasi kaatua vain kohtuullisen määrän kertoja yrittäessään päästä kengistään. Ja se käytävällä hiipiminenkin oli aika äänekästä. En käsitä, miten Chai pärjää töissä, kun on välilä niin kömpelö... Siis kummassakaan työssä...

"Buathong!" kutsuin häntä. Huoneeni ovi oli reilusti raollaan, ja kuulin miten hän huokaisi.
"Khun?" hän vastasi, ja hänen äänensävynsä oli ihan tavallisen kohtelias.
"Tuu käymään", käskin, ja taas kuului huokaus. Ja askeleita.
"Mä en halua taas että - onhan sulla Markus varmasti vaatteet päällä?" hän kysyi oveni takaa.
"On on", väitin, vaikka oikeastaan ei ollut, ja vedin peiton paremmin päälleni.

Buathong astui sisään ja löi valot päälle koko kämmenellään. Hän odotti ovensuussa kulmat kohollaan - ja posket punaisina. Kai hän oletti, että kysyisin aikooko hän tehdä ruokaa tai jotain. Niin kuin aikoisinkin. Mutta tärkeämmät asiat ensin! Nyökkäsin kohti kirjoituspöydän tuolia. Halusin että hän istuu siihen. Hän totteli minua. Hän tottelee yleensä kaikkia.

"Missä sä olit? Kenen kanssa?" kysyin. Se hiipiminen oli herättänyt mielenkiintoni.
"Ei kuulu sulle", hän mumisi riemukseni.
"Eli jonkun tytön kanssa! Vihdoin! Mä oon luullu että sussa on joku vika! Olikse se sama, jota sä-"
"Ei! Ei - ei oo sama..."

Buathong näytti huolestuneelta. Hän istui sillä tavalla epätyypillisen kumarassa ja näytti hyvin vakavalta. Ja raapi niskaansa, ja pureskeli alahuultaan niin että nahka lähti. Sitä hän tekee ollessaan hermostunut tai syvissä mietteissään. Hän taisi olla molempia.

"Kerro huolesi", kehotin virallisimmalla äänelläni ja nousin istumaan sängyssäni nojaten sen päätyyn.
"Mä en oikeen tiedä että..." Buathong huokaisi hieroen kulmakarvojaan käsillään niin, että hän näytti hyvin väsyneeltä ja rasittuneelta. "Tallille tuli uus tyttö. Ja mä - ja me -"
"Menitte sän-" olin ehdottamassa.
"Ei! Tietenkään! Markus! Kun - kun me suudeltiin!"
"Ai. No mitä sä sitten änkytät? Jos te kerta vaan-"
"Siksi! Kun mä en tiedä enää että..."
"Mitä? Onkse joku hirvee?"

Toivoin saman tien, etten olisi kysynyt sitä Buathongilta, sillä hänen kasvoilleen levisi raivostuttavan haaveksiva ilme. Hän kääntyi istumaan väärin päin tuolille, nojasi käsivarsiaan sen selkänojan päälle ja leukaansa käsivarsiin. Hän katseli kattoon niin kuin näkisi siellä tähtiä ja täysikuun ja enkeleitä ja vaikka mitä.
"Ei, kun mä oon hirvee enkä osaa mitään", hän sanoi hyvin raukeasti ja katseli jotain, mitä minä en nähnyt. "Mut se on kiltti ja ihana", Buathong huokaisi ja piirsi oikealla kädellään ilmeisesti tämän tytön kasvoja ilmaan eteensä. "Sillä on maailman suloisin nenä ja... Se silitti mun poskea-"
"No jos se kerran NIIN HURJIA teki niin-"
"Älä viitti", Buathong henkäisi poissaolevasti, ja yritin oikeasti olla irvailematta. Ilmeisesti tämä oli pojalle iso asia.
Ja kun aloin kuunnella nätisti niin kuin kaverin kuului, samanlaista haaveksivaa puhetta jatkui ja jatkui. Buathong kuvaili pitkään sen tytön hiuksia ja silmiä ja muuta tylsää, ja hinkkasi ja vanutti samalla omia hiuksiaan niin että pian hänellä olisi päässään vain yksi iso rasta. Toivoin että se selkeästi keksitynniminen Anniina unohtuisi häneltä nyt viimeinkin. Siitä Anniinasta ei ollut ollut kuin harmia. Tämä toinenkin tyttö saisi hänet varmasti yhtä sekaisin, niin että minulla ei olisi vieläkään kunnon keskushyökkääjää joukkueessani, mutta sentään Buathong tuntui tulleen terveellisemmällä tavalla hulluksi ihan vaihteen vuoksi. Silti minusta oli ihan hirveän huvittavaa, että aikuinen äijä yritti hiipiä salaa huoneeseensa ja oli muutenkin noin sekaisin jonkun pelkän suukon takia. Niin kuin kaksitoistavuotias. Mutta päätin olla härnäämättä häntä enää. Ainakaan ennen huomista. Mutta tekstaisin kyllä asiasta ainakin muutamille tyypeille ja laittaisin asiasta jonkin vedonlyönnin vireille.

"Ai mutta khun, kuule, mä en tuu huomenna treeneihin", Buathong sanoi yhtäkkiä ja katsoi minua niin kuin olisi taas ihan tässä todellisuudessa, eikä siinä missä katossani näkyi enkeleitä.
"Ootsä kipee?" kysyin varmuuden vuoksi, vaikka tiesin ettei hän ollut. Hän oli jättänyt harjoitukset yhden kerran väliin. Yhden kerran. Seuraavana aamuna siitä, kun oli koheltanut sen keksitynnimisen Anniinan kanssa ja maannut peittonsa alla itkemässä pieniä silmiään ruvelle. Sitä seuraavana päivänä hän oli jo juossut maanisen lenkin ja pelannut illalla paremmin kuin koskaan, ja toisaalta myös synkkäilmeisempänä kuin koskaan.
"Vaikka", Buathong sanoi ja hymyili, ja se oli taas sitä samaa hymyä kuin monta kuukautta sitten. Vaikkakin hieman sekavamman näköistä kuin ennen. "Sano ainakin kaikille että mä oon kipee. Mä tuun taas kaikkina muina kertoina", hän lupasi, ja minä hymyilin ja nyökkäsin. Menköön. Minun pienestä Buathongistani oli tulossa iso poika... Se oli miltei liikuttavaa...
"Huomenna me mennään Rotankosken padolle nakkeleen kiviä", hän sanoi vielä selvästi innoissaan. Minun pitäisi muistaa kertoa hänelle, että tytöt eivät tykkää heitellä kiviä kilpaa. Tyttöjä viedään syömään ulos ja kotiin, katsotaan elokuvia, ehkä kävellään, saatetaan ajella autolla tekemättä kuitenkaan yhtäkään kiihdytystä tai käsijarrukäännöstä - mutta ei tosiaankaan raahata niitä mihinkään jäiselle Rotankosken padolle niin kuin sarjamurhaajat!  Ja taas hän alkoi jaaritella siitä tytöstä, eikä suostunut kertomaan hänen nimeään, vaikka kuinka kyselin...

"Mutta tehäänks bataattii?" keskeytin hänet lopulta tarkoittaen tietysti, että hän tekisi minulle bataattia. "Voisiksä mennä pois mun huoneesta kun mä nousen, kun mä oon al-"
"Ei! Markus! Sä sanoit että - ei ei - odota, mä meen, mä meen!"

Ja sillä tavalla Buathong saatiin ryntäämään ihastuttavan nopeasti keittiöön. Kuulin miten se änkytti siellä puhelimeensa. Tiesin kyllä, että se puhui sille tytölle. Pitäisi kai pitää sille isä-poika -keskustelu siitä, että tuollainen soittelu ajaisi ennen pitkää pois sen maailman ainoan naisen, joka ilmeisesti oli kiinnostunut meidän Buathongista. Vaikka olisihan sen itsekin pitänyt tajuta, että tuollainen soittelu oli vainoamista ja meni ahdistavan puolelle.

Jittramas Fah Meesang ja aiheet joista en halua puhua 8.-9.12.

"Jittramas", Markus huudahti muka yllättyneenä, oikein siniset silmät hehkuen. Hän oli oppinut tekemään täydellisen wain, ja osoitti sen äidilleni niin kuin olisi äitini ihka-aito mutta hyvin kalpea thailapsi. Minun teki mieli pyöräyttää silmiäni, mutta puristin vain Yeniä itseäni vasten ja varoin huokaisemasta turhautuneesti.
"Markus!" äiti huudahti aidosti yhtä ilahtuneena, kuin mitä Markus ainakin esitti olevansa. Sen sijaan että hän olisi vastannut Markuksen waihin niin kuin kai olisi kuulunut, hän halasi tätä nuorta miestä, joka nyt ilmeisesti oli ylennetty kämppiksestä isoveljekseni. En tiennyt olinko mustasukkainen äidistä vai Markuksesta, mutta ehdottomasti jommasta kummasta tai molemmista. "Kuinka monta kertaa mä olenkaan sulle sanonut että sä voit sanoa mua Fahiksi", äiti kujersi Markukselle kuin lapselle ja hymyili niin että hänellä näytti olevan tähtiä silmissään.
Markus nauroi ja huitaisi kädellään. Sillä tavalla jotenkin sirosti. Niin kuin tytöt. Hyvin epämarkusmaisesti. Hän hurmasi kaikki tädit sellaisella. Tekeytyi nuoreksi, kiltiksi ja vaarattomaksi, niin että joka tädin hoivavietti heräsi. Yleensä se oli hauskaa, mutta jättäisi nyt edes minun äitini rauhaan.

Markus yritti tervehtiä myös pikkusiskoani niin kuin perheenjäsentä, ja jos Yen olisi ollut vähän reippaampi, hän olisi tarttunut sellaiseen. "Mitä Joona tietää?" Markus kysyi, ja kun Yen ei irrottanut otettaan kaulastani, Markus kyykistyi viereemme ja kysyi oliko hän jo kirjoittanut joulupukille. Naurahti, kun Yen painoi kasvonsa vasten kaulaani, ujo kun oli. Äiti vastasi hänen puolestaan, ja Markus sai siitä syyn nousta takaisin ylös. Onneksi äiti ei sanonut Yenille mitään siitä, miten rumaa oli olla vastaamatta kun puhuteltiin. Vaikka Yen kuulisi siitä kyllä myöhemmin.
"Sulla on hiukset nyt melkein samalla lailla kun mulla, kato nyt", kuiskasin Yenin korvaan Markuksen noustessa.
"Äiti ei anna kasvattaa", Yen kuiskasi takaisin niin hiljaa, että se kuulosti melkein perhosten puheelta, enkä minäkään ollut kuulla sitä.
"Ei se mitään. Toikin on tosi hyvä", vakuutin ja silitin Yenin hiuksia, jotka olivat paljon sileämmät ja yhteistyökykyisemmät kuin minun. "Ootsä nähny kun sillä Emma Watsonilla oli lyhyemmät hiukset kun meillä? Oliko vähän hienot! Leikataan näitä vielä vähä illalla niin ne on ihan samalla lailla kun sillä. Eiks olis hienoa olla niinku Emma Watson? Vau! Se olis siistiä!"

Äiti viittilöi minuakin nousemaan ylös, mutta minä en päästänyt Yenistäni irti. Annoin pusuja. En tietenkään tavallisia, koska enhän minäkään mikään villi-ihminen ole, vaan sniff kissejä. Molemmille poskille. Molemmille korville. Otsaan, kaulaan, hiuksiin. Monta. Pikkususko nauroi ja kiemurteli, se kuulemma kutitti. Kun nousin seisomaan, nostin hänet mukanani ilmaan niin kuin hän olisi vielä ihan pieni tyttö.
"Nyt riittää. Päästä siitä irti jo. Ei se oo mikään pikkulapsi enää", äiti torui, mutta en voinut päästää sitä lasta ihan vielä vapaaksi. Yen oli ihana, niin kuin orava, niin kuin kanelipulla, niin kuin kissan turkki.
"Mä rakastan sua niin paljon että kaikki maailman jääkarhut pyllähtää istumaan ja muuttuu jätskiksi", kerroin hänelle, ja hän kutitti minua niskasta.

Ilta sujui ihan normaalisti. Luulen että kaikki tekevät samoja asioita kun heidän vanhempansa tulevat käymään. Istuimme sohvalla, juttelimme, söimme paprikaa, sipulia, porkkanaa, kaalia, kanaa ja linssejä chilikastikkeessa, pelasimme paria lautapeliä. Markus, sosiaalisen kanssakäymisen velho ja tietäjäukko, pysyi kanssamme täsmälleen niin kauan kuin se oli kohteliasta, mutta lähti punttisalille antaakseen meille myös aikaa olla rauhassa. Äiti, samanlainen velho ja poppamies, piti vaivatta yllä suomenkielistä keskustelua aiheista, jotka saattaisivat potentiaalisesti kiinnostaa Markustakin. Kyseli jalkapallosta ja muusta sellaisesta, jonka yhteydessä olen maininnut välillä Markuksen puhelimessa tai Skypessä. Äiti painoi aina sellaiset asiat mieleensä.

Mutta kun Markus lähti, koko tilanteesta tuli toisenlainen. Äiti vaihtoi kielestä toiseen ja halusi puhua perheestä, sukulaisista, omista ja minun työkuvioista ja kaikista muista henkilökohtaisista asioista. Sellaisista jutuista, joiden kuuleminen ei olisi kiinnostanut Markusta.
"Onko työt ollu mukavia?" hän kysyi minulta thain kielellä ja silitti varpaillaan lattialla istuvan Yenin selkää.
"On on. Jari? Miksei Jari tullu? Sillä kiire - töitä - onko sillä - onko sillä liikaa töitä?" luettelin thainkielisiä sanoja purren koko ajan poskihampaitani yhteen niin kuin jokaista hammastani olisi särkenyt.
"No olishan se halunnu tulla, mutta sen-" äiti aloitti ja lisäsi sitten seuraavaksi joukon sanoja, joita en ymmärtänyt. Sitten hän lopetti lauseen sanomanna "-menee niin paljon aikaa."
"Mihin? Mitä?" ähkäisin ahdistuneena, ja äiti huokaisi.
"Jari", hän sanoi ja luetteli taas melkein samoja sanoja, joita en muistaakseni ollut ennen kuullut.
"Mitä!" kysyin vähän hätääntyneenä suomeksi, mutta äiti kieltäytyi itsepäisesti vaihtamasta kieltä.
"On se huone, jossa on kuuma, se mitä ei ollut meidän ensimmäisessä kodissa", äiti selitti kuin Alias-pelissä.
"Sauna? Mitä siitä?" kysyin suomeksi.
"On osia, puusta, ja sitten nauloja, saha, vasara", äiti luetteli thaiksi ja elehti käsillään.
"Jari rakentaa saunaa?" ehdotin suomeksi.
"Ei kun-", äiti sanoi ja jatkoi taas jollain ihan oudolla sanalla. Kun hän näki ilmeestäni, että viesti ei vieläkään mennyt perille, hän sanoi hyvin vastentahtoisesti suomeksi: "korjaa. Jari korjaa."

Olin niin turhautunut, että minun olisi tehnyt mieli läpsäyttää molemmat kädet kasvoilleni ja hieroa oikein kunnolla. Sen sijaan kuitenkin hengitin kerran syvään ja sanoin hillitysti: "ahaa, no, sittenhän se tulee varmasti jouluksi valmiiksi. Vaikka olisin mä toivonut, että näen Jarinkin. Mutta mä voin soittaa sille."
Äidin ärtymyksen näki siitä, miten hän heilutteli säärtään, jonka oli juuri ristinyt toisen polvensa varaan. Hän oli ottanut matalat, arkiset korkokenkänsä pois eteisessä. Se oli oudon näköistä. Kotona äiti piti kenkiä sisällä. Yen leikki Monopolyn pelinappuloilla jalkojeni juuressa eikä edes kuunnellut meitä, koska sellainen omituisenkielinen arvausleikki oli tainnut ollut ihan jokapäiväistä, kun minä olin asunut kotona, tai kun olin ollut käymässä. Sitä paitsi Yen tiesi erinomaisen hyvin, ettei äitiä tarvinnut pelätä, vaikka hän ärsyyntyisikin minuun. Äiti ei ikinä huutanut tai hermostunut. Jos häntä suututti oikein kovasti, hän meni hetkeksi parvekkeelle hengittämään. Ja sitten minulle tuli ihan hirveä olo, kun olin suututtanut äidin. Mutta silloin hän ei ollut niin vihainen.

"No - mitä sulle muuten kuuluu? Mitä sä tekisit just nyt jos me ei oltaisikaan täällä?" äiti kysyi pienen tauon jälkeen johdattaakseen keskustelun miellyttävämmille urille.
"Mä olisin varmaan maapohjahallilla pelaamassa jalkkista, mutta sinne mä ehdin kyllä joka päivä."
"Sano thaiksi", äiti komensi.
"En mä osaa! Mulla ei ole aavistustakaan, mikä on maapohjahalli tai jalkkis!"
"Kuinka voi olla, että sä sanot itseäs thainkieliseksi ja sä et osaa enää yhtään?" äiti kysyi lopulta selkeällä ja hitaalla thain kielellä.
"Mitä! Mä en ole ikinä sanonut tai luullut että mä olisin thainkielinen!" sanoin hänelle yhtä selkeällä suomella.

Kaduin sitä tietenkin saman tien. Äidin silmät suurenivat ihan aavistuksen, ja minä löin käden suun eteen. Tietenkin painoin pääni ja pyysin anteeksi. Äiti ei sanonut mitään pitkään aikaan, eikä katsonut vaikka Yen näytti hänelle koiranmuotoista pelinappulaa.

"No ethän sä taida enää olla", äiti vastasi lopulta suomeksi ilman minkäänlaista tunnetta äänessään. "Mä hankin sulle thainkielisen Aliaksen", hän naurahti kuitenkin, ja minä mietin kenen hemmetin kanssa minun sitä pitäisi pelata, ja miten, kun en edes tunnistanut kirjaimia lukemisesta puhumattakaan. Minusta olisi pitänyt olla mukavaa, kun äiti kurottui minua kohti, laski kätensä niskaani ja veti minut kainaloonsa niin kuin pikkulapsen. Äiti silitti hiuksiani, ja hänellä oli sitä hajuvettä, jonka olin ostanut hänelle viime jouluna...

Kun kuulumiset oli vaihdettu, ruuat syöty ja Markus palannut kotiin, oli pian Yenin aika mennä nukkumaan. Olisin halunnut pitää hänet luonani, mutta ei minulla oikeastaan ollut mitään paikkaa, johon olisin voinut laittaa hänet nukkumaan, paitsi oma sänkyni tietenkin. Oli parempi antaa hänen mennä äidin mukana kylän pieneen kehnohkoon hotelliin ja luvata tavata hänet heti aamulla. Äiti näytti taas tavallisemmalta, kun hänellä oli hillityt korkokenkänsä ja tiukalle vyötetty takkinsa. Yen melkein itki, mutta se johtui siitä, että hän oli väsynyt ja olisi tietenkin halunnut jäädä.

"Hyvää yötä Chai", hän toivotti minulle ja halasi minua niin että pääni meinasi irrota.
"Hyvää yötä. Soita mulle heti kun sä heräät. Mä kävelen sinne", sanoin hänelle, enkä olisi halunnut päästää irti hänestä.
"Chai, oikeasti, se on jo liian vanha tuollaiseen", äiti sanoi suomeksi niin kuin mekin, koska se oli kohteliasta Markuksen ollessa myös paikalla.
"Ole kiltisti. Mä tuun sinne jo kun sä syöt aamupalaa. Mä tykkään susta niin paljon että kaikki maailman hylkeet hengittää vaan sisäänpäin ja muuttuu ilmapalloiksi", luettelin Yenille, ja hän nauroi, vaikka oli äsken meinannut itkeä.

Markus kätteli äitiä ja puolittain kumarsi. Sanoi vielä kerran että olipa todella ollut ihana yllätys, kun Jittramas ja Joona olivat tulleet käymään, ihan niin kuin siitä ei oltaisi sovittu tuhat vuotta sitten. Äiti kehotti taas kutsumaan itseään Fahiksi niin kuin muutkin perheenjäsenet tekivät. Markus ei onneksi sanonut häntä Fahiksi tai miksikään muuksikaan, kun vilkutimme äidille ja Yenille keittiön ikkunasta heidän istuessaan äidin autoon. Odotin aamua ja tunsin ihan järkyttävää koti-ikävää ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun muutin pois äidin ja Jarin kodista.


***

Seuraavana päivänä ei puhuttu enää vieraista kielistä, eikä vieraalla kielellä. Sen sijaan äiti osti minulle kahvia samalla kuin itselleenkin, ja minä join sitä samaan tahtiin hänen kanssaan. En halunnut käydä taas sitä samaa keskustelua siitä, miten aikuisen ihmisen kuului opetella juomaan kahvia, koska sen ääressä kaikki tapasivat seurustella. Sen sijaan olisin halunnut samaa mehua, mitä Yen joi siinä kahvilan vähän tahmeassa pöydässä. Hän osasi istua sievästi jalat vierekkäin, heilumatta tuolilla. Olen nähnyt itsestäni c-kasetille videoituja otoksia siltä ajalta, kun olin lapsi. Minä en tosiaankaan ollut osannut istua tuolilla rauhassa.

Nytkin meinasin tukehtua kahviin, kun äiti esitti minulle ensimmäisen vaikean kysymyksen.
"No? Joko sulla on joku tyttö?"
"Ei, äiti", vastasin hänelle hetken yskittyäni.
"Sun iässä mä olin jo naimisissa sun isän kanssa", äiti huomautti ja taputti hillityn ruskeaksi lakatulla kiiltävällä kynnellään kahvikuppiaan. "Mä taisin itse asiassa odottaa sua kun mä olin sun ikäinen."
"Niin..."

Oikeastaan minun olisi tehnyt mieli katsoa häntä silmiin ja kysyä, että no miten siinä sitten kävikään? Oliko hänestä ollut ihanaa olla naimisissa isän kanssa ja saada minut? Nauttiko hän enemmän isän kanssa asumisesta vai kotimaan jättämisestä hänen takiaan? Oliko parasta siinä kaikessa kenties se köyhyys, jossa hän oli elänyt ensimmäiset Suomen-vuotensa, vai se miten hänen oli aikuisena opeteltava uusi kieli ilman ainoankaan ystävän tukea, kaukana kaikista sukulaisista, pienessä yksiössä huutavan vauvan kanssa? Olisipa hän odottanut kunnes tapasi Jarin, joka on kunnon mies ja hyvä isä. Kiltti ihminen. Korjasi saunaa, teki töitä ja palvoi Yeniä.

"Mä oon ajatellut, että me mentäisiin lomalle mun vanhempien luo... Ehkä sitten..."
"Anteeksi mutta mä en halua."
"Mitä? Lomalle mummon ja vaarin luo? Ethän sä oo koskaan edes ollu siellä... Siellä olis varmasti kivaa Chai."
"Ei kun mä en halua, että sä esittelet mulle jonkun Khun Maen ja odotat että mä haluan naimisiin sen kanssa."
"Ei sitä koskaan tiedä Chai."
"Mulle on aika oleellista, että me voidaan keskustella jollain kielellä."
"Nyt sä olet taas tahallas hankala."
"Anteeksi."
"Yachtilla on suunnilleen sun ikäinen tyttö, Busarahkam."

Pian minä tiesin jo paljon Yachtista, jota en ollut ikinä edes tavannut, vaan vain kuullut nimen. Ja Busarakham-nimisestä tytöstä, jolla oli vaalea ja sileä iho, pitkät hiukset ja hyvät käytöstavat. Yen piti minua kädestä pöydän alla ihan niin kuin hän olisi ollut aikuinen ja minä lohdutusta kaipaava viisivuotias. Hän onnistui samalla näyttämään hyvin keskittyneeltä kakunpalaansa.

Iltaan mennessä äiti ei ollut vielä saanut minua naitettua, ja kun saatoin heidät heidän majapaikkansa, lupasin Yenille tulla paikalle heti kun pääsisin töistä.
"Sä oot niin ihana, että kaikki maailman ampiaiset lennähtää voikukanvarsille ja muuttuu tikkareiksi", kerroin hänelle ennen kuin annoin hänen mennä.
"Anna mun tulla sun kanssa töihin hetkeksi", Yen kuiskasi suoraan korvaani, ja minun oli kiellettävä häntä. Lupasin tulla takaisin ennen kuin hän söisi päivällistä, ja olisin halunnut mielummin kuolla kuin lähteä pois niin pitkäksi ajaksi.
"Chai. Oikeasti. Joona on jo iso poika. Nyt riittää", äiti sihahti.

Kuunnelkaa ennen tarinaa kun setä kertoo teille taustoja...
Halusin näyttää tässä tekstissä että myös Chai osaa olla tavallaan täynnä itseään ja luottaa kykyihinsä. Sitten päädyin eilen ja tänään pohtimaan tarinoiden kertojia ja sitä, miten Chain valitseminen kertojaksi vaikuttaa ihan koko tarinaan, koska hän ei näe eikä ymmärrä kaikkea. Tarinoiden taustalla tapahtuu ihan hirveästi kaikkea, mikä jää vain minun tietooni, kun sopiva kertoja ei välitä tapahtumia lukijoille.

Seuraa siis tarina, joka näyttää että Chaikin osaa olla itsevarma. Sen jälkeen seuraa sama tarina uudelleen eri kertojan näyttämänä, koska halusin oikein katsoa kuinka sairaan sokea piste Chai itselleen onkin - ja kuinka ihmissuhdeorientoitunut reppana!



Ei kukaa häviä Härmälle 21.11.

"Sun pää on pehmennyt!" meidän joukkueemme Maija huusi minulle ja latasi palloon niin voimakkaan rintapotkun, että se lensi ihan soikeana minua kohti. Pysäytin sen säärelläni ja laskin jalkani sen päälle.
"Eikä ole", väitin hänelle. Aloin pompottaa palloa jalalta toiselle.
"Se on rakastunut johonkin Anniinaan", Markus huusi katkonaisesti hölkätessään minua kohti ja täysin välittämättä siitä että väitin: "enkä ole!" niin kuin uhmaikäinen. Hän varasti pallon ilmasta ja pompotteli tiensä sen kanssa hieman kauemmas minusta. "Kyllä sä muistat millasta se on. Ja jos et muista, sä voit olla mun uusi tyttöystävä", Markus sanoi Maijalle iskien silmäänsä ja potkaisi pallon lentämään ilmassa kohti Maijaa.
"In your dreams", Maija tuhahti, pukkasi palloa päällään ja syötti sen yhdellä potkulla minua kohti kun se oli koskettamaisillaan maata. Potkaisin sen kenkäni sisäsyrjällä Markukselle.
"Indeed in my dreams", Markus sanoi niin että olisin punastunut, jos hän olisi sanonut sen minulle, vaikka se olikin pelkkä vitsi. Maija kuitenkin vain hölkkäsi Markuksen luokse, otti häneltä helposti pallon vaikka Markus teki parhaansa saadakseen pitää sen, ja taas pallo sai pomppia kengänkärjeltä toiselle.
"Perkele jos me hävitään ton takia ens keväänä jopa Härmälle ja Laihialle", Maija kirosi Markukselle ja potkaisi minulle pallon vihaisesti.
"Älä aina jäkätä. Ei kukaa häviä Härmälle", Markus tuhahti hänelle, enkä käsittänyt miten hän uskalsi puhua muille, varsinkaan Maijalle sillä tavalla. Potkaisin hänelle pallon varovaisesti. Hän kimmotti sen maapohjahallin seinästä pari kertaa itselleen ennen kuin potkaisi Maijalle.
"Äläkä sä unohda että sä oot kapteeni vaan siksi että mä annan sun olla", Maija hymähti ylimielisen näköisenä, "joten hoida homma."
"Chai, Maija sanoo että sun täytyy keskittyä", Markus huhuili minulle.
"Mähän keskityn", väitin ja olin kaatua palloon joka olikin yhtäkkiä jaloissani. Maija huokaisi.
"...ttu tästä mitää tuu..." hän mutisi itsekseen. Hän lähti juoksemaan samaan aikaan kuin Markus. Olin ollut niin omissa maailmoissani, että kumpikin ajatteli varmasti saavansa pallon minulta helpolla. Kun he vielä sattuivat lähtemään samaan aikaan liikkeelle, tilanne oli muuttunut heidän kahdenkeskiseksi kilpailukseen. Se voittaisi, joka saisi pallon, ja niin kuin aina noiden kahden kilpailuissa, myös voittaja olisi täynnä mustelmia ja pahalla tuulella. En kuitenkaan jaksanut olla enää sivustaseuraaja sen paremmin jalkapallossa kuin omassa elämäsänikään. Olin lähtevinäni juoksemaan Markuksen ohitse, mutta sen sijaan potkaisin pallon kantapäälläni toiseen suuntaan, juoksin sen kiinni ja saavutin valtavan etumatkan. Muut pojat potkiskelivat vielä palloa keskenään niin kuin me äsken, ja minusta oli ihanaa mutkitella heidän lomastaan palloineni kaksi pelaajaa perässäni. Tämän minä osasin. Maija ja Markus saattoivat olla nopeita, pitkäjalkaisia ja uhkua itsevarmuutta, mutta minä olin keskushyökkääjä, eivät he, ja ihan syystä. Rakastin sellaisia hetkiä. Kumpikaan ei ikinä saisi minulta palloa, ja minä jaksaisin juosta muiden seassa vaikka ikuisesti.

.... Keskiviikkona kuulin jotain ihme ääntä puhelimestani kun kävelin kotiin maapohjahallilta.

///

Markus kertoo miten kukaan ei häviä Härmälle

Maija soitti naamaansa Buathongille kun potkimme palloa kuplahallissa odotellessamme viimeisiä joukkueemme jäseniä. Se oli tavallista. Hän marmatti kaikille pienistäkin virheistä, ja Chai ei keskittynyt sillä kertaa ollenkaan.
Buathongin vastaus ei kuitenkaan ollut tavallinen. Hän vain mumisi jotain vaisusti, veti verkkatakkinsa kiinni ja puri sen kauluksen reunaa pompotellessaan palloa.
"Mai pai!" hän olisi huutanut normaalisti, nauraen tietysti, ja sitten hän olisi potkaissut pallon melkein kuplan kattoon asti. Kukaan ei tiennyt, mitä mai pai tarkalleen ottaen oli, mutta epäilimme sen olevan joko "ei" tai "älä viitti" sillä ihme kiinalla tai japanilla tai jollain millä lie sairaalla kielellä mitä Chain äiti pakotti hänet puhumaan kanssaan Skypessä.

Buathong ei reagoinut muutenkaan mihinkään normaalisti. Auoin päätäni Maijalle ja hän minulle samalla tavalla kuin aina, mutta Chai sen kuin potkiskeli minulle helppoja syöttöjä ja antoi minun jopa viedä pallonsa vaikka olisi pystynyt helposti pitämään sen. Hän melkein kaatui palloineen, eikä hän muuten ikinä kämmää pallopeleissä sillä tavalla. Hän saattoi olla maailman surkein puhumaan naisille, maailman juonivammaisin leffankatsoja, maailman huonoin kahvinkeittäjä ja vaikka mitä - mutta ei sellainen, joka kompastuisi ikinä palloonsa.

Maija huomasi ilmeisesti että nyt oli käsillä tilaisuus viedä Buathongilta pallo. Siitä hän saisi taas yhden sulan hattuunsa - tai ainakin kampaukseensa, joka näytti muuten ihan kanan perseeltä kun hän turhautuneena nyhti sitä. Minunkin oli pakko yrittää juosta pallolle. Ai vitsit jos joku Maija veisi pallon Buathongilta minun nenäni edestä. Se sanoisi kaikille onnistuneensa siinä. Se ei unohtaisi myöskään mainita niitä kaikkia kertoja kun minä olen yrittänyt samaa. Eikä se olisi hiljaa siitäkään, miten Chai oli juuri äsken melkein ojentanut pallon minulle kun olin päättänyt yrittää taas sen viemistä. Sopupeliä, Maija vain huutaisi, jos viittaisin siihen miten sain pallon Chailta.

Buathongin silmien taakse syttyi jokin läsnäolon tai järjen valo, mutta liian myöhään. Minä tiesin saavani pallon. Hän yritti päästä pakoon laidasta - ehtisin ensin - mutta sitten sekä pallo että poika olivat poissa, ja minun oli juostava perään vaikka tiesin että tilaisuuteni oli mennyt. Chai ei ole nopea, mutta niin ketterä ja tarkka hän on, että hän luikerteli palloja potkiskelevien pelaajien väleistä helposti karkuun. Tiesin juoksevani turhaan perässä poikia väistellen ja pallojen ylitse hyppien, mutta ainakin minun oli näytettävä Maijalle kuinka paljon häntä nopeampi olikaan. Chainkin piti saada olla paras jossain, edes jalkapallossa, mutta Maija ei kyllä saisi hopeasijaa.

Jos olen menossa Helvettiin... 6.-7.11.


"Emilia on tulossa kohta takaisin."
"Ihanaa, Kei-"
"Se loukkaantui..."

Jos vaikka Jenni olisi kertonut minulle sellaisia uutisia, olisin halannut häntä kunnolla kuin karhu. Olisin painanut hänen päänsä hartialleni, silittänyt hänen hiuksiaan ja alkanut puhua. Olisin sanonut vaikka tuhannella eri tavalla, että kaikki olisi vielä hyvin. Olisin kääntänyt vaikka tuhat kertaa hänen harhailevan huomionsa siihen, että Emilia tulee kaikesta huolimatta takaisin.

Silloin oli kuitenkin kyseessä Kei, ja samaan aikaan kun Emilia oli tulossa takaisin, minä olin joutumassa Helvettiin sen vuoksi mitä tein aikaisemmin. Otin siis vain Kein kädestä kiinni molemmilla käsilläni ja puristin sitä. Katsoin häntä silmiin, hymyilin ja vakuutin vain yhden kerran, että asiat järjestyvät. Katso - onhan Emilia tulossa takaisin. Sitä joka ikinen oli tallilla toivonut. Kei, olen niin onnellinen puolestasi.

//

Kun kerroin kotona kämppikselleni, osin häikäilemättömälle ja aina minun puoliani pitävälle ystävälleni Markukselle, mitä olin tehnyt, en oikein tavoittanut tarinallani kaikkea sitä kauheutta.

Koska keksityssä todellisuudessani Kein nimi oli Anniina, Markus ei voinut ymmärtää kuin osittain miten hirveästi olin toiminut, ja miksi spekuloin kuolintapaani jos tämä kantautuisi jotain omituista reittiä vaikka äidin korviin. Lisäksi Markuksella on löyhä moraali. Kun kerroin, että Anniina seurustelee, hän ei nähnyt siinäkään mitään ongelmaa. Mietin ties monettako kertaa, olisinko Markuksen ystävä, jos minulla olisi sen verran enemmän rahaa että olisin voinut vuokrata yksiön tänne muuttaessani.

Keksimäni Anniina pelasi lentopalloa ja olin tavannut hänet maapohjahallilla. Hänellä oli pitkät hiukset ja sellaiset käytöstavat, että hänet olisi voinut esitellä vaikka äidille. Hänen sijoittamisensa maapohjahallille oli kuitenkin virhe. Markus ei ymmärtänyt, miksen voinut enää mennä hallille, koska se oli julkinen rakennus. Hänen mukaansa Anniina voisi pysyä poissa, jos oli niin herkkä ettei kestänyt yhtä suukkoa. Toivoin, että olisin vain sanonut tavanneeni Anniinan tallilla, joka on yksityinen paikka, ja jossa Kei selkeästi oli ollut ennen minua.

Anniina seurusteli Eeron kanssa, mutta möläytin kerran Emilian nimen. Markus puhui silloin ääneen pitkän ajatusketjun siitä, miten Anniina kävi maapohjahallilla, joten niin Emiliakin, joten Emilia oli se ainoa Emilia, joka siellä kävi - "se on se Lukkarin poliisi punttisalilta, se joka katkaisis sut niinku tikun! Hah!" Onneksi Markus päätti itse, että olin vain järkyttynyt ja sanoin siksi vahingossa Eeron sijaan Emilia, koska ei kai poliisivoimiin mitään lesboja ja muita sairaita pääse, niin kuin Markus sanoi. "Sitä paitsi mä oon nähny että se Lukkari on kulkenu jo monta vuotta semmosen slendermanin kanssa..." Markus muisteli, ja hän olisi yhtä hyvin voinut suoraan puukottaa minua. Voi Kei...

Aluksi etsin puhuessani kännykkääni, mutta kesken kaiken tajusin tasan tarkkaan missä se oli. Prookkiksen harjasangossa tallilla. Päätin sulkea liittymäni heti seuraavana päivänä ja ostaa uuden puhelimen. Minähän en hakisi sitä.

//

Seuraavana aamuna pyristelin jo varhain sängystäni ja juoksin suihkun läpi. En piitannut punaisista silmistä peilissä. Puin kauluspaidan ja suorat housut. Vedin ainoan siistin takkini päälle. Juhlakengän pohjallinen ryppyili tahallaan minua vastaan ja pyrki rullautumaan, kun vedin kenkää jalkaan.

"Mihin sä meet Buathong? Meidän pitää olla hommissa vasta ysiltä!" Markus huusi sängystään.
"Kirkkoon!" huusin totuudenmukaisesti, koska tiesin ettei Markus uskoisi sitä. Olin asunut Markuksen kanssa kesästä, ja vieläkin hän kuvitteli minun olevan lenkillä aina kun olin kirkossa. Markus ihaili aktiivisuuttani, kun jaksoin lähteä juoksemaan melkein joka sunnuntai ihan aamusta.

Juoksin portaat alas ja lähdin ihan oikeasti kävelemään kohti kirkkoa. En saisi ajatuksiani järjestykseen ainakaan kotona. Tarvitsin apua ja toivoin, että olisin mennyt hakemaan sitä jo viimeistään niiden Crimiksen bileiden jälkeen. En tiedä kaduinko tekojani äidin, Jumalan vai Emilian takia, mutta en ainakaan Kein. Jos muita kolmea ei olisi ollut, olisin kävellyt kirkon sijaan kohti tallia. Kyllä minä olisin Kein vielä kestänyt. Hän oli eilen katsonut minua niin tiukasti silmiin Emiliasta paluusta puhuessaan, että olin ymmärtänyt kyllä koko viestin. Kei ei pitänyt minusta, eikä olisi voinut kuvitella pitävänsä edes siinä todellisuudessa, jossa ei ollut äitiä, Jumalaa ja Emiliaa. Ei siis edes tallituttuna. Ja sen kanssa oli elettävä. Enhän minä ollut oikeasti muuta kuvitellutkaan. Tässä todellisuudessa en voinut kuitenkaan enää ikinä mennä tallille.

Aurinko alkoi nousta ja minä hengitin syvään raikasta ilmaa. Hymyilin puiston melkein kesylle oravalle, joka kärkkyi puussa koiranraksuja, joita moni ohikulkija tapasi sille heitellä. Ajattelin taas, että jos olisin saanut uuden mahdollisuuden, en olisi muuttanut mitään. Saatoin olla matkalla Helvettiin, mutta ainakin matka sinne oli ollut kaunis kuin Kei.