Vilttejä ja salaisuuksia

First topic message reminder :

Suin Osiriksen harjaa selväksi. Kaivoin samalla puhelimen taskusta ja vilkaisin kelloa. Varttia vaille viisi ja ulkona oli pimeää. Osiris seisoi köytettynä käytävällä, kärryjen edessä. Valjastettu hevonen oli verhottu erilaisilla heijastimilla ja aisoista roikkui hevosen muotoinen heijastin. Ohjiin olin kietonut heijastin lankaa ja rekeen kiinnittänyt taakse kahdet polkupyörien valot. Osiris laski päänsä alas ja hörisi. ”Joo, eiköhän se pian sieltä tuu” sanoin puoliääneen. Tarkoitin Chaita, jonka kanssa olimme sopineet lähtevämme valjakkoajelulle. Tallilta lainaamat kärryt olivat hyvässä kunnossa, vaikkakin länget olivat paljon uudemmat mihin olin itse tottunut.

Olin halunnut laittaa Osiriksen ihan rauhassa kuntoon. Sitä paitsi, Chai oli ollut jalkkistreeneissä ja pääsemme näin nopeammin liikkeelle. Ja aikaisemmin nukkumaan, huomenna on koulupäivä. Osiris oli nuokkunut koko harjauksen ajan ja avannut silmänsä vain pari kertaa, herkkuja kerjätäkseen. ”Voi muru, ei mulla mitään oo” olin kuiskannut ja antanut suukon turvalle.

Siirryin kärryjen viereen. Koska ulkona on varmasti kahdeksan astetta pakkasta, olin varmuuden vuoksi ottanut viltin mukaan. Saisimme kääriä sen jalkojen ympärille, jos siltä tuntuisi. Kello lähestyi viittä ja pelkäsin miehen jänistäneen. Entä jos hän muutti mielensä? Mitä jos hän pelkää hevosia liikaa? Jos hän ei pidäkkään minusta? Huomasin nojaavani kärryjen reunaan. Osiris nosti päänsä ja heristi korviaan. Ulkoa kuului askeleta ja tallin ovi aukesi.

"Miten niin pelottaa?" hän kysyi.
Jos kyse olisi ollut vain minusta, olisin kai voinut sanoa suoraan, että äiti halusi minun löytävän jonkun khun-maen ja menevän naimisiin ja muuttuvan thai-isäksi. Mutta enhän minä voinut omasta äidistä sanoa mitään sellaista. Tai kertoa kenestäkään muustakaan ihmisestä niin arveluttavaa tietoa, että siitä saattaisi saada kummallisen kuvan hänen elämänkatsomuksestaan.
"Siten että se haluaa esitellä mulle kaikkia - kaikkia mahdollisia", sanoin siis osatotuuden. "Mä en tunne mun sukulaisia. Ja sitten sillä on siellä jotain kavereitakin, ja niiden lapset on aika lailla mun ikäisiä." Ja minä en välittänyt välttämättä tavata minkään ikäisiä likkoja, jonka kanssa en pystyisi puhumaan oikein mitään kieltä.
Mielessäni häivähti huoli siitä, että vaikka Ekku ei tuntunutkaan odottavan minun olevan ketään muuta espoolaista eksoottisempi, niin ehkä äiti saattaisi olla välillä liiankin eksoottinen. Mutta taas päästin siitä ajatuksesta irti. Jos asioita murehtii liikaa etukäteen, se on kuin kärsisi kahdesti.

Aiheen vaihto tuli ihan sopivaan saumaan.
"Tumma pipo?" kertasin ja yritin tavoitella sen perusteella oikeaa ihmistä. Kaikilla siellä nyt oli vaalea iho. Tai ehkä Keitä ja Reaa ei oltaisi kuvailtu ensimmäisenä sanomalla, että heillä oli vaalea iho? Max nyt ainakin oli kuin lumihanki? Mutta osasiko se edes olla vihaisen näköinen? Tai no - mitä jos hänellä oli ollut huono päivä? Mutta no, viikko sitten olisin kuvaillut Reitaa sanomalla että hän näytti vihaiselta. Ja Keitä tietenkin, mutta että vaalea iho...
Pudistin päätäni.
"En mä keksi kellä on tumma pipo. Max? Se on se joka makaa aina sohvalla. Tai Reita on se hujoppi jolla on se jättiläishevonen? Stina, sillä on siniset hiukset - mut ai niin ei se kyllä ikinä näytä vihaselta... Em- Emilia - ehkä - tai ai-- Khun... Kei?"

Kei, Chai. Pelkkä Kei. Yksi tavu. Helppo sanoa. Kieltäydyin määrätietoisesti kaikista Kei-ajatuksista. Eivätkä ne kovin väkivaltaisesti yrittäneet esiin puskeakaan, kun olin luojan kiitos kaukana koko Keistä. Minä en tosiaankaan ole sellainen, että ajattelisin sillä tavalla. Enää yhtään kertaa. Se oli sitä paitsi varmaan Reita. Paljon vaikeampi nimi. Helpompi persoona kaikkine kummallisuuksineenkin.
"Mitä se sitten teki? Sanoiko se jotain vai..?"

Myötäilin pojan pelkoa, kohteliaisuudesta. En tiennyt, mitä muutakaan tehdä. En ollut ikinä kokenut vastaavaa. Chain mainitsemat 'oman ikäiset tytöt' olivat melko varmasti vaimoehdokkaita. Paljonkohan Chain äiti mahtoi painostaa? Sillä jos arvailut osuisivat oikeaan, siitä tässä oli nyt kyse. En uskaltanut kumminkaan mainita mitään, pelkäsin pojan suuttuvan tai masentuvan. Nytkin kertoessaan hän oli kamalan vaivaantunut ja luotaantyöntävä. Katselin sivusilmällä, kun hän leikki etulaudan kanssa. Laskin Osiriksen nopeutta entisestään. Miten en ollut aiemmin huomannut, että Chaita jännittää kyydissä olo?

"Emmä muista, oliks tumma pipo vai vaan tummat hiukset. Sillo oli aika hämärää. Eikä se mitään sanonu, oli vaa vähä vihasen olone. Mun mielikuvitus alko heti moittia, että oon ihan varmasti astunu jonku varpaiden päälle tai jotai." Selitin. Aihe tuntui minulle vain rupattelulta. Sellaiselta, jota käydään puolituttujen kanssa kun ei tiedetä mistä muustakaan puhuttaisi. Toki, en puhuisi tästäkään puolituttujen kanssa. "No, ei sillä niin väliä. Eiköhän ihmiset sit sano, jos jotakin tulee" jatkoin ohimennen.

"Kaikilla on joskus huono päivä", taisin lausua mietteissäni. "Se on se Reita ainakin semmonen - mä luulin että se vihaa mua, mutta se on vaan vähän erilainen kuin mä." Vähän erilainen. Vähän vastakohta. Vai oliko Max minun vastakohtani, kun hän halusi vain maata ja köllötellä selällään läpi elämänsä? Minä olisin halunnut kiivetä vuorelle, mennä laivalla maailman ympäri ja hypätä edes jossain festareilla joskus benjihypyn...
"Sitä paitsi kuka nyt ei susta tykkäisi", naurahdin, ja olin ihan tosissani. "Ethän sä oo kenellekään mitään tehny."

Ajattelin, että siihen kärryyn pitäisi asentaa joku hihna. Olisi kivempaa pitää siitä kiinni ja istua selkä suorassa. Selkä ei kipeytyisi, eivätkä kädet jäätyisi, niin kuin lopulta metalliosissa roikkumalla kävisi. Olin kerrankin tyytyväinen siitä, että minun oli aina ennemminkin kuuma kuin kylmä.

Kun en puhunut, kykenin vaikka minkälaisiin ajatushyppyihin. Lähdin liikkeelle etsimällä laiskasti sitä vastakohtaani Maxista ja Reitasta, ja päädyin ajattelemaan Markusta ja kaikkia poikia ja työkavereita.
"Mä aina kysyn, jos mua huolettaa. Kaupungissa oli silleen helppoa, että jos joku ei tykkää musta, niin mä voin aina mennä toiseen joukkueeseen pelaan ja olla jonkun muun kanssa, mutta täällä on vähä eri. Jos mä murehdin, mä kysyn, jos se on sellasta mitä vaan voi kysyä. Ja välillä mä kysyn, vaikkei vois. Mä kysyin just sitäkin että mikä skriibu sen Reitan naamassa on, kun mä en voinu vaan leikkiä etten mä huomaa." Viimeisen lauseen kohdalla minua hymyilytti. Rakastin arvoituksia, ja vaikka en kai varsinaisesti harrastanut juoruilua, rakastin myös pohtia muita ihmisiä ja puhua heistä. Kyllä minä vielä senkin arvoituksen ratkaisisin. Kei oli jäänyt jo tienmutkaan.

Chain puhuessa minun oli helpompi olla. Ei tarvinnut huolehtia siitä, että hiljaisuus kaatuisi päälle. Ei tarvinnut hyppiä ajatuksesta seuraavaan. Eikä minua huolettanut, että olisi pitänyt katsoa kohteliaasti silmiin. Enhän minä voinut, piti katsoa sinne minne olimme matkalla - eteenpäin. ”Nii” taisin tokaista. ”Mutta mä en jaksa vaivata päätäni. Jos joku ei tykkää minusta, mitä sitten? Siinäpähän ei tykkää” jatkoin. Äänensävyni oli rauhallinen, enkä kitissyt tai muutenkaan tiuskinut. Hyvä, niin sen pitikin olla. Ja tarkoitin sanomaani. Tiedän olevani sen verran aikuinen, että pystyisin tulemaan toimeen jopa pahimman viholliseni kanssa. Kaikista ei tarvitse pitää, kaikkien kanssa pitää tulla toimeen.

Ohjakset käsissäni tuntuivat turvallisilta. Yhtäkkiä minua alkoi huolestuttaa Chain pelko kärryjä kohtaan. Vaikka renkaat pysyivät kiinni maassa ja hiekotuksen ansiosta eivät liukastelleet. Mieleeni änki ajatus jostain, minkä olisi pitänyt tulla jo aiemmin. Paljon aiemmin. ”Oisiksä halunnu kokeilla ajamista?” Kysyin. Siirryin jo hieman sivumpaan, jotta Chai pääsisi ajajan paikalle. ”Mä autan sua, Tuu nyt vaa. Jos sua rupee pelottaa, ni pysäytät vaa, okei?”

"Mä en inhoa ketään. Mutta kyllä mä mietin, mitä mä tein väärin, jos joku ei tykkää musta", sanoin hitaasti. "Mutta jos joku on mulle ilkeä... Sitten mä en enää tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Vaikka se vaan katsoisi mua pahasti." Siitähän se koko Reitankin juttu oli saanut alkunsa. Minua oli pelottanut, kun en ollut tiennyt, mitä olin tehnyt. Onneksi olin sitten sattumalta tajunnut, missä oli vika... Ei meistä tarvinnutkaan tulla ystäviä, mutta en joutunut murehtimaan ja jossittelemaan enää. "Sitten kun kaikki ei ole yhtä, no, aikuisia. Jalkkiksessa on vähän silleen, että Markus päättää kenestä siellä tykätään. Yleensä kaikki voi olla siellä, mutta yks Esakin kun se - se teki jotain Markukselle, niin muut on niinku koiralauma. Alfa sanoo, että tuo ei kuulu laumaan, eikä kukaan kyseenalaista sitä." Siinä vaiheessa ymmärsin lopettaa höpöttämisen. Markus oli reilu kaveri, mutta niin häikäilemätön vihollinen, että ellei hän olisi pitänyt minusta, minulla ei olisi ollut ketään muutakaan... Minun teki mieli sanoa vielä, että kyllä Markuskin aina tarvitsi syyn vihalleen, mutta ajattelin höpöttäväni aina liikaa Markuksesta.

Hukuin hetkeksi Markusajatuksiini, ja sitten Ekku kysyi haluanko ajaa. Epäröin ja vilkaisin Ekun pitelemiä ohjia. Mutta vain ihan pienen hetken. Katsoin Ekkua hymyillen. "Jos nyt vähän matkaa", sanoin ja tartuin ohjiin niin kuin olisin tehnyt sen monta kertaa aiemminkin.

Enkä minä pelännyt sitä niin, että kädet olisivat tärisseet. Se ei tuntunut itsemurhalta, vaan se tuntui seikkailulta. Ohjat olivat erilaiset kuin ne, joita ratsastuksessa käytettiin. Niissä oli käsille säädettävät lenkit, etteivät ne pääsisi lipsahtamaan. Lisäksi ne olivat niin pitkät, että vaikka Omppu vetäisi päänsä alas ja ohjat luiskahtaisivat minulta, niiden perät pysyisivät silti todennäköisesti kärryssä. Olin nähnyt Reitan sitovan Minin ohjat aina löyhästi vanhalla pintelinpätkällä kärryyn. "Sen suu hajoais tossa, jos se jotenkin pääsis irti noista aisoista", Crimis oli voivotellut.
"Sen suu hajoais jos nää paskat putois täältä jotenki ja tarttuis vaikka kiveen", Reita oli murahtanut vastaan.
Ohjista sai tukea, vaikka ne olivatkin aika löpsöllä. Jos Omppu hypähtäisi eteenpäin, en putoaisi kärrystä. En kokenut pakonomaista tarvetta pitää kärrystä kiinni.

"Tää vois olla mun juttu", sanoin lähinnä itselleni. "Mennäänkö ravia, na?" kysyin sitten kovempaan ääneen Ekulta ja tunsin etäisesti samoja tunteita kuin härnätessäni Maijaa jalkapallossa pallon kanssa. Oli ihanaa tietää, ettei hän ainakaan kovin helpolla saisi vietyä minulta palloa. Oli ihanaa tietää, että todennäköisesti tämä melko kiltti hevonen kääntyisi vasemmalle vasemmasta ohjasta vedettäessä ja kiihdyttäisi vauhtiaan kun naksuttelisin sille kieltä. Kai se tunne oli jonkinasteinen itsevarmuus. Tiesin edes suurin piirtein, mitä olin tekemässä, ja hevosen kanssa se taisi olla ensimmäinen kerta. Se saattoi myös olla huolettomuutta. Ekku oli siinä minun turvanani.

Chai tuntui ikäänkuin syttyvän siinä ohjia pidellessään. "Ravia? Nyt jo. Mennää vaa, katos näin" ohjeistin. Yllätyin Chain halusta mennä kovempaa, raukka pelkäsi henkensä edestä pelkästään tallilla. Ehkä tämä oli turvallisempi tapa. Ehkä saisin Chaista näin irti heppapojan. Ehkä joku päivä Chai liikuttaisi yksin Osiriksen, kun minä olisin kipeä. Ehkäpä Chai... Ajatukseni lähtivät laukkaamaan ihan liian kovaa vauhtia. Kokeillaan nyt ensin tätä.

Osiriksen ravi tuntui hidastuvan askel askeleelta. "Huomaaksä ko se hidastaa vauhtia? Maiskauta ja pyydä sitä oikeasti töihin. Jos ravataan ni ravataan kunnolla." Komensin. Ehkä vähän turhan kovaan sävyyn, mutta jatkoin pehmeämmällä äänellä. "Siis, tarkotan että se ei saa laiskotella." Chai tuntui olevan periaatteessa jo vanha tekijä, joten uskalsin rentoutua. Nojauduin selkänojaan ja paransin viltin asentoa. Se lämmitti mukavasti jalkoja. Laskin käteni Chain jalalle ja katselin maisemia. "Sähä voit ajaa sit iha kotiin asti" hymähdin. "Toi sujuu iha sikahyvin. Ooksä ennen ajanu? Korjaa vähä käsien asentoa ja kato et ohjat on käsissä" jatkoin. Chain keskittyminen herpaantui varmaan kädestäni.

Se oli aika villiä. Ja helppoakin se oli. Pari kielen naksautusta ja Omppu ravasi. Ihan niin kuin se olisi uskonut, että osasin ohjastaa sitä. En tietenkään osannut, mutta sain kuvitella niin itsekin. Samalla tavallakohan ravihevosia ajettiin? Pitiköhän kaikkien ravihevosten olla niitä ohuita ja pitkäjalkaisia ruskeita hevosia? Ei, olin minä nähnyt paksumpiakin hevosia juoksemassa toisiaan vastaan. Nekin menivät varmasti lujempaa kuin me sillä kertaa, mutta se ei estänyt minua nauramasta ja leikkimästä raviohjastajaa. Tie oli hyväpohjainen ja suora, ja minun teki mieli painaa jalat tiukemmin kärryn pohjaan ja pyytää lisää vauhtia... Mutta sopikohan niin tehdä..?

Omppu hidasti varmaan siinä vaiheessa kun ajatukseni harhaili mielikuvitusmaailmaan, jossa minä ajoin kilpaa. En tainnut huomata sitä ennen kuin Ekku sanoi, koska olin vain puoliksi siinä. Puoliksi olin jo raviradalla. Laitoin hevoseen lisää vauhtia, kun Ekku muistutti, ja nautin ihan hirveästi siitä miten kerrankin osasin edes jotain.

Ekku laski kätensä jalalleni ja minä käänsin ihan sen verran päätäni, että saatoin hetken hymyillä hänelle. Olin varma, että jos katsoisin kauemmin, ajaisin hevosen ojaan ja tappaisin meidät. Lisäksi minusta tuntui, että istuin väärällä puolella. Olisin varmasti nähnyt toiselta puolelta vähän hevosen ohitse... Vaikka ei siellä kauheasti autoja ikinä liikkunut, ja olisinhan minä ajovalot nähnyt kaukaa.

"En - en mä oo ikinä ajanu", myönsin tyytyväisenä. "Pelottaako sua? Että mä mokaan?"

Otin ohjista paremmin kiinni, enkä pelännyt yhtään. Olisin halunnut päästä lujempaa. Olisin voinut ajaa vaikka Kilpisjärvelle ja takaisin. Ja - ja toisaalta olisin halunnut kotiin - mutta en päästäkseni pois siitä. Olisin ottanut Ekun mukaan. Olin varma, että kelpasin ja olin tarpeeksi hyvä, olin - mies? Koin piteleväni kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti ohjaksia.

Pelkäsin ettei hevonen jaksa juosta ikuisesti. Siksi lopulta koetin vetää tavattoman varovasti ohjista, ja sain sen hidastamaan pehmeästi käyntiin.
"Mä pelkään että se väsyy", aloitin hiljaisella äänellä. "Reita sanoo et ne voi hölkätä kolkyt kilsaa, mut mä en oikeen usko... Ne on kuitenkin niin ohutjalkaisia... Hei kato, musta tulee raviohjastaja, kato kun mä ajan, hei oppisinkohan mä ajamaan kilpaa - arvaa, mä opettelen ajamaan!"

"Ei mua pelota, hyvin sä osaat" vastasin. Siinä oli miellyttävä istua. Oli todella ihanaa antaa jonkun muun ajaa. Vaikka Chaita piti katsoakin ja vahtia, ettei mitään voisi sattua. "Jos muuten tulee auto, ni älä panikoi. Ihan rauhassa ajat vaan ohi." Katselin, kuinka Chai syttyi ohjissa. Hän kertoi, että se voisi olla hänen juttunsa. Hän kertoi, kuinka voisi kuvitella olevansa raviohjastaja. Minua hymyilitti. "Raviohjastaja on hauskaa, vaikkakin se on vähän eri asia kuin tämä" kerroin. Olisin halunnut kertoa enemmän, miten se eroaa. Mutta en itse ole kokeillut alaa, joten en olisi osannut kertoa.

"Ja on ihan ok pelätä, että hevonen väsyy. Jos haluut, ni mä voin kertoa niitä merkkejä mistä tietää koska se väsyy." Yritin saada Chaita rauhoittumaan ja tuntemaan olonsa hyväksi. Muistan, kuinka itse epäilin myös hevosen väsymystilaa. Hevonen on vähän niinkuin kirja, josta pitää osata etsiä oikeat kohdat ja sanat jotta saa selvää juonesta. Erottaa se epärealistinen asia realistisesta. "Hevosta pitää osata lukea, kun se ei osaa itse kertoa ääneen koska väsyy. Vähä niinko koiria, ymmärräksä?"

"En mä osaa varmaan kauheen hyvin lukea koiriakaan", myönsin vastentahtoisesti, mutta en suostunut olemaan kauhean surullinen. Minähän ajoin hevosta. Ihan itse. Olin melkein rallikuski. Melkein ravikuski. Kuinkahan kovaa Ompulla pääsisi, jos laittaisi sen menemään täysillä? Juoksiko hevonen kolmeakymppiä..? "Kyllä mä joskus sitten opin. Sä opetat mulle kaaaaiken. Sit mä oon amattimainen ravivalmentaja." Nauroin tietenkin viimeisen lauseen kohdalla.

Päätie lähestyi. Siellä nyt ainakin olisi autoja, kumpaan suuntaan tahansa lähtisimmekään. Ekku oli kyllä juuri sanonut, ettei ole mitään hätää... Mutta huomasin puristavani ohjia koko ajan kovempaa. Valehtelisinko, että väsyin ajamiseen...? Enkä. Pelkuri saatoin olla, mutta en niin pelkuri.
"Mä en uskalla mennä tonne", tunnustin ja nyökkäsin päätietä kohti. "Enkä mä uskalla pysäyttääkään kun mä pelkään että sitten tää pakittaa ojaan. Mitä mä teen?"

”Mielelläni opettaisin, mut mä en osaa ajaa ravihevosia. Emmä oo ikinä edes kokeillu. Tää huviajelu on sopinu mulle tosi hyvin.” Minua ei hävettäny myöntää sitä. Tiesin paljon hevosista, mutten todellakaan kaikkea. Ja niin sen kuuluikin olla, eihän kukaan voinut tietää kaikkea.

”No alotetaan sit pysähtymisellä. Vedä molempia ohjia tasasesti ja sano prr. Hyvä! Just noi” kehuin miestä. ”Onko täältä muuta reittiä kun tuo päätie? Me voidaan kyl kääntyä takasinkin, ni saat viel kokeilla ajamista.” Minuq hymyilitti ilkikurisesti. ”Tää on ihanaa vaa istua tässä vieressä, kivaa ko ei tartte itte ajaa.”

En oikein tiedä, mistä olisi pitänyt jutella. Toivoin, että minulla olisi ollut suuriakin salaisuuksia. Hei mutta onhan! ”Kuule, mä oon kerran ajanu tolppaa päin. Se on mun suurin salaisuus ikinä, koska Golfi on aivan hirveen rakas mulle. Emmä haluu sitä vahingoittaa” naurahdin. ”Mikä on sun suurin salaisuus?”

Mitä, eikö Ekkukaan oikeasti osaa kaikkea? Vaikka hänellä on oma hevonen? Hölmistys saattoi näkyä naamastani. Ajattelin, että on eläinlääkäri, joka tietää kaiken hevosen sairauksista. Ja opettaja tai valmentaja, joka aluksi auttaa hevosenomistajaa. Niin kuin Kei välillä. Mutta seuraavaksi tulisi hevosenomistaja, joka tietäisi pian kaiken minkä valmentajakin, eli kaiken. Tarvitsisi vain lääkärin apua. Koska hevoset ovat erilainen harrastus kuin jalkapallo, eikä pallon omistaakseen tarvitse osata pelata.

"Mut - kuka sit ajaa jos Ompun pitää mennä juokseen kilpaa ja sä et muka osaa?" ihmettelin vilpittömästi kun pysäytin hevosen. "Mennään tonne, Max asuu siinä lähellä niin siitä pääsee läpi", mumisin lähinnä itselleni. Kun vedin varovaisesti vasemmasta ohjasta ihan itse, heppa askelsi ristiaskelta ja käänsi meidät kohti pienempää tietä. Se ei ollut kaunis käännös, mutta olisin varmaan ajanut hevosen tai edes kärryn ojaan, jos olisin yrittänyt tähdätä vauhdista tienpäähän. Mutta sinnepä se kääntyi ja lähti liikkeellekin. Minä osasin. Ja kiitos Andrein, olisin osannut osoitella myös valjaiden osia sormellani ja sanoa niiden nimet. Ja tallilla osaisin nostaa silat pois hevosen selästä, kasata päävehkeet ohjineen niiden päälle ja sitoa koko möltin häntäremmillä yhteen niin ettei se menisi yhtään solmuun...

Havahduin siihen golffitarinaan. Naurahdin ja pukkasin Ekkua kylkeen. Voi raukkaa. Voi kultaa. Varmasti säikähdit. En kehtaa sanoakaan kaikista niistä kerroista, kun mokasin auton kanssa, varsinkaan jos tuo oli sinun ainoa kertasi. Toivottavasti sellaista ei enää tapahdu sinulle.
"Mikä on sun suurin salaisuus?" hän kysyi sitten.
"Ei mulla oo - tai oikeestaan ne salaisuudet joita mä tiedän, ei oo mun", hymyilin ja puhuin mielestäni totta. "Mä oon varmaan kaikille kertonu siitäkin kun mä varastin kerran pienenä mun kaverin hamsterin. Kaikki olis menny varmaan ihan smoothisti, jos mä en olis piilottanu sitä mun housuntaskuun. Tai jos se olis edes pysynyt siellä niin kauan että mä pääsen äitin autoon..." Nauroin sille muistolle. "Mutta mä olinkin pieni..."
Sitten minä vakavoiduin. Olihan minulla salaisuus, mutta oliko sekään kokonaan minun? Mitä tapahtuisi, jos kertoisin koko Kei-jutun? Ei kai minulle mitään tämän pahempaa tapahtuisi, siitähän on sata vuotta aikaa. Mutta Kei ei ainakaan ilahtuisi, että sen typerän temppuni jälkeen vielä kertoisin jollekulle... Mutta jos muuttelisin ihan vähän totuutta? Niin kuin Markukselle?
"No on mulla salaisuus", myönsin hetken päästä. "Ja kauhea onkin. Mä tein syksyllä jotain ihan hirveetä, enkä mä käsitä mitä ihmettä mun päässä liikkui." Minun teki mieli päästää ohjista irti, kävellä metsään ja odottaa siellä niin kauan että sudet lopulta söisivät minut. "Mä kai tavallaan, kai mä yritin - en mä tiedä mitä mä yritin - mä tapasin jonkun ja mä tiesin että sillä on joku toinen, ja silti mä olin siinä ja pyörin siinä sen lähellä." Voi vitsit kun ei olisi ollut niitä ohjia. Teki mieli painaa pää käsiinsä. Olisi ollut ihanaa saada sanottua edes jollekulle, että se oli Kei, ja että minua pelotti kuollakin, kun joutuisin Helvettiin. "Mä tavallaan suutelin sitä - tai siis yritin - eikä se päättynyt ihan hirveen hyvin", sanoin ja aloin nauraa hysteerisesti ja kireästi. Koska mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Itkeä?

Chain käänsi hevosen. Minä vain katselin, vaikka mieli teki kovasti neuvoa. Kyllä poika oppisi, kunhan vain saisi kokeilla. Ukkikin totesi aina kun kaaduin vaippa-iässä, että 'oppiipahan että sattuu'. Eihän ollut nätisti sanottu, mutta kumminkin. Olihan ukki oikeassa; en kaatunut koska se sattui. Opettelin pysymään pystyssä, jottei minuun sattuisi. Sama päti Chain kanssa. Antaa kokeilla ja niin kauan kun se ei satuta ketään, yrittää pitää suunsa kiinni. "Ei Ompulla ajeta kilpaa. Ompulla ratsastetaan" sanoin, kun huomasin etten vastannut Chaille mitään. "Ei kaikilla hevosilla tartte tehää kaikkee. Jokaiselle löytyy kyllä se joku juttu, mutta on olemassa myös yleisponeja. Niillä tehää sit vähä mitä sattuu."

Naurahdin Chain tarinalle hamsteri-varkaudesta. Olihan se nyt hellyyttävä. Silitin miestä jalasta ja nojasin pääni hänen olkaansa. Ja sitten hän vetäytyi hiljaiseksi ja vakavoitui. Minä jännityin, mutta yritin jatkaa silittelyä niinkuin kaikki olisi hyvin. Kaikkihan loppupeleissä oli hyvin, kellään ei ollut hätää ja Chai kertoisi jos haluaisi. Ei minun olisi pakko kuulla, jos Chai ei pitänyt sitä tärkeänä. Mutta hän piti. Ja hän kertoi. Chai oli ollut kolmas pyörä. Ja tietänyt sen, eikä silti ollut lopettanut. "Miksi sä teit nii?" kuiskasin ilmaan. Nostin itseni pystyyn ja siirsin käden pois Chain jalan päältä. Katselin pois päin, ihan sen verran etten nähnyt miestä enkä hänen reaktiotaan. "Pettäminen on väärin. Miksi sä teit niin?" kuiskasin uudestaan, koska vastausta ei kuulunut. Käänsin pääni suoraan eteen. "Tietääkö kaikki osapuolet?"

En halunnut suuttua. En halunnut ärsyyntyä. Halusin vain kysyä Chain puolta tarinaan. Ja yritin välittää sen eleillä ja äänenpainoilla.

"Miksi sä teit niin?"

Voi Ekku, sitä minä olen yrittänyt itsellenikin selvittää siitä asti. Ei se ole ollenkaan minun tapaistani. Paheksuin kaikkea sitäkin, mitä Markus puuhasi, vaikka se ei tainnut olla mitenkään yhtä kauheaa, kuin se mitä minä olin tehnyt. Siirsin molemmat ohjat pieneksi hetkeksi samaan käteen, jotta saatoin pyyhkäistä silmäni lapaseen.

"Tietääkö kaikki osapuolet?" Ekku kysyi, enkä halunnut vastata. En ollut ennen edes ajatellut sitä, että sekin oli väärin, etten ollut sanonut mitään siitä kaikesta Emilialle. Mutta mitä siitä olisi seurannut, jos olisin puhunut? Eihän Kei ollut kuitenkaan tehnyt mitään pahaa: löisin särön siihen suhteeseen ihan suotta.

Pudistin päätäni. Ei, eivät tiedä.
"En mä oo sanonu siitä kenellekään. Mä oon vaan yrittäny olla enää tapaamatta sitä ihmistä..."

Ja hyvin olitkin ollut tapaamatta sitä ihmistä, Chai, idiootti! Mietin taas ties monettako kertaa, että en olisi saanut silloin kauan sitten tulla takaisin tallille sieltä kerran lähdettyäni. Jos olisin pysynyt poissa, en olisi enää nähnyt koko Keitä... ...mutta en olisi tullut tutustuneeksi Maxiinkaan... ...tai Ekkuun... Ohjasin Ompun keskemmälle tietä. Minusta tuntui että ajautuisimme lopulta ojaan.

"Mä oon hirviö ja mut pitäis lopettaa, enkä mä uskalla ikinä sanoa mitään siitä niille asianosaisille", sanoin nauraen ja itkien. Enkä minä ikinä sanoisi ääneen sitä, että se oli - oli - mies!

Chain reaktio sai minut sulamaan. Laskin käteni takaisin reidelle ja avasin suuni. Suljin sen sitten ja avasin uudestaan. "Okei, mut mikä on sun mielipide asiasta? Taisiis se selvästä vaivaa sua ni pitäiskö sun laittaa sille vaikka viestiä? Työnnät pallon sille; mitä mieltä se on asiasta ja pitäiskö sille kolmannelle osapuolelle kertoo asiasta. Emmä usko et se siitä hirveesti suuttuu. Sitä paitsi mä oon tässä ja mä autan sua" sanoin ja kumarruin taas nojaamaan Chain olkapäähän. Äänensävyni oli todella pehmeä. Enhän minä voinut suuttua tuolle ilmestykselle.

Asia selvästi vaivasi Chaita ja olin hyvilläni siitä. Hyvä vaan, hän tiesi tehneensä väärin. Mutta tästä koituisi kyllä isompi keskustelu jos vaan olisi aika sille. Tiesikö, että kerran pettäjä aina pettäjä? Enkä todellakaan halua olla pettäjän - tai kolmannen osapuolen kanssa yhdessä. Eläisin jatkuvassa epäluulossa ja pelossa. Yritin rauhoitella itseäni ja kerroin hiljaa itsekseni, kuinka Chai kyllä hoitaisi asian kuntoon. No worries, Ekku. Kaikki selviää kyllä. Paransin viltin asentoa meidän molempien päällä ja siirsin käteni Chain selän taakse ja silitin.

Pudistin taas päätäni ja hinkkasin lapasilla silmiäni ja nenääni. Huomasin imeskeleväni alahuultani, jotta se ei vapisisi säälittävästi kuin pikkupennulla. Tuijotin Ompun mustaa takapuolta, enkä uskaltanut kääntää katsettani Ekkuun.

"Munko mielipide? Mun mielipide on se, että mä en käsitä miten musta tuli tällainen. Mut on kasvatettu paremmin."

Olisi ollut niin ihanaa kertoa samalla kaikki. Että se oli Kei, eli minun täytyi olla sairas. Ajatus tuntui niin vapauttavalta, että hetken tosissani harkitsin sitä - mutta eihän se ollut ollenkaan toteuttamiskelpoinen suunnitelma. En minä ole sellainen. Ei sellaista voinut sanoa ääneen. Eikä kenenkään tarvinnut kuvitellakaan sellaisia. Varsinkaan Ekun. Olisin varmasti joutunut jäämään yksin siihen tienposkeen, jos olisin sanonut jotain Keistä. Sellainen on luonnotonta!

"En mä tiedä mitä mä teen", niiskaisin säälittävästi. "Sen koko jutun piti olla jo ohi ja vieläkin musta tuntuu ihan hirveeltä kun mä ajattelin sitä. Vaikka koko tapaus ei kestänyt edes sekuntia." Hetken velloin hiljaisessa itsesäälissä. Miten minä kuvailisin sitä, että halusin ihan oikeasti kuolla, ihan kokonaan kuoliaaksi asti?
"En mä tiedä mitä mä teen", toistin ihan hiljaa. "Vitsi jos äitikin kuulis, voi että se olis ylpeä taas kun mä oon aito Paithoonbuathong. Mä pelkään että mä pilaan jonkun muunkin elämän kun oman... Ja että mä joudun nyt Helvettiin. Mä varmasti joudun just sinne. En mä uskalla edes kuolla."

Tunsin samaa hätää kuin kerran kauan kauan sitten kun eksyin äidistä Helsingin Kampissa. Pikkulapsesta se oli kauheinta mitä voisi tapahtua, ja samalla tavalla kuin silloin, en nähnyt missään ulospääsyä tai pelastusta. Minun tuli ihan hirveän kylmä viltistä huolimatta. Kuinka toivoinkaan että suurin salaisuuteni olisi ollut se varastettu hamsteri.

”Älä uskalla sanoa, että sut on kasvatettu paremmin. Jokainen kasvaa omanlaisekseen” kerroin tiukasti. ”Mutta tärkeintä on, että sä tiiät että teit väärin. Mun mielestä on ylpeyden aihe jo tietää millon tekee väärin ja että katuu sitä. Etkä sä mihinkää Helvettiin joudu, c’moon. Hyvität syntis ja pyydät anteeks.” Mistäköhän tuo tuli? Ei mitään hajua, jostain syvältä varmaan. Oli outoa istua siinä ja jutella. Vaivaannuin koko aika vain lisää ja lisää, nimenomaan aiheesta. ”Lähetä vaikka etanaposti. Tai wa viesti.” Mitäköhän tässä tilanteessa pitäisi sanoa?

Minua alkoi pelottaa, että oma epävarmuuteni paistoi läpi. Entä jos en olekaan se kaikki tietävä, joksi Chai minua luulee?

”Kuule. Mua on petetty ennenkin ja sillon lupasin etten koske ikinä yhteenkään varattuun tai pettäjään tai asianomaseen. Sä oot nyt yks niistä. Mutta sulla on myös tilaisuus nyt todistaa olevas mies ja laittaa se viesti. Sit se on ohi. Sit sun ei tarvii miettiä. Ja me voidaan jatkaa tästä eteenpäin.” ’Ja unohtaa koko juttu’ jatkoin, mutta hiljaa mielessäni. Yksityisesti. Niinkuin moni muukin kysymys ja ajatus juuri tällä hetkellä. Kuvittelin jo miten repisin ohjat Chailta, rupeaisin huutamaan ja juoksuttaisin Osiriksen äkkiä tallille. Purkaisin hevosen kärryistä, kiukustuisin lisää ja lähtisin kotiin.

Hillitse nyt nainen itsesi. Ole sinä se aikuinen.

Vai etten joudu Helvettiin. Sinne menevät avionrikkojat ja miesten kanssa mak-- en voinut ajatella sitä ajatusta loppuun. Enkä halunnut puhua siitä, tai edes ajatella sitä. Jos se olisi ollut edes joku Markuksen tyttö, olisin tosiaan voinut mennä luimistellen puhumaan Markukselle, saada ehkä selkääni ja sitten, hetken murjotuksen ja kyräilyn jälkeen hän olisi lopulta nauranut taas. Sanonut taas kerran että huh Chai, mä jo luulin että sussa on joku vika!

Sitten Ekku alkoi puhua sellaisia, että minä käsitin, että minun on joka tapauksessa rikottava jotain. Hän oli elänyt samassa helvetissä, jolta minun piti säästää Emilia pysymällä poissa, enkä ollut malttanut pysyä. Nostin pääni pystyyn ja ajattelin yhtäkkiä lukiota. Pitäisikö minun käydä vaikka iltalukio? Vai mitä minä tekisin sitten, kun minun olisi tämän jälkeen pakko muuttaa pois tästä paikasta ja aloittaa kaikki alusta? En kerta kaikkiaan nähnyt enää yhtäkään hyvää vaihtoehtoa, ja sen sijaan että se olisi hätäännyttänyt minua entisestään, olinkin yhtäkkiä ihan rauhallinen.

Jos kävelisin Emilian eteen, aiheuttaisin hänelle surua ja hän ajaisi minut pois tallilta ja poikaystävänsä läheltä. Huhut liikkuisivat. Kaikki luulisivat, että minä olen jotenkin sairas. Ehkä että Kei on jotenkin samanlainen. Olisin mennyt ja sanonut sen Ekun takia, ja lopulta Ekku kuulisi ja nostaisi kuitenkin kytkintä, koska kukapa haluaisi kenenkään sellaisen kanssa olla. Joutuisin häipymään täältä, työ lähtisi, Markus osoittaisi ovea.

Mitä jos en kertoisi? Kukaan ei saisi tietää. Minulla olisi työ ja koti ja kavereita. Vaan olisipa ihanaa sanoa se ääneen. Ajattelin sumuisesti Reitaa. Kerro joku kerta, niin mä kerron ettei ne asiat oikeasti oo niin pahoja. Ei ne juuri ikinä ole.

Se ei ollut edes vaihtoehto, että väittäisin kertoneeni. Se tyyppi minä en halunnut olla.

"Se ei oo niin yksinkertaista", sanoin rauhallisesti pitkän hiljaisuuden jälkeen. "Mä en oo varma onko kohtuutonta pilata kaikkien elämä sen takia, että mä tein alle sekunnin mittaisen virheen. Jos mä vaan teen muille sillä yhtä oksettavan olon kun mulla on kun mä ajattelen sitä, niin..."

Ojensin ohjia vaisusti Ekkua kohti. En enää ollut ravikuski.

"Eikö se olis aika rajua sille tyt... Tyypille! Sille tyypille kuulla tää multa eikä siltä toiselta? Vaikka se ei edes tehny mitään väärää niin sillä lailla mä tekisin siitäkin sellasen konnan kun mä oon." Räpäytin silmiäni pari kertaa. "Okei. Kyllä mä ajattelen itseänikin. Jos joku ikinä kuulee kuka - tai siis millanen tyyppi se on - niin mä luulen että mun elämä on ohi vaikka mä en edes kuolisi. Ja sen, tietenkin. En mä tiedä miten mun pitäis olla että tästä seurais nyt mahdollisimman vähän kaikkea kauheeta..."

Siltäkö sähkötuolissakin tuntuu? Ensin pelkää ihan sairaasti, ja sitten, viimeisinä sekunteina - ei mitään. Jos olisin saanut peruutettua sen koko jutun, olisin tietenkin jättänyt sen tekemättä. Pitäisikö vain kertoa koko juttu silläkin uhalla, että joutuisin häipymään sen jälkeen? Enhän minä näinkään voinut elää. Mutta entä jos minun täytyi?

"Laita sit aluks sille tytölle viestiä. Siis se, kenen kaa teit alle sekunnin kestävän virheen. Juttele sen kanssa aiheesta. Sehän voi sit kertoa kumppanilleen ja sit jättää sun nimen pois, jos se niin jännittää. Kunhan hoidat asian pois alta, niin sun ei tarvii ressata enää." Otin ohjat toiseen käteeni ja suoristin itseni. Kun Chai oli tehnyt hieman tilaa, siirryin suoraan hevosen taakse. Komensin Osiriksen heti raviin. Pelkäsin että hevoselle tulee kylmä.

"Mä en oikeen osaa sanoa asiaan mitää. Mutta kehotan kyllä kovasti hoitamaan sen kunnialla loppuun. Salailu ei tee hyvää kenellekkään." Jatkoin ja katselin visusti eteenpäin. Huomasin sivusilmällä Chain hermostuneen liikehdinnän, mutta en halunnut reagoida siihen. Minun pitäisi nyt vain odottaa ja antaa Chaille tilaa hoitaa homma kunnialla. Olin jo varma, etten jatkaisi Chain kanssa, jos tämä ei tekisi asialle edes jotain. Sen verran olin itselleni velkaa. Suhde ei olisi tarpeeksi vakaalla pohjalla ja minä epäilisin koko ajan Chaita. Epäilin nytkin. Oliko alle sekunnin mittainen virhe tapahtunut meidän aikana? 

"Kuule, ehkä olisi parasta että hoidat jutun äkkiä pois alta." Näpäytin ohjia, Osiriksen ravi oli muuttunut liian hitaaksi. Halusin karata tilanteesta ja vain jättää soittamatta ja vastaamatta viesteihin. Halusin hypätä lumihankeen ja jäädä siihen. Mistä minä aina löydän ne huonoimmat miehet? "Mä oon pahoillani, mutta oon luvannu ittelleni etten koske enää. Ja pliis oo nyt mies, mä en jaksa olla se ainut aikuinen tässä tilanteessa" pyysin anovasti. Minua rupesi ärsyttämään Chain lapsenomainen käytös.

Ai että puhuisin siit Kein kanssa? Joo, niinhän minä yritin silloin kerran. Ajattelin puhua hänen kanssaan, ettei mitään tällaista pääsisi edes tapahtumaan. Mutta toisaalta. Jos minä sen pystyisin tekemään, pääsisinkö koko jutusta?

Olin taas kauan hiljaa. Minun teki mieli pyytää, että pysäytä Omppu. Tästä kun ravailet suoraan, pääset niin lähelle tallia että näet valot pellon toisella puolella ja voit seurata niitä. Menisin Maxin luo. Hän pelaisi siellä kuitenkin jotain, olisi varmaan unohtanut jopa nousta laittamaan valot päälle huoneeseen... Hän oli kuitenkin ainoa ihminen, jolla oli mitään hajua koko kuviosta... Voisin puhua, ja hän pelaisi, eikä kunnolla edes kuuntelisi...

"Mä olisin jo saattanu puhua siitä, jos se ei olis ollu joku mies", minun suustani tuli tiukasti, ja kaduin sitä möläytystä saman tien kulmat kurtussa ja silmät kiinni rutistettuina. Voisinko nauraa ja sanoa että no ei, se oli vitsi? No en kyllä!

No niin. Nyt ei tarvitsisi enää vaivata päätään silläkään, että Ekku ei voinut olla jonkun pettäjähirviön kanssa, koska sehän nyt oli pientä siihen verrattuna että olin ollut niin sairas sen sekunnin.
"Mä voin kävellä vaikka kotia. Mä mietin miten mä puhun niille. Kyllä mä ymmärrän ettet sä enää - haluu - nähdä mua kun... Mutta tiedätpähän ainakin, miksi mä en sanonu kenellekään mitään. Talli on tuolla, näkyy hetken päästä ku meet suoraan."

Pystyin hengittämään kerran syvään. No niin. Jotain hirveäähän tästä kaikesta seuraisi, mutta enää minulla ei ollut salaisuuksia. Tuntui samalta kun silloin, kun Jittramas Fah Meesang sanoi, että sinä, Nitthan Paithoonbuathong, et ole enää minun poikani. Pian äiti saisi sanoa sen minulle uudestaan, mutta minä ansaitsin kyllä kaiken mitä oli tulossa. En ollut varmaan ikinä ennen ollut niin kauaa hymyilemättä.

Yllätyin toki, että kyseessä olikin ollut mies. Ja minä tyhmä kun oletin, että kyseessä oli tyttö. Pidin katseen edessä ja napautin ohjia. Hevonen kuunteli kiltisti ja ravasi eteenpäin. En ollut viitsinyt kääntyä Chaihin päin, sillä pelkäsin yllätyksen paistavan kasvoiltani. Koska ei hän sillä ollut mitään väliä, oliko kyseessä mikä. Kunhan ihminen - tai, pussailen minäkin eläimiä joten peruutin ajatuksen. Sitten Chai kertoi voivansa kävelevänsä kotia. Automaattisena reaktiona käännyin Chaihin päin kulmakarvat koholla. "Miksi sä kävelisit kotiin? Ai kun oot homo?" Viimeisen sanan kohdalla suustani vain pääsi naurahdus. Käännyin takaisin eteenpäin. "Kuules poikaseni" aloitin niin kiltillä ja äidillisellä äänellä kuin vain osasin. "Ei sillä ole mitään väliä, mistä tai kenestä sä tykkäät. Eletään hei 2010-luvulla. Mut sen haluun tarkentaa, että ooksä vaan homo vai tykkääksä molemmista?" Olisin halunnut lisätä, että olinko minä vain joku kulissi, mutta en viitsinyt.

Chain reaktio herätti väkisinkin hilpeyttä. Itsesäälissä ja -inhossa pyörivä nuori mies, joka rankaisisi itseään jos asialle ei tehtäisi jotain. "Moni julkkiskin on homo, kato vaikka Jari Sillanpäätä. Tai sit Cristal Snow tai Tuure Boelius. Ei siinä oo mitään väärää." Kerroin myös, kuinka homous on nykypäivänä melkein ihannoitavaa enkä kuunnellut Chain mahdollisia vastaväitteitä. Lopulta aloin laulamaan Tuure Boeliuksen Lätkäjätkäville-kappaleen kertosäettä, korostaakseni sitä kuinka kovaa ihannointia homous sai. ( https://www.youtube.com/watch?v=DKqfedkp_tM )

Mietin pääni puhki, pitäisikö minun kysyä meidän suhteestamme tarkemmin. Olinkohan jotenkin todella maskuliininen hänen silmissään - melkein mies siis? Olinko vain kulissi, jota pidetään yllä koska pelätään todellista minääni. Se ei olisi edes satuttanut minua niin paljon, kuin pettäminen. Olin asian kanssa oikeastaan fine.

Onneksi en pidellyt niitä ohjia enää. En pelännyt yhtään putoavani, kun painoin pääni melkein polviin asti. Vedin hupun päähäni ja peitin käsilläni sen kaiken, mitä naamastani jäi näkyviin.
"Älä sano sellasia sanoja", taisin sanoa useamman kerran joihinkin väleihin, ja että "en mä oo semmonen", ja varmaan myös "mä oon ihan normaali" tai jotain sinnepäin.

Lopulta minua alkoi naurattaa. En nähnyt mitään edes etäisesti hassua koko tilanteessa tai jutussa, mutta kai se oli jokin automaattinen reaktio siihen miten kauan olin painiskellut yksin sen asian kanssa. Nauroin ihan hiljaa hanskoihini. Kuoleminen ja koko elämänsä roskiin heittäminen tuntui yllättävän hilpeältä. En olisi etukäteen uskonut, että se naurattaisi.

"En mä tosiaankaan oo-" aloitin muminan hanskoihini, kun sain taas puhuttua, "mikään ho-- mikään semmonen." Sen minä nyt ainakin tiesin. Tietenkin se oli mielenhäiriö. Ohimenevä sairauskohtaus. "Eikä sun tarvi yrittää olla mulle kiltti. Kyllä mä tiedän mihin mä oon menossa kun mä lopulta kuolen."

Päätin etten enää ikinä ottaisi käsiäni pois kasvoiltani ja huppua päästäni. Sitten tyrskähdin vielä pari kertaa hysteerisesti. "Sustahan mä... Sitä paitsi... Tykkään."

"Ei se oo mikään sairaus" naurahdin. En voinut kuin hymyillä Chain yritykselle paeta maailmaa. "Hei, tuu ny pois sieltä. Et sä oo sairas tai viallinen. Sä oot vaan homo." Ihan kiusaksi minun oli pakko sanoa vielä kerran ääneen. Tilanne lähinnä huvitti minua. Siirsin ohjat toiseen käteeni ja heilautin vähän Chaita. "Tule nyt hei. Tottakai sä oot normaali! Ei siinä oo mitään hävettävää tai outoa." Kasvoilleni oli jossain vaiheessa noussut hyvän tuulinen hymy.

Rupesin toivomaan, että tallilla olisi joku. Voisimme istua porukalla taukotuvassa ja voisin - nimeä mainitsematta - kysyä onko homous sairaus. Mutta sitten tajusin, kuinka se olisi liikaa Chaille. Hidastin hevosen takaisin käyntiin ja jatkoin hiljaa laulelua. En oikein tiennyt, miten reagoisin Chain tunnustukseen. Toisaalta olisin voinut sanoa tykkääväni hänestä, mutta toisaalta olisin voinut myös kertoa bi-seksuaalisuuden olemassa olosta. Kumpikaan ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, joten esitin etten kuullut hiljaisia, hanskoihin kerrottuja sanoja. Sainpahan vielä muutaman sekunnin lisäaikaa.

"Kuule poitsu. Ooksä kuullu seksuaaliterapeutista? Mä en oo sellanen mutta Osiris varmasti kuuntelee mielellään." Tokaisin lopulta, kun tajusin että Omppuhan kuuntelee mielellään. "Annat vaan muutaman porkkanan ruokalaariin ni se rakastaa sua ja hyväksyy sut." Seuraavaa lausetta epäilin hetken. "Sun tarvii nyt opetella hyväksyy ittes. Sä et oo sairas tai mitää. Ihan normaali ihminen, joka tykkää pojista. Etkä sä mihinkää helvettiin joudu."

"Sä oot vaan homo!" Ekku sanoi ja kuulin hymyn hänen äänessään.
"Enkä ole!" sanoin ihan samalla äänellä kuin äidin koiran vinkulelu kun sitä puristaa.
"Tule nyt hei."
"Enkä tule!"

Välillä minun piti hinkata naamaani lapasillani. Minulla oli epätodellinen olo. Ihan niin kuin olisin siirtynyt sellaiseen ulottuvuuteen, jossa oli mahdollista mokata sillä tavalla ja sitten oikeasti selvittää asia ilman että siitä seurasi mitään vielä kauheampaa. Sellainen valheellinen toiveikkuus taisi kuitenkin johtua vain siitä järjettömästä helpotuksesta, kun olin saanut sanottua koko jutun ääneen edes jollekulle. Koko Kei tuntui paljon mitättömämmältä asialta. Teki mieli alkaa itkeä helpotustaan hanskoihin, mutta en minä vielä niin hullu ollut. Vilkaisin hyvin varovaisesti ja salaa Ekkua ja hinkkasin hanskallani nenääni.

"Ei mun tartte mitään hyväksyä", oikaisin vakavana. "Koska en mä tosiaankaan tykkää - en mä todellakaa oo mikää - mä olin vaan sekasin. Nyt mun sitten kai pitää vaan sanoa sillekin että mä olin vaan tosi sekasin." Puhalsin vielä yhden ison höyrypilven pakkasilmaan. En viitsinyt alkaa oikaista Ekun raamattukäsitystä. Olin ymmärtänyt, ettei hän ollut erityisen kiinnostunut sellaisesta. "Pitää alkaa ettiin varmaan uutta kämppistä ennenku tää menee Markuksen kautta kaikille", mietin ääneen sen sijaan. "Ihme ettei se oo kuullu jo jostain jotain, kun aikaakin on kulunu jo sata vuotta ja se tuntee kumminki kaikki..."

"Okei okei, älä sit hyväksy. Mut kultapieni, ei Markus sua ulos heittäis. Ei se oo tarttuvaa!" Naurahdin. Vilkaisin Chaita ja hymyni ei vain ottanut loppuakseen. Ihailin miten lapsellisesti Chai reagoi asioihin. "Mut viestin laitat silti. Tai mä laitan sun puolesta" vakavoiduin, mutta en todellakaan liikaa. Viesti pitäisi laittaa. "Kysyt, että haluaako hän puhua asiasta ja sanot että oot pahoillas, eikä ollu tarkotus. Sano että - olit sekaisin. Ja ettet ole homo."

Paransien ohjasten tuntumaa ja käänsin oria tien mukaan. Voi miten pehmeästi sen peppu keinui puolelta toiselle. Voi, miten ihanaa oli istua siinä ja nauraa. Silti minua epäilytti, että jos Chai olisikin homo. Eikä suostuisi tekemään asialle mitään. Ei siis homoudelle, vaan pusulle. Homouden kanssa oli ihan ok, mutta että hän oli ajanut toisen pettämään, vaikkakin vain sekunnin ajan. Kuinka helppoa hänen olisi ikinä pettää minua? Mutta toisaalta hän tuntui katuvan todella todella paljon. Huokaisin syvään. Mihinköhän tässä päädyttäisiin. Viltti luiskahti sylistäni alas, mutten jaksanut reagoida siihen.

"Nii", aloitin päättäväisenä, mutta mumisin sitten ette Ekku tuntenut Markusta. "Mut en mä voi mitään viestiä laittaa", jatkoin aikani mumistuani, "mun on varmaan pakko uskaltaa ihan itse puhua sille. Eikä mulla mitää sen numeroakaan - mä oon vähän niinku vältellyt sitä parhaani mukaan."

Otin luisuvasta viltistä kiinni ennen kuin se putoiaisi. Kyllä minua pelotti. Olin jo ainakin kaksi kertaa sanonut Keille, että olin pahoillani. Nyt pitäisi vielä kerran uskaltaa ja kysyä, oliko hän mahdollisesti puhunut Emilian kanssa. Ja jos oli, oliko hän mahtanut sanoa, että se olin minä. Ei varmaan - mutta mitä jos Emilia olikin kuullut ja reagoinut yhtä järjenvastaisesti kuin Ekku äsken? Toivoin taas että Emilia olisi Markus. Tietäisin heti olisiko hän kuullut asiasta jo vai ei: voisin katsoa peilistä oliko minulla silmä mustana vai ei. Siitä tietäisi sitten, olisiko tässä asiassa kuinka paljon vielä hoidettavissa ja tehtävissä.

"Noni, nyt mulla ei oo sitte ainakaan salaisuuksia", sanoin tilanteeseeni nähden melko tyytyväisenä yhtä paljon itselleni kuin Ekulle. Voisiko kaiken tämän jälkeen käydä niin, että saisin jotenkin hoidettua asian ja aloittaisin alusta? Helvettiin minä olin jo menossa, mutta jos saisin vaikka elää normaalin elämän ennen sitä? "Vitsit kun olis suoja niin heiteltäs lumipalloja tonne, kato, Max asuu tossa", osoitin taloa. "Ei mutta, kyllä muuten mä sanoin kerran vahingossa sille jotain tästä koko kuviosta kun se juotti mulle tequilaa. Arvaa mitä se sano! Ei mitään. Ihme veikko. Hei, talli on tu-- ootsä nyt varma ettet säkin haluais vaikka lyödä mua, koska vielä ehtis?"