Lanselot

Alku

"Prookkis pitää uudelleenkouluttaa. Tai ainakin ratsukouluttaa", mumisin tallituvan sohvan pohjalta.
"Ai jaa? Ja se ei ollu kipee mistään?" aivan yhtä sohvan pohjalla oleva Kei kuulosti uniselta.
"Ei, ei ainakaan löytyny mitään. Vissiin uhmaikä."
"Hmm."
"Pidetään vähän taukoa ja katotaan missä mennään sit hetken päästä."
Meillä oli menossa jo jonkinlaiseksi rutiiniksi muodostunut taukohetki aamutallin jälkeen. Paitsi tänään ainoastaan Keillä oli ollut aamutalli, mutta olin tullut mukaan huvikseni. Ja saadakseni kyydin tallille, sillä olin kyläillyt Keillä nyt pari päivää, kun yläpuolella olevassa asunnossa oli tapahtunut vesivahinko, ja oma asuntonikin joutui siten remontin kohteeksi. En ollut siitä läheskään yhtä pahoillani, kuin olisi ehkä pitänyt.

"Mä oon hei miettiny yhtä juttua, ja mulla on idea", Kei totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Onks se yhtä hyvä idea ku se, et mennään tanssimaan?" kohotin kulmaani.
"Ei, vaan parempi, ja sitä paitsi, älä yritä, sä rakastit jokaista hetkeä siitä."
"No niin kai, kun mä olin juonut niin paljon et hyvä kun pystyin pystyssä."
"Eikä sulla silti ollu krapulaa, en oo vieläkään ihan varma, ootko oikee ihminen."
"Mulla on vaan teräsmaksa. Ei mut oli se hauskaa, oikeesti."
"Et kyllä oikeesti pysyny pystyssä, vaan sä seisoit mun varpailla yhekskyt prosenttia ajasta", Keillä oli pilke silmäkulmassa ja virne naamallaan.
"Hyst perun sanani oli paska reissu ei enää ikinä. Enkä muuten varmana seissyt", nauroin, ja kysyin sitten, mikä suuri idea hänellä oli olikaan.

"Okei, ja älä nyt pahastu, mutta milloin viimeks oot mennyt kunnon hevosella?"
Olin jo sanomassa vastaan, kunnes Kei lisäsi:
"Semmosella, joka on hyvin koulutettu ja hevoskokoinen."
Olin sanomassa, että öö Tumppi, vuos sitten, mutta sitten tajusin, että niin kiva kuin lämppäri olikin ollut, sen taidot olivat loppuneet ravipohkeenväistöihin, jotka eivät olleet hienoja nähnytkään. Hyvä että väistöistä menivät. Tumppia ennen, hmm, en varmaan ikinä?
"Paitsi nyt. Nyt kun tolle Lasselle etitään vuokraajaakin, mikset sä kokeilis? Se on kiva, musta tuntuu, että se olis just sun tyyppinenkin. Ja tiiän että tykkäät siitä."
"Enhän mä voi! Se on nii hienokin..!" en viitsinyt sanoa ääneen, että mitä jos rikkoisin senkin, mitä jos Prookkiksen ongelmat olisivat minun aiheuttamiani ja rikkoisin ja pilaisin hienon hevosen, joka ei edes ollut omani, ja jota en ikinä pystyisi maksamaan? Kieltämättä siinä Kei osui oikeaan, että olin varsin tykästynyt vaaleaan ruunaan. Se oli jotenkin niin kivan rento ja rempseä ja sen kanssa kaikki oli helppoa. Ainakin tarhaus ja ruokinta, muuta en ollutkaan sen kanssa tehnyt, mutta silti.
"Hyvin voit! Hevonen sekin vaan on. Ja koska tiiän että mietit sitä, ei hevosta yhellä kerralla pilata. Luota ittees."
No, kai sitä voisi kokeilla. Ja valehtelisin, jos väittäisin, ettei ajatus houkutellut minua.

----

"Mut se on noin iso! En mä pysty- mitä jos se- mitä jos mä-" seuraavana päivänä seisoin Lassen karsinan ovella, kädessäni riimu, jota puristelin hermostuksissani uuteen uskoon. Vieressä seisova Crimis naurahti.
"Ei se oo iso, se on vaan hevonen, eikä ees hevoseks kovin iso!"
"Korkeelta putoo silti..."
"Ai Lasselta? Ei sieltä mihinkään putoa, toi on varmaan tallin varmin hevonen. Snorren jälkeen tietysti, sen kanssa ei voi kilpailla."
"No ei, Snorre on ihan omassa luokassaan. Tiiäks, kerran mä olin ottamassa sitä sisälle, ja katolta tipahti lumet siihen ihan viereen. Snorre seiso ihan paikoillaan, sen toinen korva vaan liikku vähän."
"Ja Lasse tulee hyvänä kakkosena. Hyvin se menee!" Crimis näytti niin vakuuttavalta, että jouduin nielemään epäilykseni ja astumaan karsinaan. Kyllä minä nyt hevosen osasin harjata. Loimen alta kuoriutui varsin puhdas valkoinen karva, joten ei minulle paljoa harjaamista jäänytkään. Harmi, olisinpa voinut hinkata jotain sinnikästä kuralänttiä irti seuraavat kolmekymmentä vuotta. Mutta ei, vaan kävin hakemassa Lassen varusteet, ja kenties liiallista varovaisuutta noudattaen asettelin ensin satulan selkään, sitten suitset päähän. Ja sitten oma kypärä päähän ja karsinan ovi auki, ja sitten aivan yllättäen seisoinkin maneesissa. Tarkemmin sanottuna jakkaralla Lassen vieressä, ja meinasin jo livistää. Jakkarakin oli niin korkea, miten selviäisin tuolla?! Muistutin itseäni, että Tumppi oli ollut korkeampi, ja paljon epätasaisempi kuin Lasse. Enkä ollut muuten ikinä pelännyt korkeuksia. Niinpä hetken päättäväisyydenpuuskan ansiosta kampesin itseni selkään, eikä se enää siellä tuntunutkaan niin kamalalta. Ehei, tämähän oli ihan mukavaa.

Vielä mukavampaa se oli silloin, kun aloin ratsastamaan. Kei oli oikeassa, en ollut oikeasti varmaan ikinä ratsastanut kunnon hevosella. Sellaisella, jota oltiin aina ratsastettu oikein, jonka kanssa ei tarvinnut tapella jokaisesta pikkujutusta. Minä pyysin, Lasse teki. Lasse laukkasi, minä lensin. Aivan kuin olisin kasvattanut siivet, en ollut ikinä tiennytkään, että ratsastaminen voisi olla näin kivaa, näin helppoa.

Talliin saapuessani olin yhtä hymyä, mielessäni vieläkin jossain pilvien päällä valkealla ratsullani.
"Heii! Miten meni?" Crimis kysyi kuullessaan saapumisemme.
"Ooh, tää on niin siisti! Niin kiva ja kepee ja se teki mitä mä pyysin? Ilman että mun piti neuvotella asiasta? Oi vitsit, mun jalat taitaa täristä vähän..!"
Crimis vain nauroi innostuneelle puhetulvalleni, ja kysyi, halusinko ruveta Lassen vuokraajaksi. Vastaukseni tuli saman tien: tottakai.

"Lasse"

Irlanninhunter-ruuna, syntynyt 2006
Om. Hukkasuo

> omat sivut <