Tie Sateen talliin

”Mäki tykkään kyllä olla ajoissa. Saa rauhassa tutustua paikkaan ja antaa Osiriksenki haistella uutta ilmaa.” Laitoin käden taskuun ja pyörittelin sytkäriä siellä. ”Hyvä vaa et tiiät missä se on. Mä en ois varmaa ikinä löytäny perille.”

The End

"Sekava poika", minun teki mieli kommentoida sitä Buathongin kakaraa autoon istuessani. Sen sijaan sanoin: "kaikkea sekin raukka päässään pyörittelee."

Laitoin turvavyön kiinni ja starttasin auton. Tuli taas vilkaistua taustapeilin kautta traileria, ihan niin kuin näkisin hevoset sen etuseinän läpi. Nakkasin pipon takapenkille koirankarvojen seuraan ja tarkastin taskujani taputtelemalla, että kukkaro ja kännykkä olivat edelleen mukana.

"Ei tästä enää pitkä oo", vakuuttelin kun ajoin parkkipaikan poikki varovaisesti hevosten takia. "Ollaan kyllä aivan tosi hyvis ajoin nyt siellä. Mutta varmaan ihan hyvä. Musta on aina ahdistavaa olla viimenen."

Vilkutin risteyksessä oikealle ja käännyin, kun tuli trailerin kokoinen rako. Vielä muutama hassu kilometri, niin saisi nolata itsensä hevosen selässä oikein kunnolla. Jes.

"Kiitti" hymyilin oikein kettumaisesti Reitan kehuille. Pinkki sytkäri oli aina varma keskustelun aihe - varsinkin miesten kanssa. Oleminen Reitan seurassa tuntui tasaantuvan ja olevan jopa ihan siedettävää. Alun jännitys oli enään pienen pieni hiillos, kunhan vain muisti pysyä huumorissa. Vakavaan keskusteluun en ollut valmis vielä.

"Mun toveri. Ai Chai?" Varmistin asian ja mielenkiintoni heräsi. "No se selittää sen keskustelun!" hihkaisin ihan oikeasti innoissani. "Chai varmisti todella oudolla tavalla, ettei hän ole minun kanssani rahasta tai makuuhuoneen takia. Mutta se sano sen tosi vaikeasti. En edes tajunnut koko juttua, ennenkuin nyt." Selitin. Tumppasin tupakan ja istuin Reitan perässä autoon. "Tää käy nyt järkeen taas" naurahdin.

"Ollaanko me muuten pian perillä? Mä en todella tiedä missä meijän pitäis olla tai missä me ollaan."

"Tosi miehekäs", kommentoin Ekun sytsäriä ennen kuin imin kulmat kurtussa tulen tupakkaan. "Kiitti", sanoin vielä ojentaessani sytyttimen takaisin. "Kun mä opiskelin Helsingissä, mulla oli yks kaveri, joka aina nauro kun mä sanoin sytsäriä sytsäriks tai tulitikkuja tulitikuiks. Ne on kuulemma stenkku ja stidit. Kauheeta..." Siihen en edes odottanut mitään vastausta. Kunhan hengitin savua oikein syvään. "Mä oonkin tosi hyvä lopettamaan", sanoin vielä autolle päin kävellessäni. "Mä oon nimittäin lopettanu tosi monta kertaa."

Auton luona tulin taas katselleeksi Fordiani oikein pitkään. Se oli toden totta ruma.
"Se sun toveris oli kysyny Maijalta että mitä se mun kans tekee", naurahdin sitten autoa katsellen ja tietenkin sitä poikaa tarkoittaen. "Tai ei se nyt sitä silleen muotoillu mutta kumminki. Maija oli vastannu että rahan takia, eikä se ollu raukka edes tajunnu että se oli vitsi. Mut mennäänkö niin kauan kun tää mun Lamborghini on vielä lämmin?"

Tumppasin tupakan maahan ja haukottelin. En voinut olla ajattelematta tuottamaani mikromuovia, sitä miten en silti viitsinyt viedä tumppia roskikselle asti, ja sitä miten en ikinä oppisi puhumaan sellaista normaalia hauskaa small talkia.

Reitasta paistoi läpi tuskaisuus ja jonkin sortin ahdistuneisuus. Sen kummempaa puhumatta ostin hänen jälkeensä vihreää ja kuljin hänen perässään ulos.

Ulkona Reita rentoutui silminnähden ja vilautti hymynkin - hymyilin tietysti takaisin. Minulla kävi mielessä, johtuisiko ahdistus naamaa komistavista arvista, mutten edes harkinnut sanovani sitä ääneen. Sen sijaan avasin askin muoveista ja etsin lähintä roskista. "Niinhän sitä pitäisi." En löytänyt roskakoria, joten tungin muovit taskuun ja laitoin tupakin huuleen. Sytytin ja tarjosin tulta Reitalle. "Ne on niitä ikuisuuskysymyksiä. Mä en jaksa enää edes keskustella, kun se on aina sama tarina kaikilla" naurahdin tunnelmaa kohottaakseni.

En paljoa pukahtanut tälle pikku huoltoasemalle kävellessämme. Toivoin vain, ettei siellä olisi ketään. Taisin mumista vain jotain epäselvää siitä, että pitää mennä äkkiä nyt, ettei hevosia tarvi odotuttaa. Pyysin nopeasti karkkitupakkaa, ei kun vihreitä Smartteja. "Häh?" nuori flikka kassalla kysyi, ja tajusin, että tuo oli hädin tuskin syntynytkään silloin kun Smart oli vielä Smart eikä PS. Smart ja kädet taskuissani odotin tuskaisena Kinnasen likkaa.

Kauppareissu vieraassa kaupassa on koettelemus. Takaisin autionpuoleiselle pihalle päästyäni saatoin saman tien rentouttaa hartiani, vetää pipon pois päästä ja hymyillä vähän anteeksipyytävästi sille Kinnaselle. En tosiaankaan alkanut ryhtyä avautumaan siitä, että hei mua, isoa äijää, pelottaa mennä kauppaan ku pennut alkaa itkeen kun ne näkee mut.

"Mun piti kyllä oikeasti lopettaa", sanoin sen sijaan, ja repäisin askin muovin auki.

Hymyilin Reitan är--äänekkäälle Chaille. "Onhan se vähän lapsellinen ja rasittava välillä. Joskus vaan tulee Chai-kiintiö täyteen. Silti on aivan parasta, että sen voi sanoa suoraan ja ääneen että nyt haluan netflixiä kiitos." Chai oli kyllä ihminen, josta sai aina kerran kuukaudessa herneen nenäänsä. Ei hän sitä pahalla tehnyt, hyvää vaan hän tarkoitti. Mutta tilanne oli helpottunut, kun olin jutellut Chain kanssa asiasta. Vaikka poika oli kadonnut hetkeksi omaan mökötys-kuplaansa, oli hän selityksien jälkeen ymmärtänyt. Olin saanut jopa suukonkin poskelle kiitokseksi.

Avasin turvavyön ja hyppäsin ulos autosta. "Aaa, ihan parasta venytellä välillä. Mä en tajua miks mun selkä vetää aina itteensä ko on varttia pitempi ajomatka" kerroin ja venytin selkääni kaarelle. Laitoin oven kiinni ja hymyilin Reitalle. "Nonii, haetaa sitä raikasta ilmaa. Mulla on kyl sytkä." Tungin käteni housujen taskuun varmistaakseni asian. Kyllä, pinkin värinen euron sytytin oli juuri siellä mihin olin sen aiemmin jättänyt.

"No. Se on sitte eri, jos kaikille. Siellä kyllä taitaa olla muutama muu, jotka tarvii enemmän sääliä kuin sä, jos kisoista puhutaan." Tarkoitin tietysti Keitaroa. Ja jos ajateltiin muutakin kuin vain kisoja, niin aika moni muukin siellä olisi kaivannut säälijuhlaa. Vaikka minä en kyllä välttämättä haluaisi tietää, miten se poika reagoisi alkoholiin. Mistä vetoa, se kikattaisi ja heiluisi niin kuin orava hapoissa.

Olin kai ollut epäilyksineni aivan oikeassa siitä, ettei Ekullakaan liikaa kavereita ollut. Sen sijaan, että olisin jatkanut aiheesta, sanoin että selvä, säälijuhlat it is. Varsinkin kun minä olin niin järkyttävän aikuista seuraa, että pelasin aina aivan tosissani CSaa Keitaron ja muiden kanssa, kunhan vain sain akan ja kakaran pois kämpästä. Vaikka en minä sanonut ääneen, että akan ja kakaran, vaan Maijan ja Ruskan, koska Maija ei kyllä ole mikään akka. "Mut se poika yrittää kyllä. Vaikka se onki niin sairaan ärs... Eiku äänekäs. Ja kova koheltamaan."
Tottahan Ekun täytyi tietää, etten varsinaisesti pitänyt siitä kakarasta. Eikö niin?

Läpsäytin kämmenellä reittäni ja avasin turvavyön.
"No niin. Käydääs nyt ostaas niitä tupakkeja, joiden läpi voi hengittää sitä raitista ilmaa. Mä pelkään että hevoset paistuu, vaikka onki varjoa."
Yleensä välttelen kaiken maailman kaupoissa käymistä, paitsi omassa lähikaupassa, jossa ihmiset tuntevat minut. Yritin olla hermostumatta, mutta kurotin kuitenkin vielä mustan pipon päähäni ja koetin tukkia epämiellyttävämmän puolen otsastani edes osaksi sen alle ennen kuin nousin autosta. Laskin katseeni määrätietoisesti kenkiini ja tungin kädet syvälle takintaskuihin.

Reita oli äkkiä kääntänyt puheenaiheen ja tunnelma synkkeni hetkessä. "No en mä ny voi yksinkää pitää säälijuhlia" naurahdin. "Mä tarkotin koko jengille; ois hyvä syy viettää taas aikaa yhessä" hymyilin. Vaivaannuin kamalasti kun hän kysyi ystävistäni. Olihan minulla Nelly ja ukki. Ja Nasu. En minä muita kaivannutkaan. Se riitti hyvin.

Mutta Reita sai minut miettimään yksinäisyyttä. "On mulla muutama..." no se oli valhe. "Tai siis, onhan mulla puhelimen lokissa ystävä ja ukki." Kohautin olkiani ja hiljensin ääntäni. "Välillä vaa tuntuu et tarvis aikuista seuraa, kun Chai osaa olla lapsellinen aina välillä." Huokaisin nenän kautta. En uskaltanut katsoa Reitaan päin, toivoin vain että keskustelu olisi pian ohi. "Sen takii mä ilahduin ko kysyit mua mukaan tälle matkalle. Ei siis sillä, että sä olisit mun ystävä nyt - taisiis oot säki ihan kiva mutta..." Tukin suuni ja hengitin syvään.

Oli pakko yrittää uudestaan. "Tiedät mitä tarkoitan. Joskus olis kiva jutella jonkun kanssa sähkölaskun suuruudesta ja hyvännäköisestä remppamiehestä - aikuisjutuista. Mä oon kumminki eläny Nasun kanssa kahestaan jo 3 vuotta ja ymmärtääkseni Chai on ensimmäistä omillaan kämppiksen kanssa." Ääneni kuulosti jo normaalilta. Olipas outoa kertoa tuo ääneen. Tarkoitus ei ollut avautua, vaan herätellä keskustelua. Tarkoitus oli jutella.

"Vai että säälijuhlat", naurahdin ja laitoin vilkun päälle. Oikealla oli ABC. "Tosta nyt sais sitä kaffia. Miks sä mua... Hei onhan sulla, tota, kavereita? Muitakin kun se poika? Kyllä mä siis aiva hyvin voin joskus juoda, mut."

Puhuessani käännyin huoltoaseman pihaan. Jos olisin ollut liikkeellä ilman kärryä, olisin parkkeerannut suoraan oville. Nyt ajoin reunapaikalle varjoon. Tiedän, mitä on yksinäisyys. Kun olin yläasteella, puhuin ainoastaan omalle perheelle ja sanoin hei ja kiitos kaupassa. Aiheen takia teki mieli irvistää, mutta sitäpä en tehnyt. Tämän takia olin halunnut itse opettajaksi: että olisi edes joku, joka ei irvistä vaikka tekee mieli.

Tavallaan toivoin, etten ollut vetänyt mielialaa pohjamutiin kiusallisella kysymyksellä, kun minun kanssani on muutenkin vaikeaa olla. Mutta enemmän minä olisin itseäni sättinyt, jos en olisi kysynyt.

Chain nostaminen esiin sai minut oikeasti hymyilemään ja tunsin liekin sisälläni roimahtavan uudelleen. "Oih, no se pitää paikkansa. Ja Nasu on kans yks tuki ja turva. Meni kuinka huonosti tai hyvin vaa, ni sitä ei ihan varmasti kiinnosta." Naurahdin ja äskeinen synkistely oli haihtunut savuna ilmaan. Kallistin hieman päätä ja kuvittelin Chain käden omaani. "Ollaan me tosi onnekkaita ko meillä on kotona omat tukijoukot" kuulin itsekin hymyn äänestäni.

"Säälijuhlat!" hihkaisin. Innostukseni nousi jostain todella voimakkaana. "Mutta voidaanko järjestää ihan omat säälijuhlat ihan varmuuden vuoks? Mieti nyt - Ekun ja Reitan varmuuden-vuoksi-säälijuhlat? Saatais kyllä tekosyy edes yrittää nauttia hetkestä. Uusi vuosi kun oli pettymys ja mä en oo nähny yksiäkään Hukkasuon juhlia. - Saatika säälijuhlia!" Yritin pitää innostuksen aisoissa, mutta käteni liikkuivat puheen mukana elävöittäen sitä. Todellakin innostuin todella paljon. "Mä kyllä juon viintä" jatkoin merkitsevästi.

"Savuton reissu sopii jos mäki saan polttaa." Vilkaisin Reita ilkikurisesti. Ihan kuin olisin tarvinnut Reitan luvan siihen.

"Nii joo toi menestyksen kääntöpuoli... Mutta sekin on oikeesti sun pään sisällä vaan. No niin on kai tää munkin juttu että muut muka jotenkin arvostelis mua. Mut arvaa mitä." Katsoin Ekkua niin merkitsevästi hymyillen ja pitkään kuin ajaessani saatoin. "Sulla on ainaki se yks hul -- eiku fani siellä hurraamassa ja ajattelemassa että sä oot maailman paras, meni miten meni. Vaikka sä putoisit tai jotain muuta tosi outoa kävis niin sehän kääntäis sen niin että vitsi ku pysyitki kauan selässä, ei kukaa muu olis niin kauaa pysyny." Huokaisin nenän kautta. "Mullakin on kyllä nää uskolliset kannustusjoukot, mutta Maija ei viitti nyt lähteä, ja Ruskaa mä en pysty vahtiin kun mä ratsastan."

Vaihdoin radion kanavaa taas pari kertaa.

"Sitä paitsi porukathan järjesti mullekin säälijuhlat, kun ne luulee että meillä meni Pondin kans sillon huonosti siellä cupissa. Hei, joo, on tossa ainaki Absi. Mut tästä olis kyllä niin lyhyt matka enää... Mut jos sä haluat kahvia niin mä ostan kyllä samalla tupakkia. Kato kuinka tosi tosi lopettanu mä oon. Ihan savuton. Mutta ei kai sitä reissussa lasketa?"

Rystysten naksuminen sai kylmät väreet nousemaan selkää pitkin. Väristin ne pois ja kulmakarvat hieman rypyssä sanoin "hyi, mä vihaan tota ääntä". Ällötys loppui kyllä lyhyeen, ja yritin vaikuttaa vähemmän kireältä. "Mä en tajua miten kaikki voi naksautella. Se kuulostaa aina siltä et joku menee rikki."

Hymähtelin ja myöntäilin Reitan ajatuksia, kuten aktiivisen kuuntelijan kuuluu. En osannut vastata mitään, ennenkuin minulta kysyttiin. "Ehkä sitä, että kaikkien odotukset on niin korkeella. Mä oon tosi tyytyväinen, jos päästään top kymppiin Ompun kanssa." Hengitin sisään. "Emmätiiä. Ei kukaa varmaa odota meiltä mitään supervoittoa, mutta mulla on vaan sellanen olo et nyt on pakko pärjätä hyvin." Huokaisin ja kohautin olkapäitäni. "Mä varmaan soimaan itteeni muitten puolesta, jos ei olla kolmen parhaan joukossa."

Käänsin katseen ikkunan näkyyn. Sieltä näkyi suomalaista maisemaa, peltoja ja puita. Ei sitä osaa arvostaa ennenkuin muuttaa pois tai betoniviidakkoon. Kaivoin puhelimen käteen ja katsahdin kelloa. "Oisko meillä muuten aikaa pysähtyy vaik huoltsikalle tai johki kahville?" Vilkaisin kuskia ja käännyin takaisin eteenpäin.

"Niin Mayaki", huokaisin, "siis pärjää, jos mä oon niinku kaikki olis hyvin..." Maya, maailman paras hevonen. Naksautin rystyseni odottaessani rampin päässä kolmion takana. Vilkutin oikealle, ja vasemmalta tuli vaikka keitä. Muutamalla oli hevosenkuljetusvaunu, mutta eipä se täällä periferialla mitään tarkoittanut. Saattaisivat olla matkalla yhtä hyvin jonnekin muuallekin kuin meidän määränpäähämme.

"Mua ei silleen se itse kisa jännitä", sanoin kun pääsimme vihdoinkin liikkeelle. "Ennemminkin se että kaikki näkee kun mä mokaan. Mä huomaan että mulla oli samanlaisia ajatuksia jossain opetusharjottelussa tai jotain, ja ne meni ohi. Mut kisaamiseen mä en varmaan tottuis, vaikka Maya olis mulla aina... Siis Pond!"

Teki mieli tupakkaa, mutta minähän en ainakaan autossa polta. Pitäisi lopettaa Mayan ajatteleminen, tai koko treenit menisivät ihan hukkaan...

"Mut mitä sä sitte jännität", puhuin omien Maya-ajatusteni päälle. "Sullahan meni se viime osakilpailukin ihan putkeen. Mä näin. Sentään joku pitää Hukkasuon mainetta yllä ku on sä ja Marshall..."

”Mm’m” mumisin vastaukseksi lyhyelle elämälle. Vilkaisin ympärille, eikä minulla ollut hajuakaan olisiko pitänyt kääntyä edellisestä vai ei. ”Haluuks sä et mä laitan navin päälle?” Annoin hiussuortuvan tipahtaa sormieni lävitse ja siirsin kättäni jo kaivamaan puhelinta.

Reita kertoi huolehtivansa hevosista. ”Mäkin ahdistun aina niiden puolesta.” Viittasin tietydti hevosiin. ”Vaikka ei sitä Osirikselle ainakaan saa näyttää. Se pärjää niin kauan kun itse antaa ymmärtää kaiken olevan hyvin.”

Leikin puhelimella sylissäni. Etusormen ja peukalon kanssa kääntelin sitä ikäänkuin heitellen pienesti. Katsahdin alas ja vilkaisin kelloa. ”Meillä on onneks vielä hyvin aikaa, jos se nyt oli toi edellinen ramppi” sanoin ja työnsin puhelimen reisieni väliin.

”Vitsi mun on pakko sanoo, et mua jännittää kyl ihan sikana se seuraava kisa.”

Niin, kuutisen vuotta ikäeroa, ja erilaiset tavat olla aivan sairaan lapsellisia. Minä kiukuttelen kuin kaksivuotias, ja Kinnanen näköjään epäilee vielä itseään, koska ei ole kasvattanut sielua. Se poika puolestaan osoittaa lapsellisuutta olemalla lähtökohtaisesti ärsyttävä, ja Keitaro, joka ilmeisesti pitää itseään aivan superaikuisena, murjottaa ja pitää mykkäkoulua kun hänen ratsastuksensa ei suju juuri niin kuin hän haluaa. Kai jokainen on kakaramainen kuolemaansa asti omalla uniikilla ja raivostuttavalla tavallaan. Vaikka eniten minä aikuispisteitä sain, jumaliste, minulla on sentään ihan aktuaalinen konkreettinen mukula... Joka muistuttaa minua aina, että iskä maton altakin pitää sitte imuroida. Ja koirankakkapussit pitää muistaa ottaa kaupungille.

Kissiltäkin loppui musiikki. Naksautin ärsyyntyneenä kieltäni ja aloin plarata kanavia taas. "En mä nyt tiedä siitä huonosta omatunnosta", mumisin puoliääneen, "mut vitsi jos mun tasku vaikka soittais kotia ja Ruska kuulis mitä hulluja mä puhun."

"Tiesiksä et ne mainokset ei kestä loppuelämää? Ne loppuu kyllä ja sit alkaa uus biisi", Ekku huomautti hymynhäivä äänessään. Oli tuhahdettava sillä tavalla huvittuneesti.
"Elämä on liian lyhyt mainostaukoihin", sanoin häneen vilkaisten, mutta markkeerasin hymyn suupielilläni varmuuden vuoksi, jottei Kinnanen vain olisi kuvitellut minun alkavan filosofoida. "Sano nyt vielä että se oli toi edellinen ramppi josta meidän piti nousta. Voi paska. Mä meen tosta seuraavasta. Onneks täällä periferialla kaikki tiet oikeesti vievät Roomaan."

Oli miellyttävä ajautua rampille pois sen ärsyttävästi alinopeutta ajavan ääliön perästä. Otsa rypyssä hiljensin vauhtia melkein mateluksi, koska kurvi oli jyrkkä.
"Vitsi mua ahdistaa että noilla on paha olla tuolla", sanoin hiljaa ja nyökkäsin taaksepäin. Katsoin oikein taustapeilistäkin traileria ihan niin kuin voisin nähdä hevoset sen etuseinän läpi.

Nostin olkapäitä korostaakseni sanojani. "No just sitä. Normaalit ihmiset haluaa parikymppisenä juosta ja juoda ja ... antaa ... kaikille." Jouduin miettimään jokaisen tauon kohdalla seuraavaa sanaa. Laskin hartiat. Äänentasoni oli noussut ärsyttävän kimeäksi ja yritin tietoisesti laskea sitä. "Meillä ei oo ko 6 ja puol vuotta ikäeroo." Nyt olin jo rauhallisempi. Nostin käden jälleen ovea vasten ja nojasin pääni siihen. "Musta tuntuu et oon huono ihminen" kuiskasin. Reita saattoi juuri ja juuri kuulla sen. Ja Reita jatkoi juttuaan.

"Ei se tuu susta huonoo isää, jos sä toivot että muksu ois tullu myöhemmin. Eikä se oo huono juttu tajuta. En tajuu miks siitä tarvis tuntee huonoo omatuntoo - Ruska on kumminkin nyt ja sä rakastat sitä. End of Story. Mutta jos vois mennä ajassa taaksepäin, mun mielestä ois ihan ok lykätä omaa lastaan vuodella tai kahella." Nostin pääni ylös ja hain sormiini hiussuortuvan.

Reita ei tuntunut löytävän radiokanavaa. Olin huomannut, että hän oli vaihtanut aina mainoksien alettua, joten minun oli pakko kommentoida asiaa yrittääkseni ainakin kohottaa tunnelmaa. "Tiesiksä et ne mainokset ei kestä loppuelämää? Ne loppuu kyllä ja sit alkaa uus biisi."

"Mä ainakin sun ikäsenä just join ja juhlin", hymähdin. Painoin radiosta kakkosnappulaa, koska musiikki loppui. Ja Loopiltakin tuli juuri mainoksia. Ratin vasemmalla puolella oli nuppi, josta radiokanavia saattoi vaihtaa samalla ratista pidellen. Aloin napsutella siitä eteenpäin.

"Join ja juhlin. Heti kun täytin kahdeksantoista. Ja hoidin Mayaa, se oli mun hoitohevonen. Sitten vasta rauhotuin kun pääsin yliopistoon. Tai no -- kyllä mä sielläkin ekan vuoden..."
Parin sekunnin ajan elin uudestaan fuksiolympialaisia. Meillä oli ollut läpänheittokisa. Siis roiskeläpänheittokisa. Kaisaniemen puistossa. Oli saanut valita, haluaako heittää kinkkuläppää vai jauhelihaläppää. Olimme hävinneet kinkkuläpällä. Se oli hieno syksy...

"Mä oon kakskytkuus, ja melkein puoli", vastasin Ekulle, ja tunsin itseni tosi vanhaksi. Pysäytin radion Kissille. Sieltä tuli sentään jotain renkutusta. "Mutta mulla on Ruska, niin välillä tuntuu kun mä olisin sata. Se on niinku äitinsä. Onneksi."
Onneksi, koska Maija tietää kyllä mitä tahtoo, ja on minua viisaampi ja päättäväisempi. Epäonneksi minun kannaltani: miten minä Ruskan kanssa pärjäisin, kun hän tuosta kasvaisi ja kehittäisi oikeasti oman tahdon?
"Vai haluaisit sä perhearkea." Siinähän sulle olis isä pienille kiinalaislapsille, olisin sanonut, jos olisin oikeasti ollut Kinnasen kanssa hyvissä väleissä. Keitarolle olisin kyllä sanonut jotain sellaista. Sen sijaan sanoin jotain ainakin omasta mielestäni kiltimpää. "Nuorihan sä oot vielä. Mä olin kai jotain sun ikänen kun meille tuli Ruska... Jälkeenpäin ajatellen olis voinu olla hyvä, että se olis tullu vähä myöhemmin. Vaikka en mä ikinä toivoisi, ettei sitä olis! Tietenkään! Mutta kai mä tarkotan että... Tai no, emmä mitää tarkota."
Koska mitä elämää se olisi, ilman Ruskaa? Vaikka uskoisin rajattomaan määrään todellisuuksia, ei mitään maailmaa voisi olla olemassa ilman Ruskaa. Huomasin hymyileväni, vaikka joku ääliö ajoi Opelilla edessämme ärsyttävästi vähän alle kahdeksaakymppiä.

Reitan nauraminen sai minut rentoutumaan. Ei mies ollutkaan niin jäykkä ja kylmäkiskoinen mitä olin luullut. Huh, onneksi. Uskalsin jo hengittää syvään ja todeta, että reissu menisi ihan varmasti hyvin. Leikin sormillani ja heiluttelin Reitan katseilta piilossa varpaitani. Vaikka tunsin, kuinka hartiani olivat valahtaneet alemmas rentoutumisesta, tunsin oloni silti levottomaksi. Varpaiden heiluttelu auttoi minua pitämään muun kehon normaalisti paikoillaan.

Yleensä istuin autossa mahdollisimman mukavasti. Normaalisti olisin poistanut toisen kengän jalastani ja nostanut jalan koukkuun eteeni. Nyt en uskaltanut tehdä niin. Näyttäisin varmasti teiniltä, joka ei tiedä miten olla. Miksiköhän edes pelkäsin näyttäväni teiniltä? Eihän Reita ollut mikään paras-ihminen-maailmassa-joka-vahtii-tekemisiäni, eihän? Rauhoitu nainen - ja heiluttele varpaitasi.

Reitan vakavoituminen sai minutkin jännittymään. Juuri nyt vihasin jännitää. Reita keskeytti lauseen ja muotoili sen uudestaan. Mielenkiintoni heräsi, eikö Mayalla ollut kaikki hyvin? Mielessäni kävi, että kysyisin suoraan. Avasin jo suunikin, mutta jokin siinä vakavuudessa sai minut hiljenemään. Seuraavaksi minun oli pakko nauraa Reitan eläkeläisyydelle. "Et sä mua niin paljon vanhempi ole! C'moon hei" Vedin henkeä ainakin sekunnin ajan ennenkuin jatkoin. "Sitä paitsi - mä tunnen kyllä olevani vanhempi mitä monet ikätoverit. Äläkä ota tätä nyt itsekehuna, mutta kun mä en jaksa joka viikonloppu bilettää. Mielummin olisin töissä ja pyörittäisin perhearkea. - Kui vanha sä muutan olet?" Kuulostin ihan Chailta. Suu suppuun, anna nyt puheenvuoro toisellekin. Sinä et ole Chai, joka puhua pälättää koko ajan sanomatta yhtäkään lausetta loppuun.

"Ai selvää niinku mulla ja Minillä!" Minun oli ihan pakko naurahtaa. Voi voi. "Mä oon niin luuseri, että mä en saa omaa hevosta edes ravaamaan! Sä et oo varmaan nähny ku mä -- no joo. Kyllä mä ymmärrän mitä sä tarkotat. Sellastahan sen pitäis olla, että jotenkin kasvaa hevosen kanssa yhteen..."

Ajattelin saman tien Mayaa ja vakavoiduin. Onhan minulla sellainenkin hevonen, joka toimi niin kuin ajatus, ja joka olisi tehnyt ihan mitä tahansa puolestani. "Vitsit kun olis voinu vaan Mayalla kisata", huokaisin, ja sydäntä puristi. Kaikkihan tiesivät, että sille oli suuri parannus, kun se jaksoi nyt kävellä maastossa. Ja jopa ravata muutaman askeleen. En saisi olla surullinen, koska Maya voi paremmin kuin ainakaan vuoteen.

Pakottauduin unohtamaan Mayan ja painoin radion nappulaa, joka oli merkitty numerolla yksi. Siitä kuului NRJ, paitsi kun ajoi tarpeeksi pitkään valtatietä, niin eipä kuulunutkaan enää. Mutta kakkosnapissa oli Loop, ja se toimi aina. Enkä enää edes muistanut, mitä olin mahtanut muihin tallentaa. Varmaan HitMix Pohjanmaan tai muuta noloa. Tai hetkinen - enkös minä ollutkin jotain sata vuotta Kinnasta vanhempi? Ei minun tarvinnut nolosta huolehtia. Minä opetin tuon ikäisille, mitä eroa on argumentaation keinoilla ja retorisilla keinoilla.

Mutta samalla se Kinnanen oli ihan samastuttava, vaikka sen maitohampaat olivat vasta vaihtuneet rautahampaiksi. Ja aikuinenkin, ainakin jos vertasi siihen poi -- mutta vertailu on rumaa.

"Muakin jännittää", sanoin vakavana. "Mutta kai se on normaalia. Kun siellä on kuitenki kaikki parempia... Ja siitä on jo kymmenen vuotta kun mä ja Maya..."
Ei Mayaa.
"En mä Mayan kanssa pelkäisi mitään. Mut toi Pond ei oo Maya vaikka mä kuinka haluaisin. Joo no mutta nyt menee tylsän puolelle. Me eläkeläiset ollaan tällasia että muistellaan menneitä."

Hymyilin ja kiitin. "Emmä sitä vielä tarvii, kiitti." Oli helppoa olla kääntämättä katsetta Reitaan päin. Oli helppoa pitää katse tiessä ja jutustella ilman katsekontaktia. Autossa se oli jopa vaatimus - olisi vain noloa tuijotella koko matka kuskia kun tämä ei voisi edes vilkaista. Vaikka itse vilkaisin joka kerta, kun liikenne antoi siihen turvallisen mahdollisuuden. Nojasin kauemmas Reitasta ja laskin kädet syliini. Kevätaurinko paistoi ja tiestä heijastunut valo sai silmäni sirrilleen. Kohta tulisi kesä ja kärpäset. Taisin vahingossa huokaista hieman.

"Mun mielestä teillä on menny tosi hyvin. Kun ottaa huomioon, että ootte suhteellisen uusi kaksikko ja yhteinen tie ei ole niin selvää kuin vaikka sulla ja Minillä." Naurahdin. "Tosi vaikee selittää, mut kyl sä varmaan tajuat." Nostin oikean käteni takaisin ovea vasten ja nojasin siihen. Laskin sen kuitenkin heti, minun oli pakko ottaa tilaa hymylleni. Chain mainitseminen sai ison hymyn kasvoille ihan joka kerta. "Ha, no. Se aina liiottelee. Jos mä oisin maailman paras, en kilpailis helppo beessä." Hyvä, tämähän luonnistui hyvin. Samaan malliin nainen! "Totta kai mua jännittää. Ihan joka kerta - aivan kamalasti. Mulla on eilisillasta asti ollu perhosia mahassa. Ja joka kerta kun jännitän, tuntuu etten osaa perusasioitakaan. Ihan kuin olisin pieni lapsi, joka opettelee kaiken tutunkin." Aivan, kyllä. Sehän se oli, eikä Reita. Niin varmaan, ihan varmasit paistoi pieni valkoinen valhe läpi. Vaikka eihän se kokonaan ollut valetta. Jännitys sai minut kyllä varomaan jokaista liikettäni tarkemmin, mutta se johtui jännityksestä joka tuli aina kun minua parempi oli seurassa.

Leikin sormillani ja annoin käsivarsien levätä sylissä. Katselin eteenpäin ulos ja nautin jokaikisestä auringon säteestä jonka näin. Hymy ei ottanut hyytyäkseen. Koko tilanne taisi huvittaa.

Ei tarvinnut pakitella. Sen kun laittoi ykkösen silmään ja lähti hy-vin va-ro-vai-ses-ti eteenpäin. Säälin matkustavia hevosia aina, varmaan liikaa.

"On mulla siellä jossain hanskalokerossa laturi. Toi on vaan vähän tommonen toi tupakansytytin että se pitää olla siellä just oikein tai se ei lataa. Mun pitäis oikeasti vaihtaa tää auto, mut en mä halua kun tällä on niin hyvä ajaa..."

Ja olihan sillä. Penkit olivat korkealla verrattuna siihen Toyotaan, joka Maijalla oli hetken ollut. Ja kun istui ensin Fordin tassunjälkisillä ja karvaisilla mustilla kangaspenkeillä, muiden autoissa istuminen oli kuin lankulle kävisi. Sitä paitsi radio ja penkinlämmitin toimivat, ja Maija oli sanonut tämän auton olevan helppo ja halpa korjattava. Maailman ruminta vihreän sävyähän sen ulkopinta oli, mutta vaikka se ei ollut kaunein auto, se oli aika mukava.

Olin sitten taas unohtunut ajattelemaan autoasioita ilmeisesti liian pitkäksi aikaa, kun Kinnanen kysyi kuulumisiani. Se oli yksi vaikeimmista kysymyksistä minun mielestäni. Jos oletin, että kysyjä halusi vastaukseksi vain "ihan hyvää", hän jäi katsomaan minua ja odottamaan lisää. Jos taas suoraan sanoin mitä oikeasti kuuluu, minua katsottiin kuin olisin avautunut liikaa, ja se oli vielä kammottavampaa. Koska ketä nyt oikeasti kiinnostaisi?

Valitsin kultaisen keskitien.
"Ihan. Siis ihan normaalia. Hävettää mennä sinne valmennukseen kun meillä ei toi koulu Pondin kaa liian hyvin mee. Mut kai se siitä... Nyt mä ymmärrän ekaa kertaa miks mun oppilaat ei viittaa, jos ne ei oo aivan varmoja vastauksistaan. Niillä on varmaan just tämmönen olo..."
Vedin henkeä. Olihan se Kinnanen nyt tarkoittanut hevoskuulumisia? No, ainakin olin parhaani yrittänyt. Hyvä että sain pitää katseeni tiessä, enkä pystynyt samalla analysoimaan, olinko kenties vastannut väärin. Noh. Ei se nyt niin vakavaa ole.
"Entäs mites sun -- mä oon Poj... Chailta kuullu että ainaki sä oot maailman paras ratsastaja, niin sua ei varmaan murehduta tonne mennä?"
Se oli varmaan ihan jees kysymys. Tykkään ajamisesta. Ehkä ajaminen edesauttaa myös jutustelemista? Vaikka eipä minua hiljaisuuskaan häiritse. Olisinpa ottanut kahvia mukaan.

Siirryin kauemmas, kun Reita hoputti Pondin kärryyn. Meinasin olla avuksi sillan sulkemisessa, mutta Reitan vahvat ja määrätietoiset otteet saivat minut vain perääntymään puolikkaan askeleen lisää. "Se on aina kyl kamalaa. Mä oon ihan varma, et jätän aina jonkun salvan auki." Askel lähemmäs ja lähimmästä salvasta kiinni ja heiluttelin sitä hieman, todistaakseni sen olevan kiinni. "Mut meitä on nyt kaks sanomassa että nää todella on kiinni." Reita puhui lähinnä itselleen, mutta ängin väkisin mukaan keskusteluun. "Kyllä, mulla on kans kaikki. Eiköhän mennä."

"Onks sulla muuten autolaturia? Chai pommittaa mua viesteillä aivan varmasti loppumatkalla ainakin." Sanoin ja istuin autoon. Etupenkki oli täynnä koiran karvaa ja jaloissa pyöri limsapullo. Reitakin huomasi asian ja käski olla katsomatta taakse. Vedin suuni viivaksi ja nyökkäsin aavistuksen. "Ei mulla oo lempihousuja. Sitä se kevät tuottaa, Nasukin päästää ihan hirveesti karvaa jo" sanoin ja napsautin samalla turvavyön kiinni. Jutustelu tuntui luontevalta, toki väkinäiseltä. Mutta Reitan kanssa se varmasti olisi aina näin. Ehkä siihen pitäisi tottua. Nostin vasemman käteni ja kiristin ponnaria takaraivolla. Laskin käden nojaamaan oveen ja pyörittelin hiussuortuvaa sormieni välissä.

Kyllä tämä varmasti hyvin menee - älä vaan katso taakse. Auto hurisi turvallisesti eteenpäin ja Reitan tyyli ajaa ei aiheuttanut sydämen sykettä. "Mitä sulle muuten kuuluu?"

Ilo on kunnon farmariauto. Sen takaluukkuun saa helposti vaikka mitä. Niin kuin pari satulaa ja parin hevosen kaiken roinan. Eikä tarvinnut edes tunkea. Luukua piti kyllä rysäyttää kiinni pariinkin otteeseen, koska se oli vähän rikki. Ihan hyvä, että pakkasin ensin tavarat. Varmaan Mini olisi maailman ainoa hevonen, joka ei olisi käsittänyt säikkyä sellaista rytinää.

Pond lähti mielellään mukaani, kun hain sen. Kai se kuvitteli pääsevänsä kerrankin ulos päiväksi niin kuin normaali hevonen. Silitin sen kaulaa lohdutukseksi, kun se ymmärsi joutuvansa taas traileriin, jossa Osiris jo odotti. Jos olisin lastannut Mayaa, olisin päästänyt sen irti rampilla ja vahtinut vieressä, ettei se astuisi ohitse lastatessaan itse itsensä. Pondin kanssa piti kuitenkin melkein juosta sisään. Vaikka se oli hyvä hevonen, sen etupää oli tosi kevyt, jos se ehti alkaa pullikoida vastaan. Sen olin huomannut pelätessäni saavani sen etukaviosta turpaan sen viuhtoessa narun päässä noin kolmannella lastauskerralla. Mutta ymmärsin sitä. Minäkin vihaisin traileria, jos minut pakattaisiin sinne näin usein. Tällä kertaa sisäänjuosu oli kuitenkin nopea ja onnistunut. Saatoin luikahtaa etuovesta ulos ja nostaa trailerin rampin takaseinäksi.

"Mä oon sellanen että mä pelkään aina että nää jää auki", sanoin Kinnaselle salpoja sulkiessani. "Tai että kahvinkeitin on päällä. Mut kato nyt kun mä todistajien läsnäollessa oon laittanu kaikki klivut kiinni. Jos mä olisin yksin, mä joutuisin varmaan vielä ennen moottoritietä pysähtyyn ja nousta tarkistamaan... Ja kato, tää aisakin on kunnolla kii. Takaluukku on kii. Avaimet... Puhelin... Laturi... Rahat..."

Olin yrittänyt muka siivota Fordia. Istahdin ratin taakse ja tajusin, ettei siellä siltä kyllä näyttänyt.
"Toivottavasti sulla ei nyt oo sun lempihousuja", mutisin vähän nolona. "Koska täällä on ihan uskomaton määrä koirankarvaa... Älä kato takapenkille tai sä luulet pian jotta mä oon susien kasvattama..."

Reita hymyili tavaramäärälleni ja silloin hymyni hyytyi aavistuksen. Näytinköhän minä nyt aivan urpolta? Voi ei - olen varmasti aivan tyhmä miehen mielestä. Lapsi, onko pakko aina nolata itsesi? Soimasin itseäni jokaisella tavalla, millä keksin samalla kun Reita nosti tavaroita käsiinsä. Nojasin koko ajan karsinan oveen ja yritin parhaani mukaan lopettaa soimailun. Epäonnistuin kyllä samaan tahtiin, mutta ainakin yritin. Rapsutin kädelläni niskaa ja suin irronneet hiustupsut takaisin ponnariin päin.

Reita herätti minut soimailuistani. Käänsin pääni miehen suuntaan ja silmäni loistivat kysymyksestä. ”Ai tä? Siis jooooo juu.” Tyhmäkö sinä olet? Selitä nyt vähän paremmin. ”Osiris ei vaan sietäny kauraa mutta kunnossa ollaan. Ei onneksi sen vakavampaa.” Pieni huokaus loppuun. Huh, ehkä en vaikuta ihan niin tyhmältä enään. Miksi Reitan kanssa on niin vaikea olla? Mielessäni ei edes käynyt, että Reita kehitti omaan tyyliinsä jutustelua. Otin kommentin melkein loukkauksena. Melkein vain.

”Tottahan toki voi. Mä tuun iha just perästä. Haen mun kännykän laturista” vastasin miehelle. Ja yritin vielä huikata kiitoksen, mutta en usko että Reita sitä kuuli. Hän oli kadonnut jo ovesta ulos parkkipaikan suuntaan. Käännyin kannoillani ja kipitin varustehuoneeseen hakemaan luuria ja laturia. Käytävällä olin edelleen hämilläni Reitasta ja ajomatkasta. ”Kuules poika. Tuo mies on todella hämmentävä ja hän hämmentää mua. En pidä siitä” selitin Osirikselle puoliääneen samalla kun avasin karsinan oven ja nappasin siinä roikkuneen riimunnarun. Hevonen kiinni ja siitä se sitten lähtee. Mahdollisesti hämmentävin reissu ikinä.

Parkkipaikalle saapuessani, en nähnyt Reitaa. Ajattelin olevani omatoiminen ja lastasin orin kärryn vasemmalle puolelle. Reitan seurassa tulee semmoinen tunne, että kaikki olisi uutta ja vierasta. Olin ihan varma että tekisin jotain väärin ja Reita huomauttaisi siitä. Semmoinen uusiavuton olo. Silittelin avoimen lastaussillan tykönä oria takapuolesta ja odottelin hämmentävää ja hieman pelottavaa matkakumppaniani.