Vilttejä ja salaisuuksia

Suin Osiriksen harjaa selväksi. Kaivoin samalla puhelimen taskusta ja vilkaisin kelloa. Varttia vaille viisi ja ulkona oli pimeää. Osiris seisoi köytettynä käytävällä, kärryjen edessä. Valjastettu hevonen oli verhottu erilaisilla heijastimilla ja aisoista roikkui hevosen muotoinen heijastin. Ohjiin olin kietonut heijastin lankaa ja rekeen kiinnittänyt taakse kahdet polkupyörien valot. Osiris laski päänsä alas ja hörisi. ”Joo, eiköhän se pian sieltä tuu” sanoin puoliääneen. Tarkoitin Chaita, jonka kanssa olimme sopineet lähtevämme valjakkoajelulle. Tallilta lainaamat kärryt olivat hyvässä kunnossa, vaikkakin länget olivat paljon uudemmat mihin olin itse tottunut.

Olin halunnut laittaa Osiriksen ihan rauhassa kuntoon. Sitä paitsi, Chai oli ollut jalkkistreeneissä ja pääsemme näin nopeammin liikkeelle. Ja aikaisemmin nukkumaan, huomenna on koulupäivä. Osiris oli nuokkunut koko harjauksen ajan ja avannut silmänsä vain pari kertaa, herkkuja kerjätäkseen. ”Voi muru, ei mulla mitään oo” olin kuiskannut ja antanut suukon turvalle.

Siirryin kärryjen viereen. Koska ulkona on varmasti kahdeksan astetta pakkasta, olin varmuuden vuoksi ottanut viltin mukaan. Saisimme kääriä sen jalkojen ympärille, jos siltä tuntuisi. Kello lähestyi viittä ja pelkäsin miehen jänistäneen. Entä jos hän muutti mielensä? Mitä jos hän pelkää hevosia liikaa? Jos hän ei pidäkkään minusta? Huomasin nojaavani kärryjen reunaan. Osiris nosti päänsä ja heristi korviaan. Ulkoa kuului askeleta ja tallin ovi aukesi.

"Voi vitsi se Maija on ärsyttävä, voi vitsit mä vihaan sitä", Markus huokaili sekavan oloisena jalkkistreenien jälkeen. Hän oli ollut varmaan aina ihan avoimen ihastunut Maijaan, eikä Maija piitannut siitä yhtään, eikä edes kuunnellut hiljaa Markuksen suunsoittoa. Minun oli tarkoitus kävellä hänen kanssaan kotiin vaihtamaan vaatteita ja lähteä sitten tallille. Ja Markus tiesi sen. Ja hidasteli silti.
"Se on naimisissa", muistutin, niin kuin olin sata kertaa aiemminkin sanonut Markuksen vihatessa häntä niin jumaloivalla äänensävyllä ja yritin hoputtaa häntä eteenpäin.
"Ihan sama. Mä näin sen eka. Avioerossa ei kauaa noukka tuhaja. Eikä mua haittaa vaikka se olis naimisissa."
"Se ei ole mikään tavara minkä sä voit varata itselles. Sitä paitsi, eiks sullakin oo se - mikäsenytoli?"
"Häh? Milla? Vai Niina? Äh - älä nyt taas alota--"

Vaikka juoksin melkein koko matkan tallille, kello eteni silti ihan hurjaa vauhtia. Ekku kyllästyisi ihan kohta odottamaan minua siellä. Matkani hidastuisi entiestään, jos soittaisin hänelle. Jos vielä jokin viivytys sattuisi - jos vaikka kaatuisin - kyllä minä sitten soittaisin, kyllä minä sitten!

Hevoset säikkyivät, kun juoksin pimeän pihan poikki. Läkähdyksissäni avasin tallin oven ja hoipuin eteenpäin. Hengästytti. Oli aivan sairaan kuuma. Olisin halunnut kiskoa piponi pois päästä, mutta kun Ekku oli siinä ja olisi nähnyt miten sekaisiksi olin hiukseni matkalla kuitenkin hionnut.

"Hei", sain sanottua päästessäni hänen luokseen, mutta en hetkeen paljoa muuta, kun hengittäminen vei voimani. "Mä juoksin", yritin kertoa, "kun Markus -- kun hidasteli -- mut täsmäoon!"

Kun sain happea, tervehdin tyttöystävääni vielä pienellä suukolla ja ojensin käteni vielä hevosellekin haisteltavaksi. Ei se kuitenkaan purisi minua. Ja saattoihan olla, että se pelkäsi läähätystäni.

Käännyin katsomaan, kun ovi aukesi. Näin hengästyneen Chain ja hymyilin. ”Ei sun ois tarvinnu juosta, ei meil niin kiire oo” paljastin hampaani, kun hymy leveni. ”Hei muru” kuiskasin pusun jälkeen. Noni, nyt mennään. Irrotin Osiriksen käytävällä olleista riimunnaruista ja käännyin Chaita kohti. ”Mennäänkö?” Ilmeeni oli hieman hiipunut, mutta silti ystävällinen. Chai kiirehti avaamaan ovet(?) ja minä nappasin hevosta ohjista kiinni. Kävelimme ulos, kirpeään pakkaseen. Tätä olin odottanut jo pitkään. Kerrankin rauhallinen hetki ihan kahdestaan.

Kävelytin hevosen tallin pihatielle, josta pääsisi kääntymään tielle. Se mihin tie johtaisi, oli aivan tuntematonta minulle. Emme me kai eksyisi, kyllä me jotain keksittäisiin aina. Toivoin että Chai tuntisi alueen paremmin kuin minä. Parantelin Osiriksen ohjien paikkoja ja tarkistin, että mikään remmi ei ollut jäänyt auki. Kiipesin kärryyn ja asettelin ohjat käsiini. Odotin että Chai pääsisi rauhassa kyytiin, ennenkuin pyysin hevosta eteenpäin. ”Nyt mennään. Mulla ei oo tottapuhuen mitään hajua sit mihin mennää. Tiedäksä jonki reitin?” Käänsin katseeni mieheen.

Nuo tummat silmät saisivat minut oikeasti hyppäämään vaikka sillalta. Rakastin ihan hirveästi, tuota ilmestystä vieressäni. Silti tuntui, kun hän olisi jättänyt jotain tahallaan kertomatta. Ja omatunto kouraisi syvältä.

"Mä vaan halusin nopeesti tänne", sanoin kun sain hengitettyä taas normaalisti. "Sun luo. Mulla oli ikävä sua."

Omppu oli ihan valmiina lähtöön. Joskus minua epäilytti, etteivät hevoset jaksaisi kantaa minua ohuine nilkkoineen, mutta kärryjen ja reen vetäminen ei kuulostanut yhtä raskaalta hommalta hyvällä tiellä. Tai siis jaksoinhan minäkin siirtää kottikärryillä vaikka mitä sellaista, mitä en olisi jaksanut nostaa, tai ainakaan kantaa kovin kauaa. Avasin hevoselle ja tyttöystävälleni tallin oven. Ekku oli suloinen. Vaikka Omppu olisi kuinka komea hevonen, ei kukaan edes huomaisi sitä, kun sillä oli tuollainen ratsastaja. Olisin muuten saattanut sanoa, miten hän näytti toppatakissaankin prinsessalta, mutta oliko se nyt sitten sitä ylentämällä alentamista, mitä naisille oli kautta historian tehty?

"Tää tuntuu jotenkin vähemmän kuolettavalta idealta kun ratsastaminen", naurahdin vääntäytyessäni vieläkin kuluneen viikon ratsastuksen takia kipeine jalkoineni kärryyn. Sitä paitsi jos Ekku oli yhtä hyvä kuski kuin ratsastaja, mikäs hätä minulla olisi? Kun Omppu käveli, sen kavioista kuului rauhoittava narske.
"Mä oon katsonu että Reita ainakin tapaa aina mennä pyörätietä tonne ton mäen ylös asti, ja sieltä lähtee sitten se Vanhankyläntie tonne oikeelle. Jotain autoja sielläkin menee, mutta harvoin... Eikä siellä voi ainakaan eksyä kun kaikki pikkutiet ja polut on siinä pienempiä tai suurempia ympyröitä, ja palaa aina takasin siihen hiekkatielle."
En kehdannut sanoa, että olin viettänyt siellä suuren osan alkusyksyn illoista ajelemalla autolla bensaa taivaan tuuliin. Ajattelin, että se kuulostaisi lapselliselta.

"Reita sanoi ettei se enää opeta mua ratsastamaan", harmittelin tielle päästyämme. "Viime kerta meni nimittäin aika hyvin, vaikka se perjantai olikin just niin kauhee kun mä sanoin! Melkeen putosin! Pitää nyt sitten kysellä että jos joku muu... Mut en mä sitte tiedä kun Crimiksellä on aina kiire ja Max ei ikinä jaksa."

Yritin olla ajattelematta, miksi se perjantai oli ollut niin kauhea. Enkö minä muka ollut jo kärsinyt tarpeeksi henkisiä rangaistuksia vääristä ajatuksistani?

Naurahdin. Kärryily oli paljon tylsempää kuin ratsastaminen. Heppa oli kaukana, enkä tuntenut sen turkkia kättäni vasten. En saanut minkään laista kontaktia hevoseen. Olisin halunnut kertoa, että vaaratilanteissa tämä vasta vaarallista onkin, mutta en uskaltanut. Se voisi säikäyttää Chain.

”Mennään sinne, katotaa mitä tulee” hymähdin. Ohjasin hevosen pyörätielle ja annoin Osiriksen kävellä ja löysäsin ohjia. Heti hevonen rupesi poikkoilemaan, eikä kävellyt suoraan. Osiris ei ollut pelottava, se ei vain tajunnut. Katsoin varmuuden vuoksi Chain reaktion ja selitin ”se ei vaa ymmärrä mitä siltä halutaan.” Keräsin ohjat käsiini ja suoristin hevosen. Pyörätie oli jäässä, mutta hiekotettu. Onneksi.

”Vai ei suostu opettamaan. Jos mulla olis vähä ei-herkkä hevonen, voisin ite opettaa. Mut Osiris on herkkä suustaa ni pelkään et se vetää hernee nenää” pahoittelin. Olin oikeasti pahoillani. Ei Osiris niin herkkä ollut, mutta aloittelija voisi vetää liian lujaa tajuamatta ja olla seuraavassa sekunnissa pillastuneen hevosen alla. Se ei olisi hyvä.

Käänsin ajatukseni pois ja paransin ohjia. ”Tiäkkö, Nasu kieltäyty sunnuntaina ihan kokonaa menemästä ulos. Mun piti kantaa se sillon sun luota autoon. Se vihaa pakkasta” sanoin. ”Mä en tiä pitäiskö mun hommata jotku tossut sille et sen sais käymään ulkona asioilla.”

Tottakai minä säikähdin, kun hevonen poukkoili ja kärry kääntyili. Puristin aisaa ja toivoin, ettei hevonen potkisi minua kärryn heikonnäköisen etulaidan ylitse päähän. Kyllä minä kuitenkin jo erotin, ettei sellainen niskoittelu ollut vielä täysimittainen räjähdys. Kyllä minun tulikin ikävä Miniä! Vaikka se oli niin suuri, että sen takapuolen takaa olisi varmaan vieläkin vaikeampaa nähdä eteenpäin, se ei varmasti olisi heittelehtinyt sillä lailla... Toivoin ettei Omppu ainakaan liukastuisi. Silloinhan se ryhtyisi ihan varmasti tappelemaan. En uskaltanut päästää aisasta senkään jälkeen, kun hevonen alkoi rauhoittua.

"Niin sehän siinä onkin, kun ei tää oo mikään ratsastuskoulu, niin... Enkä mä yrittäny sitä vihjata että sun pitäis jaksaa mun kanssa seistä siellä maneesilla." En aikonut sanoa Ekulle, että opettelin ratsastamista, jotta kesällä voisin pyytää häntä maastoon. Mutta sitähän varten minä suurimmaksi osaksi olin uhrannut viikkoni hevosille. Että hänen elämänsä muuttuisi helpommaksi ja mukavammaksi, eikä pitkäveteisemmäksi.

Voi Nasu. Hymyilin vähän ajatukselle Nasusta nostelemassa tassujaan ja kiukuttelemassa kylmän takia.
"Olishan se ihanaa, jos olis aina kesä", ajattelin ääneen. "Mieti kun ne jossain lämpösissä maissa ui meressä joka päivä. Olis aika ihanaa. Vaikka kyllä mä tykkään lumisod - eikun siis talviurheilustakin." Uskalsin vähän huojahtaa ja pukata Ekkua kylkeen. "Pitääks meidän muuttaa sit Espanjaan että Nasusta tulee onnellinen? Sä voisit surffata ja se olis sun rantakoira. Mä tottuisin varmasti nopeesti halpaan viiniin..."

”Espanjaan muutto olis parasta! Ois aurinkoo ja lämmintä ja halpaa viiniä” sanoin korostaen viimeisiä sanoja. ”Et sä yksin siihen sais tottuu. Jos jossain vaiheessa saan lottovoiton ni raahaan sut väkisin mukaa ja lennetää kaikki sinne ja pistetää yksäritalli pystyyn” suoristin selkäni, tehostaakseni sanojani. Joku päivä, tulisi lottovoitto ja rahasta ei tarvitsisi huolehtia.

Käännyimme syrjäiselle tielle, joka oli koskemattomalta, viimeisimmän lumisateen jäljiltä. ”Kato nyt tätä, noi lumiset puut ja maa. Ihan ko saduissa. Nähtäiskö me joku tonttu tai menninkäinen?” Hiljensin tahallani ääntäni ja katsahdin miestä. Käänsin katseen takaisin tiehen ja maiskautin. Osiris siirtyi kauniiseen raviin ja hörähti muutaman kerran. Se katseli maisemia ja ravasi eteenpäin kuin uljas musta ritarin hevonen.

Chai nojasi minuun. Harmittelin, kun piti pitää ohjista kiinni, enkä voinut silittää omaa poikaystävääni. ”Mitä sul kuuluu?” Kysyin. Joku tunne kaivoi mahassa. Se saattoi olla ihan turha juttu, mutta kysyin kumminkin. Hidastin orin takaisin käyntiin.

"Lottovoitto", toistin mumisten, vaikka en lotonnut, ja vaikka minulla ei ollut arpaonneakaan. "Jos mä saisin vaikka miljoonan, mä sijoittaisin kaiken opiskelijakaupunkien yksiöihin ja kaksioihin, ja sitte käytäs niillä vuokratuloilla vaikka missä..."
Kyllä minä voisin Espanjassa lomailla. En ollut koskaan tainnut käydä Viroa kauempana.

Minä katsoin kiltisti lumisia puita ja olin sadussa. Olihan talvi ihanaa, eikä Espanjan lämpö kyllä välttämättä voittaisi neljää vuodenaikaa, vaikka välillä olisikin kylmä.
"Ai miten niin nähtäiskö?" kuiskasin Ekulle. "Tossahan on lähellä se Kylmänkorven mettä, jossa kaikki satuolennot asuu. Säkin taidat tulla sieltä etkä mistään Turusta." Puristin toisella kädellä tiukasti kärryn laitaa kun painoin Ekun poskelle pusun. "Koska sä oot yhtä ihana ja pitkäjäseninen kun keijut."

Kun hevonen kulki tasaisesti, olihan se meno aika ihanaa ja rauhallista. Ei ole ihme, että on kirjoitettu niin monta laulua siitä, miten jouluna mennään reellä kirkkoon. Hymyilin Ekulle, joka keskittyi ajamiseen. En viitsinyt kauhean paljoa hermoilla siitä, miten takaraivossani takoi, että minun olisi pitänyt osata ajaa ja viedä Ekkua ajelulle, eikä toisinpäin.

Sitten hän kysyi, mitä minulle kuului, ja yhtäkkiä olisin halunnut luetella kaiken, mitä en saanut sanoa kenellekään.
Että minulla on niin pieni palkka, etten ikinä voi asua ilman kämppistä.
Että olin ollut niin väsynyt, että mietin usein iltaisin, muistinko sittenkään lukita kassakaapin töissä ja laittaa avaimen paikalleen.
Että vaikka tekisin kuinka paljon kirkon kautta, en tee tarpeeksi.
Että se perjantain ratsastus meni niin huonosti, etten ikinä kyllä opi.
Että äiti muistuttelee aina, että hänellä oli minun ikäisenäni jo lapsi.
Että ajattelen usein iltaisin miten Ekun täytyy vielä joskus löytää joku parempi kuin minä.
Että minussa asuu joku paha henki, joka kiusaa minua sellaisilla ajatuksilla, joita kukaan ihminen ei ikinä ikinä ikinä saisi ajatella, ja että menen vielä sen takia Helvettiin kun kuolen.

"No - kyllähän sä tiiät", sanoin vähän liian pitkään mietittyäni. En voisi hymyillä ja sanoa, että kaikki on hienosti, koska en osaa mitään, en edes valehdella. "Kevät pakkaa olla tätä, että on niin kova kiire, että kaikki tuntuu aina kauheammalta kuin oikeesti onkaan. Jos mä nukkuisin enemmän, en mä kai ajattelisi koko aikaa etten mä riitä, ja että mä oon huono..."
Hinkkasin nenääni punaiseen nahkakintaaseeni ja yritin olla pilaamatta sitä ajelua. Kaikki muu oli kuin sadusta, ja minut oli kaiveltu jonkun painajaisesta. Tuijotin lumisia kuusia ja räpyttelin päättäväisesti silmiäni. Koeta nyt rauhoittua.
"Mä vaan pelkään että mä pilaan kaiken mikä on hyvin, koska niin mä aina teen kun mä en osaa mitään", tunnustin sitten.

Chain ajatukset omasta huonoudestaan saa minut kerta toisensa jälkeen surulliseksi ja vihaiseksi. Ei noin voi ajatella, se on niin väärin itseään kohtaan, niinkuin ukki on opettanut. Ja silloin ei ainakaan osaa mitään. Kerroin sen myös ääneen. ”Lopeta jo” aloitin, rauhallisella ja hiljaisella äänellä. ”Totta kai sä osaat. Sä oot iha superpäättäväinen ja ilonen. Kato ny viikko taaksepäi, sähä et osannu hyvä et noustq hevosen selkään. Nyt jo laukkasitki.” Pidin tauon ja vilkaisin miestä. Asettelin sanojani niin, että ne menisivät varmasti järkeen. Korotin vain hieman ääntäni. Ihan vain, että Chai tajuaisi minun olevan tosissani. ”Et sä voi ajatella noin. Ukki aina sano, et se tekee hallaa itsetunnolle ja itellee - sillo ei ainakaa osaa. Kato muaki, jos mä oisin sillo kuusvuotiaana sanonu, etten osaa lapioida hevosen paskaa ja lyöny hanskat tiskii, en osaiskaa. Mut työnsin ja harjottelin ja opettelin ja nyt osaan. Tollane ajattelutapa ei oo hyväks eikä kukaa jaksa kiinnostua susta vaikka työhaastattelussa, jos sä sanot ettet osaa. Sähä oot aina hirveen positiivinen vaikka mitä tapahtuis. Ja jalkkista - ihan varmasti oot superhyvä siinä! Mä vaikka vannon.”

Olisin halunnut heittää ohjat pois ja suudella miestä. Pysäytin hevosen, käännyin Chaihin päin ja työnsin hansikkaani tämän niskaan. Vedin hänet itseeni ja suutelin. ”Sä osaat tänki” kuiskasin. Keräsin ohjat takaisin ja vedin Osiriksen pään pois havupuusta, jota se oli alkanut järsiä. Pyysin hevosen kävelemään ja kärryt lähti nytkähtäen liikkeelle.

”Sitä paitsi, sä osaat nii hyvi pitää huolta ittestäs.” Korostin vielä. ”Emmä mihinkää ääliöön rakastuis. Ja samallaha sä haukut mua, ko mollaat ittees.” Naurahdin. Sanat vain ryöppysivät suustani, enkä jaksanut ajatella niitä sen enempää.

"Lopeta jo", Ekku sanoi yhtä rauhallisesti kuin äiti ollessaan vihainen. En uskaltanut sanoa mitään, enkä oikeastaan liikkuakaan, kun Ekku kertoi ukkinsa elämänviisauksista, ja miten paljon ne itse asiassa muistuttivatkaan kaikkea mitä Reita sanoi. Kärryjen etulautaa piti paikoillaan musta ruuvi, jonka pää erottui juuri ja juuri pimeydestä. Katsoin suoraan siihen, enkä ollut varma saisinko läksytystä ja sellaisen läimäisyn korvilleni että poskea kirvelisi, vai halauksen. Meillä kotona kumpikin tapahtuma oli alkanut samalla tavalla, eikä lopputulosta yleensä ollut voinut ennakoida. Ennen kuin Jari tuli kuvioihin. Odottaminen oli nytkin kaikkein kauheinta.

Silmäni räpsähtivät kiinni varmuuden vuoksi ja automaattisesti, kun Ekun käsi lähestyi minua. Melkein naamaankin sattui valmiiksi. Mutta sitten hän vetikin minut niskasta lähemmäs ja suuteli minua, ja minäkin olin satua enkä painajaista.

"Anteeksi", minä kuiskasin, ja rykäisin ennen kuin sain jatkettua ääneen. Katselin Ekkua, joka ohjasi hevosensa takaisin töihin näköjään epäilemättä ollenkaan, tottelisiko se. "Olispa kaikilla semmonen vaari sitten. Kai jos lapselle hokee aina että se on hyvä, niin se uskoo senkin, ja siitä tulee hyvä. Sit ainaki ku me saadaan lap..."

Käänsin nopeasti katseeni takaisin siihen ruuviin. Tosi hyvä juttu. Siis aivan sairaan hyvin sanottu Chai.

"No niin, tää ei oo näköjään mun paras ilta", koetin naurahtaa. "Ei meidän tarvi semmosista puhua. Mitä sä teit kun mä olin jalkkiksessa?"

Rakastuisi. Sekö sana minut oli saanut taas ajattelemaan liian pitkälle?

Sydämeni jätti varmasti lyönnin välistä. Oliko Chai meinannut lipsauttaa lapsista jotain? Suunnitteliko hän oikeasti niin pitkälle? Pidin katseeni tiukasti tiessä. Hengitin varmaan kymmenen sekuntia syvään, ennenkuin sain luonnollisen hymyn jälleen kasvoille. Vilkaisin mieheen. ”Katsoin Frendejä. Alotin ne uudestaan kun en tiennyt mitä muutakaan tehdä” kerroin ehkä vähän nolostellen.

Minua jäi kumminkin niin paljon vaivaamaan Chain möläyttämä aihe, joka oli jäänyt kesken. Hiljaisuus tuntui ihanalta, mutta minun oli pakko avata suuni. ”Miten pitkälle sä oot suunnitellu meitä? Tai, mikä sun mieltäs painaa, kun puhut jo lapsista?” Yritin katsoa niin ystävällisesti Chaihin kun pystyin. En halunnut huolestuttaa, joten pidin äänenpainonkin rentona.

Sehän oli ihan normaali kysymys. Ainakin osittain. Ehkä.

Luulin jo päässeeni pälkähästä, kun Ekku tarttui korjaamaani kysymykseen. Mutta ei, hän halusikin palata siihen, mitä olin melkein sanonut. Voi vitsit, miten hyvä asia. Voi vitsit, miten monta päivää se kaikki kestikin ennen kuin mokasin.

"Valehtele sille", Markuksen ääni tuntui kuiskaavan korvaani ihan selkeästi. Valehtele sille, että sä aioit sanoa jotain ihan muuta. Ja että sä elät hetkessä. Koska se on normaalia. Sen se haluaa kuulla. Koska ei se halua suhun sitoutua, ei ainakaan vielä, eikä ehkä ikinä. Valehtele nyt kerrankin uskottavasti.

Ekku katsoi minua, ja minä häntä. Pudistin vakavana päätäni.
"Mä vaan..."
Yritin saada edes jotain sanottua. Mutta pelkäsin sanovani jotain väärää.
Lopulta minun oli käännettävä katseeni.
"Älä kato mua", mumisin ja peitin kasvoni sillä kädellä, jonka olin uskaltanut irrottaa kärrystä. Pakkohan minun oli totta puhua. Jos valehtelisin nyt, minun olisi pakko sanoa totuus joskus. Enkä edes osannut valehdella.
"En mä tietenkään ajattele että sä haluaisit pakata kamas ja muuttaa mun kaa johki Nurmoon vihreeseen omakotitaloon ylihuomenna ja väitellä siitä annetaanko me meidän lukuisille jälkeläisille Passakorn ensimmäiseksi vai toiseksi nimeksi. Mutta kyllä mä oon... Aina ajatellu... Että sitten joskus... Joskus vasta, mulla on kans lapsi."
Puhuin koko ajan vähän hiljempaa, mumisin vähän enemmän hanskaani.
"En mä mitään suunnitelmia istu laatimassa", yritin inahtaa puolustuksekseni. "Mutta kai mäkin saan... Ehkä... Haaveilla?"

Minä naurahdin, kun Chai työnsi kasvoni pois. Tottelin kiltisti ja käänsin katseeni tiehen. Olisin halunnut vilkaista vieressä istuvaa, selvästi nolostunutta puhujaa. Olisin halunnut arvioida tämän silmistä, kuinka pahoillaan hän oli. Sillä minä en tiedä, mitä haluan. En minä tiedä, haluanko minä lapsia - ikinä. Mutta toisaalta, Chai oli niin pahoillaan ja selvästi tosissaan nimen suhteen, etten tiennyt enää mitä sanoa. Niimpä pidin suuni kiinni ja työnsin ajatukset pois. En voisi pilata tätä nyt, katsotaan myöhemmin. ”Aina saa haaveilla” sanoin ja kuulostin jonkun äidiltä, jopa omaan korvaani. ”Mitä jos seurustellaan nyt eka kumminki?”

En tiennyt enää mitä ajatella. Lapset oli mukavia, mutten ollut ikinä ajatellut saavani omia. Ei ne ole ikinä ollut tulevaisuuden kuvissa mukana. Oliko Chai nyt ihan tosissaan? Mistäköhän tämä kumpusi? Kuinka kiire hänellä oli?

”Haaveilusta puheen ollen, mä haaveilen et mul ois toinen hevonen.” Minun oli pakko vaihtaa aihetta. En kestäny enää hiljaisuutta enkä ilmapiiriä. ”Joku semmone puskamopo, joka ei säikkyis tai ois herkkä. Ja siit tulis sun opetusmestari. Saisit kokeilla miltä tuntuu omistaa hevonen, ilman ikäviä maksupuolia” ääneni oli selvästi kohonnut ja yritin pitää sitä hilpeänä. ”Äläkä vaan nyt ala marista ettet osaa, mä opetan.” Voin kuvitella kun puhuessani olisin voinut hyppelehtiä hangen päällä, jättämättä jälkeäkään. Niin huoleton ja iloinen olin.

Otin mitä tarjottin. Että aina saa haaveilla. Jätin sellaiset ajatukset siihen loivaan tienmutkaan ja hymähdin. En viitsisi murehtia juuri nyt, mitä maailma minulta tahtoi, koska vaikka kuinka yritin, en kuitenkaan tekisi kaikkien mielestä oikein. Synkkien ajatusten hautomisen sijaan hipaisin kädelläni Ekun käsivartta. Joo. Seurustellaan nyt vain, ollaan nyt vain. Katsoin pimeää metsää, eikä hiljaisuus painanut minua.

"Ai! Mutta toinen hevonenhan olis hieno juttu", ilahduin. Oikeastaan se oli Ekun ilme, joka minut teki iloiseksi. "Sähän voisit sitten vaikka..."
Hetkinen. Oliko hän nyt oikeastaan asetellut asian niin, että oikeastaan minulla olisi hevonen eikä hänellä?
"...vaikka..."
Se ilo laimeni ihan liian nopeasti. Toivoin ettemme olisi olleet kärryillä sittenkään. Sellainen oli tukevalla sohvalla puhuttavaa asiaa. Kaikessa rauhassa puhuttavaa. Sillä tavalla, ettei samalla tarvitse pitää lukua siitä, lähteekö hevonen säntäämään säikähdettyään jotain.
"Kyllä me saadaan lainata vaikka Miniä", sanoin varovasti. "Niin että mä voin harjoitella sillä, ja sä voit sitten etsiä sellasen hevosen mikä sopii just sulle." Nojasin hetken otsaani hänen olkapäähänsä. Olinko minä oikeasti antanut itsestäni sellaisen kuvan, että haluaisin jotenkin elää hänen siivellään?
"Ootsä nähny niitä karvasia pieniä poneja? Eikö semmonen olis vähän ihana?" naurahdin. Se oli tietenkin vitsi, koska eihän niillä pikkuhevosilla kai voinut tehdä mitään?

Chain oli tarkoitettava shetlanninponeja. ”Joo, ne on söpöjä.” Naurahdin mukana. ”Mutta on mulla vähä oma lehmä ojassa. Oon pitkään haaveillu pomminvarmasta hevosesta, jonka kanssa ei tarvis kisailla missää tai tehä mitää tavotteellista” sanoin ja ilmeeni vakavoitui vain aavistuksen. ”Mut sä voisit samalla oppia kaikkee, eiks ois hyvä?” Kysyin ja tarkoitin koko kokemusta. Vaikka raha oli suomalaisille vaikea asia ja mitään ei saisi ottaa vastaan, varsinkaan jos se olis kallista. ”Se tulis mun nimiin tietysti, mut sä voisit vaikka ylläpitää sitä” jatkoin. Pelästyin vähän Chain ilmettä ja olin ihan varma että pelästytin miehen pois. ”Ei sun oo pakko, jos et haluu.” Yritin korjata tilannetta ja poistaa hiljaisuuden.

”Se on iso vastuu, kyl mä sen ymmärrän. Ja jos sä et kerkee jalkkiksen ja muun ohella, ni ei sun oikeesti oo pakko.” Nyt, suu tukkoon. Oikeasti, ei asiaa voi enää parantaa. Uh, oliko pakko kysyä. Onko mitään, miten saisin vedettyä sanat takaisin? Kaarsin ohjasavuilla Osiriksen mutkaan. Mutkan jälkeen nostin jälleen ravin.

Kuuntelin hiljaisuutta, jonka kavioiden kopse ja renkaiden kitinä rikkoi. Osa lumesta oli pudonnut oksilta ja kuuset näyttivät kaartuvan katoksi tien päälle. Pian loppuisi syrjäinen tie, olin varma siitä. Toivottavasti katuvalot alkaisivat.

Minulla oli vaikea olla, kun puhuttiin hevosesta ja siihen kuluvasta ajasta sillä tavalla, kun en voinut olla ajattelematta, että oikeasti siinä puhuttiin rahasta. Kyllä minä tiesin, että lopulta minunkin oli lopetettava jonkin epämääräisen unelma-ammatin jahtaaminen. Aikuisuus oli sitä, että tehtiin viisi päivää viikossa työtä rahan takia, jotta kahtena päivänä olisi sitten rahaa tehdä sitä, mitä oikeasti haluaa...
Mutta kun Markuskin teki kokonaiset viisi päivää viikossa sitä, mitä minä olisin halunnut, ja hänelle riitti töitä. Hänen ei ollut ollut pakko hankkia kämppistä. Minun oli.
Toisaalta jos jättäisin vapaaehtoistyön...
Mutta sitten pari lasta vähemmän saisi joululahjoja jouluna, jotkut perheet saisivat vähemmän ruokaa, muutamilla pikkulapsilla ei olisi enää jalkkiskerhoa, eikä kukaan enää jäisi juttelemaan kerhon jälkeen pienen Kaapon kanssa kaikesta siitä, mistä isi ja äiti eivät ehtineet jutella kotona.

"Noi valot tuolla on yhden ihanan talon pihavalot. Siinä on koko tuvan kiertävä terassi. Siinä on pian risteys, ja sitten me ollaan enemmän taas ihmisten ilmoilla."

En yrittänyt olla niin kuin en olisi kuullut sitä kaikkea hevospuhetta. Yritin saada vielä hetken miettimisaikaa.

"Kuule", aloitin sitten lopulta. "Mä tulin tallille vaan koska mä en kestä olla yksin kotona. Tää on pieni kunta. Mulla oli vaihtoehtona pianotunnit, joku Työväenopiston kielikurssi tai hevoset. Kun joka päivä ei voi potkia palloa."
Ompun eteneminen oli tasaista. Olisihan se ihanaa, jos olisi oma Mini, jonka kanssa ei tarvitsisi pelätä. Rakastaisin sitä lopulta, koska johan minä viikon jälkeen olin säälinyt Miniä raviharjoituksissa ja ilahtunut kun se oli hörähdellyt minut nähdessään. Mutta kun...
"En mä voi harrastella kenenkään rahoilla. Sekin oli jo tarpeeksi paha, kun Reita antoi aikaansa ja hevosensa mulle, vaikka se oli vaan viikko. Eikä se anna mun edes hoitaa Ruskaa, että mä voisin maksaa takasin, kun kai se pelkää että sille tapahtuu jotain..." Vihasin sitä, ettei unelmilla voi elää. "Se on eri asia, jos joku joskus viittii huvikseen päästää mut ratsastamaan joskus välillä, mutta kun mä en pysty menemään mihinkään ratsastuskouluun."

Arvasin, että ongelma johtuu rahoista. Miksen voinut muotoilla asiaa toisin? ”Ethä sä nyt ilmaseks sitä saa. Sun tarvis pitää huoltaa myös Osiriksen tavarat ja putsata harjat. Ja tulla mun mukaan kisoihin apupojaks.” Ehkä Chai tuntisi olonsa paremmaks näin. Eikä hän eläisi minun siivellä. En näkisi asiaa niin. Vilkuilin välillä miestä ja hymyilin. Renkaat pitivät narskuntaa, kun lumi niiden alla painui kasaan.

Chai oli oikeassa. Talo oli hieno, isoine kuistineen ja valoineen. Ja pian sen jälkeen alkoi kajastaa katuvalojen keltainen hehku. Piirsin karttaa mielessäni ja olin melko varma, että tästä käännyttäisiin vasemmalle. Käänsin hevosta turhan jyrkästi, mutta tilaa ei ollut paljoa.

Naurahdin. Ja näin minusta tuli tallipoika, ajattelin.
"No, katotaan", taisin hymistä. Mistä sen tiesi, löytäisikö Ekku hevosensa, ja kuinka kauan se veisi. Joka tapauksessahan minä kävisin tallilla, etten joutuisi olemaan kotona yksin ajatuksineni. "Kyllä mä ainakin mielelläni lähden sun kanssa kisoihin, mutta mä en sitte os--" nielaisin lopun. "Mun pitää vähä opetella kaikkea", korjasin, ja ajattelin nopeasti Ekun ukkia, jonka kuvittelin saman näköiseksi kuin Ukon sellaisessa lastenkirjassa kuin Ukko Eukon töissä.

Tiesin, missä kärryttelimme. Unohdin aina välillä käveleskellessämme ja autolla ajellessammekin, ettei Ekku aina tiennyt. En minäkään ollut paikkakunnalla kauaa asunut, mutta tunsin vaikka keitä enkä viihtynyt kotona, joten aika moni paikka oli tuttu.

"Jos sä menisit seuraavasta oikealle, siellä on paikka mistä nostetaan kivimurskaa. Siellä voi uida kesällä, vaikka pohja onkin terävää kiveä. Mut älä vaan nyt sinne mee, kun sit me ollaan pahasti jumissa ja kuollaan lopulta. Kun niitä susiakin liikkuu ja kaikkea... Tästä sä pääset suoraan päätielle. Ja jos sä lähdet vasemmalle, niin toi tie kiertää lenkin tuolta pellonreunasta. Siellä oli kesemmällä nuoria joutsenia ja arvaa, ne kävi päälle kun pojat halus pysähtyä tonne taakse tupakille."

Reippaasti se Omppu vain jaksoi hölkytellä, ajattelin. Sillä taisi olla aika paljon kovempi kunto kuin Minillä. Pitäisi muistaa kertoa Yenille että olin hepan kärryn kyydissä...

"Eiks sun äitillä ja iskällä oo sua ikävä kun sä et menny sinne joulunakaan?" kysyin yhtäkkiä. "Kun mun äiti on jo nyt valittanu että mä en ikinä käy. Ja Yen itki Skypessä..."

Katsotaan vain, ajattelin. Eikä sitä tiedä koska sellainen hevonen tulisi vastaan. Olin jo hetken aikaa katsellut markkinoita ja miettinyt ostoa. Mutta se saisi nyt odottaa. Ravistin hieman olkapäitäni ja yritin karistaa ikävät olot pois. Kyllä tämä vielä hyväksi muuttuisi.

Onneksi Chai kertoi mihin kääntyä. Olin ihan hukassa, kun tie ei ollutkaan tie joksi sitä luulin. Katuvalojen keltainen kajastus sai minut ahdistuneeksi ja toivoin, että Chai olisi ollut ajamassa. Olisin voinut käpertyä hänen kainaloonsa, pakoon tuota keltaista valoa. Keltainen valo toi mieleen illan, jona juoksin karkuun isoa pahaa sutta. Olin juossut aina hänen kotoaan, bussipysäkkien ohi, kolmisen kilometriä ennenkuin uskalsin pysähtyä ja soittaa ukille. Keltaiset valot olivat vain viliseet silmissä. Kosteat poskeni olivat jäätyneet ja kyyneleet eivät ottaneet loppuakseen. Chai avasi suunsa.

"Hä?" kysyin. Se oli retorinen kysymys, olin ihan tarkalleen kuullut mitä hän oli sanonut. Yritin väistää kysymyksen hiljaisuudella, mutta kun hiljaisuus ei vain toiminut. "Mun äiti on enkeli ja isä on jossai." Ääneni petti, oli pakko rykäistä. "Viimeisin kirje tuli Tukholmasta ja sitä ennen Rovaniemeltä. Ukki on mun perhe, ei mul oo muita. Ja ukki anto anteeksi, kun oli muutto ja kaikki." Pidin ilmeeni vakavana. Äiti oli enkelinä ja ukki tärkeä, ne olivat niitä helppoja asioita. Mutta isä... Voi isä.

No niin, siinä sitä oltiin. Ihmisiä oli aina helppo lohduttaa, kun sai ensin jonkin vihjeen siitä, mitä he halusivat minun tekevän. Se joka alkoi halata itseään, halusi että minä halasin häntä, ja se jonka silmät alkoivat pälyillä ympäriinsä, tarvitsi minulta sniff kissejä jotta sai syyn sulkea ne. Joku nosti päänsä ylös sen näköisenä kuin saisi hengitettyä paremmin sillä tavalla, eikä häneen saanut koskea, mutta mitä silloin piti tehdä kun toinen puristi ohjaksia, jotka johtivat hengenvaarallisen kokoisen eläimen suuhun?

Avasin suuni. Aioin sanoa, että hyvä, että sinulla on joku. Se vaari. Mutta en sanonut. Sen sijaan irrotin toisenkin käteni kärrystä, jota olin puristanut oikeastaan alusta asti. Kaivelin kengänkärkeni sillä tavalla kärryn etureunan alle, etten putoaisi kyydistä ensimmäisessä töyssyssä ja halasin Ekkua niin lujaa ja kauan kuin vain uskalsin, olkoon vaarallista tai ei.

"Mä oon tässä", sanoin, vaikken ajatellut sen korvaavan mitään. "Onhan tässä pitkä kevät käydä sen ukin luona."
Jos olisimme olleet kotona, liikkumattomalla sohvalla turvassa, en olisi päästänyt hänestä irti, mutta lopulta minun oli pakko taas tavoitella kädelläni kärryn laitaa.
"En mä oikein tiedä haluaksä että mä sanon, että kerro mulle kaikki, vai haluaksä että mä en kysy mitään", tunnustin. Olihan minullakin sotkuni Paithoonbuathongin ukon kassa, mutta se oli periaatteessa helppo aihe. Ja äitihän oli ihan kunnollinen tavallinen äiti: oli puhelinsoiton päässä ja aina valmis jakamaan neuvojaan. "Mut jos sä haluat kertoa, niin tässä mä oon."

Minua suututti Chain reaktio. Hänen olisi kuulunut sanoo ’okei’ ja jatkaa höpötystään. Pidin katseen tiessä ja kuuntelin kavioiden kopsetta. Suututti ajatus isästä. ”Näh, asia on fine. En vaa haluu puhuu siitä, ko isä vaa lähti. Ei siinä sen kummempaa. Ärsyttää sen tapa lähetel korttei koko ajan ja painostaa hommata hevone häne luottokortillaa.” Ääneni oli yllättävän tyyni. Uskoin jo itsekin itseäni, eikä käteni puristaneet ohjia. Kyllä tämäkin iloksi muuttui. Kuulin ukin äänen korvissani. ’Isäs yrittää auttaa. Ja ostaa sun suosiota’ se vanha ääni sanoi. Siinä oli syvää elämän uurtamaa jälkeä, jota voisi kuunnella koko ajan. Minun tuli ikävä Ukkia.

”Ukilla on vanha talli ja paljon maata. Aattelin että veisin Osiriksen kesälaitumelle sinne ja jäisin ite lomalle kans. En tiiä vielä koska, tai kui pitkäks aikaa mut sä voit tulla kyllä mukaa jos haluut. Katotaa sitä kumminki myöhemmin, okei?” Laidunpaikan olin jo varannut. Mutta yksi - tai kaksi karsinaa pitäisi kyllä putsata romuista, ihan varmuuden vuoksi. Ja sen vanhan navetan voisi kyllä laittaa pihattoratkaisuksi? Oh, Ukki rakastaisi Chaita!

Nyökkäsin. Selvä, lisätään sellaisten asioiden listalle, joista ei puhuta, ajattelin. Ei isästä, eikä joulusta. Se on sillä selvä. Kaikilla on pari aihetta, joista ei vain puhuta. Pidin kärrystä kiinni ja annoin olla.

Sen sijaan kesällä Ekun kanssa ukin luo lähteminen kuulosti kivalta. Mielikuvitukseni loihti välittömästi esiin kesämökkimäisen tuvan metsänreunassa, pari pientä ulkorakennusta ja peltoa. Täyden vastakohdan sille paikalle, missä äiti asui.
"Kyllä mä haluun", vakuutin Ekulle ja hymyilin hänelle. "Sitä mä en kyllä tiedä kestäisiksä mun kuorsausta ja sitä ku nukun aina koko päivän, niin koko kesää", olin miettivinäni, vaikka en kuorsannut, enkä edes nukkunut pitkään. Voi kun olisi hienoa nousta varhain - koska enkö voisikin nousta varhain, kun eivätkö kaikki maailman ukit nouse varhain - ja sellaisessa paikassa että vain oven avattuaan saattoi astua ulos ja lähteä vaikka ilman kenkiä juoksemaan ja...
"Veisiksä mua ja Nasua sit uimaan na? Tehtäis illalla tuli. Sit joku päivä satais niin että pitäis pelata korttia koko päivä ja pitää villasukkia. Voitaisiin voivotella kuinka Suomen kesä on kauhea kun aina sataa. Mut seuraavana aamuna tulis aurinko ja mentäs sit kyllä kal-- kai se ukki kalastaa tykkää?"
Omppu narskutteli eteenpäin ja minä olin taas hyvällä tuulella.
"Vaikka ei sitä tiedä haluaako se ketään ylimääräisiä sinne", mietin hiljaa, vaikka en ollut kauhean huolissani. Kesään oli pitkä ja mistä minä tiesin, vaikka se vaari olisi rakastanut vieraita.

Jokin lämmin tunne valtasi sisuskaluni, kun Chai maalaili täydellistä kesäpäivää. Aurinko paistaisi ja voisimme maata nurmikolla ja tähyillä pilviä. Lämmin hymy kiipesi kasvoilleni. "Mä lupaan, siitä tulee tosi kivaa. Nasua ei tarvii pitää siellä lainkaa hihnassa, se vaa juoksee. Kesällä siitä kuoriutuu aina välillä pieni pentu, joka jaksaa juosta ja leikkiä." Hymähdin. "Se on iha eri koira kesäsin. Ukki kalastaa joo, mut en tiiä missä kunnossa sen polvet on. Mun tarvii ainaki kesällä tehä sille talven polttopuut. Muuten se kiukkune ukko hajottaa ittensä. Se aina suuttuu, kun ei saa itte tehä mitää." Näin jo sieluni silmin, kuinka Chai hakkasi pölkyn päällä halkoja ja kuinka Ukki kiukutteli minulle sisällä kun joutui juomaan kahvia, vaikka haluisi olla ulkona auttamassa Chaita. 

Sitten Chai mumisi jotain vieraista ja Ukista. "Tottakai sä tuut sinne. Ja jos sun äitis suostuu ni voidaan ottaa Yenki mukaa." Voi vitsi, olin sanonut Yen! Mikä sen pikkusen nimi nyt olikaa - Jarno? Ei, ei se Jarno ollut. "Siel ois paljon tilaa juosta ja leikkiä. Kui vanha hän on? Ihan varmasti Ukkikin nuortuis leikkimää lapsen kanssa. Ja kuka tietää vaik Nasuki jaksais" jatkoin ja toivoin antaneeni tarpeeksi vinkkejä. Kyllä Chai ymmärtäisi.

"Mut mitä sun äiti sanoo siihen, että oisit koko kesän siellä mun kanssa? Jos ihmettä ei tapahdu, ni ukki kaipaa seuraa ja apua koko kesän. Kun kodinhoitajat haluu olla kans lomilla" jatkoin varovasti. Onnistuisinko välttämään Chain äidin tapaamista maailman ääriin? Varmasti tosi mukava nainen, mutta kun minä en halunnut tavata. Se tekisi suhteesta todella virallista ja haluaisin pitää ainakin hetken vielä koeajalla. Katsotaan, muuttuuko Chai tuosta mihin suuntaan. Agressiiviseksi vai sitten matoksi? Kumpikaan ei ole hyvä. Pitää tuntea oma arvonsa, eikä olla heiteltävänä. Ja omia mielipiteitä pitää ihan varmasti olla. Mutta ei saa painostaa minuakaan liikaa. Minulla on kova luotto Chaihin.

Pystyin ihan hyvin kuvittelemaan sellaisen kesän. Melkein kuin olisin ollut siellä jo. Laiskottelisimme silloin kun olisi liian kuuma tehdä mitään. Laitettaisiin tuolle Ompulle laidun kuntoon. Enkä kyllä antaisi minkään Ekun tehdä polttopuita. Minä tekisin. Ekulla olisi aikaa kertoa sille ukille kaikki, mitä hän oli tehnyt ilman ukkiaan.

Mutta niin, se Yen. Palasin takaisin nykyhetkeen ja talveen ja näin Ompun vetämässä kärryjä sen sijaan että olisin katsellut mielikuvituspolttopuita.
"Se on vasta viiden. Ei me voida... Kyllä se lähtiskin, vaikka kuuhun se lähtis mun kanssa, mutta ei sitä voi..."
Pidin tauon ja hengitin kerran syvään. Miten muotoilisin asian niin, ettei Ekku vain kuvittelisi, että arvostelin ukkia jo etukäteen?
"Mä en voi viedä sitä mihinkään, missä voi ehkä käydä niin, että joku sanoo tai käyttäytyy niin kuin siinä olis jotain vikaa", sanoin sitten, ja tein kaikkeni kuulostaakseni ystävälliseltä. "En mä tarkota että välttämättä sun uk-- tai siis kun sillä on kotonakin välillä vähä, no, vaikeeta." Rapsutin kärryn reunaa kintaani peukalolla. Se olisikin ollut vähän liikaa pyydetty, että olisi ollut mahdollista saada kaikki minun rakkaani paikalle samaan aikaan. En olisi tohtinut edes ajatella sellaista ajatusta omin päin.

Käännyin hymyilemään Ekulle.
"Mä käyn Espoossa. Jos äiti edes on siellä. Se olis halunnu et me mennään kaikki katsomaan sen sukulaisia. Siis mäkin. Mutta kun me puhuttiin siitä reissusta, niin mua vähän pelottaa mitä se ajaa takaa sillä."
Vedin pipoa paremmin korvilleni sillä kädellä, jolla en pidellyt kärrystä. Äidin puhe oli vilissyt vieraskielisiä nimiä, joita en enää tainnut muistaa. Mutta niin kuin aina, puhe oli ollut jostain tytöstä, jolla oli pitkä tukka, vaalea sileä iho ja hyvät käytöstavat.
"Ja kyllä säkin voit tulla Espooseen jos ukki pärjää... Siis... Jos sä haluat."
Tietenkin toivoin että hän haluaisi, siis muustakin syystä kuin siitä että sitten äiti hellittäisi kimpustani. Ja toisaalta toivoin, ettei hän haluaisi. Äiti sanoisi ihan varmasti jotain sellaista, jonka Markus luokittelisi ahdistavaksi. Mutta en jäänyt murehtimaan, koska olihan kesään aikaa. Sen sijaan palasin vielä kuvittlelemaani kesämökkimaisemaan, jossa asui Ekun ukki, joka näytti ihan Ukolta siitä sadusta. Vitsit kun siellä olisi vene!

En loukkaantunut, kun Chai vihjaili Ukkini tuomitsevan Yenin. Tai, ehkä vähän, mutta poika oli niin vaivautunut asiasta etten halunnut kysyä enempää. Ehkä parempi niin. Mutta sen sijaan takerruin heti Chain keskusteluun äidistään. "Miten niin pelottaa?" Mikä voisi olla niin pelottavaa, ettei Chai halua lähteä niin rakkaan äitinsä ja Yeninsä kanssa? Mitäköhän nyt on tapahtunut?

Pakkanen oli purrut nenäni ihan punaiseksi. En osannut enään olla odottamatta kesää, aurinkoa, jäätelöä ja vaikka mitä. Ihanaa! Keksisinkö äkkiä jostain aikakoneen, jolla voisin vain siirtyä kesään? Jos minulla olisi aikakone, hyppäisin kyllä suoraan siihen, kun olisin Chain äidin kanssa jo hyvissä väleissä. Tietysti, oletin näin tapahtuvan. Mutta mitä jos Chain äitikin haluisikin jo nyt vaikka lapsenlapsia? Ei, en voisi tulla toimeen sellaisen anopin kanssa. Minua on ihan tarpeeksi painostettu. Onkohan hella päällä? Miten voi ajatus juosta näin aiheesta toiseen?!

Yritin jälleen keskittyä tähän hetkeen. Yhtäkkiä minut valtasi tunne, etten haluakaan olla juuri tässä. En osaa sanoa, missä sitte. Mutten tässä, pakkasen puremana. "Hei, muute. Törmäsin johonkin tallilla yks päivä. Sillä oli vaalee iho ja tumma pipo. Se oli tosi vihasen näköne. Oonkohan mä astunu jonkun varpaille?" Rupattelu oli hyvä tapa saada ajatukset pysymään yhdessä asiassa kerrallaan.