Ensimmäinen ensimmäistä

Ja taas oli yhdestä vuodesta selvitty, Emilia mietti pysähtyessään katsomaan pakkasessa sinisenä hohtavaa tallipihaa. Kello oli vasta vähän vaille kymmenen, ja päivä oli vasta kirkastumassa. Vaikka eilinen ilta olikin mennyt Kein ja ystävien kanssa, Emilia oli pirteä. Hän oli jo tehnyt aamutallinkin, oli luvannut jo ajat sitten, kun osa porukasta oli viettämässä uudenvuodenjuhlia Latviassa ja osa muuten vain parantelemassa krapulaansa. Aamulla oli ollut kieltämättä vaikea nousta lämpimästä sängystä muutaman tunnin yöunien jälkeen (ja jonkun mutistessa, että oliko pakko nousta), mutta kaikki väsymys oli hälvennyt pois suorastaan upeassa säässä, ja kaikki kylmyys sulanut pois hevosten odottavan hörinän mukana.

Siinä keskellä tallipihaa seisoessaan ja nauttiessaan aamusta Emilia oli varma, että tästä tulisi hyvä vuosi.

”Ratsastamaan?” Emiliaa nauratti. ”Et varmana pysy siellä hereillä”, hän hihitti, ja painoi nopean suukon Kein poskelle. Emilia itse oli ehdottomasti aamuvirkku, tai sitten sisäinen kello oli jo aikapäiviä sitten sotkeutunut yövuorojen kautta. Eikä eilinenkään painanut häntä, sillä Emilia oli juhlinut kevyesti ja juonut vain yhden (pahan makuisen ja liian makean) tölkillisen jotain, jonka kaveri pakotti hänen käteensä. Aivan kaikista muista ei voinut sanoa aivan samaa, mutta niinhän se aina oli. Hän oli jo palaamassa kahvinsa luokse, jonka oli joutunut jättämään pöydälle ettei läikyttäisi sitä, mutta päätti toisin, ja suukotti Keitä uudelleen.
”Mutta siis joo, mennään vaan. Maastoon olis kiva”, hän hymyili, ja lisäsi ovelana: ”Jos pysyt hereillä.”
Varmuuden vuoksi hän työnsi kahvikuppia lähemmäs Keitä.

Kahvit oli jo hyvää matkaa juotu, mutta elettäkään ratsastamaan lähtemisestä ei oltu vielä tehty - ainakaan Emilia, joka leikitti tallikissoja narunpätkällä, ja selitti Hilma-kissan porkkana-allergiasta.
”Se on ihan kumma juttu, luulis nyt, että kissanruoissa ei olis porkkanaa, mut tosi monessa näköjään on? Tai en mä tiiä, ehkä mä en vaan oo etsiny— ai au, Sulo irti siitä— oikeista paikoista? Tai hintaryhmästä. Hei, entä se ratsastus, siellä on upee ilma! Ja se piristää.”

"Hm, mä mietin Lassea. Prookkis on vielä vähän--", Emilia viitilöi jotain epämääräistä, eikä viitsinyt sanoa, ettei uskaltautunut omalla hevosellaan maastoon, hyvä että satulaan ylipäätään. Vaikka tamman selkään oltiinkin hiljattain palattu, ja se oli ollut varsin nätisti, epävarmuus kalvoi silti mieltä. Mutta Lasse oli kiva, ja varma ja tasainen, eli eri maata kuin Kein hevoset, mutta juuri Emilian mieleen. Olihan se kiva vauhdikkaastikin mennä, mutta vain silloin, kun sitä pyysi, eikä muuten vaan.

Emilia nousi ylös lattialta, johon oli päätynyt päästäkseen paremmin kissojen touhuihin mukaan, irrotti villasukassaan kiinni roikkuvan Akin ja kengännauhaa järsivän Sulon, ja katseli sitten Keitä hymyillen. Emilia oli kyllä niin mennyttä kamaa, vielä kokonaisen vuodenkin jälkeen, että välillä vähän hävettikin, kuinka paljon hän miehestä piti. Punasteli ja hihitteli välillä kuin mokomakin teini, mutta asia ei haitannut Emiliaa läheskään yhtä paljon lähemmällä tarkastelulla. Mitä sitten, hän oli onnellinen. Kaikki oli vallan mainiosti.

Nainen tajusi, että oli jäänyt tuijottamaan ja haaveilemaan, joten anteeksipyytävästi virnistäen hän kiskoi takin takaisin päälle, ja suuntasi Kein perässä hevosia hakemaan.

Emiliaa hymyilytti, ja hän puristi Kein kättä tiukemmin. Ei olisi edes kenties päästänyt irti ollenkaan, ellei se olisi ollut hevosten sisään ottamiseksi välttämätöntä. Tallissa hän puheli niitä näitä, täytti hiljaisuuden turhilla asioilla ja naapureiden kuulumisilla. Kunnes hiljeni muistaessaan asian, jota oli pitänyt kysyä jo viikon päivät. Mutta Emilia ei ollut uskaltanut ottaa asiaa puheeksi. Tai olisi uskaltanut, muttei ollut löytänyt oikeita sanoja eikä ollut varma, mitä se merkitsisi ja mitä se pitäisi sisällään, eikä ollut varma, oliko itse valmis sellaiseen. Hän ajatteli tätä aivan liikaa, hän moitti itseään, muttei voinut itselleen mitään. Hän oli halunnut oman perheensä jo niin kauan kuin muisti, muttei ollut uskaltanut sanoa siitä mitään. Jos kaikki menisikin ihan pieleen ja mitä sitten, eikä sitä ikinä tiennyt, eikä nyt ollut vielä lähelläkään aika puhua mistään sellaisesta. Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi, joten Emilia sanoi asiansa nopeasti, katse Lassen harjaan käännettynä.
"Hei-- mä sain, mm, sain kutsun häihin, ja siinä saa tuoda avecin ja mä mietin et jos sä haluaisit- ehkä, kenties, jos siis haluat- ne on kyl Irlannissa et mä en ees tiiä pääsenkö mä sinne mut ois siistiä ja-- nii."

Emilia oli lopettanut puhumisen yhtä nopeasti kuin aloittanutkin, ja jatkoi sitten Lassen hermostunutta harjaamista. Hän ei itkisi nyt, ei, ei tästä asiasta. Tämä olisi iloinen asia. Häät! Hieno ja iloinen juhla!  

Siis joo mullaki tunki vaan jotain virhekoodia varmaan kolmesti! //

Tottakai, Kei sanoi. Emilia oli iloinen, tietenkin, siitä tulisi varmasti hauskaa, mutta katseli Keitä karsinan kaltereiden läpi hieman ujostellen. Hiljaisuus ahdisti häntä, ja epätoivoisesti hän yritti keksiä sanottavaa.
"On se kyllä... se on vasta 19! Tai sillon se on jo 20, mutta silti... ja niillä on jo se lapsikin, sekin kohta jo vuoden, ja-- en mä ainakaan 19-vuotiaana olis tienny kenen--" Emilia vaikeni, päätti, ettei halunnut puhua asiasta. Siksi, että mieleen tuli Reetta, mutta päälimmäisenä siksi, ettei Emilia vieläkään tiennyt. Tai ei ollut varma, sillä ikinä ei tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan, ja vaikka Emilia halusi tietää, ja toivoi tietävänsä jo, ja saiko niin edes sanoa? Kei oli ihana, eikä Emiliaa tietenkään haittaisi, mutta... mutta mitä? Emilia ei tiennyt, eikä halunnut ajatella asiaa. Kei oli ihana, Emilia oli onnellinen. Ehkä muuta varmuutta ei tarvittukaan. Nainen päätti vaihtaa ajatusta ja aihetta ennen kuin olisi liian myöhäistä.

"Siellä on varmaan niin kaunista, Irlanti on yks niistä paikoista, mihin mä oon aina halunnut mennä. Ja Uusi-Seelanti! Mut se taitaa jäädä vaan haaveeks, tai sit eläkkeellä... tai lottovoittajana, sekin käy", hän selitti taas vanhaan malliin, epätoivoisesti yrittäen kuulostaa normaalilta. Ehkä hän olikin kateellinen, entä sitten? Mutta kun lapset oli niin kivoja, ja jotkut yrittivät vuosikausia turhaan, ja sitten joku teini sai vahinkolapsen tai kaksi? Miten reilua se oli? Ja että muut saivat elää ja mässätä vanhempien rahoilla miten huvitti, kun toiset joutuivat miettimään ja laskemaan kaikki ostoksensa tarkoin? Emilia pakotti itsensä keskeyttämään kamalat ajatuksensa, olihan hän jo pienenä oppinut ja hyväksynyt, ettei maailma ollut reilu. Mutta silti vähän itketti, ja ihan turhasta syystä, mutta silti Emilia mutisi hakevansa Lassen varusteet, ja lähti vikkelästi kohti satulahuonetta, keräten itsensä matkalla. Ei tämän näin pitänyt mennä. Siellä oli upea ilma, ja nyt oli vuoden ensimmäinen päivä, ja hän ei viettäisi sitä katkerana muiden elämästä. Ei, vaan hän menisi maastoon Kein kanssa, ja nauttisi jokaisesta hetkestä. Kyllä.

//lol tulipa pitkä ja angstinen :'D

Emiliaa hiljaisuus selkeästi häiritsi. Nainen alkoi taas puhua pulputtaa, ja Kei nyökkäili ja mutisi jotain vastaukseksi, keskittyen muka kamalasti Bellan kavioiden putsaamiseen. Ei hänkään tiennyt. Ei 19-vuotiaana eikä nyt. Miksi pitäisikään? Kei halusi vain elää hetkessä ja nauttia siitä, mikä milloinkin tuntui hyvältä. Ja tällä hetkellä – ja oikeastaan jo aika pitkään – se oli ollut Emilia ja hevoset. Miestä jollain tapaa suorastaan huvitti, miten hankala aihe vaikutti olevan heille molemmille. Ehkä asiasta pitäisi puhua. Jossain vaiheessa, mutta ei nyt.

”Ja irlantilaiset viskit on loistavia”, Kei totesi pirteämmin, kun Emilia vaihtoi aihetta Irlantiin. Eihän Emilia mikään alkoholijuomien hifistelijä ollut, kuten hän itse, mutta Kei halusi osallistua keskusteluun.
”Joo hei, mennään Uuteen-Seelantiin, kun ollaan rikkaita”, Kei hihkaisi virnistäen. Emilia ei vastannut mitään, vaan lähti hakemaan Lassen varusteita. Mies kohautti olkiaan ja viimeisteli Bellan vielä pölyharjalla, ennen kuin lähti naisen perään satulahuoneeseen.

"Haha, joo, olin ehdottamassa laukkakisaa mutta te voittaisitte meiät ihan mennen tullen."
Emilia jättäytyi suosiolla Lassen kanssa Kein ja Bellan taakse, sillä ajatteli Bellan pitävän siitä enemmän. Lasse nyt meni tyytyväisenä missä vaan.

"Niinpä! Ihanaa!" Emilia hihkaisi hoksatessaan valonsäteitä puiden lomassa. "Kohta tulee kevät, ja kesä, aattele", hän huokaisi, vaikka tiesi vallan hyvin, että nyt oli vasta tammikuun ensimmäinen päivä. Toisaalta hän oli jo useampana vuonna päättänyt, että kevät alkoi viimeistään maaliskuun ensimmäinen päivä, tuli terminen kevät milloin hyvänsä. Talvessa oli puolensa, mutta kyllä vuoden lämpimämpi puolisko voiton vei. Vaikka esimerkiksi siksi, että auto suostui käynnistymään ihan ilman mitään kummallista rituaalia muistuttavaa moottorinkoputtelua. Ja kesäisin se ei yleensä sammunut joka liikennevaloissa. Tai mutkassa. Tai jarrutuksessa. Pitäisi ehkä ostaa uusi auto, Emilia tuumi, vaikkei halunnutkaan myöntää autonsa pysyvän enää kasassa vain tahdonvoimalla ja parilla ruostuneella mutterilla.

"Tänne vois melkein nukahtaa", Emilia totesi hetken kuluttua haukotuksensa lomasta. Lasse käveli rennon letkeästi Bellan tahtiin, ja luonto oli hiljaa ja vain lumi narisi hevosten kavioiden alla. Ja aurinkokin lämmitti, mikäli uskoi sen lämmittävän. Emilia virnisti, tullen yhtäkkiä niin iloiseksi hienoista maisemista ja mukavasta seurasta ja myös muistaessaan naljailunsa Kein väsymyksestä. Niin että kukakohan sitten loppupeleissä uhkasi sinne hevosen selkään nukahtaa?