Ekun ja Osiriksen muutto

Avasin autoni oven ja vedin avaimet virtalukosta. Takapenkki oli täynnä uuden hevoseni tavaroita ja vain satula ja suitset olivat kopassa. Hevosen kuljetuskoppa oli kiinnitetty autoni peräkoukkuun ja hevonen sen sisällä oli koko matkan ajan ollut rauhoitettuna. Ihan vain varmuuden vuoksi, sillä matka oli ollut pitkä Amerikasta Suomeen ja vielä uudelle tallille. Tämä oli edellisen omistajan toive, enkä pistänyt vastaan. Nousin autosta ja laitoin kuljettajan oven kiinni. Vilkaisin ympärilleni ja olin todella hukassa. Tallirakennuksen tunnistin - ehkä. Kävelin kuljetuskopan luokse ja laskin tottunein ottein rampin alas ja avasin hevoselle vapaan tien. Kävin vielä sisäkautta irroittamassa riimunnarun solmusta ja Omppu käveli uljain ja varovaisin askelin alas kopista. Musta, kiharaharjainen ori oli varmasti kauneimmasta päästä, mitä olin itse koskaan nähnyt. Riimunnarusta kiinni pitäen, annoin hevosen herätä todellisuuteen ja totutella uuteen ilmaan.

Omppu oli hiukan maanisen oloinen, mikä varmasti johtui rauhoittavan vaikutuksesta. Vaikkei lääkettä oltu annettu paljoa, vain sen verran että hevonen ei prostestoisi ja katkoisi jalkojaan, oli matka silti ollut rankka. Osiris ravisti kuljetuksen jäljet karvoistaan ja haisteli ilmaa. Korvat hakivat jotain tuttua ääntä, sitä löytämättä. Hieman hätääntyneen näköiset silmät tavoittivat lopulta porkkanan kädestäni ja turpa laskeutui hitaasti. Ompun rouskuttaessa porkkanaa, minä irrotin kuljetussuojat oriilta. Heitin suojat koppaan ja katselin hieman jo hätääntyneenä paikkoja. Mitä jos en löytäisikään tallia? Mitä ihmettä tapahtuu jos laitan hevosen vahingossa väärän karsinaan? "Ei hiton hitto, mitä me tehdään?" kysyin oriilta ja toivoin ihmettä.

Kuulin auton ääntä parkkipaikalta. Kurkistin uteliaana, että kuka sieltä tulisi. En tunnistanut autoa, enkä hevoskuljetusvaunuakaan. Päätin silti mennä katsomaan. Kävellessäni autoa kohti näin, kun nainen oli päästämässä hevosta kuljetuskopista. Vau mikä hevonen. Ihastelin kauempaa ja päästessäni puhe-etäisyydelle tervehdin naista iloisesti: "Moi, mä olen Kirstu. Onpa sulla upea hevonen. Voinko mä auttaa sua jotenkin?"

Ilahduin Kirstuksi esittäytyneen naisen tulosta melkein liikaankin. Pidin silti itseni kurissa ja hymyilin ystävällistä ja tuttua hymyäni. ”Moi, mä oon Ekku. Kiitos, Omppu on ihan uusi. Joo, itse asiassa voit, oon ihan pihalla. Me ollaan uusia asukkeja enkä tiedä missä Ompun uusi karsina on” naurahdin viimeisen lauseen lopussa. Olin sitonut tummat hiukseni vaaleine latvoineen nutturalle päälaelleni ja ruskeat nappisilmäni katsoivat naiseen. Käänsin Omppu hiukan, jotta saisin paremman kontaktin Kirstuun. Hevonen seisoi paikallaan todella äimistyneen näköisenä - edelleen lääkkeissä. Korvat höröllä Osiris tuntui vain olevan siinä, ei juurikaan reagoinut mihinkään. Minä laitoin oikean käteni hevosen kaulan alta ryntäisiin ja rapsutin oria. ”Olen saanut sähköpostin ja ilmeisesti koti olisi oritallissa karsinassa 4. Osaisitko auttaa?” Katsoin odottavasti ja toiveikkaasti Kirstuun ja hymyilin varovaisesti. Normaalisti olisin tarjonnut tutustuessa kättäni tervehdykseen, mutta huumattu hevoseni vaati melkein kokonaan huomioni enkä uskaltanut jättää sitä kauemmas kuin oli pakko.

"Tervetuloa vaan tänne Hukkasuohon. Joo, osaan auttaa. Oritalli on tuon isomman tallin takana, tuolla", Selitin innoissani ja osoitin kädelläni tallia. "Voin lähteä näyttämään sen karsinan jos haluat. Voin myös esitellä muutenkin tätä paikkaa", ehdotin Ekulle hymyillen.

”Olisi tosi kiva! Mielellään” hihkuin ja hymyni vain leveni. ”Mennään vaan talliin rauhassa, Omppu voi toimia vähän hitaalla” naurahdin Kirstulle, mutta salaa mielessäni säälin hevosta ja pelkäsin sen jättää yksin. Napsautin autoni ovet lukkoon. Ori otti tästä vähän itseensä ja käänsi päänsä auton suuntaan. Rapsutin vielä oria ja lähdimme tuon naisen kanssa kävelemään kohti oritallia. ”Onko sullakin hevonen täällä vai?” Kysyin matkalla ja käänsin hiukan päätäni naiseen päin. Pidin kuitenkin tarkkaa oria silmällä ja riimunnarusta kiinni. Vaikkakin naru oli aika löysällä, että Osiris sai liikkumavaraa.

"Okei", vastasin hieman kysyvällä ilmeellä. Lähdimme kävelemään kohti oritallia. "Joo, itseasiassa mulla on kolme hevosta täällä, kaks tammaa ja yks ori. Se ori asuu tuolla oritallissa myös. Nyt se kyllä taitaa olla jo tarhassa. Niin joo, niiden mun hevosten nimet on siis Twisti, Khal ja Spitti", selitin tohkeissani. Pian saavuimmekin oritallin ovelle. Avasin tallin oven. "Spitin karsina on tää eka vasemmalla ja Ompun karsina on sitten tuo neljäs vasemmalla", selitin Ekulle hymyillen.

Olin kuunnellut tarkkaan punatukkaisen naisen kertomusta tämän hevosista. Hymyilin, kun Kirstu näytti Ompun paikan ja kiitin. Nainen jäi vielä laittamaan ovea meidän jälkeen kiinni, joten pääsimme Ompun kanssa karsinaan jo sisään, kun nainen asteli luoksemme. Seisoin karsinassa orin vieressä ja hymyilin säälivästi. ”Entinen omistaja vaati, että Osiris rauhoitettaisiin matkan ajaksi” sanoin ja pujotin riimun pois hevosen päästä. Ori seisoi paikoillaan ja pää roikkui alhaalla. ”Nyt oma sydämeni särkyy jättää se tänne. Vaikkakin pitäisi alkaa pian heräilemään tokkurasta” jatkoin. Rapsutin uutta oriani kaulta ja katsahdin naiseen varovainen hymy kasvoilla. Kävelin kuitenkin naisen ohi ulos karsinasta ja suljin oven. Jäimme naisen kanssa kumminkin vielä katsomaan oria. ”Ostin Ompun juuri. Hitto on hevonen nätti” kerroin ja hymyilin Kirstulle.

"Voi toista. Oliko sillä pitkä matka?", kysyin Ekulta. "Ei hätää, turvallisinta sen on heräillä täällä karsinassaan", lohdutin naista. Naisen kehuessa hevostaan en voinut muuta kuin olla samaa mieltä: "Se on kyllä todella kaunis". Ihailin itsekin Omppua. "Tuolla tallin päässä oikealla on muuten satulahuone, jonne voit viedä sen kamat. Satulahuonetta vastapäätä on pesukarsinoita", selitin naiselle ja jatkoin hymyillen: "Voin auttaa sua niiden kamojen kanssa, sen jälkeen voitaisiin mennä vaikka tallitupaan keittelemään kahvia, tiedä vaikka törmäisimme muihin tallilaisiin."

”Omppu pääsi viime yönä Suomeen. Tuli Amerikasta asti” vastasin naiselle. ”Niin, olet oikeassa, mukavampaa täällä on.” Katselin edelleen oria, joka hitain liikkein siirtyi juomaan. Kirstun mainitessa satulahuoneen, käännyin naiseen. ”Olisi todella kilttiä, kiitos!” Hihkaisin. ”Tavarat on autossa, käydään hakemassa. Kahvihammasta alkaa kyllä kolottamaan, olen ajanut yksin niin kauan! On tosi kiva päästä rentoutumaan, kun ei tarvitse jännittää liikennettä tai hevosta” sanoin ja hymyilin.

"Wou, no siinä on kyllä pitkämatka. Niin hevoselle kuin ihmisellekin", vastasin yllättyneesti. "No lähdetäänpäs sitten", totesin reippaana ja jatkoin: "Joo, olet kyllä tauon ansainnut. Tuolla kun on niin huono ajokelikin, kun on liukasta ja pimeääkin". Pian saavuimmekin takaisin Ekun autolle. Katselin, kun Ekku alkoi etsimään tavaroita. Minä olin jo valmiina kädet ojossa ottamaan tavaroita vastaan.

Kaivoin takapenkiltä Ompun säälittävän pienen harjakassin, jolla on tarkoitus vain päästä alkuun. Laskin sen auton viereen maahan. Autosta nostin vielä naruriimun ja kevyt- ja toppaloimen. Ojensin nämä Kirstulle joka jo odottelikin tavaraa. ”Kiitos tosi paljon kun jaksat auttaa, olisin varmaan ihan hukassa ilman sinua” naurahdin ja suljin auton oven. Kävelin sulkemaan hevoskärryn liuskan. Nostin vielä kärrystä oven kautta satulan ja suitset ulos, sekä orille tutulta tuoksuvan vanhan huovan. ”Tämä on vanhalta tallilta. Ainakin oma koirani vaati aluksi tuttua tuoksua, ehkä Ompullekin tekee ihan hyvää haistaa tuttu paikka ainakin aluksi. Heitetään tämä vielä karsinaan?” Kysäisin kun lähdimme kulkemaan naisen kanssa takaisin talleille.

On ihanaa kuunnella musiikkia ja kävellä. Kotoani on aikamoinen matka tallille, joten ehdin aina kuunnella vaikka kuinka monta kappaletta kävellessäni. Sen vuoksi kai kyllästyinkin niin nopeasti niihin muutamiin lauluihin, joita olin puhelimeeni ladannut. Onneksi oli Youtube - siitä huolimatta, että joka biisiä edelsi mainos, ja että näyttöä ei voinut sammuttaa ilman että musiikki katkesi. Sinä iltana Youtube oli ehdottanut minulle muunmuassa The Rasmusta, Sunrise Avenueta, Poets of the Fallia ja muuta sellaista, mitä en oikeastaan kuuntele, mutta jotka tunnistin kyllä, koska kuuntelen paljon radiota. Sitten alkoi tulla ulkomaalaisten tekemiä biisejä. Niitä en tuntenut. Paitsi yhden, radiosta, mutta en sitäkään nimeltä. Se soi vielä kun kävelin tallin pihaan, enkä malttanut lopettaa kuuntelemista ihan vielä - en ainakaan ennen kuin saisin kiinni nuo kaksi hahmoa, jotka kävelivät tallillepäin... ...toinen oli Kirstu... ...toisen täytyi olla Crimis.

"Come along now, come along with me
Come along now, come along and you'll see
What it's like to be free"
En osaa laulaa, en oikeasti yhtään, mutta se ei yhtään haittaa. Lauloin silti vähän Kirstulle sitä tuntemattoman nimistä biisiä ennen kuin maltoin ottaa nappikuulokkeet korvistani ja haparoida takustani puhelinta sammuttaakseni musiikin painamalla nappia. Minusta se oli oikein hyvä tervehdys sellaisella hetkellä, kun saa kaverinsa käveltyä kiinni tallin ovilla.

Se toinen, joka oli Kirstun seurassa kantamuksia sylissään, ei kuitenkaan ollut Crimis, niin kuin olin hetken luullut. Onneksi olin päättänyt katsoa ensin ja ja halata vasta sitten, vaikka yleensä teen päin vastoin. Myös hyvä tervehdykseni alkoi tuntua heti vähemmän hyvältä. Mitähän nyt pitäisi sanoa, niin että antaisin itsestäni edes vähän normaalimman vaikutelman? Oma nimi varmaan? Käteni lennähti haromaan hiuksiani niin kuin itsestään.

"Sori, sori, mä luulin että säkin oot yksi mun kaveri. En mä nyt muuten olisi - mä oon Nitthan Chai, mä oon oikeasti ihan normaali", sanoin tälle tuntemattomalle ihan varmasti posket punaisina, ja yritin kai nauraa tai jotain. Olisi kai pitänyt kätellä, sehän kuului asiaan, mutta kun tuolla toisella oli kädet yhtä täynnä kuin Kirstullakin. Kättelemisen sijaan kurotuin avaamaan heille tallin oven. "Mikset sä estänyt mua?" kuiskasin vielä Kirstulle tahallisen kuuluvasti.

"Eipä mitään, mukava olla avuksi", vastasin naiselle hymyillen. "Joo, heitetään vain. Siitä on varmasti apua Ompulle", totesin iloisesti. Kävellessämme talliakohti kuulin tutun äänen. "Ai, moi Chai! Kaunis laulu", tervehdin nauren (sillälailla ystävällisesti). Chai avasi meille oven. "En mä kerennyt, enkä ois halunnutkaan keretä", vastasin nauraen Chaille.

Yritin kovasti salata hymyäni miehen laulaessa. Olihan se aika kamalaa kuunneltavaa, mutta jätkä veti niin tunteella! ”Moi vaan, mä oon Ekku. Normaali minäkin!” Sanoin enkä vain voinut enää pidätellä nauruani. Ruusunpunakat huuleni olivat levenneet nyt jo melkein äänekkääseen nauruun ja mielessäni pahoittelin, ettei käteni olleet vapaat.

Päästyämme kantamuksista eroon ja palattaessa Ompun luokse, halasin tiukasti huopapeiton palasta syliini. Olin todella huolissani orista, vaikka tiesin että kaikki kuului asiaan ja kaikki oli ihan oikeasti hyvin. ”En minäkään osaa laulaa. Olen aivan täysi nolla siinä hommassa” sanoin Chaiksi esittäytyneelle miehelle. ”Kovasti silti yritän!” Ehkä jo vapaampana, käänsin katsettani mieheen päin. Vai poikaan? Voi kamala, en minä tiedä.

Päästyämme karsinan luokse, avasin hiljaa oven ja tervehdin oria. ”Hei muru, joko jaksat herätä?” Musta friisiläinen oli asettautunut makuulle, eikä noussut vaikka astuin sisään. Ori käänsi kyllä päätään ja katsoi minuun jo selvästi virkonneenpana. Polvistuin orin eteen, välittämättä kaksikosta takanani. ”Toin sinulle jotain tuttua” sanoin ja asetin huovan sylistäni orin eteen. Osiris haisteli kankaan palasta ja tunnisti hajun, sillä hevonen rupesi ’nyökkäilemään’ päällään. ”Noin! Hyvä poika” sanoin rauhallisella äänellä ja silitin oria turvasta.

No niin - siinä se sitten oli. Varmasti maailman söpöin tyttö. Hän supisti vähän suutaan ensin, mutta kun hän sitten nauroi, eihän hänestä olisi enää halunnut siirtää katsettaan.
"Miten niin säkään et osaa laulaa", ihmettelin hyvin vakavana Ekulle painottaen säkään-sanaa. "Kuka muu ei muka osaa?" Sitten minun oli jo pakko vähän nauraa. Minulla ei oikeastaan ole pokerinaamaa.

Käännyin äkkiä Kirstun puoleen, kun Ekku ohitti minut ja käveli peremmälle talliin. Minun oli kerrottava välittömästi ja yhteen hengenvetoon hänelle ainakin siitä, että olin mennyt tässä eräänä päivänä kevyttä ravia ihan oikein - niin ja että olin laittanut parvekkelle jouluvaloja ja Markus oli sanonut että se näytti ihan mainostaululta nyt, ja että äiti on tulossa --

Sekava uutiskatsaukseni katkesi kun näin Ekun pujahtavan johonkin karsinaan. Kurkistin sisään, koska luulin karsinaa tyhjäksi. Siellä makasi musta hevonen. Keilläkin on musta hevonen. Tällä oli tosin paljon isompi pää ja paksummat jalat. Olikohan tämä hevonen sitten poika? Tai ehkä se oli vain eri rotua. Koskahan olin viimeksi nähnytkään sen Kein..? Lopeta, Chai!

"Onks toi kipee?" kuiskasin Kirstulle. "Vai miks sen silmät on tolleen? Miks se tekee noin?"
"Onkse sun?" jatkoin kyselemistä seuraavaksi Ekulta, tosin mahdollisimman hiljaiseen äänellä, koska se musta hevonen ei näyttänyt minusta mitenkään liian terveeltä. "Miks se makas? Hei mä toin niitä keksejä joissa ei oo ollenkaa niitä pahoja, tuu säki Ekk-- vai pitääks tota hevosta vahtia kun se on tolleen? Kannanksmä jotain?"

Elehdin käsilläni ja olemuksellani vaisusti satulahuoneen suuntaan. Muilla oli loimia ja vaikka mitä: sinnehän ne kuuluivat. En ollut oikeastaan koskaan ollut oritallin satulahuoneessa, mutta sen täytyi olla se ainoa huone siellä perällä.

Hymyilin Chaille ja vastasin: "Ei se ole kipeä, vähän tokkurassa vain. Se on rauhoitettu, koska se tuli Amerikasta asti". Hymähtelin Chain innokkaalle mutta huolestuneelle kysymystulvalle. Chain elehtiessä satulahuoneen suuntaan päätin itsekin alkaa valumaan huonetta kohti.

Pidin katseeni tiukasti orissa, mutta selitin asiat Chaille. ”Osiris tuli Amerikasta asti. Ostin pojan sieltä” käännyin mieheen päin ja hymyilin tämän huolehtivaisuudelle. ”Parasta hevoselle on juuri nyt tässä” sanoin ja silitin oria kaulalta. ”Omppu ei tarvii mitään, vain aikaa että lääkkeen vaikutus lakkaa.” Nousin ja puristin purut pois jaloistani. ”Tuo huopa vain tuoksuu vanhalta tallilta, joten ajattelin että se auttaisi” hymyilin ja katsahdin vielä hevoseen. Ori makasi siinä ja leikki huovan palasella. Minä hymyilin ja Kirstun ja Chain liikkuessa satulahuoneeseen päin, käänsin hevoselle selkäni ja astuin ulos karsinasta.

Suljin oven salvan ja käännyin kaksikkoon päin. ”Keksejä? Kuullostaa hyvältä! Ja mainitsitko sinä kahvista jotain?” Osoitin viimeiset sanat Kirstulle ja yritin karistaa huolen hevosesta pois. Hymyilin nyt leveästi ja minusta tuntui, että silmistäni silti paistoi aito huoli, mutta myös aito ilo. ”Olen todellakin tauon ansainnut!” Hihkaisin kävellessämme.

Amerikasta asti? Rauhoitettuna? Tarvikohan hevonenkin passin, kun se reissasi? Millähän niitä tuotiin? Voiko hevosen laittaa lentokoneeseen? Paljonkohan sellainen lysti maksoi? Vai tuliko se laivalla? Miksi? Eikö Suomessa ollut tarpeeksi hevosia? Päässäni risteili hirveä määrä kysymyksiä, mutta sen sijaan että olisin ladellut niitä, siristin vähän silmiäni jotta ne pysyisivät ihan ajatuksen tasolla. Olisihan tässä aikaa. Päässäni soi kolmatta päivää putkeen Would You Love a Monsterman, ja viheltelin sitä kävellessäni. Ohi kävellessäni kuljetin kättäni satulahuoneen viereisen aution karsinan kaltereita pitkin. Minun oli pakko osua jokaiseen kalterinpuolaan.

Sitten oli hyvä avata muille seuraava ovi - satulahuoneen ovi. Moiskautin ilmaan pusun Kirstua kohti - monen metrin päästä tietenkin - ja suoritin sitten hovikumarruksen. "Sä sitte joudut keittään kahvia. Mä en kuulemma osaa", sanoin hänelle ja leikin ovella heiluttelemalla sitä käsieni välissä puolelta toiselle.

"Sä tulit hyvänä päivänä, Ekku. Meillä on ollu viikon vaan jotain sikapahoja kaneliässiä siellä. Nyt mä toin oikeita keksejä." Olisin halunnut taukotupaan ja äkkiä, mutta mitäpä minä siellä yksin tekisin? Pystyin jo melkein maistamaan ne keksit - ja sitä paitsi siellä olisi radio, ja sen avulla pääsisin korvamadostani.
"Hei - täähän on paljo siistimpi kun uuden tallin satulahuone! Mä en ainakaan sitte yhtään tiedä, mihin noi kaikki kuuluu laittaa... Kirstu, onks täällä jotkut nimetyt paikat vai miten - ratsastaksä Ekku kilpaa? Arvaa, mä en osaa mitään kun mä oon ollu täällä vaan jotain kaks kuukautta."

"Joo, kahvia saa tallituvassa aina", vastasin Ekulle hymyillen.
Naurahdin Chain lentosuukolle ja hovikumarrukselle. "Joo voin mä keittää, jos siellä ei oo valmiina". "Tossa on ekku näköjään tyhjää tilaa, ne on varmaan Ompun varusteille tarkotettu.. Oho niihin onkin laitettu jo Ompun nimikyltti valmiiksi", selitin osoittaen satulahuoneen tyhjiä hyllyjä ja naulakoita.

”Oi! Onpas kiva” hymyilin aidosti iloisena. Laskimme tavarat Ompulle osoitetuille paikoille ja käänsimme suunnan kohti taukotupaa. Matkalla kerkesin ensimmäistä kertaa katsoa kunnolla kaksikon ulkonäköä. Punatukkainen nainen oli todella nätti ja mielessäni asetin hänet top20 joukkoon. Mutta Chai. Tuo hymy sai auringonkin kalpenemaan. Mustat hiukset näyttivät olevan sopivasti sotkussa ja asetin kyllä hänet kärkilistoille. ”Niin, en kilpaile. Mutta tarkoitukseni olisi Ompun kanssa lähteä kokeilemaan koulu-uraa. Ori on kyllä niin tanakassa kunnossa, että alotetaan ylimääräsen painon pudotuksesta!” Naurahdin. Olin ihan unohtaa kysymyksen. Miehenalun kertoessa olevansa aloittelija, vilautun kauneimman hymyni. ”Jostainhan se on aloitettava. Mutta hevoset kyllä vievät sydämen jos annat niille sen!” Sanoin ja katsahdin Chaihin. ”Osaatko paljon hevosista? Siis ihan käytännön ja teorian asioita” kysyin rupattelusävyyn. ”Entä sinä Kirstu? Varmaan osaat jos omistat kolme vai neljä hevosta!”


Täysin automaattisesti matkalla taukotupaan avasin nutturani ja annoin ruskeiden hiusten valahtaa vaaleine latvoineen alas. Muutaman kerran kädellä suittuani, keräsin hiukset takaisin ylös sotkuiselle nutturalle ja laskin käteni.

Mitä siihen nyt voisi sanoa tekemättä itsestään naurettavaa? Että osaanko paljon? Siis minä? Huomasin taas rapsuttavani niskaani sormillani, ihan vain laittaakseni kädet johonkin kai. Aloin huojua oven mukana puolelta toiselle, enkä keksinyt mitään sellaista vastausta, jolla olisin voinut kiertää sellaisen kysymyksen. Minun piti sanoa, että en oikeastaan osaa mitään, mutta että aina välillä joku ehti opettamaan minua. Oikeasti taisin kuitenkin sanoa ennemminkin jotain tällaista:
"En mä osaa mitään. Kirstu osaa onneks kaikkea. Mä saan välillä ratsastaa sen yhdellä hevosella, ja joskus yhdellä toisella. Kaikki yrittää opettaa mua ratsastamaan, mutta mä en op - mä oon ehkä vähä tyh - tai siis mä pelkään vähä. Se on toisessa tallissa se taukotupa."
Taisin vielä nauraakin, tai ainakin hymyillä niin kuin vähäjärkinen.

Sillä kertaa en kävellytkään ensimmäisenä, enkä ehtinyt aukomaan ovia, vaikka minusta tuntui, että minun olisi kuulunut. Sen sijaan pidin jotenkin automaattisesti silmällä miten se Ekku avasi hiuksensa. Siinä oli paljon pitkää tukkaa. Ties monettako kertaa sinä päivänä olin ajattelemaisillani äitiä ja sitä miten hän oli minun ikäisenäni naimisissa, niin kuin kai minunkin olisi jo kuulunut, mutta - mutta sitten pudistin määrätietoisesti päätäni ajatukselle ja yritin tavoitella Kirstun kättä. Kai minä ajattelin, että siitä tulisi jotenkin parempi mieli. Tai siis - kenelle ei tulisi?

Ulkona oli helpompi hengittää ja toimia niin kuin normaali ihminen. Tai ehkä veri vain kiersi aivoihinikin asti aina silloin kun kävelin vähän. Pystyin olla murehtimatta. Hymyillä niin kuin normaali ihminen. Jutella. Eikä se haitannut, että uusi talli taukotupineen oli ihan oritallin vieressä. Kai minä tarvitsin vain vähän happea.
"Mulla ei oo ikinä ollu omaa lemmikkiä, ei varsinkaan hevosta. Mut mulla on Markus. Sitäkin pitää lenkittää, eikä se oo sisäsiisti... Mut hei. Kirstulla on villihevosia - tuolla on se taukotupa - sä Kirstu opetat mustakin vaikka kuinka hyvän hevosenkouluttajan vielä tässä... Ai mutta vähän se sun Omppu on musta. Kalteritkin näytti harmailta!"

"Voi, Chai. Kyllähän sä osaat. Luota vaan ittees", sanoin Chaille joka väitti ettei osaa mitään. Tartuin Chaita kädestä.
"Vain yksi villihevonen, Khal", korjasin Chain väittämää ja jatkoin hetken päästä: "En mä oikein ole ajatellut, että osaanko, mutta kaippa, kun olen Spitin kasvattanut, Khalia koulutan ja yksi Matokin on tulossa kasvatettavaksi".

Saavuimme taukotupaan ja siirryin heti keittämään kahvia.

Taukotuvan ovesta astuessa sisään, tokaisin ”hevosista oppii yllättävän helposti kaikkea. Mun ukki on opettanu mua jo ennenko osasin kävellä!” Kirstun keittäessä kahvia, minä istuuduin sohvan reunalle. Istuin ikäänkuin puoliksi jalkojeni päällä ja nojasin käsinojaan. Katselin kuinka Kirstu tottunein ottein kaivoi kahvivärkit esille.

”Osiris on friisiläinen, joten sen kuuluu olla musta” naurahdin Chain kehuille ja käännyin katsomaan tätä silmiin. Hymyilin ystävällisesti. ”Mutta kiitos kumminkin, voit tulla kertomaan sen itse joskus pojalle.” Kohensin asentoani ja huomaamatta oikealla kädellä silitin vasenta käsivarttani. Katselin ympärilleni. ”Onpas täällä kotoisaa.”

Kun Kirstu laittoi kahvia, minä istuin sohvalle, laskin reppuni lattialle ja kiskoin sieltä keksipaketin. Avasin sen ja laitoin pöydälle. Mielessäni kävi, että kyllä nyt edes vieraiden aikana pitäisi laittaa keksit lautaselle: ei Ekun tarvitsisi tietää, että täällä kaiken ruuan kimppuun käydään kuin nälkäinen susilauma. Että nopeat syövät, hitaat eivät. Toisaalta eihän Ekku olisi enää seuraavalla kerralla vieras, kun palaisi, eikä kukaan kyllä sitten enää muistaisi laittaa keksejä lautaselle... Yritin samalla muistella, kuka oli Mato, mutta totesin että enhän minä vieläkään osaa kuin puolet hevosten nimistä.

"Vai kotoisaa", hymähdin. Joku oli taas vääntänyt radion varmaan Loopille, koska sieltä tuli High Hopes. Sehän on joka toinen biisi Loopilla. Se on ihan hyvä kappale.
"Ei täälä normaalisti oo tällasta. Mä en tiedä missä kaikki on... Yleensä kun mä tuun, täällä on aina jotain meneillään. Mutta ei täällä oo yksinkään kauheeta. Mä tykkään selata noita valokuva-albumeita. Esimerkiks toi Kirstu ja moni muukin on käyny täällä niin kauan että se on jo vähän kun perhealbumia selais, kun lapset kasvaa aikuisiksi kuvissa ja silleen. Ja on meillä pelikortitkin, mutta kun mä häviän aina..."

Panin merkille, miten Ekku silitti omaa käsivarttaan. Minä teen niin kun minua pelottaa. Välillä tietoisesti. Useammin varmasti tietämättäni. Kahvipannusta kuului köhimistä, ja taas minä huomasin kaivelevani varpaillani mattoa niin että lopulta sen reuna jäisi pystyyn, vaikka Crimis oli minua jo sata kertaa kieltänyt. Oli jotenkin vaikeaa istua siinä, koska kai minun olisi pitänyt ottaa jokin kauemmin tallilla käyneen rooli ja esitellä paikkoja ja kertoa käytännöistä tai jotain, mutta kun en itsekään tiennyt juuri mitään. Kai siinä olisi ollut asiallista käydä läpi se, miten kenttää sai käyttää, missä sai ratsastaa maastoon mennessään, koska hevoset ruokittiin ja muu sellainen, mistä minulla ei ollut aavistustakaan. Katsoin Kirstua ja yritin kai lähettää telepaattisia avunpyyntöjä tai jotain.

"Kirstu tuu nyt jo tänne - mä en oo nähny sua ainakaan kahteen vuorokauteen ja mulla oli ikävä sua, mut siellä sä vaan mua välttelet. Mut hei Ekku. Koko sun perhekö sitten tykkää hevosista? Kun mun äiti ei - vaikka kuulemma se on päästäny mun pikkusiskon ratsastustunnille."

Pidin siitä kahvin hajusta, joka huoneen täytti, vaikka en pitänyt kahvista. Nostin jalkani sohvalle ja istuin niiden päälle, kun havahduin taas siihen, että kaivoin jo toisen kerran varpaillani matonreunaa.
"Mä en nyt osaa kertoo tarhauksista tai mistään, mutta ehkä Kirstu on kuullu jotain..?"

Katselin keksipakettia pöydällä ja punnitsin vaihtoehtoja. Kuuluiko minun ottaa ihan kohteliaisuudesta? Yhtään ei tehny kyllä mieli, mutta ehkä se olisi epäkohteliasta kieltäytyä. Mutta tuo miehenalku oli ollut niin innoissaan uusista kekseistä... Vaihdoin epätoivoisena asentoa.

Onnekseni Chai avasi suunsa. ”Korttipelit on kyllä ihan mahtavia. Osaataanko täällä päin paskahousuq tai ristiseiskaa? Kotona ne oli ihan ehdottomat lempparit. Ja juomapeleinä Hitler tai Pyramidi” sanoin. Viimeisellä lauseella yritin ’salamyhkäisesti’ kaivella kaksikon ikää esille. Ja heti sanottuani, kaduin että olin ottanut alkoholin nyt jo esille. Raavin nolona niskaani ja odotin vastausta kuumeisesti.

”Äiti oli kuulemma ollut yhtä kova heppatyttö kuin minä. Isä ei niin ole välittänyt mutta ukki on taitava hevosmies” kiitin Chaita mielessäni puheenaiheen vaihdosta. Ilmassa leijaileva kahvintuoksu sai minut levottomaksi - kuinka ottaisin kahvini? Mitä jos joutuisin itse ottamaan kupin kaapista? Eihän minulla ole hajuakaan missä ne on. Entä maito? Olisikohan se noloa pyytää maitoa jos taukotuvassa ei sitä olisikaan? Vaihdoin asentoa niin, että vasen jalkani oli allani ja oikea edessäni. Oikea jalka vispasi vimmatusti levottomuudesta. Otin siitä kädellä kiinni ja yritin rauhoittaa liikehdintää.

”Olen saanut sähköpostin, että Omppu olisi tarhassa numero 11? Muistaakseni” vastasin Chaille. Käänsin taas katseeni kohti tuota hymyilevää ihmistä. Olihan Chai söpö kuin mikä - nuo silmät saivat minut sulamaan ja rauhoittumaan hetkessä. Toivoin vain ettei korvani levahtaisi punaiseksi.