Varsaenergiaa

Kaarsin ladani tutulle tallipihalle. Voin vaan kuvitella kuinka tohkeissaan kaikki ovat uudesta varsasta, varsat kun ovat niin piristäviä ja suloisia. Pysäytin autoni ja astuin ulos. Siirryin avaamaan trailerin takaluukkua. Trailerissa oli kaksi ihanaista: Twisti ja hänen ottovauvvansa flack. "Heippa, nyt pääsette ulos ja flackki uuteen kotiin", jupisin hevosille. Avasin vielä muut turvahömpötykset ja otin ensiksi Twistin ulos. Twisti hörähteli tapansa mukaan. Koska Twist on lännenhevonen, jätin riimunnarun vain roikkumaan ja Twisti pysyi paikoillaan tallipihassa. Flack oli ihan ihmeissään, eikä millään meinannut ymmärtää, miten noissa suojatamineissa voisi muka peruuttaa. Onneksi poika oli niin pieni, että mahtui juuri ja juuri pyörähtämään trailerissa. Pikkuinen laskeutui vauhdikkaasti trailerin ramppia alas ja laskeutui polvilleen maahan. Onneksi sillä oli suojatamineet, niin haavoilta vältyttiin.

/Kaikki mukaan vaan!

Tunsin jonkinlaista harmin ja ilon sekoitusta ajaessani traileri perässä mutkikkaita pikkuteitä. Uusi paikkakunta, uusi työpaikka, mutta ennen kaikkea uusi koti Didille. Muistelin kiukkuisena vanhaa talliamme, jossa kaikki puhuivat minusta pahaa seläntakana, koska olin se "ulkomaalanen pimatsu, jonkn huoran äpärä" ja Didi "keskenkasvuinen ja ilkeä notkoselkäinen poni". Vilkaisin pikkukameraa, joka näytti livekuvaa trailerista. Kyseinen keskenkasvuinen puoliveritammani näytti kaikessa rauhassa nauttivan päiväheinistään vaikka auto heittelehti tiellä.

En ehtinyt ajaa kovin pitkälle, kun jouduin jarruttamaan hitusen kovempaa kuin oli tarkoitus nähdessäni risteyksessä kyltin, joka lupaili johtavan uuteen tallipaikkaamme. Hukkasuo kuulosti mukavalta, nimenä ja paikkana - ainakin sen verran mitä olin paikasta kuullut vuokrasopimusta kysellessäni. Risteyksen jälkeen ajoin hetken suoraan ennen kuin tallipiha jo aukenikin edessä. Pysäytin auton ja vedin käsijarrun päälle ennen kuin hyppäsin ulos autosta.

Tavalliseen tyylini olin pukeutunut timanttikoristeiseen lippalakkiin, tummansiniseen toppaliiviin ja vanhoihin farkkuihin, mutta pelkäsin silti jonkun katsovan minua pahasti. Vaikka timantit ja hyvämateriaaliset vaatteet olivat paheeni, en kuitenkaan ollut pinnallinen. Ulkonäköni aiheutti usein konflikteja, olin tiedostanut sen jo lapsena, mutta yritin suhtautua paikkaan positiivisesti.

Pihalla oli toinenkin traileri, ulkona seisoi kirjava hevonen ja varsa, jota piteli punahiuksinen nainen, jonka arvelin itseäni vanhemmaksi.
Astelin naisen luokse, koska arvelin esittäytymisen olevan paikallaan.
"Hei", sanoin ryhdikkäästi ja tarjosin kättäni toiselle, "olen Inna, - ja mun on pakko myöntää että mulla ei ole nyt hajuakaan mitä tehdä. Sain tallipaikan täältä viime viikolla ja nyt minun pitäisi tavata joku joka kertoisi mihin voin parkkeraata auton, purkaa tavarat ja mihin karsinaan voin Didin laittaa", vuodatin epätoivoisesti mutta positiivisella äänensävyllä. Olin hieman jännittynyt.

"Hei, minä olen Kirstu. Olipa tönkkö esittely", sanoin naurahtaen ja jatkoin. "Oi että kun mukava saada tänne hukkikseen uusia tuttavuuksia! Parkkeerata voi minne vaan tähän tallipihalle, tai ainakin itse niin teen. Crimis tai joku varmaan ilmestyy tänne tallipihalle sua auttamaan, itsekin voin sitten kun olen nämä kaksi saanut talliin nakattua", selitin iloisena. Ja tottakai minun oli pakko esitellä hevoseni: "Tämä paintti tässä on Twisti ja tämä pikkukáveri on sen ottovauvva, jonka kävin juuri hakemassa, eikö olekin söpö?". Twisti hörähti kuullessaan nimensä ja pikkuinen hyrräsi sen ympärillä. "Niin ja lämpimästi tervetuloa hukkikseen!" lisäsin vielä. Minun pitäisi opetella vähän hillitsemään näitä puheripuleitani.

Rapsutin Twistiä otsasta hellästi kuunnellessani esittelyjä. Nainen ei selvästikään piitannut ulkonäöstäni, tai ainakaan ei reagoinnut siihen silminnähden.
"Kiitos", sanoin Kirstun lopetettua puheensa ja toivotettua minut tervetulleeksi.
Täytyy myöntää että olin äärimmäisen helpottunut tavattuani mukavan ihmisen heti alkuun; ehkä se tosiaan merkitsi uutta alkua sekä minulle että Didille.
Unohdin hetkeksi kaiken muun ja tartuin hetkeen, carpe diem, "mukava tavata", sanoin kohteliaasti ja rypistin otsaani kuullessani trailerista kimakan hirnahduksen ja kolinaa.
"Täytyy saada tamma pihalle tuolta ennen kuin se tulee seinistä läpi", virnistin muistellessani puolen vuoden takaista kisareissua, jolloin Didi oli onnistunut tönäisemään trailerin väliseinän pois paikaltaan ja seisoi poikittain trailerissa hyvin kiukkuisena, "toivottavasti Crimis tai Kei - olihan se Kei? tulee pian auttamaan, että saan tamman talliin", sanoin.
Päätin odottaa että Kirstu saisi omat hevosensa talliin ennen kuin ottaisin Didin ulos, tamma olisi kuitenkin hermostunut enkä halunnut aiheuttaa vaaratilanteita.

"Aa, hei!" Älähdin nuorelle miehelle, jonka kasvot kielivät aasialaisesta alkuperästä. Olin kuvitellut Kein olevan lempinimi, vaikka Kennethistä. Tai jostain. Tumma hipiäni ei antanut punastuksen näkyä kasvoiltani, mutta kuvittelin näyttäväni porkkananpunaiselta. "Minä olen Inna, vaikka sen sinä varmaan jo arvasit", sanoin ja halusin sitten läpsäyttää itseäni tajutessani miehen puhuvan meille molemmille. Yötöissä? Ihmettelin itsekseni, varmaan jollain huoltoasemalla. Olin itse saanut töitä burlesquetanssijana eräässä baarissa, vaikkei koulutukseni työnkuvaa ihan vastannutkaan.


"Didi on tuolla traikussa ja se varmaan kärsimättömänä haluaisi päästä ulos oikomaan jalkojaan", hymyilin, "ajattelin kuitenkin odottaa että Kirstu saa hevosensa pois alta, niin Didi saa rauhassa tuulettua. Se on melko stressiherkkä enkä halua aiheuttaa minkäänlaista vaaratilannetta jos tamma on matkan jäljiltä vähän hermostunut", sanoin rauhallisella, mutta minulle tyypillisellä matalalalla äänelläni. Mies oli melko hyvännäköinen ja kiinnitti omasta mielestäni hiukan enemmän huomiota minuun kuin tuohon punatukkaan. Herrasmieskö? Myhäilin ajatuksissani.

"Aa.. Kei, oonki kuullu susta Crimikseltä, pelkkää hyvää tietenkin. Mä oon Kirstu", selitin. "Mutta joo, mä taidan kuskailla nää pollet tonne rauhottuun karsinaansa, oli tosi kiva tavata, ehkä me tässä vielä tavataan tallihuoneen puolella kahvikupposen ääressä tai muuten vaan tallilla", selitin vielä ja otin Twistin narusta kiinni. "Moikka, tuun sit kyl kattoon minkälainen hevonen sulla on", huikkasin iloisena ja lähdin taluttamaan hevosiani tallia kohti.

"Hei", sanoin toiselle täysin tuntemattomalle naisihmiselle.
"Sopii hyvin", vastasin Keille ja siirryin avaamaan trailerin toista hakasta. Tällaista hevostapa et ole ennen nähnyt, ajattelin mielessäni, osittain ylpeänä, osittain edelleen ajatellen kaikkia haukkumasanoja joita Didistä oli käytetty. Avasin sivuoven ja sain heti vastaukseksi enemmän tai vähemmän pehmeän hörähdyksen. Tartuin pehmeään ruskeaan nahkariimun jota käytin aina kuljetusmatkoilla ja irroitin riimunnarun rapsuttaen rautiaankimoa tammaa kaulalta. Kimous tammassa oli ehkä hieman liioiteltua, muutama valkoinen karva siellä täällä ja valkea leveä läsi. Rautias karva kiilteli kauniisti kun luonnonvalo pääsi traileriin Kein avatessa lastaussillan. Didi otti samantien muutaman taka-askeleen ja tuntiessaan luiskan allaan se lähti peruuttamaan tietoisesti ja lopulta otti ison loikan luiskan sivuun. Olin osannut odottaa tätä, koska tamma teki saman jokaisella reissulla, joten en lentänyt päistikkaa maahan kuten ensimmäisellä kerralla.

Pieni, melkein ponikokoinen tamma seisoi kaikessa kauneudessaan Hukkasuon pihalla beigensävyiseen loimeen puettuna, sävy sävyyn kuljetussuojien kanssa. Se nosti päänsä korkealle ja päästi omalaatuisen, Didille tyypillisen inahduksen ja höristi korviaan.
"Ihme laama", virnistin rakkaalle tammalleni ja rapsutin pyörrettä sen otsassa ennen kuin tamma sai päähänsä ottaa muutaman sivuaskeleen.
Yllättävän kauan se olikin malttaut seistä aloillaan.
"Tässä on Didi", sanoin Keille ylpeänä.

Jouduin pinnistelemään kyetäkseni tulkitsemaan Kein lausahduksen. Olin kuullut Didistä niin paljon negatiivista että oli nykyään hankala erottaa milloin joku oli tosissaan, useimmat kommentit olivat sarkastisia.
"Eihän se täydellinen ole, mutta mulle se on juuri sitä mitä haluan", sanoin demokraattisesti ja hymyilin Keille: mies vaikutti mukavalta näin ensivaikutelmalta.
"Kiitos", henkäisin ja lähdin taluttamaan Didiä Kein perässä.
Tamma steppasi muutaman askeleen ennen kuin asettui ja kulki vierelläni nätisti. Sain Didin helposti karsinaan, mutta sitten iski ujous. Olisin halunnut pyytää Keitä auttamaan tavaroiden purkamisessa, niitä kun oli ja muun muassa kisakaappi painoi enemmän kuin synti. En kuitenkaan halunnut saada negatiivisen ja laiskan leimaa, joten kiitin Keitä kohteliaasti avusta ja kysyin minne voisin laittaa Didin kuljetussuojat ja loimen, joka oli hionnut matkan aikana.
"Didi taitaa tarvita heinää niin se rauhoittuu", sanoin kysyvästi, minulla ei ollut aavistustakaan missä heiniä ja rehuja säilytettiin.

Flack pyöri energisesti ympäri karsinaa ja nuuhkutti samalla. Twisti seurasi sen touhuja tarkasti äidin katseellaan. Molemmat olivat vapautuneempia, kun olin saanut otettua suojatamineet pois. Flack hypähtelikin välillä. Lähdin takaisin autolleni, hakemaan joitain flackin tavaroita. Törmäsin matkalla Keihin ja Innaan. "Voi miten kaunis hevonen! Aivan mielettömän upean värinenkin", en voinut olla ihastelematta. Minä kun rakastuin jokaiseen näkemääni hevoseen.

Kei ei ehtinyt vastata mitään, kun aiemmin mainitsemani tuntematon naishenkilö ehti jo kutsua minut mukaansa heinävajaan. Avasin nopeasti kuljetussuojien tarrat ja riisuin ne tallikäytävälle ennen kuin kävin loimen solkien kimppuun. Hymyilin onnesta soikeana kuullessani kuinka Kirstu kehaisi Didiä.
"Voi kiitos, Didikin kiittää", hymyilin naiselle, mutta hymyni muuttui nopeasti hersyväksi nauruksi kun huomasin Didin irvistyksen.
Tammani oli oikeasti melkoinen persoona. Kei ei sanonut hetkeen mitään, joten ripustin loimen karsinan ovessa olevaan telineeseen, se saisi nyt väliaikaisesti kelvata. Riisuin Didin ruskean nahkariimun, jonka laitoin myös oveen roikkumaan; se saisi myöhemmin mennä takaisin kisakaappiin, jossa säilytin muitakin matkustamiseen liittyviä pikkutavaroita. Arkikäytössä Didillä oli kirkkaankeltainen pehmustettu riimu, joka oli vielä jossain pikkuisen Escortini takapenkillä.
Sen kummempia empimättä kiitin Keitä uudelleen avusta ja suljin karsinan oven lähtien seuraamaan tyttöä, joka oli pyyhältänyt heinävajan suuntaan jossa hänen tapasin siirtelemässä raskaita rehusäkkejä.
"Voi annan kun autan", sanoin nopeasti ja tartuin avuksi rehusäkkiin.

Autettuani tuntematonta tyttöä ja saatua Didille hieman heinää astelin pitkin tallia ja kurkin karsinoihin. Jostain syystä tunsin itseni äärimmäisen ulkopuoliseksi, vaikka kaikki olivat olleet mukavia. Kirstulla ja Keillä näkyi olevan keskustelu kesken, joten en voinut häiritä heitä vaikka tarvitsin edelleen apua selvittääkseni mihin saisin laittaa kaikki Didin tavarat.
Pysähdyin kuitenkin heidän kohdallaan: "Hei... anteeksi että keskeytän, onko kova kiire?" kysyin, ja empiminen paistoi peittelemättä äänestäni jonka yritin pitää vakaana.

"Crimis taitaa pyöriä päärakennuksessa, luulisin.. Siellä se ainakin jossain vaiheessa oli", sanoin Keille naurahtaen. Inna saapui paikalle: "Minullakaan ei ole mitään kiirettä, voisin vaikka kiehauttaa meille kahvit", sanoin hymyillen. Olin tänään taas superpirteä, minä kun rakastan uusia juttuja, ja tuntuu jännittävältä kun minullakin on pitkästä aikaa oma varsa. "Tarviitko muuten vielä apua jossain, uuteen paikkaan tottuminen vie aikansa", kysäisin vielä Innalta, Kei kun vaikutti jotenkin levottomalta, muutenkin minulla tuntuu tätä vapaa-aikaa olevan yllättävänkin paljon.

Huomasin että Kei vaikutti kiireisesti joten olin hyvin iloinen Kirstun luvatessa auttaa.
"Ehkä me tytöt pärjätään keskenään, niin saat hoitaa omia hommia", Sanoin Keille ja hymyilin rohkaisevasti ennen kuin käännyin Kirstun puoleen: "kahvi kuulostaa autuaalliselta, mulla on pitkä päivä tiedossa! Voidaan vaikka jutella kahvikupposen äärellä mitä noille Didin tavaroille tehdään."

Olin hieman hämilläni, Kei oli aluksi niin mukava ja yllättäen muuttui hieman... hyiseksi? Toisaalta olin niin kiitollinen Kirstun väliintulosta että Kein kylmyys jäi huomattavasti vähemmälle huomiolle. Tunnistin korkean hirnahdusta muistuttavan äänen, Didillä oli tapana pitää omituista meteliä uudessa paikassa, mutta kokemuksesta tiesin että se rauhoittuisi nopeasti ja tottuisin tallin arkeen.

(Kun Didillä ei tosiaan vielä ole kuvaa, niin tammalla on IRL-esikuvana Pride, ponikokoinen puoliveriruuna varustettuna hyvin kiihkeällä tempperamentilla. Varsinkin esteillä. Tosin Didi on punertavan rautias valkoisilla kimomerkeillä ja läsillä.)

"Oi no sepäs kuulostaakin hyvältä", tokaisin ja käänsin suuntani kohti tallihuonetta. Avasin tallihuoneen oven. "Miauu", kuului jalkojeni juuresta. "Pöh eikö Max oo muka sua käyny jo ruokkimassa, kuppisi ainakin on likainen", pälätin kissalle ja kaadoin sille säälistä vähän napuja. Siirryin kahvin keittimen ääreen ja aloin värkkäämään kahvinkeittimen kanssa. "Keitänkö vahvaa vai vähemmän vahvaa?", kysäisin iloisesti virnistäen Innalta.

"Vahva kuulostaa paremmalta kuin hyvältä, meillä on Didin kanssa vajaa 500 kilometriä lasissa tänään. Tosin pysähdyttiin tuossa pari tuntia sitten sen verran että Didi sai oikoa hieman koipiaan ja ite sain matkakahvit. Veikkaan että kyseinen huoltoasema ei oikein välittänyt paskakasasta pihallaan vaikka ne lappasinkin takasin kyytiin", virnistin Kirstulle ja istuin pöytään rapsuttaen huomionhakuista kissaeläintä.
"Millainen ihminen tuo Kei oikein on?" kysyin epävarmasti.
En halunnut juoruilla, mutta miehen käytöstä jäi kyllä hieman nakertamaan.