Prookkis

JOULU 4.12.2016
"Noh, äläs nyt, mun mielestä se on oikein nätti", mutisin huvittuneena Hallan järkyttyneelle ilmeelle. Kyllähän se nyt oli järkytys, kuusenoksa JA Hevosia Syövä Punainen Pallo karsinan ovessa. Tamma ei tainnut arvostaa sisustusideoitani. Kamalaa. Hallan maailma menisi sekaisin nyt ainakin puoleksi vuodeksi, kun hän joutuisi joka kerta ohittamaan Hevosia Syövän Punaisen Pallon ja pörisemään sille kuten kunnon leidin kuuluu. Kamalaa. Järkyttävää. JOULU tulee. Ja Hallan mielestä tämä JOULU oli selkeästi jokin paha juttu, jos se tarkoitti Hevosia Syövien Punaisten Pallojen lisääntymistä talliympäristössä. Järkytys. Halla joutuisi nyt selkeästi turvautumaan naapurikarsinan Sagan apuun taistelussaan Hevosia Syöviä Punaisia Palloja sekä lähestyvää JOULUA vastaan.

Tumppi sentään otti JOULUN vastaan rennosti. Hieman sen piti maistella Punaista Palloa Joka Ei Syö Hevosia, ja testata sen narun kestävyyttä. Varmaan kiskaistakseen sen heti pois ovesta kun silmä välttäisi, sillä eihän nyt joulupallerot sopineet oritallin äijämeininkiin. Näissähän oli vähän glitteriäkin!
"Mamma hei, tää ei maistu hirveen hyvältä. Mamma hei, Herkku varmasti nauraa mulle jos mulla on tällainen tyttöjen juttu ovessa. Mamma hei, Kenillä on uusi loimi, ja se on paljon hienompi kuin mun pinkki yksisarvisloimi! Mäkin haluun sinisen loimen! Mamma hei, älä nyt mene vielä! Mamma! Mammaaaa!" Tumppi tuntui puhelevan. Ainakin se siihen malliin pörisi ja hörisi. Jouduin palaamaan matkaltani satulahuoneeseen ruunan kiljuessa perääni. Lahjoin Tumpin jäämään ihan yksikseen muiden hevosten kanssa puolikkaalla omenalla.

Olin tänään vastuussa iltatallista, sillä kaikilla muilla oli jotain tärkeätä menoa. Ei se minua haitannut, vaikka olinkin tallilla aivan yksin. Heinät ja muut rehut olin jo jakanut, suurin osa hevosista jo hyvää vauhtia syöneetkin ne, mutta minulla olisi vielä käytävien lakaisu tekemättä. Olin jäänyt haaveksimaan tammatalliin hevosten tyytyväistä rouskutusta ja radiosta kuuluvaa joulumusiikkia. Ja tietenkin sisustanut Hallan karsinanoven uudelleen. Tammatalli muuttui vauhdilla siistiksi, mutta joutuessani jättää radion seuran muihin talleihin siirtyessäni, lakaisuvauhti hidastui. Siis siihen saakka, kunnes keksin hyräillä.


Astelin juuri parahiksi ulos viimeisestä tallista, kun pimeältä taivaalta alkoi tupruttaa suuria lumihiutaleita. Lukitsin viimeisenkin oven perässäni, ja jäin ulos hämärälle tallipihalle, jonka ainoa valo oli parkkipaikan kellertävä valopylväs. Hengitys huurusi, kiristyvä pakkanen nipisteli poskia. Minusta tuntui, että olin löytänyt aivan oman joulumaani.

Halipula
31.3.2017

Päivä oli ollut varsin mukava, ja Emilia olikin viettänyt sen melkein kokonaan tallilla. Hänellä oli iltatalli, mutta hän tuli jo aamupäivästä, ja oli nyt jo käynyt Prookkiksen kanssa vierailulla maneesissa. Nyt oli nimittäin aika ensimmäisille yhteisille hypyille, koeratsastusta ja sen ristikkoa kun ei laskettu. Roosakin oli jo hoikistunut hieman sitten saapumisensa, mutta päällimmäisenä syynä tälle yhtäkkiselle innostukselle oli Emilia, joka oli pikku hiljaa kerännyt rohkeutta tarttua tähän suureen haasteeseen. Siitä olikin ollut aikaa, jolloin hän olisi hypännyt kunnolla esteitä. Tumpilla kun oli suoriutuneet yksittäiset esteet 80 cm asti, mutta ei siitä estehevoseksi ollut. Ja Halla nyt pelkäsi puomeja, ja tarvitsi itselleen varman kuskin esteille, jota Emilia "siitä on viisi vuotta kun hyppäsin ristikkoa isompaa" Lukkari ei ollut. Mutta nyt siihen tulisi muutos, pikku hiljaa. He olivat aloittaneet pienillä, ristikkoja ja yksi puolimetrinen pysty, mutta siitä jäi hyvä fiilis. Niinkin hyvä, että Emilia ajatteli hyppäävänsä uudelleen jo ensi viikolla. Ehkä Kein saisi köytettyä mukaan, sillä toisin kuin Emilia, Kei osasi keksiä fiksumpia tehtäviä kuin yksi este keskellä kenttää. Ja ehkä jotain hyviä vinkkejä, jotta hyppyihin tulisi jotain varmuuttakin haparoinnin ja "no tähän menee ehkä kolme laukkaa, oho, kaks ja puol" sijaan. Ehkä heistä tulisi Prookkiksen kanssa ihan esteratsukko. Siihen kyllä olisi jonkin verran matkaa, mutta ei se ollut kaukainen haave. Ainakaan ihan mahdoton.

Emilia siis palautti Prookkiksen talliin, ja harjaili karsinassaan puolukkana pyörivää ponia tyytyväisenä. Mutta kun kutisevaa ja pölisevää talvikarvaa oltiin hinkattu tarpeeksi kauan, pääsi Prookkis takaisin tarhaan remuamaan ja auringonpaisteesta nauttimaan. Toisesta tarhasta huikattiin, että kahvia voisi pistää tulemaan jos Emilia viitsisi, että pian tulisi tammatallin tupaan taukolaisia. Ja Emiliahan viitsi. Hän oli itsekin matkalla tupaan, joten ei ollut temppu eikä mikään latoa kahvinpurut koneeseen ja kone käyntiin. Ja sitten tuvan hiljaisuudessa, kahvin poristessa, oli taas Emilia kahden ajatustensa kanssa. Voi, hän oli niin yksinäinen.

"Moi, mitäs teitte paksukaisen kanssa?" tupaan saapastellut Kei virnisteli. Hän sai kuitenkin Emilialta osakseen vain kahvikupin käteen.
"Onpa kitkerää, kuin vahvaa teit tästä?"
"Vahvaa. Ota maitoa. Istu", tuli suorasanaiset ohjeet istuutua sohvalle maitolorauksen saattelemana. Kei istahti hämmentyneen oloisena tuvan hevosen- ja kissankarvaiselle sohvalle, ja tuijotti varsin epäilevänä Emiliaa, joka potki kenkiään pois.
"Kai kävit vessassa?"
"Hä-- joo..?"
"Hyvä. Kädet ylös."
"Kädet ylös? Miksi?" Kei hämmästeli, mutta siirsi silti käsiään. Syykin selvisi varsin pian. Pöydälle ilmaantui napakasti pino vanhoja lehtiä ja keksipaketti, ja kas vain, sitten Keillä olikin syli täynnä Emiliaa, joka käytti aiheuttamaansa hämmennystä hyväkseen ja teki olonsa mukavaksi.
"Mä tuun tähän", kuului jostain miehen kyljen uumenista, ihan vain jos Kei ei ollut huomannut kasvattaneensa lisäosan.
"Joo… Huomaan", Emilia sai lievästi hämmentyneen taputuksen selälleen, ennen kuin Kei jatkoi normaalia elämäänsä ja nappasi keksin pöydältä.
"Älä murenna sitä mun niskaan", kuului nurina.
"No, periaatteessa sä tulit siihen ihan itse, että--"
"Huh, kai niitä hyviä keksejä oli vielä jälj- Kas! Mitkäs pulmuset meiltä täältä löytyy?" huoneeseen pelmahti Reita, joka hamstrasi itselleen heti keksipaketin bongattuaan sen.
"Päikkärit", kuului vastaus jostain Kein ja sohvan välistä.
"Ai päikkärit? Pitääkin kokeilla suostutella Ruskaa noin nukkumaan, kun jos jopa poliisit pitää päikkäreitä..!"
"Shh."

Niinpä he päätyivät viettämään tovin siinä niin, Reita ja Kei jutellen hiljaa kahviensa ääressä, Emilia hiljaa torkkuen. Nyt hän ei tuntenut oloaan yksinäiseksi, ensimmäistä kertaa pitkään hetkeen. Tämä hetki oli kuitenkin vain reilun tunnin mittainen. Reita oli jo matkannut kotia kohti, mutta Kei istui edelleen sohvalla, pääasiassa siksi, ettei kyennyt liikkumaan hirveän tehokkaasti.
"Emilia, nukutko vielä?"
"mm?"
"Mun pitäis oikeesti käydä vessassa…"
"Olisit käynyt aikasemmin."
"Pliis?"
"Hmm… eiiii…"
"Tai mä kutitan."
"Eiii-- hihi--, ei saa, eiii äläää."
Tömps.
"Au."
"Ohops, hupsis, voi harmi, mites sinne lattialle päädyit?"
"Mitenköhän. Oo nopee?"
"Onko sulla, Emilia hyvä, vähän halipula?"
"No on."

Joten, Kein palattua, ja Emilian noustua lattialta, he päätyivät takaisin sohvalle. Ja taisi siinä väsykin iskeä, kun molemmat heräsivät muutaman tunnin kuluttua siihen, että tuvan ovi kävi, ja joku asteli sisään. Ja Emilia putosi taas sohvalta.

Nyhväke
6.3.2017

Keskellä kirkasta maanantaipäivää tallilla ei pahemmin ihmisiä ollut. Ihan hyvä, olinkin saanut niistä jo tarpeekseni viikonlopun työrupeaman jälkeen. Perjantaina ja lauantaina molempina yövuorot, ja niissä saimme hälytyksen yhteensä yhdeksään perheväkivaltatapaukseen. Niistäkin useammasta olimme joutuneet painimaan oikeasti sekaisin olevan toisen osapuolen pois, ja kärsin sisälläni joutuessani näkemään tätä. Pelokkaat lapset, lukittautuneina omiin huoneisiinsa, piilossa pahalta. Perjantai-iltana löysimme kolme- ja neljävuotiaat sisarukset piilossa sänkynsä alta, ja olin nähnyt heidän naamansa sen jälkeen aina, kun menin nukkumaan. Lisäksi, onneksi harvinaisempana tapauksena, lauantaiyöllä, jo sunnuntain puolella, tuli soitto sekavasti käyttäytyneestä henkilöstä, joka oli jotenkin päässyt kerrostalon katolle. Muita partioita ei ollut lähellä, joten siitä tulikin sitten meidän juttumme, ja paljastui, että katolla oli ehkä juuri täysi-ikäinen poika. Aivan sekaisin, ei mitään todellisuudentajua, väitti olevansa Karibialla. Sitten kun lähestyimme, huusi ettei saanut tulla lähemmäksi. Onneksi sain hänet puhuttua pois aivan talon reunalta, ja sieltä keskemmältä saimme hänet tuotua alas ambulanssille, joka oli ilmaantunut paikalle. Sitten vaan etsimään vanhempia, ja äiti löytyi sen kerrostalon huoneistosta, autuaan tietämättömänä. Hän lähtikin sitten poikansa mukaan, ja me pystyimme Nikon kanssa jatkamaan matkaa.

Joka tapauksessa, oli ollut rankka viikonloppu. Ja nyt olin tallilla, Prookkiksen karsinassa, hiljaa tammaa harjaillen. Ei ollut enää Hallaakaan, Johanna kun oli tosiaan lähtenyt sen kanssa jo keskiviikkona. Oli ollut helpottavaa huomata, että kun hän hevosensa selkään nousi, Halla näytti hetken hakemisen jälkeen taitavan kaikki vanhat asiat, ja liikkui älyttömän hyvin. En ollut siis pilannut sitä. Hieman kirpaisi, kun traileri kurvasi pois Hukkasuosta, mutta tiesin kyllä, että sillä olisi hyvä olla. Ja Johannan hevonenhan se oli.

Silti oli kovin yksinäinen olo hengaillessani oman ponini kanssa. Mutta se yksinäisyyden tunne oli alkanut jo viikko sitten, ja olin elänyt jonkinlaisessa utupilvessä viikon päivät. Tiesin, että se oli tyhmää, ajatella olevansa yksinäinen, kun minulla oli ihmisiä ympärilläni. Tallilla en kyllä kieltämättä ollut sydänystävä oikeastaan kenenkään kanssa, ainoastaan Kei teki poikkeuksen, mutta häntäkään en ollut nähnyt hetkeen, kun aikataulut menivät aina ristiin.

Prookkis pyörähti ympäri, ja havahduin todellisuuteen.
"Joo joo, anteeks, kesti liian kauan. Ymmärrän."
Ponineiti vaikutti kovin loukkaantuneelta tästä, ettei kaikki sujunut hänen, varsin lyhyen, aikakäsityksen mukaan. Mehän oltiin harjailtu jo ikuisuuuus! Niinpä luovutin kuraisten jalkojen suhteen, ja laitoin sille suitset päähän. Hackamoreja ei tarvinnut lämmittääkään, joten pääsimme varsin nopeasti kentälle, jolle oli satanut pieni lumipeite. Ohjelmassa oli vuorossa humputtelua.

Pyöreä ponin selkä oli kovin lämmin, ja housuihin tuli valkoisia karvoja ja hikiläntit. Prookkis keskinkertaisella kunnollaan oli innostunut tästä touhusta kovin, ja ottanut hieman kuumaa suuresta kenttäaukeasta. Se oli alle tunnin työskentelystä kovin hikinen, ja minun naamani punainen, tosin pakkasesta ja naurusta, kun puhiseva ponini oli huvittava intoillessaan.

Ratsastuksen aikana olo oli hävinnyt, mutta kun letkutin Roosan jalkoja kaikessa hiljaisuudessa, tunsin taas olevani vain pieni ja mitätön. Varsinainen nyhväke.

Välttämätön
21.1.2017

Syvään henkäisten nykäisin satulahuoneen oven auki. Halusin paeta paikalta, antaa jonkun muun tehdä tämä. Mutta kuka? Sitä juuri, ei ollut ketään muuta. Tästä minun pitäisi selvitä yksin.

Olin käynyt tallilla Tumpin kuoleman jälkeen tasan kerran, ja sen jälkeen jäänyt kotiin sulattelemaan asiaa. Kei oli ollut koko ajan aivan ihana, ja tarjoutunut jutteluseuraksi sekä liikuttamaan Hallaa. Kiitollisena olin antanut hänelle ruokintaohjeet ja vapaat kädet, ja vuorostaan saanut kuvakuulumisia Hallasta.

Ja nyt seisoin keskellä satulahuonetta, aikeissani tyhjentää Tumpin tavarat. Pakko se olisi joskus tehdä, ja se muuttuisi vain vaikeammaksi hetki hetkeltä. Parempi vain tehdä koko juttu kerralla. Kerran se kirpaisee. Kuin laastari.

Laastarit mielessäni keräilin loimia ja harjoja ikeakassiin, yrittäen pitää tunteita kurissa ja ajatella järkevästi. Joku osa minusta halusi viedä helmoista kuraisen sadeloimen kotiin ja nuuhkia sitä jotten unohtaisi Tumppia. Se järkevä puoli kuitenkin taitteli loimen pesuun menevien kassiin. Tumpin pinkki yksisarvisloimi pääsisi kyllä pesun jälkeen sohvalle, sillä se oli maailman mukavin loimi johon kääriytyä kylminä tallipäivinä. Ja siinä ei ollut edes mahavöitä, vaan se piti pistää kiinni erillisillä loimivöillä. Ei sillä enää ollut väliä.

Selvisin urakasta yllättävän hyvin, vähillä kyynelillä ja nopeasti. Talsiessani autolle tavarasäkkejä rahdaten näin sen tyypin jonka nimeä en muistanut taluttavan kimoa arabia talliin. Tallille oli tullut lyhyessä ajassa aivan älyttömästi uusia hevosia, useille toinen hevonen. Tumppi oli tuhkana ja Johannakin oli puhunut, ettei lääkis olisikaan hänen juttunsa. Hallakin saattaisi siis lähteä kevään aikana. Jippii ja sitten olisin hevoseton. Toisaalta, tauko saattaisi tehdä ihan hyvää, tallille meno kun oli viime aikoina tuntunut kovin pakotetulta.

Muiden hevosia ja kateutta ja ikävää mielessäni pyöritellessä heitin ikeakassit turhan voimakkaasti takakonttiin, paukautin sen kiinni, ja istahdin autoon yhtäkkiä kovin vihaisena. Hiiteen koko touhu, miksi edes tein tätä? Miksi kaiken paskan piti aina käydä minulle?

Istuin hetken aikaa hiljaisen vihan vallitessa paikallaan autossa, nyppien kärsineitä kynsinauhojani entistä huonompaan kuntoon. Tajusin, että tämä oli ihan tyhmää, käyttäydyin kuin pieni kakara. Niinpä starttasin vanhan autoni ja katkerana kurvasin vauhdikkaasti pois parkkipaikalta. Jääkööt taakse koko roska. Ei sillä enää ollut mitään väliä. Ei ilman Tumppia.

Takaisin satulaan, ainakin melkein
10.1.2017

En ollut vieläkään käynyt tallilla sen jälkeen. Tiesin kyllä, että mitä pidempään odottaisin, sen vaikeammaksi se tulisi. Tiesin myös sen, että minun piti ennen pitkää mennä tallille, Halla ei voisi seistä liikuttamattomana, ja sen ruoatkin pitäisi tehdä. Ja, vaikken halunnut myöntää sitä itselleni, Tumpin tavarat pitäisi kerätä kasaan. En voisi pitää itselläni tyhjää karsinaa, vaan siihen muuttaisi joskus joku toinen hevonen. Siitä oli miltei viikko. Sen viikon aikana olin ollut kotona, ja sitten töissä. Töihin, kotiin, syömään, nukkumaan. Niin oli se melkein viikkoni kulunut.

Olin herännyt horroksestani silloin, kun Tumpin karsinan ovelta oli kuulunut yllättynyt vinkaisu. Siinä seisoivat vieri vieressä Crimis ja Kei, jotka eivät näyttäneet tietävän mitä tehdä. Crimiksellä oli käsi suunsa edessä, ja Kei näytti siltä, kuin alkaisi itkeä kohta. Minut oli loppujen lopuksi pitänyt irrottaa Tumpista, eikä sen jälkeen jalat kantaneet kunnolla. Sain aikaiseksi siirtyä karsinan ulkopuolelle ennen kuin olin lysähtänyt istumaan ja itkemään. Kunnolla. Tumpin seurassa olin vain nyyhkinyt hiljaa, sitten silittänyt sen kaulaa hiljaa ajattelematta mitään, mutta nyt, nyt, kun sen pää ei ollut enää sylissäni ja harja ei ollut sormieni ympärillä, kyyneleet tulivat kunnolla.

Näin jälkeenpäin ajatellen, en varmaan vaikuttanut järin fiksulta vollottaessani tallin lattialla, mutta ehkä se annettaisiin anteeksi. Kun olin saanut itseni kerättyä, olin soittanut tuhkauspalveluun (olin pari vuotta sitten alkanut säästää tulevaa varten, kun olin päättänyt, että minun Tumppiani ei muuten mihinkään kuoppaan heitettäisi). Ja sitten kun Tumppi oltiin haettu pois, minä olin lähtenyt pois tallilta. Enkä ollut palannut. Paitsi nyt.

Nyt seisoin Hukkasuon parkkipaikalla, pohtien oliko tämä hyvä idea. Henkäisin syvään, ja suuntasin tammatalliin. Oritalli olisi vuorossa myöhemmin, jos ollenkaan. Hevoset olivat tarhassa, mutta tallissa oli Kirstu ja Crimis Twistin ja Goldin kanssa.
"Moi…" moikkasin hiljaa.
"Hei!" kuului Kirstulta pirteä vastaus. Crimis nyökytteli tervehdyksen.
"Tulitko Hallaa ratsastamaan?" Crimis kysäisi ja jatkoi Goldin harjausta.
"Joo, ei se voi tuolla tarhassa seistä ikuisuuksia… Ja niitä Tumpin… tavaroita pitäis kans alkaa keräillä", hymyilin aavistuksen surullisena, ja jatkoin matkaani.

Halla oli ratsastettu ja hoidettu, sen ruoat laitettu valmiiksi seuraavaksi viikoksi, ja nyt seisoin keskellä tallipihaa, pohtien lähteäkö vai mennäkö oritalliin. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja harpoin kohti ovea, mutta pysähdyin sen eteen. Ei, pakko se oli mennä. En voisi vältellä oritallia ikuisuuksiin, varsinkaan jos tekisin talleja. Syvään henkäisten nykäisin oven auki, ja astelin sisään. Ihan normaali talli, ei mitään erikoista. Sillä pääsin Tumpin karsinalle saakka, sen loimet edelleen siististi viikattuina ovessa, riimu naulassa roikkuen, ja ruokakupissa edelleen sen viimeisen aterian jämät. Nopeasti ohitin karsinan ja menin satulahuoneeseen, toivoen, että ikävä hellittäisi siellä. Se oli virhe, sillä satulahuoneessa oli edelleen Tumpin satula ja suitset ja harjat ja kaikki tavarat siististi omilla paikoillaan, ja ikävä kouraisi rintaa vielä kovemmin. Nyyhkäisten peitin kädellä suuni, ja reippaasti kävelin ulos tallista. Ei. Ei vielä. Huono idea. Pidättelin kyyneleitä autolleni saakka (olin saanut siihen eilen uuden akun), ennen kuin aloin vollottaa otsa rattiin painautuneena. Voi Tumppi, minkäs teit.

Elämäni pisin yö. Siitä olin varma, vaikka olin ollut vuodenvaihteen yövuorossa, tehtävä tehtävän jälkeen. Silti, tämä oli ollut varmasti elämäni pisin yö. Ei epäilystäkään.

Päivä oli alkanut hienosti, vapaapäivä poliisintöistä, ulkona parisenkymmentä astetta pakkasta, ja aurinkokin paistoi! Aurinkoinen oli myös mieleni, sillä neljäs tammikuuta olisi se päivä, jolloin ratsastaisin Tumpilla. Voi että, kuinka innoissani olin! En ollut istunut rakkaan ruunani selässä miltei puoleentoista kuukauteen, ja vaikka olin joka päivä touhunnut sen kanssa ahkeraan, oli minulla ollut jo ikävä sitä luisevaa selkää ja kiemurtelevaa ravia. Olin tehnyt aamutallin, käynyt syömässä, ja nyt talutin hymyssä suin pakkasesta pörheän hevoseni maneesiin.  Siellä oli yksi niistä uusista yksärinomistajista ruunikon puoliverisensä kanssa, ja tervehdin tuota hymyillen. Salla oli juuri kävelemässä hevosensa kanssa maasta käsin, joten varovasti kysyin, voisiko hän ottaa kuvan meistä sitten kun olisin selässä. Tästä piti saada Keille kuvatodisteita, kyllä se lopulta oli ollut oikeassa että Tumppi tulee kuntoon. Salla nyökytteli ja kiitollisena ojensin hänelle puhelimeni (vanha oli lahonnut jokin aika sitten ja minunkin piti siirtyä alylaiteaikaan, nyt minulla oli jopa värikamera! Ja kuvatkin olivat parempia kuin pikselimössöä) ja könysin selkään. Tumppi olisi tapansa mukaan halunnut kovin jo lähteä liikkeelle, mutta suostui seisomaan hetken paikoillaan ja katselemaan korvat hörössä Rockya.
"Kiitos kiitos, jos jätät sen vaikka siihen tuolille?" olin ehdottanut kuvan jälkeen, ja niin Salla laski puhelimeni tuolille ja lähti maneesista.

Ratsastuksen jälkeen olin juoksuttanut Hallan, vieläkin aivan kikseissä Tumpista ja tulevaisuudesta. En ollut tehnyt sen kanssa mitään erityistä, mennyt vain askellajit läpi ja sitten ravaillut rennosti eteen-alas, mutta silti kaavailin kaikkea. Kesällä voisi kilpaillakin, nyt kun oli maneesi niin talvellakin voisi hypätä, Kei saisi seuraavan projektinsa…

Pilvilinnoilla liihotellen olin lähtenyt tallilta iltapäivällä, vain saadakseni puhelun vähän yli yhdeksän. Päivällä niin pirteänä tarhaan juoksentelemaan jäänyt Tumppini makasi nyt kuulemma ähkyisenä karsinassaan. Hätäisenä olin sopertanut  Hantsulle että Tumppi piti omenamehusta, ja tulevani paikalle mahdollisimman pian. Se osoittautui hieman hankalemmaksi kuin oletin, sillä tässä välissä mitä olin ollut kotona, joku oli ottanut ja lähtenyt keskiaikaisen autoni akun kanssa. Siitä vain, se oli jo viittä vaille rikki muutenkin, mutta nyt, miksi juuri nyt? Voihkaisten olin läimäyttänyt konepellin kiinni, voro kun ei ollut edes vaivautunut sitä sulkemaan, ja soittanut sitten ainoalle, kenet pystyin tässä ajattelemaan.
"Hei", Kei oli vastannut hetken kuluttua.
"Tumpilla on ähky ja mun pitää päästä tallille ja mun autosta pöllittiin akku ja mä tiiän että sulla oli se joku juttu mut mun pitää päästä tallille ja--"
"Hei, hei, öh, joo, joo, ähky? Missä oot nyt?"
"Tässä talon parkkiksella ja mulla ei oo edes hanskoja ja en haluais ostaa taksia kun ne maksaa niin paljon", Kei ei varmasti ollut saanut edes selvää epätoivoisesta puheryppäästäni, mutta oli sanonut vievänsä minut tallille.

Olin suorastaan juossut liikkuvasta autosta ulos, unohtaen kiittää Keitä, joka tämän kiemuran takia oli myöhästynyt vähän sieltä jutustaan, ja sännännyt oritalliin. Tumppi ei ollut kuulemma noussut ylös vaikka oltiin millä maaniteltu, omenamehut eivät olleet kelvanneet, eläinlääkärille oltiin jo soitettu.

Eläinlääkäri osoittautui hyödyttömämmäksi kuin olin olettanut. Ei se hänen syynsä ollut, mutta olin epätoivoisessa mielessäni jo kuvitellut, kuinka yksi piikki pelastaisi tuskissaan hikoilevan hevoseni ja se nousisi tyytyväisenä takaisin jaloilleen ja kaikki olisi taas hyvin. Sen sijaan olin saanut piikin, ja sen mukana hiljaiset sanat:
"Jos se ei tuosta nouse edes tässä yön aikana…"
Ohjeiksi annettiin soittaa aamulla uudestaan, mikäli Tumppi ei tokenisi. Ajattelin tietenkin, että totta kai se nousee, pakkohan sen, ei meidän polkumme päättynyt tähän. Ehei.

Hantsun oli pitänyt jatkaa matkaa, minä olin jäänyt kyyristyneenä Tumpin luokse. Olin jättänyt huohottavan hevoseni vain hetkeksi, hakeakseni satulahuoneesta loimen sen peitteeksi. Tumppi ei noussut, aika kului. Jossain vaiheessa Hantsu oli ilmestynyt paikalle viltti kädessään ja kahvikuppi toisessa. Kello oli kuulemma kymmenen ja hän oli pistänyt muut tallit jo lukkoon, mutta saisin kuulemma jäädä tänne heppavahtiin niin pitkäksi aikaa kuin halusin. Olin kiittänyt kohteliaasti ja ottanut kahvin vastaan, ja jäänyt sitten yksinäni hämärään talliin.

Kahvit oli juotu aikoja sitten, minulle oli tullut kylmä ja jalkani olivat puutuneet. Tumpin pää oli sylissäni, ja olin hiljaisena pyöritellyt sen harjaa. Sitten minulle oli iskenyt paniikki.
"Tumppi, Tumppi hei… Yritä kerran, kerran vielä? Jooko? Mun takia? Nouse vaan seisomaan, helppo juttu eiks nii, joka päivä olet tähänkin saakka tehnyt, ei oo mitään uutta…"
Vaan ei se noussut. Se oli yrittänyt kerran, sai etujalat suoriksi, mutta takajalkojen ponnistus jäi heikoksi. Sen jälkeen ruunani, rakas ruunani näytti luovuttavan ja asettuvan kyljelleen.

Pitkä hetki kului niin, minä silittäen hevoseni poskea ja toivoen ja rukoillen kaikkia maailman jumalia joita tiesin, mutta joihin en uskonut. Kädet tärisivät, kyyneleet meinasivat tulla, mutta en antanut niiden. Ei, mitään ei oltu vielä menetetty. Tumppi selviäisi. Ihan varmasti.

Vaan hiljalleen hevosen huohotus vaihtui hiljaisemmaksi ja huomaamattomammaksi, hengitys kävi raskaammaksi.
"Ei, ei, älä tee sitä, pliis, yritä, ei…" olin yrittänyt maanitella sitä, ennen kuin tajusin, ettei mitään ollut tehtävissä. Eläinlääkärikin oli sanonut, että todennäköisimmin se ei selviäisi tästä. Lopulta olin joutunut tyytymään kohtalooni. Olin siirtynyt nojaamaan karsinan seinään, nostanut Tumpin raskaan pään syliini, ja kyyneleet silmäkulmissani mutissut sille tarinoita yhteisistä hetkistämme. Siitä, miten se oli kuskannut minua pitkin peltoa ensimmäisellä ratsastuskerralla. Siitä, kun hyppäsimme ensimmäisen esteemme, siitä kun Tumppi palasi tallille ravikärryinensä ilman minua. Siitä, kuinka tavattoman ylpeä olin ollut ensimmäisissä koulukilpailuissa, ja silloin, kun ruuna toimi talutusratsuna tallikaverin lapsille. Siitä, kuinka en edelleenkään ymmärtänyt, miten maastossa vastaan tulevat tukkirekat olivat okei, mutta vihreät roskikset eivät, siitä, kuinka sen piti elää kanssani pitkä elämä, kuinka rapsuttaisin iästä kankeata ruunaa sieltä, mistä se ei itse enää yltänyt. Siitä, kuinka tavattoman rakas se oli, enkä tulisi ikinä unohtamaan sitä. En puhunut ollenkaan siitä, kuinka tämä jäisi meidän viimeiseksi hetkeksemme.

Ja niin nukkui rakas hevoseni pois, nukkui kauas pois ystävä, joka oli ollut rinnallani kymmenen vuotta. Varttia yli kuusi aamulla, viides tammikuuta, lensi maasta tuonpuoleiseen enkeli, jonka sydän oli suuri ja puhdasta kultaa. Jälkeensä jätti vain nyyhkivän omistajan, jonka löysivät aamutalliin tullessaan Crimis ja Kei, edelleen hevosensa pää sylissään, pakkasesta jäiset sormet tiukasti pitkään, tummaan harjaan kietoutuneina, tyhjä katse silmissään. Ei uskonut, että jo kaukana oli rakas ystävänsä, eikä meinannut irti päästää.

Vanhuuden vaivat keski-iällä (11.12.2016)
"Noh, äläs nyt jaksa tuollaista nuorten poikien riekkumista Tumppi, sinä olet hieno herra. Ja hienot herrat osaa pysähtyä nätisti, nääin, just, kiitos."
Tumpilla oli kamala kiire maneesiin. Ihme. Se ei ollut elämänsä aikana varmaan ikinä käynyt maneesissa, ja olikin ollut varsin järkyttynyt kun ensi kertaa lähdimme ratsastamaan sisätiloihin. Olin siis kouluttanut puskaratsuni hyvin. Näin joulukuussa ruunakin oli kyllä saanut arpisen takapuolensa raahattua maneesiin useastikin, ja joskus, kuten tänään, ruuna raahasi minun takapuoleni sisälle. Jopa ennen kuin olin saanut valot päälle!

Ruunalla oli hieman energiaa, mutta se nyt oli odotettavissa. Raukkaparka oli ollut jo kolmisen viikkoa ratsastuskiellossa, ja nyt se oli ollut viikon karsina- ja kävelylevossa. Eilen se oli päässyt karsinaa isompaan tarhaan, ja oli kuulemma luistinrataa muistuttaneesta pohjasta huolimatta rallittanut menemään vauhdilla, ja saanut tarhakaverinsakin riekkumaan kanssaan. Ryhmäpaine näköjään vaikutti Hallaankin, joka yleensä vähät välitti Riemun ja Tumpin touhuista.

Ensin Tumppi oli repäissyt kenkänsä irti ja sen mukana palasen kaviotaan, jolloin se oli ontunut aika pahastikin pari päivää. Sen jälkeen se oli ulkoillut jesarikääre kaviossaan pari viikkoa, kunnes sille vapaalle ulkoilulle isossa tarhassa piti pistää stoppi. Eräs päivä saapuessani tallille minua odotti hevonen, jonka selkä oli kuuma ja kipeä (olkapäätäni koristi edelleen kuva Tumpin hammaskalustosta sen tutkimisen jälkeen). Ruunan selkälihakset olivat muutenkin hieman kuihtuneet syksyn myötä, kun Tumpille ei maistunut ruoka ja minulla oli hirveä kiire töissä joten en ehtinyt liikuttaa sitä kovinkaan hyvin. Ja nyt se oli vetäissyt selkänsä totaalisen jumiin. Syytä en edelleenkään tietänyt, mutta sitä oli käynyt ystäväni taas toissapäivänä hieromassa ja tarkastamassa, ja olin saanut luvan juoksuttaa sitä. Juoksutin ruunasta silloin siis suurimmat energiat pois, jotta se ehkä osaisi käyttäytyä fiksusti seuraavana päivänä tarhassa. (Ei ollut.)

Nyt, suljettuani maneesin oven perässäni, talutin Tumppia rauhallisesti tasan kolme askelta. Sitten ruuna vingahti, kääntyi 180 astetta, ja loikkasi tasajalkaa ilmaan, kiitäen sitten toiseen päähän maneesia pierupukkilaukassa. Niinpä, se oli ollut minulla kiinni. Mutta minä olin jäänyt siihen kolmen askeleen päähän maneesin ovesta. Tai no, olin lennähtänyt hieman eteenpäin hevoseni kiskaisun johdosta, joten juuri nyt istuin perseelläni hieman kauempana maneesin ovesta, ja katsoin silmät pyöreinä, kieltämättä aika komeaa, lisättyä ravia esittävää hevostani.
"Voi pers... Tumppi hei, tuus jooko takasin päin, tää ei ollut nyt kiva temppu", huhuilin könytessäni tallihaalarini takia kankeasti ylös maneesin keinokuitupohjasta. Ei se Tumppi vaan kuunnellut, pysähtyi ja pörisi vain. Kyllä se hetken seisoskelun jälkeen luovutti ja asteli korvat hörössä luokseni, ja tunsin itseni niin hyväksi hevosenomistajaksi. Oi että, se rakastaa mua!

Kyllä se Tumppikin osasi rauhoittua. Tai ainakin kävellä sellaiseen tahtiin, että pysyin lyhyine jalkoineni mukana. Rauhallinen ruuna ei kyllä ollut, sillä jotenkin se sai vartin kävelyn aikana itselleen aikaiseksi samanlaisen hien, kuin se olisi juossut kauemminkin. Ihme tyyppi.

Mutta se oli minun ihana ihme tyyppini, jota silti, kaikista sen oikuista ja viimeaikaisista vaivoista huolimatta rakastin. Niin kovin paljon.  

Moi Emilia!
Ihana nähdä sua pitkästä aikaa, ja oikein mukava yllätys tämä Tumpin ja Hallan päikky.
Oletan, että tämä on vastaus Jouluhaasteeseen. Jaan merkkejä hiukan myöhemmin (koska en ole tehnyt niitä vielä, köh), mutta kommenttia saat jo nyt.

Voi Halla-parkaa, kun joutuu sietämään tällaista! Onneksi Saga on nuori ja peloton, niin hän käy urheasti taistoon.. Oi voi. Naureskelen täällä ääneen meidän hupsuille hepoille. Saa nähdä, mitä näistä koristeista on jäljellä parin päivän päästä. Etenkin oritallissa, jossa repiminen ilmeisesti alkoi jo.. Aijai Tumppi! Pitäisi varmaan muistuttaa, että tuhmat pojat ei saa joululahjoja..

Mutta onhan se nyt kamalaa.
"Mamma hei, Herkku varmasti nauraa mulle jos mulla on tällainen tyttöjen juttu ovessa."

Hauska ja sydäntä lämmittävä tarinanpätkä, good job.

Ps. Potkin täällä Keitä persuuksille, kovaa.