Chain tarinoita uudesta harrastuksesta

First topic message reminder :

Hantsu, Jenni, Crimis, Kirstu, Birgitta ja Ida

Kun tulin tänne, minua jännitti niin, että tärisin. Hypin hetken paikoillani Hannelen pihassa ja ravistelin käsiäni. Jännitys ei ole estänyt minua ennenkään tekemästä mitään, joten soitin pää pystyssä ovikelloa. Ruskeahiuksinen, mustaan vähän liian isoon huppariin pukeutunut nainen avasi oven. Yritin hymyillä niin kuin normaalit ihmiset tekevät tervehtiessään.
"Hei! Mä olen Chai!" sanoin ja tarjosin tulevalle uudelle ystävälleni tassuani.
"No hei. Mä olen Hannele."
"Joo, me puhuttiin puhelimessa. Kiitos kun mä sain tulla!"
"No mutta tottakai. Tuu tähän sisälle odottamaan, niin mä laitan vaan hiukset kiinni äkkiä. Mä tuun näyttämään sulle hevosia."

Hannelen vaaleassa eteisessä tuoksui sillä hetkellä porkkanalta. Kun katselin ympärilleni, syykin selvisi. Nurkassa oli vihreä ämpäri, jossa oli pesua odottavia, selvästikin vasta maasta nyhdettyjä porkkanoita. Hannele pyöritti hiuksiaan nutturalle peilin edessä, ja peilin kehyksien väliin oli työnnetty tosi monta postikorttia. Hannelella täytyi olla ihan hirveästi ystäviä, tai sitten tosi paljon matkailevia ystäviä. Näin ainakin Skotlannista lähetetyn lehmäkortin ja erilaisia maisemakortteja.

"Chai?" Hannele kysyi ja katsoi minua peilin kautta. Hän oli sanonut jotain aiemmin, mutta en ollut kuunnellut.
"Anteeksi, mä en kuunnellut, mä katsoin noita sun kortteja", sanoin ja hymyilin anteeksipyytävästi.
"Joo, vitsit kun itsekin pääsisi johonkin. Mutta en mä voi, mulla on hevosia niin saan vain kortteja."
"Minne sä menisit, jos voisit?"
"Espanjaan. Nyt mennään kuitenkin harmaaseen arkeen. Tuu niin katotaan niitä hevosia."

Niin minä pääsin ensimmäistä kertaa oikeaan hevostalliin.

Kun kävelimme tammatallin läpi päästäksemme sitä kautta oikaisemaan uuten talliin, Hannele esitteli nimeltä kaikki harvat sisällä olevat hevoset. Yritin muistaa kaikkien nimet, mutta en millään pystynyt. Joidenkin karsinoiden päissä olevista koukuista roikkui hevoskamaa ja joka paikassa tuoksui heinältä ja mummolalta. Hevoset näyttivät paljon suuremmilta näin lähietäisyydeltä, kuin olin kuvitellut katsoessani niitä auton ikkunasta. Uudessa tallissa, Dasu-nimisen hevosen karsinassa oli hevosen seurana tyttö.

"Hei Jenni", Hannele tervehti, "missä ihmeessä kaikki on?"
"Hei! Crimis, Kirstu, Birge ja Ida on tuolla", hän osoitti suljettua ovea, "Rea meni varmaan ratsastamaan, ja Kei ja Reita on jossain pihalla. Ja näin mä Santrankin äsken jossain..."
"No hyvä. Mä aion jättää tämän nuorenmiehen teidän kaikkien seuraan, että näytätte sille paikkoja ja Amppaa, Bellaa, Snorrea ja mitä näitä nyt on. Tässä on Nitthan Chai, ja tässä on Jenni."
"Hei", sanoin Jennille ja hymyilin. "Onko se sun hevonen?"
"On! Dasu on ollut mulla vasta aika hetki aikaa", Jenni vastasi selvästi ylpeänä hevosestaan.
"Tota, Chai. Mun pitää aika pian mennä toimistohommiin. Mä veisin nyt sut tonne taukotupaan jos siellä nyt kerran on jotain porukkaa", Hannele sanoi.
Nyökkäsin ja olin jo lähdössä seuraamaan, mutta Jenni sanoi: "mä voin mennä sen kanssa. Siis, mä voin tulla sun kanssa sinne, sopiiko?"
"Joo, kiitos. Olisko se parempi niin, jos sulla on töitä?" kysyin vielä Hannelelta.
"Siitä vaan, menkää. Ja Jenni. Chai ei kauheasti osaa vielä mitään. Ettei satu vahinkoja. Mä jätän sen nyt sulle tähän. Katso sen perään. Kuuletko, oikeasti katso!"
"Mä en osaa mitään", vahvistin auliisti tämän tiedon katsoen Jenniä silmiin ja Jenni nauroi vähän epäileväisen oloisena.

Jenni pyysi minua odottamaan kun hän harjasi hevosensa nopeasti loppuun. Kyselin aikani kuluksi koulusta. Jenni vaikutti sen ikäiseltä, että kävi vielä jotain koulua. Poimin puhuessani Dasun suitset, jotka roikkuivat ovessa, ja aloin availla ja sulkea lukkoja jotain käsillä tehdäkseni. Jennillä oli ollut puuduttava kaksoistunti maantietoa viimeiseksi, ja hän oli tullut suoraan koulusta talliin. Hän odotti enää vain jonkun Mallan tuloa, jotta hänellä olisi ratsastusseuraa metsään.

"Noniin. Mennään", Jenni sanoi lopulta.
"Kuule Jenni... Mä en taida saada tätä enää auki", sanoin irvistäen ja nostin suitsimyttyä, jota olin vanuttanut. En enää tiennyt, mikä remmi menisi minnekin.
"Voi sua..."
"Menikö se rikki?"
"No ei mennyt. Laitetaan se tähän, avataan nämä kaikki tältä puolelta ja katsos! Leukahihna menee tuohon, turparemmi tänne ympärille, ja sitten me laitetaan vaan kuolaimet takaisin kiinni ja ohjat nostetaan tähän päälle. Valmis!"
"Kiitti. Anteeksi. Mä luulin että mä rikoin sen."

Minua jännitti taas, kun menimme tallitupaan. Olisin halunnut hyppiä ja ravistella itseäni. Sen sijaan hinkkasin vain käsiäni yhteen ja hengitin. Minä jännitän aina sillä tavalla, että alan ensin vapista, sitten punastun, ja jos jännitän oikein kovasti, on vaikea hengittää ja huulia alkaa pistellä. Tallitupaan mennessämme en kuitenkaan jännittänyt ihan niin kovasti, etten olisi saanut hengitettyä.

Jenni avasi oven koputtamatta ja astui sisään kuin kotiinsa.

Sisällä oli aikamoinen meteli ja melko ahdasta. Yksi heppu istui vähän kulahtaneella sohvalla ja näytti puhelimestaan samalla kahdelle muulle jotain. Muut nauroivat, ja tyyppi sanoi: "mut tää on siis täysin lavastettu kuva!" Sillä hän sai kaksi muuta nauramaan entistä kovemmin.
"Eikä ole totta! Tuo on täysin autenttinen kuva! Crimis yrittää vaan taas - hei Jenni!" punatukkainen tyttö sanoi nojatuolista, joka sijaitsi sohvaa vastapäätä.
"Kuka sulla on mukana?" kysyi ruskeahiuksinen nainen, joka oli nauranut toisen näyttämälle kuvalle.
"Hei kaikki! Tässä on... Mikä sä nyt olitkaan?"
"Hei, mun nimi on Nitthan Chai", esittelin itseni. Jännitti. En pelännyt vieraiden ihmisten tapaamista, vaan sitä, että nuo uudet tuttavat pitäisivät minua vähän tyhmänä. Se oli itse asiassa noidankehä. Kun jännitin, käyttäydyin hassusti. Kun käyttäydyin hassusti, jännitin mitä muut minusta ajattelisivat. Huomasin harovani hiuksiani, joten lopetin sen nopeasti ja hymyilin niin, että hampaat näkyivät.
"Nathan? Mä tunsin kerran yhden toisen Nathanin. Mut sen nimi sanottiin Neit-han. Mä olen Birgitta."
"Mä olen Crimis. Kiva kun tulit. Hannele sanoi, että sä tulisit."
"Hei Nathan, mä oon Kirstu."
"Ja mä oon Ida."

En saanut sanottua mihinkään väliin, että en ollut Nathan. Kun kaikki olivat jo esitelleet itsensä, tuntui olevan liian myöhäistä. Onneksi Jenni pelasti minut.
"Siis... Siis se on Chai. Etkö sä ollutkin Chai?"
"Joo", myöntelin vaivaantuneena.
"Siis sä haluat käyttää sukunimeä? Ei se mitää", Ida sanoi.
"Se on mun etunimi", sanoin hyvin varovasti, ja se punatukkainen, se Kirstu-niminen purskahti spontaaniin nauruun.
"Istu tohon", Ida sanoi täysin Kirstusta välittämättä. "Juotsä kahvia?"
"En kiitos."
"Teetä?"
"En sitäkään."
"Meillä on muute mehuakin", sanoi se, jonka nimi oli Crimis.
"Istu vaan siihen, mä haen", Jenni sanoi ja melkein työnsi minut vapaaseen nojatuoliin.

Siinä minä istuin kiltisti, hieroin käsilläni polviani ja mietin, mitä seuraavaksi pitäisi sanoa. En osannut yhtään arvioida, missä elämänvaiheessa nämä uudet tuttavuudet olivat, enkä tiennyt mitä keskustelunaihetta olisin tarjonnut. Hetken olikin ihan hiljaista, ja minä katsoin ikkunasta ulos. Oli harmaa sää, mutta ikkunaverhot olivat niin keltaiset, ettei se haitannut yhtään. Sitä paitsi kurja sää oikein kaksinkertaisti sen, miten lämmin tallituvassa oli. Minun oli ihan pakko avata vähän takkiani.

Jenni kaatoi kahteen lasiin appelsiinimehua. Hän otti lasin kumpaankin käteensä ja kuin ohimennen kaksi keksiä suuhunsa.
"Himih, hiejjä ong haah hii'i", hän sanoi. En saanut mitään selvää, mutta otin vastaan lasin jota Jenni tarjosi ja kiitin.
Yllätyksekseni Crimis sai ilmeisesti vaivatta selvää Jennin puheesta, koska älähti "onko?!" Hän nousi kiroten sohvalta ja lähti tonkimaan kaappeja.
"Mitä ihmeen kieltä te oikeen puhutte?" Birgitta kysyi.
"Hmph. Mä sanoin, että siellä on taas hiiri. Chai ota keksiä."
"Ei kiitos."
"Miksei?"
"Jenni älä utele", Ida mumisi suupielestään.
"No oikeastaan siksi että mua jännittää enkä mä saa sillon syötyä mitään", sanoin Jennille.
"Muakin jännittäisi jos hiiriä juoksisi pitkin keksivarastoja. Ootsä Jenni varma että toi on rusina?" Kirstu sanoi terävästi.
"Ääää, Crimis, Kirstu kiusaa Jenniä", Birgitta sanoi.
"Odotahan vaan! Mä hoidan ensin tämän hiiren ja sitten sut, Kirstu!"

Nuo ihmiset tunsivat toisensa aika hyvin, heitä seurasi kuin televisiosarjaa. He eivät odottaneet minun sanovan mitään nahistellessaan kekseistä ja hiiristä ja virittäessään kuumeisesti hiirenkilleröä. Säälin Crimiksen sormia: hän ei selvästikään osannut virittää hiirille ansaa. Jätin mehun pöydälle ja menin ottamaan killerön Crimiksen kädestä. Se oli nopeasti viritetty mikron taakse. Syöttinä oli jonkun eväsleivästä nyhdettyä kinkkua.

Ansa jätettiin odottamaan ja minä pääsin tai jouduin katsomaan hevosia. Sain saattajikseni Crimiksen ja Jennin. Yritin seurata noita kahta mahdollisimman lähellä Jenniä, koska pelkäsin eksyväni tai joutuvani hevosen tallomaksi. Toivoin, että hevoset olisivat vähän pienempiä. Jenni käveli hiljaa ja korjasi mennessään poninhäntäänsä. Crimis mietti ääneen, kannattaisiko hänen edes näyttää minulle vielä muita hevosia kuin joku Snorre.

"Hantsu sanoi, että sä et kauheesti osaa, tai siis että-" Crimis aloitti, mutta ei saanutkaan sanottua ajatustaan loppuun. Kai hän pelkäsi olevansa epäkohtelias.
"Haha, joo, mä en osaa mitään", sanoin ties monettako kertaa sinä päivänä.
"Niin, niin siksi mä ajattelin sitä Snorrea. Sä voisit opetella sillä ratsastamaankin. Sä oot tarpeeksi kevyt." Ilmeisesti Crimis huomasi, että aloin hätääntyä, koska hän lisäsi: "ei me sua yksin jätetä. Älä murehdi."

Tämä Snorre oli aika pieni hevonen. Se oli yksin aitauksessaan, kun me tulimme, ja se juoksi suoraan Crimiksen luo. Crimis rapsutteli sen kaulaa ja kujersi sille. Se vastasi heiluttelemalla karvaista päätään, ja minusta se näytti hymyilevän. Se ei kuitenkaan sanonut mitään. Olisin luullut, että hevoset hirnuvat enemmän. Jennikin jätti minut yksin ja meni tervehtimään tätä valkoista hevosta. Minuakin kehotettiin tulemaan Snorren luo, joten annoin sen haistaa kättäni ja silitin sen poskea. Väistin sen turpaa, kun se käänsi päätään minun suuntaani. Se ei kuitenkaan yrittänyt purra, joten aloin rapsutella sen kaulaa. Sen karva oli yllättävän karkeaa: ei yhtään niin kuin koirilla tai varsinkaan kissoilla. Se näytti minun mielestäni vähän viikinkien hevosilta.

"...niin että sopiiko? Hä?" Crimiksen ääni havahdutti minut.
"Mikä?" ihmettelin.
"Voi poikaseni, kun sä et yhtään kuuntele", Crimis sanoi lempeästi. "Sitä vaan, että mä kuulemma opetan sulle jotain perus hevosjuttuja että pärjäät täällä, enkä mä millään ehdi heti huomenna. Niin että voisitko sä tulla ens kerran vaikka viikonloppuna? Jos sä siis haluat vielä tulla."
"Mä voin opettaa sitä", Jenni sanoi.
"Joo, varmasti voit vähän myöhemmin, mutta mun pitää aluksi katsoa sen perään itse ettei sille satu mitään", Crimis sanoi Jennille.
"Hantsukin jätti sen mulle. Ei sille mitään käy", Jenni maanitteli
"Joo, mä voin tulla viikonloppuna" vastasin Crimikselle.
"Haluisitsä ratsastaa sillon?"
"En mä tiedä..."
"No, ei sun tarvi sitä nyt tietää. Täällä on ihan sikakylmä. Mennään kattoon saatiinko me se hiiri jo."
"Voidaanko vielä hetki olla? Mä otan hevosesta kuvan kun mun pitää mennä kohta jo kotiin, jooko?" kysyin.
"Se on poni", Jenni sanoi, ja minä nauroin. Ai että minua taidettiin pitää tyhmänä täällä! Ja tyhmempänä vain pidettäisiin pian!

Emilia olikin nopeampi, mutta heitänpä silti kommenttia.

Kirstu ja Ambrella

Voi että, ihanaa kun otit Ambrellan ja Goldin mukaan tarinaan! Ne on ollut ihan heitteillä tekstien suhteen, ja Ambrella tarvisi erittäin kipeästi kuvan. Hyi minua.

Ja tosiaan kyllä, Goldia ei kannata mennä silittelemään. Kirstu ei liioitellut.

Vasta siinä vaiheessa hoksasin kysyä, miksi Kirstu oli pitänyt tätä hevosta kiinni sen sijaan että olisi vain katsellut varsaa.
"Koska se olis muuten purru sun olkapäästä palan", Kirstu sanoi kuin asia olisi sillä selvä. Minä päätin, etten menisi enää ikinä niin lähelle kuolemanvaaraa ja sitä hevosta.

Kirstu ja Ambrella

Oon nyt ollut jo pidemmän aikaa ihan hävyttömän huono vastaamaan kenenkään tarinoihin, mutta nyt tänne on tullut niin paljon ihania tarinoita, että munkin on pakko vaivautua mönkimään pois täältä mun epäaktiivisuuden kuopasta...

Kaikki sun tarinat on ollut tosi kivoja lukea, ne kulkee kivasti eteenpäin. Saat tosi hyvin eri hahmojen persoonat tuotua esille, ja on ollut tosi virkistävää lukea ihan aloittelevan ratsastajan näkökulmasta.

Tykkään paljon hahmojenvälisestä vuorovaikutuksesta, ihanaa, että oot ottanut niin paljon porukkaa näihin mukaan. Vuorosanat on selkeitä ja osuvia, niistä käy hyvin ilmi kuka puhuu ja mitä. Erityisesti tää oli hauska:
"Älä murehdi", Crimis vastasi nopeasti, "se nielaisi sen kielikorun."

Ambrella on kyllä ihana, ainakin jos blokkaa näkökentästä Goldin happaman naaman. Goldi on nätti ulkoa, mutta siihen se taitaa jäädäkin... Ei vais, kyllä sekin ihan kiva osaa olla!

En nyt keksi tähän hätään mitään fiksumpaa tai spesifimpää kommentoitavaa, mutta näitä on ollut ilo lukea ja toivottavasti saadaan lukea jatkossakin.

"No, keksejä tulee ja menee. Varsinkin menee."
Lopetus oli kiva ja kuvastaa kyllä meiän taukohuonetta aika hyvin. Taidetaan olla keksien suurin yksittäinen kuluttaja tässä lähietäisyydellä, ehkä hävitään nippanappa eläkeläisten neulontakerholle...

Kiitos pitkistä ja kattavista kommenteista. Jennikin on lähettänyt mulle tarkemman analyysin tekstistä yksityisviestillä. Eihän sitä ihmisparka jaksaisi kirjoittaa tai piirtääkään, jos joku ei lukisi ja vastaisi.

Nyt kirjoitetaan välillä jotain kevyttä, joka liittyy vähemmän muiden teksteihin. Ai kun odotan että pääsen käsittelemään tänään julkaistua Maxin ja Kenin pukua, mutta kun tämä teksti oli jo valmiina!


Kirstu ja Ambrella 22.10.

Taukotuvassa oli hiljaista, vaikka siellä oli porukkaa. Crimis ja Kei istuivat sohvan vastakkaisissa päissä. Kirstu joi kahvia nojatuolissa sivuittain istuen. Reita, jonka nimen olin jo aikoja sitten kysynyt Jenniltä, istui kauimmaisessa nojatuolissa. Tervehdin nimeltä kaikkia paitsi Keitaroa, joka taisi nukkua istualtaan. En saanut yhtäkään ääneen lausuttua vastausta, mutta Kirstu nosti kahvikuppiaan tervehdykseksi ja Crimis nyökkäsi selaamalleen puhelimelle. Ripustin takin naulakkoon ja istuin vapaalle paikalle sohvalle. "If I fits, I sits", mumisin Crimikselle, joka päästi tyytymättömän ynähdyksen joutuessaan vetämään kyynärpäänsä itseään kohti ja selaamaan kännykkää hieman pienemmässä tilassa.

Mietin hetken, mitä tekisin. Yritin salaa lukea Crimiksen WhatsApp-viestejä, mutta sen huomatessaan hän työnsi pääni otsasta kauemmas. Huokaisin teatraalisesti. Sitten kiinnitin katseeni Kirstuun.

"Kirstu", sanoin haroen hiuksiani pois silmiltä, "tehdäänkö jotain?"
"Mm - miks?" Kirstu kysyi hämmästyneenä.
"No ei me voida koko päivää täällä istua."

Siinä vaiheessa se Reita kääntyi meihin päin. Hän kumartui nojaamaan kyynärpäillä polviinsa silmät sirrillään niin kuin kissalla. Varmaan aikoi haukotella ja nousta. Jos olisin ollut oikein vainoharhainen, olisin ajatellut hänen olevan vihainen tai jotain. Ravistelin kuitenkin heti sellaiset hömppäajatukset mielestäni.

"Niin mutta miks mä? Eiks Jenni oo täällä vai..?"
"En mä tiedä onko. Mutta siks sä kun sä et ikinä halua tehdä mun kanssa mitään."
"Chai sä oot ollut täällä jotain kaks minuuttia, niin et voi sanoa ikinä."
"Mennään kärryllä."
"Mulla ei oo ajohevosta."
"Mennään ratsastamaan."
"En mä osaa opettaa sua."
"Mennään - mennään käymään S-Marketissa sun autolla", ehdotin kun en keksinyt muuta ja Kirstu purskahti nauruun. Hän laski kahvikuppinsa maahan nojatuolin jalan viereen ja alkoi vetää sen paikalta ottamiaan saappaita jalkaansa.

Crimis kurottui pörröttämään hiuksiani. "Mee nyt vaan johonkin sen kanssa ennen kun se urkkii kaiken mun yksityiselämästä", hän kehotti Kirstua, joka oli jo ilmiselvästi lähdössä mukaani.
Silloin Reita nousi. Liikkeissä, joilla hän nyki kaulustaan saadakseen t-paitansa luistamaan hupparin alla parempaan asentoon, oli jotain tosi äkkinäistä ja terävää. Kun hän ohitti meidät, hän ei vilkaissutkaan minua, mutta katsoi Crimistä. "Mä meen jo hakeen Miniä", hän sanoi selkä meihin päin vetäessään mustaa nahkatakkia ylleen. Se tuli samanlaisella hiljaisen varoittavalla äänellä kuin minä olisin voinut sanoa "päästä musta irti tai sulla ei ole enää kättä jolla repiä mun kaulusta" yhdelle Tumpille, joka hyppi ennen silmilleni. Reitan ilmoitus oli ilmeisesti osoitettu Keille, jonka pää nytkähti pystyyn sohvan selkänojalta. Kei hieroi koko naamaansa molemmilla kämmenillään, venytteli silmät punaisina ja nousi. Reita oli jo lähtenyt, kun hän oli saanut kammettua itsensä sohvalta.

"Mikä sen oli?" kysyin kaikilta. Tarkoitin sekä äänensävyä että sitä miten Reita ei ikinä katsonut minuun päin.
"Älä murehdi", Crimis vastasi nopeasti, "se nielaisi sen kielikorun."
"Se on nyt nielly aika monta niitä tässä", Kei mutisi Crimikselle kulkiessaan ohitse, eikä minun ollut tarkoitus kuulla sitä. Päätin unohtaa koko jutun toistaiseksi.

Kein verkkatakin selässä ei lukenut hänen sukunimeään. Panin sen merkille, kun hän puki takkia päälleen. Myös kaikkien sponsorien logot puuttuivat. Minulla oli ihan hirveän monta verkkatakkia, joissa kaikissa luki selässä joko koko sukunimeni tai pelkkä Buathong, ja pelinumeroni. En ollut ostanut yhtäkään niistä itse, vaan olin saanut ne kaikki jalkapallojoukkueiden kautta ja käytin vanhimpia niistä tallilla. Eikö Kei tosiaan urheillut, vai oliko urheilu hänelle niin tärkeää, ettei vanhojakaan takkeja voinut käyttää tallissa? Naulakossa oli Crimiksen nuhruinen tallitakki ja Kirstun musta tuulitakki.

"...Chain kanssa?"
Nimeni kuullessani havahduin takaisin ympäröivään todellisuuteen, jossa Kirstu kysyi jotain Crimikseltä.
"Voitte. Mutta sun pitää sitten vahtia sitä", Crimis sanoi.
"Ei se oo ikinä mitään tehny vaikka me on käyty siellä koko ajan."
"Siis Chaita. Sun pitää vahtia Chaita. Ei siellä kuitenkaan mitään turvallista oo, jos ei oo mitään käsitystä siitä miten edes kilttien aikuisten hevosten kanssa kuuluu olla."
"Kyllä se hengissä pysyy."
"Paras pysyä. Mä en tiedä korvaako meidän vakuutus sen jos sä annat jonkun potkia sen mäsäksi. Sitä paitsi ainakin Jenni ja Kei saattaa kostaa sulle sen kuoleman. Mutta muuten menkää mun puolesta."
"Selvä. Chai, lähetään."

En tiennyt yhtään, mihin olimme menossa. En kehdannut kysyäkään, koska se oli ihan varmasti sanottu, mutta en taaskaan ollut kuunnellut. Kiskoin takin ylleni ja lähdin Kirstun mukaan niin kuin hyvin opetettu koira. Tämän takin selässä luki valkoisilla kirjaimilla Buathong ja numero kolme.

Kävelimme hiljaisuudessa koko tallin poikki. Kahlasimme vaahteranlehdissä tallipihalla. Kirstu pysähtyi hetkeksi rapsuttamaan irti juoksevaa koiraa, joka tuli vastaan meitä Crimiksen kodin ja tammatallin välissä. Koiran nimi oli kuulemma Oodi. Tarhoille tultaessamme jatkoimme kävelemistä kohti pihattoa. Pystyin jo näkemään Snorren katoksessaan kun pysähdyimme kultaisennoutajan värisen ponin aitaukselle. Poni tuijotti meitä aitauksensa portilla. Havaitsin muut kaksi hevosta vasta kun ne liikkuivat: iso ruskea lähti juoksemaan meitä kohti - ja nuori kultainen hevonen pyrähti meidät nähdessään sellaiseen kiriin, että oli kaatua pitkiin jalkoihinsa. Se ponki itsensä tosi nopeasti aivan uskomattomaan vauhtiin ja teki kunniakierroksen aitauksen ympäri ennen kuin säntäsi meidän luoksemme. Yritin silittää sen kapeaa päätä, mutta se väisti kättäni ja kiri taas täyteen vauhtiin. Kun se juoksi pää ja korvat pystyssä märässä aitauksessaan, pystyin haistamaan ja maistamaan kuinka iloinen ja vapaa se oli. Se ei pelänny meitä ollenkaan, vaan se juoksi sen näköisenä kuin se olisi halunnut näyttää meille miten nopea se oli.

Olisin halunnut mennä sen mukaan. Olisin halunnut juosta sen kanssa kilpaa, ja ensimmäisen kerran elämässäni ymmärsin miksi pikkutytöt tapasivat leikkiä hevosta. Olisin itsekin halunnut olla hevonen. Melkein pystyin jo tuntemaan miten harjani meni takkuun kosteassa ilmassa, kun juoksin niin lujaa, että silmistä valui vesi ja kavioita kivisti. Laukkaaminen tuntuisi ihan lentämiseltä, ja keuhkoihin sattuisi kun pääsisin niin lujaa. Enkä minä väsyisi ikinä, vaikka laukkaisin koko päivän.

"Se on Ambrella", Kirstu keskeytti laukkaamiseni.
"Ambrella..."
"Joo, sulla on varmaan ihan sairaan tylsää. Tää oli huono idea, mennään takas sisään, vai haluuksä lähtee kattoon sitä Snorrea vielä?"
"Ei mennä vielä!"

Kirstu kertoi, että Ambrella oli tämänkesäinen varsa. Ei kestäisi enää kauaa, että se olisi korkeudeltaan aikuisen mitoissa, mutta sen pitäisi kehittyä vielä vuosia ennen kuin sille laitettaisiin satula selkään. Silti se osasi jo vaikka mitä, kuten tulla kiltisti perässä talutettaessa. "Vaikka yleensä me annetaan sen vieläkin mennä irti, koska se seuraa aina vaan tätä", Kirstu kertoi kellertävän tamman otsaa rapsuttaen. Seuraavaksi tammavarsa opettelisi nukkumaan yönsä yksin omassa karsinassaan ryskäämättä koko tallin asukkaita hereille.

Olisin voinut katsella Ambrellaa vaikka kuinka kauan. Otin siitä kuvia ja toivoin, että edes yksi onnistuisi, vaikka oli jo aavistuksen hämärää ja Ambrella oli nopea liikkeissään. Kun Kirstu alkoi valittaa varpaidensa jäätyvän, aikaa oli minusta kulunut vasta vartti, vaikka kännykän kello oli siirtynyt yli tunnin eteenpäin. Kirstu komensi minut pois aidalta ja päästi irti sen keltaisen ponin, joka taisi olla Ambrellan äiti. Vasta siinä vaiheessa hoksasin kysyä, miksi Kirstu oli pitänyt tätä hevosta kiinni sen sijaan että olisi vain katsellut varsaa.
"Koska se olis muuten purru sun olkapäästä palan", Kirstu sanoi kuin asia olisi sillä selvä. Minä päätin, etten menisi enää ikinä niin lähelle kuolemanvaaraa ja sitä hevosta.

"Tuuksä vielä sisälle? Siellä oli uusia keksejä", Kirstu kysyi kädet takkinsa taskuissa kun kahistelimme vaahteranlehdissä takaisin tallin suuntaan.
"En mä tiedä", epäröin miettien olivatkohan Reita ja Kei vielä ulkona vai jo taukotuvassa. "Mun pitää mennä vielä futiskentälle", valehtelin päästäkseni sujuvasti lähtemään.
"No, keksejä tulee ja menee. Varsinkin menee."

Pakko kommata vaikka se on mulla harvemmasta päästä! Aivan mahtavaa kirjoitusta ja loppu on ihana!

Crimis ja Justin

Mitä sä anteeks pyytelet, koskaan ei voi olla liikaa kuvia! Ja on tosi hauskaa nähdä kuvia myös ihmisistä eikä pelkästään hevosista.

Onko se nyt sitten kunnia vai loukkaus, että näyttää Bieberiltä..

Jenni ja Dasu

Ihanaa, miten otit heti ekana päivänä Stinan mukaan tarinaasi. On myös kiva seurata, miten olette alusta asti hengailleet tiiviisti Jennin kanssa.

Hauska huomio muuten, miten meillä on erilaisia tapoja toimia hevosten kanssa. Mä otan loimen pois meinaan vetämällä sen päinvastaiseen suuntaan: edestä taakse.

Nyt on kyllä hurjan pimeää iltaisin. En uskaltaisi minäkään!

"-- Mä en uskalla valloittaa maailmaa enää kuuden jälkeen kun on pimeetä."

Tykkään siitä, miten tuot niin paljon eri hahmoja teksteihin ja jokaisen oma persoonallisuus tulee esiin. On selkeästi tutustuttu muidenkin teksteihin.

Pakko vielä nostaa tämä ihana lopetus esille:

Katsoin Jenniä silmiin. "Älä myy", sanoin, vaikka tarkoitin, että älä lähde.

Jenni ja Dasu 21.10

"Nitthan Chai", sanoin ja annoin tassua.
"Stina, heei", Stina sanoi, hymyili vähän ja minusta asia oli sillä selvä: minulla olisi ihan pian uusi ystävä. Kukaan, joka osasi puristaa kättäni reippaasti kätellessään ja hymyillä silmillään, ei voisi olla epämiellyttävä.

Päästin Stinan vapaaksi ja istuin takaisin sohvalle tänään kovin hiljaisen Jennin viereen. Otin Jenniä kädestä ja aloin taivutella ja väännellä hänen sormiaan jotain tehdäkseni. Samalla kuuntelin puolella korvalla muiden esittäytymisfraaseja. Väkeä oli taas ihan hirveästi paikalla, ja meteli oli sen mukainen. Tiesin, että Stina joutuisi silti vielä tosi monta kertaa esittelemään itsensä, koska ainakaan Reita ei muistanut vielä minunkaan nimeäni, tai ei ainakaan ikinä käyttänyt sitä, ja suurin osa porukasta ei edes ollut paikalla.

"Jenni, lähde mun kanssa tänään kahville", kuiskasin Jennille muiden hokiessa vieläkin tervehdyksiä ja nimiään.
"Miks? Ethän sä juonu kahvia", Jenni kuiskasi takaisin.
"Siks että mun kämppis on reissussa enkä halua mennä tyhjään kotiin. Mut yksin on outoa mennä mihkään."
"Voi sua. Mutta en mä varmaan voi alkaa juosta poikien kanssa kirkolla. Mä oon viistoista. Mennään kattoon Dasua", Jenni kuiskasi vielä, silitti kulmakarvaani ja veti minut sitten kädestä ylös.
"Mitä te juonitte?" Hannele kysyi nojatuolista.
"Maailmanvalloitusta", Jenni vastasi ja heitti minulle takkini. "Chai meillä on jo kiire rakentaa se tuomiopäivän ase. Nyt mennään. Mä en uskalla valloittaa maailmaa enää kuuden jälkeen kun on pimeetä."

Dasu odotti meitä karsinassaan vielä loimi yllään. Olin nähnyt ohimennen, että Jenni oli ratsastanut sillä kentällä sen jälkeen, kun oli opettanut minua pysäyttämään Snorrea. Omistaja pujahti ovenraosta hevosensa karsinaan ja taputti valkoista tammaa kaulalle. Dasu huokaisi. Se näytti ihan tyyneltä hämärässä karsinassaan. Se tiesi, että ruokintaan olisi vielä vähän aikaa ja että se ei pääsisi enää tänään ulos.

Jenni avasi Dasun loimen jalkaremmit ja mahavyön. Sitten hän veti loimen takaosaa hevosen selän ylitse niin kauan että loimi roikkui kaksinkerroin Dasun niskassa. Hän avasi viimeiset soljet loimen etuosasta ja taittoi sen vielä kerran hevosen selässä ennen kuin nosti sen pois ja ripusti karsinan oven ulkopuolelle. Jo oli tarkkaa, ajattelin. Hevosten loimitus ja loimen pois ottaminen näytti olevan yhtä vaikeaa kuin naisen pukeminen kimonoon.

Saatuaan loimen telineeseen ja silitettyään siitä viimeisetkin rutut Jenni jäi katselemaan Dasua mykkänä ja ilmeettömänä. Oli yhtä hiljaista kuin tallituvassa Reitan kanssa kahdestaan. Ja yhtä erikoinen tunnelma, jota en osannut määritellä.

"Kerro", sanoin Jennille.
"Mitä?" Jenni kysyi. Hän käänsi katseensa hevosestaan ja hymyili niin kuin valokuvissa hymyillään jonkun pyynnöstä.
"Onko sulla vieläkin paha mieli siitä kun mä huusin sulle aiemmin? Mä sanoin sata kertaa, että mua vaan ärsytti kun sä olit niinku ratsastaminen olis jotenkin sikahelppoa, ja mä pelkäsin että mä putoon. Ja sit kun joudun oleen yksin kotona, niin oon valmiiks jo-"
"Joo sä sanoit jo. Tosi monta kertaa. Vaikka et sä silti saa enää ikinä huutaa mulle."

Dasu yritti nuuhkia meitä karsinan kalterien läpi. Sen turpa painui kuopalle kaltereita vasten. Silitin kahdella sormella sen sierainpieltä ja Jennin ilme kiristyi. Vedin heti käteni pois. Päättelin, että Dasu oli joko vihainen ja purisi pian, tai Jenni ei halunnut minun rikkovan sen naamaa kömpelyydelläni.

"Mä saatan myydä Dasun", Jenni sanoi yhtäkkiä. Hän tuijotti hevosta tiukasti.

Mitä?

Sen kuuleminen tuntui etäisesti samalta kuin lapsena kauppakeskukseen eksyminen. En tuntenut Dasua enkä osannut surra sen mahdollista lähtöä, mutta Jennin tunsin kyllä. Aloin pelätä, ettei Jenni enää tulisi Hukkasuohon Dasun lähdön jälkeen. Päänahkaani alkoi pistellä. Miten minun sitten kävisi? Mitä jos seuraavan kerran tänne tullessani taukotuvassa ei olisi ketään muuta kuin Max, Reita ja Kei? Yksi nukkuisi kissan kanssa, yksi ei edes katsoisi minuun ja yksi lähtisi pakoon ellei Crimis määräisi häntä lapsenvahdikseni. Pitäisi varmuuden vuoksi selvittää, voisinko alkaa harrastaa vaikka lentopalloa hevosten sijaan. Sitä paitsi säälin Jenniä yhtä paljon kuin itseäni. Lemmikin menettämistä ei unohda ikinä.

Katsoin Jenniä silmiin. "Älä myy", sanoin, vaikka tarkoitin, että älä lähde.

Crimis ja Justin

Reita 19.10.
Miksi sun käsi on aina sen hiuksissa hä?

Barbershop "Crimis for Hukkasuo" ylpeänä esittää: Chai "Justin" Paithoonbuathong.
Snäppi, joka lähetettiin eräänä iltana Keille:



Kaikki alkoi siitä, kun Crimis sanoi: "sulle sais tähän Chai ponnarin... Kirstu onko sulla pampulaa?"

Pahamaineinen kampaamo sai loppunsa, kun Kirstu nauroi: "sä näytät ihan 12-vuotiaalta Justin Bieberiltä" ottaessaan meistä kuvaa.

*

Lähetin tämän jo yöllä, mutta poistinkin jo kerran. Tein nopeasti kuvan (kyllä, taas, anteeksi) ja mun pefektionistin aivot ei kestänyt sitä ettei se ole samaa tasoa kuin ne kuvat, joihin käyttää 400 tuntia aikaa. Sitä paitsi musta tuntuu, että mun koneen näytössä on jokin tosi pahasti pielessä, koska siinä tämän väritkin oli itse asiassa ihan OK, mutta kännykässä tämä oli ihan TOSI keltainen.  Mutta nyt pitää ryhdistäytyä ja tajuta, että tämä on vain nopee kuva, joka ei määritä mua ihmisenä tai piirtäjänä. :DD

Ai niin, Keillä on parta.. Okei, nyt riittää. Onhan Keillä myös venytykset. Mä oikeasti syytän Reitaa siitä, että hukkasuolaisista on tullut kauheita rasisteja. Mutta uu, en malta odottaa sitä kuvaa!

Kiitos Chai & Jenni, inspiroitte kovasti muakin aktiivisuudellanne <3

Kiitos!
Snäpin filtterit saa Instaan, jos on niin teknisesti lahjakas ja hieman nolo kuin me Jennin kanssa: ottaa snäpin, tallentaa sen muistoihin ja lataa sitten Instaan. Jenni tekee minusta olympiaratsastajan ja minä Jennistä ... koiran. Jes Jenni hyvä me!

Ai kauhea, kyllä se kauheasti yrittää olla Chai. Mulla on itse asiassa Kein kanssa selfie ollut jo ennen tätä kuvaa sen partaa vaille valmiina, mutta pitää vielä pantata sitä kun en kehtaa laittaa enää enempää kuvia näin nopeasti. Sitten mä teille Keit näytän!

Jenni ja Snorre 16.10

Saako Instagrammiin nykyään Snapchatinkin filtterit?! Ei tällainen vanhus pysy nykysomen kärryillä.. Ei mutta älyttömän söpö kuva. Snorre näyttää niin uteliaalta. Ihanaa, miten teette yhteistyötä Jennin kanssa. Mä potkin sitä Keitäkin vähän persuuksille.

Kei ja Tasha 18.10

Herranjestas mä tykkään sun kuvista. Onko tässä nyt Chai vai Kei (niin kuka oli rasisti..)? Tasha näyttää kyllä niin höpöltä, ihana.

Kyllä täällä niin hymyilyttää ja naurattaa, kun näitä lukee. Sulla on hirmuisen kiva tyyli kirjoittaa!

Hän saisi välittömästi kohtauksen, jos vaikka pistäisin hänen hevostaan turparemmillä silmään.

Pakko nostaa esille myös tämä valtavan kaunis kohta, jossa tulee hauskasti esiin, miten erilaisia ihmisiä meillä Hukkasuossa on. <3

Kei vei sitä kentälle kuin naista tanssilattialle. Olin nähnyt muiden taluttavan hevosiaan eri tavalla. Esimerkiksi se Reita käveli hevostensa kanssa niin kuin ne olisivat koiria, joiden olemassaolon hän oli jo puoliksi unohtanut lenkillä musiikkia kuunnellessaan. Birgitta käveli hevosensa vieressä niin kuin koulukaverin vieressä kävellään kotiin: niin kuin hän ihan kohta kääntyisi hevosensa puoleen ja alkaisi jutustella. Crimis saattoi kävelyttää neljä hevosta kerrallaan ja tuntui suhtautuvan niihin kärsivällisen jämäkästi kuin villeihin pikkukakaroihin.

e// Onnittelut myös ekasta tähdestä!

Kei ja Tasha 18.10.


"Tässä se nyt on", Kei sanoi ja osoitti ruskeaa hevosta, "mun hevonen."
"Onks se kipee?" kysyin.
"Häh? Ei?"
"Kun se on niin laiha."
"Sen kuuluu olla. Väistä."

Kei liu'utti karsinan oven auki. Hevonen tuli isäntänsä luo pää matalalla, ja Kei silitti sen poskea kämmenselällään niin kuin nuoretparit silittävät elokuvissa toisiaan. Sitten hän kumartui painamaan kasvonsa hevosen otsaa vasten ja minusta alkoi tosiaan tuntua siltä kuin olisin tirkistellyt rakastavaisia.

Hevonen astui kiltisti Kein perässä käytävälle. Se oli paljon korkeampi kuin Snorre, mutta ohut rimppakinttu. Mietin, olikohan tätä hevosta takoitettu tekemään töitä. Onkohan hevosillakin samanlaista kuin koirilla, että niillä on erikseen työ- ja näyttelylinja? Tällä hevosella ei varmaan voisi ratsastaa kunnolla, tai sen nilkat katkeaisivat.

Kei alkoi harjata hevostaan. Se oli erilaista kuin Snorren harjaaminen. Snorren paksua karvaa hän harjasi terävin liikkein. Niissä oli samanlaista lievää ärtymystä kuin siinä, miten Kei pudisteli keksinmurut farkuiltaan kiirehtiessään jonnekin taukotuvasta. Omaa hevostaan hän harjasi pehmeästi ja haaveksivasti: samalla tavalla kuin hän käänteli Hööksin mainoslehden sivuja unelmoidessaan siitä, mitä ostaisi, jos olisi ylimääräistä rahaa. Kei oli niin kaunis hymyillessään hevoselleen, että otin hänestä kuvan hevosen selän ylitse.

"Hei!" Kei protestoi.
"Miksette te kuvaa toisianne?" kysyin tarkoittaen koko tallin väkeä.
"Jaa kuule. Varmaan kun se on ihan sairaan ärsyttävää", Kei sanoi painokkaasti.
"Eikä ole. Teidän pitäis kuvata joka päivä. Sullakin on Insta ja siellä oli vaan jotain kaks kuvaa missä sä oot ite. Kato nyt, tästäkin tuli ihan hyvä. Mä lähetän tän ja sä paat Instaan."
"Enkä laita."
"Laitatpa, edes Storyyn."
"Miksi sä muutenkaan stalkkaat mua?" Kei kysyi kulmat kurtussa ihan niin kuin en olisi stalkannut jo kaikkia muitakin.
"Sitä varten kun mua kiinnosti mitä muuta sä oot tehny tällä viikolla kun juossu mua pakoon käytävällä aina kun oot nähny mut."
"En oo ees juossu", Kei väitti, vaikka ihan varmana oli juossut siitä lähtien kun ratsastin Snorrella ensimmäisen kerran.
"No hyvä. Laita se kuva Instaan."

Keillä oli oikeassa nimettömässä paksu sormus. Siihen tarttui hevosen harjajouhia vähän väliä, kun Kei kulki hevosen luota toisen luo. Sitten hän aina veti näitä karvoja sormuksestaan, eikä tuntunut voivan keskittyä mihinkään muuhun sitä tehdessään. Tällä hevosella oli kuitenkin niin lyhyt harja, ettei siitä tarttunut mitään. Kokeilin aikani kuluksi, olisiko se yhtä pehmeä kuin kiiltävä, mutta tämänkin hevosen harjajouhet olivat aika paksuja ja tankeita, niin kuin muillakin. Sen muu karva oli pehmeää ja sileää.

"Laita sille suitset", Kei sanoi yhtäkkiä.
"En mä osaa", vastasin hevosta rapsutellen.
"Osaatpa. Samanlaiset suitset sillä on kun Snorrella. Otat käteen ja laitat."

Yritin toimia niin kuin Kei, Crimis ja Jenni olivat noin miljoona kertaa näyttäneet. Kuolaimia piti pitää kämmenellä, ujuttaa hevosen liian iso pää liian pieniin avoimiin suitsiin, tarjota sille kuolaimia kuin suurtakin herkkua ja sitten sen pitäisi avata suunsa. Silloin kuolaimet vedettäisiin sen torahampaita pursuilevaan kitaan ja suitsien niskahihna korvien taakse. Samaan aikaan hevonen yrittäisi koko ajan purra ja potkia, ja suitsien joka ainoa solki, nyöri ja naru yrittäisi solmiutua minuun, hevoseen tai toisiinsa. Helppoa - ihan niin kuin tuuraisi hetken sydänkirurgia. Siitä niin vain, Chai! Sekään ei yhtään jännittänyt, että tunsin Kein tuijotuksen ihan koko ajan. Hän saisi välittömästi kohtauksen, jos vaikka pistäisin hänen hevostaan turparemmillä silmään.

Yritin vaikka kuinka kauan suitsia hevosen, mutta kuolaimet pyrkivät väkisin luiskahtelemaan hevosen turvan päälle. Kun katsoin Keitä ja ojensin suitsia hänen suuntaansa, hän teki torjuvan eleen käsillään. Hän seurasi suitsimista niin kuin kissanpentujen leikkimistä. Lopulta kyllästynyt hevonen puri suunsa tiukasti kiinni kuolainten ympärille, etteivät ne päässeet enää putoamaan. Se halusi selvästi jo eroon minusta.

Kei talutti hevosensa ulos toisesta ohjasta. Nyt hevonen käveli pää pystyssä. Kei vei sitä kentälle kuin naista tanssilattialle. Olin nähnyt muiden taluttavan hevosiaan eri tavalla. Esimerkiksi se Reita käveli hevostensa kanssa niin kuin ne olisivat koiria, joiden olemassaolon hän oli jo puoliksi unohtanut lenkillä musiikkia kuunnellessaan. Birgitta käveli hevosensa vieressä niin kuin koulukaverin vieressä kävellään kotiin: niin kuin hän ihan kohta kääntyisi hevosensa puoleen ja alkaisi jutustella. Crimis saattoi kävelyttää neljä hevosta kerrallaan ja tuntui suhtautuvan niihin kärsivällisen jämäkästi kuin villeihin pikkukakaroihin. Mutta Kei ei kävellyt hevosensa mukana sen paremmin kuin taluttanutkaan sitä, vaan ennemminkin johdatti sitä. Hän ei puristanut ohjaa, vaan piti sitä sormissaan kevyesti. Hänen ryhtinsäkin oli erilainen hevosen kanssa kuin ilman.

Otin kuvia Keistä, kun hän ratsasti. Lähetin niitä suoraan hänelle WhatsAppilla. Aluksi näin, että kuvaaminen ärsytti häntä. Hän ei vilkaissutkaan minuun ohitse kiitäessään, mutta sen näki ilmeestä. Pian hän kuitenkin unohti kännykkäkamerani. Minua hymyilytti se, miten hän katsoi minua aina välillä. "Näitkö mitä mä osaan", hänen ilmeensä ja olemuksensa sanoi. Lapset katsovat samalla tavalla vanhempiaan rakentaessaan erityisen ison legotornin, kun eivät uskalla vieraiden läsnäollessa sanoa "äiti kato!" En tiennyt, miltä Kein ratsastuksen olisi pitänyt näyttää, mutta katsoin kiltisti kuinka hän ensin sujahti ohitseni ja vilkaisi minua vähän ajan päästä kuvitellen etten huomaisi. Olisin varmaan ollut ihan samanlainen, jos Kei olisi tullut meidän jalkapallojoukkueeseemme. Olisin näyttänyt kuin lapsi, miten kauan saan pidettyä potkimalla palloa ilmassa ennen kuin se osuisi maahan. Oikeasti en edes seurannut niinkään ratsastusta, vaan ennemminkin Kein eleitä. Ihmisethän ovat kaikkein hellyyttävin eläinlaji.

Kun Kei lopetti ratsastuksen, hän sanoi sen olleen niin kevyttä, ettei hän viitsisi enää erikseen harjata hevostaan. Pidin sitä ohjista kiinni niin kauan kun Kei nosti satulan sen selästä aidalle ja nosti sen jokaisen kavion maasta yksi kerrallaan.

Kun rapsutin Kein hevosta rinnasta, se väänsi kaulansa ja päänsä vinoon. Puolittain odotin että se alkaisi rapsutella takajalallaan ilmaa niin kuin koira jota kutittaa. Se painautui kättäni vasten, kun rapsuttelin sen kaulaa ja niskaa. Se oli ihan hirveän huvittavan näköinen. Ihan niin kuin sitä olisi naurattanut. Se hamuili huulillaan takkini hihaa, ja kun olin varma ettei se pure, siirryin sen pään eteen rapsuttelemaan sen korvia.

Kei otti hevosestaan kuvia. Olin jo huomannut, että hevosella oli netissä omat sivut. Kai nämäkin kuvat menivät sinne, kun ei ainakaan Kein Instassa ollut kuin korkeintaan kaksi hevoskuvaa kuukaudessa. Astuin kaksi askelta kauemmas hevosesta ja pidin sen ohjia löysällä, jotta Kei saisi kuvata.

Kei päästi hevosensa aitaukseen ja otti sitten syliinsä satulan, jota olin raahannut mukana. Hänen kätensä olivat kylmät. Kurotin satulan ylitse nostamaan hänen takinkauluksensa ylös.
"Mitä sä teet huomenna?" Kei kysyi yhtäkkiä. Arvasin hänen miettivän, joutuisiko hän vahtimaan minua huomennakin.
"Mulla on jalkkistreenit", vastasin.
"Ai. No jaa - no sitte ei mitää. Avaa toi ovi niin mä laitan tän satulan..."
"Mä lähetin sulle niitä kuvia."
"Joo", Kei sanoi sen näköisenä kuin ei aikoisi edes avata kuvia.
"Laita niitä Instaan."
"Miks?"
"Siks että mä näkisin sut aina", sanoin ripsiäni räpytellen ja nauroin sitten. "Ei kun siksi että sulla ei oo siellä kun selfieitä. Näyttää siltä että sulla ei oo kavereita kun sulla on semmosia kuvia siellä."
Keitaro tuhahti ja ripusti hevosensa suitset naulaan.

"Mä meen nyt", sanoin Keitarolle kun poistuimme varustehuoneesta.
"Miks?"
"Siks että mä haluan juoksemaan ennen kun tulee ihan pimeetä."
"Ei sun tarvi joka ilta juosta."
"Tarvii, eikä sullekaan tekis pahaa juosta vähä. Lähe mukaan."
"Enkä! Pelataan mielummin pleikkaria."
"Mä en osaa. Sitä paitsi mun pitää oikeesti juosta."

*

Jätin kännykän kotiin lenkin ajaksi, jotta voisin keskittyä. Kun tulin, katsoin sitä tietenkin heti. Minulla oli kolmisenkymmentä WhatsApp-viestiä, joitain Facebook-ilmoituksia, muutamia snäppejä ja jotkut kaverit olivat merkinneet minut kuviinsa Instassa. Avasin Instan ensimmäisenä ja katsoin Kein tunti sitten lataamat storyt. Kei oli totellut ja ladannut kuvan itsestään, mutta myös minusta. Otin omasta kuvastani kuvankaappauksen, vaikka Kei saisikin siitä ilmoituksen, ja ajattelin laittaa sen myöhemmin itse Instaan:

Jenni ja Snorre

16.10. noin klo 23:45 Chain Instagramissa





Kiitos Jenni ratsastustunnista! Oli huippua päästä mukaan tarinoihisi.
Kiitos Crimis kommenteista. Katsotaan, josko kuulisin siitä Keitarostakin joskus jotain. :DDD
Otin tähän kuvaan taiteellisia vapauksia sekä Jennin että Snorren suhteen: en osaa kaikesta harjoittelusta huolimatta vieläkään yhtään piirtää hevosia, eikä Jennillä ole vielä profiilikuvaa.
Kuvan Instagram-tili on täysin kuvitteellinen!

Vitsi kun jaksaisin aina vääntää pelkkiä yhden hahmon hiuksia jotain viisi tuntia. Akaa menee, mutta katsokaa kuinka kannatti!!

Hei Chai ja tervetuloa Hukkasuohon!

Hauskaa, miten molemmat tarinat on nimetty samalla tavalla. On todella virkistävää lukea tyypistä, joka ei vielä osaa kaikkea. Chai on muutenkin sellainen persoona, jonka sopetutumista tänne seuraan mielenkiinnolla. Jatka samaan malliin vaan!

"Mä en osaa mitään"

Kiva, että otat heti paljon kasvoja talliporukasta mukaan tarinoihin - täällä on aikamoinen vilinä aina.

12.10

Tallituvassa on selkeästi meno kohdillaan.

Voi että, viikinkihevonen Snorre! Mahtaisi poni olla ylpeä moisesta kehusta, jos ymmärtäisi. Omistaja ainakin on.

13.10

Snorre on kyllä aivan loistava opettaja, ja niin on myös Kei. Kyllä se siitä pehmenee, kun tutustuu suhun enemmän!

Miksi musta tuntuu, että tämä johtuu Reitasta.. Voi Kei!

"Mm, ja mä olen rasistimpi kun mä luulin", Keitaro vastasi korvat punaisina.

Snorre ja Kei

Olin huomannut, etten pitänyt hevosista. Tai siis pelkäsin niitä. Pidin kuitenkin Jennistä, Crimiksestä, Hannelesta, Kirstusta, Birgitasta ja Idasta, joten jatkoin tallilla käymistä. Pikku hiljaa opin hoitamaan hevosta. Se oli ikään kuin välttämätön paha, jotta sain olla tallilla. Sitä paitsi Snorre oli hyvä opettaja.

Joinain päivinä hevoshommat olivat kuitenkin ihan siedettäviä. Siis silloin, kun pääsin yli jostain pelostani tai muuten ylitin itseni.

Minulla oli hauskaa Snorren kanssa sinä päivänä, kun tapasin Keitaron. Hän kai luuli löytäneensä minusta maanmiehensä, kun tervehti minua tallikäytävällä sanomalla "konbanwa". "Sawad-dee khrap", vastasin hölmistyneenä ja Keitaron kulmat kurtistuivat.
"Ai..." hän sanoi hetken kuluttua taas ihan ilmeettömänä, kun meillä ei ollutkaan yhteistä kieltä.
"Mä en osaa japania. Enkä muitakaan kieliä muuten kun tervehtimiset. Mä en ilmeisesti ole niin eksoottinen kun sä toivoit.", sanoin ja aloin nauraa.
"Mm, ja mä olen rasistimpi kun mä luulin", Keitaro vastasi korvat punaisina.
"Voinko mä auttaa harjaamaan Snorrea?"
"Ota siitä harja vaan..."

Harjasin Snorren kaulaa. Miksihän sillä oli niin paljon enemmän karvaa kuin monella isommalla hevosella? Pystyin upottamaan karvaan käteni, kun painoin sen Snorren kaulaa vasten. Sen harjakin oli takkuinen ja tuuhea. Selkäni takana olevassa karsinassa oli iso hevonen, jolla oli ihan lyhyt ja sileä harja. Oliko kaikilla poneilla pörröisempi karva?

"Mikä sun nimi on?"
"Kei."
"Onko sulla ollut hyvä päivä, Kei?"
"Joo."

En vieläkään halunnut itse puhdistaa ponin kavioita. Kun tämä Kei poimi kaviokoukun, peräännyin sujuvasti nojaamaan tyhjän karsinan ovea.

"Meetkö sä ratsastamaan Snorrella?" kysyin Keiltä.
"En."

Jaaha, tämä Kei ei ollut puheliasta tyyppiä, ajattelin ja päätin hänen antaa hoitaa ponia hetken rauhassa. Viimeisen kavion puhdistettuaan Kei suoristi selkänsä ja taputti Snorren pyllyä. Siitä nousi pölyä ilmaan, vaikka ainakin minä olin yrittänyt harjata ponin tosi hyvin.

"Sä meet ratsastamaan", Kei sanoi. "Kun mä tulin tänne äsken, Crimis juoksi miljoonaa vastaan ja sanoi että hae Snorre ja opeta uusi poika ratsastamaan. Eli, uusi poika, nostapa se satula tänne."

Ei vitsit, ajattelin. Nyt se sitten tapahtuisi. Putoaisin hevosen selästä ja kuolisin. Aloin pelätä niin kovasti, että koko naamaani alkoi pistellä. Kun tartuin satulaan ja nostin, sormeni olivat ihan valkoiset. Yritin hengittää rauhallisesti. Hyvin menee, Chai, sinulla on lupa pelätä hevosia. On normaalia jännittää uusia asioita. Nyt vain nostat satulan ponin selkään. Kyllä Kei pitää sinusta huolta. Ei ole mitään hätää.

"Heeei, mikä sun tuli?" Kei kysyi ja kumartui saadakseen minuun katsekontaktin, koska olin alkanut tuijottaa lattiaa.

Purin huultani. Miten sen nyt sanoisi?

"Mä pelkään hevosia", sanoin suoraan ja suostuin vihdoin katsomaan Keitä silmiin. "Enkä mä osaa yhtään ratsastaa."

Kein kasvoilla kävi useita ilmeitä. Aluksi hän taisi luulla, että se oli vitsi ja näytti huvittuneelta. Sitten epäilevältä, välillä jopa säälivältä ja lopuksi päättäväiseltä. Tiesin itse olevani ainoastaan pelokas koko ajan. Roikotin Snorren satulaa kaksin käsin ja päänahkaanikin pisteli.

"Hyvä", Kei sanoi yhtäkkiä ja hymyili. "Kaikki jotka pelkää hevosia, pelkää hevosia kunnes ei pelkää hevosia", hän sanoi ja yhtäkkiä aloin nauraa ihan hillittömästi. Eikä, mikä kaveri! En sanonut hänelle, että tuo oli surkein filosofointi, jonka olin ikinä kuullut. Mutta se oli. Sen sijaan annoin hänelle  Snorren satulan ja vedin heinänkorren hänen hiuksistaan, koska hänen kätensä eivät enää olleet satulan takia vapaina.

Kun Kei talutti Snorrea kentälle, hän oli taas mykkä kuin mörökölli. Kävelin hänen vierellään, mahdollisimman kaukana ponista tietenkin. Epäilin Kein olevan mietteissään sään takia. Kylmä sää sai nimittäin myös minut välillä hyytymään.

"Kei"
"Mhm?"
"Kauanko sä oot käyny täällä?"
"En tiiä. Kauan."
"Teettekste ikinä mitään talliporukan kanssa?"
"Joskus."
"No mitä? Juottekste vaan kahvia ja se siitä sosiaalisuudesta?"
"Välillä sitäki."
"Mä en vielä tunne kauheesti ketään. Muutin tänne syksyllä. Tai no, kyllä mä meidän jalkapallojoukkueen jo tunnen, mutta ajattelin että jos täältä saisi lisää kavereita."
"Nii."
"Mitä luulet, mitähän se Jenni tykkää tehdä?"
"En tiedä yhtää."
"Mikä - onks sulla joku hätänä?"
"Ei. Laita vasen jalka tähän. Sitte ponnista selkään."

Työnsin jalkani jalustimeen ja Snorre alkoi näyttää ihan hirveän matalalta. Emmin hetken. Minusta alkoi tuntua, ettei niin pieni hevonen jaksaisi millään kantaa minua. Laskin jalkani takaisin alas ja käännyin kohti Keitaroa, joka piteli jalustinta.

"No mitä nyt?" hän kysyi, päästi jalustimen ja peruutti pari askelta.
"Mitä jos se ei jaksa kantaa mua?"
"Jaksaa jaksaa. Ethän sä mitään paina. Liian pitkä sä oot mutta sillä ei oo nyt mitää väliä tässä vaiheessa."

Niin minä nousin ponin selkään ensimmäistä kertaa elämässäni, ja voin sanoa että pelotti. Kei käski minun pitää satulasta kiinni ja lähti taluttamaan ponia ohjista ennen kuin olin ollenkaan valmis. Elokuvissa hevosella laukkaaminen näytti maailman helpoimmalta hommalta. Sen kun päästeli menemään, piti toisella kädellä ohjista ja heilutti toisella miekkaa. Snorren selässä ei ollut helppoa olla, vaikka poni vain käveli. Se huojahteli ikävästi puolelta toiselle ja piti päätään niin matalalla että pelkäsin kaatuvani sen niskan yli maahan.

Keitaro kävelytti meitä kentän ympäri. Aina välillä hän vilkaisi minua. Aluksi hänen ilmeensä oli äreä. Epäilin, että häntä ärsytti olla kentällä jumissa minun kanssani, kun jonkun muun kanssa olisi voinut laukata täysillä jossain korvessa. Seuraavalla kerralla pyytäisin varmana jonkun muun opettamaan, ajattelin. Jonkun sellaisen, joka vaikka juttelisi jotain, eikä vastaisi aina yhdellä sanalla joka asiaan. Pikkuhiljaa Kei alkoi kuitenkin näyttää ensin ihan tyytyväiseltä minua katsoessaan, ja lopulta alkoi vastata hymyyni niin kuin normaali ihminen. Ehkä Kei oli saanut vähän lämpöä jäseniinsä kävelemisestä, eikä ollut sen takia niin pahalla päällä.

Ensimmäinen ratsastukseni sisälsi ainoastaan ringin kävelemistä. Kei kyllä kysyi, haluanko ravata, mutta en tosiaankaan halunnut. Minusta tuntui koko ajan vähemmän siltä, että putoan. Silti olin tosi helpottunut, kun Kei talutti Snorren ja minut keskelle kenttää ja pysäytti meidät siihen.

"No? Oliko kauheeta?" hän kysyi. Minua ilahdutti, että hän puhui minulle taas normaalisti.
"Aluksi joo", vastasin, "lopuksi vähemmän."
"Sä pääset sieltä pois niin että otat molemmat jalat pois jalustimista ja heilautat jalan sen pepun y - hei hei hei, mä sanoin molemmat jalat! Ota tämäkin jalka pois."
"Sori."
"Mikä sun nimi olikaan?" Kei kysyi hymyillen, kun annoin itseni luistaa alas Snorren kylkeä pitkin.
Jalkani olivat ihan vetelät ja maa tuntui kummalta. Otin oikealla kädellä kiinni Snorren satulasta ja vasemmalla Kein olkapäästä etten kaatuisi.
"Chai", sanoin. "Kei tää sun kaulahuivi on täynnä Snorren karvaa... Hei sulla on jopa kulmakarvoissa Snorren karvaa!"
"Joo mä pesen tän huivin", Kei sanoi yhtäkkiä hyvin vakavana, ojensi minulle ohjat ja lähti kävelemään kohti tallia.
Ihme tyyppi, ajattelin taas. Taputin Snorrea kaulalle ja vedin sen nopeasti mukaani Kein perään. Minun pitäisi muistaa vielä kertoa ponille, että minulla oli ollut tänään mukavaa sen kanssa Keistä huolimatta. Oikeasti, ihme tyyppi.

Hantsu, Jenni, Crimis, Kirstu, Birgitta ja Ida

Kun tulin tänne, minua jännitti niin, että tärisin. Hypin hetken paikoillani Hannelen pihassa ja ravistelin käsiäni. Jännitys ei ole estänyt minua ennenkään tekemästä mitään, joten soitin pää pystyssä ovikelloa. Ruskeahiuksinen, mustaan vähän liian isoon huppariin pukeutunut nainen avasi oven. Yritin hymyillä niin kuin normaalit ihmiset tekevät tervehtiessään.
"Hei! Mä olen Chai!" sanoin ja tarjosin tulevalle uudelle ystävälleni tassuani.
"No hei. Mä olen Hannele."
"Joo, me puhuttiin puhelimessa. Kiitos kun mä sain tulla!"
"No mutta tottakai. Tuu tähän sisälle odottamaan, niin mä laitan vaan hiukset kiinni äkkiä. Mä tuun näyttämään sulle hevosia."

Hannelen vaaleassa eteisessä tuoksui sillä hetkellä porkkanalta. Kun katselin ympärilleni, syykin selvisi. Nurkassa oli vihreä ämpäri, jossa oli pesua odottavia, selvästikin vasta maasta nyhdettyjä porkkanoita. Hannele pyöritti hiuksiaan nutturalle peilin edessä, ja peilin kehyksien väliin oli työnnetty tosi monta postikorttia. Hannelella täytyi olla ihan hirveästi ystäviä, tai sitten tosi paljon matkailevia ystäviä. Näin ainakin Skotlannista lähetetyn lehmäkortin ja erilaisia maisemakortteja.

"Chai?" Hannele kysyi ja katsoi minua peilin kautta. Hän oli sanonut jotain aiemmin, mutta en ollut kuunnellut.
"Anteeksi, mä en kuunnellut, mä katsoin noita sun kortteja", sanoin ja hymyilin anteeksipyytävästi.
"Joo, vitsit kun itsekin pääsisi johonkin. Mutta en mä voi, mulla on hevosia niin saan vain kortteja."
"Minne sä menisit, jos voisit?"
"Espanjaan. Nyt mennään kuitenkin harmaaseen arkeen. Tuu niin katotaan niitä hevosia."

Niin minä pääsin ensimmäistä kertaa oikeaan hevostalliin.

Kun kävelimme tammatallin läpi päästäksemme sitä kautta oikaisemaan uuten talliin, Hannele esitteli nimeltä kaikki harvat sisällä olevat hevoset. Yritin muistaa kaikkien nimet, mutta en millään pystynyt. Joidenkin karsinoiden päissä olevista koukuista roikkui hevoskamaa ja joka paikassa tuoksui heinältä ja mummolalta. Hevoset näyttivät paljon suuremmilta näin lähietäisyydeltä, kuin olin kuvitellut katsoessani niitä auton ikkunasta. Uudessa tallissa, Dasu-nimisen hevosen karsinassa oli hevosen seurana tyttö.

"Hei Jenni", Hannele tervehti, "missä ihmeessä kaikki on?"
"Hei! Crimis, Kirstu, Birge ja Ida on tuolla", hän osoitti suljettua ovea, "Rea meni varmaan ratsastamaan, ja Kei ja Reita on jossain pihalla. Ja näin mä Santrankin äsken jossain..."
"No hyvä. Mä aion jättää tämän nuorenmiehen teidän kaikkien seuraan, että näytätte sille paikkoja ja Amppaa, Bellaa, Snorrea ja mitä näitä nyt on. Tässä on Nitthan Chai, ja tässä on Jenni."
"Hei", sanoin Jennille ja hymyilin. "Onko se sun hevonen?"
"On! Dasu on ollut mulla vasta aika hetki aikaa", Jenni vastasi selvästi ylpeänä hevosestaan.
"Tota, Chai. Mun pitää aika pian mennä toimistohommiin. Mä veisin nyt sut tonne taukotupaan jos siellä nyt kerran on jotain porukkaa", Hannele sanoi.
Nyökkäsin ja olin jo lähdössä seuraamaan, mutta Jenni sanoi: "mä voin mennä sen kanssa. Siis, mä voin tulla sun kanssa sinne, sopiiko?"
"Joo, kiitos. Olisko se parempi niin, jos sulla on töitä?" kysyin vielä Hannelelta.
"Siitä vaan, menkää. Ja Jenni. Chai ei kauheasti osaa vielä mitään. Ettei satu vahinkoja. Mä jätän sen nyt sulle tähän. Katso sen perään. Kuuletko, oikeasti katso!"
"Mä en osaa mitään", vahvistin auliisti tämän tiedon katsoen Jenniä silmiin ja Jenni nauroi vähän epäileväisen oloisena.

Jenni pyysi minua odottamaan kun hän harjasi hevosensa nopeasti loppuun. Kyselin aikani kuluksi koulusta. Jenni vaikutti sen ikäiseltä, että kävi vielä jotain koulua. Poimin puhuessani Dasun suitset, jotka roikkuivat ovessa, ja aloin availla ja sulkea lukkoja jotain käsillä tehdäkseni. Jennillä oli ollut puuduttava kaksoistunti maantietoa viimeiseksi, ja hän oli tullut suoraan koulusta talliin. Hän odotti enää vain jonkun Mallan tuloa, jotta hänellä olisi ratsastusseuraa metsään.

"Noniin. Mennään", Jenni sanoi lopulta.
"Kuule Jenni... Mä en taida saada tätä enää auki", sanoin irvistäen ja nostin suitsimyttyä, jota olin vanuttanut. En enää tiennyt, mikä remmi menisi minnekin.
"Voi sua..."
"Menikö se rikki?"
"No ei mennyt. Laitetaan se tähän, avataan nämä kaikki tältä puolelta ja katsos! Leukahihna menee tuohon, turparemmi tänne ympärille, ja sitten me laitetaan vaan kuolaimet takaisin kiinni ja ohjat nostetaan tähän päälle. Valmis!"
"Kiitti. Anteeksi. Mä luulin että mä rikoin sen."

Minua jännitti taas, kun menimme tallitupaan. Olisin halunnut hyppiä ja ravistella itseäni. Sen sijaan hinkkasin vain käsiäni yhteen ja hengitin. Minä jännitän aina sillä tavalla, että alan ensin vapista, sitten punastun, ja jos jännitän oikein kovasti, on vaikea hengittää ja huulia alkaa pistellä. Tallitupaan mennessämme en kuitenkaan jännittänyt ihan niin kovasti, etten olisi saanut hengitettyä.

Jenni avasi oven koputtamatta ja astui sisään kuin kotiinsa.

Sisällä oli aikamoinen meteli ja melko ahdasta. Yksi heppu istui vähän kulahtaneella sohvalla ja näytti puhelimestaan samalla kahdelle muulle jotain. Muut nauroivat, ja tyyppi sanoi: "mut tää on siis täysin lavastettu kuva!" Sillä hän sai kaksi muuta nauramaan entistä kovemmin.
"Eikä ole totta! Tuo on täysin autenttinen kuva! Crimis yrittää vaan taas - hei Jenni!" punatukkainen tyttö sanoi nojatuolista, joka sijaitsi sohvaa vastapäätä.
"Kuka sulla on mukana?" kysyi ruskeahiuksinen nainen, joka oli nauranut toisen näyttämälle kuvalle.
"Hei kaikki! Tässä on... Mikä sä nyt olitkaan?"
"Hei, mun nimi on Nitthan Chai", esittelin itseni. Jännitti. En pelännyt vieraiden ihmisten tapaamista, vaan sitä, että nuo uudet tuttavat pitäisivät minua vähän tyhmänä. Se oli itse asiassa noidankehä. Kun jännitin, käyttäydyin hassusti. Kun käyttäydyin hassusti, jännitin mitä muut minusta ajattelisivat. Huomasin harovani hiuksiani, joten lopetin sen nopeasti ja hymyilin niin, että hampaat näkyivät.
"Nathan? Mä tunsin kerran yhden toisen Nathanin. Mut sen nimi sanottiin Neit-han. Mä olen Birgitta."
"Mä olen Crimis. Kiva kun tulit. Hannele sanoi, että sä tulisit."
"Hei Nathan, mä oon Kirstu."
"Ja mä oon Ida."

En saanut sanottua mihinkään väliin, että en ollut Nathan. Kun kaikki olivat jo esitelleet itsensä, tuntui olevan liian myöhäistä. Onneksi Jenni pelasti minut.
"Siis... Siis se on Chai. Etkö sä ollutkin Chai?"
"Joo", myöntelin vaivaantuneena.
"Siis sä haluat käyttää sukunimeä? Ei se mitää", Ida sanoi.
"Se on mun etunimi", sanoin hyvin varovasti, ja se punatukkainen, se Kirstu-niminen purskahti spontaaniin nauruun.
"Istu tohon", Ida sanoi täysin Kirstusta välittämättä. "Juotsä kahvia?"
"En kiitos."
"Teetä?"
"En sitäkään."
"Meillä on muute mehuakin", sanoi se, jonka nimi oli Crimis.
"Istu vaan siihen, mä haen", Jenni sanoi ja melkein työnsi minut vapaaseen nojatuoliin.

Siinä minä istuin kiltisti, hieroin käsilläni polviani ja mietin, mitä seuraavaksi pitäisi sanoa. En osannut yhtään arvioida, missä elämänvaiheessa nämä uudet tuttavuudet olivat, enkä tiennyt mitä keskustelunaihetta olisin tarjonnut. Hetken olikin ihan hiljaista, ja minä katsoin ikkunasta ulos. Oli harmaa sää, mutta ikkunaverhot olivat niin keltaiset, ettei se haitannut yhtään. Sitä paitsi kurja sää oikein kaksinkertaisti sen, miten lämmin tallituvassa oli. Minun oli ihan pakko avata vähän takkiani.

Jenni kaatoi kahteen lasiin appelsiinimehua. Hän otti lasin kumpaankin käteensä ja kuin ohimennen kaksi keksiä suuhunsa.
"Himih, hiejjä ong haah hii'i", hän sanoi. En saanut mitään selvää, mutta otin vastaan lasin jota Jenni tarjosi ja kiitin.
Yllätyksekseni Crimis sai ilmeisesti vaivatta selvää Jennin puheesta, koska älähti "onko?!" Hän nousi kiroten sohvalta ja lähti tonkimaan kaappeja.
"Mitä ihmeen kieltä te oikeen puhutte?" Birgitta kysyi.
"Hmph. Mä sanoin, että siellä on taas hiiri. Chai ota keksiä."
"Ei kiitos."
"Miksei?"
"Jenni älä utele", Ida mumisi suupielestään.
"No oikeastaan siksi että mua jännittää enkä mä saa sillon syötyä mitään", sanoin Jennille.
"Muakin jännittäisi jos hiiriä juoksisi pitkin keksivarastoja. Ootsä Jenni varma että toi on rusina?" Kirstu sanoi terävästi.
"Ääää, Crimis, Kirstu kiusaa Jenniä", Birgitta sanoi.
"Odotahan vaan! Mä hoidan ensin tämän hiiren ja sitten sut, Kirstu!"

Nuo ihmiset tunsivat toisensa aika hyvin, heitä seurasi kuin televisiosarjaa. He eivät odottaneet minun sanovan mitään nahistellessaan kekseistä ja hiiristä ja virittäessään kuumeisesti hiirenkilleröä. Säälin Crimiksen sormia: hän ei selvästikään osannut virittää hiirille ansaa. Jätin mehun pöydälle ja menin ottamaan killerön Crimiksen kädestä. Se oli nopeasti viritetty mikron taakse. Syöttinä oli jonkun eväsleivästä nyhdettyä kinkkua.

Ansa jätettiin odottamaan ja minä pääsin tai jouduin katsomaan hevosia. Sain saattajikseni Crimiksen ja Jennin. Yritin seurata noita kahta mahdollisimman lähellä Jenniä, koska pelkäsin eksyväni tai joutuvani hevosen tallomaksi. Toivoin, että hevoset olisivat vähän pienempiä. Jenni käveli hiljaa ja korjasi mennessään poninhäntäänsä. Crimis mietti ääneen, kannattaisiko hänen edes näyttää minulle vielä muita hevosia kuin joku Snorre.

"Hantsu sanoi, että sä et kauheesti osaa, tai siis että-" Crimis aloitti, mutta ei saanutkaan sanottua ajatustaan loppuun. Kai hän pelkäsi olevansa epäkohtelias.
"Haha, joo, mä en osaa mitään", sanoin ties monettako kertaa sinä päivänä.
"Niin, niin siksi mä ajattelin sitä Snorrea. Sä voisit opetella sillä ratsastamaankin. Sä oot tarpeeksi kevyt." Ilmeisesti Crimis huomasi, että aloin hätääntyä, koska hän lisäsi: "ei me sua yksin jätetä. Älä murehdi."

Tämä Snorre oli aika pieni hevonen. Se oli yksin aitauksessaan, kun me tulimme, ja se juoksi suoraan Crimiksen luo. Crimis rapsutteli sen kaulaa ja kujersi sille. Se vastasi heiluttelemalla karvaista päätään, ja minusta se näytti hymyilevän. Se ei kuitenkaan sanonut mitään. Olisin luullut, että hevoset hirnuvat enemmän. Jennikin jätti minut yksin ja meni tervehtimään tätä valkoista hevosta. Minuakin kehotettiin tulemaan Snorren luo, joten annoin sen haistaa kättäni ja silitin sen poskea. Väistin sen turpaa, kun se käänsi päätään minun suuntaani. Se ei kuitenkaan yrittänyt purra, joten aloin rapsutella sen kaulaa. Sen karva oli yllättävän karkeaa: ei yhtään niin kuin koirilla tai varsinkaan kissoilla. Se näytti minun mielestäni vähän viikinkien hevosilta.

"...niin että sopiiko? Hä?" Crimiksen ääni havahdutti minut.
"Mikä?" ihmettelin.
"Voi poikaseni, kun sä et yhtään kuuntele", Crimis sanoi lempeästi. "Sitä vaan, että mä kuulemma opetan sulle jotain perus hevosjuttuja että pärjäät täällä, enkä mä millään ehdi heti huomenna. Niin että voisitko sä tulla ens kerran vaikka viikonloppuna? Jos sä siis haluat vielä tulla."
"Mä voin opettaa sitä", Jenni sanoi.
"Joo, varmasti voit vähän myöhemmin, mutta mun pitää aluksi katsoa sen perään itse ettei sille satu mitään", Crimis sanoi Jennille.
"Hantsukin jätti sen mulle. Ei sille mitään käy", Jenni maanitteli
"Joo, mä voin tulla viikonloppuna" vastasin Crimikselle.
"Haluisitsä ratsastaa sillon?"
"En mä tiedä..."
"No, ei sun tarvi sitä nyt tietää. Täällä on ihan sikakylmä. Mennään kattoon saatiinko me se hiiri jo."
"Voidaanko vielä hetki olla? Mä otan hevosesta kuvan kun mun pitää mennä kohta jo kotiin, jooko?" kysyin.
"Se on poni", Jenni sanoi, ja minä nauroin. Ai että minua taidettiin pitää tyhmänä täällä! Ja tyhmempänä vain pidettäisiin pian!