Itsenäisyyspäivä = vapaapäivä = heppapäivä

Itsenäisyyspäivä tarkoitti vapaapäivää, mikä tarkoitti hyvin aikaa hevosille. Kei oli käynyt juoksuttamassa Tashaa vaaveineen maneesissa ja seisoskeli nyt tupakalla parkkipaikalla. Nauttien yksin hiljaisuudesta ja nikotiinista hän tähyili taivaalla loistavia tähtiä. Hetki olisi ollut täydellinen, jos ei olisi ollut karmea pakkanen. Kei ei todellakaan ollut mikään talven ystävä. Olihan luminen maisema kaunis, mutta siihen se sitten jäi.  Välillä sitä mietti, miksi hän vieläkin jumitti jossain pohjoisen Suomen pohjoispuolella. Niin.. Koska hänellä oli täällä ystäviä. Paras talliympäristö koskaan. Hymyillen itsekseen Kei tumppasi tupakan tuhkakuppiin ja suuntasi takaisin talleille. Vielä voisi treenata Twistiä, joka oli muuten hyvin edistynyt koulukiemuroissa. Pirteä tamma oli halukas ja nopea oppimaan, ja teki aina kaikkensa. Sellaisen hevosen kanssa oli ilo tehdä töitä.

Kei haki vielä tarhassaan käyskentelevän Twistin ja tervehti samalla Sessaa. Mihinkähän sekin päätyisi? Täysiverinen oli ollut myynnissä jo pidempään, mutta vielä ei ollut napannut. Hassua sinänsä, tamma kun oli oikein mukavaluontoinen ja nuorikin vielä. Ehkä Kirstu oli todella tarkka sen tulevasta kodista. Mietteissään Kei ei huomannut toista kulkijaa, jota Twisti tervehti äänekkäällä hörähdyksellä.

// mukaan kuka ekana ehtii

Kei kurtisti kulmiaan Emilian reaktiolle mutta ei sanonut mitään. Helpottuneena hän huomasi, että Emilia kuitenkin hymili. Ei mitään hätää. Kei otti ruokaa Emilian perässä, toivotti myös hyvää ruokahalua ja alkoi syödä. Kyllä lämmin ateria teki hyvää pitkän ja raskaan tallipäivän jälkeen. Pakkanen oli perseestä. Tallitöissä oli toki ollut pakko opetella pukeutumaan jo vuosikausia sitten, mutta ei siihen kylmyyteen koskaan tottunut. Ei vaan ei. Mutta nyt oli lämmin. Todella lämmin, kun Emilia istui häntä vastapäätä leveä, ihana hymy kasvoillaan.

Kei hymähti Emilian sanoessa kynttilää söpöksi. Emilia se oli söpö. Kei ei viittinyt sanoa sitä taas, ettei vaikuttaisi liian.. läheiseltä? Aika kului(?). He nauttivat ruuasta(?), juttelivat hevosista(?) ja uuden vuoden suunnitelmista(?). Ja Kei huomasi, että punaviini alkoi pikkuhiljaa nousta päähän. Hämmentyneenä hän vilkaisi pulloa. Kuinka monta kertaa hän oli kaatanut siitä lisää? Aavistuksen liikaa, ilmeisesti. Ei hänen todellakaan pitänyt humaltua nyt. Kei sätti itseään. Näinkö paljon hän jännitti Emiliaa? Mies pisti kaiken keskittymiskykynsä siihen, että vaikuttaisi selvältä. Et vaan juo yhtään enempää. Emilia ei ehdi huomata. Se laskee pian.. Ja yhtäkkiä hän huomasi avanneensa suunsa, ajattelematta yhtään.
"Emilia, mä oon ihastunut suhun."

Ai. Emilia meinasi pudottaa tyhjän lasinsa, mutta laski sen rauhallisesti pöydälle. Se olikin ainoa rauhallinen asia, minkä hän pystyi tekemään, aivoissa kun ei ainakaan ollut rauhallista sanojen ja niiden merkityksen sinkoillessa pitkin päätä. Posket punertuivat ja korvat ja nenä ja Emiliasta tuntui ihan teiniltä.
"Niin... mäkin?" hän sai sanotuksi hiljaisella äänellä, ja näpräsi sormiaan. Miksi hän edes vastasi siihen kysyen, kyllä Emilia oli omista tunteistaan jo ymmärtänyt jonkin verran aikapäiviä sitten. "Taisiisettä mä kanssa suhun eikä että mä muhun vaikka itsestään pitää tykätä mut se ei nyt oo se idea--"

Emilia sulki suunsa äkisti tajutessaan, että hän höpötti taas. Naama oli varmasti punainen eivätkä hiukset tahtoneet pysyä poissa silmiltä ja äkisti häntä oli alkanut hermostuttaa aivan hirvittävästi. Vaikka kyllähän hän oli jo tavallaan aavistellut sillä he olivat olleet Kein kanssa aika läheisiä jo vuoden verran, ja Emilia itse oli myös aivan ihastunut, muttei ollut uskaltanut sanoa tai tehdä mitään pelätessään torjuntaa, ja nyt tämä tuntui suurelta askeleelta myöntää se toiselle. Mutta Emilia oli pelännyt aivan turhaan! Hänen kasvoilleen levisi hymy, ja vasta nyt hän uskalsi katsoa Keitä.
"Niin mäkin suhun", hän toisti, tällä kertaa paljon varmemman kuuloisena. Häntä alkoi hihityttämään. "Kuulostaa niin hassulta, ihan joltain ala-astemeiningiltä." Ei ne leffoissa näin sanoneet, vaikka kynttiläillallinen aika leffamateriaalilta kuulostikin.

Hiljaisuuden vallitessa pienen, piinaavan hetken ajan Kei jo ehti ajatella, ettei Emilia ehkä vastaisikaan hänen tunteisiinsa. Ehkä Emilia oli lesbo, tai ehkä Kei ei ollut hänen tyyppiään, tai ehkä Emilialla oli jo joku muu jossain muualla. Emilian mumistessa jotain myönteisen suuntaista Kei veti viimeiset viinit lasistaan väärään kurkkuun ja alkoi yskiä vimmatusti.
"Kyllä - khöh - mä taju- khöhh -sin", Kei yritti sanoa kakomisensa lomassa ja yhtäkkiä häntä alkoi naurattaa ihan hirveästi, vaikka meinasikin samaan aikaan tukehtua viiniin, jota hänen ei ollut ollut tarkoitus edes juoda enempää. Vedet silmissä hän vuoroin yski, nauroi ja yritti epätoivoisesti puhua. Emilian ujostelu oli mennyt ohi. Nainen katsoi häneen hymyillen.

"No joo", Kei naurahti Emillian kommentille ala-astemeiningistä. Ei hän ollut juuri miettinyt, miten asian ilmaisisi. Viinin tuoma yli-itsevarmuus oli saanut hänet vain möläyttämään tunteistaan, mutta sitä hän ei Emilialle kertoisi. Jos nainen ei ollut huomannut hänen kevyttä humalatilaansa, se oli erittäin hyvä. Kei oli halunnut jo pitkään puhua heistä, mutta ei ollut selvinpäin uskaltanut. Kävihän se näinkin, ainakin tuli vihdoin puhuttua.

Nyt Keinkin poskia alkoi punottaa. Mitäs nyt? Mies siirsi viinipullon kauemmas itsestään, vilkaisi Emiliaa ja ehdotti:
"Pakastimessa vois olla jäätelöö, maistuisko? Entä kahvia?" Hän nousi jo ennen kun sai vastauksen ja avasi pakastimen.
"Mango-meloni", hän huikkasi Emilialle.

"Mutta mulla kyllä oli ala-asteella oikein erittäin vakava suhde! Kakkosella oltiin Matin kanssa yhessä huimat kaksi viikkoa", hän virnisti. Ehkä tämä ei kumminkaan ollut aivan ala-astemeininkiä.

Emilia kohotti toista kulmaansa ovelan näköisenä.
"Jäätelöä ja kahvia? Elät reunalla, Kei hyvä", hän virnisti ilkikurisena. Perään hän lisäsi ottavansa vain kahvia, kiitos. Jos oli joku ruoka, mitä Emilia vihasi, se oli kaikki melonit. Vesimeloni vielä meni, mutta kaikki muut eivät olleet oikein Emilian makuun.
"Mutta Kalle selkeesti haluais jotain hyvää", nainen hihitti huomatessaan Kallen siirtyneen Kein kannoilla pakastimen luokse, ja istuvan tuijottaen sen sisusta. Hyvä,  ettei kuola valunut.

Kei pisti kahvinkeittimen päälle(?), ja Emilia yritti sormillaan selvittää pipon alla sotkuun menneitä hiuksiaan. Sitten hän yritti nousta ylös pöydästä, mutta kompastui tuolinjalkaan, ja läsähti suoraan naamalleen lattialle. Au. Hetken oli aivan hiljaista(?), kunnes pieni hekotus täytti keittiön. Emilia kierähti selälleen ja jatkoi nauruaan, ja yritti työntää hänen naamaansa lipovaa Kallea pois. Se siitä hyvästä vaikutelmasta. Ja siitä, ettei tämä ollut ala-astelaisten touhua. Kei näytti aavistuksen huolestuneelta(?), joten Emilia vannoi olevansa kunnossa, ja kömpi ylös lattialta. Sitten tuli hiljaista(?), eikä kumpikaan tainnut tietää mitä tehdä tai sanoa. Emilia ei ainakaan. Tai oli hänellä jotain sanottavaa, muttei oikein uskaltanut. Vai miten kuuluisi ilmaista se, että häntä pelotti tajuttomasti, mutta että se ei ollut missään tapauksessa Kein syy, vaan Reetan ja sen miehen ja sen, ettei hän ollut ikinä seurustellut miehen kanssa sillä kakkosluokan Mattia ei laskettu. Niinpä hän oli hiljaa ja odotti.  

Kei hymyili huvittuneena Emilian tarinalle Matista.
"Jaa että neidille ei jäätelö kelpaa, mutta Kallelle kyllä", Kei virnuili ja päätti jättää jäätelön pakastimeen. Ei hänkään sitten. Ehkä kaapissa olisi keksejä? Hän kysyi vielä, ottaisiko Emilia mieluummin keksin, ja saisiko Kallelle antaa palan juustoa. Pitihän koiraakin vähän lelliä. Kei rapsutteli staffia pienen hetken ja siirtyi sitten kahvinkeittoon. Kamala tömähdys sai miehen pyörähtämään ympäri huolestuneena. Kalle sinkosi hänen jaloistaan maassa makavaan Emilian luo ja alkoi nuolla naisen punottavia kasvoja. Mies kysyi, sattuiko pahasti. Emilia kuitenkin vain nauroi ja nousi lattialta. Oli kuulemma kunnossa. Kei tarjosi kätensä auttaakseen naisen ylös. Sitten he olivat ihan hiljaa, katsoivat vain toisiinsa. Emilia tuntui odottavan häneltä jotain, joten hivenen epäröiden Kei veti naisen hellään halaukseen. Vaikka hän oli mieheksi lyhyt, oli hän onneksi hitusen Emiliaa pidempi. Kei antoi kevyen suukon Emilian otsalle. Ettei siihen tule kuhmua.

Kahvi porisi kotoisasti ja Kalle katseli heitä pää kallellaan. Keistä tuntui niin hyvältä pidellä Emiliaa(?). Niin oikealta. Vihdoinkin. Kun kahvinkeitin lakkasi porisemasta ja Kei alkoi miettiä, alkoiko Emiliasta tuntua epämukavalta, Kei irrottautui(?) ja siirtyi kaatamaan kahvia muumimukeihin. Emilialle hän antoi Pikku-Myyn ja itselleen Muumipapan. Hän toi pöytään myös maidon ja keksipaketin. Kevyt hiprakka alkoi olla poissa, mutta Kein itsevarmuus ei. Emilia oli vastannut hänen tunteisiinsa. Se oli iso askel. Kei tiesi Emilian suhdehistoriasta, eikä halunnut painostaa naista siksi yhtään. Heillä ei olisi mikään kiire. Kei oli täysin tyytyväinen tähän hetkeen.
"Hei Emilia.. Me voidaan ottaa ihan rauhassa. Ihan mikä susta tuntuu hyvältä", mies totesi ääneen. Hymyillen hän istahti alas juomaan kahvia ja katseli Emilian kasvoja.
"Sä oot tosi kaunis", Kei sanoi. Hän oli halunnut sanoa senkin ääneen jo niin pitkään.

Emilialla oli niin mukavan lämmin. Ei kuuma, mutta lämmin, sekä ulkoisesti että sydämessään. Tässä oli niin mukavaa olla. Ja hetki sitä olikin odotettu, hän naurahti mielessään omalle ujoudelleen. Hän olisi voinut kertoa Keille tunteistaan jo ainakin puoli vuotta sitten, ja sekin olisi ehkä ollut hitaasti joihinkin muihin verrattuna. Emilialle meinasi tulla kylmä kun Kei irroittautui hänestä, ja hetken Emilia meinasi pitää kiinni, mutta tajusi sitten kahvin olevan valmista. Kaipa kahvihetkikin kävisi. Uu, onpa hieno muki, Emilia ajatteli saadessaan käsiinsä lämpimän kahvikupin. Hänellä oli vain yksi Haisulimuki kotonaan, ja samaa sarjaa oleva kulho. Hän oli miettinyt, että ostaisi Mörkömukinkin, se oli kauniin värinen. Ei vain ollut tullut tehtyä. Eikä ollut ollut mitään syytä ostaa toista muumimukia, hänellä kun oli jo yksi pari Ikean valkoisia kahvikuppeja vieraita varten. Tai no, vierasta, sillä kuppeja oli yhteensä kaksi.

Ai. Kein sanat saivat hänet hymyilemään. Pelkästään se, että Kei oli ajatellut ja muistanut, että hänellä saattaisi olla vaikeaa, lämmitti mieltä. Mutta että sanoa se, voi.
"Arvostan tota ihan älyttömästi, mutta ei meidän tarvii. Mulla on ollut aikaa miettiä", hän vakuutti. Reetasta ja mysteerimiehestä oli jo mitä, kaksi vuotta? Ehkä muutos tekisi ihan hyvää, Emilia voisi oppia päästämään irti. Let it go, niinhän Elsakin lauloi. Se oli kylläkin ennen kuin hän rakensi valtavan jäälinnan ja lukittautui sinne, mutta Emilia jätti sen aatteen huomioimatta. Kei ei varmasti tekisi mitään tyhmää. Tai eihän sitä ikinä voinut tietää, mutta ei Reetan kanssa ehdoteltu, että mentäisiin siten miltä tuntui hyvältä.
"Ki- kiitos", Emilia häkeltyi kuullessaan olevansa kaunis. "Niin säkin."
Hän ei oikein osannut sopeutua tilanteeseen, siitä oli niin kauan eikä se ollut yhtään samanlaista, ja Kei oli niin ihana ja huomaavainen. Ja tätä oli kyllä jo hetki odoteltu.
"Oon niin ilonen, että sanoit sen, mun on ollut tarkotus puhua jo varmaan puol vuotta mut en ikinä sit... en kyllä ees tiedä miksi, eihän tää tainnut ollakaan niin hurjaa, vai mitä?"

//soriii :'D vähän iski vaan elämä yhtäkkiä jostain nurkan takaa, mokomakin..

Emilia itsekään ei ollut aivan varma, mitä se tarkoitti, tai mitä oli itsekään tarkoittanut.
"Öh... niin?" hän vastasi Kein kysymykseen, ja lisäsi sitten:
"Tai siis että.. öö.. kyllä mä sanon, jos, öö, ei oo kivaa. Tai silleen niin", hän naurahti omalle selitykselleen. "Ja siis säkin saat, tai siis, sunkin pitää, tai et siis, jos, niin..."
Ihan kuin Emilia olisi menettänyt puhekykynsä kokonaan.

"Joo, tiiän", Emilia hymyili. "Ja se on tosi kivasti ajateltu", hän lisäsi, vaikka se muistuttikin häntä Reetasta. Voi, välillä Emilialla oli niin ikävä. Mutta nyt ei kylläkään. Nyt oli tarjolla paljon parempaa seuraa, ja tervempääkin myös.

Kalle kerkesi ensimmäisenä sohvalle, mutta hieman sen pyllyä töytäisemällä sohvalle mahtui hyvin kaikki kolme. Televisiosta tuli automaattisesti linnan juhlat, ja he jäivät hetkeksi vain tuijottamaan hiljaisuudessa ruutua(?).
"Haha, tiiätkö, me pelattiin joskus kavereiden kanssa jotain linnan juhlat -juomapeliä. Se oli aika hirveetä, ku piti juoda ihan koko ajan, ku ne jutut oli tyyliä 'presidentti kättelee'. Itse asiassa, nyt ku muistelen, ni en haluu ees muistella. Se oli kamalaa. Hauskaa, mut kamalaa. Hyi. Ei enää ikinä", Emilia hihitti, ja käänsi katseensa pois ruudusta. Häntä yhtäkkiä ujostutti kamalasti, mutta varovasti hän painautui Kein kylkeen(?). Hui. Mielessään hän moitti itseään kun käyttäytyi kuin pikkulapsi.
"Katotaanko me tätä? Koska mulle käy kyllä tääkin", hän käänsi katseensa Kein kasvoihin, ja hymyili. Mikä vain kävisi, itse asiassa. Ei Emilia siihen varmaan kumminkaan hirvittävästi keskittyisi, tai edes pystyisi laukkaavalta sydämeltään keskittymään.