PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Maya ja Mini

Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4, 5  Seuraava
KirjoittajaViesti
Reita
Tuttava
Tuttava


Viestien lukumäärä : 57
Join date : 14.11.2016

ViestiAihe: Maya ja Mini   Ma 14 Marras - 18:36

First topic message reminder :

Maya on 21-vuotias puoliveritamma. Entisessä elämässään Maya oli mahtava kilparatsu, mutta nykyään se on ihan kokonaan eläkkeellä. Tämä päiväkirja seuraa Mayan uusia seikkailuja täällä Hukkasuolla.

Maya LIN



Mayan kuvan piirsi Anne L


Viimeinen muokkaaja, Reita pvm La 25 Helmi - 12:24, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot

KirjoittajaViesti
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 661
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Ma 18 Joulu - 13:18

40: Tarina kakasta ja räästä

Karkasiko tarinan ensimmäinen sana johonkin? Very Happy

No mutta, tässähän oli oikein tuttuja tuntemuksia teksti täynnä. Ei voi muuta sanoa kuin että niinpä.

Suosikki:
Silmätkin olisivat siniset ja kaikki ystävät olisivat rikkaita brittejä, siis vaikka asuisin Suomessa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Reita
Tuttava
Tuttava


Viestien lukumäärä : 57
Join date : 14.11.2016

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Ke 13 Joulu - 19:53

40: Tarina kakasta ja räästä

kakkaa Minin karsinasta kottikärryihin pysyäkseni lämpimänä. Ja siinä hommassa totta tosiaan tuli kuuma. Jättihevoset kakkaavat nimittäin jättipainavia jättikakkoja, toisin kuin unelmahevoset. Ne eivät kakkaa, eivät sairasta, ja ruuakseenkin ne tarvitsevat vain aamukastetta kauneimmilta ruusunlehdiltä. Niiden ylläpito on ilmaista, toisin kuin Minin kaltaisen jytkyn, joka on muuten rikkonut jo kolmannen suolakivitelineensä kahden kuukauden sisällä.

Unelmahevonen on tavallaan villi. Se on musta ori, joka kuuntelee vain omistajaansa ja heittää kaikki muut armotta selästään. Minikin on musta, mutta se ei heitä selästään ketään, eikä oikeastaan kuuntele minua sen paremmin kuin muitakaan. Sen villein temppu on se, että joskus se aivastaa minun tai tarhakaveriensa päälle. Nostaisi Minin selkään sitten puliukon tai presidentin, se kävelisi samalla tavalla laiskasti eteenpäin. Noh, ainakin Mini kohtelee ihan kaikkia maailman ihmisiä tasa-arvoisesti, ja sitähän en aina voi itsestänikään sanoa.

Ravistelin talikon piikeistä viimeiset jumiutuneet lantakikanat pois. Oli niin kuuma, että riisuin takkini. Räkä valui nenästä ja oli pakko niistää. Unelmahevosen omistaja ei tosiaankaan niistäisi tallilla, eikä hikoilisi vanhat Laihian Lujan vuoden -99 verkkarit yllään. Ollapa unelmahevosen omistaja. Silloin minulla olisi pehmoiset vaaleat kihartuvat hiukset ja parta ajettuna jo herätessäni. Silmätkin olisivat siniset ja kaikki ystävät olisivat rikkaita brittejä, siis vaikka asuisin Suomessa. Olisi rahaa millä mällätä, ja tallilla pukeutuisin ainoastaan hienoihin merkkivaatteisiin. Pitäisin ratsastussaappaita kävellessänikin, eivätkä jalat tulisi kipeiksi, eikä saappaisiin tarttuisi pisaraakaan mutaa, tahmaa, liisteriä tai muuta mönjää. Varsinkaan hepan- tai koirankakkaan en ikinä astuisi, jos olisin sellainen.

Kun liukastelin täysien kottikärryjen kanssa jäisellä tallipihalla, toivoin omaa unelmahevosta enemmän kuin koskaan. Sellaisen karsinaakaan ei tarvitsisi koskaan siivota, eikä sen varusteita joutuisi pesemään. Unelmahevosen kanssa saisi vain ratsastella ruusunlehdillä aamusta iltaan, ja jokainen päivä olisi lämmin kesäpäivä. Sitten kun ei enää huvittaisi ratsastaa, unelmahevonen olisi puhtoinen ja valmis karsinasäilytykseen, ja itse voisi vain hiippailla auringonlaskuun vuodattamatta ainoatakaan hikipisaraa koko päivänä.

Kippasin kottikärryn sisällön lantalaan ja vilkaisin hakaan. Unelmahevoseni näytti kumipallolta. Se oli ilmeisesti uupunut kesken piehtaroinnin ja päättänyt loikoa hetken kyljellään puhtaassa lumessa pyöreä musta vatsa selväpiirteisenä vuorena kaukaisessa haassa häämöttäen. Ainakin se eili unelmaansa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 661
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   To 23 Marras - 12:42

39: Ruskan sanelemat terveiset

Hahah, pitääpä itsekin huikata, että ihan huippu teksti! <3 Tykkäsin tuosta behind the secenestä. Tämä oli ihan paras:

"Joo mä kuulin! Se olis voinu kuolla jos se olis syöny sen! Enää et laita sinne mitään!"
"Joo joo älä nyt häslää vaan kirjota vaan!"
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Emilia
Mode
Mode
avatar

Viestien lukumäärä : 301
Join date : 10.08.2013

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Ti 21 Marras - 10:01

39: Ruskan sanelemat terveiset

Hyvää lauantaita Ruska!
Kiva kuulla sunkin kuulumisia aina välillä. Se on kyllä totta, että Sulo ei ole ihan tiikeri, mutta oletkos nähnyt tallitonttua? Kuulin, että se asuu rehuvajassa, ja että se katselee tallin katolta sopivaa hetkeä viedä kaikki taukotuvan keksit!

Kyllä se iskä jossain vaiheessa uskaltaa päästää Minin ohjasta irti. Ehkä sitten kun olet iskän ikäinen! Ja joululomalla pääset ajamaan reellä, kuinka jännää! Sehän on jo ihan pian! Katsokaa vain, ettei tallitonttu ole silloin nukkumassa reessä...

//Tästä oli älyttömän vaikeeta keksiä lempikohtaa, koska koko juttu oli kultaa, ja piristi mun päivää ihan hirvittävästi! Kiitos siis tästä. :'D Tää oli kuitenkin ihana kohta:
Kun minä olin ratsastanut monta rinkiä, iskä tuli taas valittamaan, että Mini väsyy ja nyt pitää harjata se. Iskä valehteli: ei Mini väsy, vaan iskän varpaat jäätyi. Se on siitä outo äijä, että se ei voi millään laittaa villasukkia, tai niin äiti aina sanoo. Minä laitan aina villasukat, mutta haalaria en haluaisi laittaa. Kun saan omaa rahaa, ostan Halpa-Hallista toppahousut ja toppatakin niin kuin kaikilla aikuisilla. Iskä ei osta sellaisia koska se sanoo, että haalari on parempi, kun ei mene lunta sitten selkään. Ei täällä edes ole lunta!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Reita
Tuttava
Tuttava


Viestien lukumäärä : 57
Join date : 14.11.2016

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   La 18 Marras - 11:52

39: Ruskan sanelemat terveiset

Hei kaikki ihmiset jotka lukee tätä.

Minä olen Ruska ja minulla on kolme koiraa, kolme marsua, kaksi hevosta, äiti ja isi, mutta ei yhtään ponia, koska iskä on tyhmä ja väittää että Mini on poni. Minä olen neljä vuotta ja tykkään lampaista ja niitäkään meillä ei ole koska iskä sanoo ettei naapurit tykkäisi, jos me otetaan lampaita. Mutta minä kysyin kerran Päiviltä postilaatikolla ja se sanoi, ettei sitä haittaa vaikka me otetaan lampaita.

Iskä valehtelee paljon, siis muustakin kuin siitä lammasasiasta. Me oltiin tänään tallissa, ja siellä se sanoi, että taukotuvassa asuu tiikeri. Menin katsomaan, eikä siellä ollut kuin kissa ja jotain tätejä. Kysyin niiltä, missä se tiikeri on, ja yksi niistä sanoi, että se on varmaan Sulo, eikä se mikään tiikeri ollut, raitainen kissa vaan. Iskä ei vain halua, että minä menen sinne huoneeseen, kun siellä on aina keksiä. Kun minä tulen isoksi, niin syön koko aika keksiä! Minun lempikeksiä on sellaiset vaaleat keksit joiden keskellä on kolo ja siellä on sellaista tahmeaa punaista juttua, jonka minä aina syön ekana.

Tänään me ratsastettiin aitauksessa. Iskä yritti pilata koko ajan ja piti toisesta ohjasta kiinni kun minä menin Minillä. Se päästi irti vasta sadan vuoden päästä niin että me saatiin vähän ravata Minin kanssa. Iskällä on ihmeellinen tarve pyöriä aina jaloissa. Äitikin sanoo niin kun se yrittää imuroida ja iskä pyörii jaloissa. Silloin iskä menee aina laittamaan astioita koneeseen tai pois ja äiti sanoo että se rikkoo kupeista korvat. Mutta ei iskä ole ikinä rikkonut kupeista korvia. Se vaan pyörii aina jaloissa. Äiti sanoi ettei se paljoa haittaa, koska iskä laittaa kerta aina pyykit, ja äiti inhoaa laittaa pyykkejä.

Minin ravissa minä välillä pompin. Silloin otan kiinni satulasta. Sitten en putoa. Vaikka en minä putoamista pelkää. Yhdessä ohjelmassa sanottiin, että pitää pudota sata kertaa ennen kuin on hyvä ratsastaja. Minä en ole vielä pudonnut, mutta ajattelin aloittaa heti kun mahdollista. Äiti aina pelkää että minä putoan. Sen takia se ei tule talliin, koska hevoset on vaarallisia petoja jotka syö rahaa. Vaikka en minä ole nähnyt kuinka ne syö rahaa. Kerran laitoin kaksi euroa Minin ruokakuppiin ja se oli siellä vielä illalla. Se oli minun omaa rahaa. Enkä ole huomannut että ainakaan Mini olisi peto. Mutta äiti sanoo että on. Iskä sanoo, ettei äiti ymmärrä meidän miesten hevosasioista, kun se pelaa vaan potkupalloa päivät pitkät. Me ollaan iskän kanssa miehiä ja mennään hevoshommiin. Vaikka ei äiti pelaa jalkapalloa joka päivä. Välillä se maalaa tauluja. Kerran se kävi parturissa. Minun äitillä on lyhyempi tukka kuin iskällä, vaikka muiden äiteillä on pitkä tukka, eikä ne pelaa jalkapalloa. Minun äiti on silti hienompi vaikka sillä ei ole prinsessatukkaa.

Kun minä olin ratsastanut monta rinkiä, iskä tuli taas valittamaan, että Mini väsyy ja nyt pitää harjata se. Iskä valehteli: ei Mini väsy, vaan iskän varpaat jäätyi. Se on siitä outo äijä, että se ei voi millään laittaa villasukkia, tai niin äiti aina sanoo. Minä laitan aina villasukat, mutta haalaria en haluaisi laittaa. Kun saan omaa rahaa, ostan Halpa-Hallista toppahousut ja toppatakin niin kuin kaikilla aikuisilla. Iskä ei osta sellaisia koska se sanoo, että haalari on parempi, kun ei mene lunta sitten selkään. Ei täällä edes ole lunta!

Lopuksi me harjattiin Mini. Minä harjasin kaikista valkoisista osista ja iskä mustista, niin me aina tehdään. Annoin Minille porkkanan, jonka äiti oli antanut kotona tuliaisiksi. Äiti lupasi että se tulee joululomalla meidän kanssa tänne talliin, ja iskä lupasi että minä saan silloin ajaa Minillä reellä. Minä osaan kyllä ajaa, koska olen iso! Seuraavaksi minä opettelen ampumaan, koska minusta tulee isona ratsupoliisi ja poliisit ampuu aina pyssyillä telkkarissa. Iskä sanoi että sitten minä joudun muuttamaan Helsinkiin, jos minusta tulee ratsupoliisi, mutta en minä mene sinne Helsinkiin, vaan asun kotona äitin ja iskän ja hevosten ja koirien ja marsujen kanssa ja käyn sitten vaikka Seinäjoella tai Vaasassa ratsupoliisin töissä. Ne ei ole kaukana, koska minä olen ollut niissä ja Vaasaan pitää ajaa kolmen sillan alta, ja kun ajetaan Seinäjoelle niin vasemmalla puolella on keltainen mökki ja valkoinen hevonen ja sitten ollaan pian perillä.

Hauskaa lauantaita kaikille toivoo Ruska.

***
***

Behind the scenes
"...iskällä on ihmeellinen tarve pyöriä aina jaloissa. Äitikin sanoo niin kun se yrittää-"
"En mä pyöri jaloissa, eikä me voida semmosta kirjottaa."
"Pyöritpä. Pyörit sillonkin kun mä ratsastan."
"Silti ei me sellasta voida tähän laittaa."
"Miksei?"
"Niin no. Sun juttushan tämä on. Mä kerron kostoksi kaikille että sä herätät aina mut ja äidin seitsemältä myös lauantaisin."
"Kerro vaan."

*

"...kerran laitoin kaksi euroa Minin ruokakuppiin-"
"Mitäh! Ei sinne saa laittaa muuta kun ruokaa!"
"Muttaku äiti sano-"
"Joo mä kuulin! Se olis voinu kuolla jos se olis syöny sen! Enää et laita sinne mitään!"
"Joo joo älä nyt häslää vaan kirjota vaan!"

*

"...koska minusta tulee isona ratsupoliisi ja poliisit ampuu -"
"Ei susta tule ratsupoliisia."
"Miksei?"
"Siksei että sitten sun pitää muuttaa Helsinkiin ja se on tosi kaukana ja sitten mun tulee kauhee ikävä sua."
"No kirjota sitten näin: musta tulee ratsupoliisi ja poliisit ampuu aina pyssyillä telkkarissa. Iskä sanoi että sitten minä joudun muuttamaan Helsinkiin, jos minusta tulee ratsupoliisi, mutta en minä mene sinne Helsinkiin, vaan asun kotona.."

*

"No niin. Nyt mä kirjoitin kaiken mitä sä sanoit. Onko valmis?"
"Laita sinne hyvää joulua vielä."
"Mutta nyt ei ole joulu niin ei voi laittaa."
"Mä teen sitten niille joulukortin."
"Tee vaan, mutta sitten jouluna vasta. Nyt ei voi laittaa hyvää joulua."
"Mikä nyt sitten on jos ei ole joulu vielä?"
"Lauantai."
"Laita hyvää lauantaita. Toivoo Ruska."
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kei
Mode
Mode
avatar

Viestien lukumäärä : 187
Join date : 22.10.2014

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Pe 17 Marras - 15:10

36: Kolmitupsuinen shirenhevonen

Voi Miniä! Ymmärrän kyllä sekä Crimiksen järkytyksen että sun päätöksen tehdä noin. Ja älä huoli, kyllä Minin tyylittömästäkin jalasta pidetään hyvä huoli, kun sä et ole sitä hoitamassa. Sitä vartenhan me täällä ollaan. : D

Suosikki:
"Voihyväjumala! Mitäsäteit!?" Crimis henkäisi kierrettyään Minin etupuolelle ja nähtyään sen kaljun jalan.
"Lahjoitin sen karvat syöpälapsille peruukiksi varmaan, vai miltä näyttää, mitä luulet?"





37: Perunan kokoinen

Pieni Mini perunankokoisen vauvansa kanssa pärjää kyllä mainiosti. Voit ihan surutta ratsastaa sillä vielä pitkään! Muutenhan se paisuu ihan palloksi - pelkästä rasvasta.

Ootte te ihania <3

"No okei! Ei ole jalka kipeä! Ajattelin vaan että jos joku kevyempi vois ratsastaa Minillä ettei sen vauva murskaannu! Ja mieluiten sitten ilman satula, niin ettei se myöskään litisty."
"No olisit sitten sanonu niin", Ellen huokaisi, "niin me oltaisiin voitu kertoa ettei siellä mikään litisty vielä moneen kuukauteen, ja että ei se varsa satulavyön alla kasva! Eikä se vielä ole edes perunan kokoinen!"
"Kyllä muuten on ainakin vesimelonin kokoinen", väitin ja kerroin, miten olin mitannut Minin ympärysmitan. Crimis purskahti nauruun ja alkoi yskiä vedettyään kahvia henkeen.


"Joo ei, muuten te voisitte vaikka saada vahingossa liikuntaa ja Mini raskausrasvavatsa saattaa kadota", Ellen sanoi vakavalla naamalla.




38: Sinimini

Vaikka olenkin ihan henkeen ja vereen täysiveri-ihmisiä, niin on se Mini aika upea kun noin valtavan tukkansa kanssa laukkaa menemään! Vielä kun saisit sen liikkumaan noin myös ratsain..
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Reita
Tuttava
Tuttava


Viestien lukumäärä : 57
Join date : 14.11.2016

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Ke 15 Marras - 15:40

38: Sinimini



Line Twist Again /dA
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Reita
Tuttava
Tuttava


Viestien lukumäärä : 57
Join date : 14.11.2016

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Pe 10 Marras - 12:03

37: Perunan kokoinen

Mini heilutteli epävarmasti korviaan, kun yritin mahduttaa mittanauhaa sen mahan ympärille. Mittanauha loppui kesken, niin kuin aina. Normaalisti käteni riitti kuitenkin juuri ja juuri yhdistämään nauhan niin, että painoin etusormella toista päätä ja peukalolla toista. Ei kuitenkaan tällä kertaa. Jes! Siellä se vauva kasvoi!

Olin ajatellut satuloida Minin ja mennä maastoon ravaamaan sen parantunutta jalkaa juhliaksemme, mutta yhtäkkiä tulinkin toisiin ajatuksiin. Mitä jos vatsassa oleva varsa litistyisi satulavyöhön? Tai mitä jos minä melkein kaksimetrisenä ja siksi myös tosi painavana olisin liian raskas taakka pienelle odottavalle shirenhevosemolle? Tai mitä jos se kompastuisi ja saisi keskenmenon, ja sitten masentuisi, kun minulla ei olisi rahaa astuttaa sitä ikinä uudelleen? Puristin hetken ahdistuneena Minin juuri hieman kasvanutta harjannysää ja päätin hälyyttää apua taukotilasta. Se täytyisi kuitenkin tehdä vaivihkaa, ettei kukaan vain kuvittelisi, etten pystynut huolehtimaan omasta hevosestani, tai että huolehdin jopa liikaa.

"Haluaako joku maastoon? Yksi Mini olisi menossa?" kysyin tallikämpässä olijoilta heti kun olin saanut pääni puikattua sisään ovenraosta.
"Mä voisin lähtee", Crimis sanoi, "haen vaan Sagan pihalta."
"Mäkin voisin", Ellen haukotteli ja laski kahvikupin pöydälle.
"Okei, mut ainii, mä en voikaan tulla kun mulla on toi totaniin jalka tosi kipeä", sanoin äkkiä ja muka onnuinkin vähän, "jompi kumpi teistähän voi sitten mennä Minillä, kiva, kiitos!"

Yritin livahtaa takaisin käytävälle ja laittaa Minille suitset valonnopeudella, että voisin sitten piiloutua. Ellenin ankarasti painotettu kysymys kuitenkin pysäytti minut.
"Miks sulla on jalka kipeä ja koska se tuli? Mä näin kun sä pelasit Mayan kanssa potkupalloa jotain vartti sitten."
"No okei! Ei ole jalka kipeä! Ajattelin vaan että jos joku kevyempi vois ratsastaa Minillä ettei sen vauva murskaannu! Ja mieluiten sitten ilman satula, niin ettei se myöskään litisty."
"No olisit sitten sanonu niin", Ellen huokaisi, "niin me oltaisiin voitu kertoa ettei siellä mikään litisty vielä moneen kuukauteen, ja että ei se varsa satulavyön alla kasva! Eikä se vielä ole edes perunan kokoinen!"
"Kyllä muuten on ainakin vesimelonin kokoinen", väitin ja kerroin, miten olin mitannut Minin ympärysmitan. Crimis purskahti nauruun ja alkoi yskiä vedettyään kahvia henkeen. Siitä päättelin, että hevoseni taisi olla vain lihonut. Lähdin kiukkuisena satulahuoneeseen hakemaan suitsia mitään puhumatta ja menin sitten takaisin Minin luo. Vitsit mitä porukkaa.

"...ja siellä vaan nauravat pullat suussa, mutta mä en ainakaan enää ikinä mene niiden kanssa sinne kahville, tuon kuule omat kahvit termosmukissa, pitäs muutenki perustaa joku talli mihin likat ei saa tulla pilaamaan, mut sä ja Maya voitte tulla kun te ootte hevosia, mutta muita likkoja ei tulis..." mutisin pitkää vihaista litanniaa Miniä suitsiessani. Mini katseli kaikessa rauhassa eteensä ja piti päätään alhaalla. Työnsin taukotuvasta kössityn sokeripalan sen suupielestä sisään ja se sai syötyä sen hienosti, kiitos uusien kielentilallisten kuolaintensa. Tamman otsaa rapsutettuani päästin sen irti puomista ja käänsin sivuttain. Sitten minun oli helppo kiivetä ensin puomille Ministä tukea ottaen ja sitten puomilta hevosen selkään. Mielessäni kävi, että mitä tapahtuisi, jos joskus putoaisin maastossa Minin selästä. Millähän pääsisin takaisin ylös? Päätin kuitenkin unohtaa moisen hypoteettisen jutun. Minihän meni aina tasaisesti kuin juna.

Ratsastin hetken rinkiä tallipihassa aikaa tappaakseni. Tiesin, että muut olivat tulossa mukaan, enkä ollut ihan niin vihainen, että olisin lähtenyt yksin edeltä. Mutta en kyllä puhuisi niille mitään koko aikana! Minin kolme tupsullista jalkaa ja yksi, ihan hyvin jo parantunut, punaiseen pinteliin verhottu tupsuton jalka siirtyilivät laiskasti allamme, kun matelimme rinkiä. Aloin taas haaveilla Minin varsasta ja katsella pilviä pää niin kenossa, että lopulta alkoi pyörryttää. Havahduin muiden tuloon.

"Ei sitte mennä kovaa", sanoin vielä tallipihasta pois ratsastaessamme.
"Joo ei, muuten te voisitte vaikka saada vahingossa liikuntaa ja Mini raskausrasvavatsa saattaa kadota", Ellen sanoi vakavalla naamalla.
"Ei sille varsalle mitään käy. Ravia!" Crimis komensi ja kiihdytti malliksi Sagan rentoon lämmittelyraviin.
"Ei kun mä vaan pelkään että te Tytöt jäätte kauas, kauas taakse kun mä kiihdytän tällä Miesten Ravihevosella", tuhahdin ja laitoin Minin äkkiä ravaamaan, jotta pysyisimme edes joten kuten muiden mukana.
"Pois alta sen pikkuponin kanssa kun Ralli tulee!" Ellen huusi ja ravasi Rallin kanssa kevyen näköisesti ohitsemme.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Reita
Tuttava
Tuttava


Viestien lukumäärä : 57
Join date : 14.11.2016

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   To 9 Marras - 12:20

36: Kolmitupsuinen shirenhevonen

"Siinä! Ota! Syö! Tässä olis vielä vähän!" ärisin Minille eläinlääkärin lähdettyä ja heristin sille kahdenkymmenen euron seteliä. Niinhän se on, että hevonen ei tervettä päivää näe - ja vaikka Minilläkin on vakuutus, aina ne vakuutusihmiset löysivät jonkin porsaanreiän, etteivät joutuneet korvaamaan juuri mitään. Tällä kertaa Minin vaiva oli heidän mukaansa selkeästi itse huolimattomuudella aiheutettu. Teki mieli hajottaa jotain. Millä minä muka olin huolimattomuudella aiheuttanut rivin ja saanut koko kavionreunan märkimään niin, että karva putoili ja koko heppa ontuikin jo vähän? Kuka tahansa voisi todistaa, että vietin noin sata tuntia joka päivä Minin jalkoja hoitaen, ja vaikka sen tarha olikin vähän kurainen, ei se tosiaankaan missään polveen asti yltävässä liejussa seisoskellut.

Kun Mini ei kerran halunnut syödä enempää rahaa, vedin sen karsinasta käytävälle. Laitoin pelästyneen hevoseni molemmilta puolilta kiinni keskelle käytävää ja tartuin saksiin. No niin. Kohta se ei olisi oikea shirenhevonen enää. Kumarruin, otin kiinni yhdestä valkoisesta tupsusta, jota olin niin varjellut ja hoivannut, ja leikkasin. Ilkeän näköisen punaisesta, karvattomasta kohdasta huolimatta karvaa oli niin jumalattomasti, että sain saksia aika kauan ennen kuin yksikään karva ei kutitellut Minin kipeää jalkaa. Kun peräännyin ja katsoin, jalka näytti niin typerältä polvenaluskarvoineen ja kaljuine nilkkoineen, että saksin lopulta ihan kaikki karvat pois. Teki mieli vähän itkeä, koska näköjään Mininkin kauneus oli katoavaista. Tammaa itseään ei kuitenkaan karvojen menetys kiinnostanut, vaan se piti silmiään kiinni ja maiskutteli aina välillä varmaan jotain hampaisiin jäänyttä kauranhaituvaa.

Tupruttelin haavapulveria Minin jalkaan, kun Crimis ilmaantui säätämään talliradiota.
"Heei Mini", hän tervehti hevostani ja silitti sen kylkeä, "mitä lääkäri sanoi?"
"Se sanoi, että mä voin ilmottaa mun töihin sen tilinumeron mun oman tilalle, koska se kuitenkin käy niin usein mun hevosten luona", vastasin äreästi ja etsin pinteliä, joka oli ihan varmasti ollut juuri äsken kädessäni.
"Voihyväjumala! Mitäsäteit!?" Crimis henkäisi kierrettyään Minin etupuolelle ja nähtyään sen kaljun jalan.
"Lahjoitin sen karvat syöpälapsille peruukiksi varmaan, vai miltä näyttää, mitä luulet?"
"Ymmärrätkö sä että sillä kestää vuosia kasvattaa uudet karvat?"
"No en, kun ihan huvikseni mä nämä leikkasin. Kato tätä! Ne oli pakko leikata."
"No onpa inhottavan näkönen. Mitä sä nyt ajattelit tehdä sille?"
"Kääriä sen ihan ekana kuplamuoviin, ettei se enää käytä mun kaikkia rahoja eläinlääkäriin."
"Ei Minille kun tolle jalalle!"
"Amputoida? Olisko sulla sahaa?" ehdotin nyt jo vähän nauraen.
"Mulla on liimapinteliä. Yritä nyt edes välillä olla normaali!" Crimis torui.
"Mullakin oli äsken normaalia pinteliä mutta joku ilmeisesti vei sen."
"Se on tossa lattialla. Onneksi Mini on sun hevonen eikä mun. Tossa on kauhee homma hoitaa."
"Yöaikaan hän on sinun poikasi", sanoin Mufasan äänellä ja poimin pintelin, "sähän sen joudut illalla todennäköisesti hoitaa, tai joku muu teistä. Laitatte sitten lisää haavapulveria kans."
"No ei kun varmaan jätetään se rapaseksi ja likanen pinteli hautomaan sitä haavaa. Ja kai sä aiot leikata ton toisenkin jalan?"

Suojasin Minin jalan niin hyvin kuin taisin. Haavalle olisi ollut varmaan parempi saada hengittää ilman suojaa tai karvoja, mutta ei hevosen paikka ollut sisällä keskellä sateetonta iltapäivää. Vein siis lievästi linkuttavan, kolmitupsuisen Minin hakaan. Siellä sen jalka koki ihmeparantumisen, kun se huomasi, että heinää oli vielä jäljellä. Se oikein ravasi heinäkasalle ja kumartui syömään punainen pinteli loistaen. Mini varmaan pärjäisi pihatollakin, kun se on niin paksunahkainen. Saattaisin säästää rahaa, jos etsisin sille pihattopaikan. Vai jaksaisinkohan itse pihattoelämää kera aitauksen, jossa on ympäri vuoden kuitenkin osin rapainen pohja, ja kera hevosen, jolla on kolmessa jalassa maata laahaavat, kaiken ravan itseensä keräävät pölyhuiskut? Tuskinpa vain. Sitä paitsi saisinhan Minin eläinlääkäriin menneet rahat takaisin, ja vähän enemmänkin, jos myisin Mayan toisen satulan. Ruska voisi kyllä mennä aina samalla, eikä Mayan ikäinen hevonen kyllä noin uutta satulaa tarvinnut.

Kun ajoin kotiin, en katsonut haassa möllöttäviä Miniä, Mayaa ja Jackalia, etten näkisi kolmitupsuista shirenhevostani.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 661
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Ke 1 Marras - 21:48

35: Mini ja sinivalkoruusuke

No nyt kyllä täytyy myöntää, että Mini yllätti meidät aivan totaalisesti! Okei, yllätitte kaikki jo ihan vaan osallistumalla, mutta että voitto.. Vautsi! Riitta on kyllä melkoinen tapaus. Ja Minillä selkeästi on piileviä kykyjä, jotka tää täti näköjään kaivaa sieltä tehokkaasti esiin. Treeniä vaan ahkerasti, niin oot joku päivä ihan itse siellä ohjastamassa. Wink

Voi Max! :'D
"Ethän sä osaa ohjastaa, just ja just osaat ratsastaa", Max ihmetteli ja tarjosi kissalle kinkkua voileipänsä päältä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Reita
Tuttava
Tuttava


Viestien lukumäärä : 57
Join date : 14.11.2016

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Ma 30 Loka - 12:31

35: Mini ja sinivalkoruusuke

"Me mennään Minin kanssa valjakkoajokisoihin", kerroin ylpeänä kaikille taukotuvassa istuville ilmoittautumisvahvistusta heilutellen. Nostin sitä yläkulmista peukaloitteni ja etusormieni välissä ja kierrätin kaikkien näkyville ennen kuin laskin sen pöydälle ihailtavaksi.
"Niin että mitä?" Crimis kysyi ja poimi paperin.
"Ethän sä osaa ohjastaa, just ja just osaat ratsastaa", Max ihmetteli ja tarjosi kissalle kinkkua voileipänsä päältä.
"Totanoin, huomasitko sä, että tämä on kymmenen kisan cuppi, eikä mikään yksi kisa?" kysyi Emilia, joka istui sohvan selkänojalla ja luki paperia Crimiksen olan ylitse.
"Te sanotte ihan vääriä asioita", tuhahdin, "en mä sitä ohjastakaan, vaan Riitta, ja Riitta sanoi että kannattaa mennä noihin kisoihin kun ne on tässä lähellä. Se sanoi että Mini voi vaikka voittaa."
"No onnea sitten kai? Onko sulla varusteita? Mä voin etsiä jotain jos tarvii lainata", Crimis ehdotti kulmat kurtussa.

En ollut puhunut sen jälkeen koko valjakkoajokisoista mitään. Miniä olin kyllä kuljettanut Riitalle ajoon monta kertaa. Varusteet oli osin ostettu, osin saatu ja osin lainattu. Ne näyttivät samanparisilta. Kisoja edeltävänä iltana puunasin Miniä melkein kolme tuntia, ja niin kärsivällinen kuin se aina onkin, se ei olisi jaksanut millään seistä paikallaan. Kun jätin sen yöksi karsinaan nukkumaan, lähdin vielä viemään sen loppuja tavaroita Riitalle aamua varten.

Kisa-aamu koitti kylmänä ja lumisena. Heräsin neljältä, jotta ehdin kuudeksi tallille harjaamaan ja satuloimaan Miniä. Kukaan ei ollut vielä paikalla, joten sain viimeistellä sen rauhassa, kun se söi viimeisiä aamuheiniään. Lopulta kiskoin sukkahousunsääret suojaamaan sen jalkakarvoja, nostin satulan sen selkään ja lähdin ravaamaan kisapaikalle. Jännitti niin paljon, että vatsaa väänsi ja vähän oksetti, ja puolen tunnin ravimatka tuntui taittuvan noin kahdessakymmenessä sekunnissa. Perillä oli luojan kiitos vastassa Riitta, joka otti Minin ohjista kiinni ja melkein nosti minut sen selästä pois. Hän komensi minut pois jaloistaan ja vaikka kahville, ja määräsi, etten saisi tulla hermostuttamaan Miniä, vaan pysyisin kokonaan poissa. Taikka muuten.

Seurasin siis ahdistuneena Vuorna-nimisen tallin katsomossa Minin luokkaa, joka oli koulukoe noviiseille. Käteni tärisivät, eikä se johtunut liiasta kahvista, vaan siitä, miten hyviä Minin kilpakumppanit olivat. Olin valmis luovuttamaan ja lähtemään kotiin, kun Minin vuoro tuli. Se näytti rumalta ja kömpelöltä muihin verrattuna, ja Riitan olemus oli erittäin kumara ja harmaatukkainen, kun katsoin nuoria ohjastajanaisia. Voi vitsit. Miksi suostuinkaan tähän? Mini nolaisi itsensä, Riitan ja etenkin minut.

Loppujen lopuksi kävi niin, että unohdin seurata Minin suoritusta. Jäin silti katsomoon tuijottelemaan lumisia puita ja haoissa kauempana möllöttäviä hevosia niin kauaksi, että viimeinenkin hevonen ohjastajineen rullaili ulos ja Minin luokka loppui. Seurasi palkintojenjako. Riitta oli ilmeisesti vanha ja höperö, kun ohjasti Minin kentälle. Tai sitten Mini oli pillastunut ja ravasi sinne väkisin, vaikka se olikin epätodennäköisempi vaihtoehto. Seurasin tilannetta kiinnostuneena. Koskahan joku menisi sanomaan Riitalle, että häipyisi hevosineen?

Seurasin, kuinka tuomari lähestyi lopulta Riittaa ja Miniä. Hän kumartui hevoseni puoleen ja taputti sitä varmaankin säälivästi, kun käski Riittaa poistumaan sen kanssa. Tai enhän minä sitä kuullut, koska olin kaukana, mutta näin arvelin. Mutta kun tuomari poistui, olin näkevinäni Minin päässä sinivalkoisen ruusukkeen! Yritin tiirata silmät sirrissä ja katselin niin tarkkaan ja niin epäuskoisena, etten ottanut edes kuvia, vaikka minulla oli oikein järjestelmäkamera mukana.

Kun tulin auttamaan Riittaa Minin harjaamisessa ja satuloimisessa, totesin, että sen suitsissa tosiaankin oli ruusuke, ja Riitalla oli vieläpä ihan oikea kullanvärinen pokaali, joka nojasi huolimattomasti hänen autonsa takarenkaaseen. Mini oli voittanut, siis ollut ihan kaikkein paras luokassaan! Harmitti, etten ollut katsonut sen menoa, enkä ottanut sille herkkujakaan mukaan. Roikuin siis sen kaulassa ja Riitta joutui yksinään hoitamaan hevosen kuntoon. Olin niin omituisessa mielentilassa, etten meinannut päästä kiipeämään Minin selkään edes Riitan auton konepellin päältä.

Kotona hoidin ja puunasin Minin rauhassa odottamaan seuraavan päivän kisoja. Sitten päästin tamman rentoutumaan hakaan uusine sukkahousunsäärineen. Silittelin sitä ja mustasukkaista Mayaa hyvän tovin ennen kuin marssin nokka pystyssä satulahuoneeseen ja löin sinivalkoisen ruusukkeen pöytään niin pontevasti, että kahvikupit hypähtelivät.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kei
Mode
Mode
avatar

Viestien lukumäärä : 187
Join date : 22.10.2014

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Ma 23 Loka - 12:25

34: Minin odotusajan ensimmäinen puolisko

Miten loistava tapa valita vaaville isä!

Kun en saanut itse valittua Minille oria, tulostin kaikkien kolmen vaihtoehdon kuvat kirjastossa ja eräänä alkukesän iltana vein ne Minille katseltavaksi.

"Kenestä näistä sä tykkäät eniten?" kysyin hevoseltani, joka söi heinää karsinassaan, eikä kiinnittänyt minuun mitään huomiota.
"Tässä on tällainen musta, teille tulis varmaan tosi karvainen vauva, kato nyt tätä harjaa, ja sitten nää valkoset on vähän pienempiä ja tällä toisella on jo jälkeläisnäyttöjä. Kato nyt. Voisitko kääntää nyt pään tänne sieltä? Ei sun tarvi tänään päättää, mutta voit edes katsoa."
Lopulta kyllästyin ja niittasin kaikki kolme kuvaa Minin karsinan sisäpuolelle. Kun seuraavana päivänä Mini oli melkein syönyt yhden kuvan, päätin, että se oli sen valinta.


Aurelia on kyllä todella kaunis nimi. Minäkin salaa toivon tammaa, vaikkei asia minulle kuulu. Tammat on vaan niin paljon mukavampia. Ja olet ihan oikeassa, Hukkasuosta löytyy kyllä kokemusta ja varmasti myös halua auttaa varsan koulutuksessa. Ja toki meikäläiseltä saa myös ratsutuspalveluja, jos nyt niin kauas lähdetän asiaa miettimään. Vaikken shirenhevosta olekaan koskaan treenannut - olisipa muuten mielenkiintoista!

Olet kyllä ihan superaktiivinen, ihanaa! Inspiroit meitä muitakin (minua ainakin). <3
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Reita
Tuttava
Tuttava


Viestien lukumäärä : 57
Join date : 14.11.2016

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Ma 23 Loka - 11:33

34: Minin odotusajan ensimmäinen puolisko

Astutuspäätös oli helppo. Sitä jotenkin ajautui vain etsiselemään oria ja tiesi heti, että Minin pykäämä varsa olisi ehdottomasti hyvä idea ja mahtava juttu. Varsinaisesta orien selailusta ei voida puhua, koska Suomessa vaihtoehdot olivat rajalliset, tarkemmin sanoen niitä oli kolme ja kaikki olivat hienoja. Kun en saanut itse valittua Minille oria, tulostin kaikkien kolmen vaihtoehdon kuvat kirjastossa ja eräänä alkukesän iltana vein ne Minille katseltavaksi.

"Kenestä näistä sä tykkäät eniten?" kysyin hevoseltani, joka söi heinää karsinassaan, eikä kiinnittänyt minuun mitään huomiota.
"Tässä on tällainen musta, teille tulis varmaan tosi karvainen vauva, kato nyt tätä harjaa, ja sitten nää valkoset on vähän pienempiä ja tällä toisella on jo jälkeläisnäyttöjä. Kato nyt. Voisitko kääntää nyt pään tänne sieltä? Ei sun tarvi tänään päättää, mutta voit edes katsoa."
Lopulta kyllästyin ja niittasin kaikki kolme kuvaa Minin karsinan sisäpuolelle. Kun seuraavana päivänä Mini oli melkein syönyt yhden kuvan, päätin, että se oli sen valinta.

Mini oli valinnut Aurelius-nimisen saksalaisen shirenhevosen, josta oli jo pakasteita Suomessa. Sillä oli siniset silmät, ja kuvassa se oli niin valkoinen, että tietokoneen näytönkirkkautta oli säädettävä, jotta sitä pystyi katsomaan. Mainittavia saavutuksia sillä ei ollut, mutta kiltiksi ja komeaksi sitä kehuttiin.

Kamalan kiimakontrollirumban jälkeen (pelkäsin, ettei tammalle edes tule mitään kiimaa) Mini astutettiin klinikalla. Se lähti omin päin palkatun kuskin mukana eräänä aamuna, ja palasi noin viikon päästä ihan saman näköisenä ja oloisena. Olin varma, ettei se ole kantavana. Kai tiineyden pitäisi jotenkin näkyä? Raskauden hehkuna? Parina iltana Mini hehkui kyllä hieman, mutta se oli vain hikeä, koska aloin käymään Minillä kouluratsastusvalmennuksissa. Kun tamma ei kerran ollutkaan kantavana, voisin vähän treenata sillä.

Unohdin koko varsa-ajatuksen ja keskityin opettelemaan ratsastamaan omalla hevosellani. Ruskakin ratsasti Minillä aktiivisesti koko alkusyksyn. Hyppäsin kerran esteitäkin, ja kiinnyin minun ja Minin valmentajaan, kovaääniseen ja -päiseen Riittaan niin, että aloimme käydä yhdessä maastossa joka perjantai.

Olin Riitan kanssa perjantaimaastossa silloinkin, kun meilläpäin alkoivat ensimmäiset yöpakkaset. Koska ratsastimme sillä kertaa aamuvarhain, maassa oli kuuraa. Vaikka nenäni oli jäässä varpaista puhumattakaan, olin erinomaisella tuulella. Riitta oli juuri sanonut, että ryhtini oli parantunut ratsastaessani.

"Me voidaan sitten jatkaa kouluratsastusharjoituksia kun Mini on varsonut", Riitta tokaisi.
"Mmmitä? Mitenniin varsonut?" kysyin hölmönä.
"Niin siis voidaanhan me vielä hetki treenata jos haluat, mutta kun sä sanoit että haluat pitää tässä vielä pari kuukautta lomaakin. Niin sittenhän Mini ei voi enää treenata sen jälkeen, kun alkaa maha kasvaa. Niin voidaan sitten varsan jälkeen jatkaa, eikä tarvi siis edes vieroitukseen asti odottaa jos ei halua, älä pelkää."
"Tuleeko Minille varsa?"

Riitta katsoi minua kuin idioottia ja sanoi hitaasti ja selkeästi, että sehän astutettiin kesällä, etkö muista. Väitin, ettei Mini tullut silloin kantavaksi. Riitta naurahti ja sanoi, että tulipas, näkeehän sen nyt sokeakin. Sitten hän määräsi, että nyt ravataan, enkä saisi jäädä Minin kanssa jälkeen ollenkaan.

Erosimme risteyksessä. Riitta ratsasti takaisin ratsastuskoululle, ja minä käännyin toiseen suuntaan. Mini käänteli korviaan kävellessään, ja minä aloin haaveilla varsasta. Toivoin, että se olisi tamma. Silloin voisin pitää sen itse ja antaa sen nimeksi Aurelia. Se voisi olla musta niin kuin Minikin. Voisin pyytää Riitan kouluttamaan sitä. Ja olihan ainakin Crimiksellä, Kirstulla ja Kevinillä kokemusta varsojen kouluttamisesta. Ja minullakin töiden puolesta Mêl Serenissä, vaikka minulla ei olekaan koskaan ollut omaa varsaa. Aurelian me opettaisimme kunnolla ratsuksi, ja siitä ei tulisi samanlaista epähevosta kuin Mini on! Ajoon opettaisin sen niin hyvin, että joskus sillä vielä kilpailtaisiin valjakkoajoa! Ihan varmana!

Liu'uin alas Minin selästä ja luovuin Aurelia-mietteistäni. Nyt pitäisi harjata kunnolla muuatta raskaana olevaa naista ja viedä se päiväksi ulos. Maya ja Jackalkin olivat varmana jo hereillä ja ulkona odottamassa sitä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 661
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Ma 23 Loka - 11:27

Mäkin nyt kommentoin, vaikka Emilia ehtikin ensin.. Oli niin ihana tarina!

33: Kunniamustangi

Jes, Ruska! Valehtelematta nauroin täällä taas ääneen, kun tarinaa tässä aamukaffella luin läpi. : D

Suosikki:
Hän ilmoitti laukkaavansa seuraavalla kerralla, koska oli katsonut Spirit-elokuvan viikonloppuna ja päättänyt ryhtyä isona hevosia kouluttavaksi intiaaniksi, jonka ystäviä villti mustangitkin halusivat olla. Mustangit muistettuaan Ruska alkoi tähyillä levottomana ympärilleen ja kysyi, onkohan Suomessa mustangeja. <3
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Emilia
Mode
Mode
avatar

Viestien lukumäärä : 301
Join date : 10.08.2013

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Ma 23 Loka - 9:02

33: Kunniamustangi

Voi Mini! Oon kyllä ihan samaa mieltä, kyllä Mini on ihan hyvä ensiponi, vaikka en ihan allekirjoitakaan tätä ponijuttua, kun mahdun melkein kävelemään sen vatsan alta... Teidän touhuja on aina mukava seurailla, ja olet kyllä aivan huiput hevoset saanut, niin kiltit ja kärsivälliset! Haluaisikohan ne lainata tuolle yhdelle ponineidillekin vähän rauhallisuusviboja - ei olisi ollenkaan pahitteeksi...


Ruska narisutteli uudelleen käyntiin ja maiskutteli Minille sitten niin tehokkaasti, että räkä lensi. Kiihdytysmatka oli aika pitkä, mutta lopulta Mini ravasi muutaman askeleen hervoton Ruska niskassaan roikkuen, ja pysähtyi sitten ilmeisesti omin päin merkiksi määräämäni kuusen luona.
Hihi :')

//ja joo, varsa! katotaanko kauanko se pysyy pienenä...
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kei
Mode
Mode
avatar

Viestien lukumäärä : 187
Join date : 22.10.2014

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Ti 17 Loka - 22:10

Saa kommentoida muiden tarinoita! Mielellään suoraan päiväkirjoihin, niin varmasti kirjoittajat näkee. Ja varsa on ehdottomasti tervetullut Hukkasuon arkeen, niitä on meillä ollut ennenkin - ja hei kukapa nyt ei rakastaisi pieniä hevosvauvoja? <3 Sopikaa Crimun kanssa paremmin yksityiskohdista. : )

Kommentoidaan tarinaa asap, nyt kutsuu nukkumatti.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Reita
Tuttava
Tuttava


Viestien lukumäärä : 57
Join date : 14.11.2016

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Ti 10 Loka - 10:16

Välillä sitä haluaisi kirjoittaa joka päivä, ja välillä ei tekstiä tule kuukausiin. Luulen, että se johtuu säästä: sateella ei oikein huvittaisi tehdä muuta kuin nyhjätä sisällä hevostentäyteisessä fantasiamaailmassa. Smile

Mini aikoo muuten saada pikkuhiljaa varsan. Tarinoisin siitä mielelläni, jos tallissa saa syntyä varsa. Se "myytäisiin sitten pois" vieroituksen jälkeen. Jos varsa-arki ei sovi tallin juonenkäänteisiin, voin myös vain ohittaa varsa-ajan lisäämällä pelkän linkin Minin tietoihin niin, ettei varsa vaikuta tarinoihin. Very Happy

//edit numero sata: saako tällainen tavallinen kansalainen kuin minä muuten kommentoida muiden tarinoita? Muutaman tosi hyvän kohdalla on tehnyt jo mieli kirjoittaa hevosten päiväkirjoihin kommentteja.


33: Kunniamustangi


"Miksen mä saa enää ikinä ratsastaa Mayalla?" Ruska intti kiukkuisesti.
"Miten niin ikinä? Etkö sä enää tykkää mennä Minillä? Laita nyt tää tolle", vastasin heiluttaen riimua Ruskan edessä Minin päätä kohti.
"En mä osaa!"
"Osaatpa! Älä ole vauva. Nyt ihan totta, kyllä sä tiedät että turpa menee tosta reiästä eikä siitä!"

Mini piti päätä niin matalalla, että sen turpa hipoi Ruskan kumppareita, kun Ruska ähelsi sille riimua päähän. Laitoin Mayan kiinni ja oioin vaivihkaa Minin riimun kieroimpia hihnoja, kun Ruska yritti kulmat kurtussa paksuilla hanskoilla saada riimun klipsulukkoa renkaaseen kiinni. En silti puuttunut muutoin toimitukseen, vaan ojensin vain halpaa salmiakkikuvioista riimunarua, jonka Ruska kiinnitti väärään renkaaseen saatuaan Minille riimun vinosti mutta tukevasti päälle. Jouduin hätistelemään Jackalia kauemmas sen aikaa, että Ruska ja Mini pääsivät portista ulos, ja livahdin sitten Mayan kanssa perästä.

Maya ja Mini rapsuttelivat toisiaan korvien takaa seisoessaan harjauspuomilla. Ruska opetteli nostamaan itse Minin kavioita ja puhdisti ne ainakin kolmesti sillä aikaa kun harjasin ja satuloin Mayan. Kun aloin harjata Miniä, Ruska siirtyi suitsimaan Mayaa ja sai raivarin, kun tamma ei avannut suutaan, kun Ruska yritti tukkia sinne kuolainrengasta. Muistutin häntä hiljaa olemisesta ja annoin muistella itse, miten päin kuolaimet kuului laittaa. Mayan omppukuolaimilla ei saisi paljoa tuhoa aikaan, vaikka niitä työntäisi sen kitaan kuinka päin. Lopulta, kun olin kokonaan varustanut Minin satulalla, suitsilla ja riimulla, oli Mayallakin suitset ihan oikein päässään, vaikka otsalle kuuluva harja olikin sotkuisesti ja epämiellyttävän näköisesti sekä otsa- että niskahihnan alla. Maya ei siitä kuitenkaan piitannut.

"Mä meen Mayalla", Ruska vinkui, vaikka kävelikin kypäränsä leukahihnaa räpeltäessään Miniä kohti.
"Älä unta näe. Iskä menee Mayalla. Nyt kun mä nostan, laita jalka tohon jalustimeen. Mä en jaksa muuten sua nostaa noin ylös."
"Miks sä meet aina Mayalla?"
"Koska se on mun hevonen. Mini on sun poni. Älä ole noin löysä!"
"AI! Mun tukka on siellä välissä!!"

Ruska vääntelehti hetken liian isossa satulassa ja otti sitten löpsöistä ohjista kiinni. Silloin päästin hevoset irti ja nousin itse Mayan selkään. Mietin, pitäisikö minun ottaa piiska mukaan ja ajaa sillä Miniä, vai pitäisikö minun ja Mayan ratsastaa edellä, jotta se seuraisi. Ennen kuin tein päätöksen, Ruska oli hytkynyt Minin selässä niin kauan, että tamma oli tajunnut pienen ratsastajan yrittävän antaa pohjeapuja. Sitten Ruskan oli helppo omin päin vetää ensin toisesta ja sitten toisesta ohjasta, jotta Mini ajautui maastopolulle. Siellähän se sitten meni aina niin kuin juna raiteillaan, ellei sitä erikseen pakottanut kääntymään, pysähtymään tai lisäämään vauhtia. Annoin siis Mayan löntystellä Ruskan ja Minin perään ja otin mukaani vain riimunarun niin kuin olin alun perinkin aikonut.

Kun kävelimme lutakossa inhottavan kylmässä viimassa molemmat hevoset rauhallisina ja tyytyväisinä, ajattelin Minin olevan ihan hyvä ensiponi, vaikka se olikin iso. Sehän on tosi rauhallinen, vaikka se on nuori, ja jos Ruska minuun ja äitiinsä tulisi, hän kasvaisi niin isoksi ja niin nopeasti, että kymmenen vuoden päästä Mini olisi ihan minimikokoa. Sitä paitsi Minillä Ruska ei voisi kaahata ikinä kauhean lujaa, eikä hypätä liian korkeita esteitä, ja maastossakin olisi turvallista mennä. Maya sen sijaan, vaikka olikin jo vanha ja kooltaan paljon pienempi, olisi ollut huono lastenhevonen. Se hyppi korkealle, ja nuorena se oli vilkas ja hermostui helposti. Maastossa se säikkyi fasaaneja ja innostui ottamaan laukkakisoja entisessä kodissaan asuneiden Terryn ja Sakun kanssa, ja silloin se pääsi tosi lujaa. Nyt se oli jo mummo, mutta nuorempana se olisi suuttunut Ruskan epämääräisestä ratsastuksesta ja pukitellut levottoman kakaran armotta alas. Mini taas ei paljoa piitannut, vaikka Ruska höpötti koko ajan sille ja minulle, keinui edestakaisin ja osoitteli yllättäen haalari rahisten milloin mitäkin. Se vain marssi tyynesti eteenpäin, ja kerran kun sitä kutitti kyljestä, se pysähtyi rapsuttelemaan itseään hampaillaan ja jatkoi matkaa omin päin, kun sai asiansa valmiiksi. Ruska ei kai edes huomannut, että Mini pysähtyi. Aktiivinen ratsastajatyttäreni oli unohtanut jo ohjat roikkumaan Minin kaulalle.

"Ravataan", Ruska sanoi yhtäkkiä.
"Eikä!" parkaisin.
"Miksei!"
"Siks että mä en nyt voi taluttaa sua etkä sä ole aitauksessa."
"Ei mua tarvi taluttaa!"

Mietin hetken. Pahimmassa tapauksessa Ruska putoaisi. Kyllähän hän voisi kentälläkin pudota, ja olihan hänellä kypärä. Mini ei varmana keksisi mitään outoa, paitsi että se ei välttämättä suostuisi ravaamaan ollenkaan.

"Ravaa sitte. Sä voit ravata tonne kuusen luo ja takasin, sitten mennään kotia. Onko selvä? Askeleenkin jos ravaat kauemmas, niin mun pitää taluttaa sua maastossa niin kauan että sä oot kolmekymmentä vuotta! Ja siihen on kuule niin tosi pitkä aika!"
"Ai kuinka paljo on kolmekymmentä? Onks mummo kolmekymmentä?"
"Ei! Mummo täyttää pian viiskytkuus. Iskä on kakskytviis. Eli kolmekymmentä on paljo nuorempi kun mummo ja vähän vanhempi kun iskä."
"Ai yhtä vanha kun setä?"
"Ei, setä on iskää kaks vuotta nuorempi. Ravaa nyt vaan!"

Ruska sai Minin kävelemään antamalla pohkeita niin tomerasti satulasiipiin, että satula narisi. Raviin tamma ei kuitenkaan siirtynyt samalla taktiikalla. Hetken Ruska yritti, mutta veti sitten ohjasta niin että sai käännettyä Minin takaisin. Molemmat katsoivat minua syyttävästi. Huokaisin.

"Okei. Kokeile uudestaan. Tällä kertaa nojaa vähä eteenpäin. Jos se ei muuten lähde, niin vähän lyöt sitä niillä ohjanperillä niskaan samalla."
"Mutta kovaa ei saa lyödä!" Ruska jatkoi iloisesti fraasilla, jonka olin juuri lisäämässä.
"Niin. Ja voit tehdä sitä heppamaiskutusta, muistakko?"
"Joo!"

Ruska narisutteli uudelleen käyntiin ja maiskutteli Minille sitten niin tehokkaasti, että räkä lensi. Kiihdytysmatka oli aika pitkä, mutta lopulta Mini ravasi muutaman askeleen hervoton Ruska niskassaan roikkuen, ja pysähtyi sitten ilmeisesti omin päin merkiksi määräämäni kuusen luona. Ruska käänsi sen suurella vaivalla ympäri, kiihdytti taas yli puoli matkaa ja ravasi noin neljä Minin isoa askelta. Vaikka ravipätkä ei paljoa ravia oikeasti sisältänytkään, Ruska oli tyytyväinen ja käännyimme takaisin. Hän ilmoitti laukkaavansa seuraavalla kerralla, koska oli katsonut Spirit-elokuvan viikonloppuna ja päättänyt ryhtyä isona hevosia kouluttavaksi intiaaniksi, jonka ystäviä villti mustangitkin halusivat olla. Mustangit muistettuaan Ruska alkoi tähyillä levottomana ympärilleen ja kysyi, onkohan Suomessa mustangeja. Pettymys oli suuri, kun sanoin, ettei Suomessa ainakaan villimustangeja ole. Lohdutin Ruskaa kertomalla siitä norjalaisesta Cheyenne-nimisestä mustangista, joka alkujaan oli villi. Sanoin sen olevan edelleen norjassa, vaikka en ole ollenkaan varma, elääkö Cheyenne vielä. Ruska kysyi, onko Mini mahdollisesti mustagi, ja kun hän kuuli että se on shirenhevonen, hän alkoi lohdutella sitä, että ei se haittaa, Mini ja Ruska voisivat kyllä leikkiä Mininkin olevan mustangi.

Loppumatka kului hitaasti käveleskellen ja Ruskan Spirit-elokuvasta tuttuja laulutulkintoja esittäen. Mini vei Ruskaa minun ja Mayan edellä tasaisesti ja turvallisesti. Tallin pihassa se käveli suurin piirtein itse harjauspuomille ja jäi odottamaan niin kauaksi, että sidoin molemmat hevoset kiinni ja otin alas liukuvasta Ruskasta kopin.

Emme erityisemmin enää hoitaneet hevosia ratsastuksen jälkeen. Ruska kyllä koputteli molempien kavioita kaviokoukulla ja minä puhdistin ne perässä oikeasti. Sitten tuleva intiaanini talutti kunniamustanginsa ihan itse haan portille odottamaan, että minä päästäisin sen takaisin aitaukseen ulkoilemaan. Jackal ravasi heti portille tervehtimään ja oli näköjään viimein oppinut väistämään Ruskan osin melko väkivaltaisia paijausyrityksiä. Maya ja Mini sen sijaan roikkuivat vielä kauan portilla toisiaan tönien ja Ruskan silityksistä kilpaillen. Ajattelin, että kai siitä tytöstä sitten ihan hyvä Dreamworksin villihevostenkesyttäjäintiaani tulisi, kun molemmat tammat niin häntä rakastivat.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Emilia
Mode
Mode
avatar

Viestien lukumäärä : 301
Join date : 10.08.2013

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Ma 9 Loka - 8:45

Siis pakko sanoa, että oot kyllä ollut ihanan aktiivinen!

Sun tarinoita on tosi kiva lukea ja niissä on kaikissa ihan omanlaisensa tunnelma, ja osaat hyvin tuoda niitä esille. Erityisesti tykkäsin Minin estetuntitarinasta, pisti hymyilyttämään kun voin vaan kuvitella tilanteen!

Nyt on liian vähän aikaa kommentoida mitään suurempaa tai kunnolla, mutta tiivistettynä: hyvähyvä, jatkajatka!

(yritän sillä välin itsekin aktivoitua Rolling Eyes)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 661
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   La 7 Loka - 12:59

31: Kun Mini siivet sai

Riitta on kyllä melkoinen persoona. Auktoriteettia pursuava aura huokuu tänne asti! Uskaltaisiko itse edes tuon opissa ollakaan, en tiedä. On sulla sisua!

Mukaansatempaavaa kuvailua - näen sieluni silmin Minin raskaat hypyt ja Riitan tiukan katseen.

Suosikki:
Se sujui jo aika hienosti välillä, vaikka aivan yhtä usein Mini löllyi eteenpäin räkäklimppinä kuin ravasi kauniisti.




32: Maya seikkailee

Ihanan pirteä tarina, tykkäsin! Ihottumasta huolimatta jotenkin posiitivinen fiilis, joka sytytti itsellekin palon lähteä löntystelemään luontoon ainaisen hikitreenin sijaan. Pitääpäs toteuttaa heti tänään. Mayaa jaksaa kyllä aina seurata, se on jotenkin niin oma persoonansa. Tai kaikkihan me ollaan, mutta Maya on erityisen hauska tapaus. Toivottavasti saadaan pitää se vielä pitkään. ♡

Voin myös kuvitella Nikkisen kollin ilmeen Mayan pärskiessä sille, haha.

Suosikki:
"Hyvä jutska! Vaikka en mä tunne montaa, kenen mielestä kävelylenkki tossa tilusten ympärillä on seikkailu ja Nikkisen kolli on nähtävyys", Susanna hymähti.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Kei
Mode
Mode
avatar

Viestien lukumäärä : 187
Join date : 22.10.2014

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Pe 6 Loka - 15:26

30: Hevosen uurna on niin iso, että sitä voi käyttää yöpöytänä

Pahoittelut, kun on olen ollut poissa! IRL on ollut melkoista kiirettä ja myllerystä. Rolling Eyes

Voi Reita. Itsekin pidin elämäni hevosta, kun se päästettiin haudan lepoon. Se oli silloin 29-vuotias ja näin sen ilmeestä, että se halusi jo pois. Mutta Maya ei ole vielä siinä pisteessä. Maya jaksaa vielä suuttua ja leikkiä. Ja lapsi on terve kun se leikkii!

Teksti alkaa hellyyttävästi, menee pikkuhiljaa synkäksi ja loppua kohti on vaan ihan täynnä tunnetta. Sydäntä riipii, mutta samaan aikaan on täynnä ihastusta teidän kahden suhdetta kohtaan. Vau!

Kahteen muuhun tarinaan kommentoin asap.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Reita
Tuttava
Tuttava


Viestien lukumäärä : 57
Join date : 14.11.2016

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   To 28 Syys - 11:57

32: Maya seikkailee


"Mitä teet?" Susanna kysyi, kun seisoin Mayan, Minin ja Jackalin haassa hevosten keskellä ja kiskoin Mayaa hännästä.
"Laitan tälle pyllyrasvaa", vastasin kirkkain silmin.
"Jaaha, älä anna mun häiritä", Susanna mutisi, otti Jackalinsa kiinni ja lähti taluttamaan sitä poispäin.

Maya oli kehittänyt ihottuman häntänsä kummallekin sivulle. Hännän kunnosta päätellen se oli jo monta päivää itsehoitanut tilaansa hinkkaamalla pyllyään aitoihin ja seiniin. Minä en ollut tietenkään huomannut mitään, koska tavallisina päivinä Mayan hoitotoimenpiteiksi riitti vain jalkojen tunnustelu ja kavioiden tarkistaminen. Onneksi ihottuma ei ollut kutitenkaan kovin vanha ja paha. On se kumma juttu, että suomenhevoset ja muut alkukantaiset, kylmähköt rodut puksuttavat terveinä menemään noin satavuotiaiksi, ja puoliverinen keksii itselleen joka ainoan pienen ja suuren sairauden joka vuosi.

Kun Mayan ihottuma oli rasvattu, helistin tamman naaman edessä portilla toimenpiteen ajan roikkunutta riimua. Maya pukeutui siihen tyytyväisenä, kun pitelin riimua levällään sille ja suljin soljen sen aseteltua turpansa sisään. Jätimme yksinään epätoivoisena mylvivän Minin hakaan ja lähdimme kävelylle. Olisin halunnut metsäpoluille, koska siellä on hiljaista, mutta Mayan senpäiväisen keskiverron kunnon perusteella valitsin hiekkatiet. Vitsit, kun olisin tajunnut ottaa koirat mukaan, niin ei olisi tarvinnut niiden kanssa mennä erikseen lenkille.

Lyhyellä kävelylenkillämme, joka olikin oikeastaan matelulenkki, riitti ihmeteltävää. Maya näki nimittäin oravan, sieniä ja puunrungossa roikkuvan kissan, joka saattoi olla Hukkasuon tallikissa, tai ehkä vain naapurin Nikkisten pieni kolli. Oravaa Maya vain tuijotti korvat pystyssä ja seurasi kauan aikaa katseellaan sen hyppimistä oksalta toiselle tienvierustan havupuissa. Tammani piti päätään pystyssä ja nuuskutti turpa ojossa kuin tryffelisika. Sen selkä oli syvemmällä kuopalla kuin koskaan, mutta silti se näytti uljaalta.

Sieniä Maya olisi halunnut maistaa. Epälin, että sienet olivat tatteja, mutta koska en tunnista sienistä varmasti muita kuin kantarellin, en päästänyt Mayaa edes haistamaan, vaan vain tuijottamaan läheltä pää maassa ja etujalat eteen työnnettyinä. Sitä paitsi en tiennyt sitäkään, onko tatti vaarallinen hevoselle, vaikka se on ihmiselle raakanakin myrkytön. Maya kuitenkin tyytyi kiltisti kohtaloonsa ja katseli kauempaa himoitsemaansa välipalaa. Samalla pysähdyksellä sain myös irrotella sen huiskivan hännän rasvaan liimautuneet jouhet sen pyllystä.

Kissaa Maya kauhistui. Se kuuli kai ensin vain rapinaa ja tähyili ympärilleen ilmeisesti odottaen löytävänsä toisen oravan. Kun puussa olikin kissa - ja vain puolen metrin välimatkan päässä - Maya sai sätkyn. Se ravasi ristiaskelta sivuttain suojaan selkäni taakse. Tunnistettuaan puussa möllöttävän olennon kissaksi tammani pärski ja sylki hyvin närkästyneenä sen suuntaan. Kissaa ei kiinnostanut Mayan räkiminen, eikä edes jalkojen tömistely. Lopulta hevoseni luovutti ja lähti mukanani takaisin kotiin.

Päästin Mayan hakaan samaan aikaan kun Susanna toi sinne loimeen verhotun Jackalin. Mini riemastui ja juoksi portille.
"Mitä teitte?" kysyin Susannalta.
"Treenattiin ja käveltiin sitte pitkään. Mitäs te teitte?"
"Me oltiin seikkailussa. Nähtiin vaikka mitä!"
"Hyvä jutska! Vaikka en mä tunne montaa, kenen mielestä kävelylenkki tossa tilusten ympärillä on seikkailu ja Nikkisen kolli on nähtävyys", Susanna hymähti.
"Ai sä näit meidät?"
"Koko ajan. Kato Mayan hännän päällä on ihottumaa!"
"No sitä varten mä sitä rasvaan. Voiskohan sen hännän laittaa pinteliin ettei se tartu tohon koko ajan?"
"Laitetaanhan joskus kuljetuksessakin, niin miksei. Ja astutettavilla tammoillakin."
"En mä nyt kuitenkaan jaksa. Laitan huomenna jos se ei ole hyvä. Ota se naru, niin mennään ajamaan se Nikkisen kissa kotiin tuolta kuseksimasta."
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Reita
Tuttava
Tuttava


Viestien lukumäärä : 57
Join date : 14.11.2016

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Ke 27 Syys - 9:38

31: Kun Mini siivet sai

Olin ajatellut, että ne olivat jääneet siihen viime ratsastustunnilta. Että joku oli unohtanut ne sinne. Siksi en edes katsonut niihin päin ja yritin olla ajattelematta niitä. Olin nähnyt samanlaisista pahaa unta monena yönä, joten toivoin, että ne menisivät pois. Ravasin Minillä rinkiä niiden ympärillä ja katsoin suoraan eteenpäin, jotten näkisi niitä. Minin uutta ravia, jonka äkäinen valmentajamme Riitta oli kaivanut kömpelöstä hevosestani esiin. Se sujui jo aika hienosti välillä, vaikka aivan yhtä usein Mini löllyi eteenpäin räkäklimppinä kuin ravasi kauniisti.

"Sitte käännä esteelle", Riitta komensi ja naputteli tuttuun tapaan raipalla saapastaan.
"Mille esteelle?" huusin mennessäni tahallani ohitse Minin kanssa, vaikka tiesin, että puhe oli olemattomasta ristikosta Riitan selän takana. Se ei ollut kadonnut, vaikka olin yrittänyt olla huomaamatta sitä.
"No miten olis vaikka tämä?" Riitta äyskäisi ja osoitti raipallaan taakseen. Kun annoin Minin ravata uudelleen ohitse, Riitta rääkäisi "NYT!" ja löi raipalla käsivarteeni ohi mennessämme, enkä uskaltanut enää olla tottelematta.

Mini piti korvat keskittyneesti hörössä. Kun ravasimme pienen pientä ristikkoa kohti, tiesin, ettei se voisi väistää. Toisella puolella oli aita ja toisella puolella seisoi Riitta. Itse ainakin väistäisin aidan läpi, jos olisin väistääkseni, koska Riitan puolelta saisi varmasti raipasta. Mini tuntui ajattelevan samoin, mutta oli liian laiska rikkoakseen aitoja. Tai ehkä se ei ollut väistäjätyyppiä. Se siis ravasi keskittyneesti ja hitaasti eteenpäin ja pieni pelottava este kasvoi kerrostalon kokoiseksi lähestyessään.

Mini teki omituisen esihypyn ennen estettä. Se oli ilmeisesti päättänyt itse ponnistuspaikan etukäteen, mutta sen askeleet eivät olisi osuneet oikeisiin kohtiin, ellei se olisi venyttänyt viimeistä. Tunsin selvästi, miten sen takajalat asettuivat melkein täsmälleen etujalkojen jättämien jälkien taakse, kun se nousi pystympään niin kuin hidastetussa elokuvassa. Takajalat jysähtivät paikoilleen hitaasti ja tukevasti, ihan kuin olisin seurannut jonkin maagisen jättiholvin sulkeutumista. Jysähdystä seurasi robottimaisen hidas ponnistus, jonka voima vastasi varmaan lentokoneen nousua maasta. Sitten oli ilmalennon aika. Mini roikkui ilmassa liian pitkään niin isoksi hevoseksi. Ehdin nähdä mielessäni veden alta kuvatun dokumentin kaloista: nehän näyttävät lentäviltä eivätkä uivilta. Leijunnan jäljeen Mini rysähti alas, ja sen etujalat olivat maassa vain nanosekuntia ennen takajalkoja. Tammani otti kaksi laukka-askelta ja jatkoi sitten raviaan.

"Se oli kauheeta!" ilmoitin Riitalle.
"No niin oli! Se hyppäs tasajalkaa! Saisit vähän reippaammin viedä sen sinne esteelle, jos se vaikka sitten hyppäis kunnolla, niin katotaan sitten joku toinen kerta näitä muita tuhansiamiljoonia virheitä!"
En viitsinyt sanoa Riitalle, etten ollut puhunut Minin hyppytyylistä.

Hyppäsimme Minin kanssa ristikon vielä kolmesti, ja ihan viimeiseksi ylitimme kerran Riitan kokoaman, vain 30cm korkean puomiviritelmän, jonka tolpissa oli tuulessa rapisevia muovipusseja. Kaksi ensimmäistä ristikkohyppyä olivat yhtä rumia kuin ensimmäinenkin, mutta kolmannella kerralla laitoin Minin ravaamaan täysillä (mikä vastasi nopeudeltaan Mayan hölkkää). Silloin Riitta huusi, että tuo alkoi näyttää hyppäämiseltä jo.

Kun kävelimme Minin kanssa reippaita loppukäyntejä, en ollut yhtä puhki kuin aina ennen Riitan valvonnassa ratsastaessani. Mini oli yhtä hikinen ja puhalsi, mutta sitä ei pitänyt enää pakottaa kävelemään reippaasti. Joko se oli ehdollistunut siihen, että loppukäynnit ovat ripeät, tai sekään ei ollut vielä väsynyt. Tuttuun tapaan Riitta pikakäveli vierellämme ja kommentoi eli haukkui kaikkea tekemääni. Hän muisti myös kysyä, kävinkö jo kuntosalilla ja tarvitsisinko vinkkejä hyvän personal trainerin löytämiseen, koska olinhan Riitan mielestä liian löysä. Sanoin jyrkästi, että minulla on kaksi hevosta, kokopäivätyö, lapsi ja koiria, mutta ei yhtään ylimääräistä aikaa, eikä tavoitteeni ollut tulla ammattilaisurheilijaksi. Riitta tuhahti niin, että näin valoa vasten räkäpisaroiden lentävän.

Viimeiseksi Riitta komensi, että ainakin laukkaa pitää harjoitella kotona ennen ensi kertaa: sekä nopeita spurtteja että hitaasti ja pitkään menemistä. Hän ei kuulemma sietäisi yhtään sellaista, että Mini hidastelisi laukassa, jos joskus laukassa hyppäämistä harjoiteltaisiin. Sanoin vain joojoo, vaikka epäilin, että minun ja Riitan käsitys "hitaasta laukasta" olisi jonkin verran eri. Kotiläksyt määrättyään Riitta käveli ripeästi tiehensä heitä sanomatta ja kiristi harmaan nutturansa tiukemmaksi marssiessaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Reita
Tuttava
Tuttava


Viestien lukumäärä : 57
Join date : 14.11.2016

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Ti 19 Syys - 9:28

30: Hevosen uurna on niin iso, että sitä voi käyttää yöpöytänä

"On kahvia", kerroin Mayalle ja näytin kuppini sisältöä. Se työnsi turpansa kupin ylle, hengitti ties monettako kertaa elämässään vahingossa kuumaa höyryä ja pärski sen jälkeen taas kerran vihaisena ja yllättyneenä. Huokaisten ojentelin sille kättäni, jotta se kävelisi takaisinpäin sen parin askeleen matkan, jonka se oli suivaantuneena ja jalkojaan raivoissaan maahan polkien peruuttanut höyryä pakoon. Niin kuin aina, minun piti seistä hyvä tovi käsi ojossa, jotta arvon rouva Maya ehti esittää närkästyksensä minulle perin pohjin ja hänen arvolleen sopi tulla takaisin. Silitin sen nenänpieliä sormellani ja työnsin sen naamaa kauemmas kun se yritti takaisin kupille.

Mayalla oli ollut huono viikko. Aamuisin se ei meinannut päästä enää karsinasta hakaan asti. Iltaan mennessä se vetreytyi aina sen verran, että käveleminen onnistui taas. Kortisonin piikittäminen polviin oli turhaa, koska minusta Mayan ongelmat olivat tällä kertaa selässä. Olinkin ollut aikeissa hakea sille avaruusfleecestä tehdyn loimen, mutta katsoin, että sellainenhan on ihan jumalattoman kallis. Hainkin sen sijaan Biltemasta samasta aineesta tehdyn huovan ja ryhdyin askartelemaan. Maya ei ollut kovin tyylikäs irtovyöstä ja pikaliimatuista tarroista koostuvassa loimessaan, mutta ainakin olin saanut kahdellatoista eurolla helpotuksen sen kipuihin. Nyt hevoseni suvaitsi sentään jo vähän pelehtiä kahvikupin kanssa haan portilla, vaikka ennen loimikyhäelmää, kaksi päivää aikaisemmin, se vain nojaili aitaan mahdollisimman kaukaisessa nurkassa koko päivän.

Olin ollut viimeaikoina niin huolissani hevosesta, että olin puhunut siitä töissäkin. Pienen yhtenäiskoulumme rehtorin olinkin tuominnut kuluneella viikolla hihhuliksi hiljaa itsekseni: hän oli ehdottanut, että veisin Mayan shamaanille. Sinne rehtori vie kuulemma koiriaankin, ja hänen tanskandogginsa kuuluu olevan jo kahdeksanvuotias ja erinomaisessa kunnossa. Shamaanin taika taitaa kuitenkin tepsiä vain jos siihen uskoo - ja minusta myös vain jos eläin sattuu olemaan valmiiksi terve. Shamaanin sijaan aloin harkita kansanparantajaa, joka aina kerran kuukaudessa tai kahdessa paineli omat selkänikamani paikalleen niin että natisi. Samainen parantaja ei varmaan ole perehtynyt hevosen niveliin, mutta ehkä hevosillekin olisi jotain itseoppineita osteopaatteja, jotka painelisivat ja kiskoisivat niveliä sen hiplaamisen sijaan, mitä oikeat osteopaatit tuntuvat harrastavan.

Mietin, laittaisinko Mayan uurnaan, kun ei minulla ollut sille mitään paikkaa. Olin kuullut, että hevosen uurna oli niin iso, että eräskin täti käytti sitä yöpöytänään. Minä en kylläkään haluaisi Mayaa yöpöydäksi, enkä varmaan saisi emännän puolesta lupaakaan raahata kotiin kolmeakymmentä litraa hevosentuhkaa. Sitä paitsi hevosen tuhkaaminen maksaisi noin kymmenen kertaa sen mihin minulla olisi varaa. Mayan voisi kuitenkin luovuttaa metsästäjille koiranruuaksi sitä vastaan, että he ampuisivat sen. Se ajatus vaatisi kuitenkin totuttelemista. En kuitenkaan ollut varma mistään muusta kuin siitä, että minä pitelisin Mayan narusta kiinni, lähti se sitten ampumalla tai pistämällä.

Vaivuin synkkyyteen ampuma-ajatusteni keskellä. Pitelin toisella kädellä Mayaa turvasta ja toisella tuin aidan päällä kököttävää kahvikuppia. Päätin, etten enää ikinä ottaisi mitään eläintä, enkä ainakaan hevosta, varsinkaan enää koskaan, enkä ainakaan enää ikinä. Päätin vihata kaikkia eläimiä tästä eteenpäin. Paitsi Mayaa, Miniä ja koiria.

Maya ei kuitenkaan turhia murehtinut terveydestään, hautapaikastaan, eläinten vihaamisesta tai muustakaan. Se paineli hevosenkuolaisia suukkoja päälaelleni kun hörpin jo kylmentynyttä kahvia. Tiesin, että se yritti salaa hivuttaa turpansa niskapuolelleni muka pussaillessaan, ja kun se onnistuisi siinä, se kiskaisisi minut aitaa vasten niin, ettei henki enää kulkisi. Pysyin siis riittävän kaukana hevosesta, vaikka annoin sen hieroa naamaansa päähäni. Sain sen hypähtämään tasajalkaa, kun yhtäkkiä nostin kasvoni ja puhalsin sen sieraimiin niin kovaa kuin jaksoin. Se oli hassun näköistä vielä näin sadannellakin kerralla, kun säikytin hevosen. Toettuaan se tömisteli etujaloillaan niin, ettei se varmana ollut sinä päivänä ollenkaan kipeä. Ajattelin, kuinka kivaa onkaan tehdä Mayalle kiusaa, kun se on suuttuvinaan niin teatraalisesti. Päätin unohtaa huoleni ainakin siihen asti, kunnes Maya olisi uudestaan kipeä.

Lähtiessäni kippistin tyhjän kahvikuppini vielä Mayan turpaan vastan. Se väräytti huuliaan, koska luuli saavansa jotain hyvää. Oletin, että se kääntyisi kannoillaan ja siirtyisi syömään heinäkasalle. Sen sijaan se hirnahti ja seurasi menoani korvat pystyssä. Tiesin, että se ravaisi haan toiselle puolelle tuijottamaan, kun ajaisin pian autolla ohitse. Ihan niin kuin jokaisena kivuttomana päivänä. Päätin unohtaa kaiken maailman shamaanit vielä hetkeksi
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 661
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Pe 15 Syys - 12:24

29: Minin kymmenes kouluratsastusvalmennus

No nyt on opettaja meikäläisen makuun! Tiukka täti, joka puhuu suoraan ja vaatii tuloksia, mutta osaa myös palkita niistä. Just sellaista treeniä Mini mun silmissä tarvitsee - se on selkeästi oppinut menemään sieltä mistä aita on matalin. Pistää hommat ihan läskiksi, jos ei ole pakko tehdä töitä. Olen todella ylpeä susta, että oot ottanut haasteen vastaan! Kyllä se tuska ja hiki vie teitä eteenpäin. Wink

Loistavaa kuvailua, jälleen kerran. Erityisesti alla oleva lause tuo heti fiiliksen siitä, miten kovasti teitte töitä luovuttamatta. ↓

Sitten yritettiin taas voltteja uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan, ja vielä toisessa kierroksessakin, uudestaan, uudestaan, uudestaan, eikä Riitta ollut tyytyväinen ollenkaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Reita
Tuttava
Tuttava


Viestien lukumäärä : 57
Join date : 14.11.2016

ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   Ke 13 Syys - 12:58

29: Minin kymmenes kouluratsastusvalmennus

"Kahdeskymmeneskahdeksas kerta toden sanoo!" ratsastuskoulun eläköitynyt opettaja Riitta ilmoitti reippaasti ja naputteli kouluraipalla saapastaan, kun minä valutin hikeä ainakin otsastani ja verta rakkoisista kantapäistäni uusissa ratsastuskengissä ja istuin takakenossa peräänannossa ravaavan shirenhevosen selässä. Ei haitannut yhtään, vaikka olo oli kuin maratonin juosseella: olin kuitenkin onnistunut kymmenennessä kouluratsastusvalmennuksessani noin miljoonannella yrityksellä ja saanut Minin ravaamaan melko hienosti kenttää ympäri. Riittakin ymmärsi, että nyt oltiin päästy tavoitteeseen - olkoonkin, että tavoitteemme oli niin naurettava, että Riitta olisi mielellään valmentanut meitä paljon nopeammin, paljon tiheämmin ja paljon paremmaksi ratsukoksi. Sain kuitenkin ravata Minillä rauhassa monta kierrosta ilman että Riitta vaati meiltä mitään muuta, ja se oli hienoa! Minin ravi lompsotti vähemmän kuin tavallisesti, eikä sen maha heilunut puolelta toiselle, kun se piteli minua selässään lihaksillaan selkärankansa sijaan. Askeleet sillä olivat ihan yhtä suuret kuin aina, mutta tunsin sen takajalat, joita se piti allaan eikä roikottanut kentän vastakkaisessa päädyssä saakka.

"Noni! Sitten selkä suoraksi ja istu kunnolla", Riitta äyskähti. Katsoin kentän lyhyellä sivulla olevaan peiliin ja yritin hilautua istumaan keskemmällä hevosta, päälaki ylös- eikä taaksepäin. Muutama askel meni hienosti, ja sitten Mini venähti taas pitkäksi allani. Riitta osoitti sen takapäätä raipalla ja huusi, että nyt sitä pohjetta pitäisi käyttää, eikä vain lomailla siellä selässä. Ja minähän käytin. Ahersin Minin vähä vähältä takaisin siistiin pakettiin. Kolmen kierroksen jälkeen se näytti taas hyvältä, mutta painoi kauhean kovasti kuolaimelle. "Mitä sitte? On tässä isompiakin ongelmia", Riitta rähähti, kun sanoin, että Mini roikkuu koko painollaan ohjissa.

Seuraavaksi alettiin tehdä voltteja ravissa. Aluksi ne olivat neliskulmaisia, sitten kolmiomaisia ja lopulta kuin kananmunia. Riitta laittoi meidät ravaamaan rinkiä ympärillään ja piti raippaa ojossa, ettei Mini oikoisi. Sitten yritettiin taas voltteja uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan, ja vielä toisessa kierroksessakin, uudestaan, uudestaan, uudestaan, eikä Riitta ollut tyytyväinen ollenkaan. Minusta jokainen voltti oli kuitenkin entistä pyöreämpi, mikä olikin Riitan mukaan tärkeintä, mutta välillä kuului huuto: "LIIAN PIENI! UUDESTAAN", tai jotain muuta, ja taas sitä mentiin, uudestaan, uudestaan.

"TÄYDELLISTÄ, HYVÄ, LOPPUKÄYNNIT!" Riitta huusi kentän lyhyellä sivulla olevan peilin edestä, kun tein viimeisen voltin Minin kanssa vastakkaisessa päädyssä. Hidastin Minin saman tien käyntiin, päästin ohjat ja selkärankani löysiksi ja valahdin Minin kaulalle kiskomaan happea keuhkoihini ja valuttamaan hikeä. Mini käveli väsyneenä omin päin kaviouralla ja minä pidin silmiä kiinni.

"Kannattais ottaa hyöty irti loppukäynneistäkin eikä vaan maata aina. Sä oot muutenkin vähän löysä ja sun pitäis muuttaa tota rasvaa vähän lihaksiksi", Riitta huomautti, kun kävelimme hänen ohitseen. En kehdannut siis enää maata, vaan kampesin itseni istuvaan asentoon, vaikka jokaista lihasta särki taas. Mini pärskähti äkäisesti, kun kokosin ohjat ja vaadin sitä marssimaan lontimisen sijaan. Se totteli, vaikka sen häntä suihkikin vihaisesti.

Riitta alkoi kävellä vierellämme ja sopottaa nopeasti kotiläksyjäni. Suurin piirtein kaikki vaati kuulemma harjoitusta noin tuhatkaksisataa tuntia, ja etenkin minun läskini tarvitsivat edelleen kuntosalia. Silti Riitta ilmoitti, että menisin Minillä helppoa C:ta pikkukisoissa ensiviikolla. Hän sanoi heipat ja katosi paikalta ennen kuin ehdin väittää vastaan. Käänsin siis uljaan ratsuni keskelle kenttää ja aloin miettiä, millä ilveellä pääsisin alas sen selästä, kun jalat eivät totelleet enää selkärangasta puhumattakaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Maya ja Mini   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Maya ja Mini
Takaisin alkuun 
Sivu 2 / 5Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4, 5  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Tarinointi :: Tallipäiväkirja-
Siirry: