Esitä normaalia -peli

Minä ja Minun Tyttöystäväni Ekku olimme jutelleet paljon. Tiesin hänestä kaiken maailman nippelitietoa, kuten ettei hän ollut tykännyt liikuntatunneista koulussa. Tiesin myös jonkin verran hänen ukistaan, ja muista hänelle tärkeistä asioista. Ja hän tiesi, että minä olin aina pitänyt eniten liikuntatunneista, enkä oikeastaan tuntenut sukulaisiani, koska meiltä puuttui melkein kokonaan yhteinen kieli. Olin kertonut kaiken pikkusiskostani, mutta en missään tapauksessa mitään töykeää äidistäni. Emme tietenkään olleet ehtineet käydä koko elämiämme läpi muutamassa päivässä, emmekä olleet yrittäneetkään. Olihan meillä aikaa. Sitä paitsi vaikka olisin tietenkin halunnut viettää kaiken aikani hänen kanssaan ja esitellä hänet kaikille, meillä molemmilla oli myös muuta tekemistä. Töitä. Talli. Koulu. Jalkapallo. Koira. Markuksen mielestä se oli ihan hyvä. Hän sanoi, että mitä vähemmän aikaa Ekku vietti kanssani, sitä kauemmin hänellä kestäisi ennen kuin hän tajuasi millainen luuseri minä olen. Hän tietenkin vitsaili, mutta minä olin oikeasti huolissani siitäkin. Enkä minä ollut sanonut kenellekään mitään hänestä - paitsi noh, jalkkiksessa sanoin yhdelle Tonille. Ja muutamalle muullekin, kun en voinut olla sanomatta. Kai minä ajattelin, ettei hän haluaisi tulla nähdyksi jonkun minunlaiseni kanssa. Onneksi saatoin tallillakin edes vähän pidellä häntä, koska muiden mielestä kaikenlainen halailu oli minulle ihan tavanomaista toimintaa.

Ajattelin usein, miten oli mahdollista, että sellainen olento kuin Ekku kiinnostui minusta. Hänhän oli upea, ja minä hirveä mörkö. Minua jännitti ihan jumalattomasti joka kerta, kun soitin hänelle. Sinäkin iltana tuijotin hänen nimeään puhelimeni ruudulla, ja käteni tärisivät. Minun oli ihan pakko istua keittiön pöydän ääreen ennen kuin lopulta painoin Ekun numeroa. Tiheät sydämenlyöntini tuntuivat silmissäni asti, kun odotin jännittyneenä, että hän vastaisi. Ja kun hän vastasi, menin taas jotenkin vielä enemmän sekaisin hänen äänestään, enkä enää ihan muistanut mitä olin aikonutkaan sanoa.

"Se on - se on Chai kuka soittaa", änkytin puhelimeen ja räpyttelin silmiäni. Voi Jeesus. Ehkä hän olisi osannut lukea sen puhelimestaankin? Ehkä olisin voinut sanoa vain moi? Niin kuin normaali ihminen?

"Mä ajattelin - että - haluaisiksä" yritin asetella sanoja peräkkäin, ja ne tottelivat yhtä huonosti kuin thainkieliset sanat. Olin aikonut pyytää hänet meille ja kutsua koirankin, kun kerran Markus oli jonkun likan kanssa ulkona, mutta ilmeisesti se oli sitten liian jännittävää minulle. Purskahdin nauruun ja pyysin anteeksi.
"Mulla on ikävä sua", sanoin rauhoituttuani vähän. "Voisiksä lähteä mun kanssa tallille vaikka kello on jo näin paljon? Mulla menis puoli tuntia sinne jos lähden käveleen? Kun... Sitten mä en näe sua monen päivään kun mä lähden sinne Espooseen..." Kyllä. Se oli turvallisempi kysymys. "Vai... Haluaksä mielummin, niin, Poolamättän... Siis Poolanmetsän hyppysuorallea ajaan lujaa?" kysyin vielä hymyillen.

Olin istunut koko iltapäivän sohvalla, Nasu kainalossa. Olin oikein onnistuneesti vältellyt velvollisuuksia ja surffaillut pitkin kanavia. Huutokauppakeisaria ja Leijonan Luolaa. Kaikki uusintoja ja tylsiä. Käänsin pääni Nasuun ja laskin kaukosäätimestä vapaan käteni tämän päälaelle. Nasu makasi pää sylissäni ja torkkuili. Olin keittänyt teetä, joka nyt makasi sohvapöydällä. Olin ajatellut olevani aikuinen ja opettelevani juomaan sitä, mutta se maistui aivan hirveältä.

Kun kaikki katsomisen arvoiset ohjelmat olivat samaan aikaan mainoskatkolla, kysyin Nasulta olisiko tällä pissihätä. ’Mennään tupakalle. Tuuksä mukaa?’ Koira taisi liikauttaa hieman toista korvaansa, mutta piti tiukasti silmänsä kiinni.

Olin juuri istuutunut pienen rivaritakapihani tuolille ja sytyttänyt tupakan, kun puhelimeni alkoi väristä. Vedin syvään henkeä ja kaivoin puhelimeni esiin. ”Chai” sanoin ja kasvoilleni nousi väkisin hymy. Painoin vihreää luuria ja tervehdin miestä. Olin jollain tasolla tottunut tuohon jännittämiseen ja Chain änkyttäminen oli vain söpöä. ”Heii Chai” vastasin. Miehen purskahtaessa nauruun, minun oli hymähtää myös. ”Mullakin sua, haluisin sun luo heti” vastasin tämän kertoessa ikävästään. Chai kysäisi tallista ja minä käänsin katseeni koiraan, joka pissi tuttuun nurkkaansa. ”Juu, käy hyvin. Mä en uskalla antaa sulle vielä mun kallista Golffiani, se on yks ainoista aarteista mitä mulla on, et eiköhän talli toimis” sanoin ja äänestäni kuulsi kiusoitteleva äänensävy. ”Mun pitää ruokkii Nasu eka, voin vaikka oottaa sua auton luona parkkiksella. Käydään tarkistaa Omppua tallilla si” Hiljenin ja vedin tupakasta savut. ”Mutta - ömm” takertelin ja minun oli pakko rykäistä. ”haluisiksä tulla vaikka kattoo leffaa tai jotai sen jälkee? Mä voin lukita Nasun keittiöö omaan nurkkaansa” sain vihdoin sanat suustani ja suljin silmäni. Jännitin kamalasti vastausta ja aah, miten voi olla näin pelokas yhdestä vastauksesta!

Leffa ei kuulostanut pelottavalta. Istuttaisiin sohvalla. Katsoisin kun hän katsoo elokuvaa. Yrittäisin olla ihan rauhassa ja suurin piirtein paikallani. Häiritsemättä Ekkua liikaa. Vaatimatta liikaa huomiota.
"Haluaisin", henkäisin puhelimeen ja minua jännitti samalla ihanalla tavalla kuin töissä parhaina päivinä, tai niin kuin ennen Kauhavan sikahyvää joukkuetta vastaan pelattua jalkkispeliä. Olisin halunnut oikeastaan ehdottaa, että jätettäisiin koko talli väliin, mutta minulla oli elämäni ensimmäinen Vastuutehtävä, josta olin ylpeä. Khun Reita oli hyvin vastentahtoisesti pyytänyt minua hoitamaan Mayaa parina päivänä, kun hänellä oli joulukiireitä. Kun ei kukaan muukaan jaksa sen kanssa asuilla, hän oli huokaissut rasittuneena.
"Eikä sitä koiraa tarvi minnekään laittaa... Jos sä suojelet mua."

Yleensä en olisi malttanut lopettaa puhelua Ekun kanssa, mutta olihan se nyt helpompaa. Pääsisin vain nopeammin lähtemään tallille, ja siellä hän sitten toivottavasti tupakoisi jo parkkipaikalla...

Olin todennut viimepäivinä, etten omistanut montaakaan vaatekappaletta. Ennen se ei ollut haitannut minua, koska töissä käytin työvaatteita, treeneissä kaiken maailman verkkareita ja kirkossa pyhävaatteita, enkä minä muuta tarvinnut. Nyt minua harmitti, ettei Markus ollut kotona. Hän halusi puettaa minut työhaastatteluihinkin, ja olisi varmasti löytänyt minulle kaapistaan jotain kivempaa kuin tylsän valkoisen t-paidan ja pesussa mustasta harmahtavaksi muuttuneen hupparin. Puin, heitin repun selkääni ja lähdin niin nopeasti, että minun oli palattava vielä pihasta takaisin hakemaan ensin pipoa ja sitten kännykkää ja lopuksi vielä kukkaroa, ja sitten minä juoksin sen minkä siinä liukkaudessa talvilenkkareillani uskalsin. Ja olin tallilla nopeammin kuin koskaan. Ennen Ekkua. Enkä malttanut edes selata Instagramia odotellessani, koska minun oli pidettävä silmällä tallin tienpäätä ja päätietä. Jotenkin tuntui siltä, että tähyily saisi hänet tulemaan sinne nopeammin, vaikka enhän minä hämärässä edes tietäisi mitkä auton ajovalot olisivat hänen ennen kuin hän kääntyisi tallin pikkutielle.

Olin vilkuillut kelloa puolen minuutin välein ja hoputtanut Nasua. Tämä oli tahallaan hidastellut ja minä juossut pukemaan päälleni toppatakin ja pipon. ”Koita syödä! Mä otan sut kohta mukaa” kirosin koiralle. Viimeinen lause oli virhe. Tämä oli hakenut narunsa oman paikkansa vierestä ja jolkotti nyt viereeni. ”Emmä voi ottaa sua mukaa, rauhotu.” Yritin kieltää koiraa ja työntää tätä oven suulta pois. Nasu ei liikkunut ja heti kun ovi aukesi sen verran, että pääsi luikahtamaan läpi, minä huokaisin. ”Autolle” komensin ja koira käänsi menonsa. Nappasin vielä koiralle huomioliivin ja suljin oven. Lähdin koiran perään. Tämä istui jo auton oven vieressä ja avasin sille takapenkin oven. ”Kaiken varmuuden vuoksi. Jos haluut mukaa hyppää” syyttelin. Koira hyppäsi mukaan, minä kiinnitin narun koiran valjaisiin ja istuuduin kuskin paikalle. Käynnistin auton ja lähdimme yhdessä tallia kohti.

Tallin pihaan kaartaessani, en ensin meinannut nähdä Chaita lainkaan. Kaarsin parkkipaikalle ja nousin autosta. Chai ei meinannut odottaa ja syöksyi minuun(?). Halasin miestä ja suukotin tätä huulille. Nojasin autooni ja työnsin toisella kädellä kuskin oven kiinni. Nasu makasi takapenkillä, peppu meihin päin, eikä tehnyt elettäkään. Se varmaan nukkui, tai ainakin piti silmiään kiinni. ”Hei” tervehdin ja vedin miehen lähemmäksi. Kasvoilleni nousi hymy.

Vihdoinkin. Vihdoinkin joku kääntyi päätieltä tallin pikkutielle, ja lopulta tallin pihaan. Tiesin etten voinut olla oikeasti odottanut kauaa. Ja kun Ekku sitten avasi autonsa oven ja astui ulos, en jaksanut odottaa enää sekuntiakaan. Näin vain hänet. Halasin häntä niin, ettei hän varmasti saanut hengitettyä kunnolla, ja hän suukotti minua nopeasti. Minun oli vilkaistava nopeasti, ettei ketään ollut paikalla. Ei siksi, etten olisi halunnut tulla nähdyksi hänen kanssaan, vaan osin siksi, että pelkäsin ettei hän halunnut kaikkien tietävän. Ja vähän siksi, että sellainen tuntui liian yksityiseltä jotta olisin halunnut siihen ketään töllistelemään. Mutta tallipiha oli tyhjä. Löyhdytin aavistuksen otettani Ekusta ja olin silittävinäni nenälläni hänen ohimoaan. Olin kaivannut hänen tuoksuaan.

"Hei", henkäisin hänelle. Aioin jo astua kauemmas jotta pääsisimme lähtemään talliin, mutta tiukensinkin uudelleen otettani. Minun oli vietävä käteni hänen niskaansa ja kerjättävä vielä toinen suukko.

"Voi vitsi mikä tunne. Odottaa mun tyttöystävää parkkipaikalla." Nauroin hiljaa, eikä minua pelottanut puhua hänelle nyt kun emme olleet puhelimessa. "Eikö siitä oo vuosia kun me nähtiin? Eikö siitä oo kymmeniä vuosia?" Siitä taisi olla satoja vuosia.

Lopulta minun oli annettava Ekulle tilaa hengittää. Silti minun oli vielä vähän nostettava hänen takinkauluksiaan ylös. Olisin halunnut kääriä hänet peittoon kylmää vastaan niin kuin pikkukakaran. Yritin päästä sellaisista ajatuksista. Kai ne olivat niitä, jotka olivat Markuksen mukaan ahdistavia? Käärimisen sijaan kiersin käsivarteni hänen käsivartensa ympärille ja nyökkäsin kohti tallia. "Arvaa - mä oon luotettava henkilö, kun mut on komennettu hoitamaan Maya tänä iltana ja soittamaan Reitalle jos sen polvet on taas kuumat."

”Hei” vastasin miehelle ja hymyilin. Kiedoin käteni tämän lantiolle ja hymyni vain leveni. Nostin painoani enemmän autosta pystynpään ja salaa toivoin, ettei Chai näkisi Nasua. Ei vielä. Vielä olisi liian täydellinen hetki pilattavana...

”Oho, Maya on sulle vissii ennestää tuttu?” Kysyin ja vilkaisin miestä. Hymyni mahtoi olla hieman laantunut ja oloni jännittyi koko ajan. En voinut enää odottaa ja minun oli vain pakko sanoa se suoraan. Kiertelemättä, tässä ja nyt. ”Nasu änki väkisin mukaan, oon tosi pahoillani” sanoin ja silmiini syttyi oikeasti pahoitteleva ilme. Siirsin jo kättäni takapenkin oven luokse, mutta jäin vielä odottamaan Chain reaktiota. ”Sitä ei oikeesti kiinnosta, se on laiska iso kasa karvaa” yritin lohduttaa ehkä enemmän itseäni kuin miestä. Päästin lopulta kokonaan irti Chaista ja odotin tämän perääntyvän ja ehkä juoksevan karkuun. Tai luulin niin.

"Joo. Mä oon saanu harjata sitä välillä. Se on kuulemma tosi vanha kun se on kakskyt-jotain..."

Ekku sanoi, että Nasu oli hänen mukanaan. Vakavoiduin välittömästi ja vilkaisin automaattisesti autoon. Siellä oli vielä mustempaa kuin ulkona parkkipaikalla. Nostin käteni torjuvasti eteeni ja peruutin monta askelta. "Vai otit sit  - vai Nasu tuli." Minusta tuntui, että piipitin. Tiesin, että se oli iso koira. "Kivaa - hyvä", kuulin sanovani kamalan kireällä äänellä, vaikka se ei ollut minusta todellakaan kivaa tai hyvä, vaan aika kauheaa. Olin melko varma, että pian auton ovi aukaistaisiin, ja sieltä tulisi samanlainen koira, kuin äidin viimeistä edellinen. Se oli kylläkin ollut sekarotuinen, ja tiesin että tämä ei ollut. Silti aina kun puhuttiin Nasusta - tai oikeastaan mistä tahansa isosta koirasta, näin Yaon mustan terävän kuonon ja isot hampaat. En osannut suhtautua rauhallisesti edes äidin nykyiseen koiraan, vaikka tiesin miten lempeä se oli pikkusiskollenikin.

Mutta minun piti olla normaali. Normaali ihminen pystyy olemaan ihan vaikeuksitta koirien kanssa. Hengitin pari kertaa ja silitin käsivarsiani. Kyllä me tästä selviäisimme. No niin. Jossain vaiheessahan minun piti Nasukin tavata kuitenkin. Parempi siis heti.

"Eihän se varmasti pure?" minun oli vielä kysyttävä. "Okei - okei - no - päästä nyt se", minä sanoin äänikin täristen ja purin huultani. En voinut irrottaa katsettani Ekun kädestä, joka pian aukaisisi auton oven ja päästäisi sieltä jonkinlaisen pedon vapaaksi. Pelkäsin varmaan eniten sitä, että se purisi. Ainakin se murisisi. Se näyttäisi hampaitaan. Mitä minä sitten tekisin? Ja kun Ekkukin oli siinä, niin minun pitäisi esittää hänelle rohkeampaa ja normaalimpaa kuin olin. Toivoin ettei minua oltaisi varoitettu etukäteen. Tämä oli kuin kuolisi kahdesti: ensin mielikuvituksessaan ja sitten oikeasti. Suutani kuivasi. Purin kieleeni. Silmäni räpsyivät, vaikka yritin räpytellä ihan normaalisti. Ja aika hidastui, jotta kaikki tuntuisi kauhealta mahdollisimman pitkään.

Olin todella pahoillani ja säälin Chaita. En tiennyt miten suhtautua Chain hermoiluun, joten vedin vain oven auki. Ensimmäiseksi näkyi koiran takapuoli. Siirryin niin, että pystyin nappaamaan hihnasta ja tökkäämään koiraa. Labratorinnoutaja nosti päätään ja hitaasti kääntyi ja hyppäsi alas autosta. Työnsin oven kiinni ja katselin Chaita. Nasu istui alas ja haisteli ilmaa. Sitä ei kiinnostanut vähää Chai tai hevosten äänet. Nasu oli tottunut hevosiin. Pidin hihnaa melko tiukalla, jotta Chailla olisi turvallisempi olo.

Lukitsin auton ovet, kävelin Chain luokse ja tarjosin tälle vasenta kättäni. Koira oli oikeassa kädessä. ”Tule, mennää sisälle lämmittelemää. Tääl on tosi kylmä” yritin hymyillä. Nasu lönkytti vieressäni eikä katsonut kertaakan Chaihin. ”Mähä sanoin et sitä ei kiinnosta” naurahdin nyt jo vapautuneemmin. Pidin silti miestä silmällä. Nasuhan oli täysin Chain takia kiinni, yleensä annoin koiran mennä siellä missä halusi. Mutta nyt, koska oli paljastunut että välitin tuosta pelokkaasta miehestä, tekisin kaikkeni jotta tällä olisi hyvä olla. ”Onks kaikki ok? Helpottaisko jos saisit silittää tai jotai - voin pitää sen kuonoa pois päin” minun oli pakko sanoa jotain, pelkäsin Chain vielä saavan mahahaavan tuosta hermoilusta.

Kyllä minä ymmärsin vallan hyvin koirien kieltä. Se oli oikeastaan päinvastaista kuin kissojen kieli, ja tuhat kertaa loogisempaa kuin hevosten kieli. Nasu esitteli minulle vaaleaa kylkeään ja katseli pois kun kävelimme. Se ei pitänyt minua vaarallisena eikä kiinnostavana. Se ei puskenut muka häntäänsä heiluttaen ja hymyillen minun ja Ekun väliin vahtimaan, niin kuin Yao olisi tehnyt. Se piti päätään matalalla ja sen korvat lerpattivat, kun se ei tarkkaillut maailmaa erityisen terävästi. Se nuuskutti suu kiinni hevosen hajua, mutta ilmeisesti se tunnisti sen, koska melkein saman tien sen huulten ympärystä rentoutui ja askel rentoutui. Itse asiassa minua hermostutti eniten Nasun tiukka naru. Miksi Ekku puristi koiraansa niin tiukalla? Oliko sekin sellainen koira, että muuttuisi sekunnissa rennosta mielipuoleksi ilman ennakkovaroitusta? Ei se tietenkään ole sellainen, Chai, vaan...

...vaan Ekku saattoi pitää sitä niin tiukasti kiinni, etten pelkäisi sitä. Sen ajatuksen kohdalla puristin hänen kättään kovempaa kävellessämme. Olisin kai halunnut sanoa jollain tavalla kiitos, mutta en voinut. Kiitos mistä? Siitä että suojelet minua siitä huolimatta, vaikka varmasti ajattelet, etten kaipaa suojelemista.

Nojauduin Ekkua kohti niin että saatoin vähän pukata häntä olkapäälläni olkapäähän.
"On, on kaikki okei. Mä vaan pelkään mun tyttöystävän koiraa", naurahdin ja avasin päätallin oven Ekulle. "Ei se mitään. Mä pelkään myös hevosia ja sitä että alkaa uus maailmansota, ja mä pärjään. Tuolla on Maya."

Katsoin vielä kerran kunnolla koiraa tallin valossa. Olihan se suloinen. Mutta silti pelkäsin sitä. Muistin kyllä, miten koira oli ollut joskus lempieläimeni, ja olisin halunnut ainakin kolme niitä. Vilkaisin Ekkua ja hymyilin vähän, mutta katsoin sitten uudelleen koiraa, joka ei ollut kiinnostunut minusta.
"Nasu? Khun? Mitä ruokaa ai-Ekku sulle teki? Onkse hyvä kokki?" kysyin koiralta ystävällisesti, mutta en tosiaankaan uskaltanut kumartua sen puoleen tai yrittää millään eleellä houkutella sitä kääntymään minua kohti.

Katsoin jalkoihini kun astuimme tallin ovesta sisään. En ensin meinannut nähdä hevosta, sillä ohitin vahingossa Chain käden viittauksen. En tiennyt, mikä hevosista oli Maya ja miten Chai uskalsi tehdä mitään tuon kanssa. Ehkä tämä oli tottunut jo Mayaan. Tottuisikohan Chai ikinä Nasuun? Tai Omppuun? Seurasin miestä karsinan laidalle ja päästin irti koiran narusta. Uskalsin nyt päästää irti, sillä Chain sanat pärjäämisestä valkkttivat minut. Kurkkasin kaltereista sisään ja kaunis hevonen katseli takaisin. Annoin Chain touhuta omiaan, olin näkeväni ylpeyttä katseessa kun hän sai itse touhuta hevosen kanssa.

Nasu lähti kävelemään heti narun laskeuduttua maahan. Se käveli toiseen päähän tallia ja asettui jonkun karsinan eteen istumaan. Prostestoi, ettei kyse ollutkaan pitkästä lenkistä. Koira laskeutui maahan ja katseli minua silmillään. ”Kenen Maya on?” Kysäisin Chailta. Ei minua niinkään kiinnostanut, olisin halunnut vain halia miestä. Mutta yritin herätellä keskustelua.

”Haluisiksä hoitaa Ompun kans? Voitais ottaa käytävälle. Tai sit vaa mennä kotii” sanoin ja käänsin katseeni koiraan. Korvat liikkuivat kuullessaan sanan ’koti’, mutta enemmän poika taisi kaivata lenkille. Nojasin käteni karsinan kaltereihin ja katselin hymyillen kuinka Chai toimi.

Ekku ei vastannut Nasun puolesta mitään ja oli minusta muutenkin hajamielinen. Kurtistin kulmiani, mutta ajattelin, että kai se on sitten joulustressiä. Minullakin oli sitä - mutta ai kuinka hienoa oli tietää kerrankin, mitä olin tekemässä hevosen kanssa. Osasin napata Mayan harjojen joukosta vain pölyharjan, koska muuta en tarvinnut, ja se oli päälimmäisenä: Reita piti molempien hevostensa harjoja samassa elämää nähneessä kymmenen litran marjaämpärissä. Enkä minä oikeastaan pelännyt, kun raotin karsinan ovea, vaikka Maya työnsi ison päänsä ovelle heti sen auettua. Luotin jo täysin siihen, että se väistäisi minua, ja kun jätin karsinan oven raolleen, tiesin ettei se yrittäisi karata minulta. Se oli niin kauhean kiltti, vaikka se oli aika iso hevonen. Toivoin taas, että se olisi nuorempi ja olisin voinut ratsastaa sillä muiden hevosten sijaan. Se tuntui niin turvalliselta. Mutta vaikka se olisi ollut kahdeksanvuotias, en olisi kuitenkaan saanut lupaa. Minun piti olla tyytyväinen, että sain harjata sitä välillä. Ja nopeastihan se oli harjattu, kun sen selässä ei ollut kuin muutama pölyhiukkanen. Eivätkä sen polvet olleet minusta mitenkään kuumat. Pehmeät ne olivat niin kuin minun polveni järkyttävän rasituksen jälkeen. Mayan nivelissä oli aina enemmän tai vähemmän nestettä. Onneksi minun ei edes odotettu olevan mikään lääkäri: jokuhan Mayan kunnon tarkastaisi vielä toiseen kertaan ennen yötä. "Olisit säkin saanu mun kaa harjata", koetin sanoa Ekulle.

"Kenen Maya on?" Ekku kysyi käytävältä.
"Se on mun, tietenkin", sanoin vakavana, mutta nauroin sitten. En osaa valehdella, enkä tietenkään edes yrittänyt oikeasti. "Se on Reitan. Se on se kaksmetrinen tyyppi, joka on aina tälleen." Yritin näyttää miten Reita tapasi pitää ilmeensä hyvin vakavana ja päänsä vähän painettuna ja katsella muita vain varovasti ja vähän kerrallaan, ellei kukaan erityisesti puhutellut häntä. "Tykkäätsä musta nyt kun mä osaan edes jotain, edes vähän?" naurahdin vielä, mutta taisin olla ehkä vähän tosissani. Voi kun Ekku näkisi minut joskus vaikka töissä tai pelaamassa, koska en minä ollut kaikessa luuseri.

Ekku kysyi, haluaisinko harjata Ompunkin, ja minä epäröin. Se oli ollut vimeksi ihan kiltisti, mutta kun se oli ori, ja kun se oli niin musta. Astuin ulos karsinasta harjani kanssa, ja Mayan turpaa vielä hyvästiksi hipaistuani otin Ekkua kädestä.
"Voidaan me sillekin sanoa hyvää yötä ja katsoa miten se voi." Sitten suukotin Ekun poskea ja kuiskasin: "varsinkin jos se tarkottaa salaa Ompun karsinassa pussailemista." Sitten minä jo nojauduin poispäin - vähän epävarmana siitä oliko se sittenkin rumasti sanottu - ja vilkaisin koiraa, joka näytti vieläkin ihan rauhalliselta. "Vai onko se rumaa tehdä sellasta Nasun edessä kun sä oot kuitenkin sen äiti? Tuu khun Nasu - mennään pihal - eikun sekin taitaa olla rumaa kutsua toisen koiraa na? Anteeksi."

Kasvoilleni levisi hymy. ”Ei kai Omppu siitä pahastu. Ja Nasulle voidaa heittää keppi, se pärjää kyllä” sanoin, mutta ilmeeni vakavoitui pikkuhiljaa. Salassa? Häpesi Chai mua? Katsoin miehen elehtiessä ulos päin ja pääni sauhusi. En minä jaksa seurustella salassa. Ei sitä nyt tarvitse kaikkien naamaan hieroa, mutta salassa..? Lähdin miehen perään ja vilkaisin matkalla olkani yli. ”Nasu perhana, tule jo” komensin ja koira nosti ruhonsa ylimaallisen hitaasti ja jölkötti mukaan.

Annoin Nasun valjaissa olevan nahkaremmin raahata maassa ja nuollen koiran perässä pitkää jälkeä lumeen. Vaikkei sitä olisi koirasta uskonut, se lähti kuin ohjus ensimmäiseen lumikinokseen. Minä jatkoin kävelyä, sillä tiesin ettei Nasu päästäisi minua kauas. Koira hyppäsi muutaman kerran ja - juoksi meidät kiinni. En saanut ajatuksiani irti ’salaa pussailusta’. Olin muutenkin tosi hajamielinen, eikä yht äkkiä minua maittanut mikään.

”Onko tallilla rekeä ja valjaita yleiseen käyttöön?” Kysyin matkalla oritalliin. Mieleeni oli tullut aivan pähkähullu idea. Jos leffan sijasta laitettaisiinkin Osiris reen eteen ja kaivaa muutaman viltin ja vaikka lämmintä kaakaota mukaan... Minun pitäisi pyytää joulupukilta, lue; ukilta, joululahjaksi reki ja valjaat. Tai edes reki. Koira käveli perässä aina välillä innostuen lumesta.

Vaikka en halunnutkaan kääntää selkääni koiralle, olihan se hauskan näköistä, kun se ponnahteli lumikinoksissa. Se tuntui iloiselta ja terveeltä. Leikki niin kuin koiran kuului.

"...rekeä ja valjaita yleiseen käyttöön?" kuulin Ekun sanovan.
"Mitä? Eikun jaa. En mä tiedä. Mä oon nähny ne puujutut - ne länget vaan yhdellä hevosella, vaikka moni on ajanu pienillä kärryillä kyllä. Ja on Kirstu sanonu joskus jostain reestäkin - mutta en mä oo oikeastaan ollu täällä niin kauaa, että mä olisin ehtiny tutkia... Kun tää lumikin oikeastaan tuli vasta nyt. Saiskohan ne Minin länget ottaa?"

Oritallin ovella pyörähdin ympäri ja tavoittelin Ekun kättä. Aivan niin kuin jokin olisi ollut vinossa, mutta en osannut ottaa sitä puheeksi. Jokin tuntui vääränlaiselta. Olisin halunnut uskoa, että se johtui siitä, että en ollut nukkunut paljoakaan moneen yöhön. Olin keskellä yötäkin saattanut herätä ajattelemaan Ekkua, enkä olisi malttanut mennä nukkumaankaan jos kuvittelin, että minulla olisi mahdollisuus saada häneltä tekstareita tai jotain. Yritin hakea hänen katsettaan, ja taisin olla huolestuneempi hänestä kuin koirasta.

"Haluatsä sit että mennään etsimään?" kysyin hiljaa, vaikka oikeasti olisin halunnut kysyä, olenko minä tehnyt jotain väärin. "Tai me voidaan vaikka kysyä." Johtuiko kaikki vain siitä koiran kutsumisesta? Oliko Markus ollut oikeassa siinä, että sanoin aina Ekulle vääriä asioita, vein häntä vääriin paikkoihin, häiritsin häntä liikaa ja vaikka mitä? Vai pitikö hän minuun etäisyyttä siksi, ettei kukaan vain alkaisi juoruilla mitään? Koska sen minä ymmärsin. Olihan hän upea, ja olinhan minä vain minä. Kamala. Ei vitsit - oliko hän kuullut jostain, että minä olin sanonut Tonille ja joillekin toisillekin että..? Minun olisi pitänyt kysyä lupa. "Onko sulla kaikki hyvin?" minä sitten kysyin varovasti, kun en kestänyt enää.

”Keneltä muka tähän aikaan voisi kysyä” naurahdin, enkä jäänyt odottamaan vastausta. ”Meinasin vain jos oltais menty rekiajelulle, mutta voidaan mennä myöhemminkin. Onhan meillä aikaa” sanoin ja ja katsoin Chaita silmiin kasvoillani hymy. Kävelin toinen käsi taskussa kohti orin karsinaa. Hevosten rouskutus kuului. Mitään muuta ei kuulunutkaan. Rakastin sitä ääntä, olisin voinut vain jäädä istumaan karsinan seinää vasten ja kuunnella koko yön läpeensä. Tallissa minun oli turvallinen olo. Tämä oli minun aluettani ja täällä uskalsin olla oma itseni.

Havahduin ajatuksistani Chain kysymykseen. En tiennyt miten vastata, joten avasin Osiriksen karsinan oven ja jäin seisomaan siihen. Käännyin mieheen päin ja katsoin tätä silmiin. ”Mitä sä tarkotit sillä salaa pussailulla?” Odotin vastausta, enkä liikauttanut eväänikään. Ori rouskutti iltaheiniään ja oli vain katsahtanut meihin päin. Nasu haisteli ympäri tallia ja katseli karsinoihin ovien raoista. Aika tuntui hidastuvan. ”Eks sä uskalla olla mun poikaystävä muuten ku salassa?” Jatkoin, koska vastausta ei kuulunut. Tuijotin vain miestä silmiin ja odotin.

Mitä ikinä Chai vastasi, käännyin ja astelin orin luokse. Nostin käteni tämän kaulalle ja kuuntelin Chain hengitystä.

Rekiajelu kuulosti siltä, että ei sellaista ole oikeasti olemassakaan, vaan vain elokuvissa. Siihen musta hevonen kyllä kuului talviyössä, ja mielikuvitukseni laukkasi heti kovemmin kuin mikään hevonen. Mikähän ääni reen jalaksista kuuluisi? Olisikohan reessä kylmä? Olisikohan se oikeasti niin romant-- ei Chai, sinä olet liian nuori ja lapsellinen sellaisiin sanoihin. Ole normaali.

Kun minä vihdoin Ompun karsinalla ymmärsin, mistä koko sen iltaisessa omituisessa ahdistuksessani on kyse, hämmennys sai minut täysin sanattomaksi. ”Mitä sä tarkotit sillä salaa pussailulla?” Ekku kysyi, ja katsoi minua niin vaativasti. Herranjumala. Markus oli oikeassa. Sanoin vääriä asioita, enkä osaa mitään. ”Eks sä uskalla olla mun poikaystävä muuten ku salassa?" minun tyttöystäväni kysyi hymyttä, ja katosi hevosensa karsinaan. Eikä. Miten hän voi luulla mitään sellaista?

Kesti aika kauan ennen kuin sain jalkani liikkumaan ja pääsin hänen luokseen.

"Anteeksi", minä kuiskasin. Hellästi, suostuttelevasti yritin kääntää häntä hevosensa luota kohti minua. Halata häntä. "Mä luulin että sä et halua että kukaan tietää. Kun sä voisit saada niin paljon paremman, jonkun pitkän ja vaaleen." Hymyilin Ekulle. Yritin kai olla suloinen, vaikka olin varmasti vain kummallinen. Vedin häntä vyötäröltä mukanani kun peruutin niin kauan, että saatoin nojata karsinan seinään.
"Tuu sitten, Crimiksen ikkunassa on ainakin valo, mennäänkö kertomaan ensin sille, vaikka eiköhän aika moni jo tiedä kun kerran Markus tietää?" Se oli tavallaan vitsi, mutta toisaalta en vitsaillut yhtään. Tiesin, että jos hän sanoisi, että selvä, mennään, olisin varmasti haljennut ylpeydestä, kun olisin saanut ihan asioikseni koputtaa jonkun ovelle ja sanoa että katso mikä nainen minulla on. Kumarruin häntä kohti ja silmäni sulkeutuivat ihan itsesään. Toivoin että hän suutelisi minua. "Vai haluatsä ensin että soitetaan mun äidille, koska voi kuinka se susta tykkäis", kuiskasin vielä. "Vaikka ei se heti uskoisi, että mulla voi olla noin upea tyttöystävä." Huuleni hipaisivat jo häntä, ja taas unohdin kuinka hengitetään. "Älä ole mulle vihainen... Vaan tuu mun ja poikien kanssa potkiin palloa kun mä tuun takasin kotiin Espoosta... Niin sä näet vaikka kaikki..."

”Jos sä et haluu kertoo kellekkää ni ei tarvii, mut mä en rupee salailee” kerroin ja minun oli pakko hymyillä miehen innokkuudelle. Olihan se selvää, että hän voisi huutaa koko maailmalle vaikka heti. ”Äidilles? Mut eiks sun äitis ollu jotenki tosi tarkka ja vanhanaikane sun suhteen? Tai siis ... nii” en tiennyt mitä tarkalleen tarkoitin, mutta Chain puheista olin ainakin luullut käsittäväni että tuo nainen on tosi vanhoollinen. Olin ehkä täysin väärässä.

Tartuin miehen käteen ja kuiskasin puoliääneen ”miks mä haluisin pitää sut salassa?” Kurkkasin kenkiäni. ”Ihan tosissaan, miks sä niin luulet? Iha rehellisesti” sanoin ja nojauduin Chaihin. Chain vastauksen jälkeen, nojauduin vain lähemmäs miestä ja hain hänen huulensa omiini. Tämä ei ollut enää pussailua - tämä oli suutelua, nuolemista, kielareita. Tätä minä halusin ja näytin sen Chaille. Irrotin huuleni hänen huulistaan ja nojasin pääni hänen otsaansa.

Miksi mies luulisi minun haluavan pitävän tämän salassa? Mitä en nyt ymmärtänyt? Oliko miehellä oikeasti noin huono itsetunto? Eikö hän tajunnut, että minä näin hänet yhtä kauniina kuin hän minut? Saisinkohan tuota ikinä uskomaan minua? Ja missä Nasu oli?

"Aii, Fah yrittää vaan pitää musta huolta vieläkin." Olin kai erehtynyt sanomaan äidistä jotain väärää esimerkiksi silloin, kun kävimme läpi, miten hän halusi että minusta tulisi lääkäri tai lakimies. Tai silloin kun sanoin varovasti, että äiti ei ehkä arvosta sitä, että asun kämppiksen kanssa vieläkin. En kai ollut painottanut liikaa sitä, että äidin kanssa ei aina ollut helppoa? Koska kyllähän häntä täytyi ymmärtää: eihän hänelläkään ollut helppoa minun kanssani.

Kun Ekku kuiskaten ihmetteli, mikä minussa oli muka omasta mielestäni niin kauheaa ja salassapidettävää, en olisi enää millään jaksanut keskittyä. Hän oli siinä niin hengästyttävän lähellä, ja ilmeisesti jo antanut minulle anteeksi. Ja päässäni pyöri, kun sain pitää hänestä kiinni.
"Hei, mun nimi on Nitthan Chai", kuiskasin, "ollaanko me tavattu, ootsä nähny mut? Mä oon vähän tyhmä, ja tosi lyhyt ja tumma, enkä mä voi ymmärtää miten sä kehtaisit näyttää mua kenellekään." Ja - voi luoja - sitten Ekku suuteli minua niin, ettei sellaista voi olla olemassakaan. Niin etten muistanut kuulostella askelia tallista. Niin että toivoin, että olisimme jossain muualla, vaikka teeskentelemässä elokuvan katselemista, ja minä voisin vetää hänet aivan lähelleni ilman niitä typeriä talvitakkeja. Ja sitten se jo loppui. "Ja ootsä nähny itseäs?" kysyin vielä sekavasti ja hengästyneesti. Halasin häntä vielä ja kävelytin halauksessani hevosta kohti. Ekku oli sanonut silloin - silloin - että Omppu oli rauhallinen ja tyytyväinen, kun se seisoi tuolla tavalla runko ja kaula suorassa ja pää matalalla.

"Haluaksä hoitaa tätä hevosta näin että sä et voi liikkua yhtään, vai meenkö mä kattoon tohon Nasun perään? Vaikka en mä sille mitään osaa tehdä jos se keksii jotain.." Hymyilin Ekulle vieläkin posket punaisina sen äskeisen suudelman jäljiltä. "En mä halua sua keneltäkään salailla. Mä haluaisin että sä tuut mun kanssa kaikkiin kissanristiäisiin mihin sä jaksat ja - ja että mä voin pitää sua kainalossa ruokakaupassa ja kantaa sun koiranruokasäkit sun puolesta." Minua huvitti ajatella miten kävelisimme ruokakaupassa niin kuin taidegalleriassa kuuluisi kävellä. "Markus sanoi, etten mä saa kohdella sua niin kuin näyttelyesinettä", myönsin ja vakavoiduin. "Ai-Ekku, sä oot mun ensimmäinen tyttöystävä. En mä aina tiedä mitä mä teen."

Hymyilin. ”Sopivasti tyhmä, liian tosikot on tylsiä. Sun kaa on vaa hauskaa. Lyhyt? Eipähä tarvii käyttää korkokenkiä. Ja tumma?” Painauduin koko kehollani mieheen niin lähelle kuin pääsin, suukotin tätä kiihkeämmin huulille ja kuiskasin ”tummat miehet on niitä kuumimpia.” Painoin vielä huulet hänen huuliinsa ja tartuin tätä niskasta. En tiennyt mitä olin tekemässä, mutta automaattisesti painoin lantiota tämän lantioon.

Tunsin hevosen takani. Tuo rouskutti edelleen heiniä ja minä vilkaisin olkani yli. Käänsin katseeni takaisin mieheen. ”Tai sitte, kurkkaat missä Nasu on ja tuut takasi. Kyllä tuo heppa hengissä on” sanoin ja työnsin miestä takaisin karsinan seinää kohti. Tämä jatkoi selitystä Markuksesta ja näyttelyesineistä. ”Salailulla ja näyttelyesineellä on iso ero. Sitäpaitsi, eiköhän me olla alkuun näyttelyesineitä. Kyllä se rutiini siitä sit muodostuu” sanoin ja hymyilin. ”Onpas sulla punaset posket” tokaisin vahingoniloinen hymy huulillani. ”Ei sun tarvii tietää mitä teet, kunha vaa oot. Ei tää oo nii kummallista. Ja jos joku epäilyttää kysy. Eikä oo olemas mitää kaavaa mihinkää kumppanuutee - jokaine pari on erilaine ja me tehää niinko me nähää parhaaks.”

Painoin miehen takaisin seinää vasten ja astuin todella lähelle - vain senttien päähän. Hain hänen hyväksyntäänsä ja painoin huuleni hänen huuliinsa. Nostin toisen käden tämän takaraivoon ja käänsin päätäni. Silmät suljettuina, ohjasin miehen takaisin kielareiden ja suutelun ihmeelliseen maailmaan. Tukistin varovasti ja painoin lantioni ja rintani vain lähemmäs tuota ilmestystä.

Yritin kai naurahtaa, mutta en ole enää varma onnistuiko se. Muistan vain sen, miten Ekku sanoi minulle sellaisia asioita kuin pitäisi minua oikeasti ihan hyvänä. "Mutta mä en halua sanoa tai tehdä vahingossa jotain väärää", koitin inttää johonkin väliin, mutta se kaikki oli niin kauhean sekavaa. Ekku oli painanut minut karsinan seinää vasten, eikä päässäni oikeastaan ollut selkeitä ajatuksia. Uskoin olevani Ekkua voimakkaampi, mutta minulla ei käynyt mielessänikään yrittää pois siitä. Olin hetken huoleton ja tunsin että tällaista tämän kuuluisikin olla. Tässä minun pitikin olla. Ja vaikka aina välillä olinkin ajatellut vääriä ihmisiä väärien mustien hevosten karsinoissa, niin kyllähän se kaikki lopulta katoaisi, eikö niin? Koska minähän kuuluin tähän. Niin minä rentouduin ja luotin hetken siihen, että olin ihan riittävä, enkä muista koska minusta olisi viimeksi tuntunut yhtä hyvältä. Vaikka minun tyttöystäväni härnäsikin minua punaisista poskistani niin, etten olisi varmasti enää koskaan normaalin värinen.

Sitten hän veti minua hiuksista, ja vaikka hän teki sen hellästi, olin varma että tulisin hulluksi siitä kaikesta. "Se leffa", sanoin ja käänsin meidät ympäri, jotta voisin painaa häntä karsinan seinää vasten niin kuin hän minua äsken. "Meidän piti mennä - meidänhän oli puhe vaan kävästä--"

Vielä yhden sellaisen suudelman jälkeen minun oli peräännyttävä tallikäytävälle niin että melkein kaaduin. Kyyistyin nojaamaan seinää ja muka houkuttelemaan koiraa, jota en osannut pelätä juuri silloin kun korvissani vinkui ja olisin halunnut, että hän vetäisi hiuksistani vielä ja - mitähän sitten, Chai? Saatoin vielä sanoa Ekulle mennessäni olevani pyörryksissä ja kuolevani varmasti kohta, tai ainakin meneväni niin sekaisin että unohtaisin olevani tavallaan julkisella paikalla. Mutta kai sen olisi huomannut sanomattakin, kun oloni oli kuin humalaisella. Nasu näytti siltä, että olisi pyöritellyt minulle silmiään jos olisi viitsinyt. Mutta se ei viitsinyt. Se rapsutti korvaansa satulahuoneen oven edessä. Suuttuisikohan se, jos suukottelisin sen äidin niskaa?

Tätä minä halusin. Tämä oli se, mikä elämästäni oli puuttunut. En halunnut olla muualla. Tässä vaan.

Sitten Chai perääntyi ja asteli käytävälle. ”Vai leffaa. Mennäänkö jo?” Chain korvat olivat yhtä punaiset, kuin paloauto. Minun oli pakko hymyillä tämän yritykselle kutsua Nasua luokseen. Nasua ei tapansa mukaan kiinnostanut mikään. Nappasin miestä käsi kynkästä ja nostin tämän ylös. Tiesin että hän voittaisi minut missä vain mikä vaati voimaa, mutta nostin kumminkin. Kai hän auttoi jonkun verran. Laitoin käteni hänen käteensä ja hymyilin. ”Meille?” Halusin jatkaa ettei hän siellä pääsisi karkuun, mutta en viitsinyt. Se olisi kuullostanut vain ahdistavalta. Leffa minua ei kiinnostanut, mutta halusin vain olla hänen vierellään ja tuntea hänet lähelläni. Suljin karsinan oven ja tarkistin salvan. Komensin koiraa.

”Onko väliä mikä leffa?” Kysyin. ”Käviskö vaikka joku lasten leffa? Piirretty joulukuvaelma tai joku?” Arvuuttelin hetken, mutta jatkoin ”toki voidaaha me skipata koko leffaki. Ei oo pakko josset haluu.” Kävelimme ulos, kohti parkkipaikkaa. Vilkas mielikuvitukseni jo ajatteli miehen vetävän minut kulman taakse pimeään ja... Havahduin kumminkin ajatuksistani ja puristin pienesti miehen kättä. Tarkistin olkani yli, että koira tulisi varmasti mukana ja siellähän se löntysti.

Ei haitannut, vaikka koira ei totellut minua. En ollut oikeasti edes uskonut, että se tulisi. Annoin Ekun vetää minut ylös.
"Teille. Tai jos sä rakastat katsella postimerkin kokosta telkkaria ja Markuksen sotkuja - niin ja varmaan pian Markusta - niin voidaan me meillekin mennä. Tai muualle. Mä haluaisin vaan olla vielä sun kanssa kun sitten mun pitää menn sinne Esp - hei mä ostin sulle muuten suklaata."

Aivan kuin pihalla olisi pakkanen kiristynyt. Ei minulla ollut ollenkaan kylmä, kun olin tullut tallille - mutta silloin olinkin juossut. Pidin Ekkua kädestä auton kuskinpuoleiselle ovelle asti. "Onko sulla Tokyo Godfathers? Se on maailman paras joululeffa! Tai sit Aarrepla - mut sä et halunnukkaa sitä... Ei mulle oo väliä - mä en oikeestaan oo nähny montaakaan elokuvaa... Hei jos sä haluat nähdä todella oudon leffan niin Youtubessa on Survive Style 5+!" Ennen kuin avasin auton oven hänelle, minun oli kerjättävä vielä yksi suukko. Enkä minä katsonut, näkisikö kukaan. Jos se ei tosiaan haitannut häntä, se ei todellakaan haittaisi minua, niin kauan kuin meistä ei tulisi Se Pariskunta, jonka lähellä kukaan ei enää halua olla. Mutta eihän meistä tulisi.

"Tuleeko khun takapenkille vai?" kysyin ja emmin käsi ovenkahvalla. Sieltähän Ekku oli sen tullessaan vapauttanutkin. Minua hermostutti ajatus siitä, että se vaanisi minua pimeässä niskani takana. Mutta vain vähän. Se oli minun tyttöystäväni koira. Minun ei kai olisi välttämätöntä rakastaa sitä, mutta minun olisi pakko opetella pärjäämään sen kanssa samassa tilassa. Se ei ollut niin kuin Omppu, joka jäi tallille. Voi vitsit - sehän saattoi nukkuakin sängyssä ja köllötellä sohvalla! Ainakin äiti päästi aina kaikki koiransa sängylle ja sohville...

Autossa oli minusta vielä kylmempi kuin ulkona, mutta piankos se lämpiäisi.
"Kuinka kauan sulla on muute ollu Nasu?" kysyin hytisten. "Saiksä sen kun se oli pentu? Kuule - mä halusin ennen koiran kans. Jaksatsä ihan hyvin vaikka sulla on koulua ja hevonen ja khun? Ja - ja - mutkin..."

”Mulla on Netflix, voidaa kattoo sielt joku” sanoin, suukotin miestä ja istuin autoon. Ihmettelin, kun Chai jäi siihen sillä lailla seisomaan, mutta kaivoin avaimet taskusta ja tungin ne avaimenreikiin. ”Nasu voi hypätä takapenkille” huikkasin ohimennen ja ihan huomaamattani oletin Chain avaavan koiralle oven. Mieleeni ei edes tullut, miten koira reakoisi, kun joku muu kuin minä laitan sen autoon.

Autossa oli todella kylmä. Laitoin puhaltimet täysille ja pistin turvavyön kiinni ja lämmityksen puhaltamaan. ”Nasu tuli mulle pentuna joo, olikohan se alle vuoden” vastasin, kun peruutin auton pois. Hymyilin kun Chai kertoi halunneensa joskus koiran. ”Nasu on vähän niinko plussa kaikkee. Se tuo valoo elämään ja pakottaa pitämää arkirytmin. Mut helppohan toi koira on, tottunu hevosiin ja mun koulunkäyntiin. Helpottaa iha sikana ko käy koulua kotona. Siihen on vaa tottunu et se on mukana, emmä tiä mitä tekisin enää ilman sitä.” Kerroin ja katsoin tiehen. ”Kuule - mikä tuo khun on? Luulin sen tarkottavan Markusta mut käytät sitä kaikkii” kysyin, sillä minua oli todella alkanut ihmetyttää. Pidin katseeni tiessä, sillä olin melko varma, että jos kääntäisin katseeni Chaihin etten enää saisi niitä irti ja ajaisimme ojaan.

Kotimatka oli onneksi suht lyhyt, vain vartin verran. Koira makasi takapenkillä ja kurkisti aina välillä ikkunasta. ”Käydää muute viel lyhyt lenkki, et Nasu pääsee paskalle.” Asia oli tullut ihan yhtäkkiä mieleeni, kun kaarsimme tien mukana kohti kotia. Olinkohan siivonnut? Ei kai koti niin sotkuinen ollut... Pesuhuoneessa voi olla pyykkiä. Mutta se nyt kuului elämään. Mitä jääkaapissa oli? Rupesin tekemään ajatuksissani listaa. Muutama siideri ja aamuista makaronilaatikkoa ja leivän päälliset ja maitoa. Teetäkin taisi olla kaapissa. Sipsiä ei kyllä ollut. Olikohan vielä poppariakin?

Kai kaikenlaiseen arkeen sitten tottui, kun koiran ja hevosen ja koulun sai toimimaan yhdessä jotenkin limittäin. Vaikka se kuulosti kyllä paljolta yhdelle ihmiselle. Vaikka uhrasinhan minäkin paljon että sain tavoitella unelmatyötäni... Tein toista työtä, pitkää päivää ja vapaa-aikaa oli niin vähän että se meni suurelta osin jalkapalloon.

"Ai khun..." Se olisi ollut vaarallinen kysymys, jos sen olisi kysynyt joku, johon en luottanut. "Mä oon kielivammainen", myönsin rauhallisesti ja katselin katulamppuja paljon levollisemmin kuin viimeksi ollessani Ekun autossa. "Mehän puhuttiin siitä että äiti haluaa väkisin että me ollaan Yenin kanssa kaksikielisiä, enkä mä ainakaan oo yhtään. En mä osaa edes lukea thain kielellä tai puhua muusta kun vaikka siitä et mulla on nälkä, mutta sitte taas sellanen kotona käytettävä arkikieli on kai niin vahvaa etten mä aina tajua kuinka outo mä oon." Silitin varovasti Ekun polvea sormillani ja toivoin että hän kestäisi kuulla minusta kaiken ajan myötä eikä säikähtäisi. "Sä oot mun ai, ja Yen ja muutama muu myös, ja jalkkiskaverit on mun phii, ja mä oon niiden nong, ja khun on aina hyvä kun ei mikään muu sovi. Eli jos Nasu on khun, kai se on vähän niinku herra koira? Inhoaksä mua nyt kun mä en osaa olla niinku normaali ihminen?" Olin siitä vähän oikeasti huolissani, mutta yritin naurahtaa niin kuin se olisi vitsi.

Matka meni nopeasti. Kiskoin pipoa paremmin päähäni autosta könytessäni kun kuulin, että seuraavaksi olisi luvassa lenkki.
"Pidäksä sit mua kädestä, etten mä pelkää pimeää?" kysyin ja nauroin vähän. Enhän minä pelännyt pimeää. Kunhan halusin pitää kädestä. "Saaks herra koiran päästää? Tän sun valontuojan? Vai karkaakse tonne auton alle? Hei - tiesiksä että tästä palanmatkaa tonnepäin on kallio, jonka päällä on lähde? Sen nimi on mielikuvituksellisesti kuulemma Lähteenkallio. Me joskus juostaan siellä kun tarvitaan ylämäkee."

”Herra Nasu” hymähdin. Nousin autosta ja sain heti vilunväristyksen. Koska Chai oli jo avaamassa Nasulle ovea, nyökkäsin. ”Ei se mihinkää lähde. Käy vaa paskalla ja juoksee äkkii kotii. Tarvii vaa kerät se toho roskiksee. Ei täs kauaa mee, mut totta kai sä pidät mua kädestä” osoitin parkkipaikan vieressä olevaa vihreää ja rumaa roskakoria. Kaivoin taskusta yhden kakkapussin ja katselin koiraa. ”Äkkiä sitte, tääl on vilu.” Lähdin ohjaamaa miestä ja koiraa autotien reunaa pitkin. En vastannut Chain kysymyksiin Lähdekalliosta, mutta minusta tuntui ettei tarina tarvinnut sen kummempaa sanottavaa.

”Mulla on vessas kyl pyykit sit kuivumas. Et älä säikähdä, se vaan kuuluu elämää” sanoin ihan vaan tuodakseni jotain ääntä maailmaan. Koira löntysti tien reunaan jonkin matkan päähän meistä ja kyykistyi. ”Kiitos! Hyvä Nasu” kehuin koiraa ja pysähdyin. Olin jo laittamassa pussia käteeni, kun näin auton valot. Ja Nasulla ei ollut heijastinloimeaan. ”Nasu, auto!” Huusin auton melun yli. Koira siirtyi laiskasti hieman sivumpaan ja väisti autoa, sen minkä jaksoi. ”Mikä leffa? Netflixiin tuli muute viime viikolla se uus Mogwlin. Katotaaks se?”

"Vitsit mä säikähdin että se jää auton alle! Ai - en mä tiedä, se käy." Koska oikeasti minä katselen sinua enkä elokuvaa, ajattelin, mutta eihän sellaista saanut sanoa ääneen.
Roskiksilla päästin Ekun kädestä irti. Kiersin käteni hänen vyötärölleen. Jos ei olisi ollut niin kylmä, olisin halunnut jäädä etsimään Otavan.
"Saiksä pöllittyä sen kuusenoksan? Ja joko sä oot saanu sitä porkkanalaatikkoa, vai aattona vasta?"

Nasu näytti ystävälliseltä nuuskiessaan lunta auratun pihan reunalla. Se ei tosiaankaan lähtenyt kauaksi emännästään. "Mua jännittää aivan sairaasti", myönsin hymyillen, ja tarkoitin tietenkin Ekun kotiin menemistä. Emmehän me olleet ikinä ennen olleet ihan oikeasti kahdestaan. Suukotin minun tyttöystävääni ja annoin hänen johdattaa minua oikealle ovelle, viedä minut kotiinsa. Ja niin kuin sanoin hänelle, minua jännitti. Ihan sairaasti. Mutta ei sillä tavalla kuin ennen jotain pakollista ja kauheaa, vaan sillä tavalla kuin lapsena ennen kuin Joulupukki tuli, tai sillä tavalla kuin juuri ennen kuin lentokone nousee ilmaan.