#2 - loskakeliä ja ärräpäitä
“Voi kilinvit...” mutisin itsekseni noustessani ulos autosta. Luontoäiti ja Suomen sää oli taas tehnyt yhteistyötä siunatakseen meitä kunnon loskakelillä, ja ajaessani tallille olin liukkaiden teiden johdosta satavarmasti ainakin seitsemän kertaa meinannut joko törmätä johonkin tai ajaa ojaan. Ei enää niin uuden näköinen autoni oli kuran peitossa yrittäessäni tarkastella, olinko aiheuttanut jotain vaurioita vempeleeseen - kerran kun onnistuin oikeasti vähän ottamaan yhteen kävelytien rotvallin kanssa. Päivä ei ollut oikein muutenkaan alkanut ihan oikealla asenteella, saati sitten mielentilalla, ja taivaalta niskaan tipahteleva kylmä räntäsade ei helpottanut asiaa.
Kävellessäni Kallen tarhalle en kuitenkaan voinut pitää naamatauluani täysin mutrulla, sillä aitojen sisältä minulle hörisi ori, joka oli jonkun sortin ihmeellä saanut väännettyä loimensa lähes ylösalaisin päällään.
“Voi jessus… Aina pitää säätää, miten sä edes sait ton loimen tolleen? Nyt jos tässä on reikiä niin en kyllä ala uutta ostamaan…” sanoin suurimmaksi osaksi huvittuneena kiinnittäessäni riimunnarua riimuun.
Lähdin harppomaan kohti oritallia käsipuolessani ylienerginen nuori, ja tunsin kuinka maassa lotiseva loskamössö alkoi imeytyä vansseihini. Kumisaappaat olisivat olleet kyllä tälle säälle paras vaihtoehto, mutta onneksi ei tarvitsisi näissä kengissä ratsastaa…
Mun oli pakko laittaa Kalle käytävälle ketjuihin, yleensä sen pystyi hyvin hoitamaan karsinassa mutta tänään orilla tuntui olevan ylimääräinen annos energiaa. Hevosen kaunis, punaiseen vivahtava klipattu karva oli päässyt kastumaan loimen läpi, ja toivoin ettei Kallen selän lihakset olisi ihan jäykät. Sudin orin huolellisesti läpi, ja jouduin toteamaan että ei menisi kauaakaan ennen kuin sen joutuisi taas klippaamaan. Laiton Kallen selkään sen koulupenkin, mutta päätin menetellä tänään kuitenkin ihan normisuitsilla, sillä ohjelmassa ei ollut muuta kuin venyttelypainotteista kouluhöntsäilyä. Päälle heitin vielä luottokaverimme, enkkuviltin, jos se vaikka auttaisi hieman lämmittelemään orin lihaksia.
“Hemmetti… tuntuupa kivalta ratsastaa tälleen” mutisin jälleen itsekseni, kun huomasin kuinka epämiellyttävältä tuntui vetää tiukat, nahkaiset ratsastussaappaat loskassa kastuneiden housunlahkeitten päälle. Kalle tuijotti mua, hämmentyneenä äänensävystäni, ja päätin ottaa itseäni niskasta kiinni - varmana meneekin kaikkeen hermo, jos asenne on jo valmiiksi huono.
Avotaivutusta, sulkutaivutusta, voltti, siirtyminen, vastataivutusta, avoa - missään kohdassa ei saanut levätä. Kalle tuntui allani enemmän sähköjänikseltä kuin hevoselta, ja sain antaa sille koko ajan jonkinlaista miettimisen aihetta pitääkseni hevosen tuntumalla. Laukassa työskenteleminen se olikin vasta varsinainen työmaa, ja aluksi oli pakko antaa orin laukata muutama kerta maneesia ympäri hieman irrottelevampaa laukkaa, että se jaksaisi keskittyä työntekoon. Loppuravien aikana Kalle malttoi vihdoin kulkea enemmän eteen ja alas, eikä ollut enää niin painava kädelle - eihän siinä kestänytkään kun vaan tunti, että päästiin päivän tavoitteeseen: rentoutumiseen. Olin silti enemmän kuin tyytyväinen, ei kaikkien nelivuotiaat malttaneet kulkea tällä tavalla edes ratsastuksen lopussa.
Purkaessani Kallea tallissa kummastelin mielessäni sitä, kuinka en ollut vieläkään törmännyt yhteeenkään tallilaiseen tänään - toisaalta ei kaikki käyneet sunnuntaisin hevostelemassa just iltapäivästä. Jouduin jälleen ravistelemaan itseni pois ajatusmaailmasta - Kalle alkoi olla viittä vaille valmis suuntaamaan takaisin tarhaan, vaikka kaikki tavaramme lojuivatkin vielä vähän hujanhajan käytävällä. Juotin hevoselle sen palautuspellavat, ja tein meille rutiiniksi muodostuneet liikutuksen jälkeiset venytykset porkkanoiden avulla. Korjasin tavaramme vielä ripeään tahtiin takaisin paikoilleen, ja lähdin sitten taluttamaan nyt jo hieman rauhallisempaa oripoikaani takaisin tarhojen suuntaan.
Kolistellessani tallitupaan sisään tunnistin ilokseni muutaman tutun naaman ruokapöydän äärestä, mutta pöydän päädyssä istuvaa naista en tunnistanut. Astuin peremmälle tupaan, ja ojensin käteni naiselle, esittäytyen samalla:
“Moi, mä oon Theo, aika uunituore tallilainen.”
“Mä oon Ekku, itsekin kyllä aika uusi tulokas,” ruskeahiuksinen nainen sanoi hymyillen lämpimästi.
“Kiva tietää, etten oo ihan ainoo uusi täällä,” totesin naurahtaen.
“Riittääkö tosta kahvipannullisesta mullekin mukillinen?” kysyin sitten, vaikka oikeasti tuntui siltä, että tällä hetkellä olisin voinut kaataa kurkkuuni vaikka ämpärillisen kahvia.