Suuri maastoseikkailu

Minä olen ihana. Katsoin korvat punaisina Minin harjaa ihan todella muina miehinä. Sille Nasun pallonhaulle minun oli vähän naurettava vieläkin. Niinhän se olikin. Kerran se oli tosiaan säälistä hakenut pallon. Se oli kai väsynyt siihen loppumattomaan "Nasu kato pallo hae pallo Nasu hae missä pallo missä hae Nasu hae" -mantraan ja hakenut. Ja pallo oli ollut niin lähellä silloin, ettei sen ollut tarvinnut edes nousta pyllyltään. Kun olin kehunut sitä ja jopa laskenut pääni sen tasolle purtavaksi taputellessani sitä, se oli lähtenyt Ekun luokse turvaan sohvalle ja jättänyt minut yksin palloineni. Ihme kaveri.

Minin selästä oli aina vaikeaa laskeutua. Piti muistaa ottaa molemmat jalustimet pois. Vaikka helpompaa olisi ollut jättää vasen jalustin jalkaan. Reita oli kuitenkin ollut ehdoton. Maa tuntui omituiselta pitkän satulassa istumisen jälkeen. Onneksi Mini ei tuntunut edes huomaavan, että otin tukea sen kyljestä. Niin ja ai niin, ohjistakin piti muuten ottaa kiinni kun ei oltu edes aitauksessa! Montakohan kertaa olisin jo mokannut, jos minulla olisi tässä jokin toinen hevonen..?

"Nii oli, hei kato, mä kävin ite maastossa", kerroin ihan niin kuin Ekku ei olisi ollut juuri mukana. "Nii joo - nää ei asukaan samassa tallissa. Mikseihän Oppua laitettu tammat -- ai nii siksei -- joo mä tuun tähän sitte, mut hei jos mua ei näy nii tuu sit ettiin ku mä oon kuol -- siis jos jotain vaikka sattuu." Siinä vaiheessa huomasin puhuvani taas useammasta asiasta samaan aikaan. Hipaisin Ekun kättä sormillani kävellessämme ohitse. "Joo. Nähdään tässä kohta", sanoin nauraen omalle hölmöilylleni ja lähdin viemään Miniä tammatalliin. "Ei vitsi äijät, me oltiin maastossa", kuiskasin vielä salaa sille.

”Sä oot ihana ja sä tiedät sen. Kyl mä kerron jos joskus haluun kattoo netflixisiä ilman ryminää” naurahdin. ”Vaikka sitä teijän pelailua on kiva seurata kun Nasu vaa istuu ja sä juokset pallon perässä. Ja hakihan se sen kerran sen pallon.” Tykkäsin seurata Nasun ja Chain toilailuja. ”Kuule, sitten kun tulee kesä mennään yhdessä rannalle. Nasu rakastaa vesileikkejä.”

En aluksi edes huomannut Minin kiihtyvää askelta. Mutta kun minun ei tarvinnut enää hidastaa Osirista muutaman askeleen välein, Minin askeleet tuntuivat nyt normaalin innokkaan hevosen askeleilta. Chai pysäytti hevosen parkkipaikalle ja minä kaarsin hänen viereensä. ”Oli tosi kivaa, kiitos ihan hirveesti” sanoin ja laskin ohjat Osiriksen kaulalle. Taputin oria muutaman kerran kaulalle samalla kun päästin jalat jalustimilta. Hyppäsin selästä ja keräsin ohjat käsiini. ”Nähdäänkö tässä sitte?”

Mitä? Mitä karvaa? Miten niin karvaa? Lähtikö hevosestakin jotain talvikarvaa tuppoina niin kuin koirista? Tajusin, että ilmeestäni täytyi nähdä, että olin ihan pihalla taas. Yritin näyttää nopeasti siltä kuin olisin aina tiennyt, että hevoset ilmeisesti pudottavat karvansa kesällä. Ihan niin kuin olisin ennenkin harjannut keväällä irtokarvoja hevosista.

"Mähän melkein asun teillä", naurahdin Ekulle ja puristin Minin harjaa nyrkissäni. Se kiihdytti, koska se oli jo melkein kotona. Olikohan silläkin ruoka-aika? "Välillä mä mietin, miten sä jaksat olla niin paljo mun kaa, kun mä oon niin ärsy -- tai siis kun mä vaan heittelen palloa koiralle kauheella ryminällä kun sä yrität kattoo leffaa. Eikä se edes hae sitä niinku Chom -- mikseihän se tykkää leik -- hei ehkä se ei tykkää musta? Mut ehkä se joskus tykkää?"

Kun Minin askel piteni ja tiheni, yritin vetää ohjista. Minusta sen laiska lönkötys oli ollut mukavampaa. Minun oli vähän irvistettävä. Se oli aika pelottavaa. Mitä jos se lähtisi juoksemaan, eikä pysähtyisi? Onneksi se pysyi käynnissä, vaikka aika epätyypillisen ripeästi se kurvasikin tallipihaan. Parkkipaikan keskelle se sitten suostui pysähtymään. Katsoin salaa Ekkua ja yritin näyttää ihan hirveän asiantuntevalta, vaikka en oikeastaan ollutkaan. Kai minä ajattelin, että hänkin pitäisi siitä, että kerrankin osasin jotain. Oli ylpeä olo.

"Niin, en tiiä mistä tää takatalvi tuli. Oli ihanaa kun oli ne pari aurinkoista päivää vielä viime viikolla." En kuunnellut enään lintuja, kuten alkumatkasta. Keskityin vain siihen, että pian olisimme tallilla ja me saisimme kohta hurauttaa takaisin kotiin ja tehdä ruokaa. Kunhan vain saisin ensin purettua Osiriksen. Onkohan heppa hikinen? Asetin ohjat oikeaan käteeni ja nojasin sen varassa kurkottamaan kohti hevosen kainaloita. Ei, en tuntenut märkää hikeä enkä liioin mitään muutakaan orin karvan alta. "Oi, kohta saadaankin sitten kilpaa harjailla näitä karvoja pois poneilta" sanoin ohimennen noustessani ylös. "Se on keväässä huono puoli. Ja kesällä taas ne kakkakikkareet painaa paljon enemmän mitä talvella." Jutteletko Ekku ihan oikeasti hevosen kakasta? On siinäkin aihe.

Chai kysyi kliseestä ja pianosta. "Mut eihän sulla sitten olisi enää aikaa minulle" leikin ja työnsin alemman huuleni ulos katso-kun-olen-suloinen-ja-söpö ilmeeseen. Kuristin hieman leikilläni kulmiani ja niiskutin.

"Nii on. Ruoka on hyvää, ellei se ole pahaa", sanoin vakavana. Kyllä, minulla on aina nälkä. Paitsi ennen teatterihommia. Silloin lähinnä oksetti. Mutta se oli pientä se! Sekunnin verran huolehdin, että mitä jos lihoisin tästä ihan kauheasti - mutta sitten jo unohdin sellaiset hömpötykset. Kyllähän minä paljon liikuinkin.

Olin jo oppinut pitämään tiukasti kiinni satulasta, kun käännyin Ekkua kohti. Hymyilin varmasti typerästi ja mietin, että pumminkohan minä liian usein kyytejä. Noh. En kai. Olinhan minä sitäkin kysynyt jo monta kertaa, kun olin ollut huolissani asiasta. Ehkä Ekku sanoisi, jos olisin liian ärsyttävä. Ja niin sekin huoli haihtui mielestäni ja saatoin sanoa: "arvaa mä oon niin rohkee, etten mä uskalla ajaa vielä kun on jäitä! Mä oon koko talven kävelly vaan. Niin emmä oo pyörällä. Mut hei ensviikolla mä haen pyörän varastosta - mulla on vanha Oiva - vitsi mulla menee sitte vähä aikaa tulla tännekin!"

Vitsit miten paljon ehtisin päivässä, kun matkat sinne, tänne ja tuonne eivät veisi puolta tuntia suuntaansa. Tässähän ehtisi aloittaa vaikka uuden harrastuksen. "Olisinkohan mä klisee jos mä opettelisin soittaan pianoa?" kysyin siis yhtäkkiä se ajatus mielessäni.

Naurahdin Chain valittelulle. "Sulla on aina nälkä!" Hymyni jäi elämään ja valtasi koko kasvoni. Katselin ympärilleni ja yritin hahmottaa kuinka kaukana tallista olimme. Vaikka en sitä ääneen ikinä myöntänytkään, olin vähän hukassa. Ja vielä hetki sitten olin ollut vielä enemmän hukassa. Mutta nyt näky tuntui olevan jokseenkin tuttu - ihan varmasti olin tästä joskus kulkenut.

"Ooksä muuten pyörällä vai hyppäätkö autoon mukaan?" Jutustelu tuntui hyvältä ja luontevalta. Ei yhtään väkinäiseltä, kuten olisi voinut olettaa. Mutta Chaihan oli minun poikaystäväni, jutustelun kuuluikin tuntua juuri tältä. Hymyni palasi uudelleen kasvoille. Poikaystävä.

"Nii, mä oonki nyt iso poika", leveilin ihan itse maastoilullani vähän esitetyn ylpeästi ja lapsellisesti. Vaikka ylpeähän minä olin oikeastikin, en vain tosissani sellainen ylpeilijä. Syksyllä en olisi vielä uskonut, että voisin olla nyt tässä...

Talli lähestyi. Ekku puhui ruuasta, ja minulla oli kauhea nälkä, niin kuin yleensä. Kuten sanottua, olen hirveän hyvä syömään. Olen varmasti syömisen piirinmestari Hukkasuossa. Se saattaa myös näkyä pyöreissä poskissani, ajattelin vähän hymyillen. Sanoin, että lihapulla se on soikeakin lihapulla. Samalta se maistui. Niin kauan kuin tarjolla ei olisi sitä hammastahnan makuista kalapitsaa, söisin mitä vain. Tai no - maastoilussa tulee näköjään niin kauhea nälkä, että kyllä se kalapitsakin kelpaisi...

Ruuasta unelmoidessani olin jo hetkeksi unohtanut, että Ekullahan oli paha olo tai jotain. Kun käännyin katsomaan häntä, hymyilin. Hänen hartiansa taisivat olla jo normaalimmassa, rennommassa ryhdissä. Minun teki mieleni kysyä, vieläkö hänellä oli huono olo. Ajattelin, että ehkä sellainen kysymys voisi kuitenkin viedä hänen ajatuksensa ruuasta takaisin siihen huonoon oloon. Sen sijaan sanoin siis: "nyt mä kuolen nälkään kun sä puhut lihapullista naa! Mulle tuli kauhee perunasalaatinnälkä. Ihan varmasti sä voit sinne asti kuulla kun mun maha murisee."

Hengitykseni oli kuin kiireistä juoksua. Rytmi pysyi koko ajan samana, mutta normaaliin kävelyyn verrattuna aivan liian vauhdikasta. ”Oli kyl tosi kivaa olla maastossa. Ja säkin ratsastit ihan itte!” Yritin saada ajatuksia pois. Keskityin Chain kypärän nuppiin ja yritin olla ajattelematta vellovaa ahdistusta. Hyvä tästä tulee, rauhoitu nyt.

”Mä en osaa muuten tehdä pyöreitä lihapullia. Niistä tulee aina soikeita. Enkä mä kyllä tykkää tehä ruokaakaan” yritin naurahtaa. Hengitys alkoi pikkuhiljaa rauhoittua ja sydämeni ei yrittänyt enää ulos rinnasta. ”Kaikki hyvin.” Kuiskasin hiljaa. En usko että Chai kuuli, mutta sillä ei ollut väliä kuuliko vai ei. Kaikki oli hyvin.

Kai se on sitten jotain alhaista verensokeria tai jotain, ajattelin ja painelin Miniin parhaani mukaan vauhtia. Ei sen isoja askelia edes mahtunut kauhean montaa siihen väliin, ennen kuin olimme jo tienmutkassa, ja sitten pian näköyhteyden matkan päässä tallista. Katselin sivusilmällä Ekkua ja olin hitusen verran huolissani. Olikohan hän tulossa kipeäksi? Olikohan hänellä kuumetta? Mitä sitten pitäisi tehdä, jos hän vaikka pyörtyisi? Sitoa hevoset puuhun ja viedä häet tallille vai?

Chain kysymys meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vaikka yritin tarrata siihen kiinni. ”En oo ihan varma” kuiskasin puoliääneen ja välttelin katsekontaktia. Katselin ympärille ja Chain neuvomaan suuntaan. ”Mennään tallille vaan jooko? Must tuntuu et ahdistuneisuuskohtaus tunkee päälle.”

En muista olenko maininnut ennen Chaille ongelmasta. Olen niin kauan selvinnyt sairauden kanssa, enkä edes muista koska olin viimeksi kohtauksen saanut. Mutta nyt sydän kiihdytti tahtiaan ja puut tuntuivat kaatuvan päälle. Yritin herätellä itseäni ja hengittelin syvään. Kyllä kohta helpottaa, rauhotu nainen.

"On se olemassa", kerroin kirkkain silmin ja kuvailin miten äidin koira oli niiskuttanut ja aivastellut kunnes oli saanut nenäpunkkiinsa täsmälääkkeen. Olin melko varma, että se oli tartuttanut nenäpunkin minuunkin. Mutta eihän nyt tytöille sopinut kuvailla, että nenäpunkki on kuvottava nenäonteloissa asuva hämähäkkieläin, jonka pystyy teoriassa näkemään paljaallakin silmällä...

Olin liikkunut niissä metsissä jonkin verran jo loppukesästä, kauan ennen kuin edes tiesin että lähistöllä oli hevostalli. En ollut huolissani. Tiesin, että jos kääntyisimme takaisinpäin ja kopsuttelisimme noin pari kilometriä, vastassa olisi junarata, jonka ylitse ei hevosella pääsisi muuten kuin raiteita lähimmälle ylityspaikalle seuraamalla. Tiesin, että polku haarautuisi pian uudestaan, ja oikealla olisi Hukkasuo, vasemmalla puolestaan Mäkipohdon kivenlouhimispaikka, johon oli kerääntynyt vettä jo pohjalle. Siellä minäkin olin hypännyt viimeisinä lämpöisinä syyspäivinä kallionreunalta veteen ja kilpaillut Markuksen ja muiden kanssa, kuka uskaltaa hypätä korkeimmalta. Se en muuten ollut minä. Vailla huolen häivää kuvittelin siis ruokaa - olen hyvä syömään - ja saatoin melkein jo maistaa lihapullat. Suostuin siis erittäin mielelläni ruuanlaittoon. "Joo, mut nyt paistetaan sit paaaaljo sitä sipulia. Mä syön paljo. Kauhee nälkä - joskus pitäs muuten--"

Lopetin puhumisen kun vilkaisin Ekkua. Hymy loppui. Miksi hänen hartiansa olivat niin kireät? Kurtistin kulmiani. Sitten hän kysyi, ollaanko pian perillä.
"Onks sulla huono olo?" vastasin huolestuneella kysymyksellä. Painoin Miniä oikealla pohkeellani sen verran, että se siirtyi polun vasempaan reunaan ja saatoin katsoa Ekkua paremmin. Pidin toisella kädellä satulasta kiinni. "Heti tän mutkan takana on risteys. Sitten näkyy pian talli. Haluaksä ravata? Hei, ku mulla on paha olo, mä hengitän nenän kautta sisään ja suun kautta ulos ja katon taivasta!"

Hymähdin Chain nenäpunkille. ”Onko sellaista edes olemassa vai leikiks vaa?” Kysyin ja äänestäni kuuli hymyn.

Ajatukseni vaelsi ympäri metsiä. Kirjaimellisesti - yritin kovasti hahmottaa missä päin olimme ja missä suunnassa koti on. En ollut kiinnittänyt suuntaan lainkaan huomiota, keskustellessamme Chain kanssa arjesta ja elämästä. Meinasin jo hätääntyä, joten minun oli pakko avata suuni. ”Pitäiskö meijän tehä tänää ruokaa mun tykönä? Siellä on sitä jauhelihaa mistä meinasin tehä lihapullia.” Puhu nyt vaan jotain, aiheella ei ole väliä. Lopetin ympärille vilkuilun ja yritin parantaa oloani hengittämällä syvään.

”Tehään pari pullaa Nasullekki, mä luulen et se ei oo maustettua.” Oloni ei ottanut helpottaakseen vaikka kuinka suljin silmiäni ja yritin maadoittaa itseäni. Tajuamatta sitä itse, rapsutin Osiristakin satulan edestä. ”Ollaanko me kohta kotona?”

"Mä taas en varmaan ikinä uskalla hypätä. Mutta ei se haittaa, kato kun tää kaikki muu on jo tarpeeks hurjaa..."

Hoputin Miniä aina kun muistin. En minä kovempaa vauhtia kaipaillutkaan. Kunhan se nyt käveli ennemmin kuin seisoskeli. Mitähän siitäkin olisi tullut, jos olisin jollain Lassella? Minin kyydissä saattoi vain matkustella. Ei ollut niin vakavaa, vaikka unohti välillä pitää ohjista kunnolla kiinni kaiken maailman pupuja ja hiidenkirnuja tähystäessään. Sen tasainen - tai siis tasaisesti aina hidastuva - askel oli aika rentouttava.

Vähän väsytti. Aivastutti!
"Mulla on varmaan nenäpunkki", sanoin yhtäkkiä ihan tosissani ja huolestuneena, ja hinkkasin nenääni.

”sun tarvii antaa jalkojen ikäänkuin roikkua vaan siinä. Rentouta ne” ohjeistin ja yritin muistaa mistä muusta Chai oli puhunut. ”Piti, piti tehdä lyhyt lenkki. Mee sä eka” pyysin. Huomasin kaipaavani jo kotiin. Vaikka ratsastus oli ehdottomasti yksi lempijutuistani, kotisohva kiljui nimeäni. Olin valmis jo siirtymään kotiin jos totta puhutaan niin vaikka siivoamaan, joten oikealle kääntyminen kuullosti todella hyvältä. Chai kääntyi ensin ja minä ohjasin Osiriksen Minin perään. Jouduin melkein pysäyttämään orini, kun Mini hidasteli edessä.

”Mä en tykkää esteistä. Ne on kivaa vaihtelua joo, mutta koulu on enemmän mun juttu.” Ymmärsiköhän Chai mitään mitä yritin selittää. Huokaisin.

"Joo mennään", yritin sanoa muka vain lievästi tyytyväisenä, vaikka oikeasti sellainen mystinen hiidenkirnu -nimikin jo kuulosti minusta seikkailulta. Espoossa ei paljoa lapsena seikkailtu, kun koko maailma rajoittui toisella puolella valtatiehen ja toisella puolella kauppakeskukseen, ja kummankin äänet kuuluivat meille yötä päivää. Ja sitten vanhempana oli tietysti niin kiire Sopeutua Porukkaan, etten ehtinyt löytöretkeillä muualle kuin bussilla Vantaalle Porttipuiston Ikeaan hakemaan äidille uuden tyynyn.. Nyt olin tainnut jo kasvaa sen vaiheen ylitse. Sitä paitsi koin sopeutuvani. Markus oli viime viikolla pysäyttänyt yhdeltä Laurilta lainaamamme auton johonkin kinttupolulle jotta olimme saattaneet kahlata hangessa pellolla tönöttävään latoon katsomaan, mikä valkoinen sieltä mahtoi pilkottaa. Sattui muuten olemaan pyöröpaalista revitty muovi, eikä suuri seikkailu... Ja Markus on sentään vanhempi ja viisaampi kuin minä. Vaikka en minä siitäkään seikkailusta ihan kaikille kehtaisi kertoa.

"Mun jalat tulee aina kipeeks kun mä ratsastan, mussa taitaa olla joku vika", sanoin yhtäkkiä ja yritin olla etsimättä enää hiidenkirnua. Sen sijaan katselin sulavaa lunta ja kevään ensimmäisiä merk-- okei, hiidenkirnua minä silti katselin. Mutta salaa. "Mä luulen et se on tuollapäin se hiid... Eiku siis tonne oikealle on varmaan parempi ratsastaa. Ja siitä pääsee jotenkin kotiakin. Eiks meidän pitänyki tehä lyhyt lenkki, vai mitä Omppu, naa? Sun pitää jaksaa sit kisoissaki voittaa kaikki... Hei mikset sä mee estehyppykisaanki?"

Tajusin taas puhuvani keskimäärin neljästä asiasta samaan aikaan. Hymyilin enkelimäisesti ja suljin suuni.

”Vai ei tyttöjä hyväksytä. Sen pitää ihan varmasti olla Nasun idea?” Chain vakavuus hymyilytti minua. Oli todellakin iso helpotus, että Chai tuli toimeen Nasun kanssa. Toisin päin en olenaan huolehtinut; Nasua ei kiinnosta. Rupesin leikkimään ajatuksella, että Chai ei välittäisikään Nasusta. En osaa sanoa kummasta luopuisin. Ei, kyllä se olisi Chai. Nasu on elämäni mies. Huokaisin hieman, onneksi ei tarvinnut miettiä tätä tosissaan.

”Hiidenkirnu? Me leikittiin naapurin tytön kaa sellasseessa muksuna. Voidaan me kesällä mennä kattoo. Mut mä en pyörän selkään nouse. Tehää joku maastoreissu sinne.” Ängin itseni väkisin mukaan reissulle. Ei minua oikeesti Hiidenkirnut kiinnostanut, mutta Chain seura oli houkuttava ajatus. Ja uusi maastoreissu. Pudistin huomaamattoman vähän päätäni maakuopalle ja Chain peittelemälle innostukselle.

Suoristin selkäni ja keräsin ohjia paremmin käsiini. Hevosten kavioiden kopse kuului vielä vähän routaisessa maassa.

"Krysanteemeja", vastasin Ekulle tietäväisenä, kun hän kysyi, mitä kukkia Markus on saanut. Oikeasti minulla ei ollut aavistustakaan. En tosiaankaan tiennyt, miltä krysanteemi näyttää, mutta se oli ensimmäinen sana, joka mieleeni tuli. Saattoi myös olla, ettei krysanteemi ole edes kukka. Yritin tehdä korostetun vakavalla ilmeelläni selväksi, että tuskin nyt oli kyse krysanteemeista. Ainakin hän oli saanut ruusuja. Ja joitain punaisia. Ja joitain pieniä valkoisia.

Naurahdin Ekulle ja Ekun helpolle elämälle. No joo. Varmaan oli siinä mielessä helppoa, että jos kaapissa oli jauhelihapaketti, meidät molemmat sai sen avulla syötettyä tyytyväisiksi. Sitä paitsi minusta lähti vähemmän karvaa kuin Nasusta.
"Me ollaan sovittu sen kaa et tossa viikolla olis lenkki", kerroin vakavana. "Me ei oteta ketää tyttöjä mukaan", lisäsin vielä merkitsevästi, mutta naurua äänessäni. Tottahan minun oli kuitenkin pidettävä tarkasti silmällä, vaihtuisiko Ekun ilme närkästyneeksi. Enhän minä nyt tosissani toisten koiria aikonut omia. Mutta kun Nasu nyt ei ilmeisesti halunnut tappaa minua, niin mikäs sen kanssa oli ollessa.
"Hei mennään tonne Vierinkylään päin!" Kun tajusin, missäpäin olimme, tiesin heti mitä polkua halusin kulkea. "Arvaa, Markus sano et siellä on, toi toi, hiidenkirnu! Ei me varmaan kyllä päästä näkeen sitä... Lunta ja kaikkee... Mä en edes tiedä mikä se on, muutaku joku kolo! Vitsi joku kerta mä ajan sinne vielä pyörällä ja katon mikä se on. Varmaan etsin sen keväällä!"
Sitten minä satuin katsomaan Ekkua ja istuin kaikessa rauhassa paremmin takaisin satulaan.
"Tai no, en mä tiiä etsinkö", lisäsin vielä vähän epävarmasti. Kuka nyt innostui tuolla tavalla jostain hiidenkirnusta? Pelkäsin olevani ihan hirveän nolo ja idioottimainen - tai siis pelkäsin siihen asti, kunnes aloin taas vilkuilemaan salaa ympärilleni nähdäkseni mahdollisesti hiidenkirnun. Se kuulosti aika taianomaiselta minusta, joka en oikein tiennyt, mikä se on. Kai minä ajattelin, että kun kerran osaan käyttää oikeaa haarukkaa oikeaan ruokalajiin ja olla aikuinen, saisin innostua hiidenkirnuista edes salaa.

Nauruni pelotti muutaman variksen tai muun linnun puusta. ”Totta kai me ollaan liittouduttu sua vastaan!” Nauroin vähän lisää. Ja sitten puheenaihe vaihtui Markukseen ja Markuksen rehuihin - aivan kuten Chailta saattoi odottaa. Puheenaihe saattoi vaihtua kesken lauseenkin. Se vaan kuului Chain ominaisuuksiin. Ehkä se oli jonkin sortin multitäskäämistä? ”Oo, mä voin hakee! Suklaavarastot alkaa kyllä huventua. Mitä kukkia hän on saanu?”

Nasu pyörähti minunkin mielessäni, mutta lähinnä lenkin mukana. Illalla tarvitsisi käydä pitempi lenkki, koska päivä lenkki jäi lyhyeksi. ”Hyvä et sä viihdyt Nasun kanssa. Nii mun ei tarvii miettii et kummasta miehestä luovun. Nyt ei tarvii luopuu kummastakaan! Vitsi ko helppoo!” Iloitsin ja tehostin kettuiluani käsiliikkeellä. Heilautin Chain puoleista kättä ilmassa ja jätin sen ilmaan niin, että kämmen oli kohti taivasta.

"Aii, älä ole mulle paha", sanoin alahuuli törröllään. "Nonii Mini, aina sä jengiydyt muiden tyttöjen kaa mua vastaan. Muka karma. Sä sen suunnittelit mun pääni menoksi. Aina tekin mua sorratte - hei ai niin, Markus lähetti sulle sellaisia terveisiä että jos sä suklaata haluut, niin kuulemma saat paljo, jos haet meiltä, ja jos Markus ei joudu auttaan kantamisessa, ja jos viet ne rehut kans samalla vaikka roskiin. Näin se käski sanoa. Ne rehut tarkottaa kukkia. Markus sai onnitteluja töiden päälle, ja se tykkää niistä, mut ei kukista eikä sukl - hei ooksä oikeesti nyt vihainen mulle?"

Aivoissani taisi olla jokin kupru. Yhtäkkiä olin levoton siitä, että Nasua ei näkynyt missään. Tähyilin ojiin ja pusikoihin - ja sitten pyöräytin silmiä itselleni tajutessani, että eihän sitä koskaan mukaan otettukaan. "Mä just etsin Nasua", naurahdin. "Kai mä sitten tykkään siitäkin, kun mä huolestuin että jos se on pudonnu ojaan. Arvaa, mä opetin sitä yks päivä istuun ku sä olit keittiössä. Mutta ei se istunu yhtään. Mutta ei se haittaa, kun mä annoin sille kuitenkin vähäsen kanaa siitä ruuasta!"

”Ei se nuttura ollu ees laitettu” naurahdin. ”Äkkiä heitin vaa hiukset kiinni. Sopiiko jos laitan nutturan, mutta laitetumman ja siistimmän kuin sillon?” Kysyin muka tosissani. Ihan kuin tarvisin Chailta luvan, miten saan hiuksiani pitää. Minusta oli jokatapauksessa ihanaa tietää mistä poikaystäväni piti. Halusin näyttää hänen silmissään kauniilta.

Chai kiusoitteli minua enkä pitänyt siitä. ”No niin nukahdinkin, lakkaa kiusaamasta!” Vaikka yritin olla tosissani, hymy nousi väkisin kasvoilleni. Meinasin kommentoida nukkumista ilman Chaita, mutten kerennyt kun Chai jo horjahti. Naurahdin ja kuuntelin Chain muminaa. ”Se oli karma” ilmoitin tyytyväisenä. ”Mitäs kiusasit” hymyilin ja nostin nokkaani ylemmäs.

"Sitä nutturaa", piipitin välttelevästi Ompun jalkoja tuijottaen ja yritin olla ajattelematta sitä miten olin silloin sillä kerralla keskittynyt enemmän Ekun niskan nuuskutteluun kuin Netflixiin. Niin että Ekkua oli kutittanut ja hän oli hätistellyt minut kimpustaan kuullakseen, mitä siellä telkkarissa nyt oikeastaan sanottiin. Ja miten minä olin sitten esittänyt nukkuvaa nenä hänen niskassaan, jotta hän varoisi herättämästä minua, eikä vain missään tapauksessa nousisi sohvalta vaikka mehua hakemaan.

Palasin nopeasti takaisin nykyhetkeen, kun Ekku valitteli niskojaan.
"Kuitenkin nukahdit sohvalle sen leffan kanssa", minun oli härnättävä. "Tai mitä jos sä et enää osaakaan nukkua ilman mua", ehdotin muka hyvin huolestuneena. Oikein huokaisin ja painoin kädellä rintaani - siis siihen asti että Mini ihan aavistuksen onnahti ja minun oli taas otettava satulasta kiinni. "Ehkä mä en enää liikehdi täällä tai mä oikeasti putoan" mutisin enimmäkseen itselleni vähän säikähtäneenä. Mutta se oli pientä se. Minäpä ratsastin ihan itse, olin pudota tai en!

Chai oli kehumassa hiuksieni kampausta joltain päivältä, mutta sulki suunsa ja virnisti minulle. ”Mitä sä tarkotat? Siis sitä kun ne oli nutturalla vai kiharalla?” Kysyin. ”Kyl sä voit kehua. Tiedänhäpän mistä tykkäät” hymyilin. Käänsin katseeni takaisin eteen ja hidastin Osiriksen jatkuvasti kiihtyvää käyntiä.

Laskin ohjat jälleen yhdelle kädelle ja annoin vapaan käden raapia niskasta. ”Mä en tajuu miten oon nukkunu viime yönä. Mun niskat on ihan jumissa.” Painoin kädelläni vastakkaisen puolen hartiaa alemmas ja yritin venyttää. Osiris pärskähti ja heilautti päätään. Yllättävä liike ei vaikuttanut tasapainooni, mutta sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Syke palautui nopeasti takaisin, joten en kiinnittänyt sen suurempaa huomiota siihen.

Voi minua. Luulisi että ihminen tottuisi siihen, että oma tyttöystävä sanoo helliä sanoja, mutta en minä vain tottunut. "Sä oot kyl ihana", Ekku sanoi minulle, ja minulta pääsi niin omituinen hengähdys, että minun oli selvennettävä: "toi oli sitten naurua toi ääni. Tosi omituista naurua mutta kuitenkin."

Ministä puolestani en ollut ollenkaan huolissani. Naurahdin, että sitä varten kai se minulle uskallettiin antaakin: siinä ei tuntunut heräävän ikinä mikään vietti, ei ainakaan kilpailuvietti. Hyvä jos se heräsi itse sen verran, että suostui välillä jättämään heinäkasansa. Minusta se oli kerta kaikkiaan ylivertainen hevonen, vaikka Reita piti sitä tyhmeliininä. Sanoin Ekullekin, että en minä muilla hevosilla uskaltasikaan täällä peltojen keskellä sillä tavalla ravata. Putoaisin kuitenkin, ja hevonen sujahtaisi metsikköön karkuun, eikä ikinä palaisi. Jos minä putoaisin Minin selästä, saattaisin tömähtää korkealta, mutta hevonen varmasti jäisi vain seisomaan ja ihmettelemään. Liikahdin satulassa. Olisin halunnut painaa toisen pohkeeni Minin kylkeen ja ohjata sen Ompun vierelle. Kurottaa silittämään Ekun poskea. Arvelin kuitenkin, ettei se ollut kauhean hyvä idea. Ekku oli nimen omaan sanonut, ettei yhtään lähempänä sopinut ratsastaa. Kai se johtui hevosista. Eivät nämä kaksi hevosta tainneet toisiaan tuntea.

"Mekko", nyökyttelin. Olin ottavinani lentosuukon kiinni ja painavinani sen poskeani vasten, mutta sen vuoksi horjahdin niin että minun piti ottaa satulasta kiinni niin kuin mikäkin kömpelys. Istuin vähän tukevammin alas. "Laittaisit hiukset taas ylös silleen kun sinä yhtenä iltana, se oli aika s--"
Vilkaisin Ekkua ja suljin heti tiukasti suuni. Eipäs Chai kommentoida naisten ulkonäköä niin hävyttömällä tavalla, eikä varsinkaan esitetä vahingossakaan vaatimuksia mistään hiustenkiinnitystavoista. Hyi sinua. Yritin nopeasti virnistää sen näköisenä kuin en olisi sanonut mitään ja kehotin taas Miniä kävelemään vähän reippaammin.

Nauroin ääneeb useamman hetken Chain tuuletuksille. ”Sä oot kyl ihana” hirnuin. Ravi oli kestänyt tarpeeksi, että olin kerennyt hengästyä jonkin verran. ”Tosi outoa kun Mini ei ota Osiriksesta mitään fiilistä. Taisiis luulis et joku kilpailuvietti heräis mut ei.” Juttelin kun olin saanut hengityksen tasaamaan. ”Pomminvarma hevonen kyllä” kehuin ja katsoin Chaita. Hymyilin ujosti.

Lopulta en jaksanut enää miettiä yksinäni, joten avasin suuni. Suljin sen ja suunnittelin sanamuotoani uudestaan. ”Mekko.” Mikä sanajärjestys tuo nyt oli? ”Oi mua jännittää! Ja ihanaa päästä taas laittautumaan pitkästä aikaa oikeen kunnolla. Sä oot paras” hymyilin ja lähetin lentosuukon Chaille. Se tuntui aluksi hyvältä idealta, mutta sitten siitä tulikin lähinnä nolo ja outo ele. En jaksanut välittää. Hehkuin kuin Aurinko isolla A:lla.

Niin joo. Aivan. Nyt ei oltukaan enää Espoossa. Nyt ei niin vain karautettukaan junalla steissille, otettu muutamaa askelta Mannerheimintien suuntaan ja sanottu, että no valitse tästä jokin Manhattania edes aavistuksen tasokkaampi paikka. Mutta ei niin tasokasta, että pääruoka olisi jokin tunnistamaton, isolle lautaselle aseteltu ruokalusikallinen jotain sellaista hytisevää ja hyytelömäistä, josta ei tosiaankaan tulisi maha täyteen. Kurtistin kulmiani. Eipä täällä ollut edes Manhattania, että ei sen puoleen. Keskustassa oli se joku kebab-mesta, joka vaihtoi nimeä kerran tai pari vuodessa, ja sitten oli yhdistetty Kotipizza ja Rolls. Ja se uusi minua epäilyttävä lounasravintola.

"Niin", mumisin jo lannistuneena. "Mä olisin ajatellu jotain semmosta, jossa olis pöydällä enemmän kun yks haarukka, ja kuuluis asiaan laittaa mun ainoat pyhäkengät jalkaan.." Minin ohjat lerpattivat aina, kun havaitsin katsoa niitä, ja keräsin ne taas kerran paremmin käsiini. "Mutta eihän täällä nyt mitää oo. Pitäis mennä johonkin naapurikuntaan." Suunnittelin jo miten saattaisin löytää netistä jonkin kivan paikan. Sitten minä hymyilin ja annoin Minille parhaani mukaan pohkeita saadakseni sen ravaamaan hidasta raviaan. "Laita korvikset ja mekko niin kyllä mä jotain kehitän", virnistin Ekulle vielä olkani ylitse.

Vaikka minä kuinka yritin kiitää Minillä kuin tuuli, niin ennemminkin kiisimme kuin kilpikonnat. Ehkä se oli hyvä. Olisinko kuitenkaan uskaltanut mennä lujempaa? Taisin uskaltaa pyytää Miniä kiihdyttämään vain koska tiesin, ettei se kuitenkaan kiihdyttäisi.

"Jes! Taas mä olin kakkonen!" tuuletin taas hengästyneenä. "Jos teillä menee yhtä putkeen Tie Tähtiin -kisoissa kun mulla nyt, niin huh huh!"