Mosku & Hiful

//Okei osasinkohan nyt lisätä tän hoitopäiväkirjan ihan oikein tänne.. tosiaan oon reissuun lähössä tänään niin koitan nyt saada jotain aikaseks ettei mee kaikki ens vuoden puolelle.//

Kello hiipi jo yli iltakahdeksan kun yhä istuin Hukkasuon varustehuoneessa kiillottamassa Moskun jo valmiiksi puhtaita varusteita. "Mikäpä olisi parempi tapa pakoilla kotona odottavia yo-kirjoja, jotka eivät jätä rauhaan joululomallakaan", mietin uneliaasti itsekseni. Suurin osa Moskun varusteista oli saapunut hevosten mukana, mutta ponin häntäremmi loisti yhä poissaolollaan, enkä löytänyt sitä mistään. Ajattelin ptikää mennyttä päivää, ensimmäistä automatkaa Hukkasuohon ja hevosten tutustumista uuteen paikkaan. Mosku oli seissyt rauhallisesti trailerissa heiniinsä uppoutuneena, eikä edes tuntunut noteeraavan, että olimme perillä, kun avasin takaluukun. Hieman levottomampi matkaseuralainen Rocky oli pakittanut ulos ahtaasta kopista ennen kuin ehdin kissaa sanoa, ja siinä se komeili tallipihan laidalla asianmukaisesti loimeen sekä kuljetussuojiin paketoituna. Mosku kopsutteli hitaammin perästä, kurkki paksun otsatukkansa alta suojat jalassa repsottaen. "Voi miten näyttävä sisääntulo", muistin ajatelleeni sarkastisen huvittuneesti tuolla hetkellä. Napsin ylisuuret kuljetuossuojat ponini jaloista pois, joita se verrytteli sangen tyytyväisen oloisena.

Havahduin ajatuksistani kuullessani kolahtelua seinän takaa tallin puolelta. Vilkaisin vielä kaihoisasti kelloon, vaikken oikeastaan edes tiennyt, olisinko halunnut sen kulkevan hitaammin vai nopeammin. Siirsin vastahakoisesti Moskun ponikokoiset suitset syrjään ja liu'utin itseni alas vanhan pesukoneen päältä, jonne olin leiriytynyt toimittamaan puhdistusoperaatiotani. Kai se olisi aika lähteä hiljalleen käynnistelemään pientä mustaa autoani ja kääntää sen nokka kohti kotia. Kesken harhailevien mietteideni olin törmätä Crimisiin juuri astuttuani varustehuoneen ovesta tallin puolelle.
- No hyvää iltaa, hän toivotti pirteästi kauraämpäri kainalossa. Naisen pirteys oikein korostui oman uneliaisuuteni rinnalla, ja mietin, että mitenhän tallinomistajat ylipäätään jaksavat päivästä toiseen touhuta sata lasissa. Vastasin tervehdykseen ja kysyin, että iltaruokintakos täällä on meneillään.
- Joo, just aloittelemassa tällä puolella. Oritalli on jo hoidettu, vastasi Crimis.
- Mä voin hei auttaa, jos haluat. Voin jakaa kaurat tänne uuteen talliin, tarjouduin. Olin näet saanut juuri erinomaisen pakotien koulukirjoilta ja keinon viivyttää kotiinlähtöä vielä hetkisen. Crimisille järjestely sopi hyvin, ja hän jatkoi matkaansa muihin tehtäviin, joita on luultavasti tämänkokoisella hevostilalla loputtomasti.

Niin kävin minäkin toimeen omalla tahollani. Upotin kauhan kaurojen sekaan ja siitä aiheutuva kahina sai karsinoiden asukkaat liikehtimään levottomasti. Osa kopautteli vaativasti karsinoidensa ovia, osa vain hörisi korvat pystyssä iltapalan toivossa. Tarkistin jokaisen hevosen tarvitseman kauramäärän listasta, mutta tiesin pian jo osaavani ruokintaohjeet ulkoa. Moskun kohdalle saapuessani ponin huulet alkoivat jo hamuta ilmaa ennenkuin ne edes tavoittivat kauranjyviä, jotka kaadoin sen ruoka-astiaan. Ruoka on ollut lähellä ruunan sydäntä niin kauan kuin olen tuntenut, mutta tarpeettoman ahne se ei ole. Moskun jälkeen oli Rockyn vuoro. Sillekin näytti ruoka maistuvan pitkän matkustuspäivän jälkeen.

Palautettuani ruokinta-astiat paikalleen palasin tallin Rockyn ja Moskun puoliseen päätyyn. Mosku oli jo imaissut vähäisen kauramääränsä ja siirtynyt kainosti kärkkymään Rockyn karsinan liepeille, josko sielä fysiikan lakien vastaisesti lennähtäisi Moskun puolelle muutama murunen. Mosku oli rauhallinen, eikä näyttänyt pistävän lainkaan pahakseen uutta asumisjärjestelyä. Olihan vieressä tuttu tarhakaveri, johon voi aina luottaa. Niin Mosku tuntui tekevänkin, se piti selvästi Rockya laumansa kunnioitettuna jäsenenä. Toisella puolella asustelevaa karsinanaapuria Mosku pälyili uteliaasti korvat kääntyillen, muttei ihan ollut varma, että uskaltaako tuohon heti mennä tekemään tuttavuutta. Jätin ruunapojat pöhisemään keskenään ja lähdin etsimään lattiaharjaa, jolla voisin lakaista vielä käytävän puhtaaksi. "Kertovat siellä varmaan iltasatuja toisilleen", mietin hymyillen itsekseni vilkaistessani ruunakaveruksiin tallin perällä.

Kun hommat oli hoidettu, vedin takin kiinni ja kiskoin kauluksen nenään asti lähteäkseni pimeään, pakastuvaan ulkoilmaan. Sää oli vihdoin kylmenemään päin, ja ehkä kohta saataisiin lunta. Tällöin maa ei olisi niin mahdottoman liukas, ja voitaisiin saada maastoon seuraksi muitakin ratsukoita. Kapusin pieneen autooni, joka starttasi äänekkäällä murahduksella.
- Joo, koita nyt vaan jaksaa käynnistyä, kannustin autoparkaani. Se köhisi, mutta lähti lopulta käyntiin. Aavistelin ongelmia lopputalveksi, kun jo tällainen pikkupakkanen tuotti vaikeuksia vanhalle koslalle. Lisäsin mielessäni muistilistalle, että täytyy etsiä lämmityspiuha jostain. Kyllä se varmasti on äitin ja isän varastossa, tai ehkä sittenkin auton takakontissa.. Auto oli kuitenkin jo liikkeessä, ja unohdin mietteeni pian. Käänsin autonradiota kovemmalle ja lauloin tapani mukaan sen tahdissa koko kotimatkan suunnitellen jo iltapalaa ja lämpimään sänkyyn kömpimistä.

Moi Veera!
Tervetuloa Hukkasuohon, hoitopäiväkirja on juuri oikeassa paikassa. Sain tänään lisättyä teidän esittelytkin meidän sivuille.

Kiitos paljon avusta iltaruokinnan kanssa. Olet aivan oikeassa, hommaa täällä kyllä riittää - pienetkin asiat auttavat suuresti meidän pientä työntekijäporukkaa.
Ensimmäisestä tarinastasi huokui heti lämminhenkinen tunnelma, jota haluammekin teille tarjota. Teksti oli sujuvaa ja helppolukuista. Jatka siis samaan malliin!

Kielioppinatsina annan kuitenkin rakentavaa kritiikkiä. Seuraavan lauseen muotoilisin vähän eri lailla; nyt kuulostaa siltä, että poni verryttelee suojia.
Napsin ylisuuret kuljetuossuojat ponini jaloista pois, joita se verrytteli sangen tyytyväisen oloisena.
-> Napsin ylisuuret kuljetussuojat pois ponini jaloista, joita se verrytteli sangen tyytyväisen oloisena.

Suosikkilausahdus oli ehdottomasti tämä:
"Kertovat siellä varmaan iltasatuja toisilleen", mietin hymyillen itsekseni vilkaistessani ruunakaveruksiin tallin perällä.

Mosku on todella söpö. En malta odottaa, että kuulen teistä taas.

Hyvää reissua!

// sori laatu ja kirjotusvirheet (jännä kun ne aina hyppää itelle silmään vasta sitten kun viesti on jo lähetetty:D), tää tulee puhelimella.

Mosku askelsi reippaasti yhä jäisellä tiellä, joka odotti hartaasti lumipeitettään. Ponin karvaiset kyljet kohoilivat verkalleen pohkeitani vasten - se ei ollut enää juuri lainkaan hengästynyt, sillä olimme kävelleet pitkään ravi - ja tölttipätkien jälkeen. Olimme näet poikenneet tieltä vaikeakulkuisempaan metsään, jossa varmajalkainen islantilainen kuitenkin asteli vaivattomammin kuin moni muu. Satulatta ratsastaminen tarjosi jaloilleni lämmön, mutta nyt olivat sormet alkaneet jo kylmettyä, joten ohjasin ponin kohti kotitallia. Kodiksi Hukkasuota oli helppo kutsua, sillä jopa me oman tiemme vaeltajat olimme sinne varsin nopeasti asettuneet. Olimme ahkerasti kolunneet lähimetsiä ensimmäisten päivien aikana kartoittaaksemme parhaat maastoreitit. Mosku nautti uusista ja vaihtelevista maisemista, ja reittejä tuntui löytyvän loputtomiin.

Ruunan hokkikengät pureutuivat syvälle tienpinnan jäähän, eikä sillä ollut mitään vaikeuksia saapua tallin pihaan, josta hiekoitus vasta alkoi. Jalkauduin lähellä tallia, jotta välttyisin ystäväni kohtalolta - Salla oli jo melkein heti saapumisemme jälkeen eräänä päivänä liukastunut niin, että olin tarjoutunut myöhemmin viemään tämän lääkärin tarkastettavaksi. Onneksi pahemmin ei käynyt, mutta olin itsekin ottanut tapauksesta opikseni. Kuljin lähellä Moskua taluttaessani sen sisään talliin, asetellen askeleeni huolellisesti hiekoituksesta huolimatta. Mosku tunsi jo tiensä toiseksi viimeiseen asutettuun karsinaan. Oli keskipäivä, ja talli oli lähes tyhjä, joten annoin ponin tallustaa itse karsinaansa. Siellä se kääntyi ympäri ja ojensi kaulansa suoraksi ovelle päin, jotta sain helposti otettua siltä suitset päästä. Sulkeuduin hetkeksi karsinaan harjaamaan Moskun paksua karvaa, ja poni torkkui tyytyväisenä paikoillaan, vaikka oli vapaana karsinassa. Napakan muotoiset, kompaktit kavioit eivät juuri koskaan keränneet jäisiä tilsoja itseensä, ja ne vähäisetkin lähtivät yleensä helposti. Nyt keli oli niin kuiva, ettei tilsoista ollut edes pelkoa.

Harjaillessa ja kavioita tutkiessa ruuna oli jäähtynyt ja täysin kuivunut, joten saatoin hyvillä mielin taluttaa sen ulos tarhaan. Rocky odotteli toveriaan korvat hörössä ja tuli turpa edellä tervehtimään, kun päästin Moskun tarhaan. Suljin portin perässäni ja palasin sisälle talliin asettelemaan Moskun tavarat paikoilleen. Lämmittelin kohmeisia sormiani pesemällä ponin kuolaimia lämpimässä vedessä pitkään ja hartaasti. Kuivasin ne lopulta pyyhkeeseen ja ripustin paikalleen naulakkoon, jonka yläpuolelle olin taiteillut pienen, Moskun nimellä varustetun laatan.

Autolle lähtiessäni törmäsin odotettuun näkyyn: lumihiutaleet olivat juuri alkaneet leijailla yksi kerrallaan kohti routaista maata, jota ne jäivät koristamaan. Lumisade kiihtyi hyvin nopeasti, ja odotellessani auton käynnistymistä ja lämpiämistä maa alkoi pikkuhiljaa näyttää lähes valkoiselta. Vihdoin lumi suostui jäämään iloksemme, eikä hävinnyt heti jäljettömiin koskettaessaan maanpintaa. Myhäilin mielessäni, sillä tämä tiesi vakaita ratsastuspohjia ja kauniita maisemia. Lämpötila näytti laskevan siihen tahtiin, että lumi tulisi jäämään maahan pidemmäksi aikaa. Haaveilin rekiajeluista ja hiihtoretkistä noustessani penkomaan auton takanontista auton lämmityspiuhaa, jotta se olisi seuraavana aamuna valmiina, eikä tarvitsisi ruveta etsimään kiireessä. Tänään oli selvästi monin tavoin onnekas päivä, sillä löysin kuin löysinkin roikan ja jotain muutakin: Mikäs muukaan siellä viikatun pressun alla takakontissa lymyili kuin Moskun kauan kaivattu häntäremmi.

Moi Veera!

Suorastaan sydäntä lämmittävä tarina, joka toi heti ensimmäisistä lauseista alkaen meikäläisen huulille hymyn, joka edelleen tätä kommenttia kirjoittaessa koristaa mun kasvoja. On ihana kuulla, että viihdytte Hukkasuossa näin hyvin. Maastot kieltämättä on meidän vahvuus.

Kodiksi Hukkasuota oli helppo kutsua, sillä jopa me oman tiemme vaeltajat olimme sinne varsin nopeasti asettuneet.

Todella kaunista ja harmonista kuvailua! Lumisadetta onkin täällä kaivannut varmaan jokainen.. ↓
Autolle lähtiessäni törmäsin odotettuun näkyyn: lumihiutaleet olivat juuri alkaneet leijailla yksi kerrallaan kohti routaista maata, jota ne jäivät koristamaan. Lumisade kiihtyi hyvin nopeasti, ja odotellessani auton käynnistymistä ja lämpiämistä maa alkoi pikkuhiljaa näyttää lähes valkoiselta. Vihdoin lumi suostui jäämään iloksemme, eikä hävinnyt heti jäljettömiin koskettaessaan maanpintaa. Myhäilin mielessäni, sillä tämä tiesi vakaita ratsastuspohjia ja kauniita maisemia.

Loistavaa työtä, jatka samaan malliin!

Ps. Viestiä voi muokata, jos siellä huomaa virheitä. Oikeassa yläkulmassa on nappi edit. Itsellä ei kyllä edes pistänyt silmään - ehkä ehdit jo korjata tai sitten oon itse vielä liian unenpöpperössä..

Saavuin riimu olalla Moskun ja Rockyn tarhalle, ja livahdin aidan ali sisään. Ruunat matelivat minua vastaan puoliksi uteliaina, mutta samalla hiukan vastahakoisina. Poikien mielestä oli vähän outoa, että niiden omistajat tulivat näin lomalla ollessaan keskellä kirkasta päivää häiritsemään niiden siestaa milloin minkäkin villityksien merkeissä. Perässäni astelikin Salla, joka avasi portin ja kutsui Rockya luokseen. Ruuna höristi korviaan äänen suuntaan ja pidensi askeltaan kohti porttia. Laikukas karvapallo seurasi tiiviisti sen vanavedessä, ja ujutin lennossa riimun sen päähän portinraossa. Vasta nyt huomasin, että poikien tarhanperältä meitä katseli ystävällisin silmin hauskannäköinen, pilkukas otus.
- Mikäs se tuo on? kysyin minä seisahtuen Moskun eteen, jolloin poniruuna oli törmätä minuun äkkijarrutuksen johdosta.
- Se on hevonen, ilmoitti Salla.
- Vai niin, naurahdin korjaten pipoani pois silmiltä nähdäkseni vaitonaisena meitä ihmettelevän uuden tuttavuuden paremmin.
- Kenen hevonen? Yön aikanako se siihen tupsahti? vaadin lisää informaatiota ystävältäni, jolla sitä selvästikin oli – ei hän muuten olisi noin neutraalisti mysteerieläimeen suhtautunut.
- Eilen illalla, Salla myhäili. Vilkaisin vielä kerran kaunista tammaa, kunnes jatkoimme jutellen matkaa talliin. Halusin tietenkin kuulla kaiken uudesta tarhaseuralaisestamme, joka näytti pilkkuineen varsin metkalta. Sain selville, että poni oli nimeltään Ralli ja tulisi majoittumaan tallissa Rockyn naapurikarsinaan.

Lunta ei ollut vielä paljoa, mutta suunta sen suhteen oli oikea. Pakkanen oli yhä kiristymään päin, vaikkei vielä edes kymmeneen asteeseen onnistunutkaan kipuamaan. Päätimme suunnata tänään maneesiin, jossa olin itse käynyt vain kerran aikaisemmin Moskun ja parin muun ratsukon kanssa. Emilja oli jo saapunut tallille aiemmin, ja oli lupautunut mukaamme Snorrella.

Laitellessamme ratsujamme kuntoon tallissa sai Salla tapansa mukaan kuningasidean: tänään hypätään esteitä. Lämmin tulvahdus täytti hetkeksi vatsani. Viime kerrasta onkin aikaa. Se oli edellisellä tallilla syksyllä, kun kentällä saattoi vielä turvallisesti hyppyyttää poneja tarvitsematta pelätä pohjan kovuutta tai liukkautta. Vaikka kyllä Mosku varmasti haastavammastakin pohjasta suoriutuisi, mutten ollut raaskinut kokeilla asian laitaa saati saanut ketään hyppyseuraksi enää talvella. Nyt kuitenkin maneesi tarjosi erinomaiset puitteet touhuun, joten suostuin tuumaan. Salla kun tapansa mukaan on etevä tutustumaan ihmisiin, sai hän uuden tuttavuutemme Kevinin meille mukaan puomeja nostelemaan. Ei aikaakaan, kun hevoset olivat valmiita lähtöön ja talutimme ne ulos kohti maneesia. Snorre liittyi ratsujonon jatkoksi Emiljan taluttamana.

Maneesin ovi aukesi pienen nykimisen jälkeen; jää ja huurre olivat tunkeutuneet parhaansa mukaan joka koloon. Sisällä oli kuitenkin lämmintä ja kuivaa. Mosku pälyili ympärilleen korvat pystyssä ja puuskahteli hiukan ihmeissään, vaikka oli paikan jo nähnyt. Enimmäkseen ulkotiloihin tottunut poni suhtautui moisiin ratsastushalleihin niin kuin ne olisivat jonkin sortin ufoja, mutta rauhoittui kyllä pian saadessaan puuhaa, johon keskittyä.

Nousimme ratsaille ja säädimme jalustimet pari reikää lyhyemmäksi. Kevin auttoi jokaista varmistamaan, että satulavyöt olivat tarpeeksi tiukalla. Moskulla oli suojatkin pitkästä aikaa etujaloissaan, ja minusta tuntui, että se vähän jo aavisti, mikä on tänään jumpan juoni. Aikaisempi vastahakoisuus oli tiessään, joten oli helppoa ratsastaa ponia enemmän eteen kuin alas alkuverryttelyn aikana. Herättelin ruunan jalkoja ja korvia temmonvaihteluilla ja siirtymisillä, kokosin vuoroin kaikissa perusaskellajeissa, ajoin eteen ja kokosin taas. Kevin rakenteli pystyestettä samalla, mikä tuntui saavan kaikki kolme ratsua kiihdyttämään vauhtia. Mosku innostui välillä tölttäilemään.
- Emmä tota pyytänyt, naurahdin ponille, mutta samalla minulla oli täysi työ saada se rauhoittumaan.
- Nää tuntuu siltä kuin olisi yhtäkkiä taas kevät, hihkaisi Salla viitaten hevosten innostukseen.

Esteet olivat aluksi matalia. Rocky näytti mallia askeltamalla kevyesti sen mittapuulla pikkuruisen pystyesteen yli. Ei tarvinnut puoliverisen paljoa jalkojaan edes nostaa. Seuraavaksi oli vuorossa Snorren tyylinäyte, jota tahditti suloisen ponimainen ilopukki hypyn päätteeksi. Emilja napotti tiiviisti satulassa loikasta huolimatta – poniratsastajat saavat tottua arvaamattomiin liikkeisiin.
Tuli meidän vuoro. Mosku laukkasi terävästi kohti estettä, kohdisti korvat siihen ja kapsautti näppärästi yli ennen kuin ehdin edes tajuta. Se innostui hiukan kiihdyttämään esteen jälkeen, mutta totteli kyllä käsijarrua lopulta. Ensimmäinen este hävisi taakse niin nopeasti, että suunnaton tarve saada lisää täytti sekä minut että ratsuni yhtä aikaa. Jännityksenpoikanen oli tiessään – nyt mennään!

Hyppäsimme pari kertaa, kunnes Kevin nosti puomeja korkeammalle. Se oli edelleen Rockylle lastenleikkiä. Pian este oli 70-senttinen, mikä tarkoitti sitä, että Snorre putosi pelistä pois. Se olikin jo ponimaisella innokkuudellaan saanut itsensä hikeen, ja Emiljakin tuntui helpottuneelta saadessaan siirtyä loppuraveihin. Olihan siinä varmasti täysi piteleminen, kun innokas poni pääsi pitkästä aikaa pomppimaan ihan luvan kanssa.

Moskullekin tämä korkeus edellytti jo kunnon hyppyä. Se laukkasi kohti estettä, ja annoin kevyesti pohjetta:
- Mee vaan, kuiskasin. Ruuna kiihdytti, ymmärsi tehtävänsä. Este läheni, eikä mikään voisi enää meitä pysäyttää. Yhtä aikaa lähdimme hyppyyn ja samassa tahdissa palasimme maahan. Jälleen oli onnistunut hyppy takanapäin.

Muutaman hypyn jälkeen totesimme molemmat hikisinä urhean ratsuni kanssa, että nyt alkaa tältä päivältä riittää. Siirryimme loppuraveihin, ja Mosku sai hölkätä maitohapot pois lihaksistaan. Kevin nosti esteen korkeutta jälleen, ja katselimme ihaillen Rockyn tyylinäytteitä, kun se tanner tömisten laukkasi esteelle ja leiskahti yli vaivattomasti. Eläin oli elementissään.

Myöhemmin tallissa pyyhimme iloisesti jutellen kosteilla pesusienillä hikeä uupuneiden, mutta tyytyväisten hevostemme karvapeitteeltä. Snorre oli kiinnitetty uuden tallin käytävään poikkeuksellisesti puunauksen ajaksi, jotta voisimme kaikki kolme puida tarkkaan päivän jokaisen hypyn läpi.
- Tää oli kyllä tervetullutta hikitreeniä varmaan joka hepalle, sanoin tyytyväisenä.
- Joo ja ratsastajille myös, naurahti Emilja haroen hiestä märkiä hiuksiaan pois kasvoilta, joihin kiehkurat itsepintaisesti tarttuivat jatkuvasti.
- Älä muuta sano, puuskahti Salla onnellisena. Raukea olo täytti joka solun, kun vauhdin tuoma adrenaliini pikkuhiljaa hävisi verestä ja keho rentoutui. Kun ratsut oli hoidettu ja viety ulos, menimme taukohuoneeseen, jossa Kevin oi parhaillaan napsauttamassa kahvinkeitintä päälle. Lösähdimme kukin tahoillemme suorimaan väsyneitä ruhojamme, ja pian kahvin tumma, lämmin tuoksu täytti huoneen. Saimme käsiimme kuumat mukilliset ihmejuomaa, joka auttoi jaksamaan jos jonkinlaisia suorituksia. Ei aikaakaan, kun olimme jälleen pirteitä ja valmiina mihin tahansa eteen tupsahtavaan haasteeseen.

Kun kahvit oli juotu ja loputkin kuulumiset kaiveltu pohjamutia myöten, lähdimme hiljalleen hivuttautumaan kohti parkkipaikkaa. Tarhoissa oli rauhallista. Hämärä ei edes vaivautunut hiipimään, se lähinnä hyppäsi mahalleen kaiken päälle. Tunnit olivat vierineet hujauksessa, ja oli aika palata kotiin. Pälyilin syvänsinisen hämäryyden läpi Moskua, joka venytteli väsyneitä lihaksiaan ja teki tilaa tummaan loimeen puetulle Rockylle heinäkasalla. Hevosten raukea tyytyväisyys sai minutkin muistamaan, että kotona odotti lämmin ruoka ja takkatuli – vanhempien luona asumisen edut, joista sain vielä hetken aikaa nauttia. Huikkasimme moikat tyttöjen kanssa toisillemme ja kapusimme autoihimme. Pieni uskollinen Puntoni pärähti käyntiin tokalla yrityksellä, ja ajoimme kolmen auton jonona pois tallin pihasta. Pian sen jälkeen erkanimme tieltä kukin omalle tahollemme kohti koteja, joissa jokaista odotti joku: kenellä koira, kenellä vanhemmat, jollain ehkä poikaystävä tai ainakin rakas teekuppi ja villasukat.

Terve taas, onnistuuko rajata tästä Moskulle uus pääkuva joka on tuolla Hukkasuon hevoset -sivulla, että lykkäis siihen vanhan tilalle siis ? Nyt näkyis naamakin eikä pelkkä otsatukka:D Otos löytyy myös Moskun omalta sivulta sieltä luonnekuvauksen alapuolelta. (Se on vähän tommonen töherrys mut ei pidä kattoo liian läheltä:DD)

Hei,
Ei siinä vanhassa mitään vikaa ollut, se oli musta tosi söpö! Mutta vaihdoin tähän uuteen

Onnittelut muuten ekasta tähdestä. Tähdet kerääntyy viestimäärän mukaan.

Mahassa möyrysi perinteisten perhosten sijaan kokonainen eläintarha, kun uudenkarhea hevosenkuljetusvaunu saapui pihaan hintavan näköisen citymaasturin vetämänä. Autosta astui ulos kookas, tummahiuksinen mies. Tämä oli moitteettomasti pukeutunut astuessaan tallin lumiselle pihalle, ja mielessäni käväisi, mahtoiko miehen varpaita paleltaa. Pakkasta oli lähes kaksikymmentä astetta, mutta se oli onneksi lauhtumassa iltaa kohden. Silmiä kirveli pienikin tuulenvire näin kylmällä kelillä.

Ennen kuin ehdin lähestyä tulijaa, oli vielä äsken vierelläni seissyt äitini jo ehtinyt tätä kättelemään iloisesti jutellen. Pysyttelin kainosti taka-alalla ja yritin vaivihkaa pälyillä traileriin nähdäkseni edes vilauksen sen sisällä olevista matkustajista. Kopin pieneen etuikkunaan ilmestyivätkin pienen tiirailun jälkeen sirot, valkoiset korvat. Ne kääntyilivät levottomasti joka suuntaan taukoamatta, yrittivät paikantaa kuuluvien äänten suuntaa ja lähdettä. Mies, jonka nimeä en vieläkään muistanut, lähti hyväntuulisen oloisena kiiruhtamaan kohti trailerin takaosaa, ja sanoi nyt kuuluvalla äänellä:
- Eiköhän oteta tamma ulos, niin pääsen jatkamaan matkaa. Niine sanoineen hän avasi takaluukun yläpuolella olevan kuomun, jonka takaa paljastui kaksi hevosen takamusta. Toinen valkea, toinen tummanruskea. Mies oli ohikulkumatkalla kilpailuihin vanhemmalla hevosellaan, ja ilmoitti voivansa jättää uuden hevoseni samalla reissulla jo etukäteen Hukkasuohon, paljon sovittua ajankohtaa aikaisemmin. Vielä hetki sitten hevosenhankinta oli ollut tasolla "katsotaan nyt", mutta nyt tilanne seisoi kopissa muutaman metrin päässä minusta.

Paria hengenvetoa myöhemmin vieressäni seisoi kimo arabialaistamma tiukasti mustaan toppaloimeen ja kuljetussuojiin paketoituna. Toppiksen alta pilkotti vielä fleeceloimikin. Eläin seisoi pää pystyssä ryhdikkäänä tarkkaillen ympäristöään niin valppaasti, että uskoin sen singahtavan mielivaltaiseen ilmansuuntaan millä tahansa hetkellä. Näin ei kuitenkaan käynyt. Hätäisesti käteeni lykätty riimunnaru pysyi löysänä, kun lähdin tamma perässäni kävelemään kohti tallirakennusta. Tarjouduin auttamaan varusteiden sisään siirtämisessä, mutta minut vain sysättiin lempeästi syrjään ja kehotettiin tutustumaan uuteen hevoseeni. Tämä kilpahevosia kasvattava mies oli äitini vanha tuttu, ja he näyttivätkin tulevan toimeen oikein hyvin.

Kurkin ohimennen Hifulin mukana saapuneita varusteita, jotka virtasivat tomeralla tahdilla kohti satulahuonetta äidin ja kasvattajan kantamina. Tavarat olivat niin uuden ja kiiltävä näköisiä, etten uskonut Moskun varusteiden olleen edes uutena tuollaisia. Ja koko kuorma jätettiin tänne pilkkahintaan - mies halusi vain eroon tammastaan, joka oli seissyt kuulemma tiellä tallissa, jossa kilpa - ja siitoshevosia virtasi jatkuvasti ulos ja sisään. Vein eläimen sille varattuun karsinaan Jackalin ja Riemun loossien väliin miettien samalla, miten onnistuisin ikinä säilyttämään tuon varusteröykkiön tallessa jokaista harjaa ja kaviokoukkua myöten.

Muut hevoset olivat vielä ulkona tarhailemassa, joten tallissa oli rauhallista. Pieni tamma sai eteensä kasan heinää, ja aloin käärimään otusta ulos toppavarustuksestaan. Ensimmäisenä saivat lähteä kuljetussuojat, joiden alta paljastuivat uskomattoman sirot, mutta vahvat ja kovakavioiset jalat. Kokonaiset neljä kappaletta. Ihmettelin noita hetken, kunnes sain silmäni irti niistä ja siirryin loimien kimppuun. Tamman korvat kääntyilivät yhä tiuhalla frekvenssillä, ja se pälyili minua hieman epäluuloisena.
- Oot yhden ihmisen hevonen, vai? kysäisin. Ei vastausta. Eläin laski päänsä heinäkasaan. Otin alemmankin loimen pois ja ripustin sen karsinan ovessa olevaan tankoon. Toppaloimen vein kauemmas niille varattuun telineeseen. Loimikerrosten alta paljaaksi olivat jääneet hoikat, valkoiset kyljet. Tarkemmalla tarkastelulla havaitsin, että karvapeite oli luultavasti puunattu hyvin huolellisesti juuri ennen matkaan lähtöä. Siitä kertoivat napakan harjauksen synnyttämät pienet raidat, jotka olivat painuneet sileään, puhtaaseen karvaan. Vedin kättäni varovasti pitkin kylkeä, kuin peläten eläimen menevän rikki kosketuksesta. Ohuet raidat katosivat käteni alla, kun karvat painuivat vasten hevosen ohutta ihoa.


- Onkstää enkkuloimi?! kuului karsinan suunnalta, kun palasin takaisin satulahuoneeseen suunnatulta tutkimusretkeltä. Minun ei tarvinnut edes askeltaa nurkan ympäri näkemään puhujaa, sillä tiesin kenelle sanat kuuluivat. Sallakin oli kuullut askeleeni ja aloittanut tuttuun tapaansa keskustelun jo ennen kuin ehdin edes näköyhteyden päähän.
- Näyttäis olevan, vastasin hieman hämilläni. Löysin käteni silittämästä Hifulin ovelle taiteltua raidallista loimea.
- Ei se varmaan aito voi olla, jatkoin, vaikka ajatukseni olivat jo ihan muualla. Mietin samanaikaisesti huolestuneena ja jännittyneellä innolla, millaista elämä tulisi olemaan kahden hevosen kanssa. Millaisen tapauksen oikeastaan olin edes lupautunut vastuulleni ottamaan, se selviäisi vain tutustumalla. Täysiveristen herkkyydestä ja jopa arvaamattomuudesta minua oli toki varoiteltu, mutta päätin suhtautua uuteen tammaani yksilönä, enkä rotunsa edustajana. Ilman koeratsastusta on ehkä vähän vastuutonta ottaa nuorta eläintä, mutta siinä se nyt seisoi.
- Taas uusi hevonen täällä. Kenenköhän tuo on? Aika hieno, höpötti Salla.
- Ai tuo? Se on mun, pääsi suustani hiukan ujoon sävyyn. Vastaus muuttui loppua kohden nihkeäksi, en ollut varautunut. En ollut parhaalle ystävällenikään ehtinyt asiasta tiedottaa, mistä nyt soimasin itseäni pääni sisällä ankaraan sävyyn. Salla ei tietenkään ollut uskoa korviaan, ja olin hänelle selityksen velkaa. Hiful kuunteli keskusteluamme ja laitoin merkille karsinan edustalla vietetyn keskustelutuokion aikana, että kimolla oli tapana napata aina pari heinänkortta ja pureksia ne perusteellisesti samalla, kun se tarkkaili ympäristöään. Sama rituaali toistui monta kertaa: pieni heinätuppo suuhun ja sitten pää äkkiä ylös kasasta. Keskustelusta vapaa aivosolujen joukko jossain pääni syövereissä totesi, että tuo tapa saattoi johtua uuden paikan tuomasta jännityksestä.
- Kyllä sä vielä tänne kotiudut, lupasin tammalleni hiukan myöhemmin lähes kuiskaavan hiljaisella äänellä, kun jäin sen kanssa kahden. Silloin sen levottomat korvat pysähtyivät ensimmäistä kertaa ja kohdistuivat minuun - mutta vain hetkeksi.

Myöhemmin, kun maltoin jättää Hifulin rauhoittumaan uuteen kämppäänsä, oli Mosku varustettuna keskellä käytävää molemmilta puolilta tallin seiniin kiinnitettynä. Se seisoi korvat tanassa valmiina lähtöön odottaen, että työnnän kypärän syvälle päähäni. Irrotin ponin kaulalta riimun, ja niin se oli vapaa seuraamaan perässäni ulos. Suuntasimme kentälle, koska maneesissa oli tähän aikaan illasta sesonki parhaimmillaan. "Ei sinne varmaan kannata nyt mennä isompien jalkoihin kun on niin täyttä", ajattelin. Tarvitsin hiukan rauhaa ja aikaa ripustaa aivot narikkaan.

Mosku oli miellyttävä ratsastaa. Alkukäyntien jälkeen teimme kiemuroita, kaaria, ympyröitä ja väistöjä. Poni notkistui allani ilahduttavasti, ja nostin hetken kuluttua ravin. Ruuna hölkkäsi iloisesti lumisen kentän uraa ympäri. Annoin sen venyttää aluksi askeltaan, mutta sitten kokosin ravia hiukan ja ohjasin uskollisen ratsuni koko kentän kokoiselle kahdeksikolle. Työstin harjoitusravia, kunnes olin tyytyväinen. Poni taipui nyt kauniisti ja keskittyi hyvin. Vaihtelevat maisemat ja tehtävät olivat tehneet sille selvästi hyvää. Otimme vielä laukassa temmonvaihteluita. Mosku venytti askelta niin innoissaan pitkillä sivuilla, että jouduin usein kääntämään sen pääty-ympyrälle saadakseni sen kokoon lyhyiden sivujen aikana. Pakkasesta huolimatta olimme molemmat lämpimiä siirtyessämme loppuverryttelyyn. Jos Mosku olisi ihminen, silläkin olisi varmasti ollut punaiset posket ja kiitollinen hymy kasvoillaan.

Hei Veera!
Mun oli pakko tulla kommentoimaan tämä tarina, koska Hiful, ah. Mulla oli itsellä IRL just tuollainen vitivalkoinen arabitamma, jota sain pitää kuin omaani: Tabarka ♥ Se ja sen ruunakaveri sai mut toteamaan, että arabit on upean ulkonäkönsä lisäksi muutenkin aivan mielettömän hienoja hevosia. Vaikka ne on herkkiä ja kuumia, niin luottamuksen synnyttyä ne on viimeiseen asti uskollisia. : )

No mutta niin. Sulla on todella kiva tyyli kirjoittaa! Ei oikeastaan mitään korjattavaa. Sujuvaa ja mielenkiinnon herättävää kerrontaa, joka pitää otteessaan.

Ihana lopetus, nämä selkästi onnistuu sulla aina. : D
Jos Mosku olisi ihminen, silläkin olisi varmasti ollut punaiset posket ja kiitollinen hymy kasvoillaan.

Ps. Jos tarvitset apua Hifulin kanssa, niin nykäise mua hihasta. Tammat ja etenkin täysiveriset on mun juttu, ja ratsutusta oon täällä tehnyt milloin kenellekin. Enkä tarkoita tällä sitä, etten uskoisi sun taitojen riittävän. Ihan vaan jos jossain vaiheessa tulee aika tai muuten rajat vastaan nuoren hevosen eteenpäinviemisen kanssa - sulla kun on Moskukin. Hienoa kuitenkin huomata, että jaksat keskittyä vanhaan poniisi silloinkin, kun juuri olet saanut uuden. Ihan hyvä antaa toiselle aikaa tottua uuteen ympäristöön.

En malta odottaa, että kuulen teistä taas!

Huikeeta, kiitos paljon! Näiden kauraturpien kanssa saa ilman muuta autella niin paljon kun haluaa, kun ne tosiaan välillä joutuvat taistelemaan mun ajasta opiskelun, harrastusten ja muiden hommien kanssa. Eli toki saat mun puolesta puuhailla Hifulin kanssa ihan vapaasti!(:

Istuin silmä kovana maneesin katsomossa. Vain yksi ratsukko työskenteli tähän aikaan aamusta hiljaisessa ratsastushallissa, jonka ainoat äänet - hevosen kevyt askellus ja satunnainen korskahtelu - tuntuivat aamuisen hiljaisuuden keskellä korviahuumaavilta. Jokainen henkäys tuntui kuuluvan tavallista äänekkäämmin.

Kimon tamman askellus oli säännöllistä, se ravasi kauniisti, ajoittain kaula kaarella, häntä toisinaan leiskahdellen. Kun ratsukko meni ohitseni, kuulin hevosen hengityksen, mutta ääni vaimeni jälleen eläimen etääntyessä. Olin jättänyt edellisenä päivänä tulematta tallille ja pysytellyt turvallisesti sisätiloissa perjantai 13. päivän kunniaksi, mutta nyt oli vihdoin saatava Hiful liikkeelle. Toisaalta olin pakahtua tietäessäni, että tuo upeasti liikkuva eläin oli minun ikiomani, mutta kuitenkin päässäni surisi pieni harmistunut epäilys, etten milloinkaan tulisi itse saamaan hevostani kulkemaan samalla tavoin kuin Kei, joka nyt istui kimon hevosen tummanruskeassa satulassa niin tottuneesti kuin vain kokenut ratsuttaja voi. Hän oli työstänyt Hifulia jo hyvän tovin, ja vihdoin se alkoi rentoutua; ei enää teiskunut ja painanut vasten pohjetta joka käänteessä, vaan alkoi näyttää jopa tyytyväiseltä.
- Ei tää helppoa ole, myönsi Kei hidastaessaan tamman käyntiin ja antaen sille hiukan ohjaa.
- Sun vuoro, hän jatkoi.
- Ai mun? sanoi suuni, vaikken mielestäni ollut antanut sille lupaa. Omahan oli hevoseni, ja pakko sen selkään oli ennen pitkää kavuta. Varmasti vaikeampi kuin Mosku, mutta on sitä hankalien otuksien kyydissä ennenkin roikuttu. Ryhdyin siis päättäväisesti noudattamaan Kein kehotusta. Hän piti tamman ohjista kiinni, kun lyhensin jalustimet tynkäsäärilleni sopiviksi ja kampesin itseni kyytiin. Aavistuksen verran korkeampi kuin Mosku, hiukan laihempi. Vähemmän karvainen, ja ehdottomasti vähemmän vakaa. Tamma liikehti allani levottomasti, olihan se oitis havainnut jännittyneen olotilani.
- Rauhassa vaan, sanoi Kei, ja päästi tanssahtelevan tamman ohjista irti. Olin omillani. Keräsin ohjia varovasti. Annoin tamman jatkaa kulkuaan uralle, jonne se oli jo itse päättänytkin lähteä heti Kein laskettua otteensa. Käynti oli reipasta, pääkin oli noussut taas pystyyn. Ja pystympään se nousi sitä mukaa kun keräsin ohjia. Tätä siis tarkoitti se, kun hevonen häviää tuntumalta. "Mitä mä teen?", kysyivät aivoni epätoivoisesti. Taistelin itseni kanssa, etten olisi ulvaissut tätä ajatusta ääneen Keille, joka seisoi kädet puuskassa hymyillen ja tarkkaillen ratsuani.

Annoin Hifulin kävellä, kunnes totuimme toistemme liikkeisiin. Satulan alla oleva valkea selkä ei ollut enää äärimmilleen jännittynyt, ja pää laskeutui vähän kerrallaan kohti neutraalimpaa tasoa. Kehotin hennosti tammaa kulkemaan eteen, jotta se ei päättäisi suunnata ylöspäin. Hevonen kiihdytti tahtiaan oitis, mutta teki sen hillitysti - ei singahtamalla, vaan vastaamalla hellään apuun samanvahvuisella reaktiolla.
- Se kuuntelee sua, huomautti Kei. Ja toden totta, suipot korvat olivat nyt kääntyneinä taaksepäin kohti minua. Oli hyvä hetki alkaa pyytää tammalta enemmän - saada se keskittymään johonkin tehtävään, jotta se unohtaisi, että sen selässä olin minä eikä Kei. Niinpä hellästi ohjalla suupieltä kutitellen ja toisella tukien, pohkeilla kohteliaasti suuntaa näyttäen, ehdotin tammalleni, että jos käännyttäisiin tästä voltille. Tamma taipui ympyrällä, tunsi ilmeisesti olonsa jälleen ainakin melkein mukavaksi, vaikka sen häntä tekikin hermostuneita huiskahduksia puolelta toiselle.

Hetken kuluttua olimme molemmat lämmenneet ja sen myötä ikäänkuin sulaneet hiukan toisiimme kiinni, ravaten rennosti uraa pitkin. Kei seisoi keskellä maneesia, tarkkaillen jokaista askelta tutkivasti. Miehen päässä valmistui varmasti tarkka analyysi suorituksestamme. Hiful toisinaan jäkitti nurkissa ja hivutti katsettaan kohti maneesin seinää sen sijaan että olisi asettunut sisään päin kuten pyysin, mutta muuten meno oli paljon kivuttomampaa kuin olin pelännyt. Kei oli tehnyt erinomaisen pohjatyön lämmittäen tamman niin, että se oli nyt helpommin työstettävissä kuin kylmiltään - vähän niinkuin savi tai muovailuvaha.
- Noniin, otetaas nyt kaikki askellajit läpi kun ollaan tässä, niin on sitten hoidettu koeratsastus tavallaan pois alta, kailotti Kei. En vastannut mitään, mutta toinen tiesi sanojensa tulleen perille kasvoilleni palanneesta päättäväisestä ilmeestä. Tunnustelin ratsua.
- Ootko valmis? kysyin tammalta. Vieläkään en saanut vastausta, mutta ehkä vielä oppisin löytämään ja tulkitsemaan niitä.
- Tuu tähän ympyrälle, Kei viittoi keskellä maneesia, joka tuntui äkkiä suurelta kuin autiomaa. Ohjasin Hifulin keskiympyrälle, jonka keskellä Kei seisoi. Koska minulla ei ennenkään ollut ollut tapana luoda mistään sen suurempaa ohjelmanumeroa, tein lyhyen puolipidätteen ja annoin laukkapohkeen. Seurasi terävä pukkiloikka, ja seuraavaksi tajusin meidän hiukan eksyneen reitiltä. Palasin ympyrälle vailla minkäänlaista ilmettä, istuen tiiviisti satulassa pienestä sivuloikasta huolimatta.
- Ei haittaa, uusiks vaan, kannusti Kei. Annoin laukannostoavut jälleen, pitäen nyt huolellisemmin tamman pään ympyrän sisustaa kohti käännettynä. Hiful nosti laukan, se osasi jo odottaa tätä pyyntöä.
- Hyyyvä, hidasta vähän, neuvoi Kei rauhallisesti. Niin uskottavan rauhallisesti, että se melkein tarttui minuunkin. Kokeilin varovasti asteittain, kuinka paljon pidätettä vaadittiin laukan hidastamiseen sopivaksi ympyrälle. Tamman korvat napsahtivat taaksepäin, kohdistuivat ratsastajaan eli minuun. Se kuunteli jälleen. Aloin toimeliaasti asettaa sitä taas sisään päin, korjasin tietä ja asentoa jatkuvasti. Toisinaan kysyin tammalta sisäohjaa löysäämällä, josko sitä huvittaisi hiukan rentoutua, eikä aikaakaan kun eläimestä oli hahmotettavissa jo pyöreämpi muoto. Toisinaan rento pyöreys katosi kiristäen hevosen lihaksia, mutta sitten se taas palasi. Pidin ohjia kevyesti kuin avainnippua, uskaltamatta tehdä isoja liikkeitä. Hyvässä vaiheessa vaihdoimme suuntaa ravin kautta.
- Nojaa taakse, muistutti Kei. Noudatin ohjetta nostaessani laukan, ja osasinkin jo varautua loikkaan, jonka tamma tälläkin kertaa suoritti. Varmasti sen omasta mielestä atleettinen suoritus, mutta palautin otuksen ruotuun eli keskiympyrälle.
- Nyt näyttää hyvältä, sanoi Kei tyytyväisenä, - Uutta nostoa kehiin vaan!

Myöhemmin tallissa Hiful seisoi tylsistyneenä karsinassaan jyrsien riimunnarua, jolla se oli kiinnitetty kalteriin. Harjasin uutterasti hieroen sitä niin kauan, että se oli täysin kuiva.
- Joko sä ratsastit sillä? kysyi Snorren hoitaja Emilja hidastaen askeliaan Hifulin karsinan kohdalla. Hän oli ilmeisesti ohikulkumatkalla harjalaatikko kainalossaan.
- Joo. Aika jännää. Työntäyteistä, kuvailin kokemusta.
- Vitsi, tsemppiä. Se on hieno, Emilja sanoi ja loi ihailevan katseen siroon valkoiseen.
- Kiitos, vastasin aidon, lämpimän hymyn kera.
- Kyllä meistä vielä jotain tulee, vakuutin Hifulille. Uskoin sen olevan vaivan arvoinen. Vaatihan timanttikin aluksi vähän hiomista, ja maailman kovimpana aineena siihen pystyy vain toinen timantti. Hymähdin ajatuksenjuoksulleni ja levitin toppaloimen Hifulin selkään. Kiinnitin remmit huolellisesti ennen kuin irrotin riimunnarun seinästä ja lähdin kohti tarhoja hevonen kannoillani. Tallin ulkopuolella se valpastui, ryhti nosti eläimen kokoa melkein puoli metriä. Tai siltä se ainakin tuntui. Pyhis ja Epi alkoivat oitis kirmailla tarhassa, jonne ne tiesivät uuden kaverinsa saapuvan. Ne hörisivät Hifulille jutustelevaan sävyyn. Tämä pysähtyi korvat hörössä hämmentynein ilmein. Epi hirnahti ja nyökäytti isoa päätään, johon Hiful vastasi hörähdyksellä.
- Ne on sun kavereita, kerroin Hifulille. Mutta kyllä se sen taisi tietää, sillä kolmikko säntäsi perät lennellen portilta pois päin kun olin päästänyt Hifulin joukon jatkoksi. Viereisessä tarhassa Rocky, Ralli ja Mosku ryhtyivät keskenään leikkisästi nahistelemaan tammojen ilakoinnista inspiroituneina. Tulevaisuus ei enää kummitellut mielessäni niin huolestuttavana kuin aiemmin, ja mielessäni pyöri yksi jos toinenkin suunnitelma, kun lähdin maanittelemaan Moskua tarhasta kohti perusteellista puunaustuokiota.

Olin jo toista kertaa käymässä läpi harjalla islantilaisen paksua talviturkkia, kun Salla saapui tallille. Hänelle vielä tähän aikaan oli aamu, vaikka itse olin ollut hereillä jo tuntikausia.
- Huomenta mussukka, tervehti Salla poniani rapsutellen sen pehmeää turpaa. Välillämme seurasi aamun tapahtumia koskeva yksityiskohtainen keskustelu, jonka aikana Salla ryhtyi omatoimisesti auttamaan minua Moskun harjaamisessa. Myhäilin juuri hiljaa mielessäni, että onpa mukavaa huomata miten hyvin paras ystäväni ja poniruunani viihtyvät toistensa seurassa, kun takaani kuului yllättynyt vinkaisu.
- Ai! Se puri mua pakaraan, Salla uikutti pidellen takamuksensa vasenta puolta kädellään. Naisenalulla oli edelleen kaviokoukku kädessään, ja hän oli mitä ilmeisimmin ollut puhdistamassa Moskun etukaviota täysin pahaa-aavistamatta sillä välin kun karstasin ruskeavalkoisia karvatuppoja irti ponin harjoista. Moskulla oli selvästi henkinen sädekehä pään päällä, kun se katsoi minua sinisillä silmillään viattomasti kuin lapsi. En voinut muuta kuin revetä nauruun.
- Se tykkää maistella asioita, sain lopulta sanottua.
- Ei se pahaa tarkoittanut, se on vaan utelias ja halus leikkiä, selitin. Salla hyväksyi selityksen ja teki sovinnon ponin kanssa.
- Varota edes ens kerralla, hän vannotti, mutta nauroi jo itsekin. Huuleni nykivät naurua pidätellen vielä monta päivää tapahtuneen jälkeen joka kerta, kun kuva tilanteesta muistui mieleeni. Vaikka toisaalta kaverin jatkuva kommellusten ketju aiheutti myös vähän sääliä mielessäni - hänellä kun taisi perjantai 13. päivän teema ulottua välillä muihinkin päiviin.

Oli niin kylmä tänään et piti kesää ootellessa väsätä Hiful laitumelle. Line on vapaa DA:sta ja tausta Linepajasta (kuippana.net/linet) jos joku on tekijänoikeuksien perään.



Ja sit sopivasti päästäänki syksyyn joka on Moskun lemppariaikaa:



Tässä samat copyt kun ylemmässä, eli en oikeestaan tehny muuta ku värittelin ja askartelin molemmat kuvat tekijänoikeuksineen löytyy kans ponien sivuilta mutta päätin nyt iskee ne tännekki ettei ois niin väritön ja tekstintäyteinen tää päiväkirja:D

// itse asiassa joo, valmennuksista vois olla apua Hifulin kanssa. Vois ottaa vaikka muitakin ratsukoita mukaan.

Meno oli kulmikasta, mutta pakotin itseni olemaan se timantti, jolla tilanne hiotaan puhtaaksi. Hiful kangersi aluksi vastaan joka käänteessä, mutta päätin olla turhautumatta. Ratsastettuani sillä hyvän matkaa yli puoli tuntia käynnissä taivutellen ja pohjetta väistättäen tunsin kuitenkin vihdoin, etten ollutkaan enää aivan omillani - meistä oli tulossa tiimi. Teimme ajoittain yhteistyötä sen sijaan, että olisimme jatkuvasti vetäneet köyttä vastakkaisiin suuntiin. Edistys oli hidasta, ja sisälsi paljon taantumia, mutta suunta oli vakaasti ylöspäin. Hifulin taidot olivat alkaneet selvitä minulle pikkuhiljaa, ja ymmärsin, että minä olin meistä se, jonka täytyy ottaa ohjat käsiinsä ja petrata. Aina voi parantaa. Olin uupunut jo nyt pelkästä keskittymisestä, mutta silti tolkuttoman innoissani tapahtuneesta edistyksestä. Olimme maneesissa kahden, kun laskin hetkeksi ohjat löysälle. Otin vasemman käteni sormilla oikean puolen olka - ja rintalihaksen välistä kiinni pyöräyttäen hartian taakse omalle paikalleen. Toistin saman liikkeen toiselle puolelle. Suoristin selkääni vielä vähän. Nikamien välistä kuului pari tervettä rusahdusta, jotka tuntuivat saavan hengen kulkemaan paremmin. Keuhkot saivat lisää tilaa, kun ryhti oli parhaimmillaan. Keräsin jälleen ohjat säilyttäen asennon ja kantaen käteni huolellisesti, mutta kevyesti. Oli opeteltava ratsastamaan alusta uudestaan, jos halusi oppia ratsastamaan uudella hevosella.

Olimme onnekseni ehtineet ottaa jo lyhyitä - enimmäkseen hallitsemattomia - laukkapätkiä molempiin suuntiin, kun maneesiin saapui toinen ratsukko. Oli parasta, ettemme esitelleet vielä tässä vaiheessa kaikelle kansalle omalaatuisen näköisiä laukkayrityksiämme, sillä olimme vielä useimmiten vahvasti eri mieltä suunnasta ja temmosta.

Saapuva hevonen oli myös kimo, eikä paljoa Hifulia korkeampi. Hiful hidasti raviaan, nosti päänsä korkealle. Lihakset pingottuivat ohuen ihon alla, kun se observoi tarkasti tulijoita.
- Moikka, kai me voidaan tulla? huikkasi Ellen uuden ruunansa viereltä.
- Tottakai, mukaan vaan. Kyllä me väistellään, lupasin, vaikken ollut itsekään täysin varma siitä, miten tällä hevosella suoritettiin minkäänlaista väistöliikettä. Jatkoin loppuraveja, mutta tein ympyröitä melko tiheään laittaakseni hevoseni keskittymään tulokkaiden sijaan työntekoon. Annoin Hifulin venytellä kaulaansa, kun se taas hetken kuluttua palasi rennompaan tilaan. Maneesin toisella puolella työskentelevä rauhallinen ruuna ei sitä haitannut, eikä se vieraasta ihmisestäkään liiemmin välittänyt. Tilanteen rauhoittuessa annoin teiden muuttua laajemmiksi ja lopulta ympyrät jäivät hiljalleen pois. Tamma pyöristeli kaulaansa tyytyväisenä ja maisteli kuolainta, johon se oli saanut luotua päivä päivältä enemmän luottamusta. Hevosen hetkellinen levollisuus sai minutkin hyrisemään onnesta. Annoin istunnallani ratsulle luvan siirtyä käyntiin hyvän tuntuisessa kohdassa. Hiful sai kävellä hetken aikaa pitkin ohjin, kunnes jalkauduin ja heitin rakkaan raitaloimen hevosen selkää peittämään. Jatkoimme loppukäyntejä maasta käsin, kunnes huikkasimme heipat maneesiin jäävälle toiselle ratsukolle ja luikahdimme pakkasilman halki tallin lämpöön.

Myöhemmin valkea pikkutamma oli jo iltaheiniensä kimpussa noudattaen edelleen samaa rituaalia kuin tähänkin asti; poimi tarkkaan valikoidun suullisen korsia hampaidensa väliin ja pälyili sitten ympärilleen niitä jauhaessaan.
- Ihme tyyppi, pyöräytin silmiäni ripustaessani loimea Hifulin oveen. Oli se kuitenkin selvästi jo alkanut kotiutua, vaikka prosessi näyttikin tapahtuvan huomattavasti hitaammin kuin Moskulla. Vaikka olihan Hiful toisaalta luonnostaankin rauhattomampi. Lähdinkin onkimaan Moskua tarhasta, jossa oli jo vuodenajalle tyypillisesti pimeää, vaikka oli alkuilta. Onnistuin löytämään oikean karvaooppelin laumasta, ja talutin sen sisään. Päätin, että pojan on aika päästä maastoilemaan. Valmistellessani meitä molempia lähtöön muistin, että ulkona oli tosiaan sysipimeää lumen kimmellystä lukuunottamatta, joten kävin kaivelemassa Moskun varustelaatikkoa. Sieltä löytyi monta heijastinta, ja vielä itsellenikin tyylikäs heijastinliivi. Näkökenttäni tavoitti naulakossa roikkuvan otsalampun, jonka lisäsin kuormaani päällimmäiseksi.
- Tätä voi varmaan lainata, tuumasin ääneen vaikkei ketään ollut kuuloetäisyydellä.

Ei aikaakaan kun Mosku patsasteli Hukkasuon pihassa ripustettuna täyteen heijastimia, muistuttaen kaikessa komeudessaan enemmän joulukuusta kuin islanninhevosta. Itse olin varustautunut otsalamppua myöten aivan yhtä asianmukaisesti, ja olin oikein tyytyväinen aikaansaannoksiini. Tarhoissa sisäänpääsyä odottelevat hevoset sen sijaan pällistelivät hermostuneen oloisina säihkyviä koristuksiamme, ja osa pakeni pelottavaa otsalamppuani varmuuden vuoksi aitauksen perälle.
- Matkaan vaan, sanoin Moskulle iloisesti kavuttuani satulaan. Poni lähti reippain, lyhyin askelin taivaltamaan metsän suuntaan. Vedin keuhkot täyteen raitista ilmaa ja keinahtelin Moskun tuttujen liikkeiden mukana. Sen selkään kapuaminen tuntui joka kerta siltä, kuin olisi tullut kotiin - varsinkin Hifulin kanssa vietettyjen haastavien ratsastussessioiden jälkeen. Mosku oli todellinen terapiaratsu, ainakin omistajalleen.

Metsässä oli vielä pimeämpää kuin avoimilla alueilla, joten pysyttelimme tiellä. Otsalampun valokeila auttoi näkemään eteenpäin riittävästi, joskin Moskua hiukan hermostutti, kun se ei juurikaan nähnyt sivuilleen. Metsä oli kuitenkin rauhallinen ja hiljainen paikka kylminä talvi-iltoina, eivätkä luonnon eläimet häirinneet matkaamme, ja tuskin mekään niitä. Tämä ratsukko oli kasvanut osaksi luontoa. Sinne me kuuluimme, metsän siimekseen. Mosku oli kasvanut varsavuotensa puiden katveessa, ja sinne se myös palasi yhtä mielellään joka kerta.

Kovat laukkapätkät jätin suosiolla seuraavaan kertaan, pimeässä kun ei koskaan tiennyt, mitä monttuja lumen alla voi olla. Palatessamme tallille olivat tarhat jo tyhjiä - hevoset oli haettu sisään ja iltaruuat jaettu. Päästin Moskun karsinaansa omien kaurojensa kimppuun, joiden parissa se viihtyi sen aikaa, kun riisuin siltä varusteet. Mosse ja Rocky molemmin puolin jo kauransa syöneinä kärkkyivät, jos kaverilta jäisi jotain, vaan eivätpä ne apajille päässeet. Poni sai olla vapaana karsinassaan, kun harjasin sen ja varmistin, ettei metsäretki ollut jättänyt kavioihin mitään ylimääräistä. Harjasin huolellisesti tuulen tuivertamat takut auki ruunan tuuheasta hännästä, ennen kuin jätin sen yöpuulle ja lähdin vielä roudaamaan tavaroita paikoilleen. Vilkaisin satulahuoneesta tallin puolelle palatessani ulkolämpömittaria, ja kävin vielä pikaisesti kapaloimassa herkkähipiäisen Hifulin fleeceloimeen. Tamma oli raukean oloinen, eikä viitsinyt edes esittää hermostuvansa emännän yllättävästä tunkeutumisesta sen yksityisalueelle tähän aikaan illasta kun iltapuurotkin oli jo syöty, vaan jäi kiitollisena saamastaan lisälämmikkeestä valmistautumaan kauneusunilleen. Äkkiä tajusin, miten pitkä päivä takanani jo oli, ja aloin kaivata kipeästi kotiin oman peiton alle. Muukin talliporukka teki lähtöä, ja niin erkanivat Hukkasuon viimeisetkin hoitajat ja hevosenomistajat siltä päivältä kohti kotejaan hevosten jäädessä rauhoittumaan omiin lämpimiin karsinoihinsa. Ulkona yltyvä tuuli sai kaikella voimallaan tuivertaa ja vinkuen yrittää tehdä pesäänsä vanhojen rakennusten koloihin, vaan sisään se ei päässyt, ja siellä oli ratsujen hyvä olla päivän uurastuksistaan palautumassa.

Hiful pääsi tänään irtojuoksemaan maneesiin, koska se tuntui muuttuneen viimepäivinä tavallistakin levottomammaksi, ja kiristyi entisestään, kun sen piti keskittyä vääntymään ratsastajan vaatimiin tehtäviin. Tällainen meno toisi jatkuessaan vain takapakkia työskentelyymme. Tamma tuntui edellisiltana säpsyneen joka asiasta ja oli näkevinään mörköjä kaikkialla, ja olin Kein kanssa juteltuani tullut siihen tulokseen, että hevosen olisi parasta saada päästellä höyryjä ilman, että kukaan roikkuu tiellä sen selässä.

Kun saavuin tallille, Hiful ravasi aidanviertä edestakaisin pää korkealla, häntä soihtuna. Se näytti ahdistuneelta, tunsin sen katseesta; loimi ahdisti, ympäröivät aidat ahdistivat. Edes hevoskaverit eivät sitä nyt rauhoittaneet, ne vain katselivat korvat pystyssä ja toisinaan tempautuivat mukaan juoksenteluun. Pyhis erehtyi kirmaamaan liian lähelle jääden jumiin Hifulin ja aidan väliin, jolloin toinen oli saada luimistelevan kimon kengästä leukaansa. Onneksi Pyhis ehti ajoissa alta pois. Hiful oli sanalla sanoen hirviömäisellä tuulella, enkä yllättynyt saadessani pyydystää sitä hyvän tovin tarhasta.
- Perhanan elukka, jupisin tuohtuneena kiskoessani vastahakoista hevosta lopulta talliin. Harjasin sen pikaisesti väistellen vihaisia näykkäisyjä.
- Hemmetin menkkaperse, kuittasin eläimen hyökkäyksiin kyllästyneenä, mutta samalla vähän säälin sitä. Ei se varmaan turhaan käyttäytynyt noin, ehkä sitä ärsytti jatkuva kehän kiertäminen. Jos se ei olisi ollut jatkuvasti rauhattomassa liikkeessä, olisin epäillyt, että sitä sattui johonkin. Olisi pitänyt tajuta aiemmin, että tämäkin hevonen kaipasi enemmän vaihtelua treenikalenteriinsa.
- Mä kyllä antaisin sun laukata läpi metsien niin lujaa kun kintuistas pääset, jos uskaltaisin, vakuutin tammalle anteeksipyytävästi. Realistisuuden nimissä tiesin varsin hyvin, ettei luottamuksemme ollut vielä sillä tasolla, että voisimme päästellä menemään tuntemattomilla teillä tuhatta ja sataa.

Kun tamma oli harjattu ja puettu kevyesti tuttuun enkkuloimeen, talutin sen tyhjään maneesiin. Meillä oli tuuri, kun muita ei ollut nyt paikalla, ja toivoin hyvän onnen jatkuvan. Koska Kei oli luvannut auttaa Hifulin kanssa, hän saapui pian paikalle, kun olin vielä taluttelemassa tammaa ympäri maneesia. Se oli hiukan rauhoittunut tallustellessaan vierelläni omiin ajatuksiinsa uppoutuneena, mutta muuttui taas aikapommiksi, kun maneesin ovi avautui herättäen eläimen omista maailmoistaan.
- Moi, sori että kesti. Oli säätöä ton mun uuden täysiveritamman kanssa, Kei pahoitteli.
- Ei se mitään, vastasin ymmärtäen varsin hyvin, mistä mies puhui. Aloin kuoria Hifulia loimestaan. Pieni jännittyneisyys hiippaili salakavalasti minua kohti, ja sai napakan otteen nilkastani. Se kiskoi itseään lähemmäs varmoin vedoin.
- Mitähän tästä tulee, mutisin.
- Hyvä siitä tulee, kannusti Kei, jonka en ollut arvannut kuulleen yksinäistä murahdustani. Päästin tamman vapaaksi ja väistin sivuun, kun se samalla hetkellä pinkaisi kohti maneesin kauimmaista päätyä.
- Sinne meni, Kei naurahti.
- Hävis saman tien, virnistin takaisin.
- Ei tainnu meidän seura kelvata neidille.

Juostuaan itsensä uuvuksiin Hiful käppäili luokseni omatoimisesti. Hyvän aikaa se olikin remunnut ympäri maneesia, käyttäen koko tilan hyväkseen tehokkaasti. Välillä pidätin hengitystä ollen varma, että se törmää seinään, vaan uskomattoman ketterä tamma kuitenkin oli, eikä edes hipaissut. Vaikka takaraivossani kutitti pieni pelko ja huoli, ettei nyt vaan sattuis mitään, jäin lopulta lumoutuneena tuijottamaan ylvään eläimen liikkeitä. Sen silmiin syttyi aito ilo silkasta vapauden tunteesta, eikä maneesi enää ahdistanut sitä. Halli oli suurempi kuin ennen, ja täynnä mahdollisuuksia.

Kun Hiful väsyi teiskumiseensa, olimme Kein kanssa molemmat tulleet siihen tulokseen, että voimiensa takaa juokseva hevonen oli maailman kaunein näky, vaikka sitten keinovalaistussa maneesissa. Mietin mielessäni, että ihme kun eivät kengät lentäneet hevoselta jalasta, kun se niin hurjasti oli alussa potkinut ilmaa. Silitin tamman kaulaa, eikä se enää kavahtanut kosketustani.
- Hyvä siitä tulee, vakuutti Kei jälleen. - Huomenna on jo ihan uusi ilme naamalla, hän jatkoi osoittaen sanansa tammalle, taputtaen kevyesti sen lapaa. Tamma ei pistänyt pahakseen, kun napsautin narun kiinni sen riimuun ja levitin loimen takaisin hikiseen selkään. Kei lähti jo edeltä talliin, ja me Hifulin kanssa seurasimme perässä hetken käveltyämme. Kyllä maistui tammalle heinä sen jälkeen eri tavalla kuin ennen, eikä se nostanut päätään kertaakaan kasasta, ennen kuin oli syönyt mahansa täyteen.


(Line ja tausta dA:sta)

19.1.
Kyllä se siitä lähtee! Paljon vaan työtä, niin se palkitsee ennen pitkää. Kyllä teistä vielä Hifulin kanssa parivaljakko tulee, ja niinhän se valitettavan usein onkin, että ohjien toisessa päässä löytyy petrattavaa, eikä hevosesta...
Kyllä nämä meidän maastot on niin kivat, kun voi lähteä huoletta hieman pimeämmälläkin ulos, eikä ole pelkoa hirveästä ralliautojen letkasta.

Tarina itsessään oli hyvin kerrottu, enkä bongaillut virheitäkään Varsinkin tää kohta pisti hymyilemään:
...muistuttaen kaikessa komeudessaan enemmän joulukuusta kuin islanninhevosta.

// Tarinan loppuosa on kopioituna myös kisojen järjestäjätallin vieraskirjaan kertoen tiivistetysti suoriutumisestamme MyyttiCupissa. Tarinasta voimme saada pisteitä cupin seuraaviin vaiheisiin.

Hifulin takajalat polkivat ilahduttavan pitkälle rungon alle; olivat mukana menossa paremmin kuin ennen. Tamma pärskähteli silloin tällöin askeltensa tahdissa hölkätessään maneesin uraa ympäri. Olimme uurastaneet jälleen hyvän tovin, mutta session päätteeksi pieniä edistysaskelia tuntui taas tapahtuneen. Salla ja Rocky eivät joutuneet jatkuvasti tekemään ympyröitä tai vaihtamaan paikkaa uralla ollakseen jyräämättä meitä kuten Moskun kanssa usein tapahtui, sillä Hifulilla oli verraten pienestä koostaan huolimatta lennokkaat, pitkät askeleet, ja se pysyi vaivatta kookkaan puoliverisen vauhdissa. Koottunakin sen ravi tuntui liitävältä, ja ohut, soljuva häntä saattoi kulkuamme korkealla liehuvana lippuna. Vaikka lippu, josta meidät tunnisti, oli valkoinen, emme suinkaan olleet luovuttamassa - päin vastoin vasta pääsemässä alkuun.

- Käydäänkö pieni metsälenkki? Siel on tosi hyvä ilma, Salla ehdotti, kun hevoset saivat hetkistä myöhemmin hengähtää loppukäynneissä. Suostuin tuumaan. Jalkautumatta osasin jo viritellä ratsastusloimen Hifulin takamuksen päälle ja löysätä satulavyötä yhdellä reijällä. Tamma huokaisi syvään, ja upposin syvemmälle sen rentoutuneeseen selkään. Onnellisuus teki pesää sisuskalujeni lomaan.

Rocky käveli edellä reippain askelin. Molemmat ratsut olivat saaneet uutta pirteyttä päästyään ulos, ja treenin tuoma uupumus oli tiessään. Hifulia ajoittain pässitti kulkea toisen perässä, kun kilpailuhenkisinä tyyppeinä molemmat hevoset olisivat halunneet johtaa kahden ratsukon retkuetta.
- Näin on parempi, usko pois, vakuutin tammalle silittäen lohduttavasti sen kaulaa. Kuuliainen ruuna edellämme toi turvaa matkaan, ja hetken kuluttua Hiful tyytyi kohtaloonsa ja rauhoittui. En arvannut päästää sitä ihan pitkien ohjien varaan, ja tutkani haravoi ympäristöä mahdollisten mörköjen varalta, joita tamma voisi pelästyä. Niitä ei kuitenkaan sen suuremmin tullut vastaan, ja kokeneena maastoilijana ratsastin tamman päättäväisesti ohi pelottavan postilaatikonkin, jota se hetken katsoi pöristen. Esitin, etten edes huomannut koko laatikkoa, ja tamma tuntui ajattelevan, että ei siinä kai sitten mitään kun ei tuota muutkaan pelkää. Se loikki parilla askeleella Rockyn perään, ettei jäisi jälkeen. Itsepäisyydestään huolimatta tamma oli pohjimmiltaan vielä ihan lapsi, mikä toisinaan oli alkanut tulla käytöksestä esiin muiden pienten seikkojen ohella. Tunsin tammaani jokaisen päivän jälkeen hiukan enemmän, ja sekin tuntui ymmärtävän, kuka sen melkein päivittäin hoiti ja liikutti. Mutta alkoi välillemme rakentua muutakin kuin pelkkä huoltosuhde - Hiful todella tuntui joskus kysyvän lupaani tiettyihin asioihin, ja pelottavina hetkinä se alkoi tukeutua minuun kerta kerralta enemmän tajutessaan, ettei ollut ketään muutakaan, johon se olisi voinut sen enempää luottaa. Aloin tottua täysiverisen alati levottomaan olemukseen ja jatkuvaan liikehdintään, enkä enää suuremmin hetkahtanut pienistä säpsähdyksistä tai sivuloikista. Olin oppinut myös kantapään kautta katsomaan, mihin jalkani sijoitin, kun hoidin eestaas askelehtivaa tammaani. Yksi varvas oli vielä vailla mustelmaa, ja se symboloi toivoa.

Palasimme pienen kävelyretken jälkeen tallille ja jalkauduimme pihassa. Kiitin ratsuani kyydistä silittämällä sen sileää kaulaa, ennen kuin suuntasimme Rockyn ja Sallan perässä talliin. Hoidin Hifulin tarhailukuntoon väistellen satunnaisia liiskausyrityksiä tammani toimesta, sillä kun oli tylsistyessään tapana keksiä omasta mielestään kivoja uusia leikkejä.

Päivää oli vielä paljolti edessä, joten kävin toimeen. Olimme suuntaamassa Niflheimin kilpailuun, jossa oli monta osiota. Minua ei jännittänyt, koska luotin Moskuun. Mitään katastrofia emme saisi aikaan, kun vain tekisimme parhaamme. Poni oli karsinassaan, sillä olin jo illalla puunannut sen valmiiksi. Se oli harvinaisen levoton, koska ei päässyt kavereiden kanssa ulkoilemaan, ja pyöri ympäri karsinaansa.
- Kauneuden eteen pitää joskus kärsiä, kerroin Moskulle, joka ei ymmärtänyt, mikä voi olla niin kovin tärkeää, että sitä varten täytyy pysyä kuivana ja puhtaana.

Kun poniruunan varusteet oli kasattu omieni seuraksi kuljetuskoppiin, oli jäljellä enää itse ratsu. Se ilahtui silminnähden päästessään ulos karsinastaan, jossa olin vielä suorittanut sille viimehetken valmisteluja. Mosku käveli uteliaasti korvat pystyssä traileriin, jossa sidoin sen kiinni puomiin. Onnekseen ruuna löysi edestään heinäkasan, ja näin oli rauhallinen matka taattu. Koska en luottanut lainkaan suunnistustaitoihini, lähti Salla mukaani kuskikseni ja oikeaksi kädekseni - itselläni kun ei vielä ollut edes trailerikorttia. Matka taittuikin mukavasti laulaen kilpaa radion kanssa, kuten meillä usein oli tapana tehdä.

Saavuimme vihdoin kisapaikalle, jossa vilinää riitti. Osakilpailun ensimmäisessä vaiheessa ratsukoita ei ollut vielä karsiutunut pois, joten meillä oli monta vastustajaa peitottavana. Koska olimme ajaneet loppumatkasta kahdesti harhaan, aikaa ei ollut hukattavaksi. Lastasin islantilaisen ulos, ja se katseli ryhdikkäänä ympärilleen yrittäen paikantaa sijaintiamme.
- Tää on ihan uusi paikka sulle, selitin Moskulle vaihtaessani sen kuljetusvarustuksen tilalle esteratsun vetimet. Formulakisamaisen varikkopysähdyksen jälkeen Mosku oli suorastaan uskottavan näköinen esteponi. Ihailuun ei kuitenkaan ollut aikaa, sillä meidän oli suunnattava verryttelyalueelle. Salla roikkui kannoillamme kantaen kaikkea mahdollista harjoista ja omenoista vesipulloihin ja letityskuminauhoihin.

Kaikki oli hyvin, ja olimme jälleen aikataulussa. Näin ajateltuani olisi minun pitänyt koputtaa puuta, sillä parin ensimmäisen verryttelyhypyn jälkeen kuulin läheltä takaani pahaenteisen kilahduksen.
- Siltä lähti kenkä, huusi Salla kentänlaidalta, mutta olin havainnut tapahtuneen jo itsekin. Pari kirosanaa lennähti ulos suustani. Mosku hidasti epätasaisen ravin kautta käyntiin, ja pysäytin sen jalkautuakseni. Tarkastelin vasenta takajalkaa, joka komeili kengättömänä edessäni. Kasvava paniikki herätti myös toivottomuuden, ja molemmat tekivät kiusaa hetkenä, jona olisi pitänyt toimia nopeasti.
- Onks täällä yhtään kengittäjää paikalla? parahdin. Salla pinkaisi selvittämään asiaa. Kävelytin sillä välin Moskua sivummalla hiukan, mutta tiesin, ettei kolmella kengällä olisi asiaa esteradalle. Poimin irronneen kengän talteen. Se vaikutti hyväkuntoiselta. Mosku haistoi sitä ja puhalsi lämmintä ilmaa poskelleni anteeksipyytävästi.
- Ei se sun vika ollut. Näitä sattuu, lohdutin ruunaa. Samassa Salla palasi parrakas mies vanavedessään ja kuulutti löytäneensä kengittäjän voitokas ilme kasvoillaan. Kengittäjä löi saman kengän takaisin kiinni kavioon viime hetkellä, kun meidät kuulutettiin radalle. Kampesin pikaisesti satulaan, kelasin ohjat käsiini ja ratsastin kohti rataa miettien kuumeisesti, missä järjestyksessä esteet kuuluikaan hypätä. Muistilla ei ollu varaa pettää nyt. Rata meni kuitenkin ihan oikeassa järjestyksessä, eikä meitä hylätty, mutta sähläämistä tapahtui niin paljon, että huolimattomuuden vuoksi pudotimme kaksi puomia. Taputin kuitenkin puuskuttavaa ponia suorituksen jälkeen kiitollisena siitä, että selviydyimme ensimmäisestä vaiheesta.

Meillä oli pari tuntia aikaa valmistautua seuraavaan vaiheeseen, joka oli kouluratsastus. Moskun paksu harja oli letitetty ja pyöritetty pienille sykeröille, ja se alkoikin näyttää oikein komealta. Niin uljaalta, että olin oikein ylpeä ponistani, joka tavallisesti pyöri kurassa tarhanperällä tukka takussa ja rämpi pitkin metsiä. Nyt oli kuitenkin talvikarva suittu ja selkään heitetty puhtaanvalkoinen huopa mustan satulan alle. Esteradan jälkeen jännesuojat oli otettu pois etujaloista ja karvaiset jalat harjattu paraatikuntoon niin, että valkoiset sukat melkein hohtivat.

Koulurata sujui hyvin. Helppo C ei tuottanut meille vaikeuksia, ja pisteemme ylsivätkin toiseen sijaan. Se riitti meille.

Seuraavana päivänä palasimme kilpailupaikalle, paremmin matkaan varustautuneina kuin eilen. Mosku oli palautunut nukuttuaan yönsä tuttujen hevoskavereiden kanssa, ja se oli varmasti kertonut iltasaduksi naapurikarsinan Rockylle, parhaalle kaverilleen, kaiken jännittävästä kisapäivästä ja irronneesta kengästä, joka onneksi saatiin viime hetkellä takaisin paikalleen.

Olimme ajoissa paikalla, ja Mosku hamusi huulillaan Sallan takinhihoja ja taskuja herkkujen toivossa sillä välin, kun nostin issikkasatulan sen selkään. Kun poni oli valmis, kapusin kyytiin ja lämmittelin sitä hetken. Kävin kaikki askellajit läpi. Mosku ilahtui töltätessään joka kerta, sillä se tunsi olevansa elementissään ja osaavansa jotain, mitä moni muu ei osannut. Niflheimissä meillä oli kuitenkin vastassa taitavia islantilaisia, joilta kyllä askellajit sujuivat vähintään yhtä hyvin.

Iloittuamme toisesta sijoituksestamme askellajiratsastuksessa oli aika lähteä kotiin lepäämään, sillä vielä yksi raskas koitos oli edessä; matkaratsastus. Mosku sai iltapalaksi ison annoksen kauraa ja pari porkkanaa ehdittyään ulkoilla vielä hetken tutun lauman kanssa kotitallilla sillä välin, kun puuhailin kimon arabitammani kanssa maastakäsittelyn merkeissä iltamyöhään asti. Päivät olivat olleet pitkiä ja työntäyteisiä, mutta jäljellä oli enää viimeinen vaihe. Salla oli ollut korvaamaton apulainen, ja toisinaan tiukoissa paikoissa myös henkinen valmentaja sekä psykologi. Onneksi parhaaseen ystävään saattoi aina luottaa.

Seuraavana aamuna pakkauduimme jälleen traileriin ja suuntasimme matkaratsastuskilpailuun. Mosku oli piristynyt saatuaan viettää illan aivot narikassa hölmöillen muiden hevosten kanssa, ja oli valmiina viimeiseen kisapäivään. Se olikin elementissään metsässä, jonne viidentoista kilometrin matka sijoittui. Ponille ei tuottanut vaikeuksia selvitä reissusta voittajana, vaikka pelkäsin sen uupuneen kilpailtuaan jo kaksi päivää. Maalissa halasin uskollista karvaooppeliani, joka oli huomisen lepopäivänsä ansainnut. Niin palasivat kaikkensa antaneet, mutta onnelliset matkalaiset kotitallille monta kokemusta rikkaampina.

22.1

Perhanan elukka, hemmetin menkkaperse.. Kuulostaa just (täysiveriseltä) tammalta, haha. Mun Bella ei onneksi ole (ainakaan enää) ihan pahin mahdollinen tapaus, kun sillä on tuota ikää jo vähän enemmän ja kolme varsaakin alla. Mutta on sillä kyllä vieläkin näitä ämmä-päiviä, kuten todettua.. No mutta, Hifulistahan nyt puhutaan! On todella ilo olla mukana nuoren arabin koulimisessa, ja mielenkiintoista seurata sitä myös näin sun näkökulmasta. : )

Sun luovat ilmaukset on aivan loistavia! ↓
Pieni jännittyneisyys hiippaili salakavalasti minua kohti, ja sai napakan otteen nilkastani. Se kiskoi itseään lähemmäs varmoin vedoin.

Suosikkikohta:
Sen silmiin syttyi aito ilo silkasta vapauden tunteesta, eikä maneesi enää ahdistanut sitä. Halli oli suurempi kuin ennen, ja täynnä mahdollisuuksia.
+ voimiensa takaa juokseva hevonen oli maailman kaunein näky, vaikka sitten keinovalaistussa maneesissa. - Oi kyllä ♥

Hyvää työtä jälleen! + Oikein kiva kuva ♥

27.2

No teillähän oli Moskun kanssa melkoinen viikonloppu, huh. Pärjäsitte loistavasti. Onnittelut sijoituksista!  
Ilahduttavaa kuulla myös etenemisestänne Hifulin kanssa. Teistä tulee vielä upea parivaljakko, joka saa kaikki henkäisemään ihastuksesta. (Ei sillä, etteikö sellaista efektiä olisi jo nyt ilmassa..)

Suosikkikohdat:

• Koottunakin sen ravi tuntui liitävältä, ja ohut, soljuva häntä saattoi kulkuamme korkealla liehuvana lippuna. Vaikka lippu, josta meidät tunnisti, oli valkoinen, emme suinkaan olleet luovuttamassa - päin vastoin vasta pääsemässä alkuun.
  
• Moskun paksu harja oli letitetty ja pyöritetty pienille sykeröille, ja se alkoikin näyttää oikein komealta. Niin uljaalta, että olin oikein ylpeä ponistani, joka tavallisesti pyöri kurassa tarhanperällä tukka takussa ja rämpi pitkin metsiä.
  

Oikein miellyttävää tekstiä jälleen, jatka samaan malliin!