Tallipäivä.

Avoin Chaille. Sijoittuu klo: 21.50  ja  27.10.2018



"Moikka!" Sanoin tälle viehättävälle tammalleni, "luulin että oot valkoinen etkä ruskea!" Jos olisi hevosten mutaisuus kilpailut niin Dasulla olisi jo voittaja-seppele kaulassa Siitä oli mukava lähtee sitä harjaamaan. Luovutin suosiolla ja siirryin pesarille, siinä sai kaupan päälle hinkata hanskat pilalle sitä mutavettä sieltä viemäristä.. Kuitenkin pesu oli hyvä vaihtoehto, ajattelin juoksuttaa Dasua ja käydä Snortsun kanssa kävelyllä kun sitä ei aikoihin oltu liikutettu. Aluksi Dasu hyppi pystyyn ja mietin hyvin vahvasti nimen vaihdosta Kaheli:ksi Kuitenkin kun sain sen ravaamaan kierroksen nätisti käyttäen selkää niin olimme molemmat hiessä. Tallissa huuhtelin Dasun jalat ja selän. Itse oli pakko vaihtaa kaapistani toinen paita, sillä toinen oli märkä hiestä. Kuitenkin toimin ripeästi ja ajattelin  että haen Snorren tarhasta mutta matkalla tapaan Chain...

/Saako tätä jatkettua?

//Ok Jenni: mä lähden nyt sitten viemään tätä paljon voimakkaammin haluamaani suuntaan kuin jos mulla olisi enemmän koukkuja, joihin tarttua ja hypätä mukaan //

Kulunut viikko oli ollut ihan hirveän raskas. Joku muu olisi voinut ajatella samanlaisia ajatuksia kiireisen viikon jälkeen, mutta syy minun uupumukseeni oli kiireen sijaan liika aika. En halunnut olla yksin, enkä varsinkaan joutua ajattelemaan liikaa. Sellainen vetää mielen matalaksi. Peräti kahdet treenit oli peruttu valmentajan pahan sairastumisen vuoksi, eikä edes kämppäkaverini olisi kotona vielä muutamaan päivään.

Puin takin päälleni ja päätin kävellä tallille, vaikka sää oli kylmä, ja vaikka olin päättänyt olla menemättä sinne viikonloppuna. Enkä tietenkään aikonut olla menemättä Kein takia, sanoin taas kerran itselleni. Oli syy mikä tahansa, pyörrin silloin päätökseni, sillä tallilla sentään olisi jonkinlaista elämää. Yhtä hyvin voisin istua ja huokailla tallin sohvalla kuin omallanikin, ja tallilla olisi edes pieni mahdollisuus, että joku istuisi seuraani. Jos se joku olisi vaikka Crimis tai Kirstu, minun ei tarvitsisi edes yrittää pinnistellä hymyäni esiin ja jotain tarpeeksi hyvää puheenaihetta mieleeni. Riittäisi, että esittelisin vaikka ensimmäisen hyvän vastaan sattuvan meemin ja jo noiden kahden aivot kytkeytyisivät uudelle kanavalle ja alkaisi keskustelu jostain meemiin hatarasti liittyvästä aiheesta.

Kunpa Kei ei vain olisi täällä, ajattelin astuessani tallin pihaan. En tosiaankaan halunnut joutua selvittelemään varsinkaan häntä koskevia ajatuksiani. Tai esittämään normaalia hänen seurassaan.

Ajattelin käydä tervehtimässä Snorrea. Pihatolle päin edetessäni näin kuitenkin tutun selän. Jes, Jenni! Mikä huojentava näky! Onnittelin itseäni hyvästä ajatuksesta lähteä talliin, ja olin kiitollinen siitä että joku oli ylipäätään paikalla. Ja vieläpä Jenni, joka jaksoi aina jutella edes jostain. Kiskoin pipoa syvemmälle päähäni samalla kun juoksin loittonevan Jennin kiinni.

"Lohduta muaa", valitin tervehtimättä, heti hänen luokseen päästyäni. Oikeastaan teeskentelin murheellisempaa kuin olinkaan. Olin jo paremmalla tuulella, kun olin päässyt yksinäisestä luolastani ihmisten ilmoille. Kiersin käsivarteni Jennin käsivarren ympärille. Hymyilin, kun sain häneen katsekontaktin: niinhän ihmiset tekevät.

Seisoin Snorren pihaton edessä katsomassa ponia. Hätkähdin, kun tunsin jonkun tarttuvan minuun, se oli Chai! "Oon tääl yksin, mitä sä teet?" Sanoin, Chai tarttui minua kädestä, hän vain hymyili ja katselimme ponia ilman vastausta. Olisin voinut maksaa tästä, olen ollut yksin tallilla jo kauan sillä käyn täällä aamuisin. "Haluutko ratsastaa?" Kysyin, "voin opettaa, täällä ei oo tänään ainakaan hirveesti muita".

Jenni säikähti, kun tartuin hänen käsivarteensa. Hän kysyi, mitä mahdoin tehdä tallilla. Olin varmaan jonain aiempana ajankohtana ehtinyt kertoa, etten aio tulla ollenkaan. En halunnut vastata ollenkaan siihen kysymykseen. Olisin joko joutunut sanoa pelkääväni omaa tyhjää asuntoani, tai sitten minun olisi täytynyt valehdella. Vastaamisen sijaan etsin Jennin käden ja puristin sitä. Sormeni olivat jäässä paksujen mustien sormikkaiden sisällä.

Jenni kysyi, halusinko ratsastaa, ja koko ajatus oli minusta vieläkin hermostuttava. Mutta mitä olisin voinut sanoa, kun toinen tarjoutuu opettamaan? Joo: palan halusta katkaista niskani pudotessani osin jäiseen ja osin rapaiseen kenttään? Sitä paitsi olin jo ehtinyt murehtia sitäkin, että mitä jos en ikinä oppisikaan mitään. Mitä jos kaikkien minuun käyttämä aika menisi hukkaan? Mutta täytyihän tyhmimmänkin oppilaan lopulta sisäistää jotain?

"Joo - mä en olekaan viikkoon taas yrittänyt ratsastaa", vastasin välttelevästi ja tuijotin Snorren pörröistä kylkeä. "Mennäänkö talliin laittamaan toi valmiiksi?" kysyin Snorrea osoittaen ja sain taas hymyiltyä, "täällä on niin kylmä että mun nenä ja sormet putoo jos me jäädään tänne."

Koska olin kaivannut puheseuraa koko illan, aloin kertoa tavanomaisen elämäni tuoreimpia mutta varmaan aika tylsiä uutisia yrittäessäni pujottaa hyvin vaivalloisesti riimua Snorren vastahakoiseen, heiluvaan päähän. Äiti aikoi tulla käymään meillä joku lähiviikonloppu. "Ja arvaa mikä on parasta: se tuo Yenin - Yen on mun sisko - mä en muista enää onko sulla siskoa?"

Perheestä, ja varsinkin Yenistä puhuminen sai minut hyvälle tuulelle. Pikkusisko oli minua niin merkittävästi nuorempi, ettei meille ikinä syntynyt riitaa, mutta jo niin vanha, että hänet oli jo muutaman vuoden ajan voinut raahata mukaansa melkein joka paikkaan ja esitellä kaikille mahdollisille. Ja Yeniä kelpasi esitellä, ajattelin ylpeänä. Sain riimun pujotettua Snorren päähän, riimunarun kiinni, ja sitten tarjosin narua Jennille puhuessani. Pelkäsin vieläkin että Snorre kävelisi ylitseni, jos kääntäisin sille selkäni.

Huomasin Chain epäröinnin ratsastusta kohtaan. "Sano toki jos et haluu, mä voin auttaa, ei se oo noloo jos pelkää ratsastamista ja etsä kuole vaikka tippuisitkin. Ehkä." Juttelimme hetken ja päädyimme siihen että otetaan poni sisään. Haimme riimun tallista ja Chai yritti työntää sitä Snorren päähän. Chai ei onnistunut tehtävässään. Ja tarjosin apua mutta hän ei sitä ilmeisesti halunnut sillä jatkoi aivan tosissaan, lopulta hän voitti painin ja antoi hymyillen riimun-narun. Talutin ponin talliin ja harjailimme sitä, rauhassa jotain koulusta jutellen. "Noh, ootko päättänyt ratsastatko? Kun tiiän sit et haenko satulan, vai ilman satulaa? Sillein että taluta jos haluut."

Jenni tarttui Snorren naruun kommentoimatta ollenkaan koko äiti-Yen -juttuani. Kävelin hänen ja Snorren perässä sisään ihan hiljaa ja mietin, mitä mielenkiintoisempaa aihetta tarjoaisin, kun Jenni ei ollut halunnut tarttua edelliseen ehdotukseeni. Mistä sen tiesi, vaikka hänellä olisi ollut omissakin perheasioissaan kestämistä, ajattelin. Kun poni oli kiinni käytävällä ja harjasin sen toista puolta, Jenni alkoi puhua koulusta. Yritin kuunnella ja keksiä jotain sanottavaa, mutta minusta tuntui taas siltä kuin yläasteesta olisi sata vuotta aikaa. Muistin kyllä opettajat ja hauskat sattumukset. Kerroin kuinka kemianopettajamme tapasi käydä usein kesken tunnin hakemassa jotain tykötarpeita varastosta, ja kuinka me aina silloin siirsimme hänen luokkansa kelloa käsin kymmenen minuuttia tai vartin eteenpäin.

Snorre ei ollut hirveän likainen, paitsi jaloistaan. Vaikka harjasimme sitä kaikessa rauhassa, sen hoitamiseen ei mennyt hirveän kauaa. Alkoi olla lämmin: hevosen harjaaminen takki päällä kävi hyvin alkulämmittelystä. Edes varpaat eivät olleet enää jäässä, mutta nenä alkoi vuotaa.

"Noh, ootko päättänyt ratsastatko?" Jenni kysyi.
Nauroin vähän. Kai minun pitäisi joskus olla rohkea. Sitä paitsi olin taas ollut Snorren vierellä hyvän aikaa ja todennut, että se on vieläkin aika matala poni.
"No, ehkä vähän aikaa", lupasin, "mutta älä anna mun kuolla. Mä oon nuori vielä ja mulla on paljo tekemättä!"

Lähdin hakemaan lainakypärän taukotuvasta - en edes aikonut ostaa vielä omaa. Se oli muuten hyvä, mutta pipo ei mahtunut sen alle kunnolla, vaan pyrki painumaan väkisin silmille. Puin sen silti päähäni ja luin äkkiä WhatsApp-viestit palatessani.

"Mun yhden kaverin koira karkasi", kerroin työntäen puhelinta takaisin taskuun. "Se käski pitämään silmät auki. Se on joku sellanen keltainen pystykorva - haukkuu ihan koko ajan. Se sanoi että se lähti jäljelle, mutta että sen tutkapanta pimeni. Vitsit mä olisin huolissani jos mun koira karkaisi - onks sulla muuten muita lemmikkejä kuin Dasu?"

Minulla oli tietääkseni vain yksi ainoa erityistaito: höpöttäminen. Kun edes puolittain kiinnostuin jostain näkemästäni, aloin puhua. Kun edellinen aihe hylättiin tylsänä tai käsiteltynä, keksin aina lopulta uuden, eikä siihen tarvittu virikkeeksi kuin yksi ainoa WhatsApp -viesti. Irrotin Snorren naruista puhuessani. Otin sen ohjasta kiinni, ja hyvin hitaasti ja varovaisesti taluin sitä kohti tallin ulko-ovia.

Tulimme kentälle ja katselin kun tämä halusi nousta ihan itse selkään. Chai suorastaan säteili kun pääsi selkään itse. Aloin olla jo varma että tästä tulisi hyvä tunti, Chai ohjeideni mukaan lähti kävelemään minä vierellä uralle...


/Tuli tosi lyhkäinen =(

Jaa, eli emme puhu myöskään lemmikeistä, ajattelin noustessani Snorren selkään. Ehkä Jenni ei vain ollut puhetuulella?

Snorre tuntui sillä kertaa oikein erityisen matalalta. Minulle oli sanottu monta kertaa että olin ihan liian pitkä ratsastamaan sillä. Olin ollut huolissani vain siitä, ettei niin pieni hevonen jaksaisi kantaa minua, mutta Crimiksen ja Kein mukaan kyse ei ollut siitä. Heidän huolenaiheensa oli lähinnä se, että jalkani olivat väärissä kohdissa ja että en ikinä oppisi istuntaa. Minusta taas sellainen oli naurettava huoli. Ei kai sillä nyt ollut niin suurta väliä, missä jalkani olivat. Ja ei hevosen selässä istuminen pelkästään niin vaikeaa voinut olla - ja jos oli, sitten en oppisi sitä ja vaihtaisin hevoset vaikka pianonsoittoon.

Olin silti oppinut jo jotain: sain Snorren kävelemään kaviouraa pitkin ilman että Jenni tällä kertaa maiskautteli siihen vauhtia. Sitä paitsi minulla oli kivempi olo hevosen selässä, kun uskoin jo tietäväni mistä vivusta tämän ajopelin sai pysähtymään. Vielä kun oppisi kääntämään... ...vaikka eiköhän Snorre kääntyisi ohjasta vetämällä, tai ainakin viimeistään kun seinä tulisi vastaan.

Koska minulla ei varsinaisesti ollut puhekaveria, aloin puhumisen sijaan haaveilla. Pian olin jo kilparatsastaja ja lämmittelin Snorreani olympialaisia varten samalla kun harjoittelimme pysähtymisiä.

"Huhuu, voitas pikku hiljaa aloittaa!" Huusin ärsyyntyneenä. "Onneks et oo seissyt siinä satulassa viittä minuuttia!" Chai säpsähti ja lähti kävelemään(?). Käskin sitä kävellä sen aikaa kun selasin puhelinta. Kun oli aika siirtyä raviin, maiskutin vastahakoisesti sen ravaamaan uraa pitkin.

"Sulle on kiva kerto kun innostut mut älä tästä liikaa, okei, mutta mä saatan saada Dasun lisäks kilpaponin, isä sano et mä en välttämättä pääse kilpailemaan Dasulla koska kun isän hevosrakas kaveri testas Dasua, niin se sano et sillä on liian jäykkä laukka radalle!" Hehkutin


/Ei varmaan TAASKAAN oo hyvä mutta nyt en oikeen tiiä mitä tehdää    

// Ei tässä ole mitään vikaa tekstinä. Tämähän on taas parhaasi tässä pelissä tähän asti, ja teknisesti kehityt oikeasti ihan hurjaa vauhtia. Voisit kuitenkin lukea vaikka pari kertaa mitä kirjoitan ennen kuin vastaat. Minun on ihan hirveän vaikea aina selvittää tekstissäni se, miksi Jennin näkökulmasta asiat ovatkin välillä päin vastoin kuin mitä itse kirjoitin. Chain mielestä Chai meni alkukäynnit ja siirtyi harjoittelemaan pysähtymisiä. Samaan aikaan Chai on Jennin mielestä ilmeisesti seisottanut Snorrea koko ajan paikallaan, ja nyt joudun taas yhdistämään nämä todellisuudet taikavoimillani, ja alan väsyä. Aivoakrobatia on tosi kuluttavaa liikuntaa, jos on vähän tyhmä niin kuin minä. Mutta nyt, rakas tanssiparini, alan viedä tätä pikkuhiljaa kohti loppua. //

"Huhuu, voitas pikku hiljaa aloittaa! Onneks et oo seissyt siinä satulassa viittä minuuttia!" Jenni huusi.
Koska Jenni kuulosti jo kireältä, olin hiljaa. Olisi ollut ihanaa vastata, että itse asiassa seisomisen sijaan istun satulassa, ja vieläpä omalla mittapuullani aika hienosti. Sillä kertaa huono vitsi jäi sanomatta. Sen sijaan pukkasin Snorren vielä tämän viimeisen kerran sen pysäytettyäni takaisin käyntiin.

Raviharjoitukset pidettiin lyhyinä ja hoidettiin puhumatta. Olin niihin ihan tyytyväinen. Se oli ainakin hyvä, että ne olivat nopeasti ohi, sillä en pitänyt ravaamisesta. Toisaalta tällä kertaa olin tyytyväinen myös siihen, etten pelännyt ihan niin kauheasti putoavani. Sitä paitsi osasin hidastaa Snorren itse käyntiin, ja se totteli minua mielellään kun halusin sen pysähtyvän keskelle kenttää ja päästävän minut alas selästään.

Kun olin laskeutunut hevosen selästä, Jenni kertoi jymyuutisen: hän saattaisi saada ponin. Ei ihme, että hänen ajatuksensa olivat tuntuneet harhailevan, kun hän oli pantannut sellaista uutista.
"No, sehän on hyvä uutinen?" sanoin varovaisesti, mutta hymyilin sitten rohkeammin, kun Jennin ilme sanoi, että niin onkin. Jos Jenni haluaisi kilpailla, välineiden pitäisi olla sopivia niille suunniteltuun käyttöön. Dasu oli vääränlainen väline. Ja sekin taisi olla hyvä uutinen, että Jennin perheellä oli tarpeeksi rahaa ostaa sopivia harrastusvälineitä. Olin vähän kateellinen siitä, että en pystynyt ostamaan edes uusia kunnollisia lenkkareita juuri nyt, vaikka olisin kyllä tarvinnut sellaiset omaan harrastukseeni.

Nostin Snorren ohjat sen pään ylitse.
"Mä en uskaltaisi ottaa edes yhtä hevosta", sanoin Jennille ja lähdin taluttamaan Snorrea kentältä. "En edes kymmenen vuoden päästä, vaikka olisin rikas ja käynyt tallilla enemmän kun nämä muutamat kerrat..."

Chai ei halunnut taluttaa ponia sisään joten otin ohjat käsiini. Snorre näytti ihan tyytyväiseltä ja halusikin palkkioksi porkkanan palan. Talutin sen reippaasti talliin, riisuin satulan ja tuuppaisin sen Chain syliin ilmoittaen: "Muuten se on 5-vuotias näyttävä lusitano!" Kiljaisin yhtäkkiä puhetulva ikään kuin valui suustani. "Sen on hiilen musta ja sen nimi on Black Biamond eli Sumu. Se ei osaa hypätä mut rakastaa tehdä työtä koulussa! Sen liikkeet on Grand Nationaliin sopivia mun mielestä, ja tärkein. LUONNE! Sitä voi 2-vuotias rapsutella ja se on vieraillut vanhainkodissa! Sitä paitsi se maksaa 100 000e! Ai, joo on se kallis ja silleen ja sori ei varmaan kivaa etä mä ostelen hevosia tuosta vain mut isä löysi sen ja oon ite säästänyt siihen", Puhuin ja puhuin. "Mut tuutko samaa matkaa kotiin? Käyn moikkaan Dasua", sanoin ja kävelin tarhalle napaten riimun-narun että saan sen sisälle.

Tallissa Jenni työnsi satulan syliini ja alkoi kertoa uudesta hevosestaan, joka oli varmaankin jotain hienoa rotua. Sitten korvani rekisteröivät puheen rahasta.

Satatuhatta. Jennin omia rahoja.

Tavalliselle miehelle oli jo hyvä palkka, jos hän saisi verojensa jälkeen kaksituhatta euroa käteen kuukaudesta. Siitä tavallinen mies maksaisi vuokran, veden, sähkön, netin, ruuan, auton verot ja vakuutukset, bensat, lainanlyhennykset ja vaikka mitkä, ja jos hän eläisi säästeliäästi, hänelle voisi jäädä säästöön muutama kymppi tai vaikka satanen. Jennillä oli 100 000, eli enemmän rahaa mitä tämä mies tienaisi neljässä vuodessa. Lisäksi hän maksoi jo yhden hevosen koko ylläpidon, ja pian ilmeisesti toisenkin, eli rahaa täytyi olla paljon enemmän. Lisäksi sitä täytyi tulla koko ajan lisää jostain.

Keksin vain yhden tavan, jolla 15-vuotias tyttö pystyi mitenkään saamaan satatuhatta euroa ylimääräistä koulun ohella, ja sekin keino onnistui vain harvoin - ja räjähti silloinkin lopulta jonkun käsille. Huumekauppa.

Kun ajatuskulkuni ehti tähän teoriaan saakka, otin useita askelia taaksepäin Snorren satulan kanssa. Jenni kysyi, kävelisinkö hänen kanssaan samaa matkaa kotiin, ja ajatus siitä oli yhtäkkiä kauhistuttava. Mistä minä tiesin, vaikka hänellä olisi joku jengi kannoillaan? Jos ei huumejengi, niin vähintään varasliiga, jos tuollaisista summista puhui julkisesti. Oli se totta tai ei, olin pelotellut itseni jo siihen tilaan, että tuskin uskaltaisin kävellä kotiin edes yksinäni pimeässä.

"Mun pitää - kuule - mulla on iltalenkki juoksematta. Mä aion vaihtaa vaatteet tuolla ja lähteä juoksemaan ennen kun mä meen kotiin", sanoin suu viivana. "Muuten kyllä..."
Kun juoksin viemään Snorren satulaa paikoilleen, yritin vakuutella itselleni, että kaikelle olisi ihan viaton selitys ja huumeteoriani johtui tasan tarkkaan siitä, että radiossa puhuttiin taannoin jostain kiinni jääneestä diileristä. Koko juttu valkenisi varmasti jonain toisena päivänä, kaikelle olisi selitys ja kaikki olisi hyvin - mutta nyt pelkäsin liikaa ja halusin omaan masentavan tyhjään kotiini peittoni alle piiloon.

"Ootko varma? En tiiä uskallanko kävellä yksin pimeässä. Pliis", Chai vain meni hiljaisena viemään satulaa. Inhosin kävellä yksin pimeässä.
"Kiva, käy sä sit antaa tälle ruuat jos mut napataan", sanoin ja vinkkasin silmää. "Onnistuin näköjään mun rikkaudellani pilaamaan ystävyyden tai kaveruuden?.." "Heippa, mä meen!"

/  :lol:Keksin vain yhden tavan, jolla 15-vuotias tyttö pystyi mitenkään saamaan satatuhatta euroa ylimääräistä koulun ohella, ja sekin keino onnistui vain harvoin - ja räjähti silloinkin lopulta jonkun käsille. Huumekauppa.