Rocky

Ajoin valkoisen – tai jos sitä enää valkoisesksi voi tämän kuran takia sanoa- autoni Hukkasuon pihaan. Ystäväni Veera oli tuonut jo eilen hevoseni Rockyn tallille, kun en itse ollut paikalle päässyt. Myös Veeran issikka Mosku oli muuttanut eilen tänne Hukkasuolle. Olin käynyt tallilla kerran aikaisemmin, olihan se tietysti pitänyt nähdä, että minkälaiseen paikkaan hevosensa laittoi. Kävelin pihan poikki niin kutsuttuun ”uuteen talliin” jossa Rocky ilmeisesti majaili. Veera oli illalla viestittänyt ruunan kotiutuneen hienosti uuteen paikkaan.

 Kävelin pitkän tallikäytävän läpi hitaasti moikkaillen muita hevosia.  Rocky oli ihan käytävän päädyssä, sen takana oli vain yksi tyhjä karsina. Ruuna tunnisti minut välittömästi ja hörähti iloisesti tuttuja nähdessään. Silitin nopeasti sen vieressä asustavaa Moskua ja siirryin sitten Rockyn luo. Ruuna mutusteli aamuheiniään, joten tyydyin moikkaamaan sitä karsinan ulkopuolelta häiritsemättä sen ruokahetkeä. Olinkin tänään todella aikaisessa, yleensä minua ei saanut ylös kirveelläkään! Nyt olin kuitenkin niin innokas uudelle tallille, että oli herännyt jo seitsemältä. Jätin hevoset syömään ja lähdin etsimään jonkinlaista toimistoa tai taukotilaa. Lopulta sen löysinkin, ja heitin vanhan Niken kassin nurkkaan lösähtäen itse sohvalle. En tosiaankaan ollut aamuihminen! Kaivoin puhelimen taskustani ja selasin sitä hetken. Sitten nousin ylös ja päätin lähteä etsimään Crimistä. Samalla sekunnilla nainen avasikin huoneen oven ja astui sisään.
”Moi! Meinasinkin just lähteä etsimään sua. Me ei ollakkaan vielä kasvokkain tavattu, mä oon Salla”, hihkaisin ehkä vähän liiankin nopeasti puhuen. Nainen katsoi minua alle sekunnin ajan hämmentyneenä ja sanoi sitten kiiruhtaen kättelemään minua:
”Ai moi! Mä oon siis Crimis, tervetuloa nyt sitten virallisesti tänne!”
”Kiitos kiitos, on teillä kyllä kiva talli täällä! Veera toikin eilen noi hevoset, kun mä en päässy, mutta oli ihan pakko tulla heti kattomaan, että miten se Rocky on kotiutunu - en mä yleensä muuten näin aikasessa oo”, selitin naurahtaen.
”Joo, hyvinhän se näyttää tuolla sopuun muiden kanssa tulevan, just olin lähössä viemään noita pihalle, tuutko mukaan?”, Crimis kysyi ja nyökkäsin.
”Tottakai, kiva vaan kun saa tekemistä, en aatellu vielä ratsastaa tänään", vastasin.

  Crimis onneksi neuvoi mikä hevosista meni minnekin tarhaan ja kenen kanssa, mutta siitä huolimatta taisin kerran sekoittaa kaksi hevosta toisiinsa…. Viimeisenä lähdin viemään Moskua, samalla kun Crimis talutteli Rockyä. Ruunalla näytti olevan virtaa! Tallipiha oli älyttomän liukas, vaikkakin se oli jo hiekoitettu ja olin jo itsekin ihmeissäni, miten en ollut onnistunut siihen vieläkään kaatumaan. Tietysti viimeisellä reissulla päätin liukastua ja täräytin ahterini jäiseen maahan aikamoisella vauhdilla.
”Ai perrrrrjantai”, onnistuin korjaamaan kielenkäyttöni mahdollisten nuorempien paikalla olon takia. Kaatuessani olin irroittanut otteeni hevosesta ja pelästyinkin sen jo lähteneen omille teilleen. Katsoin nopeasti ylöspäin ja huomasin Moskun seisovan kyllästyneen näköisenä vierelläni odottelemassa kuin ajatellen ”Millonkohan toi nyt vois nostaa sen ahterinsa sieltä maan kamaralta ja viedä mut tonne tarhaan, ei kai sen niin vaikeeta voi olla?” Huokaisin helpotuksesta, olin jo unohtanut, ettei narun toisessa päässä ollutkaan Rocky, vaan rauhallisempi Mosku.
”Ootko ok?”, Crimis kysyi huolehtien.
”Juu, vähän vaa kirpas”, vastasin hampaita yhteen purren. Oli tämäkin sitten loistava ensivaikutelma minusta, kaatulin pihalle ja sekotin hevoset toisiinsa – tosin juuri tällainen minä olin!  Nousin ylös ja sanoin nyt jo hieman naurahtaen:
”Onneks ei ollu Rocky, se ois jo tässä vaiheessa nimittäin aika kaukana!” Crimiskin naurahti ja lähti näyttämään, minne hevosen vietiin. Taputin Moskua kuin kiitoksena sen rauhallisuudesta. Sitten lähdimme takaisin tallille päin.
”Haluutko kahvia?”, Crimis kysyi ja vastasin että todellakin! Näin aikaisen aamun jälkeen oli ihan kiva saada piristystä.

 Istuimme toimistossa juttelemassa, kun ovi avautui. Sisään astui punatukkainen nainen.
”Moi”, hän sanoi vilkaisten minua uteliaasti.
”Moi”, vastasin ja jatkoin:
”Oon Salla, omistan Rockyn, se muutti siis tänne eilen illalla.”,
”Mä oon Kirstu, hauska tutustua! Omistan täällä Spitin, Twistin ja Madon”, nainen sanoi ja kätteli minua.
”Ootkos ollut täällä kauankin?”, utelin.
”2013 asti, kiva saada uuttakin porukkaa tänne!”, hän kertoi.
”Ollaan tunnettu Kirstun kanssa jo pitkään”, Crimis kertoi.

 Jäimme vielä juttelemaan, kunnes aloin tehdä lähtöä kotiin päin. Huikkasin moikat naisille ja lähdin kävelemään autoani kohti näyttäen varmaan ilmiselvältä ankalta kipeän häntäluuni vuoksi. Toivoin mielessäni, ettei sille ollut mitään pahempaa käynyt, ja könkkäsin (onko toi edes sana??) autolleni. Pihalla vastaani tuli vielä mies, joka osoittautui tutustumissession jälkeen Keviniksi. Lopulta kävin vielä kurkkaamassa tarhoihin, jossa Rocky ja Mosku iloisesti temmelsivät. Hyvä että saavat energiaa purettua, ajattelin kotiin ajellessa.


//Toivottavasti tuli oikeeseen paikkaan ja kaikki faktat ainakin abaut oikein ja en tiiä tosiaan taivutinko ton Crimiksen oikein mutta meni miten meni

Moi Salla ja tervetuloa vielä tänne foorumillekin!
Ihan oikeaan paikkaan tämä tuli. Ihanaa saada jo heti tarinaa luettavaksi, toivottavasti inspiraatiota löytyy jatkossakin.
Faktat meni kaikki oikein, ja hauskasti olit niitä mukaan ottanut. Sydäntä lämmittää huomata, että sivuihin on heti jo kunnolla tutustuttu. Muutenkin mukavaa, persoonallista tekstiä. Dialogi ja muiden tallilaisten mukaan ottaminen tuo tarinaan heti rikkaampaa sisältöä. Ja kyllä oli Crimiskin oikein taivutettu.

Tykkäsin erityisesti näistä kohdista:

Olinkin tänään todella aikaisessa, yleensä minua ei saanut ylös kirveelläkään!

-- huomasin Moskun seisovan kyllästyneen näköisenä vierelläni odottelemassa kuin ajatellen ”Millonkohan toi nyt vois nostaa sen ahterinsa sieltä maan kamaralta ja viedä mut tonne tarhaan, ei kai sen niin vaikeeta voi olla?”

Oli tämäkin sitten loistava ensivaikutelma minusta, kaatulin pihalle ja sekotin hevoset toisiinsa – tosin juuri tällainen minä olin!

-- lähdin kävelemään autoani kohti näyttäen varmaan ilmiselvältä ankalta kipeän häntäluuni vuoksi.

Kiitos muuten avusta hevosten ulosviennissä. Niin kauan ei sekoittaminen ole vakavaa, kun ei orit mene vääriin paikkoihin.

Veera kaahasi autollaan taloni pihalle ja lähdin suoraa tietä ulos. Vetäisin auton oven auki ja heittäisin etupenkille istumaan samalla häntä moikaten. Olimme päättänet lähteä samalla kyydillä tallille. Juttelimme jotain matkalla, kunnes radiosta pamahti soimaa Bohemian Rhapsody, ”meidän biisimme”. Veera käänsi välittömästi nupit kaakkoon ja lauloimme koko biisin ihan täysillä mukana.
”MAMAAA UUUUU”, kiljuin.
”I DON’T WANNA DIEEEEEE”, Veera hoilotti.
”I SOMETIMES WISH I’D NEVER BEEN BORN AT ALL”, jatkoimme yhdessä täydellä tunteella. Ihmettelin jo, ettemme ajaneet ojaan, sillä niin kovat tanssiliikket meillä oli! Koko auto vain tärisi meidän kahden johdosta.

 Pääsimme kuin pääsimmekin tallille, nyt jo ihan rauhallisissa tunnelmissa. Kello näytti 14.22 kun astuimme pihalle. Häntäluuni oli ollut kipeä, joten olin käynyt jopa lääkärissä mutta mitään pahempaa ei onneksi ollut käynyt, olin vain möhlinyt niin kuin aina! Kävelin ekstra varovaisesti pihan poikki ja selvisin ongelmitta. Veimme kamat toimistoon ja lähdimme sitten hakemaan heppoja tarhasta sisälle. Vislasin ja Rocky tuli reippaasti luokseni.
”No moi, mitäs poika”, lepertelin ja rapsutin ruunikkoani harjan alta. Sitten nappasin sen kiinni ja lähdin taluttelemaan hevosta sisälle. Veera tuli perästäni Moskun kanssa. Harjasin ruunan pitkin vedoin ja se nautti käsittelystäni. Hain Rockyn kamat ja satuloin sen. Sitten laitoin kypärän päähäni ja tarkistin Veeran tilanteen.
”Ootko valmis?”, kysyin.
”Juu ihan just… Voitko kattoo tota hetken kun haen mun kypärän”, hän vastasi viitaten Moskuun ja kiiruhti hakemaan kypäräänsä jonka oli tietysti unohtanut autoonsa.

  Veeraa odotellessa kuulin jonkun huhuilevan nimeäni. Ääni kuullosti tutulta ja tunnistin toisen parhaan ystäväni Emiljan äänen.
”Emilja, mitä sä täällä teet?”, meinasin kiljaista, mutta muistin onneksi olevani tallissa. Ystäväni kiiruhti luokseni ja naurahti:
”Mä hoidan täällä Snorrea, sähän tästä paikasta mulle kerroit.” Olin kokonaan unohtanut kertoneeni tytölle tallista, mutta oli mahtavaa saada lisää vanhoja tuttuja tallille.
”Ihan sika kiva juttu! Kukas se Snorre on, mä kun en näitä vielä tunne?”, kysyin pohtien, että kukahan se Snorre mahtoikaan olla.
”Se asuu tossa pihatossa, se on pohjoisnorjanponi”, Emilja kertoi ja pienen pähkäilyn jälkeen mieleeni piirtyi kuva suloisesta ponista.
”Aa, oon mä sen vissin joskus nähnyt”, vastasin ja kysyin tyttöä kanssamme ratsastamaan. Hän ei kuulemma päässyt, kotiin oli kerettävä ruoanlaittoon, mutta tallin toisesta päästä kuului uudenlainen ääni:
”Mä voisin kyllä lähteä, jos se käy.” Käänsin katseeni tallikäytävälle, jossa hieman ujolta vaikuttava tummahiuksinen lettipäinen tyttö astui esiin.
”Oon siis Miisu, mul on tuolla oritallissa hevonen”, hän esittäytyi.
”Juu, tottakai voitte tulla! Mä oon Salla”, esittäydyin. Samalla Veera tulikin jo takaisin kysyen että mikäs tilanne se täällä on meneillään. Miisu esittäytyi ja lähti sitten hakemaan hevostaan. Talutimme Rockyn ja Moskun jo valmiiksi ulos.

 Hetken päästä tyttö ilmestyi pihalle komean englantilaisen täysiverisen kanssa.
”Tässä on Piippi”, hän esitteli ja ori hörähti kuin vakuuttaen että kyllä, minä se olen! Kukaan meistä ei Hukkasuon maastoreittejä kovin hyvin tuntenut, joten lähdimme matkaan jännityksessä, että mitäköhän sieltä metsästä löytyy. Veera veikkasi menninkäisiä, minä Joulupukin ihmemaata ja Miisu haltijoita. Mihinkään mainituista emme kuitenkaan törmänneet. Lunta oli onneksi satanut jo vähän, joten maa oli valkoinen. Aloittelimme rauhassa käynnissä ja nostimme hetken päästä ravin. Rocky vaikutti tavalliseen tapaansa reippaalta ja päätin olla tarkkana sen suhteen – en tosiaankaan halunnut ruunan lähtevän käsistä. Metsätie oli ihanan puuterilumen peitossa ja hetken ratsastamisen jälkeen huomasimme, ettei se onneksi ollut yhtään liukas. Juttelimme pitkin matkaa kaikesta maan ja taivaan välillä. Hevosetkin tuntuivat rentoutuvan pienen alkujännityksen jälkeen.

 Hetken kuluttua tulimme pellolle, joka oli lumen peitossa.
”Olisko nyt hyvä kohta vähän laukata?”, ehdotin. Tytöt myöntyivät ja kosketin Rockyn kylkiä pehmeästi laukka-avut antaen. Ruuna höristi korviaan ja nosti heti laukan. Se tuntui nauttivan kovasta vauhdista, ja siinä asiassa olimme samanlaisia! Silmäni alkoivat vuotaa vauhdista ja mieleni teki vain kiljaista ilosta. Vilkaisin nopeasti sivulleni ja näin Veeran ja Moskun sekä Miisun ja Piipin laukkaavan vieressäni. Pellon toisessa päädyssä hidastimme ja hevoset tottelivat kaikilla hyvin.  
”Oli ihanaa”, Miisu huokaisi ja nyökyttelimme sanattomina Veeran kanssa vieressä. Tunsin poskieni punoittavan pikkupakkasen ja kasvojani vasten äsken hakannen tuulen ansiosta. Annoimme pitkät ohjat ja Rocky venytti kaulaansa tyytyväisenä. Piippi hamusi lumista oksaa ja Mosku pärskähti iloisesti. Fiilis oli ihan loistava. Kyllä tässä vaan sai pään nollattua ihan kunnolla!

  Kun palasimme tallille, oli ulkona jo melko pimeää. Kiitimme Miisua ratsastusseurasta ja lähdimme Veeran kanssa hoitamaan hevoset talliin. Kello oli 17.30, joten veimme pitkän ja perusteellisen harjauksen jälkeen hevoset vielä hetkeksi tarhaan. Huikkasimme vielä heipat käytävää harjaavalle Crimisille ja suuntasimme sitten autolle valmistuen uuteen kovaääniseen karaokesessioon!

//Tuli hirvee inspis ja meinasin että säästän tätä hetken ja laitan sit myöhemmin ettei käy vaan nii että ideat loppuu, mut tuntu et on pakko julkasta nyt jo

Hei Salla!
Mua ei haittaa, vaikka tarinaa tuleekin näin nopealla tahdilla. Kiva vain! Eikä tarvii stressata, vaikka tulisi välillä taukoa.
Mukavan pirteä ja hyväntuulinen tarina, jes. Ja lumi on kyllä todellakin tervetullutta! Mikään ei voita pellolla kiitämistä tuhatta ja sataa, siitä oon minäkin ihan samaa mieltä. Olen myös todella onnellinen, että teillä on jo hyvä kaveriporukka, ja uusimmankin kasvon otitte heti mukaan. Tällaista yhteishenkeä täällä halutaankin vaalia

Voi eikä, ihanat! ↓
Kukaan meistä ei Hukkasuon maastoreittejä kovin hyvin tuntenut, joten lähdimme matkaan jännityksessä, että mitäköhän sieltä metsästä löytyy. Veera veikkasi menninkäisiä, minä Joulupukin ihmemaata ja Miisu haltijoita.

Heräsin aamulla herätyskelloni pirahdukseen ja ainoa ajatukseni oli ”vielä viisi minuuttia!”.  Torkutin kaksi kertaa, kunnes minun oli pakko nousta, ellen halunnut myöhästyä. Napsautin yöpöydällä olevan lamppuni päälle ja hetken tuntui siltä, kuin itse Jumala olisi valonsa minulle lähettänyt niin kirkas se nimittäin oli. Ponnistin itseni ylös ja raahauduin suihkuun. Lämmin vesi virtasi enkä halunnut lähteä pois ollenkaan. Lopulta otin itseäni niskasta kiinni ja menin vaihtamaan vaatteeni. Kävelin keittiöön ja löin matkalla pikkuvarpaani pöydänkulmaan.
”AI helevetti ku kirpas”, sähädin. Sitten heitin novascotiannoutaja Mandille ruuan kippoon ja aloin tehdä itselleni voileipiä. Syötyäni lenkitin koiran ja sitten kiiruhdin bussiin, etten vain myöhästyisi. Opiskelin siis lääkiksessä, joten arkeni oli todella kiireistä. Poikaystäväni Eetu onneksi auttoi paljon arkihommissani, joten oli minullakin aina vapaa-aikaa tallihommien ja opiskelun lisäksi. Monet ihmettelevätkin, miten minulla riitti energia siihen kaikkeen, vielä omaan hevoseenkin! Oikeasti hevonen vain piristi minua, ei niinkään väsyttänyt. Vanhempani olivat – sanotaanko nyt runsaspalkkaisia- joten rahat riittivät myös hevosen pitoon. En kuitenkaan elellyt vanhempieni siivellä, vaan pyrin ansaitsemaan omat rahani.

  Olin kotona vähän jälkeen neljän, ja Eetu odottikin minua kotona.
”Moi!”, hihkaisin ja astuin sisään.
”Moi”, Eetu vastasi ja tuli halaamaan minua. Juttelimme päivän kuulumiset ja söimme yhdessä. Sitten soitin Emiljalle jonka kanssa sovimme menevämme tallille. Ajoin autoni ystäväni pihalle ja hän nousi kyytiin. Ajelimme rauhassa tallille juoruillen samalla Emiljan ex- poikaystävän uusista naisseikkailuista ja erään pissiksen uusista hyvin – öhöm- mielenkiintoisista Instagram kuvista. Tallille päästyämme Emilja päätti ratsastaa Moskulla, sitä kun nykyään hoiti. Veera ei tänään pääsisi tallille, joten olisi vain hyvä jos suloinen issikka saisi liikutusta.
 Haimme hevoset tarhasta ja uuden tallin puolella ruskeahiuksinen nainen harjasi rennosti mustaa hevosta. Tunnistin naisen Susannaksi, olin hänen kanssaan joku päivä satulahuoneessa törmännyt.
”Moi, ootko ratsastamaan menossa?”, kysyin vilkaisten naisen upeaa hannoverinhevosta Jackalia.
”Juu, aattelin mennä vähän koulua tuolla maneesissa. Entäs te?”, hän vastasi.
”Mekin aateltiin mennä vähän ratsastelemaan, mahutaankos mukaan?”, Emilja ehdotti.
”Toki toki, kiva saada seuraa”, Susanna vastasi hymyillen.

 Laitoimme hevoset valmiiksi ja lähdimme sitten maneesille, joka oli tyhjä. Aloittelimme käynnissä ja sitten teimme ravissa voltteja ja kiemurauria. Teimme myös rytminvaihtoharjoituksia, jotka näyttivät onnistuvan kaikilta suhteellisen hyvin, mitä nyt Rocky ei meinannut hidastaa ajoissa ja Mosku vähän säpsähteli kulmassa vaanivaa ”mörköä”. Harjoittelimme myös pohkeenväistöä, ja loppuverkaksi teimme raviharjoitteita. Loppukäyntien kohdalla maneesiin tupsahti uusi ratsukko, Kevin ja entinen laukkaratsu Amigo. Moikkasimme Keviniä ja aloimme itse lähteä poispäin. Tein Rockyn kanssa vielä pienen metsälenkin ja palasin sitten tallille.  

  Harjasin Rockyn ja putsasin sen kaviot. Sitten katsoin kelloon, joka näytti, että iltaruokintaan oli enää reilu 30 minuuttia, joten en vaivautunut hevosta enää tarhaan viemään. Lakaisin vielä tallikäytävän ja asettelin Rockyn tavarat satulahuoneessa siististi valmiina seuraavaan päivään. Heitin vielä Emiljan kotiinsa ja menin sitten omaani. Kotona odottelikin sauna ja katettu ruokapöytä, kiitos Eetun. Söin hyvin ja saunoin, ja lopulta painuin väsyneenä nukkumaan.

/tällanen tälläkertaa

Moi Salla!
Ootpa sä aktiivinen, ihanaa. Kivaa vaihtelua tällainen koko päivästä kertova tarina; on mukavaa kuulla teidän elämästä myös tallin ulkopuolella. Tykkään myös tavastasi ottaa tarinoihin mukaan muita tyyppejä tallilta. Ja faktat on hienosti kunnossa.

Pari oikeinkirjoitusjuttua:
ex- poikaystävän → ex-poikaystävän (ei välilyöntiä)
Instagram kuvista → Instagram-kuvista

Muuten kyllä sujuvaa ja oikeoppista tekstiä, hyvä! Jatka vaan samaan malliin.

Istuin Hukkasuon taukotilassa maanisesti seinää tuijottaen. Hörpin tasaisin väliajoin kahvia, jonka olin kotoa lähtiessäni mukaani ottanut. Vilkaisin rannekelloani, joka näytti kolmea vaille kahdeksaa aamulla. Eetu oli lähtenyt heti aamusta Helsinkiin ja tarjoutui heittämään minutkin tallille siinä samalla, oma autoni kun oli parhaillaan korjauksessa. Löimme vetoa siitä, jaksaisinko nousta aamulla näin aikaisin lomapäivänä, joten en todellakaan voinut hävitä vetoa ja jäädä kotiin nukkumaan. Tässä sitä nyt oltiin. Join kahvini ja aloin vasta nyt kunnolla heräillä. Keräsin itseni ja lähdin Rockyn luo. Ulkona oli ihan pirun kylmä, ja vedin huiviani tiukemmin kasvojeni eteen. Kävelin käytävän päätyyn ja Rockyn viereisessä karsinassa minua vilkuili suloisen näköinen Knabstrupinhevonen.
”No moikkamoi Ralli! Onkos ollut kivaa täällä Hukkasuossa?”, lepertelin tammalle, jonka olimmekin jo pari päivää sitten tarhasta Veeran kanssa bonganneet.
”Joo, just muutin”, hevonen vastasi. Hetkonen. Eivät hevoset osaa puhua?! Säikähdin ääntä ja hypähdin pari askelta taaksepäin. Karsinasta nousi ylös arviolta minua muutaman vuoden nuorempi tyttö, joka oli ilmeisesti ollut putsaamassa tamman kavioita huomaamattani.
”Moi, mä oon Ellen”, hän esittäytyi naurahtaen. Nauroin nyt itsekin ja esittelin itseni. Olin tosiaan luullut olleeni yksin! Täällä kyllä uusia tuttavuuksia tuli vastaan joka päivä, mutta kivahan se vain oli. Juttelimme hetkisen, kunnes Crimis tuli hakemaan hevosia ulos.
”Rockya ei tarvii viedä, mä meen ratsastamaan”, ilmoitin. Sitten hain ruunan hoitopakin ja aloin harjata sitä. Ellen lähti ilmeisesti maastoon Rallin kanssa ja vilkutin kaksikolle heipat. Rocky hamuili taskuistani herkkuja minun satuloidessani sitä.
”Ei poika, saat myöhemmin sitten”, lupasin muiskauttaen suukon ruunan turvalle. Lähdin maneesille päin ja ilma oli todella kylmä. Pakkanen oli kuitenkin onneksi lauhtunut, sillä se oli käynyt jo minun mielestäni lähellä arktisia olosuhteita…
Köpöttelimme lumisen pihan läpi maneesille. Rocky puhalsi turvallaan lämmintä ilmaa ja se muuttui heti höyryksi. Mietin, että leikkivätköhän hevosetkin lohikäärmeitä kylmällä ilmalla. Näin aikaisin aamulla maneesi oli tyhjillään ja pääsimme käyttämään koko maneesia. Veera oli soittanut edellisenä iltana ja ilmoittanut tulevansa tallille aamulla. Hän ratsastaisi Moskun myöhemmin, sillä hän tulisi esteiden korottelijaksi minulle, hypätä kun halusin. Olimme käyneet pitkästä aikaa hyppäämässä muutama päivä sitten, ja olimme Rockyn kanssa hommasta innostuneet. Aloin ottaa kevyttä alkuverkkaa ja pienoisen alkukankeuden jälkeen Rocky alkoi liikkua hyvin ja se pysyi todella hyvin kuulolla. Hetken päästä Veera ilmestyikin yllättävän pirteänä maneesin ovesta sisään.
”Noniin, alotellaankos jo? Mä voin laittaa teille esteitä…. Minkä korkusilla alotetaan? 80 cm vai 90cm?”, nainen touhotti.
”Rauhotuppas nyt, pistä ekaks vaikka 70-80cm kunhan päästään vauhtiin”, naurahdin ja hidastin Rockyn käyntiin. Ruuna tarkkaili esteitä kasaavaa Veeraa tuuhean otsaharjansa alta. Hetken päästä esteet olivatkin valmiit, ja Rocky näytti about siltä että ”Mitäs hemmettiä te oikeen mun odotatte tekevän?? Mä olen hieno esteratsu, en mä noin matalia hyppää!” Purskahdimme molemmat nauruun ruunan ilmeen takia, ja siinä menikin hetki, että sai itsensä kerättyä.

Nostin laukan ja ohjasin ruunan esteelle. Se ei ollut hereillä, eikä tainnut pahemmin noin ”pienestä” esteestä innostua ja hyppäsi takajalat laahaten.
”Noh!”, nuhtelin Rockya.
”Pistä vaan 90cm suoraan!”, sanoin Veeralle joka nosti pystyestettä. Nostin ravin ja sitten laukan. Ruuna oli heti paljon terävämpi, sen korvat värähtivät ja se kiihdytti vauhtia. Hyppy oli ohi hetkessä, ja olimmekin jo maassa.
”Hyvin meni, se halus selvästi hyppää!”, Veera melkein kiljaisi. Taputin ylpeänä Rockyn kaulaa, ja fiilis oli muutenkin todella hyvä. Hyppäsimme vielä 100-110cm kunnes Veera nosti esteen 120cm. Itse olin hypännyt korkeintaan 135cm isosiskoni tallilla kilpahevosella, ja Rocky hyppäsi 120cm. Nostin laukan ja tein ensin voltin, sitten käänsin Rockyn esteelle. Ruuna kiihdytti ja nautti hypystä. Alastulo oli pehmeä ja onnistuin juuri ja juuri tukahduttamaan onnenkiljaisuni.
”Wau”, Veera innostui jopa taputtamaan.
”Teille jäi vaikka kuinka paljon ilmavaraa, kokeilisitteks 130?”, hän ehdotti innoissaan. Vatsassani muljahti. Epäröin hetken, kunnes myönnyin – olihan hypyssä jäänyt paljon varaa. Rapsutin jännittyneenä ruunan kaulaa Veeran korottaessa estettä. Rocky vaikutti todella terävältä ja sen korvat liikkuivat koko ajan ympäristöä tarkkaillen. Nostin ravin kautta laukan ja suuntasin esteelle. Veera väistyi tieltä enkä enää epäröinyt. Tiesin että hevoseni pystyisi hyppäämään edessämme kohoavan esteen. Vauhti kiihtyi ja tunsin suurten lihasten jännittyvän allani. Tuntui kuin olisimme hidastuksessa, vain minä ja hevonen. Laskeuduimme maneesin hiekalle pehmeästi ja Rocky päätti hienon suorituksen pienellä pukilla. Olin sanoinkuvaamattoman ylpeä hevosestani. Kevyiden loppuravien jälkeen annoin Rockyn venyttää kaulaansa ja kävellä rauhassa. Talliin tultuamme ruuna oli hikinen, joten pesin sen ja paketoin kunnon loimiin pakkasen vuoksi. Annoin sille nyt sen herkkupalat – ne se todella ansaitsi! Sitten talutin rakkaani tarhaan Moskun ja Rallin seuraksi.

Hei Salla!
Ah, maneesi. Aivan valtavan hieno juttu, että meilläkin on nykyään sellainen. Kyllä sai pilkkihaalareihin pukeutua ja vain unelmoida hyppäämisestä talvisin vielä pari vuotta takaperin..
Hypyt oli hyvin kuvailtu, ihan jännityksellä täällä seurasi mitä tapahtuu! On se Rocky hieno. Ihan alustavasti kyselen, olisiko teillä innostusta osallistua estevalmennuksiin Hukkasuossa?

Ja kiva kun ootte ottaneet Rallin mukaan tarinoihin

Suosikit:

• ”Joo, just muutin”, hevonen vastasi. Hetkonen.
  
• Mietin, että leikkivätköhän hevosetkin lohikäärmeitä kylmällä ilmalla.
  

Hyvähyvä!

Edit // Niin ja onnittelut ekasta tähdestä!  Tähdet ja siten tittelit määräytyy viestimäärän mukaan

Talvinen maastolenkki 12.1.2017

Lähdin huristelemaan autollani Hukkasuota kohti kellon näyttäessä 14.48. Radiossa soi Coldplayn ”The Scientist” ja hyräilin biisin tahtiin. Vihdoin lunta oli satanut edes jonkin verran, ja sitä oli maassanoin 5cm. Olin sopinut Veeran kanssa hoitavani Moskun tänään, hän kun ei tallille päässyt. Myöskään Moskua hoitava Emilja ei tallille päässyt, joten ruuna tarvitsisi liikuttajan. Veeran uusin hankinta, täysiverinen Hiful (jonka olin jo Hihhuliksi ristinyt), sai vielä rauhassa tutustua paikkoihin ennen ratsastusta, joten hoitaisin vain Moskun. Parkkeerasin autoni ulos ja hyppäsin itse ulos. Lähdin viemään kamojani taukohuoneeseen. Avasin oven, ja ihana kahvin tuoksu täytti aistini.
”Ahhh kahvia”, huokaisin ja huomasin kahden naisenalun istumassa sohvalla kahvikupit kädessä. Jämähdin tietysti juttelemaan Miisun ja Emilian kanssa, mutta lopulta lähdin tarhalle päin. Rockylla ja Moskulla oli parhaillaan jonkin sortin leikit meneillään, kun paikalle pääsin. Myös niiden kanssa tarhaava Ralli näkyi olevan juonessa mukana. Tarhakamuista olikin tainnut tulla aika tiivis kolmikko. Kiva kun olivat sopeutuneet! Jouduin ikäväkseni jättämään kirjavan tamman yksin, sillä vein Moskun ja Rockyn sisälle. Kävin myös moikkaamassa Hifulia. Kimo täysiverinen olikin kuulemma aikamoinen tapaus! Tamma oli kyllä mahdottoman kaunis. Se katseli minua ruskeilla lempeillä silmillään ja kumarruin silittämään sitä.
”No moi Hihhul- siis Hiful”, naurahdin. Typerä lempinimi oli jäänyt päähäni ja se luultavasti jäisi kiusaamaan Veeraa ikuisiksi ajoiksi. Silittelin tammaa vielä hetken ja lähdin sitten takaisin päivän päätehtävieni luo.

  Päätin aloittaa harjaamalla suloisen issikan. Sen pehmeä talvikarva pöllysi harjaukseni toimesta. Olin päättänyt mennä pienelle maastoretkelle, sillä muutaman päivän päästä olisivat Newerran kisat, johon Rockyn kanssa osallistuisimme ja halusin antaa ruunalle rauhallisemman päivän. Ilmeisesti Hukkasuosta oli kisoihin lähdössä myös Ellen. Hetken päästä Crimis käveli ohitseni, ilmeisesti matkallaan satulahuoneeseen.
”Hei, onks sulla mitään ohjelmaa?”, huikkasin karsinasta. Nainen kääntyi minua kohti ja vastasi:
”Ei mitään ihmeempää, miten nii?”
”Aattelin et haluisitko tulla vähän maastoilemaan Rockylla, kun lupasin Veeralle ratsastaa nää molemmat tänään? Voithan sä toki Moskullakin mennä, mut ois kivaa vaihteluu mulle.”, ehdotin. Nainen näytti miettivän hetken, luultavasti aikataulujaan. Sitten hän nyökkäsi:
”Itseasiassa maastolenkki vois tehä aika hyvää! Vien tän satulan vaan tonne ja tuun sitten laittaa Rockya.”

  Laitoimme hevoset valmiiksi ja lähdimme sitten ulos kevyeen lumipyryyn. Nousin pihassa Moskun tasaisen turvalliseen selkään, ja Crimis hyppäsi Rockyn satulaan. Lähdimme käynnissä metsään johtavalle tielle. Crimis lupasi näyttää minulle reitin lähellä sijaitsevalle lammelle, jossa kesäisin pääsisi uittamaan hevosia.  Hetken päästä nostimme ravin ja käytin myös tilaisuuden hyväkseni kokeilemalla Moskun älyttömän pehmeää tölttiä. Rocky näytti kulkevan kiltisti taitavan ratsastajan sitä ohjastaessa. Laukkasimme ylämäen ja ruunapojat nauttivat pienestä kilpailusta. Hetken päästä tie haarautui neljään osaan.
”Mennään tonne vasemmalle”, Crimis viittoi kädellään kapean näköiselle metsäpolulle. Vilkaisin oikealle osoittavaa kylttiä, josta mielestäni sai varsin hyvin luettua sanan ”Uimarannalle 2.7 km”. Crimis taisi huomata epäilevän katseeni, sillä hän naurahti ja sanoi:
”Se on virallinen reitti, lyhyempi, mutta lupaan että täältä saat sata kertaa paremmat maisemat!” Niimpä lähdimme niin sanotulle maisemareitille. Aluksi se näytti tiheältä pusikolta, mutta hetken päästä eteemme avautui upea puiden reunustama metsätie. Maisema oli upea, enkä voinut kuin henkäistä:
”Wow.” Jäimme hetkeksi vain katsomaan maisemaa, ja räpsäisin pari kuvaakin – ennen kuin iPhoneni päätti sammua kylmyydestä. Sitä ei selvästikkään oltu suunniteltu suomalaisille! Laukkasimme peräkkäin koko suoran, sillä vierekkäin se ei fiksua olisi tien kapeuden vuoksi ollut. Crimis laukkasi Rockylla edessämme ja minä tulin Moskulla perässä, oma ruunani nimittäin oli sen verran kilpailuhenkinen, että sen oli parempi kulkea edessä. Moskun laukka oli miellyttävän pehmeä ja fiilis oli ihan loistava. Näin Rockyn heittävän pari ilopukkia edessämme, ja Moskukin yhtyi riemuun. Suoran lopussa hidastimme vauhtia. Siirryin nyt käynnissä Crimiksen rinnalle.
”Oli ihan upeet maisemat”, sanoin.
”Odotas vaan kun näät tän…”, nainen vastasi. Kävelimme vielä hetken, kunnes Crimis kehotti minua nousemaan pois selästä. Talutin Moskua naisen perässä, kunnes metsä aukesi kallioksi. Kallio oli osittain todella korkea, ja sen alla avautui järvi. Jään päällä näkyi eläinten – luultavasti jänisten – jälkiä.
”Tuolla toisella puolella voi sitten kesällä uittaa, tää meidän reitti kiertää tän järven”, Crimis selitti.
”Aa, eli siis, jos oltais menty sieltä risteyksestä oltais menty suoraan tonne?”, kysyin.
”Joo, mut kyllä tää on musta paljon hienompi! Kun vaan muistaa tulla alas sieltä ratsailta eikä mennä liian lähelle tota reunaa”, hän muistutti. Nousimme hetken päästä selkään ja lähdimme jatkamaan matkaa. Pian tulimmekin uimarannalle. Se näytti hienolta, ja en meinannut malttaa odottaa kesää ja tulevia uintiretkiä.

 Tallille palattuamme hoidimme hevoset ja veimme ne takaisin ulos. Oli kyllä hauskaa päästä kokeilemaan välillä muutakin, kun omaa hevosta, ja Crimiskin pääsi ratsastamaan uudella tuttavuudella. Hauskaa oli, ja upeat maisemat!

Hei Salla,
Kiitos vielä, kun sain kokeilla Rockya. Kivaa vaihtelua noihin omiin ratsastettaviin - niitä kun ei tällä hetkellä ole kuin kaksi. Ja puoliveriset on aina kivoja!
Nyt ehkä ymmärrät, miksi aina hehkutan uusille ihmisille meidän maastoreittejä. Ne vaan on ihan huikeita! Kiva, kun pääsin näyttämään ne sulle. Ja mäkään en tosiaan malta odottaa kesää, tää kylmyys on kamalaa.

Itse kirjoittaisin tämän mieluummin näin:
Hetken päästä Crimis käveli ohitseni, ilmeisesti matkalla satulahuoneeseen.

Ihanan hyväntuulinen tarina. Ilahduin myös kovasti, että olit just mut ottanut mukaan - mä kun rakastan rentoa maastoilua yli kaiken.

Ei tähtihetkiämme... 13.1.2017

Parkkeerasin autoni Hukkiksen pihaan ja päästin Mandin vapaaksi. Se oli ollut ennenkin hevosten kanssa tekemisissä, se pärjäisi kyllä. Lähdin rallatellen tarhaa kohti, Rocky olikin jo odottelemassa minua, se kun oli autoni äänen tunnistanut. Ruuna vaikutti todella energiseltä ja se meinasi sännätä joka ilmansuuntaan samaan aikaan kun yritin pujottaa riimua sen päähän.
”Noh”, ärähdin kun Rocky heitteli päätään. Vein sen karsinaan ja aloin harjata sitä. Ruuna äksyili minulle koko ajan ja olinkin todella ihmeissäni, sillä se ei ikinä käyttäytynyt näin. Mandi teki nurkassa tuttavuutta tallikissa Sulon kanssa. Vilkuilin elukoita hoitaessani Rockya ja hyvinhän niillä näytti synkkaavan. Vaan toisin oli meillä kahdella.
 
 Lähdin hakemaan Rockyn suitsia ja satulaa. Oven avattuani en ehtinyt kissaa sanoa, kun huomasinkin jo makaavani maassa. Joku tohelo oli ilmeisesti päättänyt jättää hoitopakin keskelle huonetta… Kompastuessani olin ilmeisesti vetänyt oven perässäni kiinni, yrittäessäni ottaa kahvasta tukea. Nousin ylös ja nappasin kamat mukaani. Yritin avata satulahuoneen ovea, mutta lukko oli ilmesesti mennyt rikki ja jäin jumiin.
”Hemmetti”, kirosin ja kaivoin puhelinta taskustani. Olin tietenkin jättänyt sen autooni. Huutelin hetken aikaa – noin 15 minuuttia – kunnes Susanna tuli pelastamaan minut pinteestä. Kiittelin naista vuolaasti ja lähdin satuloimaan hevostani.

  Rocky oli ollut koko ajan ylipirteä ja minun olisi pitänyt ymmärtää, ettei nyt kannata edes mitään vaikeampaa yrittääkään – varsinkaan äskeisen perusteella! Yritin silti, ja v*tuiksihan se meni. Ruuna poukkoili ympäri maneesia kuin luoti ja retuutti minua mielensä mukaan. Epätoivo hiipi hiljalleen luokseni ja kirosin itselleni, etten voinut juoksuttaa liikaenergioita hevosesta ensin pois, takaosakäännösten ja muiden koulukiemuroiden vääntäminen ei nimittäin Rockylta tällä tuulella onnistu - tiedänhän sen itsekin. En kuitenkaan luovuttanut ja päättänyt hoitaa energioita hevosesta pois niin kuin olisi viimeistään tässä vaiheessa pitänyt, vaan päätin alkaa tapella johtajuudesta sen kanssa. Huonostihan siinä kävi. Ei Rocky mitään pahaa tarkoittanut, sillä oli vain liikaa energiaa. Tuskan hiki valui niskassani ja Rocky heitteli päätään ylös ja alas saaden ohjat tippumaan kädestäni. Väkisin vääntäen ei tule mitään, mutta jatkoin silti. Lopulta ruuna kyllästyi toden teolla ja heitti minut komean pukkirodeon jälkeen maneesin hiekkaan. Samalla oven avasi Veera, joka paineli sisään Hifulin kassa.
”Ootko kunnossa?”, hän huolehti nähdessään minun makaavan kentällä.
”Itseluottamus vaan koki kolauksen”, vakuuttelin ja nousin ylös lähtien pyydystämään hevostani joka iloisesti laukkasi ympäri maneesia. Ai että minua nolotti, kun Veera ratsasti vieressä täydellistä koottua ravia ja pohkeenväistöä minun yrittäessä edes päästä ruunani selkään. Tuskan kyyneleet tippuivat pölyiselle takilleni ja halusin välittömästi pois maneesista.

 Riisuin ruunan suitset ja satulan ja puin sille riimun sekä juoksutusliinan. Sitten suuntasin kentälle, joka oli tyhjä, ja annoin Rockyn päästää kaikki höyryt itsestään. 20 minuutin jälkeen se oli jo rauhoittunut – niin kuin minäkin. Taputin ruunaa ja kehuin sitä pahoitellen kovasti aikaisempaa. Sitten vein sen metsään kävelylle loppuverkaksi. Ratsastin ilman satulaa ja tein aidanportilla olevasta riimunnarusta hätävarasuitset. Luotin ettei hevonen enää lähtisi käsistä, ja käppäilimme rauhallisesti metsäteitä pitkin. Niitä kyllä tuntuikin riittävän…

 Tallille palattuamme olin jo täysin rauhoittunut ja palannut takaisin maan tasalle. Hoidin Rockyn ja vein sen takaisin ulos. Koko Hukkiksen pihassa nökötti vain muutama puu, mutta ilmeisesti taakseni vilkaistessani onnistuin kävelemään yhtä päin. Vaikka vauhtini ei ollut kova, puu oli. Isku oli suhteellisen luja ja silmissäni pimeni hetkellisesti. Se kuitenkin helpotti nopeasti, mutta tilalle tuli jäätävä päänsärky. Lähdin hoippumaan sisälle. Käytävällä näin Crimiksen juttelevan nuoren tytön ja tämän äidin kanssa. Tai näin ja näin – näkökykyni oli siinä vaiheessa jo melkoisen sumea. Horjahdin pari kertaa, ja näytin luultavasti melkoisen humaltuneelta.
”Heei Crimsis- siis Crimis”, aloitin vakuuttavasti. Nainen katsoi minua puoliksi huvittuneena, ja puoliksi huolestuneena.
”Salla sattuiko sua? Me nähtiin, kun sä törmäsit siihen puuhun”, Crimis kysyi viittoen samalla käsillään puuta kohden. Ja ketkä ”me”? Oliko suurikin ihmisjoukko nähnyt toilailuni?
”Oliskos sulla mahdollisesti buranaa?”, kysyin. Naisen katse muuttui yhä huolestuneemmaksi.
”Salla, sun kannattaa varmaan käydä ihan varmuuden vuoks terveyskeskuksessa”, hän sanoi.
”Mutta mulla on kaikki tosi hyvin. Ja vastahan mä kävin! Sen häntäluun takia”, sopersin. Crimis ei vaikuttanut vakuuttuneelta.
”Usko pois, no big deal”, sanoin vähätellen. Uskottavuuttani sattoi ehkä mahdollisesti heikentää se, etä silmissäni pimeni lähes heti kun olin noin sanonut. Kaaduin lattialle, mutta nousin pikaisesti ylös.Samalla käytävälle astui Miisu.
”Hei Miisu, voisitko sä millään heittää Sallaa terkkariin? Se ei taida olla ihan ajokunnossa”, Crimis huokaisi päätänsä pudistellen. Miisu näytti hieman yllättyneeltä, mutta oli myös ilmeisesti nähnyt törmäilyni ja ilmoitti heti:
”Tottakai, meen siitä ohi muutenkin kotimatkalla.” Myös Veera ilmestyi Hifulin kanssa talliin.
”Mikäs torikokous täällä on menossa?”, hän naurahti, kunnes huomasi kaikkien vakavat ilmeet. Oma ilmeeni ei ollut kovinkaan vakava – enemminkin pökkyräinen.
”Salla vähän…. Otti kontaktia ton puun kanssa”, Crimis selitti. Miisun selitettyä tilanteen tarkemmin Veera purskahti nauruun.
”Olisinpa nähnyt sen…”, hän mutisi ja jatoi matkaansa.

 Tilanne päätyi siihen, että Eetu kävi hakemassa Mandin sekä autoni Hukkasuolta ja Miisu vei minut terveyskeskukseen. Neljän tunnin jonottamisen jälkeen selvisi, että aivotärähdystä minulla ei ollut, kovan iskun olin vain ottanut. Sain kipulääkkeitä ja käskyn seurata tilannetta. Sekava olotila menisi ilmeisesti ohi viimeistään 24h päästä. Eli käynti oli periaatteessa yhtä tyhjän kanssa. Hienoa! Hyvätkin puolet siitä löytyi, sillä sunnuntaina olisi luvassa kilpailut, joita en tosiaan halunnut missata! Loppuilta menikin peiton ala kykkiessä ja migreenin kanssa painiessa.
”Kannattaa miettiä kaks kertaa, ennen kun alkaa tapella puiden kanssa”, Eetu vinoili. Tuhahdin vain vastaukseksi.
”Oliko koivu vai kuusi?”, hän jatkoi irvailuaan.
”Nyt kun sulla on migreeni niin näät varmaan sahanpurua”, hän repesi omalle jutulleen, mutta hiljeni nopeasti minun mulkaistua häntä vihaisesti. Tuntui kun koko maailma olisi ollut minua vastaan… Edes Netflixia ei voinut katsoa kun päätä särki niin hemmetisti. On se elämä vaan joskus rankkaa

//Näitä tulee nyt aika tiheellä tahdilla mut tää on siihen perjantai 13 juttuun! Aattelin laittaa nyt jo kun sunnuntaina tulee anyways kilpailutarina niin en viitti sen jälkee alkaa enää laittaa tavallaa sitä ennen tapahtuneit juttui ettei mee ihan sekavaks Ja toisiaan toi vois kyllä olla multa ihan normipäiväkin...Ja tosiaan kysyit joskus aikasemmin estevalmennuksesta niin kyllä kiinnostusta olis! Ei ollakkaan Rockyn kanssa ikinä käyty virallisesti valmennuksessa niin sinänsä ois kiva kans

Newerran kilpailut 15.1.2017

Päivä Sallan silmin:

90cm
  Aamumme oli lähtenyt käyntiin kiireellä, sillä herätykseni soi myöhässä.  Kävin pikasuihkussa ja hotkasin aamiaiseni, eli lasin tuoremehua ja puuron. Sitten ajoin Hukkasuon tallille hakemaan rakasta hevostani. Siskoni suostui lainaamaan minulle traileria, ja paras ystäväni Veera lupautui kisahoitajakseni. Hän odottelikin minua tallilla. Parkkeerasin autoni ulos ja liitin sen traileriin. Sitten menin talliin, jossa Veera harjaili Rockya. Ruunani oli kiiltävän komea, ja napsaisin siitä nopeasti kuvankin muistoksi. Laitoimme matkustuksen ajaksi kuljetussuojat, ja puimme ruunalle sen hienon mustakultaisen fleeceloimen. Sitten talutin Rockyn traileriin, johon se jäi tyytyväisenä mutustamaan pientä heinäannostaan. Automatka sujui mukavasti jutellessa ja radioita kuunnellessa, sekä sen tahtiin laulaessa. Newerraan saavuttuamme otimme Rockyn ulos, ja Veera alkoi varustaa sitä. Minä ilmoitin itseni toimistoon, ja hain kilpailunumeroni. Se oli 22, onnennumeroni. Myös Rocky oli kuin sattumalta syntynyt 2.2. Kun palasin, Veera oli satuloinut Rockyn ja se näytti älyttömän komealta. Lähdin lämppäämään Rockyn kanssa kentälle.

 Kenttä oli täynnä kilpailuihin valmistautuvia ratsukkoja. Sen keskellä oli kaksi estettä, toinen about 60-70cm ja toinen 80-90cm. Aloittelin rauhassa käynnissä, ja nostin sitten ravin. Ruuna tuntui hieman kireältä pienoisen kisajännityksen vuoksi, joten puhuin sille rauhoittavasti ja aloittelin ihan rauhallisesti. Tein voltteja ja taivutuksia, ja tunsin pikkuhiljaa kireyden hellittävän. Sitten nostin laukan ja lähdin kohti estettä.
”Esteelle!”, varoitin muita ja käänsin Rockyn esteelle. Ruuna laukkasi rauhassa, ja hyppäsi hieman laiskasti esteen yli. En ollut tyytyväinen, joten aloin verkata uudestaan, ja pikkuhiljaa porukan vähentyessä tilakin kentällä lisääntyi. Rocky alkoi piristyä ja tunnistin sen taas omakseni. Hyppäsin pari kertaa, ja ruuna tuntui todella terävältä ja kuulolla olevalta. Hetkisen päästä Veera tulikin ilmoittamaan, että nyt olisi sitten meidän vuoro.
”Seuraavana vuorossa Salla Laine ja Rhythmical Rocky kilpailunumerolla 22”, kaiuttimista rätisi. Hengitin syvään ja taputin hevostani kaulalle. Sitten painoin pohkeitani sen kylkiä vasten, ja lähdimme liikkeelle.
 
 Jos olin jossain vaiheessa pelännyt radan unohtamista, sen pelko oli aiheeton. Ensimmäisen esteen kohdalla en ollut täysin hereillä, mutta Rocky onneksi pelasti tilanteen oma-aloitteiuudellaan. Ensimmäinen hyppy ei siis tyylipisteitä kerännyt, sillä alastulo ei ollut kovinkaan pehmeä… Sen jälkeen onneksi kokosin itseni, ja vaikka muutaman sekuntin siihen menetimmekin, loppurata sujui hyvin. Annoin pohkeita ja ruuna pinkaisi laukkaan. Näin kovalla vauhdilla voisimme saada menetetyt sekuntit kiinni, mutta se oli riskialtista puhtaan radan vuoksi. Erään esteen kohdalla Rocky teki melkein äkkipysäyksen, mutta juuri ja juuri hyppäsi esteen yli melkein suorilta jaloilta! Mitäköhän tonttuja se sielläkin näki… Loppupäässä hidastimme, sillä ruuna villiintyi hieman ihme pomppunsa jälkeen, ja en halunnut vaarantilanteita. Hevosen terveydellä en todellakaan alkaisi leikkiä, joten loppuradan tosiaan menimme hiljempaa. Olin tyytyväinen suoritukseemme – olkoot tulokset minkälaisia tahansa!

Päivä Rockyn silmin

Melkein heti aamukaurat syötyäni Veera saapui tallille. Ihmettelin miksi paikalle ei ensimmäisenä saapunut omistajani Salla, ja mietin myös miksi Veera oi niin aikaisessa. Edellisenä iltana minut oli pesty ja siistitty, mutta nyt naisenalku alkoi puunata minua uudelleen. Huomasin myös Sallan pakanneen kaikki varusteeni eilen. Hetken päästä Sallakin saapui tallille. Hän otti minusta kuvan puhelimellaan ja pujahti sitten karsinaan. Naiset alkoivat pukea matkustussuojiani jalkoihini, ja vihdoinkin älysin mitä oli tapahtumassa. Olimme luultavasti lähdössä kilpailuihin, tai muuhun tapahtumaan. Muistelinkin kuulleeni viime viikolla jotain puhetta kilpailuista… Hetken päästä sain ylleni myös hienon fleeceloimeni ja minut talutettiin ulos. Salla vei minut traileriin ja heitti vähän heiniä lattialle. Pienoisen alkupaniikin jälkeen rauhoituin syömään, enkä edes huomannut lähteneemme liikkeelle.

 Perillä minut otettiin ulos jaloittelemaan. Salla lähti tallirakennukselle päin ja Veera antoi minun verrytellä ulkoilmassa hetken. Sitten hän alkoi varustaa minua. Hetken päästä Salla palasi takaisin numerovuoro rinnassaan. Lähdimme kentälle lämmittelemään hänen kanssaan. Nähdessäni kentän täynnä kilpailevia ratsukoita jännitys pamahti päälle. Tunsin sydämeni tykyttävän rinnassa enkä kuunnellut Sallan apuja. Nainen alkoi pikkuhiljaa turhautua, mutta hän otti tilanteen hyvin ja rauhoitteli minua. Rentouduin pikkuhiljaa tehtyämme taivutuksia ja voltteja, mutta vieraiden hevosten läsnäolo edellytti keskittymiseni herpaantumisen. Salla ohjasi minut esteelle, mutta juuri sillä hetkellä vilkuilin vierestäni ravaavaa shettistä ja hyppäsin laahustin löysin jaloin esteen yli. Omistajattareni ei selvästikkään ollut tyytyväinen. Yritimme uudestaan, mutta hän päätti aloittaa alusta. Kun ratsukot vähenivät, pystyin keskittymään paremmin ja homma alkoi taas luistaa. Keskityin täysillä ja Salla ohjasi minut uudelle esteelle. Hyppäsin esteen yli ja yhteistyömme pelasi nyt paljon paremmin. Hetken kuluttua Salla laskeutui selästäni ja lähti viemään minua maneesille.

 Maneesin katsomossa oli paljon ihmisiä. Salla antoi pohkeita ja lähdin liikkeelle. Muistin harjoitelleemme rataa kotona Hukkasuossa. Ensimmäisellä esteellä huomasin, ettei ratsastajani todellakaan ollut hereillä, joten päätin otaa ohjat omiin kavioihini ja hyppäsin esteen yli ilman paljoakaan osallistumista ihmispuolelta. Laskeutumisesta ei tullut kovinkaan pehmeä, vaan tunsin selässäni painon ihmisen myöhästyttyä hypystä. Sitten hän saikin itsensä kerättyä ja taputti pikaisesti kaulaani kiitokseksi pelastuksesta. Jatkoimme matkaa laukassa ja kiihdytin vauhtia koko ajan. Halusin kuroa menetetyt sekuntit kiinni. Hypyt sujuivat hyvin. Sitten pääsimme kolmanneksi viimeiselle esteelle. Kiihdytin vauhtia ja olin jo valmis hyppyyn, kun näin jotain vilahtavan esteen alta. Säikähdin ja melkein pysähdyin. Tiesin kuitenkin, että jos kieltäytyisin emme voisi voittaa. Siispä muutin mieltäni viime hetkellä ja hyppäsin melkein suorilta jaloilta. Pudotusta ei onneksi tullut, ja kuulin yleisön huokaisevan. Olisin halunnut jatkaa radan loppuun täydellä vauhdilla, mutta Salla hidasti vauhtia. Onneksi, sillä hetken päästä rata kääntyi tiukasti ja tuli viimeiselle esteelle. Rata oli suoritettu, pienin tyylivirhein mutta ilman pudotuksia. Sitten vain tuloksia odottelemaan!


Sijoitus 1.

//Ja onnea Ellen voitosta 70cm luokassa ja HeC luokissa!

Ei tähtihetkiämme... 13.1.2017

Voi voi voi.. Mä en tiedä pitäisikö olla hirveä ihminen ja nauraa vahingonilosta, vaiko itkeä myötätunnosta. Miten voi yhdellä ihmisellä mennä YHTENÄ PÄIVÄNÄ kaikki mahdollinen pieleen? Ymmärrän vielä sen, että vapaapäivät nousee eräillä hattuun, mutta että tämä? Miten sä onnistuit tässä?

Koko Hukkiksen pihassa nökötti vain muutama puu, mutta ilmeisesti taakseni vilkaistessani onnistuin kävelemään yhtä päin. Vaikka vauhtini ei ollut kova, puu oli.

Eetun huonot vitsit vei mun sydämen.

”Kannattaa miettiä kaks kertaa, ennen kun alkaa tapella puiden kanssa”, Eetu vinoili. Tuhahdin vain vastaukseksi.
”Oliko koivu vai kuusi?”, hän jatkoi irvailuaan.
”Nyt kun sulla on migreeni niin näät varmaan sahanpurua”, hän repesi omalle jutulleen..

Newerran kilpailut 15.1.2017

Onnittelut ensimmäisestä sijasta! Kiva idea kirjoittaa suorituksesta molempien näkökulmasta. Ehkä vielä tätäkin enemmän olisin kuitenkin käyttänyt erilaisia ilmauksia toiston välttämiseksi. Sen sijaan että molemmat tuumasivat, että alastulo ei ollut pehmeä, olisi Rocky voinut ajatella, että ratsastaja tömähti satulaan turhan voimakkaasti. Näin esimerkiksi. Mutta ei huono ollenkaan!

Tämän kirjoittaisin mieluummin näin:
hyppäsin laahustin löysin jaloin esteen yli -> hyppäsin löysin jaloin laahustaen esteen yli.

Maanantain rento koulutuuppaus 30.1.2017

  Harjailin Rockya sen karsinassa. Ulkona oli rankka lumisade, mutta pimeys ei ollut vielä ehtinyt saapua. Siistin hevosen loppuun ja lähdin sitten hakemaan Rockyn varusteita. Minulla ei ollut erityisiä suunnitelmia päivälle, mutta tarkoitukseni oli mennä maneesiin. Satuloituani ruunan lähdin maneesille päin. Se oli tyhjä, ja aloitin pitkillä ohjilla. Löntystelimme kaviouralla rauhalliseen tahtiin. Sitten keräsin ohjat tuntumalle ja siirryimme raviin. Teimme taivutuksia ja kiemurauria. Olimme köpötelleet uralla jo hyvän tovin erilaisia voltteja väsäillen, kunnes kuulin kevyen vihellyksen ovelta.
”Ovi aukeaa”, kuului ulkoa. Sitten ovi avautui ja sen takaa paljastui Ida hevosensa Ricon kanssa.
”Moi!”, hihkaisin Rockyn selästä. Nainen katsoi minua muutaman sekuntin, kunnes näytti tunnistavan minut.
”No moi, onkos teillä treeni menossa?”, hän kysyi taluttaessaan hevosensa keskelle maneesia. Hidastin Rockyn käyntiin, annoin pitkät ohjat ja vastasin:
”Ei, kunhan nyt vähän humputellaan.” Hetken päästä maneesiin saapui myös Kirstu Twistin kanssa. Jatkoimme Rockyn kanssa rentoa meininkiämme, kun taas vieressämme Ida ja Rico näyttivät tekevän kovempaakin treeniä. Harjoittelimme laukanvaihtoja ja pohkeenväistöä. Lopuksi otimme pari kierrosta laukkaa ja ravin kautta käyntiin. Hevonen venytti pitkää kaulaanssa minun annettuani sille pitkät ohjat. Jäähdyttelimme kymmenisen minuuttia, kunnes tulin alas selästä. Vein Rockyn talliin ja harjailin sen kunnolla. Kello näytti vasta 18.30 ja kotona ei odottaisi kuin koulukirjat ja tyhjä jääkaappi. Eetu oli lähtenyt viikoksi äitinsä suvun luo Lappiin, ja olin jo alkanut kärsiä vieroitusoireista. Juuri nyt vähiten kaipasin tyhjään kotiin, joten päätin keksiä itselleni tekemistä. Talutin Rockyn tarhaan perusteellisen puunauksen jälkeen. Vastaan minua tuli Veera. Hän oli ilmeisesti lähdössä Hifulin kanssa jonnekkin – luultavasti maneesiin. Silitin täysiverisen tamman pehmeää kylkeä. Kyllä tämä Hukkis aika mesta on, kun tuollainenkin herkkäperse tänne on sopeutunut!
”Oottekos edistynyt nyt Hihhulin kanssa, kun eikös se Kei auttele teitä?”, kysyin.
”Joo, siitä on kyllä suuri apu! Ja kyllä tää tästä pikkuhiljaa”, nainen vastasi katsoen hevostaan ylpeänä. Oli ne vaan aika jännä kolmikko, ylväs täysiverinen, suloinen issikka ja rämäpää omistaja. Noh, eihän sitä rämäpääksi ehkä ensituntemalla kutsuisi, mutta uskokaa pois, sitä se on!
”No hyvä! Onnea vaan, kyllä Hihhulista vielä hyvä heppa tulee”, vakuutin. Nainen hymyili iloisesti, mutta yhtäkkiä hänen ilmeensä muuttui.
”Salla sä et voi sanoo sitä Hihhuliks, herran tähden!”, hän ulvaisi, ja jatkoi:
”Kiitä onneas että mulla on tää hevonen tässä just nyt, muuten saisit kyllä kokea mun vihan persuksessas!”
”Jumalalle kiitos ja sitä rataa. Mun pitää tosiaan nyt mennä, mut tsemppiä teille”, väläytin Pepsodent-hymyn kasvoilleni ja poistuin takavasemmalle.

 Sisälle palattuani talli oli melko tyhjä. Veerakin oli ilmeisesti ehtinyt lähteä.
”Mitäs sitä nyt keksis…”, puhisin. Hiippailin taukohuoneeseen ja sieltä löysinkin Crimiksen. Moikkasin häntä ja istahdin sohvalle.
”Moi”, hän vastasi.
”Hei oisko täällä mitään mitä voisin tehdä, en millään jaksais kotiinkaan vielä lähteä?”, kysäisin tietäen jo vastauksen – kyllä täältä aina hommaa löytyisi.
”No mutta, ollaanpas sitä ahkerana! No näin ekaks voisit ainakin puhdistaa noiden juoma-astiat ja kattoo jos karsinoissa on jotain muuta siivottavaa. Sit jos tosi tylsää on niin varustehuone saattaa olla aika pommin jäljiltä, täällä oli joku koululaisryhmä käymässä...”, nainen luetteli tuskastuneen näköisenä.
”Tottakai, lähenkin heti hommiin!”, ilmoitin ja ponkaisin ylös sohvalta kuin armeijassa konsanaan. Crimis neuvoi vielä mistä löytäisin tarvitsemani kamat ja hetken päästä löysin itseni puunaamasta Hallan karsinan juomakuppia vanhalla tiskiharjalla. Sen jälkeen tarkistin karsinat, ja putsasin ne muutamat, joihin joku oli ehtinyt tarpeensa tehdä. Lopuksi menin kohti varustehuonetta. Se tosiaankin oli kuin pommin jäljiltä, suojia ja satulahuopia oli levinnyt ympäri lattiaa. Loppuun asti en sitä ehtinyt siivota, se oli kyllä melkoinen työmaa! Monet varusteista näyttivät myös likaisilta ja mietin, milloin olin viimeksi Rockyn tavarat puhdistanut… Se pitäisi kyllä hoitaa pois alta pikimmiten! Kellon käydessä lähemmäs kahdeksaa aloin tehdä lähtöä. Hain tavarani ja suuntasin autolleni. Hyvin olin aikani saanut kulumaan, ja kenties siinä samalla auttanutkin jotain. Melko onnistunut päivä maanantaiksi, sanoisin!

Tallilla on hyvä pakoilla yksinäisyyttä ja opiskeluita, been there done that.
Muuten toimivaa tekstiä, mutta vähentäisin huutomerkkien määrää - nyt niitä oli 13.

Suosikkikohta:
”Salla sä et voi sanoo sitä Hihhuliks, herran tähden!”