Tie Sateen talliin

First topic message reminder :

Sen Kinnasen likan auto taisi olla Hukkasuon parkkipaikalla, kun peruuttelin Fordini vetokoukkuun kiinnitetyn, tallin omistaman tyhjän trailerin kanssa pihassa. Halusin, että sekä Ford että traileri olisivat suorassa ja kivasti keskellä parkkipaikkaa ennen kuin minkäänlaisia hevosia lastattaisiin sisään. Kyllä minä osasin kärryn kanssa ajaa, tottakai, mutta silti hevoset lastattuna oli todella inhottavaa peruutella. Säälin aina kauheasti nelijalkaisia matkalaisia: ne eivät tienneet minne menivät, kuinka kauan matka kesti, ja koska seuraavaksi jarrutettaisiin tai käännyttäisiin. Sammutin Fordin ja jätin avaimet virtalukkoon, kun olin tyytyväinen trailerin asentoon. Avasin lastaussillankin valmiiksi. Pitäisi sanoa sille Kinnasen likalle, että laittaisi hevosensa sitten vasemmalle puolelle, koska se taisi olla painavampi kuin Pond.

Hipaisin Pondin turpaa ohimennen hakiessani sen tavaroita. Se oli yksin sisällä odottamassa lähtöä, eikä se ollut mielissään. Ei se varsinaisesti eroahdistuneelta koskaan tuntunut, mutta autiossa tallissa se näytti nostelevan päätään kovin epätyypillisesti. No. Ei se kauaa joutuisi odottamaan. Kannoin Pondin vähäiset tavarat - satulan, suitset, pari harjaa ja varmuuden vuoksi loimen - yhdellä kertaa farkku-Fordin tilavaan takaluukkun ja lähdin oritalliin. Oletin, että se Kinnasen likka olisi siellä. Vähän pelkäsin, että se sen poikaystäväkin olisi. Mistä minä sille puhuisin koko ajomatkan ajan, jos se tukkisi mukaan? Kuuntelisin sen irrationaalista hölötystä ja katselisin taustapeilistä miten se nauroi tyhjälle? Enkä minä ainakaan sille kehtaisi sanoa, että et tule. Ennen olisin kehdannut. Nykyään säälin sitä liikaa. Minusta on tullut pehmo.

Mutta olisipa se likka siellä ihan keskenään. Kävelisin sen luokse, morjenstaisin. Kysyisin, missä hänen hevosensa romut ovat. Kantaisin ne Fordiin. Sitten menisin hakemaan Pondin kyytiin, ja pian päästäisiinkin tienpäälle.

Kinnanen rapsutteli hevostaan. Sillä oli aina välillä säikähtäneet kauriinsilmät. Siis Kinnasella. Hevosella oli monesti yhtä unelias katse kuin meidän Minillä. Hämmästin joka kerta, että hän viitsi hymyillä minulle. Monikaan ei viitsinyt. Paitsi se poika. Ja Keitaro, mutta välillä hänkin teki sen vittuilumielessä. Se johtui siitä, että en taida itse olla kauhean hyvä hymyilemään, enkä ole aina varma, tarkoitetaanko jokin tervehdys tai kysymys minulle. Sillä kertaa paikalla ei ollut muita, joten se moi ei voinut olla tarkoitettu jollekin mukavammalle tyypille.
"Terve", vastasin siihen, enkä väkisin yrittänyt irvistellä teennäistä hymyä.

Katseeni osui seuraavaksi varusteläjään. Silloin minua hymyilytti. Siinä oli aikamoinen määrä ihan kaikkea, kun vertasi Pondin minimaaliseen varusteluun. Olisin varmaan ottanut itsekin mukaan enemmän kaikkea, jos olisi ollut mistä ottaa. Pond ei ollut minun, eikä minulla ollut aikomustakaan ostella sille mitään lisää. Mutta ei minua se tavaran määrä sinällään huvittanut, vaan ajatus siitä, että kuinkahan varhain se Kinnanen oli paikalle oikein saapunut? Ei noin ohut likka kanna tuollaista määrää tavaraa ihan yhdellä tai kahdella kertaa satulahuoneesta asti.

Automaattisesti tartuin satulaan. Kun nostin sen osin käsivarrelleni ja osin kaiken muun päälle, sain nostettua koko tavaraläjän kerralla. Ainakin ne oli hyvin pakattu. Pondin harjat olivat muoviämpärissä ja kaikki muu irrallisena siinä päällä. Ja KERJ-Cup -ruusuke ämpärin pohjalla.
"Ooksä nyt varma että toi on treenikunnossa?" kysyin hevosta kohti nyökäten. Tarkoitin tietysti sitä, miten Osiris oli sairastellut taannoin. Enhän minä epäillyt, että sitä kipeänä raitettaisiin, mutta kai minä halusin osoittaa sentään kuunnelleeni aiemmin Ekun juttuja, kun teennäiseen hymyilyyn minusta ei koskaan keskustelussa ollut.

Taisin muistaa ilmaista suunnitelmanikin ennen kuin hoipuin tavaroiden kanssa poispäin. Siis ainakin suurin piirtein yhtä hyvin, kuin sosiaalisesti taitavat ihmiset ilmaisisivat. Sanoin jotain sellaista kuin: "mä vien nää Fordiin ja haen sen Pondin niin ruvetaan lähteen" ja että "voisko Osiris mennä vasemmalle puolelle kun se taitaa olla painavampi?"

Hui kamala kun minua jännitti. Ja purin sen kantamalla Osiriksen tavarat jo valmiiksi käytävälle, karsinan eteen ja harjaamalla orin ainakin kolmesti läpi. Osiris seisoi nyt yksinään karsinassa ja minä varmistin kyykyssä harjakopan sisältöä. Olin karsinut kaiken ylimääräisen pois.

Mutta voi että. Reitan kanssa koko matka? Mies tuntuu olevan niin väkinäinen ja hiljainen, että totta puhuen minua vähän pelottaa ajomatka. Vain vähän, mutta pelottaa silti. Toivottavasti siitä ei vain tulisi liian kiusallista. "Pitäisikö minun ottaa varmuuden vuoksi herkkuja mukaan?" Kohotin katseeni Osirikseen. Tai hevosen korviin, jotka juuri ja juuri näin kyykystäni. Suoristauduin ja kaivoin taskujani. Avaimet, puhelin ja porkkanan paloja minicrip-pussissa. Miten voikaan taskut olla syvät. "Olet oikeassa, kyllä minä otan" huokaisin hevoselle ja nojauduin tämän karsinan oveen. Tungin käteni kaltereiden välitse ja rapsutin hevosta turvan päältä. Ori hörähti ja kuulin tallin oven avautuva. Käänsin päätä tulijalle - Reitalle - ja kasvoilleni levisi tuttavallinen hymy. "Moi."

Sen Kinnasen likan auto taisi olla Hukkasuon parkkipaikalla, kun peruuttelin Fordini vetokoukkuun kiinnitetyn, tallin omistaman tyhjän trailerin kanssa pihassa. Halusin, että sekä Ford että traileri olisivat suorassa ja kivasti keskellä parkkipaikkaa ennen kuin minkäänlaisia hevosia lastattaisiin sisään. Kyllä minä osasin kärryn kanssa ajaa, tottakai, mutta silti hevoset lastattuna oli todella inhottavaa peruutella. Säälin aina kauheasti nelijalkaisia matkalaisia: ne eivät tienneet minne menivät, kuinka kauan matka kesti, ja koska seuraavaksi jarrutettaisiin tai käännyttäisiin. Sammutin Fordin ja jätin avaimet virtalukkoon, kun olin tyytyväinen trailerin asentoon. Avasin lastaussillankin valmiiksi. Pitäisi sanoa sille Kinnasen likalle, että laittaisi hevosensa sitten vasemmalle puolelle, koska se taisi olla painavampi kuin Pond.

Hipaisin Pondin turpaa ohimennen hakiessani sen tavaroita. Se oli yksin sisällä odottamassa lähtöä, eikä se ollut mielissään. Ei se varsinaisesti eroahdistuneelta koskaan tuntunut, mutta autiossa tallissa se näytti nostelevan päätään kovin epätyypillisesti. No. Ei se kauaa joutuisi odottamaan. Kannoin Pondin vähäiset tavarat - satulan, suitset, pari harjaa ja varmuuden vuoksi loimen - yhdellä kertaa farkku-Fordin tilavaan takaluukkun ja lähdin oritalliin. Oletin, että se Kinnasen likka olisi siellä. Vähän pelkäsin, että se sen poikaystäväkin olisi. Mistä minä sille puhuisin koko ajomatkan ajan, jos se tukkisi mukaan? Kuuntelisin sen irrationaalista hölötystä ja katselisin taustapeilistä miten se nauroi tyhjälle? Enkä minä ainakaan sille kehtaisi sanoa, että et tule. Ennen olisin kehdannut. Nykyään säälin sitä liikaa. Minusta on tullut pehmo.

Mutta olisipa se likka siellä ihan keskenään. Kävelisin sen luokse, morjenstaisin. Kysyisin, missä hänen hevosensa romut ovat. Kantaisin ne Fordiin. Sitten menisin hakemaan Pondin kyytiin, ja pian päästäisiinkin tienpäälle.