PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa
 

 Prookkis

Siirry alas 
Siirry sivulle : 1, 2  Seuraava
KirjoittajaViesti
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyTo 11 Huhti - 12:00

Vastaus
31.3.2019

Sanoin viime kommentissani, että sun tekstin tunnistaa aina sun kirjoittamaksesi. Nyt ehkä tiedän miksi: yksityiskohdat ja tapa, jolla tuot ne esille. Sen sijaan, että olisit tylsästi sanonut että kaadoit kahvia mukiin, puhuit siitä millaista kahvi oli, ja millaiseen mukiin sitä kaadoit. Tykkäsin kovasti tästä virkkeestä:

Edes minä en keksinyt sanottavaa, kun kaadoin pannusta omaan makuuni liian laimeaa kahvia Hello Kitty -mukiin.

Mä en tällä kertaa kommentoi muuta, mutta sanonpa vielä että hyvä tapa saada Kei pukahtamaan jotain. Se tarvii vähän pakotusta välillä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Emilia
Mode
Mode
Emilia

Viestien lukumäärä : 337
Join date : 10.08.2013
Ikä : 25

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptySu 31 Maalis - 23:45

Vastaus
sunnuntai 31.3.2019

Kei istui kahvipannun vieressä ja pyöritteli kypärää käsissään. Hän ei edes nostanut katsettaan, kun astuin sisään, eikä ilmekään muuttunut miksikään.
”Moi”, sanoin varovasti, ja Kei nosti katseensa yläkanttiin arvioiden olkapäihini asti. Riisuin takin naulakkoon.

Huoneessa oli hiljaista. Edes minä en keksinyt sanottavaa, kun kaadoin pannusta omaan makuuni liian laimeaa kahvia Hello Kitty -mukiin. Kein katse oli liimautunut kypäränremmiin ja oma katseeni harhaili seinällä olevissa valokuvissa.

Minulla oli paljon kysymyksiä. Kysymyksiä, joiden vastauksiin koin olevani neljän vuoden jälkeen oikeutettu. Emme vain olleet olleet Kein kanssa samassa tilassa ja yksin niin, että olisin voinut kysyä kysymykseni. Nyt taisi olla tilaisuuteni.

”Oliksä treenaamassa Cuballa? Miten meni?” yritin varovaisesti.
”Huonosti.”
”Ai.”
Kein tökerö vastaus pysäytti keskusteluajatukseni täysin. Ajatella, että vielä muutama kuukausi sitten, vieraassa maassa, en halunnut mitään muuta kuin istua Kein kanssa saman pöydän ääressä ja juoda kahvia. En minä tällaista ollut ikävöinyt.

Mutta mehän emme enää edes olleet samassa tilanteessa kuin silloin. Siitä minun pitikin kysyä. Miksi? Ja jos se oli Chain takia, oliko minussa niin komeita piirteitä, että kelpasin homollekin? Oliko Kei edes homo? Tai bi, tai mitään siltä väliltä? Ja oli Kei mitä olikaan, se oli ihan hyväksyttävää. Kyllä minä ymmärsin. Olihan minullakin ollut vaikka mitä kumppaneita. Mutta sen halusin tietää, oliko mikään ollut aitoa. Missä vaiheessa Kei oli huomannut, etten minä ollutkaan sitä, mitä hän halusi? Olinko käyttänyt useamman vuoden elämästäni turhan takia? Antanut itseni rakastua syvästi ja tulenpalavasti saamatta oikeaa vastakaikua? Enkö minä vain ollut huomannut sitä? Olinko kuvitellut kaiken?

Mitä jos Reetta olikin ollut oikeassa? Minä olin vain välivaihe, eikä kenelläkään ollut aikomustakaan pysyä minussa. Sitäkö se oli?

”Hei- Kei...” kuiskasin, jotta voisin katkaista vyöryvät ajatukseni. ”Saisinko mä kysyä jotain?”
Kei ei vastannut.
”Meidän pitäis varmaan puhua...” yritin silti. Kein silmät napsahtivat tuijottamaan minua.
”Mikset puhu sille uudelle miehelles. Sitä ehkä huvittaiskin.”
Kein äänensävy sai minut pysähtymään ja piilottamaan käteni pöydän alle. Kein sanat yllättivät, ja yritin keksiä sopivaa vastausta.
”Se on Venäjällä”, vastasin, enkä jostain lapsellisesta syystä kommentoinut miesväitettä ollenkaan. Kei oli satuttanut minua, pieni kiusa ei varmasti haittaisi. Ehkä minä en ollutkaan niin ruma tai kamala, jos sain uuden kumppanin näin nopeasti!
”Ja sitä paitsi, vaan sä tiedät vastauksen tähän.”
Kei katsoi kahvikuppiani tiukasti, mutta nyökkäsi.
”Miksi sä jätit mut?”

Se ei ollut kysymys, jolla minun piti aloittaa. Se oli kuitenkin kysymys, joka oli pyörinyt mielessäni taukoamatta. Halusin vastauksia. Keskustelua. Nyt sitä toivottavasti saisin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptySu 31 Maalis - 20:55

Marshall, Mikhail ja Mila
18.3.2019

Ensinnäkin, musta on hirveän kiva huomata, että oot kehitellyt ihan itse Emilialle uusia mielenkiintoisia kuvioita – nyt kun Kein kanssa tyssähti ensin suhde ja sitten vielä draaman puiminen.. Perhanan vätys. Ja Mikhail on juurikin mielenkiintoinen. Odotan innolla, miten ihmiset siihen reagoivat – erityisesti miehet, naisiin kun sillä tuntuu olevan tietynlainen vaikutus. Ja Emilia.. mitä tunteiden sekamelskaa! Mikäs sen parempaa.

Halusin lapsia, niin kovasti, mutta en kyllä todellakaan tuollaisen nuoren Adoniksen kanssa. Hänhän oli raivostuttava! Katsoi silmiin jopa taustapeilin kautta ja hymyili.

Ja toiseksi, sun kirjoitustyyli (edelleen) ilahduttaa mua suuresti. Kuvailet taitavasti ja omalla tavallasi – tekstin tunnistaa aina sun kirjoittamaksesi.

Parkkipaikalla kuuli jo pitkältä loskaisella tiellä lähestyvän auton. Noin kovaa se ajoi! Ne iskunvaimentimet! Minun autoni! Seisoimme Marshallin kanssa hiljaisina vierekkäin Mikhailin kurvatessa parkkipaikalle niin, että loska lensi kaaressa.

Plussaa vielä Marshallin tarinaan tarttumisesta, tällaista kulttuuria me tänne tarvitaan!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Emilia
Mode
Mode
Emilia

Viestien lukumäärä : 337
Join date : 10.08.2013
Ikä : 25

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyTi 19 Maalis - 9:22

//otan nyt kopin tästä Marshallin viimeisimmästä, anteeksi jos tämä oli suuniteltu juttu jonkun muun kanssa! Selitetään se sitten sillä, että Emilian on pakko olla joka paikassa, ja auttaa kaikkia sitä tarvitsevia... :’D

Marshall, Mikhail ja Mila
18.3.2019

Minua oli hirvittänyt antaa autoni Mikhailin käsiin, sillä jos tuo syrjäisillä metsäteillä ja pelloilla kolisevalla autonrämällä ajamaan oppinut kloppi hajottaisi uskollisen vanhan Saabini, en pääsisi liikkumaan mihinkään. Lisäksi sillä autolla oli tunnearvoa. Mitään muuta arvoa sillä ei sitten ollutkaan, mutta ehkä siitä saisi romutuspalkkion, kun siitä aika jättää.

Auton lainaaminen oli ollut kuitenkin ainoa vaihtoehto. Mikhailin piti käydä ostamassa vauvalle tarvikkeita kaupungista, sillä vauvan oli määrä syntyä aivan lähipäivinä. Mischa lähtisi siitä mahdollisimman nopeasti Venäjälle, ja olisi siellä hetken aikaa. Kuulemma tyttö ei ollut enää varma, halusiko antaa lasta pois. Sen kuullessani olin ollut tuohtunut, totta kai vauva tulisi Mischalle, kun siitä oli ollut puhe viimeiset yhdeksän kuukautta! Poika oli tehnyt aivan älyttömästi töitä sen eteen, ja ottanut täyden vastuun teoistaan!

Hän oli hankkinut oleskeluluvan Suomeen, jopa ollut erittäin lähellä saada töitäkin, mutta se oli kaatunut kielitaidottomuuteen. Sitten Mischa oli alkanut puhua minulle suomea. Tai oikeastaan vaatinut, että puhuisin hänelle suomea, ja hän yritti arvata mitä ihmettä olin juuri sanonut. Siitä oli huomaamattani tullut jonkinlainen peli, jossa sanoin aivan päättömiä asioita, ja Mischa oli varma, ettei se edes ollut suomea. ”Vesihiisi sihisi sinisessä hississä” oli päättynyt siihen, että yritin selittää hieman ontuvalla venäjälläni hiisistä pojannulikalle, joka ei uskonut minun puhuvan totta. Googlen kuvahaustakaan ei ollut hirveästi hyötyä.
«Hei, tuohan näyttää aivan sinulta aamuisin!»
«Mitä?! Eikä näytä! Itse olet hiisi!»
”Hei! Mina olen hiisi!”
Mischa oli nauranut keksinnölleen ja hokenut sitä tervehdyksenä minulle sen jälkeen. Se oli ihan suloista. Varsinkin hänen voimakkaalla venäläiskorostuksella. Ja leveällä virneellä. Ja säteilevillä silmillä. Vaikka siis vihasin Mikhailia ja pidin häntä raivostuttavana ihmisenä. Nauroikin liian kovaa ja aivan liian aidosti.

Misc- Mikhail oli jättänyt minut aamulla tallille ja kaasuttanut pois jokaisen routavauriokuopan yli, ja olin surrut saabini olemattomia iskunvaimentimia. Voi voi voi, rikkoisi vielä autoni! Minä olin viettänyt päivän Prookkiksen kanssa, ensin harjaillen sitä, sitten pihalla liukastellen kepin kanssa, ja sitten maneesissa juoksuttaen. Poni oli ollut yllättävän nätisti! Se oli ottanut vain yhden nopean laukkaspurtin, eikä silloinkaan ollut yrittänyt kiskoa minua mukanaan! Ehkä uskaltaisin kohta taas ratsastaa sillä! Se olisi kyllä tehtävä ilman satulaa, joten ehkä nakittaisin vaikka Crimiksen testikuskiksi ensin satulan kanssa. Toisin vaikka Mikhailin mukaan, niin Crimiksen olisi pakko suostua! Eihän blondin edessä voinut kukaan täysjärkinen kieltäytyä...

Juuri samainen blondi soitti silloin, kun päästin Prookkiksen takaisin karsinaansa.
«Mila! Lähdin nyt! Menee ehkä puoli tuntia, eikö vain?» Mischa oli alkanut puhutella minua Mila -lempinimellä, koska ilmeisesti Emilia oli liian pitkä nimi sanoa. En minä halunnut lempinimiä! Liian tuttavallista! Varsinkin Mischan toinen lempinimi minulle...
«Joo, muista kääntyä siitä isosta liittymästä sitten pois. Ja et kai ole puhelimessa samaan aikaan kun ajat minun autoani?!»
«Milaya, en tietenkään! Ajan aina yhdellä kädellä!»
Milaya tarkoitti kultaa. Honey, dear, sweet. Se myös kuulosti samalta kuin Mila, joten Mischa oli alkanut kutsua minua kullaksi. En pitänyt siitä. Pysyisi omalla reviirillään sohvallani.
«Nyt se puhelin pois! Et varmana kolaroi autoani!»

Hoidin Prookkiksen varusteet pois, ja puhdistin suitset oikein hyvin. Ne olivat aika törkyiset, vaikka nyt sairaslomallani olinkin hoitanut niitä enemmän kuin ennen. Ajattelin mennä parkkipaikalle jo odottamaan ja kuuntelemaan linnunlaulua, kun näin jonkun katsovan ulos oritallista parkkipaikalle. Miehen kasvoilla kävi hämmennys, ennen kuin hän palasi takaisin tallin sisälle puhelin korvallaan. Ehkä hänkin odotti kyytiä? Joka tapauksessa, voisin nyt käyttää tilaisuuden hyväksi ja mennä tutustumaan häneen! Tiesin kyllä, että Marshall oli verrattain uusi Hukkasuossa, ja että hän omisti Volyan, ja että hän oli venäläinen, mutta muuta en sitten tiennytkään. Paitsi sen, että Volya oli hauskan näköinen hevonen, ja vain hyvällä tavalla. Sen korvat olivat niin suloiset!

Könysin sisään oritalliin hetken kuluttua.
”Hei!” tervehdin, ennen kuin kiinnitin huomiota kainalosauvaan. ”Sinäkin? Tervetuloa kerhoon”, hymyilin ja kohotin hieman omaa sauvaani. Olin nyt alkanut käyttämään vain yhtä, sillä jopa lääkärikin oli antanut siihen luvan. Välillä minun piti kyllä nopeuden tai kipujen vuoksi käyttää kahta, mutta tallilla oli helpompaa käyttää vain yhtä. Marshall kääntyi katsomaan minua ja nyökkäsi.
”Selvästi... olin pienessä onnettomuudessa”, hän selitti, ja näytti jotenkin vaivaantuneelta. Sitten tajusin, etten ollut tainnut olla kuullut hänen puhuvan tätä ennen. Äkillinen epävarmuus iski.
”Mä- mä osaan kyllä venäjää, jos se on helpompi?” tarjouduin. Olisiko minun vain pitänyt jatkaa suomella?! Vai olisiko minun pitänyt aloittaa venäjäksi? Vai olisiko se ollut epäkohteliasta? «Isä on Smolenskista.»
Koin, että pieni selittävä lisäys oli tarpeellinen. Marshall kuitenkin hymyili, vaikkakin näytti vähän varautuneelta. Hymy oli enemmänkin kohtelias kuin aito.
«Kummin vain on hyvä. Mitä sinulle sitten kävi, vai oliko sekin ratsastusonnettomuudesta?»
«Eei aivan, sotavamma. Tai, no, jäin teltan ja mönkijän alle, mutta se ei kuulosta yhtä ’coolilta’. Meni aivan kokonaan rikki, taisi isoin luunsirpale olla muutama senttiä pinta-alaltaan. Tämä on jo melkein parantunut, enää pari kuukautta, onneksi», selitin rento virne naamallani. Marshall nyökkäsi vastaukseksi ja kertoi olleensa kilpailuissa nuoren hevosen kanssa, mutta en saanut aivan kiinni oliko vamma vanha vai uusi, eikä Marshall näyttänyt kertovan siitä sen enempää.
«Mutta mä tulin tänne kysymään, kun näin sun katselevan tonne parkkipaikalle, että tarvitsetko kyytiä? Mun... Mikhail tulee ihan just, niin autoon kyllä pitäis mahtua, ellei se ole päättänyt ostaa koko liikettä tyhjäksi» menin suoraan asiaan kiusallisen hiljaisuuden välttämiseksi.
«Ai, no, mun kyydin kyllä piti olla täällä, mutta voin soittaa sille vielä kerran.»
Minä vain nyökyttelin, kun Marshall nosti puhelimensa korvalle ja laski sen sieltä päätään pudistaen.
«Ei se vastaa. Saisinko siis kyydin?» Marshallin ilmeessä oli jotain samaa, kuin bileissä yllätettyjen teinien ilmeessä poliisien saapuessa paikalle. Sellaista varovaista kohteliaisuutta. Se oli kyllä aika yleinen ilme poliiseja kohdatessa, jonka takia olinkin oppinut tunnistamaan sen niin helposti.
«Totta kai! Mikhailin pitäisi olla täällä muutaman minuutin päästä, ellei se ole ajanut autoani ojaan...»
Marshall vain hymähti vastaukseksi, kun lähdimme molemmat ontumaan kohti parkkipaikkaa. Sama jalkakin vielä!

Parkkipaikalla kuuli jo pitkältä loskaisella tiellä lähestyvän auton. Noin kovaa se ajoi! Ne iskunvaimentimet! Minun autoni! Seisoimme Marshallin kanssa hiljaisina vierekkäin Mikhailin kurvatessa parkkipaikalle niin, että loska lensi kaaressa.
«Milaya! Katsos nyt! Ihan ehjä!» Mischa kailotti voitonriemuisena, kun hän ponkaisi ylös autosta. Hän kuitenkin pysähtyi äkisti rekisteröidessään Marshallin, ja mietti hetken sanojaan:
”Hei... hyvä...päivää?” Mischa vilkaisi minua epävarmana ääntämisestään ja ojensi kätensä kohti Marshallia. ”Minä olen Mikhail.”
«Mischa, ei tarvitse, Marshall osaa venäjää» kerroin väliin, ja Mischa näytti huojentuneelta.
«Mahtavaa! Suomi on aivan hiton vaikeaa. Mikhail, terve» Mischa jopa kuulosti erilaiselta kätellessään Marshallia. Pojat tervehtivät keskenään samalla, kun heitin tallikamani takapenkille, joka takakontin lisäksi oli aivan täynnä tavaraa.
«Mischa... paljonko tavaraa ostit?»
«Milaya, en läheskään tarpeeksi! Ne siellä kaupassa, niillä oli oikein lista, että mitä tarvitsen, ja kun enhän minä nyt tiedä, mitä kaikkea vauvat tarvitsevat, niin uskoin heitä.»
«Eli puolet näistä voi siis palauttaa. Katsotaan kotona, mitä tarvitsemme. Mutta nyt mennään!» totesin, ja Mischa oli jo astelemassa reteästi kuskinpaikalle.

”Нет! Ei! Takapenkille!” hätistelin hänet pois.
”Ta-kaapenkille?”
«Takapenkille. Minä ajan, sinä saat istua rojuinesi takapenkillä!»
«Rojut? Milaya, puhut nyt vauvan tavaroista! Rojut...» Mischa pudisteli päätään, mutta kiltisti ahtautui silti takapenkille kokoontaitettavan pinnasängyn ja muovipussin viereen. Hän näytti huvittavalta, sillä autoni takapenkkiä ei oltu suunniteltu 193-senttisille blondeille. Minun piti vetää kuskinpenkkiäkin hillittömästi eteenpäin, jotta yltäisin itse polkimiin.

Marshall istui etupenkille ja kertoi osoitteen, ja lupasi neuvoa sitten lähempänä. Mikhail esitti vuorotellen hevoskysymyksiä meille molemmille, mutta puhutteli minua koko ajan Milayana. Olisi edes sitä Milaa käyttänyt, mitäköhän Marshall luuli... Minä en todellakaan ollut mikään Mischan kulta! Enemmänkin lapsenvahti. Kohta varmasti olisin lapsenlapsenvahti. Mutta en todellakaan, missään tapauksessa, ollut tai edes halunnut olla Mischan kulta!

En kuitenkaan korjannut häntä missään vaiheessa. En edes silloin, kun Marshall nousi autosta, kiitti kyydistä, ja toivotti kohteliaana onnea vauvasta.
«Kiitos! Sitä tarvitaan, vaikka olen aina halunnut lapsia!» Mischa kerkesi virnistämään, ennen kuin kerkesin korjata, ettei lapsi ollut minun, vaan ainoastaan Mischan, ja että Mischa vain sattui asumaan luonani hetkellisesti.

Peruutin pois parkkipaikalta, ja näin taustapeilistä oikeastaan vain Mikhailin naaman ja pahvilaatikoita. Nyt Marshall varmasti ajatteli, että olisimme saamassa vauvaa yhdessä. Mitä jos se leviäisi tallilla? Tai jos Kei kuulisi? Mielessäni kävi Kein ilme silloin, kun hän oli nähnyt Mischan. Sitä oli ollut vaikea lukea, enkä ollut kyllä katsonutkaan häntä pitkään. Se olisi sattunut liikaa, kääntänyt veistä haavassa. Mutta että yhteinen lapsi, sehän olisi... Halusin lapsia, niin kovasti, mutta en kyllä todellakaan tuollaisen nuoren Adoniksen kanssa. Hänhän oli raivostuttava! Katsoi silmiin jopa taustapeilin kautta ja hymyili.

Kamala!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyLa 16 Maalis - 20:33

Adonis

Miten ihanaa! Mä rakastan tällaista hömppää. Jo aloitus sai mut hymyilemään täällä toivottomana romantikkona ja sukeltamaan tekstin sisään. Miten nappiin tämä menikään, tottakai Crimis reagoi juuri noin hyvännäköiseen mieheen, joka on yhtäkkiä ilmestynyt hänen talliinsa. Noloa tai ei! *insert grinning emoji*

Käytävää lakaiseva Crimis ainakin vilkuili tasaisin väliajoin kohti poikaa, hymyili hieman ja jatkoi kiireen vilkkaa lakaisua ennen kuin tuo kerkesi edes huomata hänen katselevan.

Voi että, mä haluan rohkaista teitä julkaisemaan kaikki mitä kirjoitatte, jos yhtään tuntuu siltä. Mä ahmin näitä ilolla oli aihe mikä tahansa. Ja kirjoittamisessa parasta on just se, että pääsee nollaamaan päätä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Emilia
Mode
Mode
Emilia

Viestien lukumäärä : 337
Join date : 10.08.2013
Ikä : 25

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyPe 1 Maalis - 14:03

Adonis
1.3.2019
Hetki tammatallin käytävällä, kun iltapäivän aurinko paistaa sisään likaisista ikkunoista, irtokarvat pöllähtelevät ja pölyhiukkaset tanssivat ilmassa.

Häntä katsellessa ei ollut hankala ymmärtää, kuinka hänen asiansa olivat nyt kuin olivat. Hänellä oli paljon vetovoimaa, mutta vähän tajua tekojensa seurauksista, ja niin paljon aitoa vilpittömyyttä, että harva edes ajatteli hänen tekojensa olevan vääriä. Mikhail ei ollut yhtään flirttaileva, vaan aidosti säteili iloa ja onnellisuutta ympärilleen. Hän oli rikkonut monia sydämia tajuamattaan.

Ei poika nyt mikään Adonis ollut, vaikka läheltä liippasi, mutta hurmaava senkin edestä. Hän oli kohtelias ja huomaavainen, ja keskusteltaessa hänen kanssaan saattoi tuntea olevansa tärkein ihminen maailmassa, sellaisella innolla ja intensiteetillä hän keskittyi kanssaihmisiinsä. Hän oli kaikin puolin miellyttävä, niin ulkoa kuin sisältä, eikä hän useimmiten edes tuntunut huomaavan vaikutustaan ihmisiin. Mutta muut kyllä huomasivat, kuinka posket punastuivat ja hymyilytti ja kuinka katse kävi aina pikaisesti maassa paetakseen hänen muuten niin mahdottoman mukavan intensiivistä katsettaan.

Käytävää lakaiseva Crimis ainakin vilkuili tasaisin väliajoin kohti poikaa, hymyili hieman ja jatkoi kiireen vilkkaa lakaisua ennen kuin tuo kerkesi edes huomata hänen katselevan. Poika ei edes keskeyttänyt tasaista venäjänkielistä kysymystulvaansa, mutta Emiliaa hymyilytti, sillä toisin kuin poika, Emilia kyllä huomasi muiden reaktiot.

Ja voi hyväntahtoinen hölmö, mihin nämä hyvät piirteet olivat johtaneetkaan. Emiliaa jopa hieman säälitti, sillä poika ei tuntunut tietävän, mihin oli astumassa. Poika oli tarjoutunut ottamaan vauvan yksin kontolleen, vaikka häneltä oli kadonnut virheensä myötä sukunsa tuki ja kunnioitus. Ehkä sekin oli yksi pojan piirteistä, kantaa huolta muista.

Emilia hymähti ja kertasi vielä pojalle hevosenhoidon aapisen. Antaisi pojan nauttia vielä rauhassa ennen elämänmittaista sitoutumista.
Poika saisi vielä hetken olla villi, vapaa ja hurmaava.

Crimis loi vielä yhden katseen mustanharmaata ponia harjaavaan poikaan ja laski luudan kädestään.

//hömppää, jota kirjoitin illalla ja jota en ensin meinannut edes julkaista, mutta sitten ajattelin, että what the hell, julkaistaan vain. Tämä ei nyt siis varsinaisesti edes liity Prookkikseen, mutta paremmin tämä tänne sopii kuin spinnareihin :’) älkää olko liian ankaria mulle nyt, tämä on puhdasta ja noloa pään nollausta jonkun aivan ulkopuolisen, tähän poikaan selkeästi vähän ihastuneen, kertojan näkökulmasta
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyPe 1 Helmi - 19:02

Häpeä

Voi Emilia. Niin paljon kun mä nautinkin vaikeista aiheista ja tunnemyllerryksestä, mä jo toivon, että Emilian elämä alkaisi pikkuhiljaa hymyillä. Että aurinko pilkottaisi pilven takaa edes pikkuriikkisen hetken. Sä kirjoitat niin riipaisevasti, että ei voi olla tuntematta sääliä (mitä Emilia tietysti inhoaisi, jos kuulisi).

Mä muistelen Tumppi-aikoja niin lämmöllä. Aika lentää.

Olin jo melkein rauhoittunut, ennen kuin huomasin, että repiessäni suutuspäissäni kuvat seinältä olin rypistänyt kenties rakkaimman kuvan kaikista. Kuva oli onnistunut taittumaan niin, että vaikka suoristin sen varovasti, koko kuvan läpi leikkasi ruma taittojälki, suoraan 15-vuotiaiden kasvojeni ja ensimmäistä päivää omistuksessani olevan Tumpin naaman päältä. Yksi kulma oli taittunut niin, että se roikkui löysänä muussa paperissa kiinni.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Emilia
Mode
Mode
Emilia

Viestien lukumäärä : 337
Join date : 10.08.2013
Ikä : 25

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyKe 30 Tammi - 15:25

Häpeä
30.1.2019

Tumpin kuolemasta oli jo yli kaksi vuotta, mutta silti tunsin hirvittävää syyllisyyttä siitä. Tiesin, että se oli ollut äkillinen eikä sille ollut voinut mitään, eikä ähky itsessään piinannut minua. Ei, eniten syyllisyyttä koin siitä, etten ollut lopettanut ruunaa, vaan annoin sen kuolla hitaasti ja tuskaisena. Ja kaikki vain siksi, etten halunnut yhden hienon aikakauden päättyvän.

Tällä kertaa ajattelin menetellä toisin. Tai olin ainakin aikonut, kunnes sohvani takana olevia valokuvapyykkinaruja vaihtaessani minua oli alkanut harmittaa niin, että olin kiskonut koko roskan seinältä. Hetken olin tuijottanut tyhjää seinää hiljaisuudessa, ennen kuin sen kuuden vuoden kuvien takaa paljastunut valkeus oli vielä inhottavampi kuin muistot ihanista hetkistä. Olin siis ottanut syvään henkeä ja valikoinut lattian kuvamerestä vähiten kivuliaita muistoja. Olin jo melkein rauhoittunut, ennen kuin huomasin, että repiessäni suutuspäissäni kuvat seinältä olin rypistänyt kenties rakkaimman kuvan kaikista. Kuva oli onnistunut taittumaan niin, että vaikka suoristin sen varovasti, koko kuvan läpi leikkasi ruma taittojälki, suoraan 15-vuotiaiden kasvojeni ja ensimmäistä päivää omistuksessani olevan Tumpin naaman päältä. Yksi kulma oli taittunut niin, että se roikkui löysänä muussa paperissa kiinni. Se aiheutti sellaisen itkun, että lysähdin tunniksi sohvalle vollottamaan ja tuijottamaan lattialla levällään olevia kuvia. Olisin siinä varmasti vieläkin, ellei Kalle olisi hypännyt sohvalle hämmentyneenä. Hiljainen Kei oli tuonut kuin tuonutkin koiran lauantai-iltapäivällä ovelleni, harmaa koiranpeti kainalossa ja kaksi prisman muovikassillista Kallen leluja ja takkeja ja ruokaa kädessä.
"Mä ostin sille tommosen säkin tota", Kei oli todennut ikään kuin anteeksipyyntönä ja nyökännyt kohti lattialla kyhjöttävää jahti&vahti -säkkiä.
"Kiva", olin saanut sanotuksi harmaissa verkkareissa ja keltaisissa villasukissa. Sen jälkeen olin ollut hiljaa ja pitänyt Kallen hihnasta kiinni, kun Kei oli nostanut koiran tavarat sisälle ja kantanut ruokasäkinkin vielä oikealle paikalleen. Olin tuijottanut lattialla pyörivää Kallea, sillä olisin varmasti itkenyt vielä hieman lisää, jos olisin katsonutkaan Keitä. Ja minä olin juuri käyttänyt viimeisen tunnin itseni siistimiseen ja näyttääkseni siltä, etten olisi itkenyt ja vellonut itsesäälissä koko edellisiltaa ja -yötä ja hyvää pätkää siitäkin päivästä.

En ollut kenties onnekseni nähnyt Keitä sen jälkeen, kun hän oli poistunut asunnostani tällä kertaa ilman koiraa ja minä olin jäänyt istumaan eteisen lattialle Kallen hihna edelleen kädessäni ja koira pyörien hermostuneena ympärilläni. Olin käynyt tallilla, ja huomannut olevani yhtäkkiä aivan yksin. Polvi kesti autolla ajamista - vaikka lääkäri oli suositellut sen välttämistä - joten pääsin hampaita purren kulkemaankin. Olin nähnyt Reitan pari kertaa, mutta hän oli katsonut minua niin kummallisella ilmeellä, jollain säälin ja kiusallisuuden sekoituksella, joten olin antanut hänen olla rauhassa. Oli sitä paitsi aivan varmasti Kein kanssa. Niinpä luonnollisesti yritin kaveerata tallilla takuuvarmasti kavereita haluavan Chain kanssa. Hänen kanssaan sitä paitsi olisi varmasti pienempi riski kohdata Reita tai Kei.

Tänään Chaita ei kuitenkaan näkynyt tallilla, joten jouduin pärjäämään yksin. Kalle kierteli käytävällä haistelemassa jokaisen karsinanoven alta ja itse raahasin keppien kanssa Prookkiksen harjoja käytävälle. Voisin juoksuttaa sitä, se oli onnistunut pari viikkoa sitten ihan hyvin. Tänään en päässyt edes ponin karsinalle ilman hermoromahdusta. Harjalaatikko aukesi kun raahasin sitä keppien kanssa, ja harjat levisivät pitkin käytävää, ihan kuin valokuvanikin. Ja sitten kun yritin poimia niitä, ne putosivat joka kerta laatikosta uudelleen ja kepit putoilivat ja suitset jäivät niihin solmuun ja lopulta olin niin solmussa etten kyennyt tehdä muuta kuin itkeä ja kaataa kepitkin lattialle harjojen ja suitsien ja liinan ja muovilaatikon viereen.

Tallille saapunut Chai löysi minut siitä mutisemasta kirosanoja ja miltei kompastui jalkoihinsa nähdessään minut. Hävetti. Ja se ärsytti. Ja itketti vielä enemmän. Sen sijaan kiroilin.
"…Onks kaikki hyvin?" Chai kysyi ja kysymys ärsytti minua niin, että tapojeni vastaisesti ärähdin:
"No miltä näyttää?!"
"K- Kein auto oli tuolla parkkiksella, haluutko, että haen sen..?"
"Älä jumalauta hae!"
"Ai", Chai oli hetken hiljaa ja varmasti mietti mitä ihmettä tekisi. "Miksi..?"
"Koska se jätti mut! Koska mä oon selkeesti joku ihmispaska joka ei kiinnosta ketään!" parkaisin ja Chain ilmettä oli hankala lukea. En nähnyt hänen ilmettään kuitenkaan pitkään, sillä peitin kasvoni käsillä ja yritin pyyhkiä yhtäkkiä hirmuisin määrin vuotavat kyyneleet villalapasiin. Chai taisi jäädä seisomaan oviaukkoon. Ehkä. Minä tunsin ja rekisteröin vain silmittömän häpeän.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyTi 8 Tammi - 11:26

Reita ja Batman

Tämähän oli yllättävä, viihdyttävä lukukokemus. On aina niin kiehtovaa seurata, kun jonkun mielipide toisesta ihmisestä muuttuu – varsinkin huonommasta parempaan. Olit sujuvasti livauttanut mukaan myös mietteitä Keistä ja Chaista, jes.

Tykkäsin erityisesti Reitan ja Emilian sananvaihdosta tekstin loppupuolella. Ja naurahdin ehkä vähän Hantsulle, sori systeri.

”Oot joku sumusireenin ja batmanin sekotus. Semmonen ’hei nuorisokriminaalit!’” Reita laski ääntään niin matalaksi kuin pystyi.
”’Mitäs pojilla on siellä repussa?’” liityin itsekin mukaan.
”’Kaljaa!’”
”’Kaljaa? Kalja on pahaa’.”
”’Pahaa?! Eipä ole!’”

Väittelyämme jatkui hetki, ennen kuin Hantsu raotti ovea kiukkuisen näköisenä:
”Mitä te möykkäätte? Olkaa hiljaa, mä yritän klipata Cubaa ja se ei pysy paikallaan kun se pelkää teitä!”
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Emilia
Mode
Mode
Emilia

Viestien lukumäärä : 337
Join date : 10.08.2013
Ikä : 25

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptySu 9 Joulu - 23:05

Reita ja Batman
9.12.2018

”Voi hitsi kun haluisin ratsastamaan... Mut en mä Prookkiksella uskalla, kun se saattaa aina keksii jotain hauskaa ylläriö. Varsinki nyt ku on tullu kylmä”, huokaisin Reitalle, joka oli saapunut tallitupaan.
”Ota Mini!” Reita hihkaisi.
”Mini? Sehän on ihan valtava, en mä sinne pääse.”
”Pyh, Ruskakin pääsee ihan helposti”, Reita totesi ja kiskoi pipon päästään.
”No kai se selkään pääsee, kun sä nostat sen. Meinasitko nostaa mutki sinne?” virnistin ja ojensin kahvipannua häntä kohti.
”Kiipeä aidalle? - Ei kun et sä taidakaan...”
”Joo, ei tällä jalalla mihinkään aidoille kiivetä. Oispa kelit paremmat ja Prookkiksen ajokoulutus vähän paremmalla mallilla ni voisin ajaa sitä.”
Reita ei vastannut siihen enää mitään, sillä hänellä oli täysi työ ryystää kahvia kuin viimeistä päivää. Taisi vissiin olla kylmä ulkona.

Siinä me istuimme sitten hiljaisuudessa, kun ei muutakaan keksitty. Kei - joka oli ajanut minut tallille - oli ratsastamassa ja itse olin jo harjannut Prookkiksen. Olin ollut vähän pettynyt, kun tupaan asteli Reita, mutta mikäs tässä oli istuskellessa. Reita ei kuulunut lempi-ihmisiini, sillä hän osasi olla hirveän lapsellinen ja kaiken lisäksi ilkeäkin. Ainakin Keille, vaikka ei se Keitä tuntunut useimmiten haittaavan. En tiedä, heidän suhteensa oli minulle hieman mysteeri, mutten puuttunut asiaan, sillä Kei oli aikuinen ja kykenevä päättänään kavereistaan aivan itse. Reitasta en ollut niinkään varma, välillä Ruska tuntui osoittavan parempia käytöstapoja kuin isänsä.

Mutta siinä hiljaisuudessa istuskellessamme tajusin, ettei Reita ollutkaan niin kamala. Tai eihän hän ollut ikinä ollut kamala, mutta muuten vaan sellainen, jonka kanssa en itse olisi jaksanut viettää yhtään enempää aikaa kuin oli pakko.
”Maya on kyllä hauska, kun se antaa Chain harjailla sitä niin kiltisti”, totesin sitten hiljaisuuden täytteeksi. Olin pari päivää sitten nähnyt Mayan puoliunessa karsinan ovi levällään. Olin tietysti mennyt tutkimaan tilanteen, mutta sitten Chai olikin ilmestynyt harja kädessä jostain Mayan takaa ja avatun oven mysteeri selvisi.
”No joo. Mayaa ei haittaa semmonen kutittelu”, Reita totesi vähän lattean kuuloisena.
”Hm. Se on muutenkin semmosta halittavaa mallia.”
”Ai Chai?” Reita kohotti toista kulmaansa.
”No sekin, mut Mayasta puhuin. Mä käyn aina antamassa vanhalle rouvalle pusun jos se on sisällä”, myönsin. ”Mut joo, kyllä se Chaikin taitaa olla aika halailija.”
”Roikkuu kaikissa kiinni”, Reita tuhahti.
”Mussa ei! Ei oo tainnut tehä muuta kuin kätellä, mutta eipä me kyllä olla sen enempää sit juteltukaan. Onkohan se ujo?” pohdin. Chai tuntui kyllä olevan aika avoin ja läheinen kaikkien muiden kanssa, mutta minusta hän tuntui pysyvän erossa. Silloin kerrankin, kun harjasimme Kein kanssa Bellaa käytävällä, Chai kääntyi ympäri ja selitti unohtaneensa valot päälle. Ja silloin, kun istuimme Kein kanssa kahvilla taukotuvassa.
”Eikö se oo hyvä vaan? Varmaan aika ärsyttävää, jos joku kiehnää koko ajan kiinni”, Reita keskeytti pohdiskeluni. ”Sitä paitsi, sä oot kyllä aika pelottava. Sillon kerran kun jotkut alko tappelee karsinan yli niin vähän liukastuin kun ärähdit niille. Kuulu varmaan Crimiksen yläkertaan asti”, Reita virnisteli.
”Pitäähän sitä nyt pitää jöötä yllä! Pysähtyy nuorisokriminaalitkin nopsaan!”
”No kai pysähtyvät kun lirahtaa pissat housuun kun huudat niille”, Reita näytti olevan aivan tosissaan. Liekö hänellä omakohtaista kokemusta asiasta.
”Äläs nyt. Mähän oon oikein sievä!” nauroin.
”Joo ja ääni ku sumusireenillä. Tai batmanilla.”
”Eihän se puhu kovaan ääneen? Se on vaan semmone syvä.”
”Oot joku sumusireenin ja batmanin sekotus. Semmonen ’hei nuorisokriminaalit!’” Reita laski ääntään niin matalaksi kuin pystyi.
”’Mitäs pojilla on siellä repussa?’” liityin itsekin mukaan.
”’Kaljaa!’”
”’Kaljaa? Kalja on pahaa’.”
”’Pahaa?! Eipä ole!’”

Väittelyämme jatkui hetki, ennen kuin Hantsu raotti ovea kiukkuisen näköisenä:
”Mitä te möykkäätte? Olkaa hiljaa, mä yritän klipata Cubaa ja se ei pysy paikallaan kun se pelkää teitä!”
”Anteeks! Testattiin Emilian batman-ääntä.”
”Jaha. Testatkaa hiljempaa.”
”’Jes söör’”, Reita kumisi taas ja minua nauratti aivan hirveästi. Hantsu pyöritteli silmiään ja sulki oven perässään. Ei Reita tainnutkaan olla aivan yhtä kamala kuin ajattelin. Enkä minä ehkä niin aikuinen kuin ajattelin, sillä Reita vahingossa röyhtäisi batman-äänensä keskellä ja meinasin kaataa kahvitkin kun nauratti niin hirveästi.

//kategoriassamme tarinat, jotka tulee mieleen suihkussa umpiväsyneenä ja jotka on pakko kirjoittaa ylös ettei ”hyvät ideat katoa”
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyTi 30 Loka - 19:17

Uutinen

Andrei ja etenkin Andrein tapa puhua saa aina hymyn huulille. Hellyyttävä ukko, vaikka aluksi vaikuttikin pelottavalta. Very Happy

”Aivan! Bella! On kaikki saman näköinen, niin pienet jalat!”

Mä niin haistan draaman, jos Emiliakin tulee Suomeen pian. Toivottavasti pojat ehtii hämmentää vielä lisää ennen sitä.. Mahtavaa, että oot löytänyt inspiraation Emiliaan! Musta tuntuu, että Kei virkoaa kanssa kohta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Emilia
Mode
Mode
Emilia

Viestien lukumäärä : 337
Join date : 10.08.2013
Ikä : 25

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyTi 30 Loka - 18:55

Uutinen
30.10.2018 - Andrei

Kalle oli ensimmäinen asia, jonka Andrei näki tallipihalla. Hyvä, se poika olisi siis yhä täällä. Andrei oli jo käynyt tallilla hoitamassa Prookkiksen, mutta sitten hän oli saanut tärkeän puhelun ja marssinut suoraan takaisin autolle. Ei hänellä pojan numeroa ollut, mutta hän oli toivonut, että Keitaro olisi tullut tallille. Hyvä että oli, tämä ei  nimittäin voinut odottaa.

Andrei äkkäsi Keitaron matkalla ratsastamaan hevosensa kanssa. Sen mustan ja niin siron, että Andrei ei ollut varma sen hammastikkujalat kestäisivät edes satulan painoa sen selässä. Näköjään kesti.

”Hei! Poika!” poika pysähtyi ja hevonen hänen vierellään.
”On uutinen”, Andrei jatkoi, ”mutta parempi kertoa myöhässä. Myöhemmin?”
Poika nyökkäsi ikään kuin vahvistaakseen Andrein korjauksen.
”Soitti öh... armeija”, Andrei kertoi vielä ja Keitaron kulmakarvat nousivat. ”Oli uutinen Emjiliasta, mutta pidä hauska mm... Tashan kanssa?”
”Bella. Tashalla on valkoinen naama”, Keitaro korjasi ja taputti hevosen kaulaa. Niinpä olikin!
”Aivan! Bella! On kaikki saman näköinen, niin pienet jalat!” Andrei virnisti, ”Mina olen tallissa, odotaa sinua.”

Keitaro saapui tunnin päästä talliin kypärä vielä päässään ja suitset kädessä. Andrei laski kätensä käytävällä olevan Prookkiksen selän päälle. Tamma mutusti naruja ja väänsi päätään ihan hassuun asentoon siinä samalla. Tavallisesti se olisi huvittanut Andreita, mutta nyt hänellä oli uutisia.
”Niin. Soitti armeija. Kertoi nuori poika, että on”, Andrein piti miettiä hetki sanojaan ja lauseitaan. Poika odotti kohteliaasti. Eipä kyllä vaikuttanut muutenkaan olevan kovin puheliasta sorttia, mutta Andrei toivoi kovin, ettei ollut säikäyttänyt häntä perinpohjaisesti. Vähän piti aina Emilian rakkauden kohteita kiusata, mutta tämän kanssa Andrei oli yrittänyt jättää sen minimiin. Saattaisi olla mukana pidemmän aikaa, ainakin mikäli oli kuunnellut Emilian umpirakastunutta papatusta heidän viikottaisissa puheluissaan. Tai no nyt he eivät olleet soitelleet niin usein, mutta Emilian ollessa vielä Suomessa Andrei ei ollut varma oliko käynyt yhtäkään keskustelua ilman että Emilia olisi edes maininnut Kein. Usein selitystä jatkui useampi minuutti. Eipä sillä, hänen tyttärensä vaikutti onnelliselta ja se oli tärkeintä.

Keitaro seisoi edelleen odottaen Andrein jatkavan, ja hän tajusi jääneensä muistelemaan menneitä.
”Niin, nuori poika kertoi, oli onnettomuus”, hän sanoi hiljaisella äänellä ja poika väänteli suitsia uuteen uskoon katse maassa ja suu tiukkana viivana.
”Emjilia on.. on, öh... pitää tulla koti, ei voi jatkaa”, Andrei lisäsi, yrittäen muistaa soittajan sanoja.
”Mutta se on kuitenkin ihan vakaassa tilassa?” Keitaro varmisti. Andrei ei ymmärtänyt kysymystä.
”Ei hengenvaarassa?” Keitaro yritti.
”Ah! Ei! On elossa!” Andrei kiirehti sanomaan. Poika näytti pohtivan kysymistä lisää mutta luovutti ja hyväksyi epämääräisen vastauksen.
”Mutta ei saa lentä nyt, mutta tulee kotin heti kun pysty, ehkä viikko tai kaksi. Nuori poika sanoi etä ei ole varma, käytti vaikeita sanoja. Oli hetki... ylhäällä?”
”...Tilanne päällä? Se on ainakin yleinen sanonta.”
”Da, tilanne päällä. Sanoi että soita heti kun tiettä, Emjilia ei saa itse, oli kärähtänyt pää?” Andrei yritti. Pojan kauhistuneesta ilmeestä hän päätteli, että nyt ei tullut oikeita sanoja.
”Ei vakava! Oli öm... kuinka sanoi, en muista, oli pitkä sana, ja huono puhelu, nuorella pojalla oli kiire. Ymmärsin että oli... venäjäksi kommotsija, öh.. tiedätkö kun...” Andrei kopsautti päätään kädellään, ”kovaa ja sattuu?”
”Aivotärähdys? Oliskohan englanniks concussion?” Keitaro arvuutteli ja väänteli suitsia edelleen uudelleen uskoon. Andrei nyökytteli.
”Da! Aivohärähdys! Ei vakava!”
Keitaro ei näyttänyt ihan uskovan häntä.
”On minun pieni tyttö, minä pitän huoli, ettei ole iso hätä, oli vain pieni aivohärähdys”, hän lisäsi kulmiensa alta. Andrei oli varmasti aivan yhtä huolissaan kuin Keitarokin. Mutta nuori poika oli vakuutellut, että lentokielto oli vain varotoimenpide. Ja jostain leikkauksesta se oli tainnut selittää, mutta se oli mennyt Andreilta ohi. Hän oli saanut puhelusta kokoon aivotärähdyksen ja sen, että Emilian palvelus oli ohi.

”Se tulee siis parin viikon päästä viimeistään?” Keitaro varmisti hiljaa ja tuijotti Prookkiksen kylkeä. Andrei nyökkäili, vaikka Kei vältteli hänen katsettaan minkä kerkesi. Ilmeisesti hän kuitenkin huomasi Andrein nyökkäilyn sillä hän veti syvään henkeä ja nosti katseensa.
”No hyvä kun kerroit”, Keitaro sanoi hiljaisella äänellä.
”Tietenkin, Emjilia tykkää sinusta paljon. Puhuu koko aika, ei ollut samanlainen Reettan kanssa. Tiedät Reetta?”
”Joo, tapasinkin sen joskus”, Keitaro oli siirtänyt katseensa taas vähän nolostuneena pois.
”Tykkää sinusta enempi. Puhuu paljon enempi. Ja Emjilia on vahva, pärjää kyllä. Ja tulee kohta koti!” Andrei hymyili vakuutellen. ”Mutta Emjilia pärjää, älä huoli.”

Keitaro ei näyttänyt edelleenkään uskovan häntä. Ei hän kyllä kieltämättä itsekään uskonut itseään täysin, kun puhelusta oli jäänyt niin paljon ymmärtämättä. Se selviäisi sitten viimeistään Emilian saapuessa takaisin.
//mun oli tarkotus jättää tää vasta jouluun, mutta nyt oon saanut inspin Emiliaan takasin enkä sit malttanutkaan oottaa :’D
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyTo 18 Loka - 19:39

Work in progress

Oi, kiva kuulla Andreista! Hyvä että Prookkis-pallo on päässyt ihan käyttöönkin asti niin ei ihan mahdottomaksi paisu. Okei, anteeksi, lopetin jo. Very Happy On se vaan  hirmu kivanvärinen ja tuo keskeneräinen kuva (ensimmäinen) on hirmu symppis! Nää on ihan hauskoja nähdä tällaisessa vaiheessa. Tietäisitpä vaan, kuinka monet linet mulla odottelee värittämistä.. Voi laiskuus.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Emilia
Mode
Mode
Emilia

Viestien lukumäärä : 337
Join date : 10.08.2013
Ikä : 25

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyTo 18 Loka - 12:32

Work in progress
lokakuu 2018


Andrei on käynyt toden teolla hommiin Prookkiksen ajokoulutuksen kanssa, ja Prookkis tuntuu olevan nopea oppimaan. Ainakin siihen malliin se on kiskaissut jokaisen Andrein tekemän solmun auki. Touhu saattaa näyttää hieman epämääräiseltä, kun riimukin on ihan vinossa ja harja takussa, mutta tässä on ainakin tekemisen meininki mukana. Ken tietää, ehkä Emiliaa odottaa ihka oikea kärryponi?

//toisin sanoen kuva, joka on ollut työn alla hävyttömän pitkään ja edelleen tässä vaiheessa, mutta tarinallisessa aikataulussa pitää pysyä edes jotenkin :'D

bonuksena toinen vielä vanhempi ja tosi pikanen suttu, joka ei sekään oo ikinä valmistunut:
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyTo 23 Elo - 12:22

Syksyn tunnelmaa

Tervetuloa vielä, Andrei! Täytyykin mainita muillekin, että hoidat nyt Prookkista Emilian ollessa poissa. Kyllä ne on ihan mukavia, kun tutustuvat Smile

Olipa kyllä ihana teksti, piristi mun harmaata aamua. Mielenkiinnolla odotan, mitä tämä venäläismies tuo tullessaan!

Suosikki:
"Mina… on Emilian poni? Eikö?" Andrei viittilöi ponia ja sohaisi sitä vahingossa kylkeen. Se säpsähti ja jatkoi sitten seinänsä nuolemista. "Emilian isä. Andrei. Hyvä päivä"
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Emilia
Mode
Mode
Emilia

Viestien lukumäärä : 337
Join date : 10.08.2013
Ikä : 25

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyKe 22 Elo - 11:10

Syksyn tunnelmaa
21.8.2018 - Andrei

Andrei pysäytti Emilian vanhan punaisen autonrähjän samalle paikalle, johon Emiliakin oli sen aina jättänyt. Tämä oli aivan niin kuin ne muutama kerta aikaisemminkin. Paitsi nyt, Andrei muistutti itseään, hän oli täällä aivan yksin, ja Emilia lentokoneessa jonnekin kauas. Vai olikohan se jo laskeutunut? Andrei laskeskeli mielessään lentotunteja eilisillasta ja päätteli Emilian laskeutuneen. Hän oli luvannut ottaa yhteyttä heti, kun pystyi, mutta ehkä hän ei ollut vielä kerennyt. Mitenköhän se poika oli pärjännyt yön? Huolissaan hän oli eilen ollut, vaikka olikin piilotellut sitä halatessaan maastopukuista Emiliaa tiukasti ennen kuin Emilian oli ollut pakko lähteä. Andrei oli ainakin itse valvonut vielä myöhään, tarkkaillen lentotietoja internetistä sivulta, jonka Emilia oli nauraen näyttänyt. Vanha äijänkäppänä kun oli, hänen oli pitänyt siirtyä liian pian sänkyyn nukahdettuaan ensin istualteen. Muuten hänen selkänsä olisi ilkeänä vielä kaksi viikkoa.

Selkäkivut eivät kävisi ollenkaan, Andrei tuumasi löydettyään ponin. Sen nimi oli vaikea ääntää vielä kaikkien näiden Suomessa vietettyjen vuosien jälkeenkin, joten se oli hänelle vain Poni. Itse asiassa, itse suomikin oli vaikeaa edelleen. Andrei ymmärsi, muttei puhunut juuri kohteliaisuuksia ja perussanastoa enempää. Loppu meni murtaen englannilla, joka sekin oli kyllä hataralla pohjalla. Ihan hyvin hän oli tähänkin saakka pärjännyt, hyvin he olivat tulleet Paulankin kanssa juttuun vaikkei kumpikaan puhunut yhteistä kieltä. Ainoastaan se pieni fakta, että Paula oli jo naimisissa oli hukkunut kielimuuriin. Pikkuvikoja. Ja mitä kaikkea siitä olikaan seurannut! Emilia ja Johan, hänen lapsensa! Tai Johan ainakin, Emiliasta hän ei ollut edelleenkään varma. Paulalta oli nimittäin unohtunut kääntää ontuvalle englannille avioliiton lisäksi muutama muukin miesystävä. Olisihan sen voinut testata, mutta Emilia oli hänen tyttönsä, Andrei ei tarvinnut mitään testejä paljastamaan kuka isä oikeasti oli. Ei hän totta puhuen halunnutkaan, kun ei sieltä hänen geeninsä kumminkaan nousisi esiin. Emilia oli hänen pieni tyttönsä, ihan sama kenestä hänet oli puoliksi tehty. Johan taas.. No, Paula oli lähtenyt jonkun uuden matkaan pojan ollessa kolme, eikä hän ollut nähnyt poikaa sen jälkeen viiteentoista vuoteen. Emilia oli käynyt ala-asteen loppuun hänen hoidossaan ja lähtenyt sitten äitinsä luokse. Ne olivat olleet yksiä Andrein parhaimpia vuosia, Emilian kanssa kahdestaan, ja nyt hänen pikkutyttönsä oli matkalla pois! Andreita melkein itketti, mutta hän tiesi Emilian pärjäävän.

Hän taas… Hän sai Ponin helposti kiinni tarhasta, mutta joutui hetken muistelemaan mihin talliin se meni. Poni onneksi itse tiesi mihin oli menossa, ja Andrei vain piti päitsistä kiinni. Kyllä tämä tästä kenties. Ratsastamaan hän ei menisi, mutta Emilia oli sanonut, että Andrei voisi opettaa Ponin ajolle. Sen hän osasi, ajohommat, ratsastaminen oli jäänyt laitumelle ratsastamiseen ja satunnaiseen laukkakilpailuun kavereiden kanssa samaisella laitumella. Siitäkin oli kyllä jo kauan. Ponilta löytyi vaikka minkälaista harjaa, ja kokoelma näytti kasvaneen vuosien aikana epämääräisillä yksittäiskappaleilla. Kaikkia harjoja yhdisti kuitenkin nimet Tumppi tai Prookkis, satunnaisella Hallalla välissä, sekä kaikkiin liimattu ballerinatarra. Andreita hymyilytti, hän oli ostanut 10-vuotiaalle Emilialle samaiset balettitarrat ja räikeän vihreän tarrakirjan. Hauskaa, että se oli vielä tallella. Hän pyyhki Ponin naamaa kärkitossulla koristetulla pikkuharjalla ja siirtyi sitten arabeskitarralla somistettuun pölyharjaan. Poni seisoi tyytyväisenä ja keskusteli jotain karsinanaapurinsa kanssa, jättäen täysin huomioitta Andrein matalan venäjänkielisen mutinan. Kunhan kertoi Ponille kuulumisia ja selitti, että sen pitäisi tyytyä Andrein hoitoon hetken. Joku muu kyllä kiinnitti hänen mutinaansa huomiota, kun jonkun nuoren miehen pää pilkisti karsinanraosta ja kysyi terävästi, mitä hän teki täällä. Andreilta katosi kaikki kielitaito, ja hän näytti varmasti syylliseltä.
"Mina… on Emilian poni? Eikö?" Andrei viittilöi ponia ja sohaisi sitä vahingossa kylkeen. Se säpsähti ja jatkoi sitten seinänsä nuolemista. "Emilian isä. Andrei. Hyvä päivä", hän pyyhkäisi kätensä paidanreunaan ja ojensi sen sitten miehelle. Vieras tarttui siihen, puristi tiukasti ja mutisi jonkun nimen, joka meni ohi. Sitten mies lähti luoden viimeisen epäilevän mulkaisun Andreihin. Luulisivat häntä vielä rosvoksi.

Sehän olisi, harmaantunut äijä ja yhtä harmaantunut poni. Andrei ei kyllä ollut yhtä lihava! Omiaan mutisten ja Ponin kuunnellessa puolella korvalla he lähtivät kävelylenkille. Metsässä oli viileää ja ensimmäiset lehdet olivat jo pudonneet puista. Syksy tulisi, Ponillakin oli jo kiitettävä karva. Sillä kyllä varmaan oli se ympäri vuoden. Odottaisipa vain, kun Emilia tulisi takaisin, hänellä olisi vastassa mammuttiponi. Ja lihava kissa, se oli tykästynyt Andreihin hänen lahjoessa sitä kinkulla. Koira oli hoidossa sillä pojalla, ihan hyvä niin, se oli vähän uhkaava. Tai sitten se ei vain pitänyt Andreista.

Yksi lehti putosi puusta ja laskeutui Ponin harjaan. Tjaa, kyllä tämä sujuisi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kei
Mode
Mode
Kei

Viestien lukumäärä : 209
Join date : 22.10.2014

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyKe 25 Heinä - 21:15

Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Emilia
Mode
Mode
Emilia

Viestien lukumäärä : 337
Join date : 10.08.2013
Ikä : 25

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyKe 25 Heinä - 17:46

Maastomopo ja salaisuus
25.7.2018

Prookkis oli oikein mainio maastomopo, se sille piti myöntää. Ei näillä helteillä sen kanssa mitään kunnollista jaksanut tehdä, mutta maastoon pääsi varjoon ja tuulenvireeseen. Kyllä sielläkin hikoili, mutta vähemmän kuin kentällä.

Olimme oikeastaan vain kävelleet, pienet ravipätkät olin ottanut, mutta kun hiki virtasi kypärän alta itseltänikin annoin edelleen hieman lihavan ponini olla ja kävellä. Prookkiksen kanssa oli alkanut sujua hyvin, sen uhmaikä tuntui olevan jo mennyttä. Melkein harmitti jättää se näin hyvässä kohdassa, mutta asia oli jo sovittu kaksi kuukautta sitten ja olin tätä miettinyt jo pitkän tovin. Prookkiksesta pidettäisiin hyvää huolta. Andrei oli vissiin ollut joku turistien troikakuski hetken ennen Suomeen tuloaan (en tiedä, aina kun kysyin häneltä menneisyydestä sain vastaukseksi vain epämääräistä mutinaa Neuvostoliitosta), ja olisihan tallilla muitakin. Ja Prookkis oli ollut aivan ihastunut isään jo ensisilmäyksellä, kun kierrätin Andreita ympäri tallia ja selitin ponini hoidosta.

Ponini hoitoon kuului myös sen pesu. Sille oli tullut puolen tunnin maastossa hirvittävä hiki, samaten minulle, mutta pesulle se ei silti malttanut asettua. Vasta kun suihkautin sitä vahingossa suoraan naamaan letkulla ja tamma tajusi, että tämähän oli mukavan viilentävää. Sitten se kyllä seisoi, mutta vain jos letku osoitti sitä naamaan eikä mihinkään muualle. Kun eihän tässä pitänytkään kuin koko poni huuhdella (ja mielellään itsenikin). Se oli kyllä niin pöljä poni, että sydän meinasi haljeta. Toinen pöljä saapui myös paikalle, Oodi, joka asetti itsensä sopivan suihkutteluetäisyyden päähän niin, että Prookkiksen naamasta lentävä hikivesi osui juuri kivasti kylkiin.

Kun Prookkiksen naama (ja Oodi, vahingossa) oli tarpeeksi läpimärkä, siirsin ponin karsinaaansa. Saisi vilvoitella tallissa iltaan, ettei tarvitsisi laitumella läkähtyä. Oodin kanssa suuntasin tallitupaan täyttämään koiran vesikipon ja hakemaan itselleni juotavaa. Löysinkin sieltä myös Crimiksen, joka lojui pitkin pituuttaan lattialla ja sanoi sen olevan mukavan viileä.
"Sullahan on Oodi kippo ihan täynnä, ihan turhaan inisit sille vesiletkulle..!"
"Se tekee sitä, en tiiä, se on varmaan paremman makusta tai jotain."
"Hm, no, joo, nami, hiki- ja paskavettä. Ihmisillä on koktailinsa niin miksei koirallakin."
"Mä vähän kuulin, että olisit lähdössä..? Hantsu vähän jutteli, että lopetat Lassen vuokran", Crimis nousi istumaan.
"Joo, oon, ja alotan sit taas uudelleen kun palaan." Jos palaan. "Prookkista hoitaa mun isä ja pari kaveria sinä aikana."
"Siistiä."
Haha, joo. Minua pelotti. Istahdin pöydän ääreen ja Crimis teki samoin.

Noin. Kaikki oli sovittu jo Hantsun kanssa. Ja Crimiksen ja Thomaksen. Kaikki oli valmista.

Istuin Crimiksen kanssa tallituvassa kahvikuppi täynnä jäävettä kädessä ja keskustelimme kaikesta turhasta. Kepeää ja tuttavallista, juuri sitä, mitä kaipasinkin.
"Mites teillä menee Kein kanssa, jos saa kysyä?"
Jaa-a. Kai sitä ihan hyvin meni, en minä nyt tiennyt. Itse olin tuntenut oloni hirveän kylmäksi ja etäiseksi valehtelijaksi viimeisten parin kuukauden aikana, kun olin jättänyt tämän koko jutun kertomatta, mutta kai meillä meni hyvin. Sen näkisi sitten kuinka hyvin menisi silloin, kun saisin asiani kakistettua ulos. Niitä oli kaksi isoa asiaa. Olin yrittänyt miettiä kumman kertoisin ensin.
"Huolehtiiko se sit Prookkiksesta kanssa vai..?"
"Mun isä ainakin mut --mä en itse asiassa oo kertonut Keille vielä-"
Olin kertonut vain perheelleni, tallillekin olin kertonut vain seurauksen, en syytä. Tiedän kyllä, että olisi pitänyt puhua jo silloin, kun ajatus tuli ensimmäisenä mieleen. Eli monta kuukautta sitten. Mutta silloin se ei ollut totta, nyt se oli.
"Kertonut mitä?"
Voieivoieivoiei. Siinä paha missä mainitaan. Ja noin hyvällä tuulellakin. Kaksi eri lausetta pulpahti mieleeni:
1. Rakastan sinua niin, niin paljon ja haluaisin viettää loppuelämäni kanssasi.
Se ei kuitenkaan ollut se, mitä sain sanotuksi noustessani ylös ja viedessäni asian tallipihalle. En tiedä oliko se hyvä asia vai ei. En kyllä tiedä oliko sekään hyvä, mitä sain sanotuksi:
"Mä lähen [paikkaan]."
"Lomalle? Siellähän soditaan?"
"Mä lähden sinne rauhanturvaajaksi. Elokuussa."
Kein ilmettä oli hankala lukea.
Olisi pitänyt kertoa aiemmin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyMa 18 Joulu - 12:50

Ratkaisu

Hyvä päätös tutkia asia kunnolla. Hienoa, ettei Prookkis ole sairas. Vaikka tämä toki on ehkä hankalampi korjata.. Rolling Eyes Tsemppiä hurjasti! Olen tässä muuten miettinyt jonkinlaista maastakäsittelyklinikkaa, jo ennen kun teillä oli mitään ongelmia. Ehkä nyt olisi vihdoin aika pistää asia oikeasti tulille. Täytyykin ottaa alan ammattilaisiin yhteyttä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Emilia
Mode
Mode
Emilia

Viestien lukumäärä : 337
Join date : 10.08.2013
Ikä : 25

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyTo 7 Joulu - 11:31

Ratkaisu
7.12.2017

Viikon sairaslomani oli venynyt ensin kahden, sitten kolmen viikon mittaiseksi. Viimeisellä viikolla tosin fuskasin vähän, sillä osallistuin töissä pakolliseen ampumaharjoitukseen, sillä halusin sen alta pois, ja pystyin siihen lääkärinkin mukaan osallistumaan. Ja olisin varmaan kiipeillyt seinillä toimettomana, Prookkiskin kun oli hetken levossa. Alana oli käynyt sitä yli viikko sitten katsomassa, ja todennut, että satula joutaisi romukoppaan. Sitten se oli tutkinut tammani selän, painellut lihaksia ja katsellut, löytyikö siitä jumeja. Takajalkojen välistä löytyi, ja sieltä painettaessa aina niin kiltti Prookkikseni meinasi monottaa Alanaa reiteen. Minä olin järkyttynyt, Alana tyynen rauhallinen todetessaan vain että oho, siellä taitaa olla pieni jumi. Hän näytti minulle kuinka sitä ja koko hevosta pystyi hieromaan ja venyttelemään yleisimmistä jumipaikoista, mutta sanoi, että suurempiin ongelmiin kannatti vain hankkia hieroja paikalle, eikä yrittää pohtia itse.
"Toi takajalka ei haittaa, se vaan vertyy käytössä, ja se ei ollut yhtään kipeän näkönen selästä, eli mennään sit ilman satulaa?"
Minä jäädyin. Mielessäni oli vielä viime kerta, jolloin ratsastin, ja sen jälkeen en ollutkaan käynyt tammani selässä. En kyllä kehdannut sanoa, etten uskaltanut. Vasta sitten, kun Prookkis oli juoksutettu hetken maneesissa, ettei se varmasti ollut mistään epäpuhdas, uskalsin sanoa, että pelotti. Ja sitten jouduin kertomaan pystyyn nousemisesta ja pukittelusta ja kaikesta.

Se oli päätynyt siihen, että Alana kävi ratsastamassa ensin vartin, jonka aikana Prookkis yritti tarkoituksenmukaisesti heittää hänet alas useampaan otteeseen. Eipä onnistunut, sillä vaikka satulaa ei ollut, Alana pysyi selässä kuin liimattu. Tosiaan, sillä oli se tamma, josta se oli kertonut, ja josta olin nähnyt videoitakin, ja siihen lennokkuuteen, jota estekoulutettu puoliverinen sai aikaan pukeissaan (hitto että ne olivatkin korkeita) verrattuna Prookkiksen hurjuudet vaikuttivat vain pieneltä kiemurtelulta. Sitä ne ehkä olivatkin, mutta en minä siellä pysynyt. Meinasi Alanakin pudota, kun Prookkis nousi pystyyn, ja yritti siitä suoraan mennä makaamaan. Heti, kun Prookkis lopetti ja kulki kunnolla niin, että Alana oli tyytyväinen, päätimme lopettaa ratsastuksen siihen. Ihan hyvä niin, minä en olisi tuonne edes uskaltanut mennä.

Sotasuunnitelmamme oli ollut tutkituttaa poni läpikotaisin, ja olin itkenyt rahojeni perään. Silloin vasta itkinkin, kun mitään ei löytynyt. Prookkis oli kuulemma oikein terve poni, joskin hitusen liian lihava. Hierojakaan ei löytänyt mitään kummempia, eikä kukaan muukaan. Tarhassa poni rallitti menemään tyytyväisenä, eikä se näyttänyt yhtään kipeältä mistään.

Lopputuloksena päättelimme, että sille oli iskenyt uhmaikä. Ja minä itkin vähän lisää. Olin pilannut ponini niin, ettei se halunnut enää ratsastajaa selkäänsä. Nyt se ei antanut edes tulla lähelle, jos aavisteli, että sen selkään noustaisiin. Olin aivan murtunut, enkä tiennyt mitä tehdä, vaikka Alanalla olikin vastaus valmiina, printattuna ja mintunvihreällä korostuskynällä korostettuna.

Ehkä se siitä, mutisin Prookkikselle metsäkävelyllämme. Maasta käsin se työskenteli innoissaan. Onneksi, sillä se olisi ohjelmassa seuraavan kuukauden ajan. Jippii.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyTo 2 Marras - 13:11

Nyt on spin-off -aluekin! Wink

Hurja

Ei kyllä kuulosta Prookkikselta yhtään. Oma veikkaukseni on, että kyse on nimenomaan satulasta tai sitten se on kipeä jostain. On ehkä ihan hyväkin, ettet ratsasta, ennen kuin syy selviää. Tsemppiä, kyllä kaikki aina järjestyy. (:

Suosikki:
Siinäs ämmä haaveilet, totesi Prookkis, joka seuraavassa kulmassa kieltäytyi liikkumasta ja pönötti paikallaan korvat luimussa ja turpa taivaissa.

Tykkään siitä, miten kirjoitat myös epäonnistumisista etkä vain niistä päivistä, kun aurinko paistaa ja kaikki on ihanaa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Emilia
Mode
Mode
Emilia

Viestien lukumäärä : 337
Join date : 10.08.2013
Ikä : 25

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyKe 1 Marras - 11:11

//kannatan! oon huomannut, että silleen saa ihan uudenlaisen tatsin ja inspiraationki hahmoon!

Hurja
1.11.2017

"Oho, ihan rauhassa, mennään nyt ihan hissukseen vaan", pulisin Prookkikselle, jolla oli vauhti päällä kohti tallia. Samalla kun roikuin puhisevassa ponissani kiinni, mietin mitä tekisin sen kanssa. Meillä oli pitänyt olla tänään kouluvalmennus, mutta Alana oli joutunut perumaan sen äkisti, sanonut, että oli noussut perhekriisi. Että palaisi asiaan sitten mahdollisimman pian. En ollut kysellyt sen enempää, sillä asiahan ei minulle kuulunut, ja päättelin, ettei kyse ollut mistään pikkujutusta. Alana oli aina ilmoittanut jo hyvissä ajoin, jos ei jostain syystä pääsisi, ja oli se useamman kerran tuonut vauvansakin mukaan, jos poikaystävällä oli jotain muuta.

Nyt kyllä kieltämättä olisi ollut ihan kiva, jos olisi ollut valmentaja mukana, ajattelin pyyhkiessäni maneesin pohjaa irti housuistani. Prookkis sen sijaan viipotti toisella puolella maneesia korvat tyytyväisesti tötteröllä. Helppohan se oli nyt juosta, kun saatiin ylimääräinen paino pois selästä.
"Prookkis hei, tulisitkos jo takasin?" huhuilin tammalle, joka soi minulle nopean vilkaisun, ja pinkaisi sitten uudelleen karkuun. Ihanaa.

Hetken kissa-hiiri -leikin jälkeen istuin taas ponini selässä. Minä olin ylpeän näköinen, Prookkis taas tuijotti maneesin ovea. Keräsin ohjat käteen ja pyysin ponilta käyntiä. Noin, hienosti, rauhallista käyntiä. Ehdin nauttia rauhallisesta käynnistä tasan viisi askelta, ennen kuin yhtäkkiä valtavalla loikalla Prookkis rynnisti eteen ja pukitti minut uudelleen tantereeseen.
"Prookkis!" kaikui kivasti maneesin seinistä, mutta poni sentään seisoi hienosti paikoillaan, tuijottaen minua syyttömän näköisenä. Että enhän minä nyt mitään tehnyt… Syljin hiekkaa suustani, enkä edes vaivautunut pyyhkimään pölyjä pois vaatteistani, sillä aavistelin, että olisin maassa varsin pian. Vähän pyyhin hiekkaa pois takamuksestani etten naarmuttaisi satulaani, ikään kuin se kulahtanut hökötys muuttuisi siitä huonommaksi. Siitä oli yksi sisäsiiven sauma korjattu jesarilla.

Selvisin selässä yllättäen aika pitkään! Prookkis yritti koko ajan koikkelehtia ja pomppia suuntaan jos toiseenkin, mutta nyt olin varautunut, eikä se enää tehnyt niin isoja pukkeja. Siinä ravaillessani kerkesin jo huokaista helpotuksesta. Ehkä se nyt rauhoittui. Jep jep.

Siinäs ämmä haaveilet, totesi Prookkis, joka seuraavassa kulmassa kieltäytyi liikkumasta ja pönötti paikallaan korvat luimussa ja turpa taivaissa. Kun yritin pyytää sitä eteen, se meni yhden askeleen ja ponkaisi sitten pystyyn. Ja kun se laskeutui, se teki sen uudelleen. Tein Prookkiksella kaksi volttia ja kiipesin salamannopeasti alas selästä. Ihan sama vaikka olisikin pitänyt vain jatkaa treenejä, minä en tuolla istuisi. Sydän pamppaili tuhatta ja sataa ja kurkkua kuristi ja suoraan sanottuna pelkäsin omaa hevostani. Mikä ihme sillä nyt oli? Uhmaikä vai huono satula vai olinko minä niin surkea ratsastaja?

Mietin, mitä ihmettä minä nyt tekisin. Periaatteessa pitäisi mennä takaisin selkään, mutta minä en uskaltanut, enkä ollut tähän hätään nähnyt tallilla ketään, ei näin keskiviikkopäivällä hirveästi ihmisiä siellä ollut. Nurkassa lojui juoksutusliina, joten sidoin Prookkiksen ohjat sen leuan alle, ja laitoin sen ympyrälle. Nyt se meni ihan nätisti, ei se varmaan satula ollut. Vai muuttuikohan se merkittävästi epämukavaksi, kun menin selkään? Olinkohan liian iso Prookkikselle, pohdin ja vilkuilin vatsaani. Ehkä olin vaan huono ratsastaja, enkä pärjännyt omalle pullaponillenikaan. Prookkis laukkasikin liinassa nätisti, joten pohdin takaisin selkään nousemista. Pakko kai se olisi.

Niinpä sydän kurkussa nousin jo neljännen kerran ponini selkään saman ratsastuskerran sisällä, ja kävelin sillä puoli kierrosta. Prookkis ei tehnyt mitään, ja tulin alas selästä saman tien. Ettei se ehtisikään tehdä mitään. Ja minua pelotti hirvittävästi, joten siksi myös. Loppukäynnit talutin maasta käsin, ja saadessani viestin, että miten meni, jäin miettimään vastaustani. Ehkä Prookkiksella oli vain huono päivä, ehkä minä ratsastin huonosti. Niinpä en kertonut muutamasta putoamisestani tai pystyyn nousemisesta, vaan vastasin, että meni ihan ok. Ja kysyin, voisimmeko ensi kerralla katsoa, oliko satula sopiva.
"Miksi?"
"Mietin vaan (:"
Sitä en tajunnut miettiä, että olin saattanut päästää poninmuotoisen pedon valloilleen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kei
Mode
Mode
Kei

Viestien lukumäärä : 209
Join date : 22.10.2014

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyMa 23 Loka - 13:28

Mitäs mietit?

Kaikenlaiset tekstit ja kuvat ovat tervetulleita. Pitäisiköhän meidän saada Hukkasuohon ihan spin-off -alue? Mua ainakin kiinnostaisi sekä lukea että kirjoittaa tallin ulkopuoleltakin kaikkea. Hmm. Vaihtelu virkistää, ja tämä oli kyllä ihan todella upea. Osaat aina yllättää, positiivisesti! <3
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Emilia
Mode
Mode
Emilia

Viestien lukumäärä : 337
Join date : 10.08.2013
Ikä : 25

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyTo 19 Loka - 0:23

Mitäs mietit?

Mitäs mietit?

Yksi kysymys, mutta voi, niin monta vastausta.

Mietin kaikkea. Tulevaisuutta, menneisyyttä, nykyhetkeäkin. Käsiä vyötäröllä, tiukkaa halausta.

Huomista työvuoroa, päässä jo päivän pyörinyttä biisiä. Syyspäiviä, pakkasöitä, maassa lojuvia lehtiä. Kallen lenkkejä, auton akkua. Mitenköhän se selviäisi tallille asti?

Prookkis pitää ruokkia, ja liikuttaa. Sen treenit ovat sujuneet hyvin. Se on jo aika hyvässä kunnossakin.

Koputus oveen, poliisista päivää. Meille oli tullut valitus, että teillä olis lähtenyt juhlat vähän käsistä. Jos nyt otettaisiin ihan rauhallisesti?

Niin, rauhallisesti, meillä ei ole kiirettä. Kärsivällisyyttä, yritän kyllä. Mutta silti pelko vielä jaksaa, jaksaa nousta esiin vähän väliä. Vika on itsessäni, älä syytä itseäsi, ethän? Mennään kahville perjantaina?

Mutta silti, voi, se oli ollut niin söpö! Pyöreät pullaposket, ja nauru, nauru jonka vain pieni vauva voi saada aikaan. Sellainen, joka läikäyttää jotain sydämessä ja herättää siellä jo ikipäivät olleen kaipuun. Voi, kuinka sitä halusinkaan! Mutta ei nyt, ei vielä, ei varmaan ikinä.

Ja Prookkis! Se oli suorastaan lentänyt tänään! Liitänyt jossain pilvien päällä, niin hienona. Pilvet. Pilvien päällä. Tumppi. Ikävä. Mitä jos tämäkin loppuisi aivan yhtä äkisti. Ei sitä ikinä tiennyt, ei sitä voinut ennustaa. Kannatti elää hetkessä.

Missä hetkessä? Nykyhetkessä? Tulevassa? Miltä me näyttäisimme kymmenen vuoden päästä? Entä viidenkymmenen? Olisikohan meitä enää? Missään muodossa? Miten se tapahtuisi, hiljalleen unessa vai vapautena pitkäaikaisen sairauden jälkeen? Liian synkkää, elä nykyhetkessä.

Niin, nykyhetki. Ihan hyvä hetki, juuri nyt. Lämmin, hyvät treenit alla josta pulista. Kalle vallannut koko sohvan, ei se mitään. Mennään keittiöön, otatko kahvia?

Hiljaisuus, huoneessa on hiljaista, päässä ei. Yritä keskittyä. Mitäs mietit?

Mistä aloitan?

//ei nyt ihan heppatarina, mutta inspi iski joten mikä jottei :'D
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kei
Mode
Mode
Kei

Viestien lukumäärä : 209
Join date : 22.10.2014

Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis EmptyTi 17 Loka - 22:08

Ihan oikeat kisat tällä kertaa

Niin sitä pitää! Kyllä sitä valmentautumalla ja asenteella saa pullamahaponeistakin ihan mukiinmeneviä kilpaponeja. Wink Ja hei, on ihan ok elää elämäänsä omaan tahtiin. <3
Sulla on tyylistä riippumatta aina kivoja kuvia, ja onhan se kehittävää kokeilla kaikkea. Kisakuvasta paistaa heti kylmä kolea märkä syksy. Jatka siis samaan malliin vaan sekametelisoppaa!

Pari yhdyssanajuttua:
90 senttisen → 90-senttisen
seitsemästä kympistä → seitsemästäkympistä


Suosikki:
Poni kuulemma kääntyisi vaikka rotanpaskan päällä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




Prookkis Empty
ViestiAihe: Vs: Prookkis   Prookkis Empty

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Prookkis
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 2Siirry sivulle : 1, 2  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Tarinointi :: Tallipäiväkirja-
Siirry: