Koulua ja valokuvausta

Ulkona oli kylmä ja olin unohtanut kokonaan kaulahuivini kotiin. Autostakaan ei mitään löytynyt ja kerran olin jo tallilla, en jaksaisi sitä lähteä hakemaan. Pimeästä parkkipaikasta oli onneksi kohtuu lyhyt matka oritalliin. Juoksin kylmää pakoon lämpimään varustehuoneeseen, heti ensimmäisenä patterin viereen. Lämmittelin käsiäni patteria vasten. Olin ottanut kamerani mukaan, sillä halusin päivittää sosiaaliseen mediaan kuvia Osiriksesta.

Nappasin Ompun kuolaimettomat, satulan ja harjakopan mukaani. Avasin varustehuonen oven. Vaikka talli oli lämmitetty, minun tuli silti kylmä. Laskin tavarat Osiriksen karsinan eteen ja pujahdin karsinaan. Hevonen tuli minua vastaan ja työnsi turpansa luokseni. Tervehdin oria ja jäin silittämään tätä kaulalta, kun kuulin äänen. Kuin ovi olisi avautunut. Aivan hiljaa, odotin että tulija olisi moikannut.

Tulijan oli pakko saada tietää että minä olen täällä - olisi vain creepyä jäädä olemaan ihan hiljaa. Otin askeleen lähemmäs karsinan ovea ja huikkasin ilmaan. "Tuliko joku? Moi, mä oon täällä karsinassa." Oletin tulijan olevan joku hoitaja tai ratsastaja ylipäätään, voisi olla kiva vaihdella kuulumisia. Ehkä saisin tuosta ratsastusseuraakin.


//Hyppäiskö Chai messiin?

Ne olivat olleet ihania päiviä äidin luona. Olin nukkunut patjalla Yenin huoneessa, siinä missä sänkyni oli joskus ollut. Oli ihastellut asiaankuuluvasti saunaa, jonka Jari oli saanut korjattua. Olin syönyt aivan sairaasti, tavannut joitain vanhoja kavereitanikin nopeasti, ja käynyt äidin kanssa kävelyllä ihan vaan kahdestaan. Ja Yenin kanssa olin leikkinyt ihan uusilla nukeilla: ne olivat menneet kauppaan ja kerhoon autoilla, jotka olivat vähän liian pieniä niille. Ja samaan aikaan minulla oli ollut ikävä. Olinkin ajellut koko bussimatkan kotiin sekavassa mielentilassa. Olisin halunnut jäädä pikkusiskon luo, ja olisin halunnut nopeammin kotiin tyttöystävän luo. Lähdin tietenkin talliin heti kun olin vain pudottanut tavarani eteiseen ja vaihtanut lämpöisemmät vaatteet pakkasessa kävelemistä varten.

Matka kesti samat puoli tuntia kuin aina, ja tallin parkkipaikka oli yhtä pimeä kuin joka ilta. Joitain autoja oli parkissa, enkä jäänyt tutkimaan kenen ne olivat. Toiveikkaana suuntasin suoraan oritalliin. Mitä jos hän olisi siellä? Seuraavaksi etsisin taukotuvasta...

Ovi aukesi hiljaa, ja olin pettynyt. Ketään ei näkynyt missään. Mikään ei liikahtanut. Olin jo kääntymäisilläni pois, kun kuulin huhuilua, ja ääni oli juuri se jota eniten maailmassa kaipasin sinä iltana.

"Joo joku tuli", yritin vastata mahdollisimman kimeällä ja omituisella äänellä samalla kun kävelin ripeästi kohti Ompun karsinaa. "Joku minä! Arvaa kuka minä!"

Kun pääsin oikealle karsinalle, tarrauduin kaltereihin ja työnsin naamani niitä vasten. "Mä oon ajatellu sua koko ajan", kerroin Ekulle, ja tietenkin hymyilin, koska viimeinkin hän oli siinä.
"Hei Omppu, tuliko sulle paljo lahjoja?"

Kuka ihme puhuu noin kimeällä äänellä? Peruutin takaisin Osiriksen viereen, sillä tulija tiesi nyt että minä olen tällä. Suunnitelmissani oli jättää hevonen vapaaksi karsinaan, kun harjaisin sen läpi. Suoristin vielä mustan takkini ja ajattelematta sen kummempia, nostin vasemmalla kädellä hiussuortuvan korvani taakse. Hätkähdin, kun kuulin tutun äänen ja käännyin. "Chai" hihkaisin ja hymyni levisi. Mies oli todella hassun näköinen, työntäessään päätään noin kaltereiden läpi. Harpoin yhdellä isolla askeleella kaltereiden luokse ja laitoin käteni tämän poskelle. Oi että se oli pehmeä, en ollut tajunnutkaan, kuinka ikävä minun oli ollut miestä. Juoksin karsinan ovesta ulos ja hyppäsin miehen syleilyyn. Halasin tätä rutistaen käsiäni hänen ympäri.

"Mulla on ollu tosi kova ikävä" kuiskasin silmät kiinni. Hellitin otettani ja suukotin omaa miestäni. Laskin käteni tämän lantiolle ja toisen nostin Chain niskaan. Vedin hänen päätään lähemmäs. En ollut ikinä kaivannut suukkoa noin paljoa. Siis ikinä. Kun vihdoin jaksoin irroittaa huuleni tuon huulista ja avata silmäni, laskin toisenkin käden lantiolle. "Tosi kova ikävä" kuiskasin vielä ja nojasin otsaani hänen otsaansa. Sydämeni täytti erikoinen lämpö ja kylmyys unohtui heti. Minun oli todella huojentunut olo. En osaa sanoa miksi, olipahan nyt vaan.

Kun vihdoin pääsimme kokonaan irti toisistamme, kumarruin nappaamaan harjan ja astelin takaisin karsinaan. Osiris oli siirtynyt kaltereiden luokse, jossa minä pääsin harjaamaan hevosta hyvin kaulasta alaspäin. Ori käänsi vielä päänsä ja haisteli taskujani. "Joululahjaa ei ole saanut, mutta vapaapäivä kyllä. Kai nekin on jonkin sortin joululahja" vastasin myöhässä Chain kysymykseen. Minun olisi päästävä pian selkään, jotta pääsisin joskus poiskin ja takaisin Chain viereen. "Miten reissu meni?" kysyin ja käänsin katseeni mieheen, lopettamatta harjausta.

Minä halasin ja pyöritin Ekkua antaumuksella, ja nauroin. Ihan niin kuin olisin ollut poissa viikoja, enkä muutamaa päivää. Ihan niin kuin siitä olisi vaikka kuinka kauan, kun viimeksi sain halata Ekkua sillä tavalla, suudella häntä sillä tavalla, kutittaa häntä nuuskuttelemalla hänen korvaansa sillä tavalla. "Mullakin oli ikävä sua, mullakin oli ikävä", toistelin hänelle ja olin varma, että hän oli vielä kauniimpi kuin ennen, tai sitten kärsin todella vakavasta dementiasta.

En aikonut aluksi päästää Ekkua hevosensa luo, vaan kieltäydyin irrottamasta otettani hänestä. "Vielä yksi pusu", kärtin monesti, ja sainkin monta vielä yhtä pusua. Mutta lopulta minun oli päästettävä hänet. En kehdannut sanoa, että olin tullut tallille vain hänen takiaan, mutta en viitsinyt lähteä esittämään kiireistäkään. Nojailin siis Ompun karsinan ovenpieleen ja katselin, miten Ekku harjasi hevostaan. Tapasin aina ihailla hänen pitkiä jäseniään. Nehän olivat niin kuin tanssijalla. Halaisipa hän minua vielä, silittäisipä hän minua vielä. Vaikka kyllä meillä olisi aikaa.

"Ei joululahjaa? Ei yhtään? Meidän pitää sitten hankkia sulle vielä joululahja! Mä sain nämä hanskat ainakin", sanoin ja näytin mustia nahkasormikkaita. Me olimme äidin ja Jarin kanssa yhtä mieltä siitä, että aikuisille oli turha ostella kauheaa määrää kalliita lahjoja. Sain joka vuoksi jonkinlaiset hanskat ja muuta pientä. Yen sai vaikka mitä.
"Joo, siinähän se meni, sua ikävöidessä", huokaisin itse asiassa suurimmaksi osaksi ihan tosissani. "Vaikka kyllä mä söin myös paljo. Jäin henkiin, vaikka se äitin Mae on ihan sairaan iso piski... Kokeiltiin saunaa kun Jari oli saanu sen korjattua. Harmi ettei ollu jäitä. Olis ollu kiva luistella." Vaikka ei kai ainakaan Jari osannut luistella... "Itkin itseni uneen kun sä et ollu mun kaa", lisäsin vielä tekeytyen mahdollisimman surulliseksi, mutta nauroin sitten vähän.

En malttanut lähteä. Olisin voinut ihan hyvin kysyä, olisiko hän halunnut käydä meillä sitten illemmalla, nyt kun Markuskin oli äitinsä luona, ja lähteä sitten kotiin sieltä viileästä tallista. Mutta toisaalta oli kiva olla tallillakin pitkästä aikaa. Tuoksui heinältä ja hevoselta, ja jotkut hevoset kuuluivat syövän heiniään.
"Kuule, mitä sä meinaat tehdä sen Ompun kaa? Olisiksä halunnu että mä meen mielummin vaikka kattoon Snorrea että te saatte olla kahdestaan vai..? Vai saanksmä olla teidän kaa?"

”Mä aattelin et mennää maneesiin vääntää vähä koulu. Mut eka otan pari kuvaa” sanoin ja osoitin katseellani karsinan seinän toiselle puolelle kameraan. ”Puretaa varmaa energiat ja harjotellaan avoo ja väistöi. Omppu on hirveen raa’an tuntune liikkeissää viime kerralla” jatkoin ja vaihdoin harjaa. Otin harjakopastani käteen kamman ja aloin kammata häntää ja harjaa puhtaiksi.

”Me oltiin vaan kotona. Hain mä kaupasta porkkanalaatikkoo, mut siinäpä se. Katottii vaa leffaa koko päivä ja torkuttii Nasun kanssa” sanoin ja katsoin miestä silmiin. Yritin näyttää iloiselta ja tyytyväiseltä, vaikka oikeasti se oli paskin joulu mitä olen ikinä viettänyt. Olisin halunnut kuusen ja kaikki ruoat ja tuoksun ja koristeita, mutta nenolivat vain jääneet.

Sain hevosen harjattua ja nappasin kaltereiden välistä kuolaimettomat. Tottunein ottein avasin riimun ja vedin sen pois Osiriksen päästä. Kuolaimettomat pujotin riimun tilalle. ”Antaisiksä satulan?” Kysyin mieheltä ja käännyin tätä päin.

"Ai sulla on oikeen kamera", mumisin kateellisena. Ai kun minullakin olisi. Ai kun edes Markuksella olisi. Minulla olikin joskus tosi pienenä Nikon D40 - siis silloin kun se oli vielä ihan uusi huippuharrastelijakamera! Mutta sitten kun se meni kameroiden taivaaseen, minulla ei ole ollut minkäänlaista kameraa. "Mulla ei oo kun tää surkee puhelin. Mut enhän mä kuvaakaan kun Instaan..."

Minä rakastan joulua, ja jouluvaloja, ja joulukuusia. Surkeat joulut ovatkin minulle vaikea paikka, vaikka ne olisivat joidenkin muiden jouluja. Tein kirkon kautta vapaaehtoishommaa myös sen eteen, että kaikki kiltit lapset saisivat joululahjan. Vaikka en sanonut mitään Ekun ilmiselvään teeskentelyyn hyvästä joulusta, ajattelin kyllä vaikka mitä. Nojasin karsinan ovenpieleen ja vastasin hänen hymyynsä. Ensi jouluna et jää yksin tänne, minä ajattelin. Vien sinut vaikka itse sen ukkisi luo, ja jos et halua sinnekään, tule minun kanssani äidin luo. Yen rakastaisi palmikoida hiuksiasi, ja hän lukisi sinulle thainkielisen lempisatunsa, jonka olisit ymmärtävinäsi, ja äiti pitäisi sinusta heti... "Niin mä ajattelinki", taisin sanoa, "että otatte rennosti Nasun kaa." Minun kai kuului olla niin kuin olisin uskonut, että niin hän olisi halunnutkin joulunsa menevän?

Ekku suitsi hevosensa helpon näköisesti. Sen otsatukka ei tuntunut olevan yhtään tiellä, eikä niskaremmi pyrkinyt putoilemaan niin kuin minun suitsiessani vieläkin välillä kävi.
"Antaisiksä satulan?" Ekku kysyi, ja nostin Ompun satulan heti syliini.
"Antaisin", sanoin ja hymyilin. Antaisiksä loputtomasti suukkoja na na?
Nostin satulan Ompun selkään, eikä elämä vilistänyt silmieni ohitse. Uskoin jääväni henkiin sellaisestakin uroteosta. Satulavyö piti olla satulan päällä sen aikaa kun satula nostettiin selkään, sen verran minäkin jo käsitin. Mietin miksi tämä satula oli näin paljon litteämpi kuin se, jota Lassella käytettiin.

"Saanksmä tulla kuvaan teitä?" kysyin näytellen kehnosti melko väliinpitämätöntä, ja salaa sormeni syyhysivät jotta saisin hipelöidä oikeaa kameraa.

Katselin kun Chai laittoi ylpeänä satulaa Osiriksen selkään. Mielessäni käväisi ajatus, ettei hän tuntunut pelkäävän henkensä edestä enään. Ja se oli vain hyvä juttu. ”Tottakai saat tulla kuvailee” sanoin ja hymyilin.

Hain vielä kypäräni karsinan ulkopuolelta ja klikkasin sen kiinni. Avasin karsinan oven kokonaan auki ja kutsuin Osirista. Nostin ohjat kaulalta ja lähdimme yhdessä kaikki kolme maneesiin.

”Onk sulla mitää uudenvuoden suunnitelmii?” Kysyin. Ulkona oli todella kylmä ja minun nenäni jäätyi heti. Olisin kaivannut tupakkaa ennen ratsastusta, mutten yksinkertaisesti jaksanut tehdä asialle mitään. Äkkiä vaan selkään ja töihin, polttaisin jälkeen päin.

Minä, etuoikeutettu. Sitä minä ajattelin, kun Ekku viimeisteli hevosensa. Kaikilla sitä ei ollutkaan asiat yhtä hyvin. Oli Ekku. Sai olla tallilla.  Ja joskus minäkin osaisin vielä ainakin melkein yhtä hyvin käsitellä hevosia. Ja nyt sain tarttua piiiiiiitkästä aikaa kameran hihnaan ja lähteä valokuvaamaan. Eivätkä ne kuvat voisi epäonnistua, koska onhan Ekku kaunis kuin tähti, ja vaikka hevoset ovat välillä kuinka pelottavia, ovathan ne jaloja. Ai kun osaisin vaikka maalata niitä...

"Hyi vitsit että voi olla kylmä", valitin kun pakkanen tuntui purevan nenään, sormiin ja varpaisiin heti tallin ovella. Onneksi oli se maneesi, jossa en ollut ikinä käynyt, ja onneksi se oli lähellä. Ainakaan siellä ei tuulisi, ja ehkä siellä olisi muutenkin edes vähän lämpimämpi.
"Niin... En mä tiedä mitä uunnavuonna. Mä oon ennen aina ollu kotona sillon ja kattonu parvekkeelta raketteja. Viime uunnavuonna mä olin poikien kanssa ryy- ei kun ulkona."
Hymyilin mahdollisimman enkelimäisesti. Avasin toisen maneesin isoista ovista, jotta Ekku ja Omppu pääsivät sisään.
"Onko sulla jotain hienoa suunniteltuna ja tarvit musta koiravahtia? Vai katselisiksä mun kaa niitä raketteja tänä vuonna?" kysyin ja nauroin.

”No minä ajattelin et heitän seksimmäimmän mekon mitä omistan päälle ja lähen kiertelee. Mut Nasu tarvis seuraa rakettien ajaksi” kiusoittelin miestä ja vinkkasin silmää. ”No ei vaiskaa, mut voitais keksii jotai. Onks tallil jotku pippalot?” Jatkoin.

Maneesissa oli lämmin, onneksi. Heitin ohjat takaisin orin kaulalle ja siirryin noustakseni orin selkään. Annoin vielä yhden pusun miehelle, ennenkuin tottunein ottein ja liikkein laskin toisen jalan jalustimelle ja ponnahdin ylös. Pehmeästi laskeutuen, suoristin selkäni ja tarkistin asentoni. ”Tuu kävelee toho sisäuralle, voidaan puhua vielä vähä” katsoin Chaita anovasti.

”Tänää ois tarkotus kokeilla pohkeenväistöö ja ehkä avoja. Riippuu vähä millä päällä poika on” kumarruin taputtamaan oria kaulalle.

Siltä se tuntui. Jonkinlainen sydänsuru tai mustasukkaisuus. En ehtinyt analysoida sitä tunnetta kuin pari sekuntia ennen kuin näin Ekun naamasta, ettei hän ollut tosissaan. Miksi olin mennyt lankaan siksi lyhyeksi hetkeksi? En tiedä. Unohdin sen sekunnin elämästäni saman tien, kun minun tyttöystäväni vähän niin kuin lupasi viettää uuttavuotta kanssani.

"En mä tiedä... Oli niillä ainakin Hallo--" Minun piti nielaista, koska sitä ei ollutkaan koskaan tapahtunut. Niin minä olin päättänyt. "Saattaa niillä ollakin jotain juhlaa täällä. En mä tiedä vielä." Sitten olin jo unohtanut senkin sekunninmittaisen piston, joka johtui niistä bileistä, joita ei koskaan tapahtunut. Oli helppo hymyillä, ihan aidosti, ja tuntui ihan oikealta ja hienolta saada pusu. Muistin ihailla sitä, miten Ekku nousi hevosensa selkään yhtä arkisesti kuin minä avasin jääkaapin, ja yhtä sulavasti kuin Markus osasi tanssia.

Ja tietenkin minä kävelin hänen kanssaan. Yritin katsella häntä salaa. Hymyilisin jos jäisin kiinni siitä. En ainakaan vielä uskaltaisi kertoa hänelle, että muutamakin päivä ilman häntä oli tuntunut kurjalta. Se olisi kai ahdistavaa. Mutta se oli silloin, ja nyt oli nyt, ja minä sain kävellä hänen kanssaan kädet taskuissa ja pipo syvällä päässä, kun hän ratsasti. Olisipa minullakin yhtä hyvä ryhti hevosen selässä. Olisinpa minäkin tuolla tavalla varma siitä, että hevonen menee sinne minne ohjaan, ihan niin kuin polkupyörä.

"Mä en tiedä mitä ne on", tunnustin kun Ekku kertoi ratsastussuunnitelmistaan. "Mä oon kuullu varmasti sen pohkeenväistö-sanan, mutta en sitä toista. Vaan kohta mä sitten näen. Hyppääksä sillä ikinä - ei vitsi - mä näin kerran kun likat hyppäs esteitä jotka oli mua tähän asti", kerroin näyttäen kädellä miten esteet olivat yltäneet minua ainakin rintaan. "Mä en uskaltais! Mutta mä en muutenkaan osaa mitää."

Maneesissa oli sellainen pohja, että siinä olisi voinut juosta ilman kunnon lenkkareita jumiuttamatta pohkeitaan ja epäkkäitään saman tien.
"Halusiksä aina semmosen hevosen kun se? Vai onkse niinku mun asunto, että piti valita joku monesta ihan kivasta, kun ei ollu sitä täydellistä? Vai hei - kasvaaks hevosiin vaan lopulta kii niinku uuteen vauvasisarukseen, jota ensin ei tunne eikä osaa rakastaa? Mä puhun taas liikaa..."

Käännyin mieheen ja hymyilin. ”Ei sun rakas tarviikkaa tietää, ammattitermejä. Mä voin luvata etten osaa mitää jalkkistermejä, mut varmasti opin. Niinko säki.” Annoin ohjien levätä oikeassa kädessäni, todella löysällä. Ori käveli pää alhaalla uraa pitkin, eikä poikennut askeltakaan. Tämä oli tuttua juttua.

”Emmä ollu ees ostamassa hevosta. Mut hepat on aina ollu mun juttu. Ukilla oli hevosia ja mun kaikki lapsuusmuistot liittyy aina hevosiin” kerroin ja katselin hevosen pään notkuntaa. En olisi oikeasti halunnut puhua aiheesta, mutten antanut asian häiritä saatika näyttänyt sitä ulospäin. ”Mä kävin kattoo Osirista ja se oli vähänkuin siinä. Ei siihen tarvittu ko yks koeratsastus ja olin ihan rakastunut. Oon joskus lapsena harrastanu esteitä, mutta koulu on nyt aikuisiällä se mun juttu. Vaikken aikuine ookkaa. Mieluummi väännän ko hypin, mut kyl mä senki osaan. Koulussa vaaditaa enemmä aivoja - siis kouluratsastuksessa. Etkä sä ikinä puhu liikaa” hymyilin aidosti. Rakastin sitä, kun Chai kertoi juttujaan. Oli ihanaa vain olla hiljaa ja kuunnella.

Kolmen täyden kierroksen jälkeen keräsin ohjat tuntumalle ja lyhensin hevosta. Hain takajalat alle ja aloitin alkuverryttelyt. ”Pysähdy” sanoin miehelle, joka jäi siihen kun seinään. Tein Osiriksella voltin miehen ympäri ja kerroin mikä se oli. ”Tarkoitus on päästä pyöreä ympyrä. Lähetää ja palataa uralle ihan samaa kohtaa, näin. Pysähdy” kerroin ja tein uuden voltin. ”Pohjeapu on se, kun sä painat jalat kiinni hevoseen ja pyydät eteenpäin. Ohjasapu taas se, mitä sä teet näillä naruilla” hymyilin ja eleellä näytin ohjia käsissäni.

Pyysin Chain siirtymään keskelle maneesia muutaman kierroksen jälkeen ja nappaamaan ravissa kuvia. Tein päätyyn voltteja ja pitkille sivuille taivutuksia. Nostin ravin ja kokosin hevosen jalat jälleen mukaan töihin. Osiris tuntui pehmeältä ja kerroin sen myös Chaille. Liikkeet eivät olleet enään niin raakoja kuin viimeksi. Hevonen taipui molempiin suuntiin hyvin ja tarjosi päällään muotoa. Jaksoin kertoa Chaille, mitä tein milloinkin ja kerroin, mihin kussakin liikkeessä tulisi pyrkiä.

Ei sun rakas tarviikkaa.
Ja se puhui jalkkiksestakin niin kuin se olisi vielä yhtä arvokas harrastus kuin sen oma. Olisin voinut mennä sen kanssa siinä maneesissa naimisiin. Siis jos niin hulluja tapahtuisi oikeassa elämässä.

Jaa, Omppu oli ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Ja koulussa tarvitaan enemmän aivoja kuin esteillä. Nyökyttelin, enkä pystynyt kuvittelemaan itseäni kummankaan lajin parissa. En ollut tarpeeksi rohkea, eikä minulla ehkä ollut niitä aivoja.

Omppu oli niin kuin äidin koira Mae. Se lömpsötti kolme kierrosta pitkänä ja rentona niin kuin Mae lenkillä, mutta sitten kun alettiin oikeasti tekemään jotain - ratsastamaan tai Maen kanssa harjoituksiin tai oikeisiin etsintätöihin - molemmat ryhdistäytyivät ihan silmissä muutaman askeleen aikana. Ekku laittoi Ompun tekemään sen, sen voltin, minun ympärilläni kaksi kertaa. Onneksi hevonen pysyi aika kaukana minusta. Se oli taas kasvanut metrin kokoa silmissäni, kun se liikkui. Yritin silti muistaa edes jotain. Joo, ainakin ne voltit olivat pyöreitä. Joo, ainakin Ekku ja Omppu palasivat uralle samasta kohtaa kuin lähtivät. Tiedättekö miten lapsi piirtää pitkätukkaiselle tytölle kiharat? Minun volttini saattaisivat näyttää siltä. Hymyilin Ekulle kun huomasin hänen hymyilevän minulle. Se taisi olla ensimmäinen kerta kun joku kehtasi puhua minulle niin kuin en osaisi mitään - niin kuin en osaakaan. Ja silti se kuulosti siltä kuin en olisi Ekun mielestä muuten idiootti. Se tuntui sydämessä vähän samalta kuin se, kun pikkusisko kutitushyökkäykseni jälkeen työnsi punaisen naamansa korvaani ja kertoi että mä rakastan sua vaikka sulla on niin iso nenä, aina vähän liian äänekkäästi niin että korva vinkaisi.

"Mä opin sulta vaikka mitä", sanoin kentän keskelle siirtyessäni, ja olin tosissani. Ajatukseni saattoi harhailla Maeen tai Yeniin, vaikka olisin kuullut kuinka jänniä juttuja, mutta ei se ikinä tarkoittanut ettei minua olisi kiinnostanut. Mutta jotenkin se helpotti, kun aloin kuvata kuuntelemisen ohella. Käsilläni oli tekemistä kamerassa. Pyöräytin sen heti automaatilta ensin puoliautomaatille, mutta kun en koskaan ollut tyytyväinen, aloin säätää kaiken manuaalisesti. Tarvitsin kahdenlaisia kuvia. Ekulle sellaisia, kuin olisin itse halunnut itsestäni treeneissä: sellaisia joista kuvattava itse näkee, mitä tekee oikein ja mitä väärin. Ja sitten otin sellaisia kuvia, joita itse laittaisin itsestäni vaikka Instaan, jos olisin hän. Ne eivät olleet parhaita vaikka istunnan virheiden löytämiseen, mutta sen sijaan niistä saattoi ihailla niin Ekun kuin hevosenkin pitkiä jäseniä. Ja kun sain keskittyä kuvaamiseen, onnistuin kuuntelemaan. Kun kameran muistikortilla oli varmaan toistasataa kuvaa, tajusin ymmärtäneeni Ekun puheen. En osaisi tehdä mitään sellaista käytännössä, mutta jos joku toistaisi kaiken tapahtuneen filmiltä, osaisin selittää suuren osan. Se oli outoa. Ehdin ajatella, olisiko keskiarvoni ollut koulussa lukuaineissa joku muu kuin noin kuusi ja puoli, jos olisin käsittänyt vaikka piirrellä tunneilla kuunnellessani. Kun minulla oli kuitenkin pyöreät kympit liikunnasta, kuvaamataidosta, musiikista, ja oikeastaan kaikesta mahdollisesta sellaisesta, missä sai tehdä jotain muuta kuin istua ja kuunnella. Silti, vaikka en ollut ikinä nopea juoksemaan, hyvä piirtämään tai oppinut soittamaan sitä hitsin nokkahuilua.
Pudistin päätäni. Kokoaminen. Katso Chai miten sen hevosen niska ja selkä ovat pyöreitä. Kuinka kauan siinä menee, että sinunkin ratsusi menisi noin hienosti?

Vaikka pidin katseeni eteenpäin, kasvoilleni nousi hymy. ”Se on hyvä et opit, joku kerta saat tehä nää mun puolesta” sanoin.

Päädyissä lyhensin hevosen askelta ja pitkille sivuille nostin laukan. Ori tuntui kiitävän alta pois, innostui niin kovin. Hän unohti kaiken pään muodon ja työskentelyn. Askel kiisi minkä kerkesi, ja minä pidin peppuni tiukasti satulassa kiinni. ”Prrr, poika” yritin hidastaa hevosen askelta. Unohdin päädyn tehtävät ja jatkoin laukkaa kunnes sain tahtoni läpi. Ori palasi töihin ja nosti peppunsakin mukaan. Taputin hevosta kaulalle ja kiitin ääneen.

Episodin ajaksi olin jättänyt kokonaan kertomatta mitä tapahtuu, mutta nyt aloitin taas ”Osiris meni eikä viitsinyt kuunnella.” Laukkasin vielä yhden pitkän sivun. ”Tämä on se mitä haetaan, hevonen mukana töissä ja täysin mun hallinnassa” sepitin ja laskin päädyssä raviin. Iso pääty-ympyrä, jonka aikana avoja. Pitkällä sivulla taas laukka ja laukanvaihtoja. Ori tuntui unelmalta. Kaikki sujui niin hyvin.

Lopulta laskin raviin ja annoin ohjaa, eiköhän tämä ollut tässä. Kevensin ja annoin Osiriksen laskea päätään. Muutama kierros ja sitten käyntiin. ”Nonii, kiitos. Eiköhä tää ollu tässä” sanoin ja laskin ohjat kokonaan käsistä. Kumarruin taputtamaan oikein kunnolla hevosta kaulalle. Kun nostin itseni taas pystyyn, käännyin mieheen. ”Olisiksä halunnu kävellä loppukäynnit?” Kysäisin ja olin tosissani. En suuttuisi, jos hän kieltäytyisi ja antaisin hänen nousta selkään, jos hän haluaisi.

Se oli aina yhtä pelottavaa kun hevonen hermostuu. En ollut ikinä todistanut mitään varsinaista onnettomuutta, mutta tähänkin talliin mahtui myös sellaisia hevosia, jotka tuntuivat suoraan sanoen vaarallisilta. Hevoset olivat niin isoja, etten ymmärtänyt, miten niitä pidettiin hengissä jos ne eivät totelleet.

Sitten vielä kun minun Ekkuni oli sellaisen päätään viskelevän otuksen kyydissä...

Ja sitten vielä selitti että se oli vain innostunut, eikä halunnut kuunnella... Ihan samalla äänensävyllä kuin minä olisin voinut sanoa, että hei Markus, mä imuroin sunkin huoneen samalla. Olisin halunnut sanoa, että tule pois sieltä. En halua menettää sinua. Enkä tainnut sanoa oikeastaan mitään. Hetken kuluttua kuvasin taas, mutta pelkäsin oikeastaan koko loppuajan että jotain sattuisi. En uskonut, että Omppu tekisi mitään tahallaan, mutta kun sen leikkiminenkin olisi liikaa ihmisen kokoiselle olennolle. Älä vain keksi mitään, maanittelin sitä kai telepaattisesti, eikä valokuvista tullut yhtä kivoja kuin aiemmista.

"Olisiksä halunnu kävellä loppukäynnit?" Ekku kysyi sitten minulta.
"Joo, ehdottomasti", vastasin heti ja nauroin, koska tietenkin ajattelin sen olevan vitsi. Mutta sitten Ekku näyttikin siltä, että laskeutuisi oikeasti satulasta, ja minä otin monta askelta taaksepäin vaikka olin jo valmiiksi aika kaukana.
"Mä luulin että - en mä nyt oikeesti voi! Se ei ensinnäkään jaksa kantaa mua ja menee rikki, ja toiseekseen..." Potkaisin harmistuneena jotain klönttiä maneesin pohjalla. "Mä en osaa, enkä mä uskalla mitään."

Mitä jos Ekku tosiaan näkisi joskus, kun muka ratsastin hevosella? Se näytti varmasti sellaiselta humalaiselta ontumiselta, ettei kyseessä uskoisi olevan saman urheilulajin kuin kun mitä Ekku harrasti, eikä edes samojen nisäkäslajien, ihmisen ja hevosen. Ekku näytti niin pätevältä ja itsevarmalta hevosen selässä. Jopa silloin kun Omppu ei tehnytkään niin kuin piti. Olisin halunnut edes joskus antaa itsestäni samanlaisen kuvan.
"Et sä saa nähdä kun mä ratsastan tai sä pidät mua ihan luuserina", mutisin lopulta ja hinkkasin nenääni takinhihaan. Sitä muka kätevästi kutitti, jotten joutuisi näyttämään naamaani. "Kun sä oot itte niin hyvä..."

Olin kaartanut orin kekselle, jotta hyppäisin alas. Jäin kumminkin kuuntelemaan Chaita ja minun oli pakko naurahtaa. ”Rakas murunen” sanoin hypätessäni alas. ”On aika ko mäkää en osannu. Mut sit nousin selkään ja opettelin kymmenen vuotta, jostain sunki on alotettava.” Avasin kypäräni ja tarjosin sitä Chaille. ”Kokeile vaa, mä lupaan pitää kiinni ja pelastaa sut” sanoin hymyillen kauneintani ja hymyäni. ”Mut jos et haluu ni ei sun oo pakko. Mut haluun silti pusun”

//vaikee jatkaa ko ei tiiä mitä vastataan

Katsoin Ekkua kulmieni alta. Yritin sitten katsoa muka edelleen nuivana sitä klönttiä, jota olin äsken potkaissut, mutta en oikeastaan enää kuullut muuta kuin rakas murunen. Tyrskähdin, koska en voinut olla nauramattakaan, ja tartuin kypärään.
"Eikö mun pitäis pelastaa sua välillä?" kysyin ihan tosissani painaessani kypärän päähäni ja ojentaessani Ekulle hänen kameraansa. Pelotti samalla tavalla kuin silloin ihan pienenä, kun olin ensimmäisen ja ainoan kerran tavannut Paithoonbuathongin ukon.

Silitin Ekun poskea - varmaan viimeistä kertaa, koska pian kuitenkin kuolisin.
"Ymmärräthän sä nyt sitten että en mä kovin monen ihmisen takia tällä lailla uhraisi henkeäni", sanoin hänelle niin kuin se olisi vitsi, ja olin ihan täysin ja sataprosenttisesti tosissani. Painoin vielä yhden pehmoisen suukon hänen huulilleen.

Voi että. Karsinassa sen hevosen selkä oli ollut varmasti matalammalla kuin minun pääni. Kun otin satulasta kiinni, muistin, että ihan varmasti Ekkukin oli äsken kiivennyt hevosen selkään tikapuilla. Melko varmasti siinä kävi niin, että en yltänyt satulasiipiinkään, en edes hipaisemaan, vaikka kuinka kurotin. Melko varmasti se hevonen oli kasvanut kolminkertaiseksi. Työnsin jalkani vastahakoisesti sen jalustimeen. Ei vitsit, ajattelin. Näinkö minun pitää lähteä tästä maailmasta? Olin aina kuvitellut kuolevani edes vähän kivemmassa takissa kuin tämä tallitakki. Vilkaisin vielä Ekkua. Toivoin, että hänellä tosiaan oli jotain taikavoimia, joilla hän saisi hevosen pysymään paikoillaan. Osasin kyllä nousta sen selkään, joskaan en niin kuin tanssija tai ratsastaja, vaan niin kuin... ...joku joka ei osaa muuta kuin jalkapalloa.

Ja kun istuin jo siellä, sen hevosen selässä, aloin nauraa hervottomasti mutta lähes äänettömästi. Pelotti niin sairaasti. Että kuolisin. Että sen hevosen jalat katkeaisivat kun olisin liian painava.
"Ei vitsit, en mä pysty - ei vitsit jos se lähtee - ei vitsit miks yli 130-senttisiä hevosia pitää olla!"

Pidin hevosen ohjeista kiinni ja silitin hevosta. Katsoin kun mies kiipesi selkään ja siirryin lähemmäs Chaita. ”Pystyt sä, ei sulla oo mitään hätää” sanoin ja silitin tätä pohkeesta. ”Mä oon tässä koko ajan ja lupaan ottaa sut kiinni jos putoot. Mut sun tarvii kans tehä vähä töitä et pysyt siellä, joustat mahasta...” siirsin käteni hänen vatsalleen ja katsoin silmiin. ”Mä lupaan että sä pystyt tähä. Mä voin kokeilla sun kaa joku kerta jalkapalloo. Mut en sit osaa yhtää” sanoin ja pidin käteni hänen vyötäisillään. Yritin viedä hänen ajatuksiaan pois ennenkuin antaisin seuraavan käskyn.

”Nyt sun on laitettava Osiris liikkeelle” siirsin käteni reiden kautta pohkeen luo. ”Painat molemmilla pohkeilla ja päästät. Kyl sä pystyt siihe.” Tarkistin vielä Osiriksen olotilan. Tämä tuntui vain seisovan siinä pää alhaalla, jaksamatta innostua mistään. Taputin hevosta kaulalle ja kiitin sitä. Kun pääsimme liikkeeseen, pidin sekä Chaista että hevosesta kiinni ja ohjasin uralle. Osiris onneksi osasi pysyä uralla. ”Noni, kato ny! Hyvin sä osaat. Etkä sä mitään henkees menetä”

Ryhdistäydy, Nitthan! Se ajatus kuulosti ihan äidin ääneltä, ja äitiä on aina toteltava. Aina sua saa odottaa, Nitthan!

Puristin molemmilla käsilläni satulaa ja yritin hengittää. Snorrea sai painaa aika kovaa pohkeillaan, jotta se käveli, mutta Lasselle riitti pelkkä ehdotus. Kokeilin ehdottaa kävelemistä tälle hevoselle. Se riitti sillekin. Tai sitten se vain seurasi emäntäänsä. Ja niin sitä taas istuttiin hevosen tasaisesti huojuvissa askelissa, jotka tuntuivat etäisesti samalta kuin oikein pitkillä puujaloilla mahdollisimman nopeasti yhden Ilarin kesämökillä ryntääminen. Tavallaan rauhoittavalta - mutta myös siltä että alas pääsi vain putoamalla tai hyppäämällä.

"Ai hyvin? Mä oon niinku kakarat markkinoilla talutusratsastuksessa", huomautin. Olisin naurahtanut, jos olisin uskaltanut, mutta yritin säilyä hengissä. Olin vältellyt ratsastamista onnistuneesti jo aika kauan. Huomasin toivovani että siinä olisi Lasse. Ei minulla mikään itsevarma olo ollut senkään kanssa, mutta sentään se oli todistettavasti mennyt ainakin tähän asti aina sinne minne olin sen yrittänyt saada menemään. Tämä hevonen oli juuri äsken laukannut omin päin.

Istu suorassa vaan. Sillä ajatuksella oli Crimiksen ääni, eikä äidin. Yritin totella sitäkin ajatusta.
"Reitalla on tyttö", sanoin yhtäkkiä. "Se on viiden. Tiedäksä sen aivan sai-raan ison mustan hevosen? Mä näin kun se laukkas sillä." Arvaa mitä minä tein viisivuotiaana? Kaatuilin pallon kanssa kaikki housunpolvet pilalle ja ammuin jousipyssyllä ohi maalista yhä uudelleen. Enkä ainakaan osannut laukata edes pikkuruisella ponilla. "Joku kerta me lainataan Lassea niin sä näet kuinka erinomaisesti se osaa arvata oikein että mitä mä yritän käskeä sen tehdä, niinhän na na?"

Jotenkin se oli siedettävämpää joka hetki. Katsoin Ekkua niin pitkään kuin uskalsin, etten putoaisi, ja hymyilin hänelle. Kyllä minä opin vaikka ratsastamaan jos saan olla sinun kanssasi.

Kävelin oikein mielelläni Chain vieressä. Hivuttauduin koko aika vain lähemmäs miestä ja annoin käteni levätä tämän reidellä. Ei se vain ollut liian lähellä - unknow? Ei, ei se ollut. Luotin Osirikseen ihan täysin, ori vain käveli siinä rauhassa, pää alhaalla.

Seuraavan kerran, kun ohitimme maneesin oven pysähdyin ja käännyin täysin miehen puoleen. Ori oli pysähtynyt myös. Vaihdoin toisen käteni tämän reidelle ja avasin suuni. ”Haluisiksä lähtee ihan vaan kävelee maastoon? Jos heitetään satula pois ja hypätään molemmat selkään, mä voin istua edessä.” Olin ihan vakavissani, ja mielessäni kävi että ihan vain pikkulenkki. Minulle tarvittaisiin kypärä kyllä, mutta sen saisi varmasti tallista haettua. ”Ei oo pakko, mut voidaan me kävellä kyllä tallinkin eteen, niin et sä oot siellä” hymyilin.

Toivoin syvällä sisimmässäni, että mies tulisi yöksi luokseni. Halusin päästä sänkyyn tuon kanssa. Halusin kovasti hänen lähelleen, niin että välissä ei olisi miljoonaa vaatekerrosta - vain pari. Halusin hänen huulinsa omiini todella kovasti. En osannut enään ajatella muuta.

Ai että maastoon? Mutta enhän minä ollut ollenkaan masentunut, ja vaikka olisin ollutkin, en usko olevani ollenkaan itsemurhaan taipuvaista tyyppiä. Ravistelin nilkkojani sen verran, että sain karistettua jalustimet jaloistani ja purin huultani, vaikka siitä oli huomautettu jo töissäkin. Ei saa. Näyttää hirveältä kun nahka kuoriutuu.
"Luuletsä että mä selviytyisin siitä hengissä?" kysyin Ekulta ja katsoin häntä vakavana hetken ennen kuin laskeuduin hevosen selästä. "Koska sä et saa mitään jos mä kuolen", naurahdin. "Me ei olla naimisissa, eikä mulla ole edes henkivakuutusta, eikä mitään perittävää vaikka oltaisiinkin."

Tavoittelin Ekun kättä vetääkseni hänet siitä lähemmäs ja laskeakseni sen sitten olkapäälleni. Puristin häntä vyötäröltä ja suutelin varovasti.
"Kyllä mä tuun sun kanssa mihin vaan", sanoin hänelle hiljaa, ja niin minä menisinkin. Vaikka hirvittäisi. Ja ai kuinka hirvittikin.

Vastasin Chaille hymyllä. ”No avaappa toi ovi ni mennää tallii. Ja sit taukotupaa, mä oon jäässä” sanoin ja osoitin maneesin rytisevää ja jylisevää ovea. Pidin hevosen ohjista toisella kädellä kiinni ja toisella tömäytin miestä pepulle tämän mennessä ohi. Hymyilin ilkikurisesti ja laskin käteni taskuun.

Ulkona oli kylmä ja pimeä. ”Mun tarvii oikeesti hakee tälle heijastinliivi. Ei tota nää täällä” sanoin ja naurahdin kun täysin musta hevoseni melkein hukkui pimeyteen.

Avasin kiltisti maneesin oven Ekulle ja hevoselle.

"Hevosia sitä vaan puetetaan ja itse jäädytään", huokaisin pihalla. Vaikka kyllä minä oikeasti käsitin mitä varten heijastinliivi täytyisi hakea. "Ihan niinku Max... Vaikka ei sen hevonen oo varmasti edes ulkona tällä säällä. Mulla on huivi, otakko? Ja piponkin mä työnsin kyllä tas - ei vitsi jos se putos - hei on täällä pipo!"

Seuraavaksi avasin tallin oven. Ai että kuinka lämmin siellä muka oli pihalta tultaessa, vaikka oikeasti tallissa oli aina kohtalaisen viileää.
"Vaikka sä voisit tulla meille niin kyllä mä kuule lämmittäisin sua", ehdin sanoa ja vielä hymyilläkin väärällä tavalla ennen kuin löin silmät teevatien kokoisina käden suuni eteen. Tosi hyvä juttu Chai. Tuo kuulosti ihan siltä että kohtelet tyttöjä kauniisti, ihan siltä kuulosti että olet turvallinen ja luotettava henkilö. Tosi hienosti valittu äänensävy ja kaikki. "Anteeks, en mä tiedä miks mä niin sanoin", mutisin heti perään käteni takaa. "Mä yritin kysyä että tuutteks te Nasun kaa syömään pitsaa filtin alle soffalle sitte myöhemmin ja, en mä tiedä, voittamaan mua Markuksen Tekkenis. Mut se kysyminen nyt sujui niin hyvin että..."

Kieltäydyin kohteliaasti Chain tarjouksesta ottaa huivi ja pipo. Ei minun nii kylmä ollut, vaikka pakkasta oli varmasti melkein kymmenen astetta. Katselin kulkiessamme maahan ja lämmitin leukaani takkini alla.

Tallissa laskin hevosen karsinaan ja jäin itse seisomaan hetkeksi ovelle. ”Teille? Voinhan mä, mikäs siinä” sanoin ja hymyilin. Katsoin Chaita silmiin ja astuin karsinaan. Riisuin hevoselta sidepullit ja satulan ja pujotin riimun takaisin päähän. Kaivoin vielä pitkäharjaksisen harjakassista ja lähdin harjaamaan Osirista läpi kaulalta alaspäin. Osiris seisoi siinä ja hamuili vesiautomaattia. Annoin hevoselle tilaa juoda ja peruutin askeleen taaksepäin. Käännyin ympäri ja laitoin käteni miehen vyötäisille. ”Mun oli oikeesti ikävä sua.” Olin ihan vakavissani, sillä olin meinannut juosta Chain perään, kun tämä lähti jouluaan viettämään.

Omppu oli kiltti taas, ja kun se oli karsinassan, se oli palautunut myös normaalin kokoiseksi silmissäni. Se oli eri hevonen siinä pienessä tilassa kuin maneesissa, missä sillä oli mahdollisuus tehdä vaikka mitä hurjaa. En minä sitä silti yksin lähestyisi, kun se oli niin musta ja hurjannäköinen. Kuvittelin miten koskisin siihen, ja miten siitä tarttuisi sormiini jotain mustaa ja öljymäistä, ja miten se alkaisi levitä niin kuin peili kun Nemo koski siihen Matrix-elokuvassa ja -
Pudistin päätäni. Hevonen alkoi juoda. Minun Ekkuni perääntyi sen luota minun luokseni karsinan ovensuuhun, ja minä niin mielelläni halasin häntä ja nuuhkin salaa hänen hiuksiaan. Haistoin tupakan, hevosen ja jonkin kai omenamaisen, joka saattoi olla shampoo.

"Mullakin oli ikävä sua", sanoin niin kuin tallille tullessanikin, ja tarkoitin sitä ihan yhtä paljon kuin silloinkin. "Mä olisin niin mielelläni ottanut sut mukaan sinne, mutta eihän nyt ihmistä voi pyytää pilaamaan jouluaan jossain vieraassa paikassa." Hymyilin Ekulle. "Äiti olis kyllä tykänny. Mutta Yen olis pakottanu sutkin leikkimään muovieläimillä." Ai kun olisitkin ollut meidän kanssamme leikkimässä viidakkoa muovieläimillä... Minua ei yhtään haitannut, että Yenin viidakossa norsut, gorillat, kirahvit, lehmät, pingviinit ja kaikkia muita paljon isompi Sleich-hevonen asuivat sulassa sovussa keskenään. Minua haittasi se, etten paljoakaan uskaltanut tekstailla, kun pelkäsin että kyllästyt...

Halusin sanoa, että en halua olla ilman sinua.
Se olisi varmaan ollut takertuvaa ja ahdistavaa.
Sen sijaan siis vain katsoin Ekkua silmiin ja toivoin kai, että hän osaisi lukea ajatuksia. Ja aloin vähän jännittää, mitä mieltä hän mahtaisi olla vaappuvasta pienestä sohvapöydästämme, keltaisesta eteisestämme ja siitä, että minulla ei oikeastaan ollut huoneessani huonekaluja.

”Sun äitis ressaa mua ihan sikana. Mut voin kuvata et rakastan sun siskoos jo nyt!” Sanoin ja räpäytin silmiä. Oli ihanaa olla siinä kiinni ihan paikallaan, vaikka toisessa kädessä oli harja ja varmasti haisin hevoselle. Silti, juuri siinä oli mukavaa. Kuuntelin tallin ääniä ja kun Osiris lopetti juomisen, käännyin ympäri harjatakseni sen loppuun.

”Mut tarvisko mun käydä vaihtaa vaattet ja pikapikasuihkussa? Mä haisen ihan hevoselta ja Markus ei varmasti tykkäis” sanoin ja katsahdin mieheen. Jatkoin sukimista ja muistin tarkistaa vuohiset, Osiriksen nivuset ja kainalot. Juurikaan ei ollut hikeä, mutta ehkä olisi silti parempi heittää huopa selkään. Ihan hetkeksi.

Aloin stressaamaan kaikkea - omaa hajuani, vaatetustani, tahattomia eleitä ....