Koulua ja valokuvausta

First topic message reminder :

Ulkona oli kylmä ja olin unohtanut kokonaan kaulahuivini kotiin. Autostakaan ei mitään löytynyt ja kerran olin jo tallilla, en jaksaisi sitä lähteä hakemaan. Pimeästä parkkipaikasta oli onneksi kohtuu lyhyt matka oritalliin. Juoksin kylmää pakoon lämpimään varustehuoneeseen, heti ensimmäisenä patterin viereen. Lämmittelin käsiäni patteria vasten. Olin ottanut kamerani mukaan, sillä halusin päivittää sosiaaliseen mediaan kuvia Osiriksesta.

Nappasin Ompun kuolaimettomat, satulan ja harjakopan mukaani. Avasin varustehuonen oven. Vaikka talli oli lämmitetty, minun tuli silti kylmä. Laskin tavarat Osiriksen karsinan eteen ja pujahdin karsinaan. Hevonen tuli minua vastaan ja työnsi turpansa luokseni. Tervehdin oria ja jäin silittämään tätä kaulalta, kun kuulin äänen. Kuin ovi olisi avautunut. Aivan hiljaa, odotin että tulija olisi moikannut.

Tulijan oli pakko saada tietää että minä olen täällä - olisi vain creepyä jäädä olemaan ihan hiljaa. Otin askeleen lähemmäs karsinan ovea ja huikkasin ilmaan. "Tuliko joku? Moi, mä oon täällä karsinassa." Oletin tulijan olevan joku hoitaja tai ratsastaja ylipäätään, voisi olla kiva vaihdella kuulumisia. Ehkä saisin tuosta ratsastusseuraakin.


//Hyppäiskö Chai messiin?

"Ei sun mitään äitejä tarvi murehtia", mumisin sekavasti Ekun hiuksiin ennen kuin päästin irti. Kyllä Fah hänestä pitäisi, ajattelin. Moni sanoi, että hänen kanssaan oli helppoa tulla toimeen. Niin varmasti olikin, jos ei ollut hänelle pettymys.

Nojasin karsinan ovenpieleen, enkä vieläkään kokenut mitään palavaa rakkautta hevosiin kaiken tämänkään ajan jälkeen. Olin alkanut pitää niistä samalla tavalla kuin vaikka pyöräilystä: ihan se menetteli ja oli mukavaakin, mutta en koskaan herännyt aamulla ajatellen että ai kun saisi lähteä fillaroimaan, tai ai kun saisi harjata hevosta.
"Ai - jos sä haluat - jos susta tuntuu siltä. Mutta Markus ei oo - Markus on äitinsä luona."
Ajatukseni vaelsi jotenkin Ullaan, joka on Markuksen äiti, ja sitten taas minun äitiini - ja koiraan!
"Mutta hei. Otetaanko Nasu? Ei kai se halua olla yksin. Eihän kukaan nyt huomaa jos me ihan hiljaa sinne viedään koira yhtenä iltana."

”Ai, no ei sillä sitten ole väliä” sanoin ja huuleni venyivät hymyyn. Toivoin, ettei hajuni häiritsisi Chaita. Tai jos haemme Nasun, niin voinhan minä vaihtaa ainakin toisen paidan päälle. Sain hevosen harjattua ja heitin harjan takaisin koppaansa ja halasin Osirista. ”Aivan ihana poika olit” lässytin ja kiitin. Taputin hevosta kaulalle ja olin kyllä tosissani. Tuosta mustasta hirviöstä on tullut todella rakas. Ei menisi kauaa niin pääsisimme vielä kisoihinkin. Pitäisi kyllä aloittaa jostain harjoittelukisoista.

Havahduin ajatuksistani, kun huomasin suuni liikkuvan. ”Mua vähän himottais lähtee muuten kisoihin kokeilee Osirista.” Keräsin vielä tavarat ja odotin että Chai sai suljettua karsinan oven. Hän on kyllä aina aukasemassa ja sulkemassa ovia. ”Sä voisit tulla mukaa tavarahuoltajaks. Ei sun tarvii kovasti tehä mitää, kunhan tsemppaat ja jos jaksat napata muutaman kuvan” sanoin. ”Sä voit kyllä lainata tota kameraa” jatkoin ja katsoin miestä silmiin. Näin, kuinka silmät kirkastuivat. Olin myös nähnyt, miten poika oli nauttinut valokuvaamisesta. Itse en todellakaan osannut, kunhan vain yritin. Laitoin satulan ja suitset paikalleen, harjakopan hyllylle.

Kisaaminen kuulosti vaaralliselta. Ajattelin automaattisesti niitä melkein minunkorkuisiani esteitä, joita hurjimmat välillä hyppivät. Ehdin jo siihen asti miten Ekku putoaisi ja murtaisi niskansa ja minä soittaisin ambulanssin ja sillä kestäisi ja kestäisi eikä Ekku tulisi millään tajuihinsa ja sitten - olisi jo liian myöhäistä - ja minäkin kuolisin, tai ainakin eläisin kuin kuollut ja -

Kouluratsastusta, Chai, muistutin itselleni. Kouluratsastuskisoihin. Ei kai siinä niin usein sattunut onnettomuuksia kuin esteillä? Ei ainakaan niin isoja? Kurotin nostamaan satulan pois Ekun käsivarsilta. Tavarahuoltaja kuulosti siedettävältä. Voisin kantaa satulaa. Niin kuin nytkin. Nyökytin mietteissäni. Se voisi onnistua. Ja olisihan se muutenkin jännää lähteä kahdestaan reissuun... ...edes jollekin naapuritallille. Syödä eväitä.

Ja kun minulle luvattiin vielä mahdollisuus käyttää sitä oivallista kameraa uudestaan, ilmoittauduin heti mukaanlähtijäksi!
"Joo! Kyllä", ilmoitin, "vaikka en mä edes tiedä miten siellä ollaan... Voikohan hevoskisoihin edes mennä jossain verkkareissa? Mä olin kerran raveis, mut se oli vähä eri..."

Tönin varpaillani satulahuoneen oven auki, ja ahdistava ajatus hiipi mieleeni. Mitä jos kuulostin leuhkalta? Mitä jos kuulostin siltä niin kuin pitäisin itseäni maailman parhaana valokuvaajana tai jotain? Mitä jos olinkin jo äsken mokannut ja ottanut ihan surkeita kuvia?
"En mä kyllä tiiä osaanko mä kuvata silleen kun sä haluat, mut voin mä yrittää", mutisin nostaessani satulan telineeseensä. Äsken olin ollut varma, että kyllä minä edes kuvata osasin, ja vieläpä käyttää kameraa. Olin ollut ylpeä Instagramistanikin. Nyt olin melko varma, että ainakin viimeiset yhdeksän kuvaa - ne jotka näkisin ensimmäisenä jos avaisin Instagramini - olisivat tosi lapsellisia ja heikkotasoisia jopa kännykkäkuviksi... Kun en minä osaa mitään. Eikös siinä viimeisimmässäkin kuvassa ole alle viisikymmentä tykkäystä?

Karistin sellaiset ajatukset määrätietoisesti.
"Sun pitää kattoa ne tän päivän kuvat. Jos ne on huonoja niin ehkä sä haluat jonkun toisen sinne. Mut muuten mennään", sanoin ja hymyilin taas. Hyvä Chai, nyt meni hienosti, et kuulosta yhtään leuhkalta ja ärsyttävältä! Yksi piste sinulle.

Minun oli pakko naurahtaa Chain kommentille verkkareista. ”Mulla on koulukisoissa niihi tarkoitetut vaatteet, semmone bleiserin tyyppinen ja silinterihattu. Mut mä oonki siel kisoissa. Sulle riittää kyllä sellasseet siistimmät arkivaatteet” sanoin ja hymyilin miehelle. Rakastan noita silmiä, ne on niin syvät ja paljon puhuvat. Olisin voinut vaikka hukkua niihin.

Mielessäni kävi oma instagramin ensimmäiset kuvat läpi, jotka olivat muuttopäivältä ja seuraavat pitkälti Nasua ja omia selfieitä. Osiriksesta pitäisi kyllä napata joku kuva. Mutta Chaihan juuri otti! Ihanaa! ”Aivan varmasti osaat kuvata, en epäile yhtään” sanoin ja vedin miehen pusuun. ”Sitäpaitsi, mä vaikka vannon että ne tän päivän kuvat on ihan sikahyviä” hymyilin. Minä hymyilen tosi paljon. Ehkä liikaakin? Toivottavasti se ei häirinnyt - ei, karistin ajatuksen pois. Chai on nyt minun oma ja hän varmasti rakastaa sinua silti.

”Kisoissa sun tehtävä vois olla kattoo et kaikki varusteet on puhtaita, mä näytän sulle miten” sanoin. ”Aivan! Ja sit tarvii muistaa putsata kengät - siis mun - ennen vetoa” jatkoin. ”Osiriksella on ihan omat kisavarusteet. Me voitais joku päivä vaikka putsata nää arkijutut ni näät miten se tehää.” Harkitsin tarkkaan seuraavaa lausetta. Uskaltaisinkohan sanoa ääneen? ”Ehkä sä joku päivä uskallat vetää mun puolesta alkuverkatki” sanoin varovasti. ”Siis jos haluut, joku päivä.”

Unohdin kaikki kuvausajatukset ja Instagram-huoleni heti kun sain suukon. Kun Ekku hymyili, minunkin oli hymyiltävä ihan kuin itsestään. Unohduin taas kerran katselemaan niitä silmiä, enkä heti muistanut kuunnella kun hän puhui minulle taas. Se koski vieläkin niitä kuvia. Hei - se oli sitä, että hän uskoi kuvien olevan hyviä. "Toivottavasti on", taisin sanoa, tai jotain sinnepäin ainakin, ja elin vieläkin uudelleen sitä pientä suukkoa. Chai keskity!

Pitäisi muistaa kysyä joskus paremmalla ajalla, mitä Ekku ajatteli tehdä lukion jälkeen. Katsoin hänen silmiinsä, kuuntelin hänen ääntään ja rakastin sitä miten hän sai kaiken kuulostamaan aina mahdolliselta. Uskoin oikeasti, että sitten joku päivä osaisin tosiaan purkaa ne monimutkaiset, noin tuhannesta palasta koostuvat suitset, puhdistaa ne, ja sitten saisin vielä kaikki remmit ja narut yhdistettyä ja koottua koko hökötyksen taas oikein. Se ei kuulostanut lasten palapeliä pelottavammalta, kun Ekku sanoi opettavansa minua. Nyökytin pontevasti.

Mutta ratsastaminen sillä hevosella yksin... Edes sen lämmittely... Pudistin ensin päätäni kulmat kurtussa, mutta kuulostiko sekään oikeasti mahdottomalta, kun Ekku sanoi sen?
"Jos sä opetat mua ensin. Lassella", sanoin vähän epävarmana. Mietin halusinko Ekun näkevän ohjasotettani, jossa ohjat lepattivat kuin pyykkinarut tuulessa, niin kuin Crimis sanoi, tai sitä miten ka-ma-las-ti pompin ravissa. Mutta toisaalta äsken olin ollut maneesissa niin lukossa, etten ollut melkein saanut edes hengitettyä ja silti Ekku oli jaksanut pitää minusta kiinni. Katsoin häntä uudelleen silmiin ja uskoin senkin, että joskus osaisin vielä ratsastaa.

Huomasin taas ajautuvani haaveilemaan, ja ainakin Markus sanoi sen näkyvän aina naamastani. Lyhyt keskittymiskykyni sai minut naurahtamaan eikä ahdistumaan. Täytyihän sen olla jo Ekun tiedossa, ja hän sieti minua silti.
"Mennään", sanoin ja annoin vielä yhden suukon ennen kuin tartuin hänen käteensä taas ja avasin satulahuoneen oven. "Tulisiksä oikeasti joskus pelaamaan maapohjahallille? Markus sanoi kyllä ettei sua saa pyytää sinne kun siellä on sun mielestä tylsää ja sitten sä kyllästyt... Ei sun oo pakko tulla."
Niin, pitäisi muistaa kysyä mitä Ekku tekee lukion jälkeen. Toivottavasti opiskelee vaikka opettajaksi. Voi kun minulla olisi ollut tuollainen opettaja lapsena sen tädin sijaan, joka siirsi aina kynän vasemmasta kädestäni oikeaan kirjoitustunnilla niin että tänä päivänäkin kirjoitan oikealla kädellä, vaikka olen vasenkätinen. Ehkä olisin uskonut, että minusta voi tulla mitä vain. Ehkä minusta olisi tullut mitä vain.

Näin sen osittaisen kauhun miehen silmistä. Olisin halunnut ottaa sen pois ja vain halata miestä. Olin heti pahoillani, että olin avannut suuni. Päätin, että ratsastus saisi nyt jäädä ja keskittyminen jäisi pääasiassa varusteisiin. Ehkä sivuuttaisimme hevosen hoitoa. Oih, halusin vain halata Chaita.

Oikeasti minua ärsytti ajatus jalkapallosta, mutta en antanut sen näkyä kasvoilta. ”Mä lupaan tulla kattoo ko sä pelaat” vastasin. Pidin Chaita kädestä kiinni kun kuljimme. Mihin? Itselläni ei ollut hajua - kai me autolle olimme menossa? Tai taukotupaan? Ei minua kyllä kiinnostanutkaan, annoin Chain viedä mihin hän halusi.

Ompun karsinan edessä pysähdyin hetkeksi. Kun kurkistin sisään, siellä näytti ihan rauhalliselta. Yläasteella yksi tyttö alkoi yhtäkkiä itkeä koulussa, ja sitten hän sanoi, että hänen hoitoheppansa lähti Honkajoelle, koska se oli ollut myynnissä, eikä kukaan ollut halunnut sitä. Se Honkajoki kuulosti joltain kesämökkikunnalta, kun en tiennyt hevosista mitään. Toivotin hevoselle hyvää yötä samaan sävyyn kuin Markukselle, ja olin onnellinen että se oli löytänyt kotiin. "Ilman tuota me ei oltais koskaan tavattu", sanoin tyytyväisenä ääneen. "Hei arvaa mitä, joku oli lahjottanu siihen kirkon lähimmäisapuprojektiin ihan hirveen määrän ratsastuslahjakortteja", sanoin heti kun se tuli mieleen. "Ne sanoi että laitetaan ne lapsiperheille, mut mä sanoin et eikä kun osa laitetaan kylläkin edes aikusille, kun kyllä me suurin piirtein tiedetään kuka mitäki harrastais jos vois ku tää on niin pieni kunta --"

Tallin ovella ymmärsin sulkea suuni, koska taas olin innostunut liikaa ja alkanut sitä myöten sitten puhuakin liikaa. Pihalla oli aina vain kylmä, ja aloin epäröidä taluttaessani Ekkua kohti autoa. Askel hidastui.

Pysähdyin vähän matkan päähän autosta ja katsoin kenkiäni. Olisi parempi taas vain sanoa ääneen.
"Mä en nyt tiedä että... Kuule, pitääks mun kävellä kotia ja odottaa sua vai tulla sun kanssa? Jotenkin mä vaan ajattelin että... Mutta ehkä sua rasittaa kun mä aina - kun mulla ei oo autoa että mä voisin viedä sua välillä."
Lopetin niskani raapimisen heti kun huomasin, että tein sitä taas.

Mutisin vastaukseksi. Ilman tuota monen tonnin ylläriostosta ei olisi mitään näistä tapahtunut. Eikä minusta tulisi vielä pitkään aikaan ammattikilpailijaa, mutta ainakin olen yhden askeleen lähempänä. ”Nonii’i, onneks maksoin itteni kipeeks tosta järkäleestä. Hyvää yötä muru” viimeiset sanat osoitin Osirikselle. Ompulle. Chai vaihtoi aiheen kirkon apujärjetöön. Hymyilin ja kuuntelin kohteliaasti. ”Oi, onpa hienoa.” Täytesanoja, mutta mitäpä siitä. Ei minulla ollut asiaan sen enempää kommentoitavaa. Omat mielipiteeni hyväntekeväisyyteen ynnä muuhun saisivat ainakin joksikin aikaa jäädä vain minulle.

Autolla olin jo kaivanut avaimet taskustani, kun Chai pysähtyi. Silmät kirkkaina katselin ja kuuntelin miehen murheet, kunnes tuli minun vuoroni. ”Lopeta jo, totta kai sä pääset mun kyydissä. Ihan oikeesti, ei sun tarvii kysyä” tartuin miehen käsistä ja etsin tämän katseen. Lopetettuani puheen, painaiduin lähemmäs, siirsin käteni tämän poskelle ja hain suudelmaa. Nenäni oli varmasti ihan jääkylmä. Onneksi autossa helpottaisi.

Ja helpottikin. Hurautimme lämmitys täysillä minun luokseni ja jätin auton hurisemaan tien reunaan. Kävin äkisti kotona vaihtamassa vaatteet ja nappaamassa Nasun mukaan. Hän olisi kyllä varmasti halunnut jäädä kotiin lämpimään. Auton edessä kaivoin vielä tupakan suuhuni ja sytytin sen. Huikkasin miehelle, että pissatan Nasun äkkiä ja sit mentäisiin.

Kunhan auto alkoi lämmetä, siellä oli mukavaa. Katselin taas katulamppuja. Varsinkin silloin kun satoi lunta aika sankasti, mutta ei vielä vaarallisen rankasti, oli ihanaa kääntyä valaisemattomille pikkuteille ja ajaa, ajaa, ajaa kohtuullista vauhtia vaikka niin kauan, että lopulta oltaisiin Vaasan rannikolla tai jotain. Päätin olla murehtimatta autottomuuttani. Kyllä minä keksisin vielä jotain, mitä voisin Ekulle antaa.

Ekun pihassa nousin autosta sen vierelle ja yritin löytää Otavan sillä aikaa kun Ekku haki koiransa sisältä.
"Älkää olko kauaa", sanoin hänelle hymyillen, kun hän sanoi pissattavansa vielä koiransa, mutta ei minulla ollut kiire. Löysin Otavani ja sitten nojasin autoa ja katsoin miten Nasu pujahti pusikkoon asioilleen. Hymyilin heihinpäin ja kävelin heitä vastaan, etten jäätyisi. Havahduin ihan yhtäkkiä siihen, etten ollut kertaakaan ajatellut miten Nasu purisi pääni poikki. Itse asiassa oisin halunnut silittää sitä, mutta kun laskeuduin toisen polveni varaan, en tainnut kiinnostaa sitä yhtään.
"Kato miten outo mä oon", naurahdin Ekulle. "Kai mä tykkään vaan sellasista eläimistä jotka ei tykkää musta. Kai se edes sulle hymyilee ja heiluttaa häntää ja nuolee sun korvia?"

Nasulle riitti, että käveli ensimmäisen pusikon luokse. Herra askelsi sinne, teki tarpeensa ja käänsi nokkansa takaisin kotiin. Koira pettyi varmasti, kun joutuikin autoon. ”Kyyllähän se aina välillä jaksaa helliä, mut ei paljoo. Joskus kerran kuussa. Ja ko ollaan kahestaa ni istuu siihe mun vieree sohvalle ja kerjää rapsutuksen” vastasin miehelle ja katsoin kun Nasu dramaattisesti jäätyi siinä. Vedin viimeiset savut ja heitin savukkeen maahan. Tumppasin sen jalallani ja avasin takapenkin oven. Koira hyppäsi sisään.

Istuuduin kuskin paikalle, laitoin turvavyön kiinni. ”Oi! Tää on hyvä biisi” väänsin radiota kovemmalle. Adelen Hello oli ihan varmasti yksi lemppareistani. Hoilasin kertosäkeessä mukana, kun kaarsimme kaarteesta toiseen.

Minun teki mieli poimia se tupakka. Luin jostain, että linnut syövät purkkaa ja tupakkaa ja kuolevat. Luin mikromuoveista meressä. Katsoin tumppia ja olin hetken kahden vaiheilla, mutta lopulta jätin sen siihen missä se oli, istuin autoon ja unohdin mikromuovit.

"Tää on kyllä ihan jees biisi", myöntelin vilpittömästi. Kuuntelin paljon radiota, eikä se kappale ollut huonoimmasta päästä. Jos olisin tehnyt soittolistaa, en olisi huomannut valita sitä, mutta kyllähän sitä ehdottomasti kuunteli tyytyväisenä.
"Onneksi sä laulat paremmin kun mä", naurahdin lähempänä kotia ja muistelin korvat punaisina sitä kertaa, kun tapasin Ekun ihan ensimmäisen kerran. "Vaikka ei se oo niin vakavaa... Laulaahan variksetkin, niin miksen mä. Hei meillä kuuluu vuokraan autopaikka, mee tohon numeroon 17."

Vaistomaisesti vilkaisin keittiön ikkunaan, josta oli suora näköyhteys parkkipaikalle. Markus ei voinut mitenkään olla siellä, mutta silti tuli aina katsottua. Ikkuna oli pimeä. Siitä ei kurkistanut kukaan muu kuin kaktukseni Marko Numero Kaksi. Minua alkoi taas jännittää ja huolestuttaa.
"Meillä ei oo yhtään niin hienoa sitten kun sun luona", minun oli pakko varoittaa, vaikka olin joskus varmasti sanonut sen. "Ja mulla ei oo... Mä en oo kerenny raahaamaan mun huoneeseen oiken mitään kun en mä yleensä käy siellä ku nukkumassa", mumisin vielä.
"Se on toi A-ovi. Vai - vai haluutsä polttaa vielä?" kysyin sitten, tavoitellen Ekun kättä. "Vaikka kyllä parvekkeellakin saa nyt kun ei oo kesä ja kellää ei oo ikkunat auki..."

Nyökkäsin automaattisesti hieman, kun Chai neuvoi parkkipaikalle. Numero 17, se pitäisi muistaa. ”Emmäkää laulaa osaa, kunhan vaa yritän” jatkoin keskustelua. ”Eikä sillä oo mitää väliä, se on sun kotis. Mä rakastan sua, ihan sama minkälaine se on” jatkoin. Olin kääntänyt kehoni kokonaan Chaihin päin ja avannut turvavyöni. Koira piti röhinää takapenkillä. Suukotin Chaita poskelle.

Noustuani autosta, avasin takaoven ja päästin Nasun ulos. ”Ei mun oo pakko viel polttaa” vastasin ja puristin miehen kättä. Etsin katseellani Nasua, joka oli kävellyt haistelemaan jotain tolppaa. Kutsuin koiraa, kun pääsimme ovelle ja tämä tuli yllättävän nopeasti. ”Ehkä se tajus et pääsee sisälle. Hyvä vaa et kävi pissal” sanoin Chaille kun astuimme sisään. Porraskäytävässä haisi tunkkaiselta. Ei puhtaalta kloriitilta, muttei liiankaan tunkkaiselta. Minua jännitti ihan hirveästi.

Rakastat mua. Sanoitko että rakastat minua? Vaikka asunto olisi minkälainen.

Se lause ja se hetki meni ohitse niin nopeasti, etten ehtinyt reagoida siihen, mutta silti se tuntui ihanalta. Ja sai minut niin sekaisin, etten nähnyt rappukäytävän punaista lattiaa, enkä meinannut huomata laittaa edes valoja päälle. Tai seurata, osaisiko Nasu mennä rappusia, vai olisiko sitä pitänyt auttaa. Ovessa luki 17 Dahlsten Buathong. Ihme juttu. Ihan niin kuin siinä olisi joskus lukenut 17 Buathong Dahlsten. Kesti hetken ennen kuin tajusin, että minunhan pitäisi etsiä avaimet taskusta ja avata ovi. Sydän hakkasi. Rakastat minua. Vaikka asunnossa olisi millaista. Minua. Sain kiinni koiranmuotoisesta avaimenperästä ja ovi aukesi...

Kurotin laittamaan valot päälle oven vierestä ja koko hirveänkeltainen eteinen loisti. Minun laukkuni, jonka olin nakannut vain naulakon alle bussista tultuani... Pimeä olkkari häämötti käytävämäisen eteisen päässä... Yritin nuuhkia, haisiko asunnossa kummalliselta, mutta en haistanut mitään. Sentään Markus oli huolehtinut roskat ulos joulun aikana. Ja taisi se olla imuroinutkin edes kerran...

"Okei. Tässä tämä nyt on. Mä laitan tän Markuksen huoneen kiinni ettei Nasu mee - Markus on allerginen koiralle..." mutisin ja vedin huoneen oven kiinni ennen kuin tartuin henkariin ja ojensin kättäni siihen malliin että voisin ripustaa Ekun takin siihen. Potkaisin kengät suurin piirtein vierekkäin laukun viereen naulakon alle, enkä oikein uskaltanut katsoa, oliko Ekun ilme heti kättelyssä kuinka inhoava. En tiennyt, olisiko minun pitänyt jotenkin esitellä asuntoa - ihan niin kuin siinä mitään esittelemistä olisi - joten jotenkin yritin kai viittilöidä Ekulle ja koiralle että he saivat vaeltaa vapaasti.

”Aivan ihana eteinen” naurahdin. Kuka on ikinä keksiny tehdä eteisestä keltaisen? Ojensin takin Chaille ja otin kengät pois. Irrotin Nasulta hihnan, mutta jätin valjaat. En oikein osannut ajatella miksi, mutta jätinpähän nyt kumminkin. Kiersin asunnon nopeasti läpi ja katselin kirjahyllyn esineitä. Jätin Markuksen huoneen sikseen, se olisi jo liian tungettelevaa. ”Täähän on sievä koti.” Istahdin sohvalle.

Chain käytös sai minut huolestumaan. Vaikkei se kestänyt kauaa, jäin silti pohtimaan mikä hänelle oli tullut. Olisin halunnut kohottaa miehen oloa jollain tosi hauskalla vitsillä, mutten osannut yhtäkään. Niimpä tyydyin vain ohimennen silittämään miehen alaselkää.

Hain katseellani Nasua, joka kiersi myös huoneet, haisteli ilmaa ja nurkkia. Tuli sitten luokseni ja hyppäsi olohuoneen nojatuolille. Koira teki olonsa mukavaksi ja minä katsahdin Chaihin. ”Onhan toi ihan okei? Mä voin käskeä sen alaski sieltä” kysyin melkein puoliääneen ja viittasin kädellä koiraan. ”Millasta täällä on asua? Onko rasittavia naapureita tai jotai?” Kai minä yritin herätellä keskustelua, en oikein keksiny muutakaan.

Keittiössä nyppäsin jääkaapin ovesta pitsalistan ja laitoin Nasulle vettä. Se reppana joutui tyytymään syvään lautaseen, kun minulla ei tietenkään ollut mitään koirankippoja. Oma huoneeni näytti minusta oikein erityisen ankealta sillä kertaa.

"Siinä on Fah. Siinä Yen on mulla kun se on päivän vanha. Tässä on Yen ja Mae. Ja Fah ja Mae. Ja tää oli mun jalkkisjoukkue Espoos", osoittelin kirjahyllyn kuvia kun huomasin Ekun katselevan niitä. "Mulla ei ookaan Jarin kuvaa. Pitää ehdottomasti hommata tai se alkaa kuvitteleen ettei se oo mun perhettä tai jotain. Tää kaunis jugurttipurkki-installaatio vaan on Markuksen kun se ei... Mä en haluu opettaa sitä siihen että mä siivoon sen puolesta."

Sitä minä en murehtinut, kelpaisiko perheeni, vaikka asuntoa murehdinkin. Yen oli täydellinen kuvissakin, ja Ekku ei varmasti pelkäisi sitä koiraakaan niin kuin minä.

"Vai sievä", hymyilin istuessani sohvalle Ekun viereen. "Susta vois tulla vaikka poliitikko. Tai ei, sillon sä olisit sanonu mielenkiintoinen. Susta tulee lakimies."

Musta tulee lakimiehen rouva. Hiljaa Chai.

"Kyllä se siinä voi - mä en oikeasti oo nähny että kukaan ikinä edes istuis tossa. Se viettää vasemmalle ja on muutenki vähä - hei kato tästä mitä pitsaa sä syöt, mulla on järkyttävä nälkä - olispa täällä vielä se kiinalaismesta joka lopetti syksyllä!" Sitten ymmärsin taas lopettaa puhumisen edes hetkeksi.

”Millasta täällä on asua? Onko rasittavia naapureita tai jotai?” Ekku sitten kysyi.
Arvatkaa mitä vastasin? Ei, en kertonut naapurin ihanasta mummosta, jolle käymme välillä kaupassa Markuksen kanssa, enkä yläkerran autonkorjaajaukkelista joka aina valitti meiltä kantautuvasta melusta, vaikka kumpikaan meistä ei olisi kotona! Ehei.
"Sulla on ihanat silmät." Se oli minun vastaukseni, ja oloni oli vähän niin kuin humalassa. Onneksi korjasin vastaustani kuitenkin todella älykkäällä tavalla:
"Siis on. Naapureita. Siis ei! Eikun mitä?"

Otin pizzalistan käteeni ja selailin vaihtoehtoja. Kebabrulla on ihan ääretön suosikki ja aina varma vaihtoehto. ”Ihanat silmät” yllätyin vastauksesta ja huuliltani vain karkasi naurahdus. Laskin listan sohvapöydälle ja käännyin mieheen päin. Tämän yrittäessä korjata lausettaan, minä laskin käteni hänen jalalleen ja etsin katseen. ”Kiitos, sullaki on. Ja noi sun hiukset on ihanat!” Olin tosissani. Vedin käteni pois hänen jalaltaan ja noukin listan takaisin käteen. ”Rullakebab, mun lemppari. Tai sit toi Hawaii” selitin.

Paransin asentoani niin, että sain pidettyä kättäni levossa Chain jalan päällä. Rakastin olla siinä. Vaikka minun oli kova nälkä, olisin halunnut jättää pizzat välistä ja unohtaa kaiken muun. Mutta mieltäni kaivoi Markuksen tulo kotiin. Ja se, mitä jos hän näkisikin minun vaikka pussaavan Chaita? Eikö se olisi kamalaa? Lopeta, lopeta nyt heti.

”Millai sulla on muute treenejä? Et koska me sit seuraavan kerran nähdään” kysyin ja annoin katseeni valua käteeni. Silitin Chain reittä, enkä antanut suuni sanoa enään mitään muuta tyhmää.

Hän nauroi minulle, mutta kai olisin nauranut itsekin jollekin yhtä torvelle. Yritin siis hymyillä varpailleni - ja sitten hänelle kun hän puhui minulle taas. En ihan uskonut sitä mitä hän sanoi hiuksista. Nehän olivat kuin - kuin hevosen jouhia.

"Ai mutta näiden Hawaii-pitsaa sä et kyllä halua", sanoin varmasti kun tavoittelin puhelimeni farkkujeni taskusta. Taisin syödä liikaa pitsaa, kun osasin numeron ulkoa. Nostin Ekun kättä päästäkseni hänen kainaloonsa kun puhelin tuuttasi... Ihme kun ne eivät tunnistaneet minua jo äänestäkin ja tienneet että halusin aina sen saman tylsän Americanon...

Heitin puhelimen kauemmas sohvalle kun ne olivat viimein siellä ymmärtäneet, että ei herran tähden valkosipulia.
"Ei meillä silleen oikeasti oo treenejä kun pari kertaa viikossa", haukottelin. Ensin laskin käteni Ekun käden päälle ja sitten käsivartta pitkin hänen olkapäälleen. "Markuksella nyt vaan on kuplan avaimet ja lupa, niin oikeastaan me ollaan siellä aina kun se on tyhjä ja edes muutamaa huvittaa mennä." Nojauduin painamaan kasvoni Ekun kaulaan. Naamioin sen kai halaukseksi, mutta en välittänyt tehdä sitä kauhean hyvin. Oikeasti tein sen koska pidin hänen tuoksustaan ja sileästä ihostaan. "Sitä paitsi sä asut melkein naapurissa", mumisin hänen kaulaansa, "niin kyllähän me ehditään vaikka joka ilta..." Ai niin mutta se Markus oli varoittanut tästäkin minua. "Siis sillon ku sua huvittaa olla mun kanssa", sanoin nopeasti, koska muuten Markuksen mukaan Ekku ajattelisi että olen kamala ja takertuva. Ja niin kai minä olinkin, kun ajattelin että voi kun joka aamu olisi niin kuin se yksi sunnuntai, että voi kun voisin aina herätä hänen vierestään.

En jaksanut edes keskittyä Chain selityksiin kuplasta ja muusta. ”Mä haluun nähä sut joka päivä” kuiskasin puoliääneen. Siirsin käteni miehen kyljelle ja rapsuttelin. En tiennyt enää mitä sanoa, joten jätin sanomatta. Odotimme siinä yhdessä pizzaa, kun Nasu vain hurisi nojatuolissa. ”Kaua noilla yleensä menee tuoda ruoat?” Kysyin, kun hiljaisuus tuntui kaatuvan niskaan. Paransin asentoani samalla.

”Millai ne nimitykset meni? Pikkusisko ja mä ollaan Yen ja äitiskö oli Fha? Mut mikä sä oot sitten mulle?” Olin ihan kokonaan unohtanut ne ja viime iltana olin oikeasti miettinyt asiaa. Eihän Chai ollut ikinä kertonut miksi minä saisin häntä kutsua.

"Mä haluan nähdä sut joka päivä."
Sitten sinulle pitää teettää avain tänne. Sitten jää tänne. Sitten älä lähde enää.
"Sitten sun pitää tulla tänne. Ja soittaa mua sun seuraksi."
Ja tavata Markus. Ja sietää häntä. Ja sietää muita poikia. Mitä jos se Markus tekee jotain tyhmää?
"Ei niillä kauaa mene. Vaikka mä kyllä saatan silti kuolla nälkään ennen kun ne tulee."

Minulla kesti hetken ymmärtää mitä Ekku tarkoitti nimityksillä, mutta sitten nojauduin sohvaan ja vilkaisin valokuvia, vaikka ei niistä erottanut kasvoja niin kaukaa. Tavallaan harmittelin, etten ollut vaikka korealainen, vaan espoolainen. Olisikohan minun pitänyt olla eksoottinen ja jännitävä?

"Äiti on thai", sanoin lopulta, vaikka en olisi halunnut sanoa sitä yhtään useammin kuin oi ihan pakko. "Ja thailapset saa kaksi nimeä. Passissa lukee aina joku kilsan pituinen nimi, ja äiti on Jittramas, eli kevät ja huhtikuu, niinkun sä oot tähti, mutta ei kukaan jaksa sanoa niitä metrinimiä niin sitten lapset saa toisenkin epävirallisen nimen. Siksi se on kaikille Fah. Taivas. Ja sä oot Ekku, vaikka sun lempinimeä ei kai vanhemmat valinnu niinku mun ja äidin, na?"
Ja sitten oli se Yen...
"Yen on sit suomalainen lapsi, jonka passissa lukee Joona, ja sitten mä annoin sille ihan mun ja sen kesken tytön nimen kun äiti ei ymmär - kun se on niin nuori ettei se voi vaihtaa sen nimeä. Mut eiköhän se sitten valitse lopulta itse. Ehkä siitä tulee lopulta Johanna."
Ovisummeri soi. Taputin Ekun polvea ennen kuin nousin.
"Mun nimi on Chai", sanoin hymyillen samalla ku kävelin jo eteiseen, "ja mä oon espoolainen, niin se riittää kyllä. Vaikka kyllä se rakas murunen oli kivempi nimi tänään tallilla." Turha minun oli hänen päätään kaikilla maailman puhutteluliitteillä vaivata, kun itsekin käytin niistä viidestäsadasta noin kolmea. Ja siinäkin oli kolme liikaa. Minun pitäisi siistiä suuni.

Kukkaro olikin ihan väärässä takintaskussa. Löysin sen vasta kun pitsantuoja ehti oven taakse. Maksoin ruuat ja vein ne olohuoneen vaappuvalle pöydälle lautasten kanssa, ja jes, jääkaapissa oli oikein kokistakin.
"Mä en jaksais millään teeskennellä että mä syön keittiössä niinku sivistyneet ihmiset", sanoin kun istuin taas alas. "Mut kyllä me voidaan jos sä mielummin - mut haluutsä kattoo jotain leffaa samalla, tai hei, voittaa mut jossain Markuksen pleikkaripelissä?"

Kauhea nälkä. Kohta kuolo olisi minut korjannut, ellen olisi saanut pitsaa.

”Eiko mä vaan mietin” naurahdin kun Chai huusi olevansa espoolainen. Sitäpaitsi, hänhän oli tarpeeksi eksoottinen jo siinä. Minä olin jostain peränkylästä kaukaa täältä ja Espoo kuullosti korviini Helsingiltä ja hirrveältä määrältä ihmisiä.

Pizzan tuoksu valtasi koko asunnon ja mahani piti jotai ihme ääntä. Eipä ole nälkä, ei. ”Oo, tuoksuu ihanalta!” Taputin käsiäni yhteen. Olin jo kaivamassa rullaani, kun Chai kysyi keittiössä syömisestä. ”Ei kai me mitään perusihmisiä olla - kunha vaan saan ruokaa.” Hyvä, toi oli hyvä selitys. ”Syödään täsä vaa” hymyilin ja pyysin salaa anteeksi lausahdustani. ”Tulisko sieltä vaikka ens viikon sää? Emmä jaksais keskittyä mihinkää leffaa nyt” jatkoin ja irrotin foliota rullastani. Taivaallinen tuoksu! Ensimmäinen haukku oli aivan täydellinen, tämä paikka pitäisi muistaa.


”Mä en varmaa osaa pelata sitä Markuksen peliä, mut kokeillaan ruuan jälkeen - mun on iha sikakova nälkä.” Myönsin. Ah! Koira! ”Oisko sulla jotai leivänpäälle kinkkua? Nasu kattoo niin vihasesti ja kiukuttelee koko päivän jos ei saa syödä samaa aikaa” kysyin haukkujen välistä ja laskin rullan pöydälle. ”Mä voin kyllä hakee sen” jatkoin. Minun kävi hymyilyttämään, kun katsoin Chain nälkäistä ilmettä. Miten voi ihminen ilahtua niin kovin pizzasta.

Sinä olet ihana. Niin minä ajattelin, kun Ekku kääri ruokansa esiin foliosta ja upotti hampaansa siihen. Yritin olla niin, ettei hän näkisi minun katselevan ja hymyilevän. Olin aina luullut, että kaikki tytöt söivät kebabrulliaankin kolmella erikokoisella haarukalla valkoisen liian päällä, siis jos ylipäätään söivät sellaisia. Kurotin itsekin toiseen käteeni pitsanpalan laatikosta ja toisella kädellä avasin television hiljaiselle, vaikka en katsellutkaan sitä. "Vitsit et ruoka on hyvää, ellei se ole pahaa", sanoin suu täynnä pitsaa ja onneksi käsi suun edessä ennen kuin äidin ääni torui minua ajatuksissani.

Onneksi Ekku muisti silloin, että koirallakin oli nälkä. Pudotin haukatun pitsanpalan takaisin laatikkoon ja katsoin sitä kaihoisasti.
"Ei ku mä voin kyllä mennä kattoon", tarjouduin ja olin ihan hirveän iloinen, etten ollut ehtinyt sanoa mitä ajattelin siitä että tällaisia viikonloppuiltoja meillä voisi olla, jos...
Ehkä sitten joskus. Sitten sadan vuoden päästä.
Lähdin keittiöön, vaikka oli minun vielä matkalla käännyttävä katsomaan taakseni.
"Jos sä joku päivä haluaisit... Markus on varmaan mun paras kaveri. Niin jos sä haluaisit joskus - vaikka en mä ajattele että sä oot mikään näyttelyesine - mut Markus haluais ainakin nähdä sut. Ja mä haluisin että..."

Jääkaappi oli aika tyhjä. En ollut käynyt kaupassa, eikä Markuksen kanssa ollut ollut edes puhetta koska palaisin, joten hänkään ei ollut jättänyt sinne paljoakaan tavaraa pilaantumaan. Löysin tavallista jauhelihaa. Ja lihapullia - mutta ei kai koiralle saanut antaa viljaa, ja sitähän niissä oli? Hylkäsin lihapullat.

Toin Nasulle oman lautasen tullessani. Toivoin ettei se hyppisi minua vasten niin kuin Mae välillä Yeniä vasten jos hän ruokki sen ihan itse.
"Voiko se syödä tätä?" kysyin Ekulta. "Mun pitää varmaan hommata sille tänne jotain oikeaa ruokaa, jos te vielä haluutte tulla tänne kun täällä on niin hirveetä."

Markuksen näkeminen? No, kuuluihan se asiaan vaikka kuinka jännittäisi. ”Jos sä lupaat olla mun tukena” vastasin. Jännitin heti kaikki lihakseni, mutta yritin muistaa rentoutua. Chai katosi keittiöön ja minä nappasin rullan takaisin käteen. Ihan turhaan jännittäisin Markusta. Enemmän minua jännitti Chain äiti.

Chai toi palan jauhelihaa. Suu oli täynnä rullaa, kun piti vastata. Tyydyin nyökkäämään rohkeasti ja kehotin Chaita laskemaan lautasen maahan. Nasu odotti nätisti vuoroaan. Olin näkeväni huojennusta Chain silmistä, kun sain suuni tyhjäksi. ”Saa ottaa” sanoin koiralle. Nasu hyppäsi laiskasti alas ja tepasteli lautaselle. Vaihdoin kiintopisteeni nyt takaisin rullaan. Oih, miten ruoka voi olla hyvää. Totesin sen ääneenkin.

Sain viimesen palan suuhuni ja nieltyäni sen. Nojauduin sohvan selkänojaan. ”Se oli hyvää! Saanko mä vaan ylistää koko ajan?” Televisiosta tuli kymppiuutiset ja olisin halunnut katsoa sen mutta pelkäsin vaikuttavani liian aikuiselta. Ehkä voisin katsoa sen myöhemmin areenasta tai muusta. Eikö Katsomosta saisi katsoa? ”Katoksä muuten mitä sarjaa nyt? Mä katoin just Frendit loppuun enkä todella tiedä mitä teen enää.”

Luojan kiitos. Se koira ei käynyt kimppuuni, vaikka minulla oli sen ruoka.
"Hyvin sä oot sen kouluttanu", sanoin jotenkin kiitollisena ennen kuin aloin ahmia pitsaa. Teki mieli esittää järjestelmällistä aikuista ja syödä pitsa reunoja myöten. Mutta sitten en jaksaisi kyllä kaikkea, enkä minä kuitenkaan ikinä lämmittäisi mitään jääkaappiin hyytyneitä pitsanpaloja ikinä. Nakkelin siis reunat takaisin pahvilaatikkoon. Ja äkkiäkö minä yhden pitsan olin syönyt. Minä olen mestari syömisessä.
"Tää on mun lemppipitsamesta. Ne laittaa näihin puolet enemmän juustoo kun muut. Mut mun mahasta sit näkeeki että mä syön pitsaa jossa on juustoa..."

Kyllä minä tiesin, että Ekku tykkää katsella Netflixiä kaikessa rauhassa. Mutta en ollut tainnut sanoa, että minä en kerta kaikkiaan pystynyt tekemään mitään kaikessa rauhassa. Sitä paitsi taidan olla vähän tyhmäkin. Jos jokin juoni on vähänkään kaareltaan pitkä, tai jos elokuva vaatii tulkintaa, olin heti ihan pihalla. Ja sekoitin hahmot aina toisiinsa.

"En mä oikeestaan kato..." ehdin jo aloittaa, mutta sitten sanoinkin: "Larva!" ja aloin nauraa. "Okei. Mä valehtelin sulle sillon kun me tavattiin. Mä en oikeasti ookaan näköjään ihan normaali", sanoin kun tokenin. "Mutta valitettavasti se on oikeasti hirveen hauska ja se keltanen larva näyttää ihan Markukselta, varsinkin kun se alkaa itkeä." Nauratti. Mutta uskoin olevani ihan hirveän ärsyttävä, joten yritin vakavoitua ja miettiä.
"Mä katoin vähän aikaa sitä tyttöjen sarjaa, sitä The Fostersia netistä mut sitten mä aloin jo unohdella mitä siinä tapahtuu. Ei mutta, kyllähän mä Housea pystyin katsomaan kun siinä joka jakso on eri tarinaa, eikä haittaa jos ei muista mitä edellisessä tapahtui! Paijaa mua kun mä oon niin tyhmä. Jos mä olisin Frendeissä mä olisin Joey. Mä voisin ihan hyvin ottaa mun taiteilijanimeksi vahingossa Joseph Stalin."

”Ai, mun lempparisarja on How I Met Your Mother. Iha sika hauska” sanoin, kun otin Chain kainaloon, jotta voisin paijata. En ollut jaksanut vastata Nasun kouluttamiseen mitään, sillä pääasiassa Ukki oli ollut komentelemassa. Ja Nasu on aina ollut helppo koira, kun ei sitä kiinnosta. Nasu oli pentuna todella herkun perään. Se oppi istumaan ja kierimään melkein heti. Nykyään herra ei enää jaksa, enkä minä kyllä pakotakkaan. Onhan Nasu jo vanhus. Mutta minun oma vanhukseni, enkä todellakaan anna mistään syystä Nasua ikinä pois.

Televisiossa vilkkui joku värikäs mainos, joka sai minut heräämään ajatuksistani. ”Pelkääksä vielä Nasua?” Miksi oli pakko kysyä? ”Taisiis - ei sillä oo väliä. Mua vaa surettaa jos mun oma rakas pelkää mun toista rakasta enkä mä voi tehä asialle mitää. Ko se on noi helppo koira, enkä mä haluis siitä luopuu” luopua? Meinaatko sinä oikeasti harkita Nasun antamista pois Chain takia? Jarruta nainen, jarruta. Ei me olla vielä muuttamassa yhteen tai mitään, kyllä Nasu jäisi. Siitä en luovu, piste.

Käänsin katseen koiraan, joka oli tunnistanut oman äänensä. Hän oli kääntänyt korvansa ja katseensa minuun. Nasu röhnötti nojatuolilla ja oli ominut sen itselleen. Voisin lyödä vetoa, ettei sitä juuri nyt saisi mikään liikkumaan vaikka yrittäisi.

How I Met Your Mother. Se kuulosti tutulta nimeltä, mutta en kai ollut ikinä katsonut sitä. Minulla oli niin hirveän hyvä olla. Olin täynnä pitsaa ja Ekku hoiti minua. Ja kun pidin silmiä kiinni ja käsiäni tyttöystäväni ympärillä, oloni oli omituisen rauhallinen. Jos joku olisi soittanut ja sanonut, että nyt lähdetään pelaamaan, en olisi viitsinyt lähteä.

Havahduin koirapuheeseen. "Enkä mä haluais siitä luopuu", Ekku sanoi ja silmäni räpsähtivät auki. Kampeuduin istumaan pystympään ja suutelin sitä tyttöä niin voimakkaasti, että toivottavasti hän ei säikähtänyt. Miten hän välitti minusta niin paljon, vaikka en ollut ollenkaan tarpeeksi komea, vaalea, viisas ja rohkea hänelle? Pidin käteni hänen niskassaan ja katsoin häntä silmiin.

"En mä halua että sä luovut mistään. Oikeasti, mistään, ikinä", sanoin vakavasti. "Mua hermostuttaa autossa kun se koira on mun selän takana - mutta kuule, mä pelkään myös soittaa pitsaa ja ratsastaa, ja mä tein molempia tänään vapaaehtoisesti." Pyristelin pois Ekun kainalosta ja vedin häntä itseäni kohti jotta voisin vuorostani pidellä häntä. "Jos mä voisin, mä haluaisin antaa sulle kaiken mitä sä haluat, mutta niinkun näet, ei mulla hirveästi mitään ole. Jos mun tarvii rakastaa Nasua että mä saan olla sun kanssa, enköhän mä lopulta rakasta. Jos sulle riittää, että mä pystyn olemaan sen kanssa ja kohtelen sitä hyvin, niin sittenhän me pärjätään hienosti jo nyt."

Emmin nenä Ekun hiuksissa. Olisiko pitänyt kertoa hänelle edes toinen niistä tosiasioista, joita ajattelin? Rakastan sinua - ja että sinun tulisi lähteä pois, koska löytäisit koska tahansa jonkun paremman. En sanonut kumpaakaan, vaan rutistin häntä, toivottavasti en liian lujaa.