PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Chain tarinoita uudesta harrastuksesta

Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2
KirjoittajaViesti
Chai
Tuttava
Tuttava
avatar

Viestien lukumäärä : 37
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Pe 12 Loka - 15:56

First topic message reminder :

Hantsu, Jenni, Crimis, Kirstu, Birgitta ja Ida

Kun tulin tänne, minua jännitti niin, että tärisin. Hypin hetken paikoillani Hannelen pihassa ja ravistelin käsiäni. Jännitys ei ole estänyt minua ennenkään tekemästä mitään, joten soitin pää pystyssä ovikelloa. Ruskeahiuksinen, mustaan vähän liian isoon huppariin pukeutunut nainen avasi oven. Yritin hymyillä niin kuin normaalit ihmiset tekevät tervehtiessään.
"Hei! Mä olen Chai!" sanoin ja tarjosin tulevalle uudelle ystävälleni tassuani.
"No hei. Mä olen Hannele."
"Joo, me puhuttiin puhelimessa. Kiitos kun mä sain tulla!"
"No mutta tottakai. Tuu tähän sisälle odottamaan, niin mä laitan vaan hiukset kiinni äkkiä. Mä tuun näyttämään sulle hevosia."

Hannelen vaaleassa eteisessä tuoksui sillä hetkellä porkkanalta. Kun katselin ympärilleni, syykin selvisi. Nurkassa oli vihreä ämpäri, jossa oli pesua odottavia, selvästikin vasta maasta nyhdettyjä porkkanoita. Hannele pyöritti hiuksiaan nutturalle peilin edessä, ja peilin kehyksien väliin oli työnnetty tosi monta postikorttia. Hannelella täytyi olla ihan hirveästi ystäviä, tai sitten tosi paljon matkailevia ystäviä. Näin ainakin Skotlannista lähetetyn lehmäkortin ja erilaisia maisemakortteja.

"Chai?" Hannele kysyi ja katsoi minua peilin kautta. Hän oli sanonut jotain aiemmin, mutta en ollut kuunnellut.
"Anteeksi, mä en kuunnellut, mä katsoin noita sun kortteja", sanoin ja hymyilin anteeksipyytävästi.
"Joo, vitsit kun itsekin pääsisi johonkin. Mutta en mä voi, mulla on hevosia niin saan vain kortteja."
"Minne sä menisit, jos voisit?"
"Espanjaan. Nyt mennään kuitenkin harmaaseen arkeen. Tuu niin katotaan niitä hevosia."

Niin minä pääsin ensimmäistä kertaa oikeaan hevostalliin.

Kun kävelimme tammatallin läpi päästäksemme sitä kautta oikaisemaan uuten talliin, Hannele esitteli nimeltä kaikki harvat sisällä olevat hevoset. Yritin muistaa kaikkien nimet, mutta en millään pystynyt. Joidenkin karsinoiden päissä olevista koukuista roikkui hevoskamaa ja joka paikassa tuoksui heinältä ja mummolalta. Hevoset näyttivät paljon suuremmilta näin lähietäisyydeltä, kuin olin kuvitellut katsoessani niitä auton ikkunasta. Uudessa tallissa, Dasu-nimisen hevosen karsinassa oli hevosen seurana tyttö.

"Hei Jenni", Hannele tervehti, "missä ihmeessä kaikki on?"
"Hei! Crimis, Kirstu, Birge ja Ida on tuolla", hän osoitti suljettua ovea, "Rea meni varmaan ratsastamaan, ja Kei ja Reita on jossain pihalla. Ja näin mä Santrankin äsken jossain..."
"No hyvä. Mä aion jättää tämän nuorenmiehen teidän kaikkien seuraan, että näytätte sille paikkoja ja Amppaa, Bellaa, Snorrea ja mitä näitä nyt on. Tässä on Nitthan Chai, ja tässä on Jenni."
"Hei", sanoin Jennille ja hymyilin. "Onko se sun hevonen?"
"On! Dasu on ollut mulla vasta aika hetki aikaa", Jenni vastasi selvästi ylpeänä hevosestaan.
"Tota, Chai. Mun pitää aika pian mennä toimistohommiin. Mä veisin nyt sut tonne taukotupaan jos siellä nyt kerran on jotain porukkaa", Hannele sanoi.
Nyökkäsin ja olin jo lähdössä seuraamaan, mutta Jenni sanoi: "mä voin mennä sen kanssa. Siis, mä voin tulla sun kanssa sinne, sopiiko?"
"Joo, kiitos. Olisko se parempi niin, jos sulla on töitä?" kysyin vielä Hannelelta.
"Siitä vaan, menkää. Ja Jenni. Chai ei kauheasti osaa vielä mitään. Ettei satu vahinkoja. Mä jätän sen nyt sulle tähän. Katso sen perään. Kuuletko, oikeasti katso!"
"Mä en osaa mitään", vahvistin auliisti tämän tiedon katsoen Jenniä silmiin ja Jenni nauroi vähän epäileväisen oloisena.

Jenni pyysi minua odottamaan kun hän harjasi hevosensa nopeasti loppuun. Kyselin aikani kuluksi koulusta. Jenni vaikutti sen ikäiseltä, että kävi vielä jotain koulua. Poimin puhuessani Dasun suitset, jotka roikkuivat ovessa, ja aloin availla ja sulkea lukkoja jotain käsillä tehdäkseni. Jennillä oli ollut puuduttava kaksoistunti maantietoa viimeiseksi, ja hän oli tullut suoraan koulusta talliin. Hän odotti enää vain jonkun Mallan tuloa, jotta hänellä olisi ratsastusseuraa metsään.

"Noniin. Mennään", Jenni sanoi lopulta.
"Kuule Jenni... Mä en taida saada tätä enää auki", sanoin irvistäen ja nostin suitsimyttyä, jota olin vanuttanut. En enää tiennyt, mikä remmi menisi minnekin.
"Voi sua..."
"Menikö se rikki?"
"No ei mennyt. Laitetaan se tähän, avataan nämä kaikki tältä puolelta ja katsos! Leukahihna menee tuohon, turparemmi tänne ympärille, ja sitten me laitetaan vaan kuolaimet takaisin kiinni ja ohjat nostetaan tähän päälle. Valmis!"
"Kiitti. Anteeksi. Mä luulin että mä rikoin sen."

Minua jännitti taas, kun menimme tallitupaan. Olisin halunnut hyppiä ja ravistella itseäni. Sen sijaan hinkkasin vain käsiäni yhteen ja hengitin. Minä jännitän aina sillä tavalla, että alan ensin vapista, sitten punastun, ja jos jännitän oikein kovasti, on vaikea hengittää ja huulia alkaa pistellä. Tallitupaan mennessämme en kuitenkaan jännittänyt ihan niin kovasti, etten olisi saanut hengitettyä.

Jenni avasi oven koputtamatta ja astui sisään kuin kotiinsa.

Sisällä oli aikamoinen meteli ja melko ahdasta. Yksi heppu istui vähän kulahtaneella sohvalla ja näytti puhelimestaan samalla kahdelle muulle jotain. Muut nauroivat, ja tyyppi sanoi: "mut tää on siis täysin lavastettu kuva!" Sillä hän sai kaksi muuta nauramaan entistä kovemmin.
"Eikä ole totta! Tuo on täysin autenttinen kuva! Crimis yrittää vaan taas - hei Jenni!" punatukkainen tyttö sanoi nojatuolista, joka sijaitsi sohvaa vastapäätä.
"Kuka sulla on mukana?" kysyi ruskeahiuksinen nainen, joka oli nauranut toisen näyttämälle kuvalle.
"Hei kaikki! Tässä on... Mikä sä nyt olitkaan?"
"Hei, mun nimi on Nitthan Chai", esittelin itseni. Jännitti. En pelännyt vieraiden ihmisten tapaamista, vaan sitä, että nuo uudet tuttavat pitäisivät minua vähän tyhmänä. Se oli itse asiassa noidankehä. Kun jännitin, käyttäydyin hassusti. Kun käyttäydyin hassusti, jännitin mitä muut minusta ajattelisivat. Huomasin harovani hiuksiani, joten lopetin sen nopeasti ja hymyilin niin, että hampaat näkyivät.
"Nathan? Mä tunsin kerran yhden toisen Nathanin. Mut sen nimi sanottiin Neit-han. Mä olen Birgitta."
"Mä olen Crimis. Kiva kun tulit. Hannele sanoi, että sä tulisit."
"Hei Nathan, mä oon Kirstu."
"Ja mä oon Ida."

En saanut sanottua mihinkään väliin, että en ollut Nathan. Kun kaikki olivat jo esitelleet itsensä, tuntui olevan liian myöhäistä. Onneksi Jenni pelasti minut.
"Siis... Siis se on Chai. Etkö sä ollutkin Chai?"
"Joo", myöntelin vaivaantuneena.
"Siis sä haluat käyttää sukunimeä? Ei se mitää", Ida sanoi.
"Se on mun etunimi", sanoin hyvin varovasti, ja se punatukkainen, se Kirstu-niminen purskahti spontaaniin nauruun.
"Istu tohon", Ida sanoi täysin Kirstusta välittämättä. "Juotsä kahvia?"
"En kiitos."
"Teetä?"
"En sitäkään."
"Meillä on muute mehuakin", sanoi se, jonka nimi oli Crimis.
"Istu vaan siihen, mä haen", Jenni sanoi ja melkein työnsi minut vapaaseen nojatuoliin.

Siinä minä istuin kiltisti, hieroin käsilläni polviani ja mietin, mitä seuraavaksi pitäisi sanoa. En osannut yhtään arvioida, missä elämänvaiheessa nämä uudet tuttavuudet olivat, enkä tiennyt mitä keskustelunaihetta olisin tarjonnut. Hetken olikin ihan hiljaista, ja minä katsoin ikkunasta ulos. Oli harmaa sää, mutta ikkunaverhot olivat niin keltaiset, ettei se haitannut yhtään. Sitä paitsi kurja sää oikein kaksinkertaisti sen, miten lämmin tallituvassa oli. Minun oli ihan pakko avata vähän takkiani.

Jenni kaatoi kahteen lasiin appelsiinimehua. Hän otti lasin kumpaankin käteensä ja kuin ohimennen kaksi keksiä suuhunsa.
"Himih, hiejjä ong haah hii'i", hän sanoi. En saanut mitään selvää, mutta otin vastaan lasin jota Jenni tarjosi ja kiitin.
Yllätyksekseni Crimis sai ilmeisesti vaivatta selvää Jennin puheesta, koska älähti "onko?!" Hän nousi kiroten sohvalta ja lähti tonkimaan kaappeja.
"Mitä ihmeen kieltä te oikeen puhutte?" Birgitta kysyi.
"Hmph. Mä sanoin, että siellä on taas hiiri. Chai ota keksiä."
"Ei kiitos."
"Miksei?"
"Jenni älä utele", Ida mumisi suupielestään.
"No oikeastaan siksi että mua jännittää enkä mä saa sillon syötyä mitään", sanoin Jennille.
"Muakin jännittäisi jos hiiriä juoksisi pitkin keksivarastoja. Ootsä Jenni varma että toi on rusina?" Kirstu sanoi terävästi.
"Ääää, Crimis, Kirstu kiusaa Jenniä", Birgitta sanoi.
"Odotahan vaan! Mä hoidan ensin tämän hiiren ja sitten sut, Kirstu!"

Nuo ihmiset tunsivat toisensa aika hyvin, heitä seurasi kuin televisiosarjaa. He eivät odottaneet minun sanovan mitään nahistellessaan kekseistä ja hiiristä ja virittäessään kuumeisesti hiirenkilleröä. Säälin Crimiksen sormia: hän ei selvästikään osannut virittää hiirille ansaa. Jätin mehun pöydälle ja menin ottamaan killerön Crimiksen kädestä. Se oli nopeasti viritetty mikron taakse. Syöttinä oli jonkun eväsleivästä nyhdettyä kinkkua.

Ansa jätettiin odottamaan ja minä pääsin tai jouduin katsomaan hevosia. Sain saattajikseni Crimiksen ja Jennin. Yritin seurata noita kahta mahdollisimman lähellä Jenniä, koska pelkäsin eksyväni tai joutuvani hevosen tallomaksi. Toivoin, että hevoset olisivat vähän pienempiä. Jenni käveli hiljaa ja korjasi mennessään poninhäntäänsä. Crimis mietti ääneen, kannattaisiko hänen edes näyttää minulle vielä muita hevosia kuin joku Snorre.

"Hantsu sanoi, että sä et kauheesti osaa, tai siis että-" Crimis aloitti, mutta ei saanutkaan sanottua ajatustaan loppuun. Kai hän pelkäsi olevansa epäkohtelias.
"Haha, joo, mä en osaa mitään", sanoin ties monettako kertaa sinä päivänä.
"Niin, niin siksi mä ajattelin sitä Snorrea. Sä voisit opetella sillä ratsastamaankin. Sä oot tarpeeksi kevyt." Ilmeisesti Crimis huomasi, että aloin hätääntyä, koska hän lisäsi: "ei me sua yksin jätetä. Älä murehdi."

Tämä Snorre oli aika pieni hevonen. Se oli yksin aitauksessaan, kun me tulimme, ja se juoksi suoraan Crimiksen luo. Crimis rapsutteli sen kaulaa ja kujersi sille. Se vastasi heiluttelemalla karvaista päätään, ja minusta se näytti hymyilevän. Se ei kuitenkaan sanonut mitään. Olisin luullut, että hevoset hirnuvat enemmän. Jennikin jätti minut yksin ja meni tervehtimään tätä valkoista hevosta. Minuakin kehotettiin tulemaan Snorren luo, joten annoin sen haistaa kättäni ja silitin sen poskea. Väistin sen turpaa, kun se käänsi päätään minun suuntaani. Se ei kuitenkaan yrittänyt purra, joten aloin rapsutella sen kaulaa. Sen karva oli yllättävän karkeaa: ei yhtään niin kuin koirilla tai varsinkaan kissoilla. Se näytti minun mielestäni vähän viikinkien hevosilta.

"...niin että sopiiko? Hä?" Crimiksen ääni havahdutti minut.
"Mikä?" ihmettelin.
"Voi poikaseni, kun sä et yhtään kuuntele", Crimis sanoi lempeästi. "Sitä vaan, että mä kuulemma opetan sulle jotain perus hevosjuttuja että pärjäät täällä, enkä mä millään ehdi heti huomenna. Niin että voisitko sä tulla ens kerran vaikka viikonloppuna? Jos sä siis haluat vielä tulla."
"Mä voin opettaa sitä", Jenni sanoi.
"Joo, varmasti voit vähän myöhemmin, mutta mun pitää aluksi katsoa sen perään itse ettei sille satu mitään", Crimis sanoi Jennille.
"Hantsukin jätti sen mulle. Ei sille mitään käy", Jenni maanitteli
"Joo, mä voin tulla viikonloppuna" vastasin Crimikselle.
"Haluisitsä ratsastaa sillon?"
"En mä tiedä..."
"No, ei sun tarvi sitä nyt tietää. Täällä on ihan sikakylmä. Mennään kattoon saatiinko me se hiiri jo."
"Voidaanko vielä hetki olla? Mä otan hevosesta kuvan kun mun pitää mennä kohta jo kotiin, jooko?" kysyin.
"Se on poni", Jenni sanoi, ja minä nauroin. Ai että minua taidettiin pitää tyhmänä täällä! Ja tyhmempänä vain pidettäisiin pian!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot

KirjoittajaViesti
Chai
Tuttava
Tuttava
avatar

Viestien lukumäärä : 37
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ke 17 Loka - 0:08

Jenni ja Snorre

16.10. noin klo 23:45 Chain Instagramissa





Kiitos Jenni ratsastustunnista! Oli huippua päästä mukaan tarinoihisi.
Kiitos Crimis kommenteista. Katsotaan, josko kuulisin siitä Keitarostakin joskus jotain. :DDD
Otin tähän kuvaan taiteellisia vapauksia sekä Jennin että Snorren suhteen: en osaa kaikesta harjoittelusta huolimatta vieläkään yhtään piirtää hevosia, eikä Jennillä ole vielä profiilikuvaa. Very Happy
Kuvan Instagram-tili on täysin kuvitteellinen!

Vitsi kun jaksaisin aina vääntää pelkkiä yhden hahmon hiuksia jotain viisi tuntia. Akaa menee, mutta katsokaa kuinka kannatti!!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 712
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ti 16 Loka - 18:41

Hei Chai ja tervetuloa Hukkasuohon! Smile

Hauskaa, miten molemmat tarinat on nimetty samalla tavalla. On todella virkistävää lukea tyypistä, joka ei vielä osaa kaikkea. Chai on muutenkin sellainen persoona, jonka sopetutumista tänne seuraan mielenkiinnolla. Jatka samaan malliin vaan!

"Mä en osaa mitään"

Kiva, että otat heti paljon kasvoja talliporukasta mukaan tarinoihin - täällä on aikamoinen vilinä aina.

12.10

Tallituvassa on selkeästi meno kohdillaan. Very Happy

Voi että, viikinkihevonen Snorre! Mahtaisi poni olla ylpeä moisesta kehusta, jos ymmärtäisi. Omistaja ainakin on.

13.10

Snorre on kyllä aivan loistava opettaja, ja niin on myös Kei. Kyllä se siitä pehmenee, kun tutustuu suhun enemmän!

Miksi musta tuntuu, että tämä johtuu Reitasta.. Voi Kei!

"Mm, ja mä olen rasistimpi kun mä luulin", Keitaro vastasi korvat punaisina.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Tuttava
Tuttava
avatar

Viestien lukumäärä : 37
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   La 13 Loka - 11:03

Snorre ja Kei

Olin huomannut, etten pitänyt hevosista. Tai siis pelkäsin niitä. Pidin kuitenkin Jennistä, Crimiksestä, Hannelesta, Kirstusta, Birgitasta ja Idasta, joten jatkoin tallilla käymistä. Pikku hiljaa opin hoitamaan hevosta. Se oli ikään kuin välttämätön paha, jotta sain olla tallilla. Sitä paitsi Snorre oli hyvä opettaja.

Joinain päivinä hevoshommat olivat kuitenkin ihan siedettäviä. Siis silloin, kun pääsin yli jostain pelostani tai muuten ylitin itseni.

Minulla oli hauskaa Snorren kanssa sinä päivänä, kun tapasin Keitaron. Hän kai luuli löytäneensä minusta maanmiehensä, kun tervehti minua tallikäytävällä sanomalla "konbanwa". "Sawad-dee khrap", vastasin hölmistyneenä ja Keitaron kulmat kurtistuivat.
"Ai..." hän sanoi hetken kuluttua taas ihan ilmeettömänä, kun meillä ei ollutkaan yhteistä kieltä.
"Mä en osaa japania. Enkä muitakaan kieliä muuten kun tervehtimiset. Mä en ilmeisesti ole niin eksoottinen kun sä toivoit.", sanoin ja aloin nauraa.
"Mm, ja mä olen rasistimpi kun mä luulin", Keitaro vastasi korvat punaisina.
"Voinko mä auttaa harjaamaan Snorrea?"
"Ota siitä harja vaan..."

Harjasin Snorren kaulaa. Miksihän sillä oli niin paljon enemmän karvaa kuin monella isommalla hevosella? Pystyin upottamaan karvaan käteni, kun painoin sen Snorren kaulaa vasten. Sen harjakin oli takkuinen ja tuuhea. Selkäni takana olevassa karsinassa oli iso hevonen, jolla oli ihan lyhyt ja sileä harja. Oliko kaikilla poneilla pörröisempi karva?

"Mikä sun nimi on?"
"Kei."
"Onko sulla ollut hyvä päivä, Kei?"
"Joo."

En vieläkään halunnut itse puhdistaa ponin kavioita. Kun tämä Kei poimi kaviokoukun, peräännyin sujuvasti nojaamaan tyhjän karsinan ovea.

"Meetkö sä ratsastamaan Snorrella?" kysyin Keiltä.
"En."

Jaaha, tämä Kei ei ollut puheliasta tyyppiä, ajattelin ja päätin hänen antaa hoitaa ponia hetken rauhassa. Viimeisen kavion puhdistettuaan Kei suoristi selkänsä ja taputti Snorren pyllyä. Siitä nousi pölyä ilmaan, vaikka ainakin minä olin yrittänyt harjata ponin tosi hyvin.

"Sä meet ratsastamaan", Kei sanoi. "Kun mä tulin tänne äsken, Crimis juoksi miljoonaa vastaan ja sanoi että hae Snorre ja opeta uusi poika ratsastamaan. Eli, uusi poika, nostapa se satula tänne."

Ei vitsit, ajattelin. Nyt se sitten tapahtuisi. Putoaisin hevosen selästä ja kuolisin. Aloin pelätä niin kovasti, että koko naamaani alkoi pistellä. Kun tartuin satulaan ja nostin, sormeni olivat ihan valkoiset. Yritin hengittää rauhallisesti. Hyvin menee, Chai, sinulla on lupa pelätä hevosia. On normaalia jännittää uusia asioita. Nyt vain nostat satulan ponin selkään. Kyllä Kei pitää sinusta huolta. Ei ole mitään hätää.

"Heeei, mikä sun tuli?" Kei kysyi ja kumartui saadakseen minuun katsekontaktin, koska olin alkanut tuijottaa lattiaa.

Purin huultani. Miten sen nyt sanoisi?

"Mä pelkään hevosia", sanoin suoraan ja suostuin vihdoin katsomaan Keitä silmiin. "Enkä mä osaa yhtään ratsastaa."

Kein kasvoilla kävi useita ilmeitä. Aluksi hän taisi luulla, että se oli vitsi ja näytti huvittuneelta. Sitten epäilevältä, välillä jopa säälivältä ja lopuksi päättäväiseltä. Tiesin itse olevani ainoastaan pelokas koko ajan. Roikotin Snorren satulaa kaksin käsin ja päänahkaanikin pisteli.

"Hyvä", Kei sanoi yhtäkkiä ja hymyili. "Kaikki jotka pelkää hevosia, pelkää hevosia kunnes ei pelkää hevosia", hän sanoi ja yhtäkkiä aloin nauraa ihan hillittömästi. Eikä, mikä kaveri! En sanonut hänelle, että tuo oli surkein filosofointi, jonka olin ikinä kuullut. Mutta se oli. Sen sijaan annoin hänelle  Snorren satulan ja vedin heinänkorren hänen hiuksistaan, koska hänen kätensä eivät enää olleet satulan takia vapaina.

Kun Kei talutti Snorrea kentälle, hän oli taas mykkä kuin mörökölli. Kävelin hänen vierellään, mahdollisimman kaukana ponista tietenkin. Epäilin Kein olevan mietteissään sään takia. Kylmä sää sai nimittäin myös minut välillä hyytymään.

"Kei"
"Mhm?"
"Kauanko sä oot käyny täällä?"
"En tiiä. Kauan."
"Teettekste ikinä mitään talliporukan kanssa?"
"Joskus."
"No mitä? Juottekste vaan kahvia ja se siitä sosiaalisuudesta?"
"Välillä sitäki."
"Mä en vielä tunne kauheesti ketään. Muutin tänne syksyllä. Tai no, kyllä mä meidän jalkapallojoukkueen jo tunnen, mutta ajattelin että jos täältä saisi lisää kavereita."
"Nii."
"Mitä luulet, mitähän se Jenni tykkää tehdä?"
"En tiedä yhtää."
"Mikä - onks sulla joku hätänä?"
"Ei. Laita vasen jalka tähän. Sitte ponnista selkään."

Työnsin jalkani jalustimeen ja Snorre alkoi näyttää ihan hirveän matalalta. Emmin hetken. Minusta alkoi tuntua, ettei niin pieni hevonen jaksaisi millään kantaa minua. Laskin jalkani takaisin alas ja käännyin kohti Keitaroa, joka piteli jalustinta.

"No mitä nyt?" hän kysyi, päästi jalustimen ja peruutti pari askelta.
"Mitä jos se ei jaksa kantaa mua?"
"Jaksaa jaksaa. Ethän sä mitään paina. Liian pitkä sä oot mutta sillä ei oo nyt mitää väliä tässä vaiheessa."

Niin minä nousin ponin selkään ensimmäistä kertaa elämässäni, ja voin sanoa että pelotti. Kei käski minun pitää satulasta kiinni ja lähti taluttamaan ponia ohjista ennen kuin olin ollenkaan valmis. Elokuvissa hevosella laukkaaminen näytti maailman helpoimmalta hommalta. Sen kun päästeli menemään, piti toisella kädellä ohjista ja heilutti toisella miekkaa. Snorren selässä ei ollut helppoa olla, vaikka poni vain käveli. Se huojahteli ikävästi puolelta toiselle ja piti päätään niin matalalla että pelkäsin kaatuvani sen niskan yli maahan.

Keitaro kävelytti meitä kentän ympäri. Aina välillä hän vilkaisi minua. Aluksi hänen ilmeensä oli äreä. Epäilin, että häntä ärsytti olla kentällä jumissa minun kanssani, kun jonkun muun kanssa olisi voinut laukata täysillä jossain korvessa. Seuraavalla kerralla pyytäisin varmana jonkun muun opettamaan, ajattelin. Jonkun sellaisen, joka vaikka juttelisi jotain, eikä vastaisi aina yhdellä sanalla joka asiaan. Pikkuhiljaa Kei alkoi kuitenkin näyttää ensin ihan tyytyväiseltä minua katsoessaan, ja lopulta alkoi vastata hymyyni niin kuin normaali ihminen. Ehkä Kei oli saanut vähän lämpöä jäseniinsä kävelemisestä, eikä ollut sen takia niin pahalla päällä.

Ensimmäinen ratsastukseni sisälsi ainoastaan ringin kävelemistä. Kei kyllä kysyi, haluanko ravata, mutta en tosiaankaan halunnut. Minusta tuntui koko ajan vähemmän siltä, että putoan. Silti olin tosi helpottunut, kun Kei talutti Snorren ja minut keskelle kenttää ja pysäytti meidät siihen.

"No? Oliko kauheeta?" hän kysyi. Minua ilahdutti, että hän puhui minulle taas normaalisti.
"Aluksi joo", vastasin, "lopuksi vähemmän."
"Sä pääset sieltä pois niin että otat molemmat jalat pois jalustimista ja heilautat jalan sen pepun y - hei hei hei, mä sanoin molemmat jalat! Ota tämäkin jalka pois."
"Sori."
"Mikä sun nimi olikaan?" Kei kysyi hymyillen, kun annoin itseni luistaa alas Snorren kylkeä pitkin.
Jalkani olivat ihan vetelät ja maa tuntui kummalta. Otin oikealla kädellä kiinni Snorren satulasta ja vasemmalla Kein olkapäästä etten kaatuisi.
"Chai", sanoin. "Kei tää sun kaulahuivi on täynnä Snorren karvaa... Hei sulla on jopa kulmakarvoissa Snorren karvaa!"
"Joo mä pesen tän huivin", Kei sanoi yhtäkkiä hyvin vakavana, ojensi minulle ohjat ja lähti kävelemään kohti tallia.
Ihme tyyppi, ajattelin taas. Taputin Snorrea kaulalle ja vedin sen nopeasti mukaani Kein perään. Minun pitäisi muistaa vielä kertoa ponille, että minulla oli ollut tänään mukavaa sen kanssa Keistä huolimatta. Oikeasti, ihme tyyppi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Tuttava
Tuttava
avatar

Viestien lukumäärä : 37
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Pe 12 Loka - 15:56

Hantsu, Jenni, Crimis, Kirstu, Birgitta ja Ida

Kun tulin tänne, minua jännitti niin, että tärisin. Hypin hetken paikoillani Hannelen pihassa ja ravistelin käsiäni. Jännitys ei ole estänyt minua ennenkään tekemästä mitään, joten soitin pää pystyssä ovikelloa. Ruskeahiuksinen, mustaan vähän liian isoon huppariin pukeutunut nainen avasi oven. Yritin hymyillä niin kuin normaalit ihmiset tekevät tervehtiessään.
"Hei! Mä olen Chai!" sanoin ja tarjosin tulevalle uudelle ystävälleni tassuani.
"No hei. Mä olen Hannele."
"Joo, me puhuttiin puhelimessa. Kiitos kun mä sain tulla!"
"No mutta tottakai. Tuu tähän sisälle odottamaan, niin mä laitan vaan hiukset kiinni äkkiä. Mä tuun näyttämään sulle hevosia."

Hannelen vaaleassa eteisessä tuoksui sillä hetkellä porkkanalta. Kun katselin ympärilleni, syykin selvisi. Nurkassa oli vihreä ämpäri, jossa oli pesua odottavia, selvästikin vasta maasta nyhdettyjä porkkanoita. Hannele pyöritti hiuksiaan nutturalle peilin edessä, ja peilin kehyksien väliin oli työnnetty tosi monta postikorttia. Hannelella täytyi olla ihan hirveästi ystäviä, tai sitten tosi paljon matkailevia ystäviä. Näin ainakin Skotlannista lähetetyn lehmäkortin ja erilaisia maisemakortteja.

"Chai?" Hannele kysyi ja katsoi minua peilin kautta. Hän oli sanonut jotain aiemmin, mutta en ollut kuunnellut.
"Anteeksi, mä en kuunnellut, mä katsoin noita sun kortteja", sanoin ja hymyilin anteeksipyytävästi.
"Joo, vitsit kun itsekin pääsisi johonkin. Mutta en mä voi, mulla on hevosia niin saan vain kortteja."
"Minne sä menisit, jos voisit?"
"Espanjaan. Nyt mennään kuitenkin harmaaseen arkeen. Tuu niin katotaan niitä hevosia."

Niin minä pääsin ensimmäistä kertaa oikeaan hevostalliin.

Kun kävelimme tammatallin läpi päästäksemme sitä kautta oikaisemaan uuten talliin, Hannele esitteli nimeltä kaikki harvat sisällä olevat hevoset. Yritin muistaa kaikkien nimet, mutta en millään pystynyt. Joidenkin karsinoiden päissä olevista koukuista roikkui hevoskamaa ja joka paikassa tuoksui heinältä ja mummolalta. Hevoset näyttivät paljon suuremmilta näin lähietäisyydeltä, kuin olin kuvitellut katsoessani niitä auton ikkunasta. Uudessa tallissa, Dasu-nimisen hevosen karsinassa oli hevosen seurana tyttö.

"Hei Jenni", Hannele tervehti, "missä ihmeessä kaikki on?"
"Hei! Crimis, Kirstu, Birge ja Ida on tuolla", hän osoitti suljettua ovea, "Rea meni varmaan ratsastamaan, ja Kei ja Reita on jossain pihalla. Ja näin mä Santrankin äsken jossain..."
"No hyvä. Mä aion jättää tämän nuorenmiehen teidän kaikkien seuraan, että näytätte sille paikkoja ja Amppaa, Bellaa, Snorrea ja mitä näitä nyt on. Tässä on Nitthan Chai, ja tässä on Jenni."
"Hei", sanoin Jennille ja hymyilin. "Onko se sun hevonen?"
"On! Dasu on ollut mulla vasta aika hetki aikaa", Jenni vastasi selvästi ylpeänä hevosestaan.
"Tota, Chai. Mun pitää aika pian mennä toimistohommiin. Mä veisin nyt sut tonne taukotupaan jos siellä nyt kerran on jotain porukkaa", Hannele sanoi.
Nyökkäsin ja olin jo lähdössä seuraamaan, mutta Jenni sanoi: "mä voin mennä sen kanssa. Siis, mä voin tulla sun kanssa sinne, sopiiko?"
"Joo, kiitos. Olisko se parempi niin, jos sulla on töitä?" kysyin vielä Hannelelta.
"Siitä vaan, menkää. Ja Jenni. Chai ei kauheasti osaa vielä mitään. Ettei satu vahinkoja. Mä jätän sen nyt sulle tähän. Katso sen perään. Kuuletko, oikeasti katso!"
"Mä en osaa mitään", vahvistin auliisti tämän tiedon katsoen Jenniä silmiin ja Jenni nauroi vähän epäileväisen oloisena.

Jenni pyysi minua odottamaan kun hän harjasi hevosensa nopeasti loppuun. Kyselin aikani kuluksi koulusta. Jenni vaikutti sen ikäiseltä, että kävi vielä jotain koulua. Poimin puhuessani Dasun suitset, jotka roikkuivat ovessa, ja aloin availla ja sulkea lukkoja jotain käsillä tehdäkseni. Jennillä oli ollut puuduttava kaksoistunti maantietoa viimeiseksi, ja hän oli tullut suoraan koulusta talliin. Hän odotti enää vain jonkun Mallan tuloa, jotta hänellä olisi ratsastusseuraa metsään.

"Noniin. Mennään", Jenni sanoi lopulta.
"Kuule Jenni... Mä en taida saada tätä enää auki", sanoin irvistäen ja nostin suitsimyttyä, jota olin vanuttanut. En enää tiennyt, mikä remmi menisi minnekin.
"Voi sua..."
"Menikö se rikki?"
"No ei mennyt. Laitetaan se tähän, avataan nämä kaikki tältä puolelta ja katsos! Leukahihna menee tuohon, turparemmi tänne ympärille, ja sitten me laitetaan vaan kuolaimet takaisin kiinni ja ohjat nostetaan tähän päälle. Valmis!"
"Kiitti. Anteeksi. Mä luulin että mä rikoin sen."

Minua jännitti taas, kun menimme tallitupaan. Olisin halunnut hyppiä ja ravistella itseäni. Sen sijaan hinkkasin vain käsiäni yhteen ja hengitin. Minä jännitän aina sillä tavalla, että alan ensin vapista, sitten punastun, ja jos jännitän oikein kovasti, on vaikea hengittää ja huulia alkaa pistellä. Tallitupaan mennessämme en kuitenkaan jännittänyt ihan niin kovasti, etten olisi saanut hengitettyä.

Jenni avasi oven koputtamatta ja astui sisään kuin kotiinsa.

Sisällä oli aikamoinen meteli ja melko ahdasta. Yksi heppu istui vähän kulahtaneella sohvalla ja näytti puhelimestaan samalla kahdelle muulle jotain. Muut nauroivat, ja tyyppi sanoi: "mut tää on siis täysin lavastettu kuva!" Sillä hän sai kaksi muuta nauramaan entistä kovemmin.
"Eikä ole totta! Tuo on täysin autenttinen kuva! Crimis yrittää vaan taas - hei Jenni!" punatukkainen tyttö sanoi nojatuolista, joka sijaitsi sohvaa vastapäätä.
"Kuka sulla on mukana?" kysyi ruskeahiuksinen nainen, joka oli nauranut toisen näyttämälle kuvalle.
"Hei kaikki! Tässä on... Mikä sä nyt olitkaan?"
"Hei, mun nimi on Nitthan Chai", esittelin itseni. Jännitti. En pelännyt vieraiden ihmisten tapaamista, vaan sitä, että nuo uudet tuttavat pitäisivät minua vähän tyhmänä. Se oli itse asiassa noidankehä. Kun jännitin, käyttäydyin hassusti. Kun käyttäydyin hassusti, jännitin mitä muut minusta ajattelisivat. Huomasin harovani hiuksiani, joten lopetin sen nopeasti ja hymyilin niin, että hampaat näkyivät.
"Nathan? Mä tunsin kerran yhden toisen Nathanin. Mut sen nimi sanottiin Neit-han. Mä olen Birgitta."
"Mä olen Crimis. Kiva kun tulit. Hannele sanoi, että sä tulisit."
"Hei Nathan, mä oon Kirstu."
"Ja mä oon Ida."

En saanut sanottua mihinkään väliin, että en ollut Nathan. Kun kaikki olivat jo esitelleet itsensä, tuntui olevan liian myöhäistä. Onneksi Jenni pelasti minut.
"Siis... Siis se on Chai. Etkö sä ollutkin Chai?"
"Joo", myöntelin vaivaantuneena.
"Siis sä haluat käyttää sukunimeä? Ei se mitää", Ida sanoi.
"Se on mun etunimi", sanoin hyvin varovasti, ja se punatukkainen, se Kirstu-niminen purskahti spontaaniin nauruun.
"Istu tohon", Ida sanoi täysin Kirstusta välittämättä. "Juotsä kahvia?"
"En kiitos."
"Teetä?"
"En sitäkään."
"Meillä on muute mehuakin", sanoi se, jonka nimi oli Crimis.
"Istu vaan siihen, mä haen", Jenni sanoi ja melkein työnsi minut vapaaseen nojatuoliin.

Siinä minä istuin kiltisti, hieroin käsilläni polviani ja mietin, mitä seuraavaksi pitäisi sanoa. En osannut yhtään arvioida, missä elämänvaiheessa nämä uudet tuttavuudet olivat, enkä tiennyt mitä keskustelunaihetta olisin tarjonnut. Hetken olikin ihan hiljaista, ja minä katsoin ikkunasta ulos. Oli harmaa sää, mutta ikkunaverhot olivat niin keltaiset, ettei se haitannut yhtään. Sitä paitsi kurja sää oikein kaksinkertaisti sen, miten lämmin tallituvassa oli. Minun oli ihan pakko avata vähän takkiani.

Jenni kaatoi kahteen lasiin appelsiinimehua. Hän otti lasin kumpaankin käteensä ja kuin ohimennen kaksi keksiä suuhunsa.
"Himih, hiejjä ong haah hii'i", hän sanoi. En saanut mitään selvää, mutta otin vastaan lasin jota Jenni tarjosi ja kiitin.
Yllätyksekseni Crimis sai ilmeisesti vaivatta selvää Jennin puheesta, koska älähti "onko?!" Hän nousi kiroten sohvalta ja lähti tonkimaan kaappeja.
"Mitä ihmeen kieltä te oikeen puhutte?" Birgitta kysyi.
"Hmph. Mä sanoin, että siellä on taas hiiri. Chai ota keksiä."
"Ei kiitos."
"Miksei?"
"Jenni älä utele", Ida mumisi suupielestään.
"No oikeastaan siksi että mua jännittää enkä mä saa sillon syötyä mitään", sanoin Jennille.
"Muakin jännittäisi jos hiiriä juoksisi pitkin keksivarastoja. Ootsä Jenni varma että toi on rusina?" Kirstu sanoi terävästi.
"Ääää, Crimis, Kirstu kiusaa Jenniä", Birgitta sanoi.
"Odotahan vaan! Mä hoidan ensin tämän hiiren ja sitten sut, Kirstu!"

Nuo ihmiset tunsivat toisensa aika hyvin, heitä seurasi kuin televisiosarjaa. He eivät odottaneet minun sanovan mitään nahistellessaan kekseistä ja hiiristä ja virittäessään kuumeisesti hiirenkilleröä. Säälin Crimiksen sormia: hän ei selvästikään osannut virittää hiirille ansaa. Jätin mehun pöydälle ja menin ottamaan killerön Crimiksen kädestä. Se oli nopeasti viritetty mikron taakse. Syöttinä oli jonkun eväsleivästä nyhdettyä kinkkua.

Ansa jätettiin odottamaan ja minä pääsin tai jouduin katsomaan hevosia. Sain saattajikseni Crimiksen ja Jennin. Yritin seurata noita kahta mahdollisimman lähellä Jenniä, koska pelkäsin eksyväni tai joutuvani hevosen tallomaksi. Toivoin, että hevoset olisivat vähän pienempiä. Jenni käveli hiljaa ja korjasi mennessään poninhäntäänsä. Crimis mietti ääneen, kannattaisiko hänen edes näyttää minulle vielä muita hevosia kuin joku Snorre.

"Hantsu sanoi, että sä et kauheesti osaa, tai siis että-" Crimis aloitti, mutta ei saanutkaan sanottua ajatustaan loppuun. Kai hän pelkäsi olevansa epäkohtelias.
"Haha, joo, mä en osaa mitään", sanoin ties monettako kertaa sinä päivänä.
"Niin, niin siksi mä ajattelin sitä Snorrea. Sä voisit opetella sillä ratsastamaankin. Sä oot tarpeeksi kevyt." Ilmeisesti Crimis huomasi, että aloin hätääntyä, koska hän lisäsi: "ei me sua yksin jätetä. Älä murehdi."

Tämä Snorre oli aika pieni hevonen. Se oli yksin aitauksessaan, kun me tulimme, ja se juoksi suoraan Crimiksen luo. Crimis rapsutteli sen kaulaa ja kujersi sille. Se vastasi heiluttelemalla karvaista päätään, ja minusta se näytti hymyilevän. Se ei kuitenkaan sanonut mitään. Olisin luullut, että hevoset hirnuvat enemmän. Jennikin jätti minut yksin ja meni tervehtimään tätä valkoista hevosta. Minuakin kehotettiin tulemaan Snorren luo, joten annoin sen haistaa kättäni ja silitin sen poskea. Väistin sen turpaa, kun se käänsi päätään minun suuntaani. Se ei kuitenkaan yrittänyt purra, joten aloin rapsutella sen kaulaa. Sen karva oli yllättävän karkeaa: ei yhtään niin kuin koirilla tai varsinkaan kissoilla. Se näytti minun mielestäni vähän viikinkien hevosilta.

"...niin että sopiiko? Hä?" Crimiksen ääni havahdutti minut.
"Mikä?" ihmettelin.
"Voi poikaseni, kun sä et yhtään kuuntele", Crimis sanoi lempeästi. "Sitä vaan, että mä kuulemma opetan sulle jotain perus hevosjuttuja että pärjäät täällä, enkä mä millään ehdi heti huomenna. Niin että voisitko sä tulla ens kerran vaikka viikonloppuna? Jos sä siis haluat vielä tulla."
"Mä voin opettaa sitä", Jenni sanoi.
"Joo, varmasti voit vähän myöhemmin, mutta mun pitää aluksi katsoa sen perään itse ettei sille satu mitään", Crimis sanoi Jennille.
"Hantsukin jätti sen mulle. Ei sille mitään käy", Jenni maanitteli
"Joo, mä voin tulla viikonloppuna" vastasin Crimikselle.
"Haluisitsä ratsastaa sillon?"
"En mä tiedä..."
"No, ei sun tarvi sitä nyt tietää. Täällä on ihan sikakylmä. Mennään kattoon saatiinko me se hiiri jo."
"Voidaanko vielä hetki olla? Mä otan hevosesta kuvan kun mun pitää mennä kohta jo kotiin, jooko?" kysyin.
"Se on poni", Jenni sanoi, ja minä nauroin. Ai että minua taidettiin pitää tyhmänä täällä! Ja tyhmempänä vain pidettäisiin pian!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Chain tarinoita uudesta harrastuksesta
Takaisin alkuun 
Sivu 2 / 2Siirry sivulle : Edellinen  1, 2

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Tarinointi :: Tallipäiväkirja-
Siirry: