Suuri maastoseikkailu

First topic message reminder :

Minä, hevosmies Nitthan Paithoonbuathong, talutin oikeaa elävää hevosta, ihan kuulkaa itse! Enkä mitä tahansa hevosta, vaan tallin suurinta. Heti kun Reita oli luvannut Minin minun käyttööni, olin maininnut kaikille että minullahan oli nyt melkein niin kuin oma hevonen, vaikkakin hetken aikaa. Maxille olin saatanut sanoa kaksi tai kolmekin kertaa. Ja ai kuinka minä olin tilanteestani ylpeä. Sekä hevosesta, että hevosmiestaidoistani, kun iso ja hurja hevonen käveli kiltisti perässäni aavistuksen loskaisessa tallipihassa... Tai no, ainakin iso hevonen, ellei hurja.

Suunnitelmani olivat hurjempia kuin hevonen. Uskaltaisinkohan ajatellakaan, mitä aioin! Aioin lähteä... ...maastoon! Aioin täyttää ratsastustavoitteeni - ainakin melkein. Tavoitteenani oli mennä maastoon oikealla hevosella minun tyttöystäväni kanssa. Nyt olin jo menossa sentään leikkihevosella. Päästin Minin karsinaansa ja annoin sille pusun ennen kuin hain sen varusteet ja ryhdyin hommiin.

Harjaamisen lomassa pommitin tietenkin Ekkua WhatsAppissa. Oletin hänen olevan joko matkalla talliin tai jo jossainpäin tallia, kun kerran olin hänet aamusta onnellisena ja suurieleisesti kutsunut Oikealle Maastoreissulle. Lähetin hänelle kuvan Minin naamasta. Ja tekstin, että olemme melkein valmiit. Ja punaisen ja sinisen sydämen. Ja sitten pusun kuvan. Ja sitten vahingossa pelkän M-kirjaimen, ja sen jälkeen kysymyksen, että missäpäin hän on, jonka piti jo aikasemmin lähteä pelkän m-kirjaimen asemasta. Ja sitten selfien Minin kanssa kypärä päässä ja kaksi sormea pystyssä. Sitten ajattelin, että saatan lähettää ehkä liikaa viestejä, ja keskityin saamaan Minin oikeasti valmiiksi ja ulos tallista.

Syömään? Ihana idea! ”Rauhotu nyt, siis syömään?” Kysyin Chain kiiruhtaessa raviin. ”Mä en pelkää mutta mä haluun jutella tän eka.” Tirskahdin kuin mikäkin pikkutyttö. ”Totta kai mä haluun et sä viet mut treffeille. Mutta täällä tuppukylässä haluun kyseenalastaa mihin. Ja mun tarvii tietää etukäteen mihin.” Yritin esittää vakavaa ja jatkoin ”Että tiiän mitä laitan päälleni.”

Chain vastattua, kiitin ja kehotin häntä menemään ensin. Ravi tuntui hyvältä. Ravasin Chain ja Minin perässä harjoitusravissa. Jouduin pidättelemään Osirista jonkin aikaa, että näin Chain saavan hevosensa kunnolla ravaamaan. Ja sitten päästin orin ravaamaan kaksikon ohi. Huikkasin matkalla, kuinka me ihan varmasti voitettaisiin.

”Tiedätkö mikä on mun lempijuttu sussa?” Ekku kysyi. Kuulemma hymy. Oudonnäköinen hymy. Hymyilin hänelle, mutta kun hän mainitsi vielä punaiset poskeni, minun oli koetettava hautautua vähän paremmin kaulahuiviini ja katsella muka Minin pyöreitä korvia. Vaikka tuskinpa se vieläkään minun poskiani piilotti. Pidin kaikesta, mitä hän minulle sanoi, mutta samaan aikaan se kaikki tuntui epätodelliselta. Onko minussakin todella jotain hyvää ja hienoa? Voiko niin olla? Halusihan hän minun vaatteitanikin laatikkoonsa. Aina kun heräsin hänen viereltään ennen häntä, katselin häntä, silitin varovaisesti hänen poskeaan ja ajattelin, voiko tämä olla totta. Joka aamu. Joka ainoa aamu.

Tottakai Ekku tuntui ihmettelevän sitä syömäänmenomöläytystäni. Aloin nauraa.
"Ei kun mä vaan ajattelin", selitin naurua äänessäni. "Että jos sä joskus haluat joskus mennä ihmisten ilmoille - ja mä oon syömisen maailmanmestari niinkun sä tiedät - ei meidän oo pakko - mä vaan ajattelin että jos sä välillä tykkäisit - kyllä me koton... Sun kotonaki voidaan vaan, Nasuki voi sitte--" Pudistin päätäni hymyillen ja lopetin selitykseni. "Ajattelin vaan että jos sä haluat joskus tehdä jotain muuta kun yleensä", aloitin alusta ja sain tiivistettyä sen kaiken yhteen normaaliin virkkeeseen. Ja sitten kevättuuli jo vei huomioni. "Ravataan kilpaa", ehdotin hetken kuluttua muka hyvin vakavasti. "Ellet sä pelkää että me voitetaan teidät", minun oli vielä lisättävä, vaikka tottahan minä tiesin, ettei Minin kanssa voitettu yhtään mitään ilman taikavoimia.

Koin outoa ylpeyttä, kun Chai ilmoitti haluavansa laatikon. Tunne valtasi koko kehon ja reagoi hengityksen kanssa. Lämmin ja välitetty olo sai henkeni hetkeksi salpaamaan. Mutta sitten muistin, miten kuului hengittää. Mikä on tämä tunne ja miksi se tuntui niin hyvältä ja oudolta?

Chain vakavuus sai minut hätkähtämään. Ja sitten muistin palata maan pinnalle. ”Et sano. Mä oon unohtanu sen jo” hymyilin. Vaikka Chai yritti kerta toisensa jälkeen piilottaa punakat poskensa, tiesin niiden olemassaolosta silti. Nuo punaiset posket oli yksi lempiasioitani pojassa. ”Mutta kiitos” jatkoin lempeämmin ja käänsins katseen Chaihin. ”Tiedätkö mikä on mun lempijuttu sussa?” Kysyin ja yritin näyttää vakavalta mutta söpöltä. ”Sun hymy. Ja se ettei sun seurassa tarvii puhua kun sä hoidat sen. Ja ehdottomasti nuo sun punaiset posket” ihan varmasti tahallani kiusaan. Ihan varmasti! Hymyilin ja käänsin pääni kohti kulkusuuntaa. Seuraava lause sai minut hätkähtämään vielä pahemmin, kuin ensimmäinen.

”Treffeille? Syömään?” Kuulinkohan minä nyt oikein? ”Mihin sä viet mut syömään?” Ohjat olivat liian löysällä, mutta otteeni kiristyi. Mistä tämä nyt tuli? Oliko Chai katsonut jonkun ällösöpön romanttisen elokuvan - tai pätkän siitä?

Saisit syyn olla enemmän mun tykönä. Salaa kans käyttää niitä yöpaitoina.
Minun oli katsottava pellolle, poispäin Ekusta, ja silti pelkäsin että hän huomaisi miten korvani muuttuivat taas punaisiksi. Sen minä tiesin varmaksi, että hän näki poskistani miten yritin hymyillä salaa. Se, etten tiennyt mitä sanoa, ei tosiaankaan johtunut tuskastuneisuudesta tai vaivaantuneisuudesta, vaan pelkästään hyvästä mielestä ja yllätyksestä. Kyllähän Ekku ilmaisi usein, miten minä olin tärkeä ja hyvä. Joka ikisenä päivänä minusta oli kuitenkin täysin käsittämätöntä, että näytin kelpaavan sellaiselle kuin hän. Ja kyllä hänellä olisi ollut muitakin valittavanaan! "No sitten mä haluan", sanoin hiljaa, ja mietin miten piironginlaatikko saattoi saada minut niin tyytyväiseksi ja jännittyneeksi.

"Sanonko mä sulle tarpeeksi usein, että sä olet oikeasti maailman ihanin tyyppi?" möläytin vakavalla naamalla ja täysin vilpittömästi, kun vihdoin uskalsin katsoa häntä. Ja sitten minun oli taas luotava katseeni tiukasti Minin paksuun harjaan. Saikohan sellaista sanoa? Mistä minä tiedän? En minä ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa. Minun oli samaan aikaan yritettävä - varmaankin turhaan - varoa, ettei Ekku näkisi typeränpunaisia poskiani, ja vilkuiltava häntä silmäkulmastani sen varalta, että olin ehkä sanonut jotain väärää. Enkä minä tosiaankaan enää pelännyt, että hän minulle suuttuisi. Ennemminkin arastelin sitä, että jollain pahoittaisin hänen mielensä tai olisin muuten ahdistava: sitä Markuskin oli silloin aluksi jankuttanut varomaan.

Kevät oli ihana ja muut murheet olivat kaukana. Samaan aikaan kun elin sitä ratsastusta, elin vähän tulevaa kesääkin: halkoja Ekun ukin mökillä, kalastamista ja uimista. Sitä miten suutelisin häntä salaa keittiönnurkassa ja alkaisin kuitenkin nauraa kesken kaiken. "Mennään treffeille", sanoin hiljaa sitä ajatellessani, vaikka olihan se aika kummallinen ajatus: viralliset ensitreffit tai jotain tällaisen ajan jälkeen. "Syömään, tai leffaan vaikka. Jos se ei oo sun mielestä tyhmää."

"No se oli kyl floppi. Mä en tajuu miks me tilattiin sitä, ko mä en ees tykkää tonnikalasta." Myötäilin. Kasvoilleni nousi hymy, kun muistelin tuota iltaa keittiön pöydän ääressä. Tonnikalapizza pääsi heti ensimmäisen haukun jälkeen nou nou-listalle. Minä olin kai luullut esittäväni eksoottista tai hyväksyvää naista. Todellisuudessa en tykkää lainkaan merenelävistä. Lohi on ainoa poikkeus, sitäkin vain siedän. Tonnikalapizza? Mikä minua oli vaivannut?

Chai kertoi, että minun ei tarvitse antaa piironginlaatikkoani jos en tahtoisi. Silmäni rävähtivät auki ja kasvoiltani pystyin itsekin haistamaan kysymyksen. "Miten niin pakko? Totta kai mä annan sulle yhden mun laatikoista. -Yhden-, koska en suostu luopumaan vielä mun vaatekokoelmasta ja luulen että saan siirrettyä ne t-paidat huppareiden kanssa samaan..." Eksyin jo suunnittelemaan. Kaikki lyhythihaiset eivät varmasti mahtuisi huppareiden joukkoon, mutta siirtäisin jonkun huppareistani eteisen kaappiin. "Ei mun ole pakko antaa sulle mitään, mutta mä haluan. Ei tarvitsisi joka kerta hakea sun tyköä reppua tai sun kantaa sitä aina mukana. Ja saisit syyn olla enemmän mun tykönä. Koska sun lempipaita ois mun luona ja sit saisin salaa kans käyttää niitä yöpaitoina kun ei olla yhessä." Puhetta vain tuli, mitä minulle oli tapahtumassa? Chain hiljaiselo - joka oli kestänyt vain muutamia sekunteja - oli antanut mahdollisuuden minun puheentulvaani. Se sen piti olla. "Nokun se nyt on vaan helpompaa olla mun luona. Ihan kylmä fakta." Naurahdin. "Kun on Nasu, joka ei sais olla teillä ja ku mun luona saadaan olla ihan kahdestaan. Ja mun koti on kumminkin aina siistimpi, mut reiluuden nimissä : kaks jätkää vs yks nainen? Mitä voit olettaa?" Annoin vahingonilon ja naurun kuulua äänestäni. "Ja mulla on isompi jääkaappi."

"Kunhan ei sitä tonnikalapitsaa, kun se maistui viimeks ihan hammastahnalta", vastasin osin itselleni jo pitsasta haaveillen. Havahduin kelaamaan ohjat paremmin käsiini. Mini oli taas vaeltanut jo varmasti ihan hyvän aikaa pitkällä ohjalla. "Markuskin taitaa olla teatterilla illan. Se haaveilee siihen lastennäytelmään mukaan, mikä se nyt on, Mulaniin."

En heti oikein tiennyt mitä sanoa, kun Ekku mainitsi minun hänen luonaan majailemiseni. En ollut varma, toruttiinko minua piironginlaatikon varjolla. Minun oli vilkaistava häntä siltä varalta, että hän olisi rypistänyt minulle kulmiaan, mutta hän näyttikin ihan vakavalta. Ajauduin ihan muutamaksi sekunniksi haavemaailmaan, joka sijaitsi jossain täällä, kymmenen vuoden pituisen matkan päässä. Se oli sellainen mielikuvitusmaailma, jossa eli pieni tyttö, jolla oli äitinsä paksut ja pehmoiset hiukset, mutta valitettavasti se oli oppinut hymyilemään yhtä hölmösti kuin minä. Kun räpäytin määrätietoisesti silmiäni, sellainen kaikki katosi, ja minä mietin, olisinko liian ahdistavasti läsnä Ekun elämässä piironginlaatikoineni. Keltainen hammasharjani oli jo kylppärissä - ja minä olin hitsi vie ollut omituisen kauan hiljaa!

Naurahdin. "Sori, mä vaan ajauduin miettimään sitä, että haluatko sä oikeasti mun romuja sinne, vai luuletko sä että sun on pakko tai jotain. Koska tietenkin mä haluan, mutta ei mulle ole kyllä mikään ongelma kulkea repunkaan kanssa tota väliä." Tavallaan oli ihanaa, että kymmenen vuoden päähän oli vielä kymmenen vuotta aikaa. Markus ja Max olivat saaneet minut viimeaikoina ajattelemaan, halusinko minä itse niitä tulevaisuudennäkymiä, joista aina puhuin, vai halusiko niitä ennemminkin muuan Jittramas Meesang minun varalleni. Tiesin, että siinä minä halusin olla nyt, ja Ekun seurassa ollessani minun oli helppo olla murehtimatta tulevaa. Yhtäkkiä mieleeni tuli, että eihän se piironginlaatikko tarkoittanut, että minä kutsuin Ekkua liian vähän kylään..?
"Kyllä me - kyllä meilläkin voi olla - mä vaan oon luullu että sä et halua, kun Markus on melkein aina - ja no, kun siellä on niin hirveen näköstä."

"Emmä aio kertoo. Hevoset on ihan sikakivoja!" Kuiskasin kovaan ääneen. "Pitäiskö meijän tän jälkeen tilata pitsaa sit ko päästään kotiin? Onks Markus kotona?" jatkoin ääneen. Löysäsin ohjia käsissäni ja siirsin ne oikeaan käteeni. Osiris oli vikkelällä päällä ja jouduin välillä hidastamaan menoa painoavuin ja istunnalla. "Miten muuten, sä oot melkein asunu mun luona. Siis, mietin et haluisiksä siitä mun piirongista vaikka laatikon niin saisit puhtaalle vaatekerralle paikan?"

Istuin suorassa ja annoin käteni roikkua kylkeä pitkin. Minua jännitti Chain vastaus. Katselin eteenpäin ja yritin välillä vilkuilla Chain ilmeitä ja eleitä, voidakseni tulkita häntä. Heittäisin jonkun todella huonon vitsin, jos Chai ei ottaisi kysymystäni tosissaan.

"Oli jännää!" kuiskasin kuuluvasti silmät suurina. Ja olihan se ollut aika hurjaa. En minä kyllä olisi toisella hevosella uskaltanut! Nytkin oli tarpeeksi jännää, vaikkei tarvinnutkaan pelätä että Mini heittäisi minut selästään ja karkaisi. "Mä hölskyn ihan kauheesti aina ravissa, vaikka mä kuinka yritän - mut yleensä mä kevennän, mä melkein aina kuulemma kevennän oikein - mutta mistä mä ilman aitausta tiedän että kummalle puolelle - vitsi musta tuntu että me mentiin lujaa vaikka varmaan me mentiin vaan ihan hitaasti!"

Oli vedettävä henkeä välillä. Ihmiselle ei tehnyt hyvää hengittää vain pelkästään ulospäin. Mini käveli jo omin päin Ompun vierellä. Pukkasin sitä aina välillä pohkeillani, koska se pyrki hidastelemaan. Viihdyin vallan mainiosti kyllä siinä istuksien, jalkojani heilutellen ja lintuja kuunnellen, mutta koska minä olen muka osannut olla hiljaa? Tälläkin kertaa jaksoin vain hetken ratsastella rauhassa ja hengittää. Sitten ajauduin katselemaan Minin korvia, jotka ovat pyöreämmät kuin muilla hevosilla. Ja sitten huomasin taas alkaneeni puhua.

"Älä sitten kerro kellekkää, mutta mä tavallaan tykkään hevosista", sanoin niin kuin se olisi suurikin salaisuus. "Mä luulin joskus pienenä et valkoset hevoset on tyttöjä ja mustat poikia. Mutta toisaalta luulin mä sitäkin et harakat ja varikset on samaa rotua, ja harakat on tyttöjä... Mut arvaa, eilen mä sain tietää et anjovis onkin kala eikä kasvi. Vitsit nyt mä haluan pitsaa." Suljin suuni ja nypläsin Minin satulaa. Ymmärsin taas olla huolissani siitä, että puhuin liikaa ja typeriä. Olen vähän tyhmä. Ja samalla kun se ajatus ilmaantui aivoihini, möläytin jo seuraavan jutun. "Mä haluan teatterikorkeaan. Nyt on haut kouluihin ja mun pitäis käydä lukio." Mutta mä olen liian tyhmä, jatkoin ajatuksissani.

Chai oli suostunut raviin ja hyväksyin asian. Ei hänen tarvitse laukata, jos hän ei halua. Tai edes myöntää että pelkäsi. Voi, minun kävi hiukan sääliksi poikaa kun hän ihan varmasti pelkäsi.

Paransin asentoni ja painoin hiljaa pohkeet kiinni Osiriksen kylkiin. Osiris nosti raviin ja minä jouduin jatkuvasti pidättelemään; ori olisi halunnut juosta kovempaa. Istuin alas satulaan ja annoin orin liikkua allani. Harjoitusravissa istuminen vaati ihan kamalasti vatsalihaksia, mutta olin jo tottunut siihen. Vilkaisin nopeasti taakseni ja näin, kuinka Chai yritti kovasti mukautua Minin raviin. Tai saada sen ravaamaan. Käänsin pään takaisin eteenpäin ja laskin ohjat yhdelle kädelle. Toisen käden annoin roikkua vapaana vierelläni ja valmistauduin siirtämään orin takaisin käyntiin. Outoa ettei Mini ollut innostunut, luulin sen säikähtävän kun jäisi yksin. Nostin ohjat takaisin käsiini ja puolipidättein sain orin takaisin käyntiin. Ehtisin kääntämään Osiriksen oikean kyljen Chaihin ja Miniin päin, ennenkuin he olivat jo sovitussa paikassa.

"No? Oliko jännää? Täällä kun ei oo aitoja tai seiniä - ihan eri juttu ratsastaa täällä kuin maneesissa eikö?" Hymyilin. Painoin pohkeet kiinni Osiriksen kylkiin ja tein hieman tilaa kaksikolle. "Kuljetaan vähän matkaa tällai rinnakkain, me mahdutaan kyllä täs pellolla. Mut ei lähemmäs kuin tämä" ohjeistin ja ohjasin orin kahden-kolmen metrin päähän Chaista.

Kerhotäti Buathong. Sellaiseen tarvittiin nykypäivänä yliopistokoulutus. Se oli alkeisopetusta. Taisin olla liian tyhmä yliopistoon. Mutta ei se mitään. Yritin korjailla ohjia paremmin käteeni ja olin melko varma siitä, että kutsumukseni oli muualla. Sitä paitsi, tottahan minulla olisi joskus omia lapsia leikitettävänäni. Mini ravisteli päätään vähän niin kuin koira, ja kuolaimista tai jostain kuului vaimeaa kilinää.

"Lauk - mä en tiedä saanko mä tätä edes laukkaamaan, kun aitauksessakin mä saan ehkä kaksi askelta laukkaa kerrallaan", myönsin Ekulle nauraen. "Mutta ehkä me päästään ravia. Odottakaa sitte meitä siellä. Mä en nimittäin tiedä miten tän sais menemään yhtä lujaa kun sen..."

Oli ihan turvallisen ja tavanomaisen tuntuista laittaa Mini ravaamaan, vaikka ensimmäistä kertaa ympärillämme ei ollut mitään aitoja. Se ei olisi kai halunnut juosta, kun se niin kauheasti hidasteli. Reita sanoi, että kyllä sen voi pakottaa: se on vain laiska. Uskoin kyllä siihen väitteeseen, kun Mini oli muutenkin niin rauhallinen tyyppi. Sen ravi oli kuin hidastettua pienempien hevosten raviin verrattuna, ja hölskyin sen selässä niin että kypäräkin pyrki aivan valumaan silmille. Piti muistaa purra hampaita yhteen. Olin jättänyt muutaman kerran tekemättä niin ja purrut kieleeni Minin askelten jyskeen tahdissa. Tiesin, että keventäminen auttaisi siihen poukkoiluuni, mutta saman tien kun ajattelin sitä, tajusin etten tiedä mihin tahtiin minun olisi pitänyt keventää. Kumpaa puolta kevennetään, kun ei ole aitaa toisella puolella? Pitäisi muistaa joskus kysyä!

En pelännyt edes näyttäväni Ekun silmissä naurettavalta hölskyessämme kohti merkiksi sovittua puuta. Olin jo sisäistänyt sen, ettei hän vaatinut minun ratsastavan samalla tavalla kuin joku Hantsu. Mini oli helppo siirtää käyntiin. Sitä ei tarvinnut varsinaisesti pidättää. Sen kun lakkasi muistuttelemasta sitä juoksemisesta pohkeillaan. Siirsin molemmat ohjat vasempaan käteeni ja nostin oikean nyrkin ilmaan.
"Jee! Kakkossija!" tuuletin, mutta sitten tyrskähdin. "Tästä ei ainakaan taida tulla ravihevosta", tuumin ja silitin Minin paksua kaulaa. "Mä en yhtään ihmettele että Ruskakin saa mennä tällä maastossa. Jos mulla olis oma hevonen niin mä haluaisin tälläsen. Vaikka ei mulla oo rahaa - mut nyt sä oot Mini melkein niinku mun oma hevonen hetken aikaa, naa?"
Kyllä minä olin vähän kateellinenkin. Tottahan minä olisin halunnut liidellä sillä tavalla kevyennäköisesti kuin Ekku Ompulla. Mutta sellaiset ajatukset menivät nopeasti ohitse. Ehkä sitten muutaman vuoden päästä minäkin ratsastaisin sen näköisenä kuin se ei olisi kummempi toimenpide kuin omin jaloin käveleminen!

Hymyilin Chain kerhotäti ajatukselle. ”Susta tulis paras kerhotäti ikinä” kerroin. En tiennyt mitä muuta pitäisi sanoa, joten pidin suuni vain kiinni. Olimme kaartaneet jo yhden mäen ylös alas ja nyt polku vei meitä kohti pellon reunaa. Toisella puolella peltoa oli kallellaan makaava vanha suuli ja sitä reunustivat kauniit puut. Pelto ei näyttänyt olevan jäässä, joten uskalsin haaveilla. ”Haluisiksä kokeilla ravia? Tai laukkaa? Voitais mennä tonne kallellaan olevan puun luokse, nääksä?” Kysyin ja osoitin vähän matkan päähän.

”Mä meen edeltä ja seuraa sä perässä. Mä huudan sit ko rupeet siirtää takasin käyntiin, okei? Siis jos haluut.” Osiris tuntui ymmärtäneen puheeni, sillä orin menohalut nousivat. Keräsin ohjat hieman tiukemmalle ja hillitsin itseni. ”Ei oo pakko.” Olisin itse halunnut ravata vähän matkaa, mutta yritin pitää mielessä että mukana oli ensikertalainen. Joka oli kylläkin suoriutunut hyvin hevosen varustelustakin yksin.

Maltoin kuunnella hetken sitä linnunlaulua. Sitten aloin taas tähyillä levottomana pupua. Ekku oli sanonut, että pupuperheen. Joko niillä oli pikkupupuja? En kyllä myöntäisi tätä kenellekään ääneen, ettei minua pidettäisi ihan omituisena, mutta minusta pienet eläinvauvat ovat ihania. Siis sellaiset, niin kuin pupuvauvat. Sellaiset vaarattoman kokoiset örkit, jotka eivät pistäneet, purreet tai potkineet.

En nähnyt enää pupun pupua. Minin ratsastamiseenkaan ei tarvinnut erityisesti keskittyä - siis kunhan aina välillä laittoi sen marssimaan Ompun kiinni. Se todella meni niin kuin juna. Ei se yrittänyt poiketa polulta minnekään. Heiluttelin jalkojani niin, että toinen jalustin lopulta putosi jalastani. Yritin ujuttaa lenkkarinkärkeni takaisin jalustimeen ihan salaa ja huomaamatta, satulasta kiinni pitäen. Kyllä minä tiesin, että minun pitäisi opetella istumaan paikoillani. Se kuului aikuisuuteen.

Aikani Minin ohjia sormissani rauhallisesti nypellettyäni unohdin taas, että meidänhän piti kuunnella lintuja ja katsoa pupuvauvoja.
"Välillä mä toivon että mä olisin taas pikkulapsi", ajattelin ääneen. "Sillon oli niin kivaa juoksennella pitkin metsiköitä ja leikkiä vaikka mitä. Mä leikkisin nyt varmaan villihevosta tai ritaria... Kun mä olin pieni, mä raahasin mun koiraa pitkin lähimetsiä ja me leikittiin susia." Naurahdin vähän: koiraparat. Minun pienessä mielessäni ei edes käynyt, ettei minun leikkini ollut välttämättä niille kovin suurta seikkailua. Vaikka Chompoo sieti kyllä tyytyväisenä minulta mitä tahansa. "Mun pitäis varmaan ruveta kerhontädiksi tai jotain, niin sais niiden lasten varjolla sitte leikkiä. Muka niitä leikittäisin. Aiva fiiliksis siellä vaan itte leikkisin kuitenkin." Sekin oli naurattava ajatus. En kai minä enää osaisi leikkiä. Riehumista minä varmaan oikeasti kaipasin: sitä pitkin metsiä kiitämistä. Pitäisi käydä useammin lenkillä nyt, kun kevät koitti.

Se tosiaan oli ollut pupu. Olin katsellut sen loikkimista ja korvien heiluntaa. En juurikaan kiinnittänyt huomiota Chain puheeseen, vaikkakin olin aloittanut keskustelun. Jokin siinä pupussa oli saanut minut vajoamaan ajatuksiini ja stressitaso nousi nousemistaan. Kunpa voisin vain loikkia pitkin metsiä ilman, että pitäisi huolehtia vuokrasta tai muusta ihmisongelmasta. Mutta ehkä pupukin juoksi haukkaa tai jotain petolintua karkuun.

”Mitä?” Mitä ääniä? ”Aa. Mä tykkään kyllä ihan sikana olla luonnossa. Kuuntele vaikka, tääl on lintujaki jo! Ja voi ol et näät pienen pupuperheenki jos ollaa onnekkaita. Ja saadaan vielä olla eläimillä liikenteessä, tää kavioiden kopse on yks mun lempiasioista ikinä. Ja höyrystävä hengitys ja kuuntele kun Osiriskin puuskuu.”

"Mä kun luulin et kaikki hevoset syö vaan heinää ja kauraa", nauroin, ja hinkkasin toisella kädelläni vahingossa kypäränniskaa hiusteni sijaan unohdettuani sen olevan päässäni. Onneksi en ollut vastuussa kenenkään muun kuin Markuksen ruokinnasta. Ja Markukselle saattoi antaa kaikkea. Paitsi salaattia, tai alkoi kauhea kitinä.

Mini oli hidas. Sitä sai välillä puristella pohkeillaan, jotta se käveli Omppua kiinni. Sitten se pikkuhiljaa taas jättäytyi kauemmas ja kauemmas. Ei se haitannut: mikäs minun oli aina välillä sillä kiihdytellessä. Minulla ei ollut kuitenkaan aavistustakaan miten sen saisi kävelemään ihan itsestään sopivaa vauhtia. Tuntui kuin se olisi ollut ihan luonnostaan sellainen, vähän pienempiä hevosia hitaampi. Se sopi minulle kerta kaikkiaan hyvin.

"Mulle - aii ei mulle mitään kuulu. Mulla on paljo parempi olo nyt vaan kun mä - sä olit ihan oikeassa siinä että mä pääsen siitä syksyn sotkusta yli vaan niin että mä selvitän sen..." Haaveilin parin Minin ison askeleen ajan. Tuntui ihan kuin olisin herännyt painajaisesta. Yhtäkkiä saikin hengitettyä, eikä uni enää heräämisen jälkeen tuntunut niin kauhealta tai ajankohtaiselta. En enää tuntenut edes väsyväni kaikkien töiden ja harrastusten ja hevosjuttujen alle. Kuulin taas tuulen puissa ja sulavasta lumesta tippuvat pisarat. "Vaikka se Markus on vähäsen - mä jätin senkin vissiin aika vähälle huomiolle. Nyt viikonloppuna on teatterilla se Käenpesä-hässäkkä, ja se taitaa pelätä sitä enemmän kun mä!" Naurahdin kevyesti: kyllä me Markuksen kanssa molemmat selviytyisimme siitäkin. Minulle nousi aina jännityksestä lupulta ihan oikea kuume, mutta se oli jo tiedossa ja odotettavissa. "Se oli niin hermostunu yhtenä iltana, että se alkoi imuroida. Sä oot varmasti huomannu, ettei me tykätä imuroida... Nii joo, Jari käski mua käymään kotonaki mutta en mä mee ennenku toi koko Käenpesä on lusittu. Se lähetti mulle kaikkia mun vanhoja kouluaine-- hei meniksielä pupu! Oho - et sä paljoa luonnon ääniä kuule kun mä aina puhun!"

Yritin sulkea suuni hetkeksi ja tuijottaa pusikoihin. Jokin siellä oli risahtanut. Toivoin, että se olisi tosiaan pupu. Puput ovat söpöjä. Mutta se saattoi olla pelkkä orava. Ei kestänyt montaa sekuntia ennen kuin olin jo unohtanut koko pupun - ei vitsit, minä olin maastossa, hevosella.

”Hevosia voi jännittää se tilanne. Ne voi reagoida eritavoin ja siks mua jännittää enemmän. En oo ikinä ollu Ompun kaa kisoissa ni en tiiä jännittääkö se vai ei. Ja raukan massu oli kipee, kun sille ei sovi kaura. Vähä niinko hernekeitto pierettää. Ainut et pahemmin.” En tiennyt miten asian voisi selittää enää helpommin. ”Tai että joku on allerginen omenalle.” Katselin puita joista osa kaartui polun päälle. Aurinko tunki tietään läpi oksista ja heijastui takaisin lumikinoksista jotka tosin olivat alkaneet jo sulaa. Kevät ei olisi kaukana.

Minä pidin ohjia toisessa kädessä ja annoin toisen roikkua vapaana kylkeäni pitkin. ”Mitä sulle muuten kuuluu? Onko jotai uutta? Mites yhteiselo Markuksen kanssa?”

"En mä luule että siellä ketään käy sillä aikaa kun oikeasti on luokka käynnissä. Mä pyydän että joku tulee - mä pyydän että vaikka Stina tulee siks aikaa - nii sitten mä pääsen vähäksi aikaa kattoon." Suunnittelin jo, että minulla olisi vielä muutama päivä aikaa etsiä käsiini Stina tai joku muu sellainen, joka ei itse osallistuisi ainakaan samaan kouluratsastusluokkaan. Ihan nopeasti katselisin sen aikaa, kun olisi Ekun vuoro ja sitten heti palaisin nopeasti. "Vaikka nyt mä en ehdikään sitten niitä sun saappaita kiillottaa", naurahdin.

Minun oli tartuttava aina välillä sellaisiin kuusenoksiin, jotka roikkuivat sopivan etäisyyden päässä. Parilla ensimmäisellä kerralla Mini käänsi päätään heiluvia oksia kohti, mutta antoi sitten olla. Sen kävely oli pyöreää ja rauhallista, kun sitä vertasi pienempien hevosten marssitahtiseen etenemiseen. Pidin Minin keinunnasta enemmän. Ei tarvinnut pelätä.

"Ai kun hyvä. Hei onkohan sen hevosen korvat muute murtunu? Äh, eikun kyllä aina voi laittaa viestiä kaikille! Kyllähän se sitten sanoo jos se ei haluakaan - tai siis ehdikään."
Minulla ei ollut aavistustakaan, miten taitavammat ratsastajat muka harjoittelivat, ja mihin he tarvitsivat kaiken maailman valmentajia. Kyllä minä sen verran tiesin, että kun ei meinannut enää koko ajan pudota hevosen selästä, eikä enää pelännyt, niin osasi ratsastaa. Kaikki kuitenkin tuntuivat harjoittelevan koko ajan. Ehkä se oli niin kuin jalkkista: piti kehittää lihasmuistinsa niin automaattiseksi kuin mahdollista?
"Jännittääköhän hevosiakin mennä kisoihin... Mitä jos Ompun vatta on ollu vaan siks kip-- eiku ai nii, eihän se oo voinu tietää. Onkse tarpeeksi terve nyt sitten?"

Chain ujostelu ja itsensä mollaaminen oli vakn söpöä. ’En minä vaan’-reaktio sai minut hymyilemään koko ajan vain enemmän. ”Joo, mut muutama kuukaus sitten et uskaltanu edes silittää hevosta. Saati nostaa kaviota. Ja kato mitä oot nyt tehny, ihan itte hait tallin isoimman hevosen ja valjastit sen _oikein_ !” Jatkoin kehuskelua, koska halusin Chain ymmärtävän kuinka nopeasti hän on oppinut. Vaikkakin motivaattorina olin ollut minä, niin silti hän oli tehnyt kaiken edistymisen ihan itse. Huolimatta siitä, kuka oli opettanut ja ketä.

Heiluin Osiriksen liikkeiden mukana ja nautin joka ikisestä hengen vedosta. ”Mua jännittää ihan sikana. En muista että olisin ollu yhtä isoissa kisoissa mukana koska viimeks ja nyt osallistun suoraan medium-tasolle!” Hihkuin intoa ja äänestäni kuuli innostuksen puhkumisen. ”Ja tottakai mä oon vähän vihanen” jatkoin vahingoniloinen hymy kasvoilla. ”Kuka ihme mua nyt kannustaa? Pääsisitkö sä sieltä mitenkään? - Taisiis ei oo pakko. Kyl mä kerron sulle sitten! Mut nyt ihan oikeesti on pakko alkaa treenata enemmän Osiriksen kanssa. Enkä mä halua vielä voittaa. Haluun vaan tietää kuinka hyviä ollaan ja missä tarvitaan apua.” Pidin pienen tauon ennenkuin jatkoin. ”Se uus kaveri Marshall lupas auttaa mua työstämään. Mut mä luulen etten uskalla laittaa sille viestiä. Mun tuli niin kiire viimeks kun jutut vaan loppu kesken.”

Punastuin, kun Ekku sanoi että minusta tuli nopeasti tosi hyvä. Vastasin siihen hymyyn kyllä, mutta sitten minun oli jo painettava katseeni Minin harjanjuureen ja odotettva, että korvistani tulisi taas normaalin väriset.
"Emmä ku Reita ja Maxhan ne tossa on opettanu", mumisin sekavasti. Tottakai minulle tuli ihan sairaan hyvä mieli, mutta olihan minun varmisteltava, ettei Ekkukaan ajatellut minun kuvittelevan liikoja itsestäni. "Enkä mä kyllä muilla ku Minillä uskalla", minun oli vielä myönnettävä hevosen harjajouhille hymyillen.

Kun kurssi ei kerran ollut kohti autotietä, vaan kohti metsiä, ei tarvinnut jännittää. Hevoset säikähtelivät välillä vaikka mitä, sen minä olin huomannut, mutta ei Mini. Kerran maneesilla lumet tulivat alas katolta aivan järkyttävällä rytinällä. Mini ei reagoinut sen dramaattisemmin: kunhan pysähtyi, katseli ympärilleen ja sen korvat pyörivät ympäriinsä. Olin tuudittautunut siihen turvallisuuteen. Jos vaikka hirvi ryntäisi vastaan, minä pelkäisin sitä varmasti enemmän kuin tämä hevonen.

Ekku kertoi, miten hänen teki mieli syyttää Nasua viivytyksestä, ja minä aloin nauraa. "Pitää kai se olla syntipukki kaikilla", hekottelin, "Markus aina syyttää mua kun ei oo koiraakaa!" Venytin selkääni oikein suoraksi. Kuului napsahdus. Olin tehnyt liikaa töitä. "Vaikka vitsillähän se vaan", jatkoin vakavana. Enhän minä nyt halunnut antaa Markuksesta kummallista kuvaa.
"Hei ooksä vihanen nyt mulle kun mä oonki siellä kiskalla vaan kun sä kisaat?" kysyin hymyillen Ekun selälle. En minä oikeasti odottanut, että hän olisi vihainen. "Jännittääks sua? Mua jännittää! Vaikka mä en edes kisaa! Vitsi keitähän kaikkia tänne tulee! Mitä jos sä voitat? Joku vuosi mäki kyllä meen... Tai ehkä mä en uskalla!"

Odotin kärsivällisesti, että Chai sai lyhennettyä jalustinhihnat. "Kuule, mennää sit tonne metsään päin. Käydää vaikka samoilee." Paransin käsissäni levänneiden ohjasten asentoa. "Eikä kukaan päätä, onko hevonen kaunis vai ruma. Se on makuasia ja mä oon aina tykänny isoista ja raskaista hevosista." Painoin pohkeet kiinni orin kylkiin ja Osiris lähti talsimaan eteenpäin kuin mikäkin työjyrä. Tylsän hitaasti ja tottuneesti. 

Minä kuulostelin Chain ja Minin liikkeitä ja ohjasin pienen possujunamme kohti metsää, pois autotiestä. "Hahaha, jos ihan totta puhutaan niin en mäkään. Susta tuli tosi hyvä tosi nopeesti, ihan tosi kivaa" kehuin miestä ja vilkaisin olkani yli. Hymyilin Chaille ennenkuin käännyin takaisin oikein päin. Suunnittelin maastolenkin reittiä päässäni, mutten osannut päättää kuinka pitkän lenkin haluaisimme tehdä. Ei tietenkään kamalan pitkää, sillä Osiriksen piti vielä tottua uuteen ruokavalioon. Ehkä meidän kannattaisi edetä intuitiolla, eihän tässä ollut mikään kiire.

"Mä oon pahoillani et olin vähän myöhässä. Halusin syyttää Nasua mut se ei ois reiluu - mä katoin eilen illalla leffan." Myönsin nolona ja pidin katseeni edessä. Onneksi oli hyvä päivä, aurinko paistoi ja pärjäsi jo ilman kolmea toppatakkia päällekäin.

"Mä en oo koskaa värjänny, mut kesällä mulla on ennemminki ruskeet hiukset... Ja..."
Mitähän ennen ratsastusta nyt pitikään tehdä? Miten se pitkä ohjeiden ja varoitusten osin rimmaava litannia menikään? Katso, että hokit on kiinni. Kypärä päähän. Kännykkä mukaan. Jotain muutakin oli?
"...Ja talvella..."
Satulavyö. Ekkukin roikkui oman hevosensa satulavyön niissä missälie kiristysnaruissa!
"Talvella ne on melkein mustat! Arvaa mitä mä aion, mä aion ajaa tälläkin kärryllä, mut vasta keväämmällä sitte."

Talutin Minin kuistin ääreen, kylki sen reunan myötäisesti. Onneksi se ei liikkunut siitä omin päin mihinkään. En olisi kyllä osannut samaan aikaan pitää hevosta paikallaan ja könytä sen selkään. Vaikka seisoin kuistilla, sain pyristellä ja vuorikiipeillä kaikin voimin, jotta pääsin sen hevosen selkään. Oli helpompaa kun Reita auttoi: silloin sitä vain jotenkin lennähti Minin selkään ja oli siellä. Yksin se vaati oikein kiipeämistä.

"Emmä tiiä mihin me men - voi vitsi nää jalustinhihnat on taas kymmenen metriä pit - mä en haluu tonne autotielle, muute ei oo väliä." En olisi itse uskaltanut lyhentää jalustinhihnoja varmaan minkään muun hevosen selässä, mutta kun Mini oli niin kuin jokin eloton kapine. Se oli iso, mutta ihan rauhallinen ja paikallaan. Työnsin talvilenkkarini jalustimiin, hinkkasin nenääni punaisella villalapasella, keräsin ohjat ja olin valmis. Käännähdin hymyilemään Ekulle vähän nolona. Taisin näyttää oikein erityisen asiantuntevalta: Ekun satulaannousu ei ollut ollut ollenkaan yhtä suuri operaatio kuin minun.
"Tää on Reitan", myönsin rapsuttaessani varovaisesti Minin niskaa. "En mä tiedä miten päätetään onks hevonen kaunis. Mä tykkään vaan tosta nenänpielen pilkusta..."

Minun oli vielä irvistettävä vähän jännityksen merkiksi ennen kuin painelin Minin kylkiä niin että se lähti valumaan kohti parkkipaikkaa.
"Mä en olis kyllä ikinä uskonu että mä tähän päädyn", minun oli vielä naurettava. Panin kyllä merkille, että pitelin ohjia kuin pyykkinarunpätkiä verrattuna Ekun ohjasotteeseen. Mutta mitäpä pienistä!

Chai siirtyi valmistelemaan hevosta ja minä yritin salaa katseellani arvioida turparemmin ja satulavyön kireyttä. Tiesin että Chai oli ylpeä saavutuksestaan, joten en viitsinyt puuttua asiaan ääneen. Toivottavasti hän oli muistanut itse tarkistaa kaikki. Yritin näyttää esimerkkiä ja tarkistin Osiriksen satulavyön kireyden vaikka tiesin sen olevan hyvä.

Hymähdin Chain normaalille puheliaisuudelle ja laskin jalustimen alas. ”Ei sun tarvii värjätä, mutta kiitos. Sitäpaitsi sullahan vaadittais varmaan miljoona vaalennusta eka” juttelin ihan juttelun ilosta. Hyppäsin tottunein ottein Osiriksen selkään ja kiitin oria rapsuttamalla sitä kaulalta. ”Noni, mihin päin mennään? Mä voin kyllä johtaa jos haluut.” Kävelin orin kanssa jo kohti kuistia, jotta Chai saisi alustan. En ollut ikinä ennen kiinnittänyt yhtä paljon huomiota Minin kokoon. Ironista, että Mini oli jättiläinen. Mutta shire on kyllä tosi kaunis rotu. ”Mini on tosi kaunis. Eiks se ollu Reitan?”

Unohdin, että minulla oli pitelemieni ohjien päässä oikea, elävä hevonen. Otin pari juoksuaskelta Ekkua kohti, mutta kun Mini ei liikkunutkaan mukanani tarpeeksi vauhdikkaasti, ohjat lipesivät otteestani ja ohjanperät mätkähtivät maahan.
"Oho", sain sanottua, ennen kuin aloin nauraa. Poimin ohjat maasta ja lähestyin Ekkua vähän rauhallisemin.
"Hei ai-Sunstra", henkäisin Yenin kahdenkeskeisessä Skypesessiossamme Ekulle päättämän lempinimen ja kurotin vapaalla kädelläni vetääkseni Ekun vyötäisiltä hetkeksi halaukseeni. "Sä tuoksut niin hyvältä, niinku aina..."

Vasta suukotettuani antaumuksella hänen poskeaan muistin Reitan varoituksen sanat. Et sitten mene liian lähelle muita hevosia! Et sitten mene hevosten väliin! Et sitten riehu sen kanssa! Et sitten käännä sille selkääsi! Mulla ei ole rahaa ostaa sun äidille uutta kakaraa jostain Aasiasta asti jos sä tapatat itsesi! Vilkaisin huolestuneena Miniä, mutta se vain katseli tallillepäin ihan levollisena.

"Kyllä mä uskallan!" väitin kovin ylpeänä Ekulle. "Mä laukkasin täs yks päi - hei kato mä laitoin turparemmin oikeelle puolelle näitä... Näitä näin... Näitä sivuremmejä", osoitin vielä erinomaisen asiantuntevaa suitsitusjärjestelmääni.

Vedin jalustinhihnan pois jalustimen sisältä ja laskin jalustimet Minin kyljille. Tarvitsisin jotain, jonka päältä kiivetä Minin selkään. Vilkaisin Ekkua ja nauroin vähän. "Oikeesti mua jännittää ihan hirveesti", myönsin hyväntuulisena, "mut tämmönen mä oon - arvaa, tää uus hiusväri sopii sulle vähähyvin, pitääks mun nyt sit blondata? Sit mä olisin edes vaalee, vaikka mä en oo pitkä - mä kiipeen hei tänne selkään tosta Crimiksen kuistilta!"

Tavoitteeni oli saada ori vain mahdollisimman pian valmiiksi. En jaksanut kiinnittää huomiota vuohisiin tai selvittää harjaa. Äkkiä vain satulan alta, kainaloista ja muualta miss lika voisi tuntua inhottavalta. Satula selkään, suitset päähän ja kypärä omaani. Tarrauduin ehkä turhankin kovasti ohjista kiinni, kun samalla avasin karsinan ovea. Pahoittelin hevoselta hiljaa äkkipikaisuuttani ja samalla hoputin oria kohti tallin ovia.

Ja siinä hän oli. Minun oma Chaini. En osannut odottaa, miten kovasti olin kerennyt jo ikävöidä. ”Heiiii. Ooksä valmis? Ooksä ihan varma että uskallat tehä tän?” Kysyin tosissani, mutta kiusallani. Tiesin että Chai oli odottanut tätä kuin kuuta nousevaa.

Sain Ekulta selfien ja viestin. Yritin ottaa vastaukseksi sellaisen selfien, jossa olisin aivan sairaan cool, hymytön, sirrisilmäinen ja vaikka mitä. Siitä tuli niin törkeän hirveä, että otin vaikka kuinka monta kuvaa ja tuhrasin siihen niin kauan aikaa, että jopa Mini alkoi hermostua odottelemiseen ja töni minua selkään. Päädyin siis lähettämään vain jonkun niistä kuvista, ja kirjoitin siihen tekstiksi olevani cowboy. Se oli kyllä kaukana coolista, mutta niinhän olin oikeastikin. Siinä vaiheessa tajusin, että minultahan oli kysytty ihan kysymyskin, joka vaati vastausta. Lähetin viestin, jossa sanoin tulevani tammatallin ja oritallin väliin ulos odottamaan, kun Mini kerran asui tammatallissa.

Mini seurasi minua ulos ihan mielellään. Vilkaisin sen jalkoja ja tajusin, että minua odottaisi aikamoinen operaatio niissä ratsastuksen jälkeen. Toivoin, että joku olisi ollut paikalla: olisin huokaissut otsa muka tosi rasittuneessa rypyssä, että tätä tämä meidän hevosenomistajien arki oli. Hymyilin sille ajatukselle ja kaivoin vielä kännykän esiin. Yritin lähettää Ekulle kauhistuneen kuvan ja väittää, että Mini pillastui. Minä näyttelin kauhistunutta ihan tosi hyvin. Mini kuitenkin piti silmiä kiinni ja korviaan sivuillepäin selkäni takana kuvassa. Sen esitys ei menisi läpi.

Sitten keskityin tuijottamaan tammatallin ovea ja jännittämään sitä, että minä olin menossa maastoon.

Voi herranjumala, miks tää meni aina tähän? Miksi aina - aina - tulee kiire? Tottakai se oli Nasun vika. Ihan yksin Nasun. Eikä sillä ollut mitään tekemistä asian kanssa, että minä olin herännyt myöhään eilisen elokuvan takia. Näytin Nasulle vihaista naamaa, ennenkuin hyppäsin ovesta ulos ja autoon.

Koko matkan puhelimeni piippasi. Chailta tuli kuva, viesti ja taas kuva. Ja sitten viesti. En viitsinyt niitä lukea, sillä muutaman auton päässä oli poliisiauto. Ja joka kerta kun perääni tulee poliisiauto, olen ihan varma että olen tehnyt jotain väärin. Pidin molemmin käsin ratista kiinni ja silmäilin vauhtimittaria koko ajan.

Tallilla avasin ensin puhelimen. Hymyilin kuville ja vastasinkin Chaille selfiellä. Työnsin kielen ulos ja napsautin kamera-painiketta. Kirjoitin vielä perään tekstin, jossa luki ’just pääsin parkkipaikalle. Kuumotti toosi paljon ko poliisiauto ajo muutaman auton perässä. Missä tallissa se sun melkeen-oma-hevonen on? Et nähäänkö me oritallissa vai vasta maneesin edessä?’ Hyppäsin autosta ulos ja rapsutin päätäni. Ovet kiinni ja lukkoon ja avaimet taskuun. Kävelin suoraan Osiriksen tarhan luokse ja kiitin ylempää voimaa. Olin muistanut oikein; riimunnaru roikkui aitauksen edessä.

”Heiii muruu. Mennäänkö kokeilee ratsastusta? Onks jo parempi olo?” Sössötin ja pujahdin aitaukseen. Rapsutin oria turvasta ja napsautin narun kiinni. Lähdimme yhdessä kävelemään talliin.