Ryssä suomessa

Venäläinen Dr.Phil 6.10


Marshall nojasi kättään vasten keittiön saarekkeen äärellä, samalla kun pyöritteli kynää toisessa kädessään. Katse seurasi tarkastelevasti olohuoneen puolella pelaamiseen syventynyttä nuorempaa miestä. Tavallisesti Niklas oli hyvin eläväinen pelatessaan, eikä viipynyt kauaa samassa asennossa vaan vaihteli sitä ympäri sohvaa ja milloin jopa seisoi telkkarin edessä. Ja vaikka toisin voisi luulla, tuolla oli hyvät hermot mitä tuli videopeleihin. Niklas pystyi yrittämään yhtä ja samaa kohtausta useamman kerran uudestaan ennen kuin tuossa alkoi näkymään pieniäkään turhautumisen merkkejä. Nyt? Tämän illan pelaaminen oli ollut lähinnä kiroillua ja pelille jupinaa mitä itse pelaamista.
Marshall säpsähti äkilliseen kovaan ääneen niin että pudotti kädessään pyörittelemän kynän lattialle. Ääni oli lähtenyt siitä, kun Niklas oli heittänyt ohjaimen tv-tasoa päin, minkä jälkeen tuo oli hypännyt jaloillensa ja harpponut keittiön sivupöydän luo. Siellä tuo oli nopeasti kaivanut askista itselleen tupakan, ja napannut vielä sytkärin mukaansa ennen kuin oli tömistellyt takaovi lennellen takapihalle.
Venäläinen seurasi showta hiljaa, vilkuillen hieman hämmentyneenä ympäri asuntoa ennen kuin kurottautui poimimaan kynän lattialta. Marshall kääntyi pöydällä lojuvien papereiden puoleen, katsoen vähäisiä harakanvarpaita ja viivoja jotka esittivät pahasti vaiheessa olevia tuntisuunnitelmia alkuviikon tunteja varten. Marshall oli nimittäin lupautunut pitämään pari ylimääräistä tuntia Duován tallilla. Samalla tarkoitus oli ollut, että hän pitäisi ainakin yhden tunnin myös Niklakselle yhdellä tallin hevosella. Mutta näytti vahvasti siltä, että tuo ei ollut vieläkään siinä mielentilassa että satulaan hyppääminen kannattaisi.
Marshall seurasi katseellaan mitään sanomatta kun Niklas tuli lopulta takaisin sisälle, kiersi sohvan ympäri takaisin olohuoneen puolelle samalla kun heitti sytkärin takaisin keittiön sivupöydälle. Venäläinen kurtisti kulmiaan hieman, alkaen tuntemaan jo itsekin pientä ärtymystä mikä sen kuin kasvoi sitä mukaa kun Niklas rämpytti ohjaimen nappuloita, kunnes heitti sen sohvalle jotain sen toimimattomuutta manaten.

”Jos se ei toimi, niin sen viskominen tuskin auttaa asiaan yhtään.” Marshall totesi lopulta, hieman aikomaansa kärkkäämpään äänensävyyn mikä sai Niklaksen pään kääntymään hyvin nopeasti häneen päin. Jos he eläisivät sarjakuvamaailmassa, oli nuoremman miehen katse piirretty joko salamoivana tai liekehtivänä. ”Äläkä yhtään katso tuohon tapaan, tiedät sen kyllä itsekin.” mies lisäsi. Ihan kuin hän olisi puhunut kiukuttelevalle lapselle.

Niklas aukaisi suunsa sanoakseen jotain takaisin, mutta päätyi lopulta vain siristämään silmiään tuimasti ja kääntyi tv-tason puoleen alkaen metsästämään toista ohjainta sen laatikoista. Miehen reaktio sai Marshalin kohottamaan kulmiaan hämmentyneenä. Tavallisesti nuorempi olisi huutanut.. edes jotain takaisin, ja todennäköisesti hetken huutamisen jälkeen lähtenyt ovet paukkuen pois asunnosta mennäkseen jonkun kaverinsa luo vähintään loppuillaksi ellei yöksi. Venäläinen ei osannut päättää pitäisikö hänen olla iloinen näinkin lievästä reaktiosta vai huolissaan siitä.
Marshall seurasi hetken toisen istumista olohuoneen lattialla, sekä harvinaisen huonosti etenevää pelaamista. Lopulta mies jalkautui korkealta baarijakkaralta ja asteli sohvan luo ja istuutui sen reunalle. Samalla tuo kävi päässään nopeasti läpi eri vaihtoehtoja mahdollisen keskustelun kululle, muistutellen itseään uudestaan ja uudestaan että pysyisi itse mahdollisimman tyynenä.

”Okei, mistä nyt kiikastaa? Äläkä sano että ei mistään, koska se ei mene enää läpi.” Marshall aloitti. ”Et ole ties kuinka moneen yöhön nukkunut kunnolla ja kiukuttelet jo kahvinkeittimellekin. Ja silloinkin kun nukahdat, niin nukut todella levottomasti. Normaalisti joudun melkein varmistamaan että olet edes hengissä kun nukut niin rauhassa.” mies lisäsi, nojautuen käsillä polviaan vasten katse Niklaksen takaraivossa.

Niklas ei tehnyt elettäkään katsoakseen sohvalle siirtyneeseen poikaystäväänsä, vaan muka keskittyi pelaamiseen. Tuo tunsi olonsa kuin hänet olisi ajettu nurkaan, mikä piti ihan hyvin paikkansa. Marshalin huomio piti paikkansa. Normaalisti Niklas nukahti hyvinkin nopeasti nukkumaan mennessään, ja nukkui kuin kuollut siihen saakka kun herätys pärähti soimaan. Usein jopa siitä huolimatta.

”..Ahistaa.” Niklas mutisi tuskin kuuluvaan ääneen.
”Okei..” Marshall näytti tahtomattaankin hieman yllättyneeltä kun tuo sai edes jonkunlaisen vastauksen nuoremmasta irti. ”No.. voitko yrittää edes jotenkin kertoa että mikä sinua ahdistaa?”

Hiljaisuus.

”..En osaa lukea ajatuksia. Mutta selvästi minulla on varmaan jotain tekemistä sen kanssa kerran et saa mitään sanotuksi?” venäläisen veikkaus oli lähinnä hakuammuntaa, mutta viimeksikin hänellä oli ollut osansa kun Niklas oli ollut näinkin huonossa mielentilassa.
”..Ehkä. Tai.. Emmä tiiä.”
”Eli kyllä. Olenko.. sanonut jotain mikä aiheuttaa sinulle ahdistusta? Tai tehnyt? Tai jättänyt tekemättä?” Marshalista tuntui lähes samalta kuin hän yrittäisi silmät sidottuna osua mailalla pinjataan. Tältäkö on tuntunut kun hänen kanssa on yrittänyt saada puhuttua asioista? Jessus.
”Et. Tai.. tavallaan? Kai. Tai siis...” Niklas aloitti hyvin takeltelevasti, jääden lopulta vain tuijottamaan käsissään olevaa ohjainta. ”...Miten sä jaksat käydä tallilla joka ikinenen päivä? Ratsastaa, tehä tallitöitä, vetää tunteja...”
”Kasvoin tallilla. Joten olen tottunut siihen. Olen ollut talleilla mukana jo vauvasta saakka ja heti kun vain opein kävelemään, niin puuhasin omaan tahtiin muiden perässä. Samoihin aikoihin minut myös jo nostettiin ponin selkään ja aloin opettelemaan ratsastusta.”
”Tavallaan aika siistin kuulosta...”
”Mutta takaisin asiaan, miksi kysyt? Jos yrität sanoa että tallijutut ovat alkaneet väsyttämään sinua, niin ei sinun olisi tarvinnut kuin sanoa se.” Marshall sanoi hieman toista kulmaansa kohottaen.
”..Ko siis... Ko meillä on menny aina vaan paremmin sen jälkeen ko aloin yhtään osallistuun näihin hevosjuttuihun mukaan. Ja siis se on ollu joo ihan kivaa, ja kyllä mua silleen kiinnostaa jatkaaki. Mutta se kaikki tuntuu  vaan jotenki niin hiton raskaalta, ja ihan ko en ehtis tehä mitään muuta ja kaverikki vähän valittanu että ko mua ei näy eikä melkeen ees kuulu nykyään. Mutta ko jos taas en käy tallilla, niin miten se vaikuttaa meidän väleihin? ”Niklas puhui kuin joku pato olisi murtunut, eikä tuntunut vetävän edes henkeä selittämisen välissä.
”Hei, rauha. Hengitä vaikka välillä.” Venäläinen naurahti. ”Tuonko takia olet ollut.. ahdistunut, etkä ole saanut nukuttua?”
”..no..osittain ainaki.”
”Totta kai minä tykkään siitä että kuljet kanssani tallilla, tietenkin.”  Marshall sanoi, laskeutuen alas sohvalta ja siirtyi istumaan Niklaksen taakse lattialle. Leppuuttaen leukaansa kevyesti tuon päälaella. ”Ja toivon tietenkin että käyt jatkossakin. Mutta ei sinun ole pakko käydä niin usein mitä nyt olet käynyt ellet itse halua."

Pienen hetken ajan kumpikin istui hiljaa lattialla. Niklas tuntui katsovan käsissään olevaa ohjainta ja miettivän Marshalin sanomisia samalla kun venäläisen katse harhaili ympäri olohuonetta, kun tuo antoi toiselle aikaa miettiä kuulemaansa.

”Eli... Jos mä ainaki jonku aikaa kävisin vaan kerran viikosa tallilla. Se ois sulle okei?” Niklas kysyi  hieman varovaisen oloisesti.
”...En ymmärrä miksi luulet että se ei olisi. Kerta viikkoon harrastaminen on tavallisin tapa suuressa osassa lajeista, ei vain ratsastuksessa.” Marshall vastasi hieman olkapäitään kohauttaen.
”..Emmä tiä. Jotenki mun pään sisällä se vaan tuntu hyvin todenmukaselta että sä et pitäis siitä yhtään että kävisin vaan kerta viikkon. Vaan oisit pettyny tai jotain” Niklas vastasi jo enemmän normaaliin reippaaseen tapaansa, samalla kun oli alkanut hiljakseen jatkamaan peliäänkin.
”Olen sanonut tämän aikaisemminkin, mutta sanon sen taas: sen sijaan että päätät itse siitä että mitä mieltä olen jostain, kysy." Marshall sanoi, huokaisten hiljaa. "Joskus haluaisin pystyä edes päivän käsittämään miten sinun ajatuksesti oikein toimii."

Syksy on täällä  24.9.


Syksy. Paras vuodenaika mitä oli, ja etenkin tälläisinä päivinä se mielipide piti normaalia paremmin paikkansa. Taivaalla ei ollut kuin satunnaisia pilviryppäitä joten aurinko pääsi lämmittämään juuri sopivasti muuten niin ihanan raikkaassa ja viileässä säässä. Tuulikaan ei ollut riesana, vaan se vain välillä pyyhkäisi kevyesti pihamaan läpi ja tiputti lisää lehtiä tontilla olevien koivujen ja muiden lehtipuiden oksista.
Säkkituoli kahisi hieman kun siihen upottautunut venäläinen kohensi asentoaan hieman, ennen kuin kurotti toisella kädellä nappaamaan vieressä olevan pienen pöydän päällä olleen kahvikuppinsa. Tai no, pöydän virkaa toimitti itseasiassa vain kyljelleen kipattu puulaatikko. Mies piteli mukia hetken kädessään, lämmitellen sormiaan sen lämmintä pintaa vasten. Marshall ei ollut ihan varma kuinka kauan hän oli jo istunut asunnon pienellä takapihalla säkkituoliin uponneena viltti jalkojen päällä lämmittämässä samalla kun oli kahvia hörppien lukenut kirjaa. Eragon. Kirja minkä hän oli päätynyt tylsyyttään lukemaan joskus 13-vuotiaana kun he olivat olleet suvun mökillä, minne joku oli sen unohtanut eikä hän ollut muistanut ottaa mitään uutta luettavaa mukaansa. Lapsi-Marshall oli valitellut turhankin kovaan ääneen kuinka hän ei pitänyt fantasiasta ja että kirja oli tylsä, ennen kuin hän oli saanut luettua edes ensimmäisen luvun. Lopulta Grigorij oli joutunut kirjaimellisesti kiskomaan kirjan poikansa käsistä että tuo oli malttanut keskittyä syömään. Marshall hymyili itsekseen muiston hiipiessä mieleen.
Miehen nostaessa kahvikupin huulilleen, tuon katse alkoi kiertämään asunnon pienessä ja suojaisassa pihassa. Sivuilla olevat korkeat puuseinämät esti mukavasti naapureita näkemästä sinne. Ja siitä alkava pensasaita sulki pihan hyvin pois  muidenkin uteliailta katseilta. Pieni nurmitilkku kyllä kaipasi jo kovasti leikkuuta. Ainahan he voisivat hankkia sinne pari puutarhatonttua ja sanoa että heidän piha oli viidakko. Marshall kohautti olkiaan pienesti, ottaen kulauksen vielä sopivan lämpimänä pysyneestä kahvistaan. Huomio kääntyi kuitenkin nopeasti takaoven suuntaan, kun se työnnettiin auki. Niklas näytti siltä että joko tuo teki kuolemaa tai oli noussut juuri haudasta.

”...Mitä sä täälä istut? Tänne jäätyy.” nuorempi mies mutisi, sytyttäen savukkeensa ja kääri takkia tiukemmin ympärilleen.
”Nautin säästä.” Marshall vastasi lyhyesti ja kohautti olkiaan pienesti ”Sen lisäksi olit nukahtanut sohvalle, joten en halunnut häiritä sinua.”
”Eli toisin sanottuna pakotin sut paleltuun pihalle? Kaunista.”
”Paleltuminen on vain pukeutumiskysymys.” venäläinen huomautti virnistäen ”Minulla on viltti, takki, kuuma kahvi.. Eikä tähän edes tuule.” tuo lisäsi, laittaen kirjanmerkin paikoilleen sivujen väliin ennen kuin sulki kirjansa.
”Hmh. Niin kai. Sä nyt oot muutenki tollanen.. eskimo” Niklas vastasi lyhyesti.
”Ehdeitkö nukkua kuinka kauan?” venäläinen kysyi, sivuuttaen eskimo kommentin.
”Hmmm... Ehkä jonku.. viis tuntia. Tai sinne päin.”
”No sehän on hyvä, melkein enemmän mitä öisin nykyään.” Marshall sanoi positiivisesti yllättyneenä, alkaen vääntäytymään jalkeillensa säkkituolin upottavasta syleilystä.

Mies otti kirjan kainaloon, kahvikupin toiseen käteensä ja nappasi viltin toiseen käteensä ennen kuin askelsi takaoven tuntumaan.

”En haluaisi alkaa hiillostamaan sinua. Mutta voisit ainakin miettiä, että jos pystyisit kohtapuoliin kertoa mikä sinua pitää valveilla.” venäläinen sanoi lähes oudon pehmeään äänensävyyn, kietaisten viltin Niklaksen harteille ”Eikö?” mies lisäsi kysyvästi, katsoen toista hetken ja painoi kevyen suukon tuon ohimolle ennen kuin pujahti ovenraosta sisälle lämpimään asuntoon.

Aina ei mene putkeen, ei edes joka toinen kerta   19.9.


Liikkeellä olevan auton omia ääniä, moottoria ja renkaista aiheutuvaa huminaa lukuunottamatta, hiljaisuutta rikkoi vain hiljainen radio-ohjelman juontopätkä. Suurinosa niistäkin lätinöistä oli yleensä täysin turhanpäiväistä. Marshall ei ollut oikein koskaan ymmärtänyt minkä takia radiossa piti olla niin paljon juontoja ja vieläpä mitä turhimmista aiheista. Venäläinen nojasi toisella kyynerpäällään oven reunaa vasten samalla kun käytti toista kättään auton ohjaamiseen. Katse pysytteli pitkälti edessä avautuvassa tiessä, mitä nyt välillä mies vilkaisi viereisellä penkillä istuvaa Niklasta tutkivasti. Nuorempi näytti uponneen jälleen omiin ajatuksiinsa ja tuijotti tyhjän näköisellä katseella ikkunan ohi vilisevää metsämaisemaa.
Kaksikko oli parhaillaan palaamassa päivän tallikierrokselta takaisin kotiin. Ensin he olivat käyneet hoitamassa Volyan Hukkasuolla, jonka jälkeen he olivat suunnanneet auttamaan Tuuvaa hänen tallille tuntien kanssa. Marshall oli vetänyt yhden edistyneempien ratsastajien ryhmätunnin, jonka jälkeen hän oli vetänyt parin alottelevamman ratsastajan pienryhmätunnin -missä Niklas oli ratsastanut myös.
Marshalille ratsastustunnin kulku ei ollut tullut yllätyksenä. Niklaksella oli ollut vaikeuksia keskittyä eikä tuolla loksahtanut palat paikalleen ratsuna olleen suomenhevosen kanssa yhtään. Pääsyy oli takuulla nuoremman miehen viimeajan unettomuudesta aiheutunut väsymys, mutta myöskään hevonen ei ollut sittenkään ollut kaikkein sopivin. Sinänsä oli ollut ihan positiivista huomata että Niklaksella oli oikeasti pehmeä käsi, mutta sen takia etenkin alkutunnista oli kulunut paljon aikaa pelkästään jo ohjasapujen läpi saamiseen. Jos ei muuta, ainakin nyt tiesi taas hieman lisää että minkälaisia hevosia Niklakselle pystyi valita ratsastettavaksi. Venäläinen suoristautui istuimellaan ja siirsi toisenkin kätensä kevyesti takaisin ratille.

”Haluatko pitää pienen tauon ratsastuksesta?” Marshall kysyi melkein kuin olisi keskustellut säästä.
”Ai se meni niin huonosti vai?” Niklas kysyi puoliksi mutisten.
”En minä sitä tarkoita.” venäläinen vastasi nopeasti, vilkaisten nopeasti nuorempaansa. ”Sinulla oli ihan hyviäkin hetkiä, joten siinä mielessä tunti meni hyvin. Mutta tarkoitin enemmän sitä, että koska olet ollut niin väsynyt viimeaikoina niin se vaikuttaa myös ratsastukseen. Et jaksa keskittyä samalla tavalla. Ja en halua että se vaikuttaa sinun haluusi jatkaa ratsastamista.”
”mmh..”  Niklas vain mumahti jotain myöntävän tapaista vastaukseksi.
”Voin myös kertoa, että minulla on ollut paljon ratsastuskertoja jolloin ei ole tullut tuonkaan vertaa onnistumisia. On ihan tavallista että välillä ratsastus ei vaan suju, etenkin kun alla on entuudestaan vieras hevonen.”
”...”

Marshall katsahti nopeasti Niklakseen kun tuo pysyi vain hiljaa. Miehen kasvoilla ollut ilme näytti tasan siltä että tuo halusi sanoa jotain, mutta jostain syystä ei vaan saanut asiaa sanottua. Siltä Niklas oli kyllä näyttänyt viime päivät suurimman osan ajasta. Marshall ei ollut vain halunnut utelemalla painostaa toista asiadys sen kummemmin, vaan halusi antaa tuon yrittää itse kertoa mikä mieltä kaihersi. Ehkä hän antaisi vielä päivän tai pari aikaa? Mutta sen jälkeen hänen olisi kai pakko nostaa kissa taas pöydälle ja aloittaa keskustelu. Kuten talvella, kun kumpikin heistä oli onnistunut tekemään omat päätelmänsä siitä että toinen oli päättänyt erota. Sillä hetkellä arki oli ollut kyllä tätäkin vaikeampaa ja tukalempaa. Onneksi näin pitemmän ajan jälkeen koko tilanne tuntui lähinnä naurettavalta.
Menneiden asioiden tultua mieleen, venäläinen tunsi kuinka pieni ahdistavan ajatuksen siemen tuntui alkavan juurtumaan mieleen. Niin. Entä jos tällä kertaa oltiinkin vähän samassa tilanteessa?

Unettomuus tekee kiukkuiseksi, lapsikin sen tietää 11.9


Marshall haukotteli leveästi ja laski kirjaa pitelevän käden rinnallensa, siirtäen katseen yläpuolella avautuvaan olohuoneen kattoon. Mies makoili olohuoneen matolla jalat sohvalle nostettuina. Lattialla makoilu tuntui välillä suoraan sanottuna taivaalliselta, etenkin kun sinne itsensä oikaistessa selästä kuului pieni rutina kun selkäranka pääsi suoristautumaan kovaa tasaista pintaa vasten.
Mies käänsi päätään hieman jotta näki juuri ja juuri sohvan toisen päädyn ohi asunnon etteiseen, kuullessaan avaimien kilisevän lukkoa vasten ennen kun ovi kiskaistiin auki. Seurattuaan vain kuinka Niklas potki kengät jalastaa ja iski takin naulakkoon, Marshall huokaisi pienesti. Ei tarvinnut olla mikään Sherlock Holmes että näki toisen mielentilan: väsynyt ja vittuuntunut kuvasi sitä hyvin. Venäläinen nosti kirjan takaisin silmiensä eteen, jatkaen hieman hajamielisesti sisällön lukemista.

”Tervetuloa takaisin. Jos sinulla on nälkä, ruuan pitäisi olla vielä lämmintä. Kattila on uunissa.” Marshall sanoi, katsahtaen sohvan vierelle ennättäneeseen mieheen joka pyörähti kantapäidensä varassa ympäri ja suuntasikin keittiön puolelle.

Nuoremman miehen tiukka hiljaisuus riitti varmistamaan Marshalin päätelmät. Tavallisesti Niklas olisi jo hyvää vauhtia paasaamassa käynnistään työkkärissä tai edes kertomassa mitä hän oli tällä kertaa kuullut kun oli käynyt Jassun ja Sonjan kanssa kahvilla. Nyt, ei mitään. Pitäisiköhän hänen kysyä jommasta kummasta jotain? Tai ehkä oli parasta antaa Niklaksen vain olla hetkei ja rauhoittua. Ja ennen kaikkea syödä. Marshall oli aina kantanut enemmän ja vähemmän huolta toisen syömisistä, joten nyt kun Niklas alkoi syömään ilman mutinoita tai venyttelyjä niin Marshall ei halunnut vahingossakaan keskeyttää toisen ruokailua. Venäläinen loi vain nopean katsauksen nuorempaan mieheen kun tuo kömpi ateriansa kanssa sohvalle istumaan ja alkoi näpytellä kaukosäädintä netflixiä varten. Marshall kurtisti hieman kulmiaan, mutta malttoi mielensä ja palasi kirjansa pariin. Tuo ei ollut koskaan tykännyt kun sohvalla syötiin mitään leffasnacksejä suurempaa, etenkään kun keittiöstä oli suora näköyhteys telkkariin, mutta menköön. Mies vilkaisi nopeasti telkkarin puoleen kun Niklas oli näyttänyt päässeen päätökseen katsottavan suhteen. Glee. Musikaalit olivat kyllä hyviä, mutta mitä Marshall oli sivusta seurannut kyseistä ohjelmaa oli harva kappale ollut tuon mieleen. Ehkä hän oli vain muuttunut vanhaksi ennen aikojaan minkä takia hän nautti ennemmin klassisesta musiikista mitä enemmän ajan hermolla olevasta musiikista.

”Miks sä kurtistelet sun kulmias koko ajan.” Niklas kysyi huokaisun kera.
”Kunhan mietin. Kuuntelenko minä sinusta vain vanhojen ihmisten musiikkia?” Marshall kysyi, laskien kirjan taas rintansa päälle.
”Se mitä sä kuuntelet ois loukkaus vanhusten musiikille. Sä kuuntelet fossiilien aikasta musiikkia.” Niklas vastasi hyvinkin vakavalla äänensävyllä ilmekkään värähtämättä.
”Hei, Lindsey Stirling on tämän vuosituhannen musiikkia. Ja hänellä on monta mielestäni hyvää kappaletta.” Marshall sanoi vastalauseena.
”Ei lasketa. Se on youtube-tähti”
”Lasketaanhan. Hän tekee musiikkia.”

Niklas siristi silmiään ja tuhahti hieman, kääntäen huomionsa tiukasti takaisin telkkariin päin. Marshall nosti hitaasti kirjan takaisin silmiensä eteen, ja aloitti suosiolla lukemaan samaa sivua varmaan jo kolmannen kerran uudestaan samalla kun tunsi pientä ärtyneisyyttä. Ei lyhyen keskustelun sisällön takia, vaan sen takia että Niklas oli jostain syystä parin viimepäivän aikana alkanut olemaan vain enemmän ja enemmän kuin kiukutteleva pikkulapsi. Iso syy siihen oli toki se, kun tuo ei ollut saanut nukuttua kunnolla vaan pyöri yöllä tunti tolkulla hereillä. Ja sittenkin kun tuo onnistui nukahtamaan, hän pyöri ja potki unissaan kuin vittuuntunut muuli. Mutta kaikkein ärsyttävintä oli se, että Niklas ei tuntunut tälläkään kertaa osaavan avata suutaan jotta saisi sanottua edes yhdellä sanalla että mikä tuota kaihersi niin että ei edes nukuttua saanut.
Marshall huokaisi liki ääneti. Ehkä hän yrittäisi parhaansa venyttää omaa pinnaansa ja antaa Niklakselle pari päivää vielä aikaa yrittää itse kertoa mikä oli hänen ongelmansa. Vaikka se oli ehkä pelkkää haaveilua että asia ratkeaisi niinkin helposti.

Kun uni ei tuu. 6.9


Yöllä tuntui aina siltä kuin kuulisi normaalia tarkemmin kaikki pienetkin äänet. Jossakin makuuhuoneen katon rajassa lenteli kärpänen, seinänaapuri avasi takaoven mennäkseen tupakalle ties kuinka monennetta kertaa tällekin iltaa ja olohuoneessa sijaitseva seinäkello piti tasaista naksahtelevaa ääntä. Marshall hengitti hitaasti sisään ja ulos merkkinä siitä että ainakin hän oli hyvää vauhtia matkalla Höyhensaarille.
Niklas kääntyi sängyllä varovaisesti makoilemaan toiselle kyljellensä, toivoen että ei herättäisi toista pyörimisellään. Mitähän kello edes oli? Tuntui siltä kuin hän olisi pyörinyt valveillaan vähintään pari tuntia, mutta usein juuri silloin aikaa oli mennyt hyvä jos edes 20 minuuttia. Mies makoili hetken täysin aloillaan ja kuunteli vieressä nukkuvan miehen hengitystä ja päätteli siitä uskaltaisiko toisen unta häiritsemättä ottaa yöpöydällä olevan kännykänsä ja vilkaista kelloa. Niklas siristeli silmiään näytön kirkkaassa valossa, yrittäen hahmottaa ajan mahdollisimman nopeasti jotta pystyi sammuttamaan näytön. 01.24. Tahaton huokaus pääsi livahtamaan miehen huulilta kun tuo tajusi että oli oikeasti pyörinyt yksin hereillä juurikin hyvä jos edes sen 20 minuutin ajan. Mies makoili hiljaa paikoillaan ja katsoi hämärässä huoneessa juuri ja juuri erottuvaa ovea uppoutuessaan hitaasti ajatuksiinsa. Mikä häntä edes valvotti? Koko ilta oli ollut todella mukava ja heillä oli ollut ihan hauskaakin, tai ainakin hänellä oli ollut. Marshall oli välillä tuntunut olleen lähinnä epätoivon partaalla pelin kanssa kun ei etenkään aluksi millään tuntunut hahmottavan että kumpi oli L1 ja kumpi R1. Niin. Oliko Marshalilla sittenkään ollut niin hauskaa illan aikana? Kyllähän hän oli jonkun verran vierestä katsonut kun Niklas oli pelannut, mutta ei koskaan ollut osoittanut mitään mielenkiintoa ettäkö hän olisi itse halunnut pelata. Toisaalta, he olivat lopulta lopettaneet pelaamisen vasta puolenyön jälkeen kun Marshall oli tajunnut kuinka myöhä jo oli. Mutta sitten taas, tuo oli ihan hyvin saattanut väkisin pelata niinkin myöhään jotta ei pahoittaisi toisen mieltä tai jotain sinne päin.
Niklas pyörähti makoilemaan takaisin selälleen ja tuijotti yläpuolella avautuvaa kattoa. Päässä tuntui olevan taas aivan liian kova meteli. Aina kun hän onnistui edes jotenkin järkeilemään jonkun asian niin toinen ajatus kumosi sen täysin. Minuutit kirjaimellisesti matelivat ohi miehen yrittäessä saada ajatuksen juoksun katkaistua jotta voisi edes yrittää taas alkaa nukkumaan. Tuloksetta. Tuntui kun hän oli puristuksissa eikä voinut hengittää kunnolla kun mieli täyttyi vakuutteluista siitä, tästä ja tuosta. Vaikka se pieni järjen ääni yritti sanoa että hän ajatteli taas liikoja.
Lopulta mahdollisimman varovaisin liikkein mies nousi ylös sängystä ja hiippaili liki ääneti ulos makuuhuoneesta ja veti oven lähes kiinni perässään. Ainakin Marshall pystyi nukkua rauhassa kun hän ei olisi pyörimässä vieressä. Se ajatus mielessään Niklas istuutui sohvalle ja metsästi kaukosäätimen käteensä. Avattuaan telkkarin tuo painoi vimmatusti volyyminappia jotta äänet ehtivät menemään lähes nollaan ennen kuin kanavalla ollut ohjelma pääsi ääneen. Hmh, joku South Parkin uusinnan uusinnan uusinta. No, tyhjää parempi. Mies oikaisi itsensä pitkäkseen sohvalle ja seurasi tylsistyneen sekä väsyneen ihmisen mielenkiinnolla telkkarissa pyörivää jaksoa, pyöritellen samalla kaukosäädintä kädessään.
Minkähän ihmeen takia MTV ei esittänyt jaksoja järjestyksessä? Äskeinen jakso oli kuulunut uudempaan tuotantoon mutta toinen jakso oli ollut selvästi jotain ensimmäisten parin tuotantokauden aikaisia. Suurempi kysymys toki oli ehkä se, että minkä takia se esitti kourallisia sarjan jaksoista aina uudestaan ja uudestaan. Nyt meneillään olevan jakson Niklas muisti lähes sanasta sanaan ulkoa.
Miehen katse siirtyi nopeasti makuuhuoneen oven suuntaan kun se aukesi äkisti. Marshall seisoi ovensuussa sen näköisenä että tuosta oli hankala päätellä oliko hän hereillä vai kävelikö hän unissaan. Varmistus hereillä olosta kuitenkin tuli haukotuksen muodossa ennen kuin tuo laahusti lähemmäs sohvaa missä Niklas makoili.

”Mieteinkin että minne katosit..” venäläinen mutisi unenpöpperössä, siirtäen katseensa Niklaksesta telkkarissa pyörivään ohjelmaan päin.
”Herätinkö sut vai?” Niklas kysyi pienesti irvistäen.
”Et. Heräsin jossain vaiheessa ja huomasin että olit noussut ylös. Nukahdin, heräsin taas mutta et ollut vieläkään tullut takaisin.” Marshall selitti yhä hieman mutisten.
”Aaa. Joo, en vaan saanu unta enkä vihtiny pyöriä ja pitää sua hereillä niin...tulin kattoon jos tulis ees jotaki katottavaa.”

Marshall hymisi jotain vastaukseksi, siirtyen laiskiaisen elkein makoilemaan Niklaksen viereen sohvalle. Kaapatessaan nuoremman miehen kainaloonsa tuo kiskaisi selkänojalla olleen viltin kutakuinkin heidän päälle

”..Minusta tuntuu että mielesi pyörii taas täydellä teholla etkä sen takia saanut-..” Marshall aloitti, mutta joutui keskeyttämään haukotuksen takia. ”..-nukuttua.” tuo lopetti lauseensa, makoillen silmät kiinni toisen vieressä samalla kun unisen laiskasi silitteli Niklaksen käsivartta.
”...ehkä.” Niklas mutisi lähes ääneti vastauksensa, korjaten asentoaan hieman mukavemmaksi toisen vieressä.
”Muista että voit kyllä puhua ääneenki niistä mitä sinun mielessäsi liikkuu. Se voi ehkä jopa helpottaa.” venäläinen jatkoi unisen kuuloisena.

Niklas ei vastannut mitään, vilkaisi vain kulmiensa alta Marshalin kasvoja kohti ennen kuin taas nopeasti katsoi telkkarin puoleen.

”...Sä voit kyllä mennä ihan sänkyynki nukkuun.” nuorempi mies sanahti lopulta.
”Voin. Mutta pystyn nukkua vaikka telkkari onkin päällä.” Marshall sanoi haukotellen jälleen. ”Mutta tiedän myös että kun mielesi toimii liian vilkkaasti, tämä rauhoittaa sinua yleensä.” mies lisäsi, jatkaen hieman enemmän hereillä olevan tuntuisesti Niklaksen käsivarren silittelyä.

Yksi ääni Niklaksen pään sisällä halusi työntää toisen alas sohvalta ihan vaan koska... Ei hän tiennyt edes että miksi. Mutta samalla mies myönsi että toinen oli oikeassa. Ehkä Marshall oli sittenkin nauttinut illasta? Pelaamisesta huolimatta. Ei kai hän muuten olisi nähnyt vaivaa tulla makkarista tänne, saati sitten jäädä viereen sohvalle nukkumaan. Kai?

”Rauhoitu. Olen aika varma että mitä ikinä mielessäsi pyörittelet on ainakin osittain turhaa yliajattelua.” Marshall mutisi.
”...onko se muka nuin selvää?”
”On. Alat aina vispaamaan toista jalkaasi kun lähdet yliajattelemaan asioita..”

Niklas päättää, eli peli-ilta 5.9.


Miten joku pystyi pelaamaan jollaki pleikkarin ohjaimella? Etenkin jotain tälläisiä pelejä missä piti koittaa käännellä näkökenttää yhdellä, tähdätä toisella ja sitte vielä yrittää saada sormet riittämään ampumiseenkin. Ai niin, unohtamatta sitä että mitään ei voinut tehdä rauhassa vaan piti koettaa vielä pysyä hengissä ilman että vastustaja nasauttaisi luodin otsaan tai kävelisi jonkun jättämään ansaan. Kuten nytkin.

”Son oikiasti aika hauska, että sillon ko muistat kattoa etees että näkyykö Frostin rautoja. Niin sitte aina kävelet suoraan Kapkanin pommiin vaikka se on niin ilmiselvässä paikassa.” Niklas sanoi vähintään vahingoniloisen kuuloisena, hörppien juomaa tölkistään pienen hymisevän naurun saattelemana.
”En minä heti alkuun voi muistaa mikä kuvake tarkoittaa mitäkin hahmoa, etenkään että mikä oli minkäkin hahmon juttu.” Marshall huokaisi, heittäytyen sohvan selkänojaa vasten samalla kun ruudulla näkyi jonkun vielä hengissä olevan joukkueen jäsenen peli.
”Noo, totta, totta.” nuorempi mies myönsi, kohauttaen olkiaan pienesti.
”Tiedän luvanneeni että voimme tehdä mitä haluat, mutta voisimmeko vaihtaa edes peliä? Jos tätä nyt pelaamiseksi voi edes sanoa kun olen hengissä alun jälkeen pari tuskaista minuuttia..jos sitäkään.” venäläinen kysyi kuin armoa pyytäen, poimien oman juomansa sohvan käsituelta
”Hmm...Ehkä. Koska okei, tää oli aluksi hauskaa. Mutta alkaa käymään jo vähän vanhaksi koska sä kuolet niin nopiaa.” Niklas myöntyi lopulta, pyörähtäen alas sohvalta ja konttari tv-tason luo. ”Joten voimme vaihtaa peliä. Vaikka musta kyllä tuntuu että tästä sä tuut tykkään vielä vähemmän.” mies lisäsi pienen myhäilyn kera, alkaen koluamaan tason yhtä laatikkoa läpi.
”Tuo ei voi luvata mitään hyvää..” Marshall mutisi ehkä lähinnä itsekseen ennen kuin otti huikan omasta juomastaan.

Venäläinen ei ollut koskaan pahemmin kuluttanut aikaansa videopeleihin, ja sekin vähäinen kokemus niistä oli joskus paljon nuorempana Nintendolla Super Marion ja Duck Huntin pelaaminen. Joskus sen jälkeen hän oli muutaman kerran kokeillut Dmitriyn koneella jotain ampumispeliä mutta siinäpä se. Niklas sen sijaan tuntui välillä unohtavan muun maailman olemassa olon uppoutuessaan jonkun uuden pelin pariin. Ja siinä vaiheessa kun tuo oli taas herännyt nykyhetkeen, oli tuo tuntunut juoksevan ilta toisensa jälkeen kevereiden kanssa lähialueen baareja läpi.
Marshall kurtisti kulmiaan hieman, kallistaen sohvan selkänojaa vasten lepäävää päätään hieman. Koska nyt kun ajatteli asiaa... Niklas oli viimeksi ollut baarikierroksella kun he olivat lähteneet Tie Tähtiin -kisojen jälkeen viettämään iltaa muutaman tuon kaverin seurassa. Sen jälkeen tuo oli vain käynyt istumassa iltaa jonkun kaverin luona tai mennyt heidän kanssa ihan vain kahville tai syömään.

”Koska Sputnik 1 ei vastaa, niin pelaat tätä peliä.” Niklas puheli samalla kun nappasi ohjaimen venäläisen käsistä ja alkoi vaihtamaan peliä.
”Hmh? Niin pelaan mitä?” Marshall kysyi, havahduttuaan ajatuksistaan kun toinen kaappasi ohjaimen itsellensä.
”Näät kohta.” Niklas myhäili, operoiden pelin valintaa samalla kun otti uuden huikan tölkistään.
”..Ei.” Marshall sanoi lyhyesti, tunnistaessaan toisen valitseman pelin nimen. ”Olen nähnyt kun pelaat tätä peliä, luuletko todella että minä muka pärjään tässä yhtään äskeistä paremmin?”
”Äläs ny! Ero on kato siinä että sä saat pelata ihan vaan helpoimmalla modella ko mä taas pelaan vaikealla.” nuorempi vakuutteli ja ojensi ohjainta toisen suuntaan.
”...En tiedä auttaako edes se. Mutta, luvattu mikä luvattu.” Marshall sanoi pienen huokauksen kera, kumoten loputkin juomastaan kurkusta alas ennen kuin tarttui ohjaimeen.
”That's the spirit.” Niklas sanoi virne suupielessä, nousten seisomaan sohvalla jotta saattoi hypähtää selkänojan yli ja suunnata keittiön puolelle. ”Ookko muuten huomannu, että sen pelin päähahmo Joel näyttää iha Reissumieheltä?”
”Niin miltä mieheltä?” Marshall kysyi, pitäen katseensa telkkarin puolessa siihen saakka kun tunsi jotain osuvan hartiaansa. Mies katsahti nopeasti vähintäänkin kysyvästi Niklaksen puoleen ennen kuin katsoi mitä toinen oli edes heittänyt. ”...Mitä sä leipiä viskot olohuoneeseen?”
”No kato sitä kuvaa! Reissumies. Joel. Ihan samannäköne!” Niklas nauroi, ottaen samalla kopin leipäpaketista minkä venäläinen heitti hänelle takaisin keittiöön.
”Ja nyt oletat että pystyn pelata tätä peliä ilman että päässä soi Reissumies mainoksen kappale?”
”Reissumiestä vaisto vie. Älä kysy minne johtaa tie~..” Niklas lauloi antaumuksella yllättävän osuvasti, kavutessaan takaisin sohvalle toisen viereen.
”..Kiitos.” Marshall tokaisi, katsoen poikaystäväänsä päin.
”Ole hyvä. Toin samalla lahjuksia, huomasin että juomas loppu.” nuorempi vastasi leveä virne kasvoillaan.


Marshall pudisti päätään pienesti, ottaen vastaan toisen tuoman uuden juoman. Nopean huikan jälkeen mies laski pullon toisen vieren sohvan käsituelle ja otti hieman paremman asennon sohvalla, keskittyen telkkarilla näkyvään kohtaukseen. Venäläinen oli aikaisemmin nähnyt vain satunnaisia pätkiä aluillaan olevasta pelistä kun Niklas oli sitä aikanaan pelannut läpi, ja se oli riittänyt hänelle. Jokin pelin yksien zombien, tai vastaavien, ratisevan naksahtelevissa äänissä vain raapi juuri oikeaa kohtaa miehen mielessä mikä aiheutti jonkinlaista ahdistavaa tunnetta. No, sehän kauhupelien tarkoitus taisi olla. Aiheuttaa pelaajissa jonkinlaisia pelon, epämukavuuden tai muun tunteita.
Mies kuuli puhelimensa ilmoittavan uudesta viestistä, ja koska pelissä oli menossa vain joku cinematic kohtaus tuo kaivoi kännykän taskustaan ja silmäili nopeasit läpi whats app keskustelua serkkunsa kanssa minne uusi viesti oli tullut.

Sinä
Kun kerran mieteit että voisit kokeilla ulkomailla työskentelyä niin tässä sulle kuule justi sopiva homma! Etsivät ravitallille työntekijää ja pelkällä englannilla pärjää  -link-
Vlad
Voi, ei kai pikku Marshmallowilla ole nyt jo ikävä?
Sinä
Ei
Vlad
Ei hätää  ymmärrän kyllä että on rankkaa olla erossa minusta.
Vlad
hmmm ei yhtään hullumpi tuo työtarjous muuten

Marshall laski puhelimen alas, ja jostain syystä aavisteli jotain pahaa  Vladin viimeisen viestin takia. Juuri nyt oli hankala päättää että kumpi tuntui uhkaavammalta, pelissä meneillään oleva kohtaus missä hänen oli tarkoitus päästä hahmolla pois kaupungista missä oli alkanut jonkin sortin zombie hyökkäys. Vaiko Vladin kommentti Marshalin vitsillä linkkaamaa työilmoitukseen liittyen.

Viimeinen aamukahvi venäjällä 12.8.


Marshall nojaili keititön tiskipöytää vasten kahvikuppi toisessa kädessä, samalla kun pää lepäsi tiskipöydän yläpuolella olevaa kaapistoa vasten. Käsivarren mitan päässä oleva kahvinkeitin oli vasta lopettelemassa tehtäväänsä.
Hieman kauempana pienen ruokailuryhmän ääressä istui Niklas, joka puoliksi makoili pöydällä käsivarsiensa päällä. Niklaksen oli vaikea päättää että väsyttikö häntä enemmän nyt vai pari tuntia sitten kun he olivat käyneet ennen kukonlaulua talleilla, jotta hän oli ehtinyt vielä kerran ratsastaa ennen lähtöä takaisin suomeen.

”Mä oon kyllä kysyny tätä joskus muullonki, mutta miten helvetisä sä oot pystyny elää näin?  Ei ihmistä oo luotu näin aikasiin herätyksiin.” Niklas mutisi, leppuuttaen päätään toinen poski pöydän viileää pintaa vasten.
”Kahvi. Paljon kahvia. Monta kertaa päivässä.” Marshall vastasi ytimekkäästi, vilkuillen kehvinkeittimen suuntaan.
”No se on se toinen juttu mitä en ymmärrä. Miten kukaan pystyy juoha sitä litkua? Se maistuu aivan... sanonko miltä.”
”Laadulla on väliä. Sille on syynsä minkä takia kahvin hinta vaihtelee niin paljon.” venäläinen sanoi sormeaan heilauttaen, ennen kuin hyökkäsi kahvipannun puoleen ja kaatoi mukinsa täyteen.

Niklas seurasi pöydäntasalta toisen kahviseremoniaa, nyrpistäen nenäänsä kun parin säälittävän puhalluksen jälkeen mies jo kumosi höyryävän kuumaa juomaa kurkkuunsa.

”Toi on ehkä enemmän se mitä en ymmärrä.. miten? Miten?! Sehä on ihan saatanan kuumaa.” Niklas lähes parahti, suoristautuen istumaan paremmin tuolissaan.
”Vuosien harjoittelun tulos. Se ei tunnu missään, muuta kuin sillon kun vedän väärään henkeen ja kahvi päätyy keuhkoihin.” venäläinen selitti, irvistäen hieman sanojensa päätteksi. Siitä selvisi että mies puhui todellakin kokemuksesta.

Mies otti vielä pari kulausta lisää mukistaan, ennen kuin kääntyi ympäri ja kaivoi yhdestä keittiönkaapista tiskipöydälle riviin neljä uutta kuppia. Niklas seurasi toista kulmaa kohauttaen rastapään touhuja. Marshall otti kahvipannun käteensä ja kaatoi yhteen mukiin hieman kahvia, minkä jälkeen tuo pyörähti parin askeleen päässä olevan jääkaapin puoleen. Hyvin tottunein liikkein mies nappasi kaapista kahvikerman, kaataen sitä toisen kahvin sekaan ennen kuin jätti sen keittimen viereen odottamaan. Venäläinen otti hyvin arvostelevan maistiaisen toisesta kupista, ennen kuin liu'utti sen pöydän pintaa pitkin Niklaksen eteen.

”Kokeile. Saatat yllättyä.”
”Ehkä. Mutta miks otit nuin monta kuppia?” Niklas kysyi toinen kulma jälleen hieman koholla, ottaen kupin käsiinsä.
”Tämän takia.” Marshall vastasi lyhyesti, osoittaen toisella kädellä toiseen keittiön oviaukon suunnalle edes katsettaan kääntämättä.

Sillä samalla hetkellä keittiön puolelle lipui Marshalin äiti, Anice, aurinkoinen hymy kasvoillaan. Naisen vaaleat hiukset olivat hänelle tavanomaiseen tapaan löyhällä poninhännällä, minkä takia irralliset sortuvat pääsivät kehystämään tuon kapeita kasvoja. Nainen painoi suukon esikoisensa poskelle kuten aina, siirtyen hieman lähemmäs pöydän ääressä istuvan Niklaksen luo. Anice sipaisi kevyesti nuoremman miehen poskea toisella kädellään, toivottaen hyvät huomenet kaksikolle hyvin sujuvalla suomenkielellä. Ei ollut varmaa kumpi miehistä näytti yllättyneemmältä, Niklas vai Marshall.

”Millon sinä ole suomea oppinut?” Marshall kysyi englantia käyttäen jotta Niklaskin ymmärsi, seuraten katseella äitiään kun tuo lipui kahvinkeittimen luo.
”Oi, en minä paljo tuota enempää osaakaan. Ainakaan hyvin. Halusin vain kerrankin toivottaa vieraallemme hyvää huomenta ihan hänen kielellä, joten opettelin.” Anice sanoi pienen hymähdyksen kera, pidellen kahvikuppista kaksin käsin kiinni.
”Ihan ko suomalainen. Lausuntasi siis.” Niklas vastasi lyhyesti. Nuoremman miehen poskenpäät olivat aavistuksen punaiset.

Niklas oli oppinut jo ensimmäisen käyntinsä aikana että Marshalin äiti välitti perheestään erittäin paljon. Sen huomasi parhaiten juurikin aamuisin, kun nainen kiersi jokaisen perheenjäsenensä luona antamassa poskisuukot. Stereotypisenä suomalaisena, Niklas oli aluksi hieman kummastellut moista asiaa mutta nopeasti jo todennut että se oli itseasiassa harvinaisen mukava näky. Joten nyt kun hän oli hieman päätynyt mukaan Anicen aamutervehdyksiin, oli mies vähintäänkin häkeltynyt asiasta. Etenkin kun nainen oli vieläpä lausunut hyvin sujuvalla suomenkielellä ääkkösistä huolimatta hyvää huomenta! Ei hänen perheessä vaan moista. Itseasiassa nyt kun asiaa mietti, Niklas ei muistanut oliko hänen isänsä koskaan suoraan puhunut Marshalille. Hän oli aina käskenyt tätä kertomaan jotain venäläiselle, jos hänellä oli ollut jotain asiaa mikä koski Marshaliakin.
”Miten olet muuten jo nyt ylhäällä? Tavallisesti tulet aamukahville vasta lähemmäs tunnin päästä.” Marshall kysyi äidiltään, hörpäten kahvia omasta kupistaan.
”Luuletko todella että annan teidän lähteä ilman että sanoisin näkemiin?” Anice kysyi toista kulmaansa kohottaen ”Luulin että tunnet minut paremmin.” nainen lisäsi sen kuuloisena kuin hänen sydämensä olisi juuri särkynyt. Mutta juuri ennen kahvista hörppäämistä suupieleen kavunnut pieni virne paljasti todellisuuden.
”Hmh.. Totta. Etenkin kun ei tiedä millon taas seuraavan kerran minä, etenkään että me, tulemme käymään taas.” Marshall kommentoi, katsahtaen nopeasti Niklakseen päin kun kuuli hyvin epämääräisen yskähdyksen ja tukehtumisen sekaisen korahduksen.
”Ihan helvetin kuumaa..” Niklas puhahti lyhyesti, otettuaan turhan huolimattoman kulauksen Marshalin hänelle tarjoamasta kahvista.
”Sen takia kahvia ei saa koskaan kitata kuin joisi vettä.” venäläinen sanoi hieman tyrskähtäen pidätellessään naurua.

Samalla hetkellä toisesta keittiön oviaukosta tuli leveästi haukoitteleva mies, jonka mustat rastat muistuttivat sekasorron takia vanhanaikaista lankamoppia. Miehen kantapäillä seurasi tuota lyhyempi mies, lämpimästä säästä huolimatta pipo päässä.

”Ei kannata tukehtua, se ei ole terveydelle hyväksi.” Vlad kommentoi uusien haukotuksien välistä, tarttuen suorinta tietä kahvipannuun ja toisella kädellään toiseen tiskialtaan reunalla olevaan kahvikuppiin.

Niklas pyyhkäisi nopeasti kahvia leuastaan, katsoen Vladin ja Dmitriyn perään kun kaksikko meni kuin ohjelmoituna kahvinkeittimen luo. Samalla mies kallisti päätään aavistuksen verran. Okei. Mistä Marshall oli osannut ottaa kahvikupit myös niille kahdelle?

”Tadaa.” Marshall kuiskasi juuri ja juuri kuultavaan ääneen, leveä virne suupielessään samalla kun tuo katsoi suoraan Niklakseen. Niklas taputti ääneti käsiään pari kertaa, nyökäten päätään pienesti Marshalille.
”En kyllä tiedä, mitenhän me nyt selviämme tallitöistä kun te kaksi lähdette.” Vlad sanoi muka hyvin valittelevaan äänensävyyn, heilauttaen toisen kätensä Marshalin harteille. ”Etenkin, kun minä toivoin että olisin saanut viettää vähän enemmä aikaa suosikki suomalaiseni kanssa.”
”...Vlad, Niklas on ainoa suomalainen jonka tunnet..” Marshall huomautti, katsoen lähes varoittavasti serkkuunsa päin.
”Ehkä. Mutta kommenttini pitää silti paikkansa.” mies näpäytti virnistäen. ”Ja tiietenkin minulla tulee ikävä sinuakin, Mityaa ei ole läheskään yhtä kiva härnätä koska hän ei reagoi samalla tavalla kuin sinä.” Vlad lisäsi, napaten samalla kiinni Marshalin toisesta poskesta kuin mikäkin isoäiti joka näki lapsenlapsensa pitkästä aikaa.
”Painu-.. sanonko minne” Marshall ärähti hieman, irroittaen toisen käden poskeaan repimästä.

Vlad virnuili entistä leveämmin, jos se oli enää edes mahdollista, luikkien hyvin ketterästi istumaan yhdelle pöydän ääressä olevista tuoleista. Dmitriy otti oman paikkansa pöydän äärestä jahka oli selvinnyt äitinsä aamutervehdyksestä, ja laski kahvikupin pöydälle.

”Millon teidän rakastavaisten lento lähtee?” Dmitriyn vakava ilme muuttui kuin katkaisijasta kääntäen vähintään yhtä leveään virneeseen mitä Vladin kasvoilla oli.
”Pojat.” Anice sanoi hyvin lyhyesti, siristäen silmiään aavistuksen verran kun siirsi katsettaan Vladin ja Dmitriyn välillä.

Niklasta vastapäätä istuvien miesten ilmeet palautuivat hyvin nopeasti lähes peruslukemille. Marshall puolestaan näytti siltä että laski jo sekuntteja siihen että he pääsisivät lähtemään. Niklas hymyili pienesti. Häntä itseään ei niin haitannut nuiden kahden hieman piikittelevät puheet tai muutkaan, ne olivat kuitenkin harmitonta suunheittoa. Mitä nyt jotku sanavalinnat kyllä hieman pisti nolottamaan mutta ei sen pahempaa. Marshalia sen sijaan oli tuntunut ne haittaavan aina huomattavasti enemmän. Ehkä hänen oli aika muistuttaa poikaystäväänsä siitä, että hän kyllä sanoisi jos kaksikon asiat menisivät hänen mielestä turhan pitkälle.

”Meidän pitää puolen tunnin päästä lähteä lentokentälle jos haluamme olla ajoissa. Tällä kertaa.” Niklas vastasi vilkaistuaan keittiön seinäkelloa, yrittäen sen jälkeen hieman varovaisemmin koemaistaa kahviaan.
”Niin kai te tiedätte että tuo kellohan ei ole oikeassa?” Vlad kysyi, hörpäten kahviaan.
”...Niin mitä sanoit?” Marshall kysyi terävästi
”Niin, että tuo kello ei ole oikeassa. Siirsin sen eilen puoli tuntia taaksepäin.”

Niklas meinasi toistamiseen tukehtua kahviinsa. Samalla kun Marshall katsoi Vladiin juuri sen näköisenä, että oli valmis heittämään tuon niska-pers otteella ulos talosta.

”Pffft, juuri tämän takia minulla tulee ikävä teitä.” Vlad naurahti ”Se mitään väärässä ole, kunhan kusetan.” mies lisäsi nopeasti,  suojautuen samalla vieressään istuvan Dmitriyn taakse ihan vain varmuuden vuoksi.
”Oikeasti... Vielä jonain päivänä minä-..” Marshall aloitti lähes hampaiden välistä sihisten, vaieten kuitenkin hyvin nopeasti.

Anice mulkoili kaikkia kolmea venäläistä miestä hyvin tuimasti, naputellen kynsillään kahvikuppinsa kylkeä. Vlad vihelteli hiljaa nopeasti, ennen kuin nosti kahvikupin huulillensa samalla kun käänsi katseensa ulos keittiön ikkunasta. Dmitriy katoi hyvin keskittyneenä oman kuppinsa pohjalle, ja Marshall näytti selvästi siltä että mies laski hitaasti kymmeneen mielessään.
Niklas työnsi kahvikuppinsa hieman kauemmas, silmäillen hieman huvittuneena poikaystävänsä suuntaan. Etenkin tälläisissä tilanteissa tuon terävä luonne osasi tarjota paljon hupia. Vlad tuntui osaavan tökkiä juuri oikeisiin kohtiin, eikä mies selvästikään ottanut serkkuaan tosissaan koska hän teki sitä erittäin paljon. Ja usein. Niklas ei sitä ääneen edes vihtinyt sanoa, mutta pienesti mies toivoi että Vlad tulisi joskus käymään heidän luona suomessa. Ai että sitä viihdettä mitä se tarjoaisi.

Mä oon lykännyt näiden sun spinnareiden lukemista aivan liian kauan, täällähän on ihan hirveästi kaikkea! Ja miten mä lopulta nautinkaan tästä, kun nyt junassa ehtii istua ajatuksella näiden ääreen.

Askel taaksepäin 30.3

Niklaksen ja Marshallin suhteen kehittymisestä on todella mielenkiintoista lukea. Parisuhteissa kun ei koskaan välty ristiriidoilta ja nekös tuo tekstiin sisältöä! Ja sitten näillä kahdella on vielä sellainen asetelma, johon ei joka päivä törmää.

Seuraava kommentti sisältää spoilereita:

Alkupuolella tätä tekstiä mä luulin jo pala kurkussa, että nyt ne eroaa. Loppu sai mut kuitenkin huokailemaan onnellisena - onpa tuttu skenaario..

Kisapäivän fiilikset ja maailmancupia 7.4

Miten ihana Niklas! Mun fiilikset hahmoa kohtaan on ollu aika kireät koska luonnollisesti olen Marshallin puolella, mutta voi. Se osaa olla hyvin herttainen, ja maailmancupin katselusta tulee kotoisa fiilis. Näin se meidänkin huushollissa menee.

Ah, siinä se Aries nyt on. Ja on muuten todella mielenkiintoisen näköinen otus! Mikäs tuo väri onkaan? Marshall on kanssa niin komeana taas että huhhu..

Soitan ihan kohta. Muutama päivä myöhemmin: ai niin joo 22.4.

Mä samaistun kyllä yllättävän paljon näihin juttuihin, suorastaan huvittavaa. Otsikko kuvaa mua heti täydellisesti yhteydenpidossa ihmisiin.. Köh.

Sä se kyllä osaat herättää mielenkiinnon näillä hahmoilla, mä täällä jo yritän päässäni miettiä miltä Vlad näyttää. Kolmikon keskustelua oli antoisa seurata, ja vaikka välissä käytiin vakavissa aiheissa niin lopetit tekstin ihanan pirteästi.

Lemppari:
"Niin, hieno isoveli. Hyvä, poika."  Dmitriy sanoi, kuin olisi puhunut jollekin pikkulapselle. Tai ehkä ennemmin koiralle.

Haluan vielä nostaa erityisen onnistuneen kohdan. Lauseen katkominen pisteillä on loistava tehokeino tuoda ilmi, miten vaikea Vladin on saada sanoja suustaan.
"No, kyllä sinä. Tai te kumpikin. Tiedätte."

Tie Tähtiin 9.5

Onpas tosiaan hassua lukea Tie Tähtiin -juttuja, kun tuntuu että kisoista on jo ikuisuus. Pitääpä vähän tsemapata jatkossa :'D

Mihin kaikkeen sitä joutuukaan hevosihmisen miesystävänä! Ihana Niklas, ihana lopetus. Mitä se muutakaan tekisi ollessaan yksin kotona?

Jotain toisellekin 22.5

Mielenkiinnolla odotan Niklaksen ratsastustunteja ja myös sitä, miten tuollaiset roolit vaikuttaa parisuhteeseen vai vaikuttavatko mitenkään!
..

Nyt mä alankin olla perillä, joten palaan loppuihin teksteihin myöhemmin.

Paluu alkeisiin 5.8


”Et sitte yhtään korkiampaa hevosta voinu valita.” Niklas mutisi, pusertaen suunsa tiukaksi viivaksi samalla kun piti kaksin käsin kiinni satulan etuosaan kiinnitetystä kauhukahvasta.
”Itseasiassa en. Mutta usko minua, valitsin sinulle oikeasti sellaisen hevosen jonka kanssa varmasti pärjäät, vaikka se onkin aika korkea.” Marshall vakuutteli, pitäen toisella kädellä kiinni ohjista samalla kun katsoi kyyryssä satulassa istuvaa nuorempaa miestä.

Lähes oranssin sävyinen tamma seisoi kaikessa rauhassa paikallaan katetulla ratsastuskentällä, vain korvat liikkuen miesten äänien suuntaan. Kyllä se hänelle sopi jos he tulivat tänne vain patsastelemaan, helposti tienattu mellavesi.

”Heti kun tunnet olevasi valmis, niin suoristaudu istumaan satulaan kunnolla ja ota ohjat käsiisi. Kun pääset liikkeelle niin kaikki tulee kyllä nopeasti takaisin mieleen.” venäläinen sanoi rohkaisevan hymyn kera, yrittäen samalla pitää mölyt mahassaan että ei nauranut ääneen.

Niklas oli vain kerta kaikkiaan huvittavan näköinen kyhjöttäessään satulassa sen näköisenä, kuin ei olisi koskaan hevosen selässä ollutkaan. Toki viime kerrasta oli ehtinyt kulua jo varmaan yli vuosi, mutta toinen ei ollut näyttänyt noin kauhistuneelta edes ihan ensimmäisellä kerralla satulassa!
Marshall seisoi paikallaan, silmäillen välillä Arlekinia varmistaakseen että se oli rauhassa, vain todetakseen että tamma oli lähes puoliunessa. Mies hymähti hiljaa ja pudisti päätään pienesti. Hän oli todellakin valinnut sopivan ratsun tähän tilaisuuteen. Lopulta kyyryssä kyhjöttänyt Niklas veti syvään henkeä kootakseen itsensä, ja tämän jälkeen varovasti suoristautui istumaan satulaan kunnolla sekä hieman hapuillen metsästi hevosen kaulalla levänneet ohjat käsiinsä.

”Okei. Ehkä tämä tästä.” mies mutisi ehkä lähinnä itselleen. ”Etkä sitte saatana päästä irti ja lähe huiteleen mihinkään!” tuo lisäsi lähes varoittavaan sävyyn, katsahtaen alaspäin hevosen vieressä seisovaan venäläiseen.
”En, en, ei hätää.” Marshall vastasi hieman naurahtaen. ”Kävelen tässä vieressä niin kauan kun on tarve. Enkä senkään jälkeen mene minnekkään laidalle istumaan, vaan tilannetta silmällä pitäen kasvatan välimatkaa kunnes voin jäädä kentän keskelle.” mies selitti, taputtaen kevyesti nuoremman miehen reittä samalla kun katsoi tuota suoraan silmiin hetkeksi.

Niklas tunsi korvanpäitä kuumottavan hieman. Jos he olisivat olleet missä tahansa muualla, äskeinen olisi tuskin tuntunut yhtään erikoisemmalta hetkeltä. Mutta nyt kun he olivat täällä missä kaikkina muina kertoina piti pitää suurinpiirtein käsivarren verran etäisyyttä ja lähes varoa koskemasta muualle kuin korkeintaan hartiaan? Tuntui melkein samalta kun hän ensimmäisen kerran tajunnut että piti Marshalista enemmänkin kuin vain kaverina.

”Heti vaan kun palaat tälle planeetalle, niin voit pyytää Arlekin liikkeelle.” Marshall sanoi lopulta, seisoen kädet rennosti lanteillaan katsoessaan ylös Niklakseen päin.
”Hä? Joo, kyllä, joo” Niklas sanoi, pudistaen päätään pienesti kun Marshalin ääni palautti tuon takaisin tilanteeseen.

Tähän asti puoliunessa ollut Arlekin luimaisi korviaan närkästyneen näköisenä kun Niklas puristi varovaisesti pohkeilla sen kylkiin. Kauneusunien häiriköinnistä riippumatta, tamma lähti kuitenkin liikkeelle rauhallisin askelin.
Niklas horjahti satulassa jonkin verran hevosen lähtiessä liikkeelle, minkä takia mies nappasi nopeasti kauhukahvasta kiinni. Muutaman ensimmäisen käyntiaskeleen ajan Niklas vain matkusti hevosen kyydissä ja totuttautui sen puolelta toiselle heilahtelevaan liikkeeseen. Marshall käveli hevosen rinnalla ja kevyellä otteella ohjasi Arlekiniä kuolainrenkaasta kääntymään uralle, samalla kun vilkuili satulaan päin kuinka toinen pärjäsi.
Hitaasti mutta varmasti Niklas alkoi tottumaan ratsunsa liikkeisiin ja uskaltautui alkaa suoristautumaan satulassa, sekä keräili hevosen kaulalle tiputtamat ohjat takaisin käsiinsä.

”Jos haluat niin voimme työskennellä pelkästään käynnissä tänään. Viime kerrasta on kuitenkin jo aika kauan.”
”Noo, ehkä tää tästä. Ainaki tähä kävelyyn on aika helppo tottua ko vaan muistaa hengittää ja lähtä mukaan siihen”
”Katsos sinua, muistat yhden tärkeän asian mikä unohtuu kokeneiltakin ratsastajilta aina välillä. Hengittäminen. Koska harvinaisen usein näkee osaaviakin ratsastajia jotka keskittyvät aivan liian paljo kaikkeen muuhun, että unohtavat hengittää. Myönnän että itsekin välillä unohdan sen.” Marshall selitti, siirtyen aavistuksen verran kulkemaan enemmän kentän sisäuraa pitkin jotta näki ratsukon paremmin kokonaan. ”Mutta muistatko miten kantapäiden pitäisi olla?” mies kysyi pienen viekkaan hymyn kera.
”Kantapäät alas ja varpaat menosuuntaan”  Niklas vastasi hyvinkin nopeasti, samalla kun jo korjasi jalkojensa asentoa.

Ratsukon meno alkoi sujumaan hyvin parin aloittelukierroksen aikana, Niklas ei enään jännittänyt niin paljon vaan istui hyvinkin luontevan näköisesti mukana tamman liikkeissä. Samalla Marshall oli ohjannut miehen oikeaan istuntaan satulassa sekä kerrannut läpi muutaman termin jotta toinen tietäisi mistä venäläinen oikein puhuisi ratsastuksen aikana. Kuten muunmuassa että mikä on puolipidäte, jottei Marshalin tarvitsisi sitä kesken kaiken alkaa selittämään.

”Seuraavaksi voitkin ottaa ohjat tuntumalle, eli lyhyemmiksi. Sinun pitäisi tuntea tasaisesti kummassakin kädessä että toisessa päässä on jotain. Melkein kuin kevyt kättely, samanlainen tunne.” Marshall ohjeisti, puhuen vahvasti käsiensä kautta pidellessään näkymättömiä ohjia käsissään.

- - -

”Nyt ymmärrän yhä vähemmän sitä miten pystyt istuun hevosen ravissa niin...eleettömänä! Sielähä hölskyy väkisinki niinku perunasäkki joka suuntaan.” Niklas puhahti taluttaen Arlekinia vierellään ulos ratsastuskatokselta.
”Se helpottuu aika nopeasti kun saa lisää rutiinia. Toki vähän hevosesta riippuen harjoitusravi vaatii paljon keskivartalon hallintaa ja lihaksia.” Marshall selitti lyhyesti ”Mutta sait kuitenkin yhden ihan onnistuneenkin pätkän. Kevennetty ravi sen sijaan kyllä sujui ilman ongelmia.”
”Kun vaan vielä oppis että niin millon se kevennys on väärä, ja mistä sen edes ite näkee.”
”Kyllä se siitä. Kannattaa kuitenkin muistaa enemmän se, että ratsastuksen on tarkoitus olla mukavaa. Koska jos siitä ei nauti, ei sitä myöskään jaksa harrastaa.”
”No se. Kyllähän sen näki peruskoulusa poissaoloista että ei paljoa kiinnostanu.” Niklas sanoi hieman irvistäen. ”Mutta ainaki nyt tän kerran perusteella voin sanua että kyllä mä taas ainaki kerran vielä satulaan voin nousta.”
"Toivottavasti ehkä useamminkin kuin kerran." Marshall kommentoi toiveikkaan kuuloisena.

Ne on suitset, ei remmihelvetti 22.7.


Aamurutiinit. Jokaisella on omansa, mutta Marshalille niissä kaikkein tärkeintä on aamun ensimmäinen kuppi kahvia. Vasta keitettynä, mustana ja sen jälkeen vielä yksi kupillinen. Eikä tämä aamu ollut poikkeus. Punapää nojasi keittiön tiskipöytää vasten ja kumosi mustaa karvasta juomaa kurkustaan alas, kuunnellen samalla puolella korvalla keittiön hiljaa musiikkia soittavaa radiota. Vlad oli ilmoittanut käyvänsä kotona joten hän olisi poissa vielä monta tuntia, Mitya istui keittiön pienen ruokapöydän ääressä selaamassa somen ihmeellistä maailmaa samalla kun nautti omasta aamukahvistaan ja Niklas oli vielä alkutekijöissä yläkerrassa.

”Huomenta” heleä naisääni sanoi astellessaan keittiöön.

Tuo pyörähti kepein askelin antamassa kevyet suukot kummankin miehen poskelle, ennen kuin itse siirtyi ottamaan kahvikuppiaan yhdestä kulmakaapista. Äskeinen oli myös yksi rutiiniksi muodostunut tapa, jonka Marshalin ja Dmitriyn äiti, Anice, oli tehnyt oikeastaan aina. Marshall hymyili itseksensä kun muisteli miten hän oli nuorempana lähes vihannut sitä, koska oli ajatellut sen olevan nolointa ikinä. Ah, teini-ikä ja sen mukana tullut kaiken häpeäminen.

”Huomenta” Marshall vastasi, vilkaisten veljensä puoleen joka lähinnä mumahti jotain epämääräistä vastaukseksi.
”Kuulin että aiot laittaa Niklaksen satulaan tänään.” Anice puheli hymy kasvoillaan, siirtyessään itsekin pienen pöydän ääreen istumaan.
”Niin olisi tarkoitus.” mies sanoi lyhyesti, hörpäten nopeasti kahviaan.
”Miksi minusta tuntuu että teistä kahdesta sinua jännittää enemmän?” nainen kysyi hieman kulmiaan kohauttaen ja nojasi päänsä kättään vasten. ”Taidat hermoilla sitä miten se tulee sujumaan. Että tykästyykö Niklas ratsastukseen edes vähän, koska välinne ovat muuttuneet yhä paremmiksi sen jälkeen kun hän alkoi osoittamaan edes pientä mielenkiintoa hevospuolelle.”
”...Onko se niin ilmiselvää?”
”Minulle? Kyllä. Olenhan äitisi.” Anice sanoi vähintäänkin ylpeästi, kohentaen ryhtiään samalla kun heilautti vaaleat aaltoilevat hiuksensa olan yli.

Marshall pyöräytti silmiään hieman, kumoten loput aamujuomastaan kurkusta alas ja laski mukinsa tiskipöydän perä reunalle.

”Mitä olen sanonut kahvikupeista?” Anice kysyi sillä samalla hetkellä kun tuon esikoinen oli päästänyt kupista irti.
”Jos säilöt, huuhtele.” Marshall toisti kuin olisi lukenut lunttilapusta, ottaen mukin käteensä ja huuhtaisi sen nopeasti vedellä puhtaaksi. Ennen kuin laittoi sen takaisin paikalle mihin oli sen jo kerran laskenut.
”Miksi minusta tuntuu että äitisi sätti sinua juuri.” keittiön oviaukkoon ilmaantunut Niklas totesi, vaikka ei ollut varsinaisesti ymmärtänyt sanaakaan. Ehkä hänen oikeasti pitäisi mennä jollekin kansanopiston kielikurssille tai muulle vastaavalle, ja opetella venäjää.
”Huomenta sinullekin. Joko jännität satulaan kiipeämistä?” Anice kysyi sujuvalla englannin kielellä hymy kasvoillaan, kun havaitsi viimeisenkin talossa olijan löydettyä keittiöön. Nainen hymähti lähes ääneti hieman huvittuneena kun huomasi Niklaksen jäkistyvän kuin hänet olisi kutsuttu juuri rehtorin kansliaan.
”Huomenta. Ja...ehkä vähän.” Niklas vastasi hieman kangertelevalla englannilla. Ehkä joku englannin puhekurssikaan ei olisi pahitteeksi.
”Hyvin se menee. Muistan vieläkin kun Marshall vasta aloitti ratsastuksen-..”
”Okei, aika mennä.” Marshall sanoi, napaten Niklasta hartioista kiinni ja lähti johdattamaan edellään pois keittiöstä.
”Mitä? Tollaset tarinat on just niitä parhaita!”
”Ei, ei ole. Minun ensimmäiset ratsastukseni eivät ole muistelemisen arvoisia.”

---

Niklas katseli tarkasti ympärilleen seuratessaan Marshalia talon nurkalta lähtevälle polulle. Joka kerta kun he kävelivät jossain venäläisen kotipihassa tai talleilla, tuo tajusi uudestaan ja uudestaan sen että kuinka erilaiset lähtökohdat heillä olikaan. Tämä itse oli asunut koko lapsuutensa ja suurimman osan teini-iästäkin täysin tavallisessa pienessä omakotitalossa vanhempiensa kanssa. Punainen tupa valkoisilla puitteilla, pieni piha ja lähistöllä vain metsää ja peltoa ennen naapureiden pihamaita. Ja lopulta talojen välit pienivät kunnes se muodosti kylän keskustan, jonka keskipisteinä oli pieni kyläkauppa, ala-aste ja seuratupa. Lyhyen automatkan päässä oli isompi kylä missä oli hyvä valikoima erilaisia kauppoja ja muita liikkeitä sekä useimpien perheiden vanhempien työpaikoista. Siinä oli Niklaksen lapsuuden maisemat.
Kun taas Marshalin.. Ensinnäkin tuon koti oli lähempänä kartanoa tai linnaa mitä omakotitaloa. Se oli myös sisältä hyvin vaikuttava ilmestys, vaikkakin Niklaksen mielestä vaikutti enemmän museolta kaikkine esineineen ja nykyajan mukavuuksien puuttumisen takia. Eihän heillä ollut olohuoneessa tai muualla yleisissä tiloissa edes telkkaria! Piha oli aika suuri, ja osittain päällystettykin. Talon vieressä oli iso lampi, vai oliko se pieni järvi, ja metsän takaa pilkotti valtavan tallialueen rakennuksia. Entä sitte koko tontin koko? Valtava, näin lyhyesti sanottuna.
Niklas haroi lähes mustia hiuksiaan toisella kädellä samalla kun katse valui maata kohti. Epävarmuus. Mitä Marsh edes näki hänessä? He olivat lähtökohdiltaan jo niin erilaisia, puhumattakaan siitä todellisuudesta että hän oli suurinpiirtein syntynyt satulaan ja siinä vaiheessa kun he oppivat ensimmäisen kerran tuntemaan toisensa niin Niklas ei ollut edes nähny hevosta läheltä. Saati sitten koskenut sellaiseen.

”Et varmaan kuullut sanaakaan mitä sanoin sinulle?” Marshall kysyi seisahduttuaan hieman etäämpänä.
”Öäää... En? Kai? Mitä sanoitkaan?” Niklas sanoi naurahtaen hieman hermostuneen oloisena.
”Niin että saat tehdä suurimmaksi osaksi kaiken itse. Hevosen varustamisen ja muun. Tietenkin minä olen koko ajan vieressä ja autan heti kun tarvitsee. Mutta sanoisin että opit kaikkein helpoiten juurikin tekemällä.” venäläinen selitti, jatkaen kävelyä vasta kun nuorempi pääsi takaisin rinnalle.
”..Okei.. Toivottavasti et valinnut mitään tikittävää aikapommia koska se opettaisi minut kaikkein parhaiten pysymään hereillä satulassa tai jotain muuta muka järkeen käypää.” Niklas sanahti hieman irvistäen.
”Vaikka tuo kuulostaakin joltain mitä voisin tehdäkin, niin ei. Itseasiassa valitsin sinulle sellaisen ratsun jonka kanssa mahdollisesti tunti menisi hyvin, jotta kiinnostuksesti pysyisi ja haluat jatkaakin.” vanhempi mies sanoi samalla kun asteli avoimista pariovista sisälle tammatalliin.

Niklas katseli ympärilleen omasta mielestään yllättävänkin vaatimattoman näköisessä tallissa heidän kulkiessa käytävää pitkin. Pari hevosta näytti olevan sisällä, todennäköisesti valmiina odottamassa liikutusta. Kai. Marshalin pysähtyessä näemmä kysymään jotain tallikäytävällä olleelta työntekijältä, Niklas ei voinut muuta kuin pistää merkille muutamankin seikan. Ensinnäkin, työntekijä näytti selvästi kunnioittavan Marshia. Jokin tuon hyvin nuoren näköisen miehen olemuksessa, eleissä sekä äänensävystä vihjasi sellaista. Toiseksi ja ehkä tärkein asia, Marsh näytti helvetin hyvältä ratsastusvaatteissa.

”Okei. Pääsetkin suoraan töihin. Nik, tapaa ratsusi Arlekin.” Marshall julisti hymy kasvoillaan, osoittaessaan karsinaan jonka eteen oli pysähtynyt.
”Tän hevosen mä muistanki! Tai siis.. eipä tätä helpolla kyllä unoha. Vaikka en nyt niiin paljo hevosia oo nähny, niin tää erottuu kyllä seasta ko lehmä sikalasa.”
”Arlekin on kyllä omaa laatuaan, jopa minun mielestä.” venäläinen sanoi, liu'uttaessaan karsinan oven auki ja talutti tamman päitsistä käytävälle seisomaan.
”Herran jumala se on... iso..” Niklas sanoi ojentaessaan toisen ketjun Marshalille samalla kun tuijotti edessään seisovaa hevosta.

Arlekin seisoi paikoillaan kuin patsas, pää ojennettuna rennosti eteenpäin. Tamman rautias peitinkarva näytti lähes oranssilta, mitä vasten sen laajat valkoiset merkit näyttivät suorastaan hohtivat. Pitkä valkea ja kihartuva harja lepäsi sen leveää kaulaa vasten, ja otsaharja miltei peitti sen kirkkaan siniset silmät. Valkoisten merkkien reunat eivät olleet siistit rajat kuten normaalisti, vaan paikoitellen ne muodostivat lähes pitsiltä näyttävän kuvioinnin.

”En tiiä paljoa hevosista, mutta tää on nätti.” Niklas sanoi hiljaa, ojentaessaan toista kättään varovasti hevosen turpaa kohti.

Tamma vilkaisi hieman epäilevän näköisesti vierasta ihmistä kohden, ennen kuin varovaisesti haistoi sitä kohti ojentunutta kättä. Arlekin ojensi turpaansa hieman lähemmäs ja hipsutti ylähuultaan kämmentä vasten, ennen kuin vetäisi päänsä pois ja pärskähti lähes loukkaantuneen näköisenä. Ei mitään, tyhjä käsi. Kuinka tuo kirppu oikein uskalsi.

”Niin joo, tärkein tosiaan unohtui.” Marshall sanahti sormiaan napsauttaen, pyörähtäen karsinan eteen valmiiksi tuotujen varusteiden puoleen ja kaivoi harjapakista jotain. Lopulta tuo painoi muutaman puna-valkoisen karkin nuoremman miehen käteen. ”lahjukset. Arlekin on siitä aika tarkka” tuo sanoi hieman virnistäen.
”Piparminttua? Voiko hevoset muka syyä sitäki?” Niklas kysyi toista kulmaansa kohauttaen, pidellen kämmenensä mahdollisimman avoimena kun hevosen turpa lähestyi kättä uudemman kerran. Ajatuskin sormenpään päätymisestä nuiden hampaiden väliin tuntui kivuliaalta.
”Ihan samalla tavalla kuin ihmisetkin. Toki kaikki ei sitä syö, mutta Arlekin oikeastaan vaatii. Ehdein tippua monta kertaa ennen kuin vahingossa löysimme piparmintun voiman sen kanssa.” Marshall sanoi, ojentaen pakista vuorostaan kaksi harjaa nuoremmalle. ”Muistat ehkä miten hevonen harjataan?” mies kysyi hieman virnistäen.
”Emmä ny ihan kaikkea oo sentään unohtanu. Harjaus kuitenki on helppoa ko heinänteko.”
”Itseasiassa.. heinänteko ei ole niin helppoa mitä kaikki tuntuvat ajattelevan.”
”No tiiät kyllä mitä sillä tarkotan.”

Marshall istuutui surutta käytävän lattialle selkä karsinan seinää vasten, tarkastellen sieltä toisen puuhia. Mies pyöritteli vierestään poimimaansa heinänkortta sormissaan hieman hajamielisesti. Okei, mikä olisikaan hyvä ohjelma näin Niklaksen ensimmäiselle viralliselle ratsastustunnille. Ei mitään liian vaikeaa, koska se todennäköisimmin tappaisi tuon vähäisenkin kiinnostuksen lajia kohtaan. Tuo kyllä osasi jo jotain, eli ihan mistään kuinka pidät ohjista kiinni ei tarvitsisi lähteä liikkeelle. Ehkä vain istunnan hakemista? Askellajien läpi käymistä, ympyröitä ja muuta helppota. Sitten hän voisi itseasiassa käydä nopeasti Arlekinin selässä ja jumpata hieman lisää jos Niklas haluaisi kokeilla jopa laukkaa. Se olisi ehkä parasta tehdä liinassa... Marshall keskusteli itsekseen mielessään keskittynyt ilme kasvoillaan samalla kun pieni sormissa pyörittelemäänsä heinänkortta silpuksi.
Venäläisen suupieliin kohosi pakostakin pieni hymy, kun tuo huomasi Niklaksen siirtyneen putsaamaan kavioita täysin omatoimisesti. Ehkä hieman epäröiden tamman koon takia aluksi, mutta tarttui kuitenkin määrätietoisesti hevosen jalas kiinni ja nosti kavion ylös puhdistettavaksi. Kai sitä jo varovasti pystyi ajatella että ehkä Niklaksesta sai leivottua jonkinlaisen hevosmiehen. Suomeen palaamisen jälkeen olisi kuitenkin ehkä ihan reilua että nuorempi sai valita jonkun oman harrasteensa, mitä Marshall ainakin kokeilisi. Tasapuolisuuden nimissä. Jostain syystä baarireissujen lisäksi ensimmäinen mieleen tuleva oli videopelit. Ja vielä todennäköisemmin se Last of Us tai joku sinnepäin, jonka aika Niklas oli käynyt läpi jokaisen kirosanan mitä sanakirjasta vain löytyi.

”Tätä en ees yritä alkaa nakkaan tonne yksin, täähä painaa tonnin.” Niklas älähti, kannatellessaan telineestä nostamaansa satulaa käsissään.
”Se on itseasiassa aika kevyt satula” Marshall sanoi hieman naurahtaen, vääntäytyessää jalkeilleen lattialta ja harppoi toisen avuksi. Venäläinen otti satulan käsiinsä, heilauttaen sen kuin tyhjää vain korkean hevosen selkään ja asetteli paikoillensa. ”Satuloidessa varmista aina että satula on keskellä selkää ja se ei paina lapaa. Kun liu'utat käden satulan siiven ja hevosen välistä niin tunnet missä lapa on.” venäläinen selitti samalla kun näytti missä hevosen lapa tuntui käden alla.
”Taidat joutua kyllä näyttämään ton vielä monta kertaa.” Niklas sanoi, sipaisten silmien eteen valuneita hiuksia sivuun.
”Odotettavissa. Harva oppii satulan oikeaa paikkaa ensimmäisellä saati toisellakaan kerralla. Sen jälkeen on myös tärkeä tarkistaa että huopa ei ole rytyssä missään ja että etuosa on nostettu irti sä'ästä.” Marshall selitti, näyttäen jälleen selkeästi miten huovan pitäisi olla. ”Sen jälkeen voit ottaa satulavyön ja kiristää auttavasti paikoilleen.” tuo lisäsi, ojentaen vyön nuoremmalle.
”Okei. Tän mä ehkä osaan laittaa paikalleen oikein. Kai.” mies sanoi, pyöritellen vyötä käsissään. Onneksi se oli hyvin yksinkertainen vyö ilman kaikenmaailman koukeroita sun muita. Siinä oli kyllä kapeammat kohdat ennen keskiosan leveää osaa, mutta se oli symmetrinen. Niklas pysähtyi pariin otteeseen miettimään tekikö varmasti oikein, mutta lopulta kuitenkin sai kiristettyä vyön joihinkin reikiin ja katsahti hieman ylpeänä Marshaliin kun tuo tarkisti viritelmän ja nyökytteli päätään hiljaa hyväksyvästi.
”Se on hyvä. Se kiristetään loppuun vasta kun aletaan lähteä liikkeelle. Joten, seuraavaksi suitset.” venäläinen sanoi, kääntyessään Niklaksen puoleen suitset kädessä.
”Tuo näyttää sellaselta remmihelvetiltä, että saat oikiasti näyttää että mite nuo muka laitetaan.”
”Itseasiassa tämä ei ole remmihelvetti, vaan tavalliset englantilaiset suitset. Vieläpä ilman alaturparemmiä.” Marshall sanoi virnistäen. Mies malttoi tuskin odottaa sitä päivää kun pääsisi esittelemään joitakin tallin ravureiden päävehkeitä. Tai troikka varusteita. Ai että tästä tulisi hauskaa.

Pako aamutallista 16.7


Takana oli jo pari päivää talliorjana olemista. Aikaisia aamuja, ramppaamista tallin ja talon välillä, tallin siivoamista, hevosten ruokkimista, hevosten taluttelua paikasta toiseen... Okei, Marsh kyllä kysyi tiuhaan tahtiin että oliko sen hetkinen asia ok että haluaisiko tämä tehdä sen ja näin, mutta...herran jumala tämä oli rankkaa.
Niklas nojasi talikkoa vasten seistessään yhdessä tallin karsinoista, tuijottaen jonnekin kaltereiden välistä hajamielisesti. Ajatukset pyörien hieman sekavina siellä ja täällä. Toki sekin lisäsi ympäristön uuvuttavuutta, että kaikki puhuivat pääasiassa vain venäjää. Tällä ei ollut harmainta aavistustakaan siitä että mitä he puhuivat ellei Marsh tai joku englantia osaava tulkannut hänelle että mistä oli kyse.

”Valmista?”

Niklas lähes hypähti ilmaan kun tuon päivähaaveilut keskeytti yksi selkeä kysymys karsinan ovensuusta. Aivot löivät pari kertaa tyhjää ennen kuin ne edes rekisteröivät että kysymys oli ollut englanniksi. Vasta sen jälkeen mies tajusi että kysyjä oli ollut tämän hetkisen talouden toinen rastapää, Vlad.

”...Ei ihan, upposin vähän omiin ajatuksiin” Niklas selitti hieman kangertelevalla englannin taidollaan. Pistäen takaraivossaan muistiin, että yrittäisi tulevaisuudessa harjoittaa kieltä edes vähän enemmän tälläisiä äkkireissuja varten.
”Mihin ajatuksiin upposit?” Vlad kysyi yllättävänkin asiallisena, ottaen kysyvän varovaisesti talikon nuoremman miehen käsistä. Minkäänlaista vastustelua kohtaamatta, venäläinen viittoi toisen siirtymään seinän viereen ja alkoi jatkamaan karsinan keskeneräistä siivoamista. ”Älä huoli, en kerro Marshille. Ja ei tarvitse jännittää englannin käyttöä, puhut paremmin mitä itse taidat luulla. ”

Outoa. Yksinkertaisesti outoa nähdä Vlad näin..rauhallisena ja asiallisena. Tähän asti tuo oli vaikuttanut lähinnä piriä vetäneeltä oravalta joka ilmestyi joka paikkaan kuin purkukuula seinän läpi. Virnuillen ja vittuillen kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

”En mihinkään erikoisiin. Nää tallijutut on vaan vielä niin.. uusia mulle. ” Niklas sanoi kun lopulta tajusi että ehkä hänen pitäisi vastatakin hänelle esitettyyn kysymykseen.
”Siihen tottuu. Eniten tästä tekee rankkaa varmaan se, että aloitat näin isolta tallilta.” Vlad vastasi vino hymy kasvoillaan. ”Jos saan kysyä. Et aikaisemmin koskaan lähtenyt vapaaehtoisesti näin paljo tallille. Mikä muuttui?”

Tuo oli itseasiassa erittäin hyvä kysymys. Mikä muuttui. Kukaan ei ollut pakottanut häntä lähtemään tallille, etenkään osallistumaan mihinkään siellä. Toki hän oli useasti käynyt viemässä tai hakemassa Marshalin tallilta mutta se ei tarkoittanut ettäkö hänen olisi tarvinnut mennä sisälle talliin. Mutta lopputalvesta hän oli hakureissuilla alkanut menemään itseasiassa hieman aikaisemmin tallille, ja mennyt aina sisälle seuraamaan Marshalin puuhaamista siellä. Ja jostain syystä kerta toisensa jälkeen tallilla olo ei tuntunutkaan enään niin kauhealta.

”En tiiä. Ehkä uteliaisuudesta. Tai koska oon vihdoin tajunnu sen että jos mä laitan Marshin valihteen hevoset tai minä, tiiän että jään toiseksi.” Niklas selitti, kohauttaen samalla olkiaan. ”Hevoset on kuitenki sille enemmän ko harrastus, ja ollu paljo kauemmin mitä mä oon ollu kuvioissa. Niin... Samalla ko mun pitää vähintäänki hyväksyä se että se kuluttaa ison osan ajastaan hevosten seassa, niin miksei sitä sitte vähän kurkkaa sinne että mikä niissä on niin ihmeellistä. Muuta ko että ratsastusvaatteet saa melkeen ihmisen ko ihmisen näyttään hyvältä. Etenki kisavaatteet.”

Vlad oli keskeyttänyt karsinan siivoamisen ja jäänyt kuuntelemaan nuoremman miehen selitystä tämän kysymykseen. Venäläinen nojaili talikkoon leveä virne suupielessä.

”Wau, en odottanut ihan noin laajaa vastausta.” rastapää kommentoi, jatkaen karsinan lappamista. ”Kuulostit jopa ihan... aikuiselta. Että olet oikeasti miettinyt asioita useammalta kantilta. Hyvä. Koska jos oikeasti tykkään siittä puupäästä niin paljoin kuin olet antanut ymmärtää, tuskin pitäisit jos repisit hänet pois hevosmaailmasta. Usko minua.” Vlad lisäsi hieman silmiään pyöräyttäen, samalla kun ojensi talikon takaisin Niklakselle saatuaan karsinan siivottua loppuun.

Niklas jäi hetkeksi vain tuijottamaan Vladin perään hämmentynyt ilme naamallaan., lähtien lopulta nopeasti seuraamaan toisen perässä tallikäytävää pitkin. Oliko Marsh ollut muka joskus poiskin hevoskuvioista? Ainakin sellaisen käsityksen Vladin puheista oli saanut.

”..Mitä muuten tarkotit sillä ko sanoit että uskoa sua että jos saisin Marshin pois hevosten parista, että en tykkäis siitä enää samalla tavalla?”
”Voisin kertoa sen sinulle. Mutta ehkä on jopa parempi että kysyt siltä iteltä asiasta.” Vlad virnuili, nyökäten päällään käytävän suuntaan.
”Kysyä keneltä mitä?” Marshall kysyi kulmat hieman kohollaan, seisahtuen kaksikon seuraan.
”Ei mitään.” Niklas vastasi nopeasti ”Mutta pliis, ei siivottavia karsinoita enää.”
”Itseasiassa oritallin siivous olisi vielä kesken... Mutta, koska toisin kuin Vlad niin meitä ei ole laskettu mukaan aamutallin työntekoporukkaan. Mikä tarkoittaa sitä että me voimme lähteä kahville, ja sinä voit valmistautua ensimmäiseen ratsastustuntiisi täällä.” Marshall kertoi, heilauttaen toisen käden Niklaksen harteille ja lähti johdattamaan tuota mukanaan ulos tallista.
”Hei. Marsh. Tiedät että en puhu suomea, voisitko kertoa minullekin?” Vlad huikkasi kaksikon perään.
”Sinua tarvitaan oritallin viimeistelyyn ja me menemme kahville.” Marshall vastasi virne suupielissään, vilkuttaen serkulleen samalla kun poistui tallista Niklas mukanaan.

Onko aikaiset aamut pakollisia? 13.7.


Kuten hän oli joskus aikaisemmin jo sanonutkin, aikaiset aamut ovat saatanasta. Mutta jotenkin ne eivät tuntuneet ihan yhtä pahoilta kun oli kotona. Olivat ne ainakin helpompia, kun kotitalon tutuilla käytävillä pystyi kävellä vaikka silmät ummessa.
Marshall nojasi toisella hartiallaan ovenkarmia vasten täydessä tallivarustuksessa, hörppien aamukahviaan. Katse oli suuntautunut huoneen toisella laidalla olevaan parisänkyyn, jossa peittojen ja tyynyjen seassa Niklas oli vielä sikeässä unessa. Huolimatta siitä, että venäläinen oli herätellyt toista pitkin aamua sitä mukaan kun itse oli noussut ylös ja hoitanut aamurutiininsa. Sekä ennättänyt jopa hakemaan itselleen kahvia alakerrasta. Miehen suupielissä oli kevyt hymy tuon nostaessa kahvikupin jälleen huulillensa. Se mitä tapahtui seuraavaksi ei ollut ihan sitä mitä olisi voinut ajatella, kulaus kuumaa kahvia ja uusi yritys herättää tummaverikkö mukaan aamutalliin. Marshall hätkähti rajusti tuntiessaan käsien iskeytyvän harteilleen, hätkähtäen vielä uudestaan kun tunsi kahvin polttelevan lähinnä naamaansa eikä kurkkuaan.

”Hyvää huomenta serkku rakas. Ihana huomata että olet herännyt reippaasti uuteen aamuun myöhäisestä saapumisestanne huolimatta.” Vlad julisti hykerrellen äidinkielellään, muiskauttaen vähintäänkin teatraalisen suukon punapään ohimolle.

Pari hengenvetoa meni pelkästään tilanteen hahmottamiseen, samalla kun Marshall pyyhki kahvia kasvoilta ja kaulaltaan. Jep. Jonain päivänä hän vielä syyllistyisi murhaan, ja kohde oli erittäin suurella todennäköisyydellä kyseinen hangon keksi joka seisoi hänen vieressä.

”Voisitko seuraavalla kerralla miettiä edes kerran ennen kuin teet jotain?” Marshall huokaisi, napatessaan vaatekaapin kyljessä olevasta naulakosta pyyhkeen jotta sai pyyhittyä itsensä paremmin, sekä myös lattialle läikkyneet kahvit.
”Näh, mitä turhia. Näin on hauskempaa.” Vlad tokaisi olkiansa hieman kohauttaen, nojautuen ovenkarmin toista puolta vasten. ”Ainakin minulla. Miten et ole jo tallilla?”
”Voisin kysyä sinulta ihan samaa. Sinut kun on kuitenkin laskettu mukaan tallitehtävien tekoon, toisin kuin meitä.” Marshall kysyi, kohauttaen toista kulmaansa katsoessaan itseään hieman vanhempaa miestä jonka mustat rastat roikkuivat vapaana tuon harteilla. ”Ja olen yrittänyt saada Niklasta hereille.” tuo lisäsi, heittäen pyyhkeen pyykkikorin reunalle roikkumaan.
”Ei hätää” Vlad aloitti, uhraamatta edes puolta ajatusta vastatakseen minkä takia hän ei ollut jo tallilla. ”Voin ojentaa auttavan käteni, olen loistava herättämään ihmisiä.”

Marshall ei ehtinyt montaa sanaa suustaan edes päästää, kun Vlad oli jo harpponut peremmäs tuon huoneeseen. Otti pari reippaampaa askelta ja hyppäsi koko kehon voimalla sängyn vapaalle sivulle makoilemaan. Sen voimasta pari tyynyä putosi lattialle, ja toinen peitoista sillä hetkellä kun Niklas kirjaimellisesti hyppäsi istumaan sängyllä. Näyttäen siltä kuin joko sai sydänkohtaukse tai saisi sellaisen ihan pian.

”Hyi saatana! Oon hereillä! Joo, hereillä! Mitä helvettiä tapahtuu?” Niklas puoliksi huusi, yrittäen saada silmänsä pysymään kunnolla auki. Tuon tummanruskeat hiukset sojottivat jokaiseen ilmansuuntaan sen näköisenä kuin tuo olisi työntänyt haarukan pistorasiaan.
”En ymmärtänyt sanaakaan” Vlad sanoi leveä virne kasvoillaan, nyökyttäen päätään hieman. ”Marsh, tulkkaatko? Ja voinet samalla muistuttaa rakastasi että en osaa suomea pätkän vertaa.”

Marshall hieroi nenänvartta sormillaan silmät ummessa, huokaisten syvään. Olikohan tänne tulo ollut sittenkään niin hyvä idea, nyt kun Vlad oli taas käymässä?

”Ei mitään tulkitsemisen arvoista. Mutta muistatko kun juuri äsken sanoin, voisitko miettiä edes kerran ennen kuin teet jotain?” Marshall kysyi, epäillen jällen kerran sitä totuutta ettäkö tuo mustahiuksinen apina oli häntä vanhempi. Tai edes sukua. ”Nik, muistat varmaan sen ärsyttävän serkun josta olen sinulle kertonut? Niklas, Vlad. Vlad, Niklas. Ja niin, hän ei osaa suomea joten jos haluat hänelle jotain sanoa niin voin kääntää tai voit puhua englantia.” Marshall sanoi, vaihtaen sujuvasti kieltä venäjän ja suomen välillä.
”Nik. Söpöä.” Vlad kommentoi, makoillen vatsallaan ja nojasi leualla käsiinsä samalla kun heilutteli jalkoja ilmassa.
”Vlad, pää kiinni.” Marshall kommentoi lyhyesti, suoden tuiman katseen serkulleen ennen kuin istuutui sängyn jalkopäähän Niklaksen puolelle.

Niklas kiskoi peiton paremmin itselleen, ja kääriytyi siihen niin että vain pää jäi näkyville. Tuon silmät pysyivät vain ja vaivoin avoinna. Pää tuntui tavallistakin painavemmalta minkä ilmeni nuokkumisena.

”Pahoittelen hänen puolesta. Välillä eipäilen onko Vladin päässä edes niitä kahta hernettä muka aivoina. Ja jos on, niin ne eivät kyllä tapaa kovin usein.” Marshall pahoitteli, pyyhkäisten nuoremman hiuksia hieman silmien edestä roikkumasta.
”En tiedä mistä puhutte mutta minut mainittiin.” selälleen makoilemaan kääntynyt Vlad hihkaisi, heilutellen toista jalkaansa ilmassa kuin kissa häntäänsä kun se seurasi jotain erittäin mielenkiintoista.
”Voisitko vain painua..jonnekin. Mene keittämään vaikka lisää kahvia.” Marshall puhahti turhautuneen kuuloisena, tyrkäten kahvikuppinsa toisen suuntaan.
”Kait minä voin suosia teille hetken omaa rauhaa. Mutta valitettavasti teillä ei ole ehkä aikaa ihan..kaikkeen.” Vlad puheli hyvin viekkaalla äänellä, ottaessaan hänelle tarjotun kahvikupin vastaan samalla kun kömpi ylös sängystä. Kokoisekseen mieheksi tuo liikkui hyvin sulavin liikkein ripeästi ulos huoneesta, myhäillen tyytyväisenä kun kuuli tyynyn lentävän käytävän lattialle perässään.
”Mitya, vannon että jos tulet juuri nyt tähän huoneeseen niin tulee ruumiita.” Marshall sähähti, kääntämättä edes katsetta oven suuntaan.

Käytävän puolella seissyt Marshalin nuorempi veli nosti kätensä kevyesti ilmaan, vaihtaen kulkunsa Vladin perässä alakertaan päin.

”Herran jumala sen kuulo on hyvä.” Dmitriy kommentoi, pujahtaessaan Vladin rinnalle leveässä portaikossa.
”Mitä oletit? Luulisi että sinäkin jo tietäisit teidän käytävän jokaisen narahtavan lattialaudan. Minä ainakin tiedän.”
”En ole varma haluanko tietää että miksi, tai miten, olet oppinut tietämään ne..”
”Voi kuule... Kaikki  jekut, hermoromahdukset veljellesi ja hiippailu vaatii täydellisyyttä. Kaikki alkaa sillä että tunne ympäristösi.” Vlad aloitti, heilauttaen toisen käden lepäämään Dimitriyn hartioille.



Huone tuntui lähes häiritsevät hiljaiselta ja rauhalliselta Vladin poistuttua, ihan kuin pyörremyrsky olisi kulkenut huoneen läpi. Marshall oli haudannut kasvot käsiinsä, vetäen hitaasti ja syvään henkeä pariin otteeseen ennen kuin nosti katseensa takaisin juuri ja juuri hereillä olevaan Niklakseen.

”En oo ihan varma mitä just äsken tapahtu..mutta jostain syystä sä oot hyvin, hyvin kyrpiintyneen näkönen.” Niklas mutisi, hieroen silmiään kämmensyrjällään.
”Vlad on vain.. Vlad.” Marshall mutisi käsiensä välistä.
”Näh, pahempaaki koettu. Vois luulla että se on sun isoveljes tai jotain. Tai ainaki siis sellasta toi vaikutti.”
”Ai.” venäläinen sanahti, laskiessaan kädet kasvoiltaan ja nosti katseensa Niklakseen. ”Tai siis.. hän on kyllä viettänyt huomattavan paljo aikaa täällä, ja joskus suorastaan asunut isänsä kanssa kesän meillä.”
”Se selittääki aika paljo, mun mielestä ainaki.” Nikals sanoi, haukoitellen leveästi ennen kuin jatkoi. ”Ja siis... jos sulla on menosa joku perus häpeän mun perhettä ko ne ei osaa käyttäyty -fiilis sen takia ko mä oon täälä, niin unoha. Joo, ei tuo herätys mikään kiva ollu. Mutta toi tuntu olleen sellasta perus isoveli riehuu meininkiä,  joten löysää poninhäntääs.”

Marshall jäi hetkeksi huomaamattaankin vain tuijottamaan toista, hiemän hämmentyen toisen yllättävän suoraa mielipidettä. Ehkä seuraavan kerran kun pitäisi saada jostain keskusteltua Niklaksen kanssa, ehkä se pitäisi tehdä samalla tavalla kuin nyt? Pommiherätys aamu varhain? Harkintaan

”Okei. Yritän.”
”Hyvä. Koska perhe on kuitenki se juttu mitä tarvii aina, eli älä oo turhan niuho.”
”Millon sinusta on tullut Einstein joka laukoo viisauksia aamuvarhain?” Marshall kysyi hieman päätään kallistaen. ”Mutta. Kun olet kerran nyt hereillä, niin tuossa tuolilla on tallivaatteesi. Varusteet päälle ja menoksi.”
”Joojoojoo. Samalla sä voisit kyllä vaihtaa paidan. Sulla on kahvia pitkin rinnusta.” Niklas puheli yhä vähintäänkin unisen kuuloisena, vääntäytyessään jalkeilleen sängystä. ”Onko se muuten joku vaatimus hevosharrastuksesa tälläset aikaset aamut? Koska sitä ei lukenu sopimuksesa.”
”Nik. Me ei tehty mitään kirjallista sopimusta. Sä lähdit tähän vapaaehtoisesti mukaan jos muistat.” Marshall sanoi virnistäen, siirtyessään metsästämään puhdasta paitaa vaatekapin syövereistä.

Parhaat matkat alkaa myöhästymällä 10.7.


Vaikea sanoa että kumpaa tässä pitäis pelätä enemmän. Sitä, että he myöhäistyisivät lennolta kun lähtö oli hieman venähtäny vai edessä olevaa vierailua anoppilassa. Vaiko sitä että Marsh oli ratin takana.
Niklas oli painautunut penkkiä vasten pelkääjän paikalla, katsoen syrjäsilmällään ratin takana istuvaa venäläistä jolla oli hieman tuima ilme kasvoilla. Ihan kuin tuo yritti käyttää jotain telepaattisia kykyjä ja käskeä edellä ajavia autoja menemään takaisin moottoritien oikealle kaistalle. Ei sinänsä, se näytti kyllä toimivan.  
Nuorempi mies kaivoi puhelimen taskustaan, kuultuaan ankan vaakkumisäänen ilmoittavan uudesta viestistä wapin ryhmäkeskustelussa.

Sonja
Ota sit paljo kuvii!! Mä en oo ikinä ees käyny venäjällä päi. Onko se oikiasti sellane paikka misä saat tyyliin
potkia karhuja takapihaltas pois? Tai siis youtubesa on aina hirviästi videoita misä just joku vanha äijä
jahtaa luudalla karhuja pihasta
Miksu
Stereotypia much?
Sonja
No mistä mä tiiän mikä on tota ja mikä ei! Emmä sielä oo käyny niinku sanoin eli tiiän vaan mitä oon netisä
sattunu näkehä.

Niklas pyöräytti silmiään pienen virneen kera. Tuo ei ollut ihan varma kuinka monta kertaa häneltä oli jo kysytty sitä, että oliko Venäjä oikeasti sellainen paikka mitä youtube videoitten perusteella sai käsityksen. Vastaus oli että kyllä ja ei.  

Niklas
nno siiis, sehä riippuu iha siitä misä sielä on. Marshin koti on kuitenki sellasella sijainnilla että sielä ei oo
sellane meininki
Sonja
misä se taas ees asu?
Miksu
Tšerepovetsisa. Vologdan alueella, melkee yhtä kaukana Moskovasta ko Pietaristaki
Jaspa
googlasit
Sonja
pelottavan tarkasti kerrottu etenki ko sä et oo Marshia ny niiin montaa kertaa ees tavannu
Miksu
iteasiasa en, vaan mä kuuntelen ko mulle kerrotaan asioita ja oon joskus oikiasti kiinnostunukki muitten
asioista. Ja jatkuvan länträämisen sijaan välillä hengähdän ja ihan keskustelen muiden kanssa.

Niklas jäi hetkeksi vain tuijottamaan kännykän ruudulla näkyvää keskustelua. Sonja oli tuon mielestä ihan oikeilla jäljillä, Miksu muisti pelottavan tarkasti missä Marsh asui juuri sen yksityiskohdan takia että he kaksi eivät olleet tavanneet kuin käsin laskettavin kerroin. Mies siirsi vaivihkaan katseensa venäläisen puoleen, joka katsoi yhä tuimalla ilmeellä edessä avautuvaa tietä. Aivoissa tuntui olevan kaksintaistelu kahden ajatuksen välillä. Kuvittelet omiasi, ei tässä ole mitään hätää ja pidä varasi, jokin tässä kuviossa mättää. Niklas tunki puhelimen ovessa olevaan lokerikkoon, valuen hieman alemmas penkillä samalla kun hieroi kasvoja käsillään.

”Mitä murehdit?” Marshall kysyi vain hetkeä myöhemmin, irroittamatta katsettaan tiestä. Tuo oli kyllä syrjäsilmällään nähnyt nuoremman vääntelyn viereisellä penkillä.
”En..mitään.” tummaverikkö mutisi, survoessaan käsiä hupparin taskuihin. Hän ei ollut edes itse varma että kumpaa yritti vakuutella, itseään vai poikaystäväänsä.
”Mmhm.” venäläinen muka myötäili, vilkaisten nopeasti Niklaksen puoleen. Tämä oli melkein valmis laittamaan päänsä pantiksi että jotakin toinen kyllä mielessään pyöritteli. Mutta, ehkä parempi antaa toisen aluksi pohtia itse...mitä mielessä sitten pyörikään.
”Hidastelijoista huolimatta, saimme kurottua sen verran aikataulua kiinni että saatamme ehkä sittenkin ehtiä meidän lennolle.” venäläinen sanoi, kiskaisten auton samalla ohitukseen linja-auton rinnalle.
”No tolla kaasujalalla ihmekkö tuo että ollaan kirity.” Niklas kommentoi hieman irvistäen. Miksi hän päästikään Marshin auton rattiin taas?

Mites sun venäjä? 1.7.

Ajatus oli tuntunut kaikin puolin hyvältä, mutta nyt kun pitäisi asia esittää Niklakselle niin venäläinen ei tuntenutkaan oloaan niin varmaksi. Mies nojasi keittiön saarekkeeseen kyynerpäillään ja silmäili edessään auki olevan Aku Ankan sivuja samalla kun vilkuili olohuoneen puolella pleikkari peliinsä uppoutunutta nuorempaa miestä. Marshall kävi mielessään läpi varmaan useammankin keskustelun ennen kuin lopulta sai suunsa auki.

”Hei...Onko sinulla vielä kuinka pitkästi lomaa töistä?”  Mies kysyi, kohottaen toista kulmaansa hieman kun sohvalla istunut Niklas hätkähti kuin pikkulapsi joka jäi kiinni keksien varastelusta.
”Nniiin...Siitä mun pitiki sulle puhua.” Niklas aloitti hieman takellellen, selvitellen kurkkuaan. ”...Kun siis muthan tuota noin.. ylennettiin asiakkaaksi..”

Ilme Marshalin kasvoilla muuttui yhä hämmentyneemmäksi, ja melkein pystyi kuulemaan hammasrattaiden raksutuksen tuon päässä.

”Ai..” venäläinen päästi lyhyen yllättyneen vastauksen, kun lopulta oivalsi mitä toinen oli yrittänyt sanoa.
”Jjooo..” Niklas kommentoi, laittaessaan pelin pauselle ja haroi hiuksiaan vaivaantuneena. ”Ja pliis, älä ala mitään valitus saarnaa kuin mä-..”
”En aio.” Marshall keskeytti ennen kuin toinen pääsi edes kunnolla alkuun. ”Toivoin vain että olisit kertonut kun sait tietää asiasta. Milloin muuten edes sait tiedon siitä?”
”...Kuukausi sitten..”
”Kuukausi?!” Marshall älähti ehkä turhankin kovaan ääneen, hätkähtäen itsekin siitä. ”Anteeksi.. Mutta olet siis jo kuukauden tiennyt? Mutta et ole viitsinyt minulle kertoa?”

Niklas istui vain hiljaa paikallaan sohvalla, pyöritellen ohjaimen joystickiä peukalollaan samalla kun katse pyöri Marshalin, sohvan ja ohjaimen välillä. Venäläinen hieroi silmiään hieman, katsoen pienen hetken yläpuolella möllöttävää kattoa.

”En minä siis vihainen ole tai mitään, saati syytä sinua. Ihan normaali juttu että joskus työt vain loppuvat.” mies aloitti selkeästi rauhallisempana, kohauttaen olkiaan hieman. ”Tosiaan vain toivoin että olisit voinut kertoa asiasta aikaisemmin, asumme kuitenkin yhdessä ja se vaikuttaa talousasioihin. Ja uskon että tiedät kyllä mitä on pitänyt ilmoittaa mihinkin nyt kun jäit työttömäksi. En minä muuta.” Marshall selitti, kommentoiden itselleen mielessään kuinka hänen äiti oli varmasti ylpeä pojastaan tällä hetkellä. Hän oli vaikenemisen tai muun huonon vaihtoehdon sijaan keskustellut asiallisesti. Vaikutuksen huomasi heti myös siinä, että Niklas ei ollut yleiseen tapaansa kimpaantunut ja alkanut huutamaan. Vaan pysyi tyynenä.
”En vain.. osannut.” nuorempi kommentoi hiljaa.

Marshall nousi ylös saarekkeen äärellä olevalta jakkaralta, hypähtäen sohvan selkänojan yli istumaan Niklaksen viereen. Samalla liikkeellä tuo kaappasi nuoremman nopeaan karhuhalaukseen. Niklakselle suupielissä nyki pieni hymy samalla kun tuo vain meni mukana tilanteessa, kun toinen loikkasi sohvalle ja kaappasi halaukseen. Myönnettäköön että mies oli vähän hämmentynyt poikaystävänsä reaktiosta tilanteeseen. Aikaisemmin tuo olisi vähintäänkin pitänyt jonkinlaisen mäkätys saarnauksen mutta nyt... Missä vaiheessa tämä muutos oli tapahtunut?

”No, tiedätpähän seuraavalla kerralla jos tulee jotain hankalaa kerrottavaa.” Marshall aloitti, nojaten päänsä kättään vasten jonka tuo oli tukenut sohvan selkänojaa vasten. ”Mutta kerran sinulla on vähän pitempi kestoinen loma, niin haluaisitko lähteä kanssani käymään kotonani? Isäni ei olisi kotona.”
”Mihin se muka lähtee?” Niklas kysyi toista kulmaansa hieman kohottaen. Tuolla oli yhä tiukasti muistissa se kun Marshalin isän oli pitänyt olla poissa kotoa, mutta oli kuitenkin törmännyt tuohon yöllä käytävässä. Grigori oli tullut yötä vasten takaisin kotia vaikka hänen olisi pitänyt olla vielä ainakin päivä muualla.
”Hän lähtee käymään yhteistyö talleillamme Saksassa ja Englannissa. Joten ellei jotain maailmaa mullistavaa tapahtu, hän on vähintään viikon poissa. Matkasuunnitelman mukaan kaksi.”
”No, siinä tapauksesa ei kuulosta niin pahalta lähtä sun mukaan.. Sun äiti on kuitenki mukava. Ja veljes oli ihan ok kans.”
”Vlad saaaattaa olla paikalla. Ainakin hän uhkasi tulla käymään..” Marshall sanoi hieman irvistäen, raapien takaraivoaan hieman.
”..Ai. No. Seki oli ihan ok, ainakaan sen läsnäollesa ei tarvi kulkea varpaillaan.” Niklas sanoi olkiaan kohauttaen. Hän oli kerran aikaisemmin tavannut Marshalin serkun lyhyesti, kun tuo oli käymässä heidän luona. Vlad ei ollut vaikuttanut mitenkään pahalta tyypiltä, hänellä oli vain vähän omanlainen huumorintaju. Toki hänen kanssa kommunikointia mutkisti se että Vlad ei osannut suomea ja englantikin oli vähän ontuvaa.

”Mutta niin, lähdetkö?” Marshall kysyi, huomattuaan nuoremman uponneen hetkeksi jonnekin omiin ajatuksiinsa. ”Volya lähtee loppuviikosta hetkeksi Tuuvan tallille laitumelle, niin minun ei tarvitse siitäkään huolehtia. Ja tosiaan, isäni ei ole kotona. Ja samalla voimme aloittaa sinun ratsastusuraasikin.”
”Uuu, tarkoittaako se siis sitä että pääsen ostoksille? Koska mullahan ei oo mitään ratsastuskamppeita.” Niklas sanoi lähes silmät säkenöiden.
Marshall pyöräytti silmiään pienen hymyn kera. ”Kypärä voidaan sinulle käydä hankkimassa. Koska minun kypärä ei sinulle sovi, eikä meillä kotona välttämättä ole sinulle sopivaa. Mutta muut voit näin alkuun lainata minulta tai Mityalta. Katsotaan ensin että hurahdatko sinä tähän lajiin ennen suurempia hankintoja.”
”hmph...ilonpilaaja.” Niklas mutisi. Vaikka samalla tuo tiesi kyllä itsekin että olisi turhaa ostaa kaikkea nyt kun ei vielä ollut varmuutta kuinka kauan tuolla oli mielenkiintoa jatkaa ratsastusta. Ne kamat eivät kuitenkaan olleet mistään halvimmasta päästä. ”Kai me voijaan sitte tehä muutaki ko vaan olla tallilla aamusta iltaan?”
”Voidaan. Minulla ei kuitenkaan ole mitään ennalta suunniteltua liikutuslistaa tai muutakaan, niin meillä on ihan hyvin aikaa muuhunkin.” venäläinen vastasi pienesti olkaa kohauttaen.
”Hyvä. Koska mä haluan nähä myös muutaki. Oot kuitenki kertonu mulle vaikka mitä mitä sieltä tsatsikista löytyy, mutta koskaan aikasemmilla käynneillä en oo ehtiny niitä näkehän ko sulla on ollu tiukka päivärytmi tallilla.”
”...Mikä tsatsiki..?” Marshall kysyi hieman naurahtaen.
”No se paikka, kaupunki, mikälie misä sun kotis on”
”Tšerepovets?”
”No se tsetsekärpänen” Niklas sanoi kättään heilauttaen että ei se ollut niin nöpönuuka.

Marshall tyrskähti hieman. ”Tšerepovets.” tuo korjasi uudemman kerran. ”Jos pelkkä paikan nimen lausuminen tuottaa sinulle vaikeuksia, mites sinun venäjä näin muuten?”
Nuorempi mies tunsi pienen kuumotuksen korvanpäissään, voiden lyödä miltei vetoa että ainakin ne olivat punertuneet. ”Nniin... Kyllä mä osaan ehkä tervehtiä ja vodkan tilata venäjäksi..”

Jotain toisellekin 22.5.

Kuinkahan suuri sota syttyisi, jos hän peruuttaisi näin viimehetkellä? Marshall mietti osittain vakavissaankin, näpertäen lyhythihaisen kaulupaitansa turhankin pieniä nappeja kiinni. Kuka idiootti oli suunnitellut meisten paitaan näin pienet napit.
Ajatus illanvietosta Niklaksen ja hänen kavereiden kanssa tuntui hieman puistattavalta, koska Marshall ei ollut koskaan viihtynyt missään isommissa porukoissa iltaa viettämässä. Ja vaikka hän kyllä oli viettänyt heidän kanssa aikaa ennenkin, tunsi tuo yhä itsensä hyvinkin ulkopuoliseksi. Yksi suurin syy oli jo pelkästään useamman vuoden ikäero heidän välillä.

"Ookko sä kohta valmis? Ne tulee ihan just hakeen meijät." Niklas huikkasi keittiön puolelta.
"Jooo. Olen." Marshall vastasi hieman mutisten, tullen itsekin tuvan puolelle.

Niklaksesta näki selvästi kuinka innoissaan tuo oli, päästessään taas yllättävänkin pitkän tauon jälkeen viihteelle kavereittensa kanssa. Nuorempi mies istui yhdellä keittiön saarekkeen ympärillä olevista baarijakkaroista ja heilutteli jalkojaan ilmassa, samalla kun särppi pillillä juomaa lasistaan.

"Miksi minusta tuntuu, että et juo pelkkää vettä?" Marshall kysyi pienen virneen kera, nojaten toisella kädellä keittiön saarekkeeseen.
"Eehkä. Ehkä en." Niklas vastasi särppimisen välistä.
"Ketkä kaikki muuten on tulossa mukaan?"
"Sopiva määrä. Jaspa, Sonja, Miksu ja Maahinen. Sitä en tiiä että sattuuko muita oleen kans liikkeellä mutta tällä kokoonpanolla lähtäs liikkeelle."

Marshall katsoi hieman yllättyneenä Niklakseen. Tuo oli odottanut että nuorempi olisi kutsunut lähemmäs koko perusporukkansa illanviettoon, mutta hän olikin kutsunut vain ne yleisimmät seuralaisensa. Venäläinen ei osannut sanoa että halusiko Niklas muuten vain viettää illan pienemmällä porukalla, vai oliko tuo jopa ajatellut Marshaliakin. Kun oli päättänyt lähtöporukan pitää pienempänä. No, oli se kumpi syy tahansa niin mukavempi näin.

"Kui?" Niklas kysyi, Marshalin upottua hetkeksi omiin ajatuksiinsa.
"Hmmm, ei kun mietein vain. Kerta lähdemme liikkeelle sopivalla porukalla, niin voin tarjota ainakin muutamat kaikille."
"Oikeesti? Herra vaikka rahaa on niin sitä tarvi turhiin heitellä, tarjuaa kaikille muutamat vai?"
"Haha, hauskaa." Marshall vastasi hieman kuivasti, tunnistaen kyllä mitä toinen siteerasi. "Mutta kyllä. Kai sitä joskus voi hieman turhempaankin kukkaron nyörejä löysyttää. Ja onhan tälle illalle hyvä syykin. Samalla juhlimme sinun ratsastusurasi alkua." venäläinen vastasi, hyvinkin tyytyväinen virne suupielissään. Varastaen nopean huikan nuoremman miehen lasista.
"Totta, totta." Niklas vastasi päätään hitaasti nyökyttäen. "Vähän kyllä jännittää että mitä siittä ees tulee."
"Hyvin se menee. Ja sitä paitsi, sinulla on yksi etu. Olen sinun opettajasi sillä alkeiskurssilla."
"Uuuu, kerta se on ekaki että mä oon open lellikki. Vai meneekö tää jo enemmän siihen perus leffa juttuun että sleeping with the teacher?"
"Ehkä vähän kumpaakin. Mutta valitettavasti se ei tule vaikuttamaan tunnin kulkuun mitenkään. Kohtelen sinua samalla tavalla kuin muitakin oppilaita." Marshall sanoi virnistäen, painaen pienen suukon toisen ohimolle.
"..ilonpilaaja..." Niklas vastasi muka nyrpeänä etulyöntiasemansa menetettyään.

Tie tähtiin 9.5.
Kisaan tehty tuotostehtävä

”Eikö tää ois helpompaa jos pitäisit saappaat omissa jaloissas? Tai vaikka tiätkö.. pyörittelisit vaan käsissäs kuten normaalit ihmiset ku ne putsaa kenkiä?” Niklas kysyi, seisoen muutama numeroa liian isoissa ratsastussaappaissa pleikkarin ohjain käsissään. Samalla kun rastapäinen venäläinen istui lattialla vieressä, ja rasvasi tarkoin liikkein toisen jaloissa olevia kenkiä.
”Ehkä. Mutta sanoit että voit auttaa minua näissä valmisteluissa, niin näinhän tämä sujuu vielä helpommin.” Marshall sanoi vino virne suupielissään, katsoen ylöspäin nuorempaa miestä.
”No.. Joo. Mutta emmä ihan tätä ehkä oottanu. Tai no, ihan samalla tavallahan sitä täsäki pelaa mitä sohvalla istuen.” nuorempi vastasi, kohauttaen hieman olkiaan. Katse pysyi tiukasi seinän vierellä olevassa telkkarisa näkyvän pelin ta-pahtumissa. ”Onko sulla muuten jotaki ennakko-odotuksia tästä finaalista?”

Marshall lopetti kenkien putsaamisen hetkeksi, miettien asiaa hieman. Ennakko-odotuksia. Mies jatkoi työtään ”Ei oikeastaan. Meidän menestys näissä kisoissa Volyan kanssa on ollut kuitenkin sen verran vaihtelevaa.”

Ja sitä se oli totisesti ollutkin. Ensimmäinen osakilpailu oli kyllä mennyt paremmin mitä mies oli odottanut. Lyhyestä valmistautumisajasta ja takana olleesta muutosta Venäjältä Suomeen, Volya oli suoriutunut erittäin hyvin. Lämmittelyssä ori oli ollut oma itsensä: hieman kuuma mutta hyvin käsiteltävissä. Kilpailusuoritus oli ollut tasainen ja hyvä esitys mikä oli lopulta tuonut heille luokan toisen sijan.
Venäläinen vilkaisi hieman eteisen suuntaan, seinällä olevaa ilmoitustaulua missä viimeajan kisoista saadut ruusukkeet roikkuivat. Vaikka hän oli elämänsä aikana voittanut monta ruusuketta, oli se yhä hieno tunne kun sijoittui kolmen parhaan joukkoon.

Toinen osakilpailu taas oli sujunut vieläkin paremmin, kun Volya oli ollut tasaisempi jopa lämmittelyn aikana. Kisasuoritus ei olisi voinut paljoa paremmin mennäkään. Orin liikkeet olivat olleet jo selästä käsin mahtavan tuntuiset, kun se oli edennyt pitkin ja liitävin askelin maneesissa. Sen päivän tulosta Marshall oli vähän osannut odottaakin, ja voitto sieltä oli tullutkin.

Mutta sen kisapäivän jälkeen tipahdettiinkin pieneen alamäkeen. Volya otti harvinaisen paljon stressiä itselleen jo siitä, kun sen tarha jaettiin kahtia. Joten se joutui jakamaan itselleen omiman tarhansa toisen hevosen kanssa. Vaikka nor-maalisti moinen pikkuseikka ei orin maailmaa järkyttänyt millään tavalla. Sitä oli seurannut jännittyminen ratsastaessa sekä pieni haluttomuus yhteistyöhön. Kaiken oli lopulta kruunannut kouluvalmennus, jonka aikana Volya oli esittänyt moneen otteeseen kykynsä seistä kuin kävelläkin takajaloillaan. Sitä seuranneiden kisojen suoritus ei ollut tullut yllä-tyksenä kun kaksikko oli sijoittunut 12.sijalle.
Sen jälkeen Marshall oli suosiolla antanut Volyalle hieman lomaa. Ori oli saanut nauttia irtohyppäämisestä, maastakäsin työskentelystä sekä maastoilusta.
Ja kun kaksikko oli lopulta palannut työskentelemään takaisin kentälle ja maneesiin, eivät he olleet keskittyneet minkään tietyn kouluratsastuksen harjoitteluun. Vaan, olivat tehneet kaikkia Volyalle mieluisia asioita. Ori kuitenkin oli aina pitänyt etenkin laukanvaihdoista sekä askellajin ja temmon vaihteluista. Siihen lisäksi pientä temppuratsastusta niin hevonen oli tuntunut viimeisessä osakilpailussa paljon edellistä paremmalta. Pienestä alun jännittyneisyydestä huolimatta ratsukko oli suoriutunut ihan hyvin ja onnistunut nappaamaan 5.sijan.

”Okei, kiitokset palveluksestanne. Voitte palata sohvalle.” Marshall sanoi, pitäen saappaistaan kiinni kun Niklas nosteli jalkansa ulos kengistä.
Marshall sujautti varsituet saappaiden sisälle ennen kuin kiskaisi vetoketjut kiinni, ja siirsi ne seinän viereen kuivumaan sekä odottamaan pakkausta. Mies pakkasi käytössä olleet nahanhoito välineet takaisin pussukkaansa, ennen kuin siirtyi keittiötasanteelle vilkaisemaan to do- listaansa.
Kisavaatteet olivat vielä kuivumassa pesukoneen jäljiltä: takki, housut, paita, kravaatti, hanskat, sukat. Saappaat oli putsattu ja kannukset remmeineen samoiten. Tallilla Volyan varusteet oli putsattuina ja paketoituna muuta kuin kantaisi autoon.

Volyan oloa helpottaakseen Marshall oli lopulta päätynyt tarttumaan tarjouksen majoittautumisesta kilpapaikan lähei-syyteen. Volya ehtisi saada turhat pöhinät alta kun alue kuin iso osa hevosista olisi tutumpia, majoittuessaan kiven heiton päässä kisapaikalta. Ja no, olihan tälläiset järjestelyt itsellekin aina mukavempia kisamatkoilla. Ainakaan ei tarvinnut herätä niin paljo ennen kukonlaulua mitä jos he matkaisivat vasta kisapäivänä.

”Siinä taisi ollakin kaikki tärkeimmät. Nyt ei tarvitse kuin pakata kaikki autoon.” Marshall sanoi tyytyväisesti, katsahtaen sohvalle siirtyneeseen Niklakseen.
”Et voi olla tosissas! Miten sä oot muka tähän asti selvinny ees hengisä jos tälläsesä tilanteesa sua muka pääsee pureen??” Nuorempi mies meuhkasi pelilleen, kuulematta mitään mitä toinen oli edes sanonut.

Marshall pyöritteli silmiään hieman hymyillen. Kyllähän se tiedossa oli missä Niklaksen huomio tuli seuraavat pari päivää olemana, kun venäläinen oli iskenyt The Walking Dead -pelin toisen käteen.

Soitan ihan kohta. Muutama päivä myöhemmin: ai niin joo 22.4.


"Soitat takaisin. Tämän vuorokauden sisällä" Läppärin näytöllä näkyvä nuori mies mussuti venäjäksi kädet puuskassa. "Montako päivää siitä onkaan? Niin, viikkohan tässä on ehtinyt mennä." tuo lisäsi tuijottaen muka niin tuimasti suoraan kameraan, kuin tuo yrittäisi porata katseellaan langattomasti veljensä naamaa.
"Tiedän, tiedän. Mutta kyllähän sinäkin tiedät miten se menee. Joku laittaa sinulle viestiä, satut olemaan kiireinen sillä hetkellä niin toteat että vastaat ihan kohta. Ja hupsista keikkaa, viikko myöhemmin ai niin joo." Marshall vastasi äidinkielellään, levitellen käsiään hieman. "Ja eikö se nyt vähän edes korvaa sitä, että tavallisen puhelun sijaan tein videopuhelun.
"Äidin mielestä ehkä, mutta minun kirjoissa? Ei. Dmitriy sanoi tiukasti, puhahtaen perään.

Marshall katsoi ruutua toinen kulma hieman koholla, pudistaen päätään hieman. Tuo tunsi veljensä kyllä. Hän oli ehkä ensimmäisen lauseen aikana saattanut jopa olla näreissään asiasta, mutta muka vakuuttavista eleistä huolimatta näki että nuorempaa Kozlovia ei asia haitannut enää ollenkaan.

"Iihan miten vain. rastapää sanahti, ottaen paremman asennon keittiön korkealla jakkaralla. "Miten Bettyn varsa? Ja saiko äiti lopulta päättää sen nimen?"
"Hyvin. Reipas ja terve varsa, ihan kuin ei olisi pakkasen ja lumen keskelle syntynytkään. Ja kyllä, sitä kutsutaan Elsaksi. Viralliseksi nimeksi äiti päätti Frozen Oasis, mikä ei ole yhtään hullumpi. Dmitriy sanoi päätään hiljaa nyökytellen.

Marshall yhtyi mukaan pään nyökyttelyyn, ollessaan samaa mieltä varsan rekisteröitävän nimen suhteen. Heidän äidillä oli vuosien saatossa ollut yksi jos toinenkin erikoisempi nimi ehdotettuna. Erikoisista ehdotuksista johtuen, tämä oli ensimmäinen varsa jonka nimen hän oli saanut päättää täysin itse. Ehkä tämän jälkeen ehdotukset olisivat tulevaisuudessakin vähän parempia. Ja ennen kaikkea, toteutettavissa.
Videopuhelun välille ehti laskeutua hetkeksi hiljaisuus, kun kumpikin veljeksistä tuntui uppoutuneen omiin ajatuksiinsa. Mutta lopulta Marshall näytti siltä kuin muisti jotain unohtamaansa, ja avasi suunsa.

"Vieläkö Vlad on muuten siellä? Vai onko hän lähtenyt jo kotiin?"

Dmitriy ei ehtinyt kunnolla vastata koko kysymykseen, kun ruudulla näkyvän alueen ulkopuolelta tuon päälle lensi hyvinkin nopeasti mitä ilmeisimmin sohvatyyny. Tämän jälkeen ruudulle ilmestyi toinenkin hahmo, joka sysäsi sohvalla istuneen Dmitriyn surutta lattialle jotta pääsi istumaan kyseiselle paikalle.

"Helvetin kusipää! Dmitriy ähisi lattialta, selvitellen itseään tuhannen solmusta sohvan ja sohvapöydän välistä.
"Minäkin rakastan sinua." sohvalle istuuntunut vanhempi mies totesi leveän hymyn kera, ennen kuin käänsi huomionsa meneillään olevaan videopuheluun. "Täällä. Ja pienen hetken pelkäsin että olit jo unohtanut olemassaoloni, kun et jo aikaisemmin kysynyt minun perääni. miehen mustat rastat lepäsivät vapaasti tuon harteilla, mutta parta oli sen sijaan letitetty parin partakorun avulla..
"Huomaan." Marshall vastasi kulmat koholla, äkillinen vallankaappaus oli ollut jokseenkin yllättävä.

Dmitriy onnistui lopulta pääsemään ylös lattialta, ja istuutui Vladin viereen sohvalle. Tosin iskien tuota ensin kyynerpäällään miehen olkavarteen. Vanhempi mies katsoi muka järkyttyneenä toiseen, kuin muka kauhistellen kuinka hän oli kehdannut lyödä häntä. Ilme vaihtui tosin nopeasti leveään hymyyn, ja kummankin huomio siirtyi läppärin ruudulle.

"Olet varmasti jo kuullut kuumimmat juorut mitä minulle kuuluu, joten sen sijaan sinä saat kertoa että miten teidän rakastavaisten elämä sujuu. Vieläkö te riitelette kuin vanha aviopari? Vai oletteko osanneet jopa keskustella asioista?" Vlad kysyi, virnuillen yhtä tyytyväisenä kuin kissa joka oli saanut kulhollisen maitoa kun tuo nojasi lähemmäs kameraa. Marshall puolestaan siirtyi hieman kauemmas kamerasta, ja tunsi turhan hyvin korvanpäitä kuumottelevan.
”Yhtä taitava siirtämään keskustelun pois itsestäsi kuin aina. Mutta ei, emme tappele kuin vanha aviopari. punapää sanoi, ristien kätensä rintakehän päälle. "Usko tai älä mutta minä aloitin puhumisen ja saimme keskustelua yllättävän nätisti läpi että mikä oikein hiertää. Marshall aloitti, kertoen lopulta koko keskustelun minkä hän oli Niklaksen kanssa käynyt. Niinkin yksinkertainen asia, kuin väärinkäsittäminen ja puhumattomuus, jonka jälkeen ei ollut kuin parista sanasta kiinni että he eivät olisi oikeasti eronneet.

Saatuaan asiansa kerrottua, lopulta Marshall jäi vaiti tuijottamaan läppärinsä näyttöä. Odottaen ruudun toisella puolella olevien reaktiota.
Sohvalla vierekkäin istuvat miehet katsoivat toisiinsa, ja selvästi yrittivät parhaansa mukaan pidätellä naurua. Tosin hieman surkein tuloksin, koska hymähtelevät äänet kertoivat kyllä mistä oli kyse. Mutta siinä vaiheessa kun Vlad yritti avata suunsa kommentoidakseen asiaa jotenkin, kumpikin purskahti vähän turhankin remakkaan nauruun. Marshall hautasi kasvot käteensä, ja vilkuili sormien lomasta näytölle.

"Hahaa, erittäin hauskaa." Punapää mutisi lähinnä itsekseen.
"Oikeasti? Miten helvetissä te olette edes pärjänneet näinkään kauaa yhdessä?" Vlad sai sanottua naurunsa lomasta, ennen kuin tuo lopulta pyyhki toista silmäkulmaansa ja selvitteli ääntään. "Mutta joo, vakavasti puhuttuna." tuo jatkoi kuin ei olisi nauranutkaan "Hyvä että saitte asian selvitettyä. Ja ennen kaikkea, hienoa että olet näemmä oppinut puhumaankin asioista.
"Niin, hieno isoveli. Hyvä, poika."  Dmitriy sanoi, kuin olisi puhunut jollekin pikkulapselle. Tai ehkä ennemmin koiralle.
"Noniin, noniin. Eiköhän se ollut siinä, asia on tällä hetkellä kuitenkin taas oikeilla raiteilla. Ja toivottavasti pysyykin. Joten se minusta, koska ennemmin haluaisin tietää että mitä sinulle kuuluu. Tai isällesi." Marshall totesi vakavoituneemmin, laittaen kätensä kevyesti puuskaan rintakehänsä päälle.

Vlad haroi sormillaan mustien rastojensa läpi, katse harhaillen lähinnä lattian puolella. Vaikka tämä keskustelu käytiin oikeastaan joka vuosi läpi, se oli aina yhtä hankala.

"No, kyllä sinä. Tai te kumpikin. Tiedätte. mies aloitti, kohauttan olkiaan samalla "Ei minulla niinkään mitää hätää ole, enemmän olen huolissani isästäni. Hän ei ole vieläkään täysin sinut asian kanssa ja tämä on hänen tapansa käsitellä sitä. Onneksi Grigory meni tänäkin vuonna hänen seuraksi. Ja no.. en väitä ettäkö itsekään olisin täysin oppinut elämään sen kanssa että äitiä ei enään ole mutta...Paremmin mitä isäni."

Jälleen kolmikon välille laskeutui hiljaisuus, tällä kertaa tosin huomattavasti painostavampi mitä aikaisemmin. Kukapa tälläisistä aiheista nyt tykkäsikään puhua.

"...Nyt kun masentavat puheenaiheet on selvitetty, voimmeko palata siihen tosiasiaan että Vlad tippui Arieksen selästä kuin perunasäkki?" Dmitriy aloitti vino hymy kasvoillaan, siirtäen katsettaan vieressään istuvan Vladin sekä näytöllä näkyvän Marshalin välillä.
"Eei, voimme kyllä minun puolestani unohtaa koko asian-.." Vlad aloitti, yrittäen lakaista koko asian maton alle mahdollisimman nopeasti.
"Niin! Miten sinä niin leppoisasta kyydistä alas tuli? Sinähän se meidän perheen liimaperse pitäisi olla." Marshall jatkoi Dmitriyn aloittamaa aihetta, samalla kun leveä hymy kapusi tuon kasvoille.

Kisapäivän fiilikset ja maailmancupia 7.4

Olohuoneen hämäryyttä valaisin päällä oleva telkkari, jonka ruudulla pyöri meneillään olevan esteratsastuksen maailmancupin loppukilpailut. Marshall istui sohvan reunalla kädet nyrkkeihin puristettuina, ja seurasi rataa suorittavan ratsukon menoa kuin haukka. Mitä tuli venäläisen omaan tämänpäiväiseen koulukilpailu suoritukseen, se ei ollut mennyt yhtä sujuvasti mitä telkkarin ratsukoiden.
Volya oli tuntunut ihan hyvältä lämmittelyn aikana, ei turhan häsläävältä mutta ei myöskään mitenkään jännittyneeltä. Mutta siinä vaiheessa kun he olivat menneet niiden valkeiden kouluaitojen sisäpuolelle, oli Volyaan tuntunut iskeneen ramppikuume. Suoritus oli pääasiassa ollut ihan onnistunut, mutta osa radasta oli mennyt hyvinkin jännittyneen hevosen kanssa joka sitten haittasi jo pelkkää muodossa kulkemista. Suurin ongelma oli vaan tullut keskikäynnin aikana, kun Volya oli sen sijaan näyttänyt osaamistaan espanjalaisessa käynnissä.
Marshall ravisti harteitaan hieman, kuin karistaakseen huonot ajatukset mielestään. Mitä sitten vaikka tämä kilpailu ei ollut mennytkään ihan putkeen? Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Nyt vain pitäisi keskittyä ajattelemaan jo kovaa kyytiä lähestyvään 4.osakilpailuun.

"Hyppäsikkö sä koskaan nuin korkeita esteitä?" Baarijakkaralla polvillaan istuva Niklas kysyi, puoliksi makoillen keittiötason päällä samalla kun tuhosi voileipäänsä. Varmaan ensimmäistä kertaa ikinä nuorempi mies oli ollut näin paljon hevosjutuissa mukana mitä tänään.
"En kilpailuissa, mutta kotona kyllä." Marshall vastasi, vilkaisten nopeasti Niklakseen.
"Mikä muuten on sun korkein este minkä oot hypänny?" Niklas heitti jatkokysymyksen, katse pysyen telkkarin ratsukossa.
"Hmm.. En ole ihan varma." rastapää mutisi, nojautuen sohvan selkänojaa vasten toinen käsi leväten sen päällä. "Joskus taisimme veljeni kanssa päineen sählätä ja nostettiin puomi joko 170cm tai 175cm. Ihan vain yksittäinen este, mutta siinä vaiheessa kun isämme sai tietää.. Huh. Estevaraston oveen ilmestyi lukko." mies sanoi päätään hieman pudistaen ja käänsi huomionsa takaisin telkkarin puoleen.
"Miksi? Kyllähän te ny saitte vissiin hypätä ilman että joku aikunen on aina kattomasa?" Niklas kysyi toinen kulma hieman kohotettuna, könyten selkänojan yli itsekin sohvalle istumaan.
"Joo saimmehan me. Mutta syy oli ehkä se, että olin vasta 14-vuotias ja ennen sitä päivää korkeimmat hyppäämäni esteet kotona olivat olleet 120cm." Marshall sanoi, irroitellen rastoja kiinni pitänyttä paksua kuminauhaa. Pitkän päivän jälkeen tuntui aina helpottavalta kun sai laskea rastat vapaaksi.

Kaksikko hiljeni hetkeksi seuraamaan telkkarissa näkyvän esteratsastuksen maailmancupin viimeisten ratsukkojen suorituksia. Niklas seurasi hieman huvittuneena samalla kuinka Marshall tuntui eläytyvän suorituksiin astetta enemmän. Melkein joka hypyn kohdalla venäläinen nytkähti hieman ylöspäin, ihan kuin olisi itse ollut rastastamassa hevosta esteelle. Ja aina kun kuului kolahdus esteen yllä tai ratsukko suoritti hypyn turhankin läheltä estettä, Marshall jännitti hartioitaan kädet nyrkkiin puristettuina. Välillä tuo taas hytkytti jalkaansa lattiaa vasten ylös ja alas telkkarin ratsukon laukka-askelien mukana, ja jätti polven koholle itse hyppyjen aikana.
Niklas pyöritteli silmiään pienen hymyn kera, siirtäen huomionsa telkkarin puolelle. Ehkä hänen pitäisikin lähteä joku päivä Marshalin mukana talleille. Tämä päivä oli kuitenkin ollut ihan mukava, niin ehkä hevosmaailmaan kuuluminen ei olisikaan pöllömpää. Olihan hän kuitenkin venäjällä käydessään hieman aina ratsastanutkin, ja etenkin ensimmäinen pieni maastolenkki ilman taluttajaa oli tuntunut mahtavalta. Hän oli ihan itse joutunut olemaan vastuussa siitä, mihin se 500kiloinen eläin menikään.
Olikohan Niklas sittenkin ollut vähän turhan ankara valitettuaan poikaystävänsä ajankäytöstä hevosten parissa?

Askel taaksepäin 30.3.


Normaalisti kun ihmiset pakkasivat tavaroitaan, kaikki tuntuivat sanovan aina samaa. Että kuinka paljon voi yhdellä ihmisellä olla tavaraa. Marshall sen sijaan katsoi auton peräkonttiin laittamiaan laukkuja positiivisesti yllättyneenä. Koko hänen täällä oleva omaisuus oli mahtunut kahteen isoon kassiin ja selkäreppuun. Toki, siitä puuttui pieni määrä tavaroita mutta lähinnä hieman vaatteita sekä päivittäisessä käytössä olevia tavaroita. Jotka hän pakkaisi vasta kun pystyisi siirtymään omaan asuntoon. Ylimääräiset pystyi hyvin pitää peräkontissa siihen saakka.
Mies pysähtyi toinen käsi auton peräluukun päällä. Hän ei osannut edes kuvailla mitä hän tunsi tällä hetkellä. Rintaa puristi kuin hänellä olisi aivan liian kireäksi kiskottu turvaliivi päällä, että hän ei saanut kunnolla henkeä. Mutta samalla jossain takaraivossa tuntui pieni hätääntyneen ja huojentuneen sekainen tunne, että kyllä tämä tästä.

Vihdoin ja viimein hän oli saanut Niklaksen istumaan alas ja puhumaan. Sanomaan ääneen että mikä nyt oikeasti hiersi. Tähän saakka kun Marshall oli yrittänyt saada toista puhumaan, oli nuorempi mies lähinnä tiuskinut ja tuhahdellut. Jonka jälkeen keskustelu oli muuttunut vain tappeluksi kunnes toinen oli aina häipynyt paikalta ovet paukkuen.

- - -

Kaksikko oli vetäytynyt asunnon keittiöön, missä Niklas istui keittiösaarekkeen äärellä baarijakkaralla. Samalla kun Marshall seisoi saarekkeen päädyssä ja nojaili tasoa vasten kyynärvarsiensa varassa. Kummankin katse harhaili milloin keittiön kaapeissa, tiskialtaassa tai pöytätasossa heidän edessä. Kumpikin odotti selkeästi että toinen alkaisi puhumaan.
Marshall nieleskeli hieman, ja näpersi olkapäältään eteensä valunutta rastaansa. Siirtäen katseensa hitaasti jakkaralla istuvaan Niklakseen. Kuvitteliko hän, vai oliko nuorempi itkenyt? Ainakin hänen silmienympärykset punoittivat siihen malliin. Venäläinen karaisi kurkkuaan hieman.

"Niin... Sanon nyt suoraan että en oikeasti ymmärrä yhtään, mitä sinun mielessä oikein liikkuu. Meistä tai ylipäätäänkään. Enkä nyt siis syyttele vain sinua ja väitä ettäkö minä en ole tai olen jotain tehnyt. Haluan vain että kerrot että.. mitä." Rastapää aloitti hieman ehkä ontuvasti, ääni värähtäen pari kertaa jo pelkän hermostuneisuuden takia.
"Mitä mitä?" Niklas sanoi tuskin edes kuuluvasti, tuijottaen vain käsiään samalla kun pyöritteli jotain sormissaan.

Marshall yritti parhaansa mukaan että ei huokaissut tai muutenkaan reagoinut väärin nuihin sanoihin, joita oli saanut kyllä tarpeeksensa kuulla. Mitä mitä. Ihan kuin toinen ei tiennyt mistä hän puhui.

"Sitä, että mitä sinun mielessä liikkuu. Olenko tehnyt jotain väärin tai jättänyt jotain tekemättä? Tai olenko sanonut jotain? Mitä näin nykyään ajattelet ylipäätään meidän parisuhteesta?" venäläinen pyrki puhumaan mahdollisimman asiallisesti. "Kuitenkin suhteen alusta lähtien, sinä olet ollut se joka on osannut paremmin kertoa omista ajatuksistasi kaikkeen liittyen. Minkä takia minua juuri ä- ihmetyttää että mistä nyt on ollut kyse. Etenkin kun tiedät että minä taas en ole hyvä tälläisissä asioissa." mies lisäsi hieman käsiään levitellen.
Niklas vain kohautti olkapäitään, nostamatta edes katsettaan jostain hiton palikasta mikä sen käsissä oli. Joka tuntui niin helvetin paljon tärkeämmältä mitä heidän parisuhde tällä hetkellä.

"Nii, en tiiä. Se kai vissii." tummahiuksinen mies sanoi tyhjentävästi.

Marshall veti syvään henkeä, haudaten kasvonsa hetkeksi kämmeniinsä. Ja hoki mantran tavoin mielessään 'hengitä, rauhoitu, keskity' pari kertaa ennen kuin laski kätensä alas.

"Se kai vissiin? Eli..Kaihertaako sinua meidän parisuhde yleensäkin? Haluatko enemmän omaa tilaa? Vai haluatko erota vai..?" rastapää puheli, tuntien kuinka hänen oma sydämensä tuntui jättävän lyönnin välistä kun hän mainitsi eron. Jalat tuntuivat jotenkin..veltoilta, ja hän tunsi pakottavaa tarvetta päästä istumaan. Mutta samaan aikaan hän ei halunnut liikauttaa lihastakaan. Miten jollakin nuinkin pienellä sanalla pystyi olla niin suuri vaikutus edes?
Niklaksen katse ampaisi saarekkeen päädyssä seisovaan itseään vanhempaan mieheen. Tuon kasvoilla tuntui näkyneen kirjo pelon ja suoran vitutuksen sekaisista tunteista.

"Ai haluanko erota? Sähän se oot ollu ovesta lähösä ties jo kuin kauan!" Niklas sähähti, kädet hieman täristen nyrkissä.

Marshalin ilme muuttui lähinnä hölmistyneeksi, ja tuosta tuntui kuin joku olisi heittänyt häntä kengällä päähän. Anteeksi mitä? Mies vain tuijotti kulmat koholla parempaa puoliskoaan, kuin yrittäisi tuon kasvoilta lukea asiasta lisää. Mutta siinä vaiheessa kun venäläinen huomasi nuoremman nieleskelevän sen näköisenä kuin hänen kurkkuun olisi tarttunut jotain, sai hän taas äänensä kulkemana.

"..Nnyt en aivan ymmärrä mitä tarkoitat." rastapää sanoi hitaasti, ja hengitti syvään hieman katkonaisesti.

"Niin. Että sähän se oot täsä ollu laittamasa poikki jo ties kuin kauan." Niklas toisti itseään närkästyneen kuuloisena, pyyhkäisen nopeasti silmäkulmaansa. Palauttaen katseensa nopeasti käsiinsä. Hän tiesi kyllä kuinka tämä tulisi menemään. Toinen myöntäisi lopultakin asian, he eroaisivat ja Marshall muuttaisi ulos. Sanoisi sen nyt että hän voisi lähteä Jassulle ja Sonjalle.

"..Minä olen luullut jo pitkään että sinä olet..laittamassa poikki." Marshall aloitti, katse siirrellen omien käsien ja Niklaksen välillä. Kuin hän ei oikein tiennyt mihin pitäisi katsoa. "Etenkin pari viimeistä kuukautta olet koko ajan ollu menossa jonnekin, et ole kertonut että tuletko edes seuraavana päivänä takaisin. Ja useimmiten et ole tullutkaan." mies lisäsi, koettaen puhua mahdollisimman rauhallisesti jotta ei kuulostanut syyttelevältä.

"Sä oot kaiket päivät aina josaki. Ja iltasinki ko tuut takasi niin sua ei tunnu kiinnostavan mikään, etkä jaksa tehä ees mitään." Niklas mutisi vain ja vaivoin kuuluvaan ääneen.

"Voin rehellisesti sanoa, että olen ollut tallilla. Joko Hukkasuolla missä minun hevonen on, tai auttamassa Tuuvaa sen tallilla. Missä pidän niitä tuntejakin. Ja etenkin nyt pari kuukautta olen sen takia ollut ehkä vähän enemmänkin tallilla, kun osallistuin siihen ratsastuskilpailuun. Ja kun Crimis kysyi jos olisin tullut mukaan tallin joukkueeseen, eli kilpailemaan kaikissa osakilpailuissa. Niin olen harjoitellut paljon ihan niitäkin varten." Marshall selitti, pitäen katseensa puhuessaan koko ajan Niklaksessa. Joka puolestaan tuntui välttelevän katsetta.

"No kyllä mä ny sen tiiän että sä talleilla oot ollu. Mutta... sä oot ollu niin paljo että.." Niklas vastasi, yhä lähinnä puoleen ääneen mutisten.

"Okei. Eli. Ymmärränkö oikein että ensinnäkin olet kyllästynyt siihen että sinä olet ollut sekä joka tavallisesti puhuu asioista, koska minä en oikein osaa? Ja olet ollut viime kuukaudet sen takia koko ajan menossa ja tulossa, koska olet luullut että minä suunnittelen eroa?" Marshall aloitti, pyrkien pitämään asian mahdollisimman selkeänä. "Ja todellisuudessa minä olen vain ollut kiinni talleilla muunmuassa kisojen takia. Ja tieto siitä että olen niiden ensimmäisten lisäksi myös mukana tallin joukkueessa, eli olen mukana kaikissa muissakin osakilpailuissa, on jäänyt johonkin välille? Ja sinä aikana minä olen luullut että sinä haluat erota koska et puhu ja olet koko ajan menossa?"

Venäläisen asioiden tiivistelmän jälkeen keittiöön ehti laskeutua hiljaisuus. Minkä aikana Marshall tuijotti odottavasti Niklakseen. Kun nuorempi taas oli jäänyt tuijottamaan käsiinsä hieman rauhoittuneemman näköisenä.

"Eli...sä et halua erota?" Niklas sai lopulta sanottua, vilkaisten varovaisesti punapäiseen mieheen.

- - -

Marshall pamautti peräluukun lopulta kiinni, ja käveli takaisin asunnolle. He olivat Niklaksen kanssa päätyneet keskustelemaan  lopulta pitempään kuin pitkään, pitkään aikaan. Mikä oli ollut juuri sitä mitä he tarvitsivatkaan. Koska oli tullut ilmi että kumpikaan heistä ei ollut silloin puoli vuotta sitten miettinyt niinkin yksinkertaista asiaa, että kuinka suuri muutos oli vaihtaa kaukosuhde yhdessä asumiseen. Joillakin se varmasti toimikin ilman ongelmia, mutta nämä kaksi eivät selvästi sopineet siihen joukkoon.
Muutos yli tuhannen kilometrin välimatkasta saman katon alle suoraan, ei ollut antanut kummallekkaan kunnolla tilaisuutta totella asiaan. Näin jälkikäteen ajateltuna asia tuntui päivän selvältä. Totta kai se oli eri asia, että kumpikin teki mitä teki kun he asuivat eri maissa. Mitä nyt kun he asuivat saman katon alla. Kaukosuhteen aikana he kuitenkin pitivät tasaisesti yhteyttä puhelimien tai tietokoneen välityksellä. Nyt? Ei niinkään. Lähinnä vain jos oli oikeasti jotain asiaa. Ja myönnettäköön, Marshall vietti suurimman osan päivästä talleilla. Kun taas Niklas oli enemmän yökyöpeli joten heidän rytmit menivät täysin ristiin.

Joten keskustelun aikana kun Marshall kertoi että oli jopa katsellut itselleen omaa paikkaa, koska oli niin varma että Niklas oli laittamassa pisteen heidän suhteelle. Olivat kumpikin lopulta tulleet siihen tulokseen että se ei ollutkaan huono idea, siis että Marshall etsisi itselle ainakin hetkeksi oman asunnon. Eli he ottaisivat askeleen taaksepäin, ja totuttelisivat lyhentyneeseen välimatkaan kuten heidän olisi ehkä pitänytkin.
Venäläinen oli havainnut että hän joutuisi ehkä miettimään omaa ajankäyttöään enemmän, koska hän oli kuitenki se joka vietti suuren osan päivistä kahden eri tallin välillä. Ja useimmiten kun hän tosiaan tuli kotia, ei hänellä ollut energiaa paljon muuhun kuin lukemiseen sekä muuhun kotona pysymistä vaativaan. Niklas sentään harrasti lähinnä yössä juoksentelua.


Marshall sulki asunnon oven perässään ja riisui kengät jaloistaan, ennen kuin asteli peremmäs. Olohuoneen puolella Niklas oli valloittanut itselleen sohvan paremman nurkkauksen, eli divaanipuolen, ja pyöritteli kaukosäädintä toisessa kädessään.

”Tiiän että sä et jaksa lähtä mihinkään. Ei sillä, mä en tän näkösenä haluais mihinkään lähtäkään. Niin ajattelin että netflixiä jopa sä jaksasit kahtoa ennen ku mennään nukkuun.” Niklas puhui, aikaisempaan verrattuna huomattavasi enemmän omana itsenään. Osoittaen kaukosäätimellä rastapäätä samalla kun painoi nappia että telkkari avautuisi.
”Joo, enköhän minä nyt sen sentään jaksa tehdä. Ja anna kun arvaan, sinä päätät katsottavasta?” Marshall sanoi toista kulmaansa hieman kohauttaen, siirtyen keittiön kautta itsekin olohuoneeseen.
”Jjep. Mä päätän.” Niklas sanoi, pahaa enteilevä pieni virne suupielessään. Ottaen Marshalin ojentaman siiderin käteensä ilman että siirsi katsettaan telkkarista.

Marshall availi itselleen ottamaansa kaljaa, katsoen netflixin valikkoa kun Niklas metsästi sieltä jotain tiettyä.
”Muuten. Minun on pakko kysyä koska uteliaisuus, mitä sinä pyörittelit aikaisemmin käsissäsi?” venäläinen kysyi, katsoen hieman toisen suuntaan. Kai sitä utelias sai olla, kun se oli tuntunut olleet jotain niin helvetin tärkeän tuntuista siinä tilanteessa.

Niklaksella tuntui olevan kädet ja jalat täynnä, kun tuo siirsi avaamansa tölkin jalkojensa väliin jotta pystyi kaivella taskuaan. Mies vilkaisi nopeasti taskustaan ottamaansa esinettä, ennen kuin heitti sen nätisti Marshalin suuntaan.

”Tuota.” tummahiuksinen mies sanoi hieman vaivaantuneen oloisena.
”Et voi olla tosissas...” Marshall sanoi, pyöritellen toisen heittämää sytkäriä kädessään. ”Miksi sinä kannat tätä mukanasi? Eihän tämä yksinkertaisesti voi toimia enää.” mies lisäsi.
”No.. ei se toimikkaa, ko ei sitä saa auki että sen vois täyttää. Mutta se on eka juttu minkä sä mulle lähetit Venäjältä.” Niklas sanoi hieman mutisten lopussa, pitäen katseensa tiukasti telkkarissa. Jos asunnossa olisi ollut yhtään parempi valaistus, olisi varmasti voinut nähdä kuinka miehen kasvoille oli kohonnut pieni puna. Aina korvanpäitä myöten.

Marshall katseli sytyttimen meemin arvoista kuvaa vielä hetken, ennen kuin ojensi sen takaisin nuoremmalle.

”...Please Like Me? Oikeasti..” Marshall sanoi, nähdessään vilauksen ohjelman otsikosta, siirtäen katseensa hitaasti Niklakseen päin.
”Oi kyllä, ja se on oikiasti ihan hyväki. Mutta tuskin susta, koska sä et komedia-draamasarjoista välitä.” Niklas sanoi, virne muuttuen vain leveämmäksi.

// Mulla ei oo mittään tiettyä asiaa mitä haluan että mun teksteistä kommentoidaan, koska oikeastaan mikä vaan kommentti riittää mulle xD
Oli se sitte pientä huomauttamista kieliopillisesta puolesta (onko alkanu sujumaan enemmän oikein, missä paranneltavaa.) tai oli se vaan pelkkä huomautus/havainto että "Hei, tykkäsin tästä kohdasta koska rusinat" tai "tämä lause näyttää jotenkin hassusti kasatulta".
Eli... Periaatteesa kommentoi mitä vaan, niin mä oon jo ilonen että hei joku oikeasti lukee mun tekstejä xD

Mun on välillä vaikeaa kommentoida sulle, koska olet niin täysin erilainen kirjoittaja kuin minä, enkä ole siksi varma mistä asioista haluat kommentteja. Huomaat varmaan, että välttelen, eikä se johdu sinusta. Avaa toki joskus, jos itse tiedät, miten haluat minun kommentoivan.

Ongelmia paratiisissa? 11.2.

Muistan kun luin tämän ekan kerran. Päässäni oli kaksi ajatusta.

Ensinnäkin, osaat todella tarttua yksityiskohtiin. Tämä tarina alkaakin sillä tavalla, että luot miljöön, jonka voi kuulla, nähdä, haistaa ja melkein maistaa. "Marshall oli olkkarissaan" ei tosiaankaan ole sama asia kuin sohvalle rojahtaminen, telkkarin avaaminen ja pyyhe päässä murehtiminen, vaikka kuvattu tapahtuma on täsmälleen sama. Näin se kuuluu hoitaa, kuin sinä teet.

Kun luin enemmän juttujasi, huomasin, että itse asiassa keskityt miljööseen enemmän kuin sivuhenkilöihisi. Voin kuvitella, missä ja miten Marshall asuu, mutta puolisosta en tiedä oikeastaan kuin nimen. (Nyt uusimmassa tekstissä tutustuin vähän äitiin, mutta siitä puhun myöhemmin.) Joka asiaa ei tietenkään voi kuvata pohjia myöten, tai me hukumme tekstiin: en siis tarkoita, että kuvaa jatkossa kaikkea. Kunhan nostan tämän jutun esiin ajatuksenani, että oletko huomannut tätä itse ja onko se tarkoituksellista.

Toinen asia, jota ajattelin lukiessani tätä, oli että en pidä Marshallista ihmisenä. Huom: se ei tarkoita, etten pitäisi sinusta, tai etten pitäisi hänestä hahmona!! Hänhän on vallan kiehtova elämänkatsomuksineen! Mutta jos hän olisi lihaa ja verta, sanoisin morjens ja nostaisin kytkintä. Tunnen syvää sympatiaa Niklasta kohtaan! Hän saattaa olla lapsellinen ja vaikka mitä, mutta häntä minä voin ymmärtää. Marshall ei kuitenkaan ole oikea, joten hänen juttunsa ovat täältä ylhäältä katsoen vain kiinnostavia. Haluan tietää, miten tämä päättyy. Ja jos Marshall saa tallilta ystäviä, olen jo ennalta kiinnostunut, kuka hahmoista häntä tukee. Marshallin parisuhde, jos hän siitä puhuu, sekä muiden reaktiot siitä, tulevat kertomaan minulle tosi paljon hahmojen moraalikäsityksistä. Toivottavasti Marshall avautuu, ja toivottavasti joku tarttuu siihen avautumiseen.


*


Ongelmia paratiisissa? Tai sitten ei? 20.2.

Kun on ainoastaan kurjaa, lukija turtuu. Taidat tietää sen. Kun kurjuus jatkuu ilon jälkeen, se tuntuu vielä pahemmalta. Pidän Niklaksesta yhä enemmän, nyt kun hän ei oikuttele ja on hyvällä tuulella. Siis ihmisenä: sitä en tietenkään vielä tiedä, kuinka mielenkiintoinen hän on hahmona! Mutta ehkä aika näyttää.

Haet tässä tekstissä pilkkujen paikkaa. Hyvä. Se lähtee sujumaan ihan justiinsa. Yhdyssanavirheitäkin on mun mielestä vähemmän, vaikka en ole mitään tilastoa näistä pitänytkään.
edestakaisin
tarkastuskierroksen
Seuraavaksi haasteeksi heittäisin, että kirjoita erisnimet isolla. Siis ihmisten nimien lisäksi esim. just sovellusten nimet: Facebook ja Instagram.

Tätä oli rentouttavaa lukea. Marshall on yleensä pidättyvä ja vähän ehkä lähtökohtaisesti allapäin. Toivon hänelle myös hyviä hetkiä, ja tällaisista arkisista iloista ainakin mulle tuli hyvä mieli. Lisäksi Marshallin rauhallinen asiantuntevuus on uskottavaa ja hänestä huokuu sellainen luottamuksen arvoisuus töiden suhteen.

Sovitaanko, että kommentoin lisää toiste, kun kello alkaa nyt veivata vaikka mitä ja arki kutsuu?

Turvalleen mennään vaikka muuta yritetään 26.3

Missä hän olikaan? Niin, Niklas. Kohta lähes parin viikon takaisen yhteenoton jälkeen tilanne heidän välillä oli tuntunut menevän lopullisesti puihin. Marshall upotti kasvonsa hetkeksi kämmeniinsä, nostaen katseensa kuitenkin takaisin kahvipöydällä olevan läppärin näyttöön. Näytöllä katsoi takaisin päin arviolta neljässäkymmenissä oleva nainen, jonka vaalean hiukset lepäsivät löyhällä letillä tuon toisella olkapäällä. Kasvoilta suorastaan paistoi huoli.

"Eikö hän ole vieläkään tullut takaisin?" nainen kysyi, samalla kun kulmien väliin muodostui pari huoliryppyä lisää. Jos se oli enää edes mahdollista.
"Ei. Tai, no. Kyllä hän kävi kohta viikko sitten nopeasti täällä pyörähtämässä ja hakemassa vaihtovaatteita itselleen. Mutta vaikka yritin että olisimme edes hetkeksi istuneet alas ja keskustelleen tästä tilanteesta, mutta ei. Joten kai voin senkin jo ottaa vastauksena." Marshall puheli, upottautuen sohvan selkänojaa vasten ja antoi katseensa harhailla asunnon katossa ja seinissä. Ennen kuin kohtasi taas äitinsä katseen videopuhelun kautta.

Etenkin viimeisen parin kuukauden aikana Marshalin äiti oli pitänyt hyvinkin säännöllisesti yhteyttä vanhemman poikansa kanssa, ihan silkasta huolesta. Ja vaikka rastapää ei sitä kyllä ääneen myöntäisi, hän oli iloinen siitä että hänellä oli läheiset välit äitinsä kanssa. Ehkä mukavinta näissä säännöllisissä videokeskusteluissa oli sekin, että hän sai keskustella omalla äidinkielellään. Ei tarvinnut ennen jokaista lausetta miettiä että oliko hän käyttämässä oikeita sanoja jotta häntä ymmärrettäisiin. Tai jotta hän ei puhuisi ihan mitä sattuun. Suomenkieli oli niin helvetin vaikea kieli.


"Pienesti toivon että tulisit takaisin kotiin. Mutta minusta tuntuu että se on turha haave?" nainen sanoi pienen hymyn kera, näpräten letin loppua sormenpäillään.
"Tiedäthän sinä meidät Kozlovin miehet. Emme luovuta ensimmäisestä, tai toisestakaan, epäonnistumisesta. Olen katsonut itselleni jotain toista asuntoa. Tarpeeksi läheltä talleja." Marshall vastasi pienen virneen kera, parantaen ryhtiään sohvalla ennen kuin äiti ehtisi moisesta rönöttämisestä huomauttaa.

Marshalin äiti pudisti päätään hitaasti, hymy kasvoillaan. Jääden sitte hetkeksi vain katsomaan omalla ruudullaan näkyvää kuvaa pojastaan.

"Niimpä tietenkin" nainen sanoi lähinnä itsekseen.
"Mutta, kuten varmasti tiedät, minun täytyy mennä repimään Mitya ylös jotta hän ehtii mennä aloittamaan iltatallia. Ennen kuin isänne tulee kotiin."
"Hei. En minä nyt niiin kauaa ole ollut poissa kotoa, edes kokonaisuudessaan, ettäkö en muistaisi. Että se laiskiainen ottaa aina ennen iltatallia vähintään tunnin tirsat." Marshall totesi päätään pudistellen.

Mies muisti yhä kuinka hän oli joskus lapsena väitellyt vanhempiensa kanssa siitä, että oliko hänen veljensä edes oikeasti hänen verisukulainen. Marshall oli nimittäin erittäin kovaan ääneen vaatinut nähdä Dmitriyn adoptiopaperit jotta varmistuisi asiasta. Lapsen mielessä ei nimittäin mennyt yks yhteen kun hän ja vanhemmat olivat kaikki aamuvirkkuja. Että hänen veljensä oli sellainen unikeko joka nukkuisi vaikka viikon putkeen jos vain saisi mahdollisuuden.
Venäläinen sanoi heipat äitinsa kanssa, ja sulki lopulta läppärinsä luukun ja jäi tuijottamaan olohuoneen seinää. Mies nappasi kahvipöydän reunalla olleen puhelimen toiseen käteensä ennen kuin upottautui taas sohvan selkänojaa vasten. Tuo kaivoi puhelimen nahkakotelon taskusta rypistyneen paperilapun käteensä ja silmäili siinä olevaa puhelinnumeroa. Nopea vilkaisu kännykän kelloon, jonka jälkeen Marshall tunki paperilapun takaisin kotelon taskuun. Ehkä hän soittaisi vasta huomenna, enemmän ihmisten aikaan.

Kärpäsestä härkänen 15.3


Marshall istui sohvan nurkassa jalat pitkällä ja hieroi koko naamaa hitaasti kämmenissään, ennen kuin antoi käsiensä pudota syliin. Osa sohvan toisella puolella meuhkaavan mustahiuksisen miehen puheesta meni suoraan sanottuna toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei sillä ettäkö se olisi edes haitannut, koska asunnossa käyty kiivas keskustelu ei ollut johtanut ensimmäisen 10minuutin jälkeen yhtään mihinkään. Vaan asia oli juuttunut tiukasti raiteilleen ja käsitteli samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Jo neljättä päivää.

Rastapää oli palannut lyhyeltä Venäjän käynniltään vajaa viikko sitten, minkä jälkeen asunnossa oli tuntunut miltei siltä kuin he olisivat painekattilassa. Niklas oli ensimmäiseksi suuttunut siitä kuinka lyhyellä varoajalla Marshall oli lähtenyt venäjälle, eikä osannut edes sanoa millon tulisi takaisin. Toiseksi siitä kuinka vähän rastapää oli pitänyt yhteyttä parempaan puoliskoonsa sinä aikana. Ja viimeinen naula arkkuun oli tuntunut olleen se, kun Niklas oli lentokentälle tullessaan saanut ottaa vastaan keppien varaan tukeutuneen Marshallin.


"Miksi me jatkamme tätä samaa aihetta? Tätä samaa on käyty läpi jo monta päivää, en ymmärrä minkä takia haluat vääntää riitaa tästä yhä uudestaan ja uudestaan?" Marshall sanoi uupuneena.
"Koska asiaa ei oo vielä käsitelty! Et oo vieläkään mitenkään osottanu ettäkö sua kiinnostais yhtään mitä mieltä mä oon tästä asiasta! Tyyppi ilmottaa mitä- päivää kahta ennen, että hei mä lähen käymään venäjälle. Ei osaa sanoa että kuinka kauan ees on sielä eikä ekaan viikkoon laita ko pari hullua viestiä." Niklas puoliksi huusi, samalla kun ramppasi ympäri olohuonetta ja keittiötä käsiään levitellen.
"Olen sanonut jo ties kuinka monta kertaa, kerroin sinulle asiasta heti sen jälkeen kun sain itse tietää heidän visiitistä. Että minun täytyy mennä heitä varten käymään kotona. Ja voit katsoa vaikka taas uudestaan minun puhelimesta että niin kuinka monta viestiä laitoinkaan. Sekä lukea uudestaan sen, missä näkyy merkki että olet sen avannut, kun kerroin että tämä suomalainen liittymäni ei toimi hyvin siellä. Eli kaikki ei välttämättä tule perille." Marshall yritti parhaansa mukaan pitää edes oman äänensä suht normaaleissa desibeleissä sekä muutenkin rauhallisena.
"Ihan ko sulla ei ois ollu varaa ostaa jotaki väliaikasta liittymää." Niklas tuhahti myrkyllisesti, puristaen käsivarsiaan kädet puuskassa.

Marshall kurtisti kulmian, katsoen terävästi poikaystäväänsä ja nosti toisen kätensä lepäämään sohvan selkätuen päälle.

"Oikeasti? Joo, ei ole ehkä rahasta kiinni jonku väliaikaisen liittymän ostamisessa. Mutta vaikka rahaa onkin, se ei tarkoita että sitä voi heitellä menemään jokaiseen pikkuasiaan mitä ei oikeastaan edes tarvitsisi. Ja pari viikkoa vähän vähäisempää yhteydenpitoa? Kun asuin vielä Venäjällä, se ei haitannut sinua ollenkaan vaan ymmärsit täysin. Ja kumpi meistä on se, joka harvoin ilmoittaa menemisistään tai mistään muustakaan vaikka asumme saman katon alla?" venäläinen sanoi tiukasti ja katsoi itseään nuorempaan mieheen.

Niklaksen korvat alkoivat selvästi punoittaa, minkä jälkeen ei mennyt kuin pari silmän räpäytystä kun mies näytti siltä että voisi räjähtää kunnolla. Se mitä tuo seuraavaksi teki, toimi jo itse vastauksena siihen että tuo tiesi itsekin että toisen sanoissa oli ollut perää.

"Joo. Kaikki on mun syytä. Mä en tee sitä tätä tai tuota, ihan vitun sama." Niklas tiuski samalla kun harppoi kantapäät lattiaa jyskyttäen käymään heidän makuuhuoneessa. Mies palasi sieltä nopeasti takaisin keittiöön, ja otti lompakon sekä avaimet keittiön sivupöydältä ääniä säästelemättä.
"Jotta teidän korkeutenne nyt varmasti tietää mitä teen ja mihin meen, niin mä meen Jassulle ja Sonjalle täksi yöksi." mies ilmoitti eteisen ovensuussa teatraallisen niiauksen kera, kiskaisten takkinsa naulakosta mukaan ennen kuin poistui asunnosta oven paukkuen.


Pienen hetken Marshall istui täysin hiljaa ja liikkumatta sohvan nurkassa katse eteiseen päin. Koettaen kerrata mielessään että mitäs helvettiä juuri tapahtui. Hetken päästä tuo valui hitaasti makoilemaan sohvalla paremmin, syvän huokauksen säestämänä. Mitä seurasi pieni rapina kun mies korjasi oikean polven päällä olevan kylmäyspakkauksen paikkaa jalalla, ennen kuin jäi vain tuijottamaan yläpuolella avautuvaa valkeaa kattoa.

"Ei tästä tule saatana mitään... " Marshall mutisi hiljaa itselleen, pyyhkäisten ohimennen toista silmäkulmaansa ennen kuin jätti käsivarren peittämään silmiään. Että kuinka paljo häntä väsyttikään.

Ongelmia paratiisissa? Tai sitten ei? 20.2.

Tallikäytävällä kävi kuhina kun pienet ratsastajat harjasivat ratsujaan sekä veivät tavaroita varustehuoneeseen omille paikoilleen.
"Ope! Mä en yllä laittamaan Niken satulaa oikialle paikalle!" nuori lettipäinen tyttö huusi käytävällä hitaasti edes takaisin kävelevälle rastapäiselle miehelle. Marshall käänsi katseensa satulahuoneen ovensuussa seisovaan tyttöön, joka kannatteli käsissään mustaa satulaa. Pieni hymy kasvoillaan mies harppoi nuoren ratsastajan luo.
"Minä voin laittaa sen telineeseen. Muista huuhdella ja kuivata kuolaimet ennen kuin laitat suitset naulakkoon." mies sanoi, opastaen oppilasta muiden varusteiden suhteen, ottaessaan satulan omiin käsiinsä.
Tuo käveli varustehuoneen peräseinällä olevien satulatelineiden luo, ja nosti kirkkaan sinisellä huovalla varustetun satulan toisella rivillä olevaan tyhjään telineeseen. Marshall ei voinut kuin hymyillä huvittuneena. Koska tiesi jo että jos kyseinen tyttö olisi käyttänyt huonessa olevaa tukevaa jakkaraa, hän olisi ylettänyt laitamaan satulan itsekin paikoilleen kuten oli ainakin kerran jo tehnyt. Marshall oikoi parin telineessä olleen satulan huovat siistimmin, ennen kuin lähti takaisin käytävälle pitämään silmällä siellä häärääviä nuoria tuntilaisia.

Marshall teki nykyään satunnaisia vuoroja yhdellä tallilla missä oli aikaisemmin käynyt hetken ratsastamassa. Pääasiassa tuo teki tarvittaessa aamutalleja mutta piti myös etenkin nuoremmille ratsastajille tunteja. Tänään mies oli pitänyt poikkeuksellisesti jo aamulla pari ratsastustuntia, kun myöhemmin iltapäivällä tallilla oli ulkopuolisen valmentajan vetämät tunnit. Rastapäinen mies vilkaisi nopeasti käytävän päässä ovien yläpuolella olevaa kelloa. Lasten vanhempien pitäisi alkaa jo ilmestymään paikalle sekä samalla myös Marshallin oman kyydin. Tavallisesti tuo kulki itse talleille, mutta tänään aamulla Niklas oli tarvinnut autoa enemmän joten tuo oli tiputtanut Marshallin tallille ennen lähtemistä omaan tapaamiseensa.
Ratsastajat olivat saaneet varusteet paikoilleen, poneille loput aamuheinät turvan eteen sekä käytävän siistittyä, ja vielä kyytiä odottavat olivat keskittyneet ottamaan omasta suosikistaan kuvaa kännykällä. Ja sitten kavereiden kanssa piirissä kihisten valitsivat sitä parhainta otosta jonka laittaa facebookkiin, instagramiin tai ties mihin. Marshallin pää kääntyi takana päin olevan taukotupaan johtavan oven suuntaan kun kuuli sen käyvän. Sen sijaan että sieltä olisi tullut joku lapsen vanhemmista, ovenraosta kurkkasikin tuttu tummanruskealla tukalla ja miltein mustilta näyttävillä silmillä varustettu nuori mies.

"Ai, tulitkin jo nyt." Marshall sanoi hieman yllättyneen kuuloisena.
"Mähän sanoin että tuun hakemaan sut kun pääse lähtemään." Niklas tokaisi leveä virne naamallaan, pysähtyessään kädet takin taskuihin sullottuna venäläisen viereen käytävällä.
"Nno joo. Niinhän sinä taisit sanoa." rastapää myönsi, nyökytellen päätään hitaasti. Mies ei vain ollut osannut odottaa että toinen tulisi jopa ajoissa hakemaan. Kun katsoo miten heidän välit olivat olleet niin oudot lähiaikoina. Nyt kun asiaa ajatteli, Niklas oli kyllä ollut jotenkin tyytyväisemmän olonen pari viime päivää. No, mukavempi näin.

Miehet lähinnä seurasivat kun viimeisetkin lapset oli haettu, minkä jälkeen Marshall kävi varmistamassa että jokainen karsinan ovi oli varmasti kiinni sekä mitään harjoja tai muita ei ollut jäänyt karsinoihin. Sen jälkeen tuo napsautti käytävän valot pois. Tallin omistaja tulisi hetken päästä päästämään ponit pihalle loppupäiväksi. Nopean tarkastus kierroksen jälkeen miehet ulostautuivat itsekkin tallista ja suuntasivat askeleet parkkipaikkalla nököttävän farmarin luo.

"Ajatko sinä takaisin kotiin vai hyppäänkö minä rattiin?" Marshall tiedusteli, katsoen Niklakseen.
"Mä tiiän miten sä ajat autoa. Venäläisten ajamiseen liittyvät memet ja stereotypiat passaa suhun ko nyrkki silmään, joten mä ajan." Niklas sanoi naurahtaen, kiusoitteleva pilke silmäkulmassa.
"Hei, minä ole kolaroinut suomessa vielä kertaakaan." rastapää heitti takaisin avatessaan pelkääjän paikan ovea.
"Niin, vielä. Korostan sanaa vielä." Niklas sanoi, korostaen sanojaan osoittamalla autonavaimella venäläistä päin. Ennen kuin avasi kuljettajan puolen oven ja istuutui autoon.
"Kyllä muutkin autoja ruttaa.." Marshall mutisi itsekseen muka loukkaantuneena toisen sanoista.
"Ehkä, mutta meistä kahesta se ruttaaja oot sinä." Niklas tokaisi virnistäen, kääntäessa autoa parkkipaikalla jotta he pääsisivät lähtemään kotia päin.


//Ja hihhei, mähän oon josahi vaiheesa saanu toisenki tähen

Ongelmia paratiisissa? 11.2.

Olivatko he oikeasti olleet aina näin erilaisia? Marshall kysyi itseltään samalla kun rojahti istumaan sohvalle, ja näppäili telkkarin kanavia hetken läpi. Jättäen lopulta pyörimään vain jonkun ohjelman taustameteliksi. Mies parantelin päänsä päällä keikkuvaa pyyheturbaania hieman, ja nojautui sohvan selkänojaan.
Marshall oli ollut kohta lähemmäs 2vuotta yhdessä Niklaksen kanssa, jonka luo mies oli kohta puoli vuotta sitten muuttanut. Jo suhteen alussa venäläinen oli tehnyt selväksi sen, että tämän aika meni hyvin suurelti hevosten parissa eikä se asia tulisi muuttumaan. Eikä Niklasta ollut se näyttänyt haittaavan. Oli hän Venäjällä käydessään lähtenyt usein vapaaehtoisesti auttamaan tallille ja jopa käynyt satulassa joitakin kertoja, kun Marshalla oli taluttanut hevosta. Missään vaiheessa heillä ei ollut tullut mitään riitaa siitä että Marshall oli välillä niin kiireinen että hyvä kun ehti viesteihin vastata. Kun piti olla tallilla, piti liikuttaa hevosia, piti laittaa varusteita valmiiksi ja matkustaa milloin minnekkin kisoihin ja muihin kissanristiäisiin. Vai hevosenristiäisiin? Tietenkin Niklas oli niinä hetkinä vähän harmitellut asiaa, ja Marshall oli yrittänyt hyvittää sen tekemällä kiireisiin aikatauluihinsa isompia aukkoja jotta ehti soittaa toiselle videopuhelun ja oikeasti jutella.
Eikä asia ollut niin että Niklas oli ainoa joka hyväksyi jotain. Vaan Marshall oli puolestaan hyväksynyt täysin toisen vilkkaamman sosiaalisen elämän. Niklas kuitenkin tykkäsi viettää paljon aikaa muiden kavereidensa kanssa. Etenkin käymällä baareissa. Joskus pitempien putkien jälkeen Marshall oli kyllä huomauttanut että pitäisikö vähän vähentää sitä viinan käyttöä, mutta ei muuten ollut puuttunut asiaan. Itseasiassa he olivat riidelleet todella harvoin suhteen aikana.

Mutta nyt? Toki ensimmäiset kuukaudethan olivat olleet aivan mahtavia. Olihan se nyt mukavaa kun välissä ei ollutkaan sitä 1,3tuhatta kilometriä. Eikä tarvinnut kaikkea mitä he halusivat tehdä yhdessä niin ahtaa yhteen viikkoon tai edes kulkea varpaillaan ympäriinsä jottei Marshallin isä hoksaisi mitään. Jostain syystä pari viimeistä kuukautta oli ollut harvinaisen hankalia. Niklasta tuntui haittaavan erityisen paljon se että Marshall oli viettänyt puolet viikosta talleilla, ja nyt tuo vietti joka päivä puolet ajasta tallilla. Samaan syssyyn Niklaksen oli ollut todella hankala niellä ne kun Marshall oli sattunut kertomaan päivästään, ja kuinka oli tallilla milloin tavannut uuden ihmisen tai jutellut jälleen jonkun vähääkään tutumman kanssa. Mustasukkaisuus. Sitä puolta Marshall ei ollut ennen nähnyt hänessä.
Sen mukana Niklas oli alkanut käymään useammin myös omien kavereidensa kanssa ulkona sekä ilmoittamatta jäänyt heidän luo yöksikin. Kaverin luo yöksi jääminen ei haittanut, mutta se että toinen ei viitsinyt edes ilmoittaa asiasta vaan antoi Marshallin miettiä että mihin toinen oli kadonnut. Eikä Niklas kyllä viitsinyt vaivautua vastaamaan edes viestiin jos Marshall oli kysynyt että oliko toinen edes hengissä.

Nyt oli taas yksi niistä illoista. Marshall katsoi seinällä olevaan kelloon päin. Siitä ei ollut montaa tuntia kun tämä oli tullut tallilta kotiin, itseasiassa aikaisemmin mitä edellisinä päivinä, ja Niklas oli täyttä tohinaa laittautumassa parin naispuolisen kaverinsa kanssa ja valmistautumassa illanviettoon ulkona. Ja vain hetkeä myöhemmin Niklas huikkasikin heipat ja lähti ovi perässä pamahtaen.
Marshall ei ollut jaksanut edes kysyä että aikoiko toinentulla yöksi kotia vai mitenkä, vaan oli mennyt suihkuun.
Ehkä tämä oli vaan se vaihde suhteessa kun tulee ongelmia?