Suunnanmuutos

Koko viikko oli ollut valehtelematta kauhea. Tänään, 16. päivänä, sinä maagisena elämän suunnan kääntöpäivänä (siis mitä?) se kaikki kostautui kuoleman kaltaisella väsymyksellä ja harmaalla mielialalla. Kaikki oli alkanut jo päiviä sitten, kun Kipe, firmansa edustajana, oli matkannut firman pääjohtajan, isänsä Magnuksen kanssa Ruotsiin asiakastapaamiseen. Uusi asiakashankinta oli vaikuttanut hyvältä, ruotsalaisfirma oli suuri ja mikä etenkin Magnukselle oli tärkeää, varakas. Viimeisessä tapaamisessa firman johtokunta oli kuitenkin päättänyt, että sopimusta ei tehdä. Kaikki oli siis hukkaan heitettyä ja Magnus oli myös reakoinut sen mukaisesti. Jylhä, huumorintajuton ja Kipen mielestä hyvin tunneköyhä mies oli purkanut kaiken kiukkunsa pääasiassa poikaansa. Ei toki ollut ensimmäinen kerta, joten suutuspäissään Kipe oli vaihtanut torstain lentonsa myöhäisempään. Uusi lento oli ollut myöhässä, joten nuorukainen oli ollut vasta yötä myöten takaisin Helsingissä. Onneksi Mira, lapsuudenystävä, oli pakannut kaikki Nillan tavarat ja tunkenut ne jopa autoonkin.

Kun neljän vime vuorokauden unet jäivät alle 15 tuntiin oli väsymys taattu. Helsingistä oli lähdetty jo aikaisin aamulla. Nilla oli lastattu Kipen äidin ja siskojen yhteiseen kuljetuskuorma-autoon, jonka kyljissä komeili sukunimi Ågren. Ettei nyt vain kellekkään jäisi epäselväksi. Naisten päähänpistoja, hullutteluja, jos Kipeltä kysyttiin. Hänen seurakseen matkalle oli lähtenyt pikkosiskonsa Kajsa ja äitinsä Inga. Kajsa oli lukiolainen, sporttinen ja harvinaisen iloinen tapaus. Hänellä oli samoja piirteitä kuin veljellänsä, pitkien, paksujen hiustenkin väri oli oikeasti vaalea, mutta ne oli värjätty kirkkaan leiskuvan punaisiksi. Kipen tapaan myös Kajsa oli huoliteltu ja muodikas tapaus. Hän oli puhunut taukoamatta (Kipen mielestä) kokomatkan ja kerennyt kertomaan ja pohtimaan kaikki asiat lukion vanhojentanssien poikaongelmista aina siihen, miksi oravat olivat vain osittain harmaita talvella.

Kipen äiti Inga oli sitten kokonaan oma tapauksensa. Monet jotka asiasta olivat kiinnostuneita, tunsivat hänet terveysguruna, julkimona. Nainen esiintyi niin lehdissä, tapahtumissa, kuin telkkarissakin. Hän oli pitkä, hoikka, vaalea ja jotenkin luihumainen. Hiukset olivat melkein valkoiset ja silmät, ne olivat pistävän siniset. Käärme, jos Kipeltä kysyttiin. Äiti oli luonteeltaan muutenkin koppava, arvosteleva, kylmä, snobi ja jopa inhottava. Vaikka toki julkisuuden puolella kuva oli vähän toisenlainen. Kyllähän Inga lapsiansa rakasti, mutta omalla tavallaan. Oli hiukan epäselvää, miten Inga ja Magnus olivat onnistuneet kasvattamaan Kipen ja Kajsan sellaisiksi, kuin he olivat (tosiasassa kiitos kuului isoäidille). Vanhin siskoista, Karin, muistutti eniten vanhempiaan.

Ilta oli jo laskeutunut päivän tielle, kun Hukkasuo lopulta näkyi mutkan takaa. Huokaisu karkasi Kipen huulilta. Viimeinkin.
"Tännekö sinä poika -parka muutat?" Inga oli viimeinkin nostanut katseensa tabletista. Hän oli viimeisen tunnin ilmesesti päivittänyt yhtä monista blogistaan.
"Onneksi sinun ei tarvitse muuttaa", Kipe murahti vastaukseksi. Häntä väsytti ja ärsytti.
"Minä ainakin tulen tänne käymään tosi usein!", Kajsa hihkui innoissaan ja melkein hyppi penkillään. Oliko mitään, mistä tuo likka ei innostunut? Kipe ei vaivautunut vastaamaan sisarelleen, joka ei ollut asiasta moksiskaan.
Lopulta nuorukainen pysäytti kuorma-auton tallin pihaan ja sammutti murisevan moottorin. Jälleen huokaisten hän avasi turvavyön ja jäi tuijottamaan paikoilleen. Hiukset olivat kevyellä ponnarilla, yllä oli vartalonmyötäinen harmaa neule ja jaloissa collegehousut. Toki merkkivaatteita kaikki, eikä hän missään tapauksessa näyttänyt miltään muulta, kuin huolliteltulta. Missähän luomunainen oli? Siitä oli pari viikkoa, kun he olivat tavanneet ja kyllähän Kipe oli Crimisiä pohtinut. Tulevaa pomoaan. Olihan tämä varmasti se päivä, kun Nillan piti muuttaa? He olivat kyllä laitelleet viestejä, mutta...
"Mitä sinä siinä jumitat?", Kajsan kitinä sai Kipen avaamaan auton oven ja hyppäämään ulos viileään ilmaan. He olivat parkkipaikalla, joten nuorukainen voisi polttaa. Ehkä Crimis ei edes kerkeäisi paikalle. Vaikka Inga alkoikin heti moittimaan, tietenkin. Hän vihasi poikansa elintapoja.

Crimis huokaisi helpotuksesta, kun Kipe tekstasi pääsevänsä tulemaan vasta illemmalla. Kei oli kyllä lupautunut olemaan paikalla, mutta omistajatar halusi olla itse vastassa uutta karsinavuokralaistaan. Miten hän olikaan mennyt unohtamaan, että Mandelbacken kouluratsastuskilpailut olivat myös kuudestoista päivä! Hantsu oli pyöritellyt silmiään epäuskoisena, kun nuorempi sisar oli panikoinut tajutessaan päällekkäisyyden. Kilpailuja ei kuulemma peruttaisi, eikä muuttopäivää siirrettäisi myöskään. Onneksi oli Kei, joka jälleen kerran pelasti tilanteen.

Siellä he nyt pakkasivat kahta hevosta traileriin Ahvenanmaalla. Crimis ja Saga olivat olleet toisia Helpossa C:ssä, mihin nainen oli oikein tyytyväinen. Viime koulukilpailut olivat menneet aivan penkin alle surkealla 41 prosentilla. 69 prosenttia oli siis aikamoinen parannus, vaikka luokka olikin ollut helpompi. Hantsu taas oli vienyt voiton Helposta A:sta Dalian kanssa ja voittanut 600 euron rahapalkinnon. Onnistunut kisareissu siis.

Kun Hantsun auto vihdoin kaarsi Hukkasuon pihaan, Crimis kiristeli hampaitaan. Parkkipaikalla oli nimittäin hevosrekka, eli Kipe oli jo paikalla. Ennen häntä. Perhana.
"Vie sä hevoset, puretaan traikku myöhemmin, tuo on se uusi vuokralainen Kipe", Crimis puhui nopeasti ja käskevään äänensävyyn siskolleen. Hantsu pyöräytti taas silmiään, mutta nyökkäsi hyväksyvästi.
"Asiakastyytyväisyys ennen kaikkea, muuten en kyllä tanssisi sun pillin mukaan", vanhempi brunette hymähti ja parkkeerasi auton omalle paikalleen. Crimis hyppäsi ulos autosta ja marssi rekan luo ripein askelin. Kipen kanssa parkkipaikalla seisoi kaksi naista. Toinen räikeä punapää, toinen blondi.. jotenkin tutunnäköinen? Missä ihmeessä hän oli tuon naisen nähnyt? Useamminkin kuin kerran, ehkä?

"Iltaa. Crimis, yksi tallin omistajista", nainen tervehti kolmikkoa ja ojensi kättään uusille kasvoille.
"Pahoitteluni, kun olen vähän myöhässä, tultiin juuri Ahvenanmaalta kisoista", hän selitti. Keitä ei näkynyt missään. Hitto vieköön, mies saisi kuulla tästä! Hän oli varta vasten lupautunut olemaan vastassa.

"On tämä ja, eikö aika ollut sovittu etukäteen? Miksi täällä pitää seisoa, mokomat myöhästelijät. Vai onko tämä niin takapajula jumalan hylkäämä paikka, että täällä ei kellokaan toimi?", Inga oli paasannut toista minuuttia, värjötellyt valkoisessa toppatakissaan, kiukutellut kuin pikkulapsi. Kipen kiukku nousi kokoajan. Hän puhalsi mielenosoituksellisesti tupakan viimeiset savut kohti äitinsä kasvoja, mikä sai naisen hyppäämään taaksepäin.
"Ei se teidän shoppailukeskus ole auki vielä moneen tuntiin", nuorukainen totesi.

Onneksi silloin Crimis pölähti paikalle tomerana, täynnä tarmoa ja intoa. Kipe hymyili toiselle jopa kiitollista, mutta kovin väsynyttä hymyä. Nainen rupesi heti puhumaan ja hyvien käytöstapojen mukaan ojensi kätensä Ingalle. Inga ei kuitenkaan tarttunut siihen, vaan katsoi ensin kättä ja sitten tulijaa kulmat kurtussa, arvostelevana. Onneksi oli Kajsa, joka pelasti päivän taas kerran. Punatukkainen melkein loikkasi Crimisin eteen, tarttui tämän käteen ja ravisti voimakkaasti, iloisesti.
"Voi ihana viimeinkin tavata! Eikä haittaa mitään vaikka olet myöhässä, tottakai me ymmärrämme. Olen Kajsa Ågren, Kipen nuorempi sisar ja tuo on äitimme Inga Ågren. Miten kisat menivät? Minkälaisella hevosella olit siellä?", Kajsa sirkutti iloisena ja täynnä energiaa kuin duracel-pupu. Voi mistä Kipe olisikaan saanut tuollaista energiaa? Hän loi vielä pahoittelevan hymyn kohti Crimisiä, ennen kuin käännähti kannoiltaan. Samaan aikaan Inga höpisi jotakin myöhästelemisestä ja epäpätevyydestä, omaan tapaansa.

Kipe avasi laiskasti kuorma-auton takaoven. Mekanismi oli helppo, voimaa ei juuri tarvittu. Kun ovi oli auki ja lastaussilta alhaalla, paljastui auton perältä Nilla, jonka ilahtunut, lämmin hörinä sai nuorukaisen hymyilemään. Tamma rupesi heilumaan, steppaamaan pienesti. Sekin oli innoissaan, tietenkin. Kun kuljetuskarsinan seinä oli käännetty auki ja naru irroitettu, oli Nilla jo juoksemassa ulos, hyvä että Kipe ehti hevosensa perään. Nilla melkein loikkasi ulos autosta.

Ja siinä oli Nilla. Sysimusta, kaunis tamma. Viininpunaiseen, kaulakappalelliseen villaloimeen verhottuna kaikkine kuljetussuojineen. Silmät kirkkaina säihkyen, pää taivaissa, kuin kirahvilla, se tuijotti ympärilleen, hörisi ja pyörähteli innoissaan katsomaan kaikkiin ilmansuuntiin.
"Me emme ole kisoissa", Kipe totesi hevoselleen väsyneenä, laiskasti, pitäen löyhästi sen narusta kiinni ja antaen hevosen intoilla.

Nilla jäi tapittamaan Crimisiä hetkeksi ja puhisi, mutta jatkoi pian energistä pälyilyään ympäristöön. Olihan se kaunis, vaikka siitä huippuhyppyjä loikkivasta ratsusta oli jäljellä enää aktiivisuus ja karvan kiilto. Nilla oli lihasköyhä, hiukan heinämahainen, karvapeite oli paksu (vaikkei se todellisuudessa edes ollut, mutta kilpahevoselle se oli) ja harja venähtänyt.
"Minusta se olisi pitänyt lopettaa jo aikoja sitten, mitä sinä poikakulta teet tuollaisella hevosella?" Inga oli puuttunut puheeseen, ennen kuin Kipe oli ehtinyt vastamaan Crimisille mitään. Nuorukaisen ilme synkkeni, kuin taivaalta olisi tippunut purkillinen mustaa maalia hänen päälleen.
"Onneksi asia ei ole ikinä ollut sinun päätettävissä, eikä tule olemaankaan", vastaus tuli hampaita kiristellen ja oli selvää, että Kipen olisi tehnyt mieli sanoa jotain muutakin. He olivat käyneet äitinsä kanssa monet kerrat tämän keskustelun. Ingalle hevoset olivat aina olleet esineitä, urheiluvälineitä. Eivät mitään muuta. Kun Nilla oli loukannut jalkansa, oli äiti heti vaatinut, että tamma lopetettaisiin ja Kipelle ostettaisiin uusi hevonen kilpakentille.
"No mutta äiti!" Kajsa tunki äitinsä viereen ja tuijotti tätä synkästi. Loistavaa.

Sitten Kipe kääntyi Crimisin puoleen ja totesi;
"Mennään", ja niin kaksikko lähti kävelemään kohti tallirakennusta. Onneksi Crimis käveli edellä, sillä Kipe ei todellakaan olisi sillä hetkellä muistanut, mihin hänen piti mennä. Nilla puolestaan intoili siitä, että se pääsi johkin uuteen paikkaan. Se käveli pitkillä, ilmavilla askelilla, mutta pysytteli kokoajan omistajansa kyljen tasolla. Todellisuudessa se varmasti kuvitteli pääsevänsä kilpailuihin.
"Pahoittelut tuosta", miten lyhyttä ja ytimekästä. Ei Kipe osannut selitellä mitään, mutta pahoitella kuitenkin osasi. Kajsa oli ruvennut heti tyhjäämään autosta taidokkaasti pakattuja pusseja ja laatikoita.
"Ja onnea sijoituksesta."

Ingan kommentti Nillan lopettamisesta sai kylmät väreet kulkemaan Crimiksen selkää pitkin. Siis mitä? Miksi helvetissä? Naista raivostutti, ja hän joutui kiristelemään hampaitaan ettei olisi heittänyt mitään hyökkäävää kommenttia. Asiakastyytyväisyys saatana. Kipe pelasti kireäksi menneen tilanteen yhdellä sanalla, ja Crimis lähti harppomaan kohti uutta tallia. Toivottavasti tuo töykeä, selvästi ei-hevosrakas naisenkuvatus ei tulisi enää ikinä uudestaan käymään.

"Äh, ei sun tarvitse anteeksi pyytää", Crimis tuhahti Kipen pahoitellessa äskeistä kohtausta ja kiitti onnitteluista.
"Nillan karsina olisi tässä", hän jatkoi jo aavistuksen iloisemalla äänensävyllä. Hevoset oli jo tuotu sisälle. Tyhjän karsinan vasemmalla puolella oli musta arabitamma ja oikealla ruunikko tähtipää. Molemmat tammat katsoivat uutta tulokasta uteliaina.
"Nilla saa naapureikseen Bellan", Crimis osoitti arabia ja sitten puoliveristä "- ja Mayan. Mayakin on trakehner ja entinen kilpahevonen." Kohteliaana nainen avasi karsinan liukuoven.

"Näytät aika väsyneeltä, haluatko - haluatteko kahvia?" Crimis tarjosi, muuttaen lausettaan nopeasti, kun huomasi Ågrenin naisväen seuranneen perässä. Ingan tiukka katse kiersi jokaisen sentin tallikäytävästä, mutta ainakaan ääneen ei kuulunut tässä kohtaa moitteita. Kajsan syli oli täynnä tavaraa, ja Crimis lähtikin heti näyttämään tytölle satulahuonetta tallikäytävän toisessa päädyssä.
"Harrastatko sä hevosia kanssa?" Crimis kysyi punapäältä samalla kun auttoi asettelemaan varusteita paikoilleen.

Bella ja Maya. Kumpikin tammoista näytti oikein sopivilta Nillan naapureiksi. Ei Kipe noiden nimiä muistaisi kuitenkaan enää huomenna, mutta hän nyökkäili tyytyväisenä. Nilla pyörähti karsinaan vauhdilla, kuin olisi aina asunut siellä ja kävi heti nuuhkimaan Mayaa kaltereiden lomasta korvat pystyssä, samalla kun Kipe irroitti kuljetussuojia hevosen jaloista.
"Kahvia. Kiitos. Nuo lähtevät pian", nuorukainen totesi juuri parahiksi, ennen kuin Kajsa tuli tavaramäärä mukanaan talliin ja Crimis lähti tuon kanssa satulahuoneeseen. Kuten hyvä asiakaspalvelija toimi. Kun suojat olivat irti, otti Kipe riimut Nillan päästä. Loimi sai olla vielä paikoillaan. Tamma oli niin fiiliksissä uusista kavereistaan, ettei se tiennyt kumman puoleen olisi kääntynyt ensin tutkimaan, vaan pyöri puolelta toiselle. Työntäessään liukuoven kiinni Kipe totesi äidillensä:
"Et sano enää sanaakaan Crimisille", ääni oli ärtynyt. Kipe jätti Ingan yksin seisomaan karsinalle, arvostelevan näköisenä, lähtien hakemaan lisää tavaroita autosta.

"Waau vähän teillä on hieno satulahuone!", Kajsa hihkui taas hymyssä suin. Hän oli saanut raahattua yllättävän monta kassia yksikseen. Onneksi Crimis oli auttamassa niiden paikoilleen laittamisessa.
"No juu, mutten niin tavoitteellisesti kuin äiti tai Karin. Siis isosisko. Ja velikin ennen. Mulla on oma ratsuponi. Se on ruuna, kimo ja sen kutsumanimi on Vekku. Se on tosi taitava, mutta käyn vain pari kertaa viikossa ratsastamassa, muuten sillä käy vuokraaja, yksi Saara. Ratsastus on kivaa, mutta tykkään kyllä tanssista enemmän, sitä harrastan neljä kertaa viikossa. Ja lukio vie tosi paljon aikaa, onneksi nyt alkoi lukuloma ennen kirjoituksia. Ajattelin tulla Kipen luokse parin viikon päästä, se on kai silloin taas viikonlopun vapaana. Veli on niin huippu. Niin ja Nilla on aivan ihana", lopulta Kajsa piti pienen hengähdystauon puheessaan.
"Onko sulla montakin omaa hevosta? Miten kerkeät tekemään kaiken?", päästessään kysymyksensä loppuun Kipe ilmestyi satulahuoneen ovelle. Hänellä oli toisessa kädessä satula ja toisessa pari kassia, jotka hän asetti varovasti lattialle, ennen kuin katosi taas. Kajsa huokaisi tahtomattaan.

"Poneja! Miten ihanaa. Hmm.. En ole kyllä ikinä kuullut kalliovuortenhevosista. Kuuloistaa pörröiseltä", Kajsa virnisti ja avasi yhden pusseista, mihin oli viikattu kolme loimea. Yksi fleeceloimi ja kaksi villaloimea. Loimet olivat kuin uusia, edellisessä tallissa ne oli varmaan putsattu ja silitetty jokaisen käyttökerran jälkeen.

Kajsa nauroi Crimisin kertoessa, että piti olla kilpahevonen. Kyllähän tyttö tiesi liiankin hyvin. Onneksi hän oli perheen nuorin ja pääsi vähän helpommalla.
"Mutta sullahan on hieno tilanne, kun on semmoinen hevonen. Vähän mageeta", yllättäen Kajsa oli taas innoissaan.
"Siis voitko kuvitella minkälaista on matkustaa tuollaisten kanssa. Äiti nyt aina on tuollainen, mutta Kipe... Noo hän oli isän kanssa Ruotsissa työkuvioissa ja se ei sitten mennytkään ihan niin hyvin... Ja isä nyt on vähän...", Kajsa ei löytänyt oikeita sanoja kuvaamaan isäänsä, vaikka yritti takellella jotakin, mutta kohautti sitten olkapäitään.
"No jaa. Kipen pitäisi nukkua", Kajsa totesi avatessaan vielä yhden loimikassin, missä oli ulkoloimia.
"Me jatketaan kohta äitin kanssa matkaa Vaasaan, mennään sinne shoppailemaan. Tykkääks sä shoppailla?"
"Sinä kyllä shoppailisit tilit tyhjiksi, jos vain voisit", Kipe oli ilmestynyt taas ovelle. Hänellä oli käsissään viimeinen vähän suurempi puulatikko, missä oli kaikki loppu Nillan omaisuus. Nuorukainen laski sen nurkkaan, todeten mielessään, että purkaisi sen myöhemmin. Huomenna. Tai joskus.
"Ja ihan kuin et itse shoppailisi!", Kajsa kivahti ja yritti viskata veljeään tyhjällä loimipussilla, mutta pussi lensi vain 20 senttimetrin päähän.

Kajsan oli vaikea kuvitella miten kaikki rahat menivät hevosiin, mutta hän kuului siihen kastiin, jolla ei ollut rahasta puutetta.
"Varmasti tulen katsomaan Snorrea ja Goldia, Sagaa kanssa", tyttö nousi hymyillen lattialta ja vilkutti iloisesti Crimisille tämän poistuttua kahvin keittoon. Sitten punatukka poimi tyhjän pussin lattialta, viikkasi sen ja laittoi sen loimien päälle. Hieman surullisen näköisenä hän kääntyi lopulta veljensä puoleen:
"Tule saattamaan", Kipe huokaisi, mutta käveli sisarensa kanssa autolle, mihin Inga oli siirtynyt odottamaan. Hän näytti jälleen kärsimättömältä, tuhahti pojalleen käytöstavoista, sanoi heippa ja kiipesi kuorma-auton rattiin. Kajsa puolestaan hyökkäsi veljensä kaulaan niin, että jalkansa heiluivat ilmassa. Kipe meinasi horjahtaa, mutta sai tasapainostaan kiinni.
"Minulla tulee ikävä sinua", Kajsan sirkutus kuulosti jo itkua lähentelevältä. Punatukka oli aina niin tunteellinen.
"Voi luoja, tulen loppuviikosta käymään Helsingissä."
"Mutta ei se ole sama asia", Kipe huokaisi sisarensa dramatisoinnille, mutta rutisti tätä tiukasti.
"Voit aina soittaa... Ja tulet sitten käymään."
"Jes!", ja niin se surullinen pikkutyttö vaihtui jälleen iloiseksi Kajsaksi, joka päästi irti ja loikkasi kauemmas Kipestä hymyillen.
"Muista sitten, ettet tuhlaa kaikkia rahoja. Menehän nyt."

Kun kuorma-auto kääntyi mutkan taakse jäi Kipe yksin seisomaan pihamaalle. Oli hiljaista. Ja pimeää. Kylmäkin. Tätäkö tämä maalla oleminen oli? Sisällä oli kuitenkin kahvia ja sinne nuorukainen suuntasikin. Astuessaan talliin Kipe kävi vilkaisemassa Nillaa, joka oli jo aavistuksen rahoittunut, muttei tarpeeksi, että olisi esimerkiksi huomannut omistajansa.

Kipe ei sanonut mitään, kun astui kahvintuoksuiseen huoneeseen, vaan meni suoraan istumaan ruokapöydän ääreen. Siinä istuessaan, tuijottaessaan eteenpäin hän tajusi sen viimeinkin: autonsa oli nuori mies vienyt jo viikko takaperin ostamansa talonsa pihaan. 18 kilometrin päähän. Hänen kyytinsä oli juuri poistunut kohti Vaasaa. Ei helvetti.

// Ohhoh, no enpä kyllä osannut odottaa tälläistä käännettä! Mutta ei se mitään, olkoon Kipe ritarina:D


Kipe tosiaan nautti hiljaisuudesta. Lopultakin oli rauhallista, tähän olisi voinut vaikka nukahtaakin. Crimis vaikutti harvinaiselta naiselta, sillä yleensä vastakkaisella sukupuolella oli tapana tivata viimeiseen asti, mikä vaivasi. Sen sijaan brunette tyytyi hörppimään kahvia kaikessa hiljaisuudessa, rauhallisuudessa. Kunnes sitten.

Nuorukainen havahtui samalla kun Crimis nousi ylös. Oikeastaan Kipe heräsi jonkinlaisesta horroksesta. Oodi? Eikös se ollut se... koira... äh. Mutta Kipe tiesi sen voimattomuuden ja tietämättömyyden tunteen liiankin hyvin. Hän muisti oman puhelunsa. Nilla on kolmijalkainen. Se ei astu etujalalle ollenkaan. Joku on nyt huonosti.
"Hei, haluatko, että lähden mukaan?", Kipe nousi ylös ja otti takkinsa selkänojalta selvästi aikeina lähteä mukaan, vastalauseita ei otettu huomioon.
"Voin jäädä sitten kylälle, autoni on kotona enkä muutenkaan pääsisi täältä mihkään", nuorukainen myönsi sitten. Jos kylältä ei saisi taksia, hän voisi aina etsiä paikallisen kuppilan ja ruveta juomaan. Kyllä sitä kautta jotenkin pääsisi johonkin yöksi. Hänen teki myös lisätä, että jos kyseessä olisi jotakin vakavampaa olisipa sitten jotakin tukea. Vaikka eihän nuorukainen Crimisiä tuntenut vielä juurikaan, mutta haittasiko se? Eikä Kipe tiennyt, että Kei oli jo paikalla eläinlääkärissä.

Kipe oli vähän väliä torkahtaa autossa, mutta sai pideltyä itsensä jotenkuten hereillä. Oli tämä ja sitten päivä. Lisäksi nuorukaisen teki mieli tupakkaa. Silti hän kiltisti, kyselemättä käveli Crimiksen vanavedessä eläinlääkärin vastaanotolle, tervehti naista, joka tiskin takana oli ja loi lopuksi oudon pitkän katseen Kipeen. Niin no, kummallistahan tämä olikin. Toivottavasti tämä muuttopäivä ei määrittäisi koko loppueloa Hukkasuossa tai hommasta ei tulisi yhtään mitään.

Mitään ajattelematta, esimerkiksi sitä, että olisi voinut jäädä vastaanottotilaan odottamaan, Kipe asteli Crimiksen perässä erääseen huoneista. Eläinlääkäri oli vanhempi rouvashenkilö, joka näytti hyvin.. äitimäiseltä. Ei sillä tavalla kuin Inga, mutta jotenkin... muuten. Kipe tervehti tätä nyökkäämällä. Samoten miestä, jonka sukujuuret eivät olleet selvästi perisuomalaiset. Mutta ei toki ollut Kipenkään. Tämä vieras, kenet Kipe epäili tallityöntekijäksi ja ratsuttajaksi, josta Crimis oli aikoinaan puhunut, oli melkein kaksi päätä blondia lyhyempi ja nuorukainen ei voinut olla pohtimatta, miten toinen saisi satulan Nillan selkään.

Kipe oli jäänyt seisomaan oven suulle, muttei ihme kyllä näyttänyt mitenkään vaivaantuneelta. Katse seurasi tarkkaavaisena Crimisiä, ehkä pieni huolikin oli siihen liittynyt. Oodi oli musta ja iso. Ja karvainen. Mutta kun se makasi pöydällä rahoitettuna, ei se näyttänyt sillä hetkellä niin karvaavalta ja kuolaavalta, kuin äkkiseltään olisi saattanut kuvitella. Tai siis Kipe kuvitteli. Pääasia oli, että koira ei kuolisi, ainakaan vielä. Seuraava Kipen huoli olikin se, että Crimis alkaisi oikeasti itkemään. Nuori mies oli sitä kastia, joka ei osannut käsitellä moista tunnetilaa. Koska eläinlääkäri puuhasi omiaan ja lyhyt kaveri keskittyi laittamaan puhelimellaan viestiä, Kipe otti pari askelta lähemmäs brunettea ja laski kätensä tämän yläselälle.
"Hmm.. Oodi tulee kuntoon, kaikki on hyvin", nuorukainen sanoi hiljaa ja äänestä kuuli, että kasvoilla oli hymy.

// Tuohan on aivan tosi ihana! <3 Crimiksen tukka näyttää niin hyvältä aah

Crimis hätkähti kosketusta. Ääni ei ollutkaan Kein, vaan vieraampi. Aivan, Kipe. Hän antoi hiljaa lausuttujen sanojen kuitenkin tavoittaa levottoman mielensä. Kaikki hyvin. Jollain tapaa ne sanat ja vieressä olevan miehen tyyneys ja hellä kosketus palauttivat häntä pikkuhiljaa takaisin tähän hetkeen. Nyt ei ollut kyse Nellasta, hänen ensimmäisestä omasta koirastaan. Oodi ei ollut kuolemassa, ei edes vaarassa. Se oli elottomampi kuin yleensä vain rauhoituksen takia. Crimis veti syvään henkeä, suoristi selkänsä ja kuiskasi kiitoksen Kipelle. Keitä hän kiitti ihan ääneen.

Eläinlääkärin kanssa juteltuaan Crimis kantoi koiran autonsa takapenkille, pyysi Kipeä tarkkailemaan sitä jos se sattuisi heräämään matkan aikana ja lähti ajamaan miestä kotiinsa. Väsymys oli saanut yliotteen, ja Crimis käytti kaiken energiansa keskittyäkseen liikenteeseen. Niin he istuivat autossa hiljaisuuden vallitessa(?). Kaikkeen sitä Kipe olikin joutunut muuttopäivänänsä.
"Yleensä meno ei oo ihan näin hektistä", Crimis sai sanottua. Hän yritti hymyillä, mutta sai aikaan lähinnä väsyneen irvistyksen. "Tässäkö se oli?" hän varmisti, tarkoittaen miehen asuntoa.