PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Chain tarinoita uudesta harrastuksesta

Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2
KirjoittajaViesti
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 170
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Pe 12 Loka - 15:56

First topic message reminder :

Hantsu, Jenni, Crimis, Kirstu, Birgitta ja Ida

Kun tulin tänne, minua jännitti niin, että tärisin. Hypin hetken paikoillani Hannelen pihassa ja ravistelin käsiäni. Jännitys ei ole estänyt minua ennenkään tekemästä mitään, joten soitin pää pystyssä ovikelloa. Ruskeahiuksinen, mustaan vähän liian isoon huppariin pukeutunut nainen avasi oven. Yritin hymyillä niin kuin normaalit ihmiset tekevät tervehtiessään.
"Hei! Mä olen Chai!" sanoin ja tarjosin tulevalle uudelle ystävälleni tassuani.
"No hei. Mä olen Hannele."
"Joo, me puhuttiin puhelimessa. Kiitos kun mä sain tulla!"
"No mutta tottakai. Tuu tähän sisälle odottamaan, niin mä laitan vaan hiukset kiinni äkkiä. Mä tuun näyttämään sulle hevosia."

Hannelen vaaleassa eteisessä tuoksui sillä hetkellä porkkanalta. Kun katselin ympärilleni, syykin selvisi. Nurkassa oli vihreä ämpäri, jossa oli pesua odottavia, selvästikin vasta maasta nyhdettyjä porkkanoita. Hannele pyöritti hiuksiaan nutturalle peilin edessä, ja peilin kehyksien väliin oli työnnetty tosi monta postikorttia. Hannelella täytyi olla ihan hirveästi ystäviä, tai sitten tosi paljon matkailevia ystäviä. Näin ainakin Skotlannista lähetetyn lehmäkortin ja erilaisia maisemakortteja.

"Chai?" Hannele kysyi ja katsoi minua peilin kautta. Hän oli sanonut jotain aiemmin, mutta en ollut kuunnellut.
"Anteeksi, mä en kuunnellut, mä katsoin noita sun kortteja", sanoin ja hymyilin anteeksipyytävästi.
"Joo, vitsit kun itsekin pääsisi johonkin. Mutta en mä voi, mulla on hevosia niin saan vain kortteja."
"Minne sä menisit, jos voisit?"
"Espanjaan. Nyt mennään kuitenkin harmaaseen arkeen. Tuu niin katotaan niitä hevosia."

Niin minä pääsin ensimmäistä kertaa oikeaan hevostalliin.

Kun kävelimme tammatallin läpi päästäksemme sitä kautta oikaisemaan uuten talliin, Hannele esitteli nimeltä kaikki harvat sisällä olevat hevoset. Yritin muistaa kaikkien nimet, mutta en millään pystynyt. Joidenkin karsinoiden päissä olevista koukuista roikkui hevoskamaa ja joka paikassa tuoksui heinältä ja mummolalta. Hevoset näyttivät paljon suuremmilta näin lähietäisyydeltä, kuin olin kuvitellut katsoessani niitä auton ikkunasta. Uudessa tallissa, Dasu-nimisen hevosen karsinassa oli hevosen seurana tyttö.

"Hei Jenni", Hannele tervehti, "missä ihmeessä kaikki on?"
"Hei! Crimis, Kirstu, Birge ja Ida on tuolla", hän osoitti suljettua ovea, "Rea meni varmaan ratsastamaan, ja Kei ja Reita on jossain pihalla. Ja näin mä Santrankin äsken jossain..."
"No hyvä. Mä aion jättää tämän nuorenmiehen teidän kaikkien seuraan, että näytätte sille paikkoja ja Amppaa, Bellaa, Snorrea ja mitä näitä nyt on. Tässä on Nitthan Chai, ja tässä on Jenni."
"Hei", sanoin Jennille ja hymyilin. "Onko se sun hevonen?"
"On! Dasu on ollut mulla vasta aika hetki aikaa", Jenni vastasi selvästi ylpeänä hevosestaan.
"Tota, Chai. Mun pitää aika pian mennä toimistohommiin. Mä veisin nyt sut tonne taukotupaan jos siellä nyt kerran on jotain porukkaa", Hannele sanoi.
Nyökkäsin ja olin jo lähdössä seuraamaan, mutta Jenni sanoi: "mä voin mennä sen kanssa. Siis, mä voin tulla sun kanssa sinne, sopiiko?"
"Joo, kiitos. Olisko se parempi niin, jos sulla on töitä?" kysyin vielä Hannelelta.
"Siitä vaan, menkää. Ja Jenni. Chai ei kauheasti osaa vielä mitään. Ettei satu vahinkoja. Mä jätän sen nyt sulle tähän. Katso sen perään. Kuuletko, oikeasti katso!"
"Mä en osaa mitään", vahvistin auliisti tämän tiedon katsoen Jenniä silmiin ja Jenni nauroi vähän epäileväisen oloisena.

Jenni pyysi minua odottamaan kun hän harjasi hevosensa nopeasti loppuun. Kyselin aikani kuluksi koulusta. Jenni vaikutti sen ikäiseltä, että kävi vielä jotain koulua. Poimin puhuessani Dasun suitset, jotka roikkuivat ovessa, ja aloin availla ja sulkea lukkoja jotain käsillä tehdäkseni. Jennillä oli ollut puuduttava kaksoistunti maantietoa viimeiseksi, ja hän oli tullut suoraan koulusta talliin. Hän odotti enää vain jonkun Mallan tuloa, jotta hänellä olisi ratsastusseuraa metsään.

"Noniin. Mennään", Jenni sanoi lopulta.
"Kuule Jenni... Mä en taida saada tätä enää auki", sanoin irvistäen ja nostin suitsimyttyä, jota olin vanuttanut. En enää tiennyt, mikä remmi menisi minnekin.
"Voi sua..."
"Menikö se rikki?"
"No ei mennyt. Laitetaan se tähän, avataan nämä kaikki tältä puolelta ja katsos! Leukahihna menee tuohon, turparemmi tänne ympärille, ja sitten me laitetaan vaan kuolaimet takaisin kiinni ja ohjat nostetaan tähän päälle. Valmis!"
"Kiitti. Anteeksi. Mä luulin että mä rikoin sen."

Minua jännitti taas, kun menimme tallitupaan. Olisin halunnut hyppiä ja ravistella itseäni. Sen sijaan hinkkasin vain käsiäni yhteen ja hengitin. Minä jännitän aina sillä tavalla, että alan ensin vapista, sitten punastun, ja jos jännitän oikein kovasti, on vaikea hengittää ja huulia alkaa pistellä. Tallitupaan mennessämme en kuitenkaan jännittänyt ihan niin kovasti, etten olisi saanut hengitettyä.

Jenni avasi oven koputtamatta ja astui sisään kuin kotiinsa.

Sisällä oli aikamoinen meteli ja melko ahdasta. Yksi heppu istui vähän kulahtaneella sohvalla ja näytti puhelimestaan samalla kahdelle muulle jotain. Muut nauroivat, ja tyyppi sanoi: "mut tää on siis täysin lavastettu kuva!" Sillä hän sai kaksi muuta nauramaan entistä kovemmin.
"Eikä ole totta! Tuo on täysin autenttinen kuva! Crimis yrittää vaan taas - hei Jenni!" punatukkainen tyttö sanoi nojatuolista, joka sijaitsi sohvaa vastapäätä.
"Kuka sulla on mukana?" kysyi ruskeahiuksinen nainen, joka oli nauranut toisen näyttämälle kuvalle.
"Hei kaikki! Tässä on... Mikä sä nyt olitkaan?"
"Hei, mun nimi on Nitthan Chai", esittelin itseni. Jännitti. En pelännyt vieraiden ihmisten tapaamista, vaan sitä, että nuo uudet tuttavat pitäisivät minua vähän tyhmänä. Se oli itse asiassa noidankehä. Kun jännitin, käyttäydyin hassusti. Kun käyttäydyin hassusti, jännitin mitä muut minusta ajattelisivat. Huomasin harovani hiuksiani, joten lopetin sen nopeasti ja hymyilin niin, että hampaat näkyivät.
"Nathan? Mä tunsin kerran yhden toisen Nathanin. Mut sen nimi sanottiin Neit-han. Mä olen Birgitta."
"Mä olen Crimis. Kiva kun tulit. Hannele sanoi, että sä tulisit."
"Hei Nathan, mä oon Kirstu."
"Ja mä oon Ida."

En saanut sanottua mihinkään väliin, että en ollut Nathan. Kun kaikki olivat jo esitelleet itsensä, tuntui olevan liian myöhäistä. Onneksi Jenni pelasti minut.
"Siis... Siis se on Chai. Etkö sä ollutkin Chai?"
"Joo", myöntelin vaivaantuneena.
"Siis sä haluat käyttää sukunimeä? Ei se mitää", Ida sanoi.
"Se on mun etunimi", sanoin hyvin varovasti, ja se punatukkainen, se Kirstu-niminen purskahti spontaaniin nauruun.
"Istu tohon", Ida sanoi täysin Kirstusta välittämättä. "Juotsä kahvia?"
"En kiitos."
"Teetä?"
"En sitäkään."
"Meillä on muute mehuakin", sanoi se, jonka nimi oli Crimis.
"Istu vaan siihen, mä haen", Jenni sanoi ja melkein työnsi minut vapaaseen nojatuoliin.

Siinä minä istuin kiltisti, hieroin käsilläni polviani ja mietin, mitä seuraavaksi pitäisi sanoa. En osannut yhtään arvioida, missä elämänvaiheessa nämä uudet tuttavuudet olivat, enkä tiennyt mitä keskustelunaihetta olisin tarjonnut. Hetken olikin ihan hiljaista, ja minä katsoin ikkunasta ulos. Oli harmaa sää, mutta ikkunaverhot olivat niin keltaiset, ettei se haitannut yhtään. Sitä paitsi kurja sää oikein kaksinkertaisti sen, miten lämmin tallituvassa oli. Minun oli ihan pakko avata vähän takkiani.

Jenni kaatoi kahteen lasiin appelsiinimehua. Hän otti lasin kumpaankin käteensä ja kuin ohimennen kaksi keksiä suuhunsa.
"Himih, hiejjä ong haah hii'i", hän sanoi. En saanut mitään selvää, mutta otin vastaan lasin jota Jenni tarjosi ja kiitin.
Yllätyksekseni Crimis sai ilmeisesti vaivatta selvää Jennin puheesta, koska älähti "onko?!" Hän nousi kiroten sohvalta ja lähti tonkimaan kaappeja.
"Mitä ihmeen kieltä te oikeen puhutte?" Birgitta kysyi.
"Hmph. Mä sanoin, että siellä on taas hiiri. Chai ota keksiä."
"Ei kiitos."
"Miksei?"
"Jenni älä utele", Ida mumisi suupielestään.
"No oikeastaan siksi että mua jännittää enkä mä saa sillon syötyä mitään", sanoin Jennille.
"Muakin jännittäisi jos hiiriä juoksisi pitkin keksivarastoja. Ootsä Jenni varma että toi on rusina?" Kirstu sanoi terävästi.
"Ääää, Crimis, Kirstu kiusaa Jenniä", Birgitta sanoi.
"Odotahan vaan! Mä hoidan ensin tämän hiiren ja sitten sut, Kirstu!"

Nuo ihmiset tunsivat toisensa aika hyvin, heitä seurasi kuin televisiosarjaa. He eivät odottaneet minun sanovan mitään nahistellessaan kekseistä ja hiiristä ja virittäessään kuumeisesti hiirenkilleröä. Säälin Crimiksen sormia: hän ei selvästikään osannut virittää hiirille ansaa. Jätin mehun pöydälle ja menin ottamaan killerön Crimiksen kädestä. Se oli nopeasti viritetty mikron taakse. Syöttinä oli jonkun eväsleivästä nyhdettyä kinkkua.

Ansa jätettiin odottamaan ja minä pääsin tai jouduin katsomaan hevosia. Sain saattajikseni Crimiksen ja Jennin. Yritin seurata noita kahta mahdollisimman lähellä Jenniä, koska pelkäsin eksyväni tai joutuvani hevosen tallomaksi. Toivoin, että hevoset olisivat vähän pienempiä. Jenni käveli hiljaa ja korjasi mennessään poninhäntäänsä. Crimis mietti ääneen, kannattaisiko hänen edes näyttää minulle vielä muita hevosia kuin joku Snorre.

"Hantsu sanoi, että sä et kauheesti osaa, tai siis että-" Crimis aloitti, mutta ei saanutkaan sanottua ajatustaan loppuun. Kai hän pelkäsi olevansa epäkohtelias.
"Haha, joo, mä en osaa mitään", sanoin ties monettako kertaa sinä päivänä.
"Niin, niin siksi mä ajattelin sitä Snorrea. Sä voisit opetella sillä ratsastamaankin. Sä oot tarpeeksi kevyt." Ilmeisesti Crimis huomasi, että aloin hätääntyä, koska hän lisäsi: "ei me sua yksin jätetä. Älä murehdi."

Tämä Snorre oli aika pieni hevonen. Se oli yksin aitauksessaan, kun me tulimme, ja se juoksi suoraan Crimiksen luo. Crimis rapsutteli sen kaulaa ja kujersi sille. Se vastasi heiluttelemalla karvaista päätään, ja minusta se näytti hymyilevän. Se ei kuitenkaan sanonut mitään. Olisin luullut, että hevoset hirnuvat enemmän. Jennikin jätti minut yksin ja meni tervehtimään tätä valkoista hevosta. Minuakin kehotettiin tulemaan Snorren luo, joten annoin sen haistaa kättäni ja silitin sen poskea. Väistin sen turpaa, kun se käänsi päätään minun suuntaani. Se ei kuitenkaan yrittänyt purra, joten aloin rapsutella sen kaulaa. Sen karva oli yllättävän karkeaa: ei yhtään niin kuin koirilla tai varsinkaan kissoilla. Se näytti minun mielestäni vähän viikinkien hevosilta.

"...niin että sopiiko? Hä?" Crimiksen ääni havahdutti minut.
"Mikä?" ihmettelin.
"Voi poikaseni, kun sä et yhtään kuuntele", Crimis sanoi lempeästi. "Sitä vaan, että mä kuulemma opetan sulle jotain perus hevosjuttuja että pärjäät täällä, enkä mä millään ehdi heti huomenna. Niin että voisitko sä tulla ens kerran vaikka viikonloppuna? Jos sä siis haluat vielä tulla."
"Mä voin opettaa sitä", Jenni sanoi.
"Joo, varmasti voit vähän myöhemmin, mutta mun pitää aluksi katsoa sen perään itse ettei sille satu mitään", Crimis sanoi Jennille.
"Hantsukin jätti sen mulle. Ei sille mitään käy", Jenni maanitteli
"Joo, mä voin tulla viikonloppuna" vastasin Crimikselle.
"Haluisitsä ratsastaa sillon?"
"En mä tiedä..."
"No, ei sun tarvi sitä nyt tietää. Täällä on ihan sikakylmä. Mennään kattoon saatiinko me se hiiri jo."
"Voidaanko vielä hetki olla? Mä otan hevosesta kuvan kun mun pitää mennä kohta jo kotiin, jooko?" kysyin.
"Se on poni", Jenni sanoi, ja minä nauroin. Ai että minua taidettiin pitää tyhmänä täällä! Ja tyhmempänä vain pidettäisiin pian!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot

KirjoittajaViesti
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 739
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Pe 2 Marras - 19:19

Mitä mä taas sekoilen, tietysti se on Dasu! Tätä tää on kun yrittää tehdä niin paljon kaikkea samaan aikaan.. Anteeksi. Very Happy

Halloween Special: miten Keitaro Akiyama hengittää ja on olemassa

Pitkä mutta ei pitkästyttävä teksti, hienoa! Sun kuvailussa on jotain mitä monilla ei. Se ei ole sellaista liian kaunisteltua kaikki-on-täydellistä vaikka aihe olisi rakkaus itsessään. Kuvaat tunteita niin suoraan kaikessa epävarmuudessaan ja jopa likaisuudessaan. Ja niiden kaaosta. Vau.

Olisin halunnut upottaa kaikki kymmenen sormeani Kein huolellisesti tupeerattuun mutta niskasta jo litistyneeseen tukkaan. En tiedä olisinko halunnut silittää, haroa, tukistaa, sipaista vai kiskoa. Varman kaikkea, ja muutakin.

Tykkäsin ihan hirveästi prinsessa-Maxista, kyllä oli hymy taas niin korvissa!

"No mutta fine sir, saattakaa minut saliin", hän sanoi ylhäisesti, vaikka hänen suupieliään nyki.

Kyllä olisi Hantsu äkäinen, jos tietäisi miten humalassa pikkusisko kestii tallin asiakkaita.. Apua.

"This is an invention", Crimis sanoi vakavasti. Pystyin haistamaan alkoholin hänen hengityksessään.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 170
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Pe 2 Marras - 17:44

On nanowrimo ja ilmeisesti mä vain kirjoitan näitä - mutta ei se haittaa, koska mun tehtävähän ei minään vuonna ole ollut saada valmiiksi mitään romaania, vaan oppia kirjoittamaan. Smile Sitä paitsi tässä sen oppii, että vaikka mulla on jonkinlainen kirjoittajien "same face syndrome" niin on omatkin hahmot sentään ihania. Mä tunnen ne, koska olenhan mä niiden isä, ja kun mä käsken niin ne tottelee. Lisäksi ne vastaa kun niiltä kysytään.  

Mutta. Jenni on ehtinyt kommentoimaan tarinaa (kiitos!), ja koska täällä ei ole mitään Instan sydännappia tmv jolla voisi antaa äkkiä pikakommentin eikä oikea kommentointi ole täällä oikein tapana, en oikein tiedä mitä tekisin. (Muuta kun siis että aion jumankauta kommentoida kaikkea hullun raivolla että kommentoinnista TULEE tapa.) Mullahan on siis varmaan kymmenen juttua aina valmiina ja odottamassa, jotain joka lähtöön, mutta en tiedä mitä haluatte lukea. Kokeillaan nyt pitää Kei minimissä - tykkäättekö te enemmän siitä?



Crimis ja Lasse

"Mä laitan tämän... ...äkkiä... ...Insta..."
"Chai. Chai! Mitä vit - Chai haloo!"
"Joo joo! Mä oon ihan kohta... ...valmis..."

Kun sain viimeisenkin tagin kirjoitettua, nostin katseeni Crimikseen, joka naputti kengänkärjellään lattiaa ja näytti ankaralta.

"Se on sitten perseestä kuinka sä katoot tästä maailmasta heti jos sulle antaa puhelimen", hän sanoi. "Takki päälle. Sä lupasit", hän vielä komensi, mutta häntä nauratti.

Puin takin päälleni ja tulin sitten kypärää roikottaen kentälle, koska niin Crimis oli käskenyt. Olin tietenkin olettanut, että kun Crimis puhui ratsastamisesta, hän oli tarkoittanut että Snorrella. Muuten en olisi suostunut. Nyt Crimis piteli kuitenkin ohjista jotain jättiläishevosta ja oli vieläpä sen näköinen, että siinä ei ollut mitään ihmeellistä.

"Ei", ilmoitin heti kantani.
"Tämä on Lasse", Crimis esitteli ylpeänä.
"Hei Lasse", sanoin Crimikselle, "mä olen Chai ja mä en halua lähellekään sua."
"Hei Chai, mä olen tosiaan Lasse ja mä olen ihan kiltti, joten tuu nyt vaan vähän nopeesti tänne", Crimis sanoi.
"En mä halua..."
"Okei, ei oo pakko. Sä voit myös mennä ratsastamaan Snorrella. Harmi että mulla ei oo aikaa enää siihen kun tämä pitää purkaa - mutta mä voin kyllä pyytää vaikka Keitä, eikö niin? Kun teillä toi puhuminen on sujunut niin hyvin tässä jo monta päivää?"
Silloin minua alkoi yhtäkkiä ihan hirveästi miellyttää ajatus Lassella ratsastamisesta, joten nopeasti sitä kaulalle taputettuani vedin jalustimen alas satulankyljeltä. Sitä piti pidentää, että sain työnnettyä siihen jalkani, ja silti minulla oli ihan hirveitä vaikeuksia kavuta Lassen selkään.

"Käyntiä", Crimis komensi heti kun olin joten kuten satulassa.
"Hä? En mä voi mennä yksin!"
"Et sä oo yksin. Sä meet Lassen kanssa."
"En mä osaa!
"No jos sä et vieläkään osaa edes sitä, niin Jennin täytyy olla maailman surkein opettaja. Ens kerralla ehkä Kei-"
"Joo joo!"

Lassea ei tarvinnut kahdesti kehottaa liikkumaan. Se lähti liikkeelle marssitahtia, ja se oli ihan hirveää. Snorren kävely oli hidasta löntystämistä, mutta Lasse meni ripeästi. Se oli sen tuntuinen kuin sillä olisi ollut jokin sovittu tapaaminen ja se olisi pelännyt myöhästyvänsä. Koska se ilmeisesti tiesi minne oli menossa, keskityin vain pysymään sen mukana. Se käveli määrätietoisesti kaviouralle ja alkoi kiertää kenttää myötäpäivään.

"Hyvä juttu. Nyt kävelytät sitä siinä aina pari kolme rinkiä suuntaansa ja käännät sitte aina. Mä otan ton Ampan tosta sillä aikaa: Birgitta lupasi lämmitellä sillä tuolla maastossa. Ei hätää, mä nään sut koko ajan!"

Crimis alkoi loitota jo minulle huutaessaan. Olisin halunnut vastata, että et varmana jätä minua yksin tänne, mutta en uskaltanut. Pelkäsin että hevonen olisi säikähtänyt ja juossut aidan läpi tai jotain. Huutamisen sijaan tuijotin kauhuissani sen valkoisten korvien välistä suoraan eteenpäin ja tunsin istuvani ennemminkin norsun kuin hevosen selässä. Miksi yli 130-senttisiä hevosia edes oli olemassa?

Olin kentällä yksin ainakin kolme vuorokautta. Tai ainakin se tuntui siltä. Aluksi en uskaltanut tehdä oikeastaan mitään. Hevonen käveli tasaisesti eteenpäin varmasti noin viisi kierrosta, vaikka Crimis oli määrännyt kolme. Huomasin jännittäväni koko ajan vatsalihaksiani ja hengittäväni niin huonosti, että muuttuisin varmasti lopulta siniseksi. Hartiat jumiutuivat ja päätä alkoi särkeä. Ajattelin, että putoaminen sattuisi varmaan vähemmän kuin jännittäminen, tai ainakin se olisi kertarysäyksellä ohitse. Suoristin siis selkäni ja nostin pään pystyyn. Päästin satulasta irti ja otin ohjista kiinni. Jenni oli jankuttanut minulle ohjasotteesta. Kädet piti pitää yhdessä ja kyynärpäät kyljissä. Ohjista ei saanut vetää, eivätkä ne saaneet lerppua kuin pyykkinarut, vaan niiden piti tuntua kuminauhoilta. Päätin unohtaa sellaiset neuvot ja keskittyä pysymään hengissä niin kauan että saisin Lassen kävelemään toiseen suuntaan.

Miten se kääntäminen menikään? Käytä sisäohjaa ja ulkopohjetta, Jennin ääni sanoi päässäni, enkä ymmärtänyt siitä mitään. Kiristin oikeaa ohjaa varovasti. Olin itse laittanut pari kertaa hevoselle suitset, ja hevosten suuhun laitetaan oikeasti rautaa. Pelkäsin että rikkoisin tämän Lassen hampaat jos vetäisin ohjasta. Samoin olin harjannut hevosen monta kertaa, ja huomannut että ainakin isoilla hevosilla kylkiluut tuntuivat kyljissä - siis juuri siinä missä minun terävä kantapääni suurin piirtein lepatti tuulessa ja hakkasi hevosen kylkeä. Yritin siis painaa vasemmalla pohkeellani Lassen kylkeen vain pienen merkin siitä, että nyt pitäisi kääntyä. Olin ihan varma että sen kylkiluut voisivat muuten murtua, kun sillä ei tuntunut edes olevan samanlaista pehmeää karvakerrosta niiden suojana kuin Snorrella. Sitä paitsi Snorre oli niin pieni, että kantapääni roikkuivat turvallisesti sen kylkiluiden alapuolella.

Lassen vauhti hidastui. Tunsin miten se epäröi. Se ei enää tosiaankaan ollut menossa tapaamiseen, josta oli vähän myöhässä. Nyt se eteni kuin se olisi ollut ulkopaikkakuntalainen Helsingissä, eksynyt matkallaan Stockan kellon alle ja lukisi samalla kännykästään Google Mapsia, joka ei ihan toiminut. Kiristin uudelleen ohjaa aavistuksen ja painoin pohkeella. Hevonen hidasti vauhtiaan vielä puolen askeleen ajaksi, mutta päätti sitten tehdä huojahtelevan, valasmaisen kaarroksen ja alkaa kävellä kentän ympäri toiseen suuntaan. Hetken hevonen oli vielä epävarma, mutta sitten se kiihdytti taas käyntiään ja alkoi marssia. Sen Google Maps oli paikantanut sen oikein. Teki mieli paiskata ohjat sen niskaan ja tuulettaa.

"Ihan hyvä", kuului kentän laidalta. Crimis avasi portin ja käveli ruskean hevosen kanssa sisään. "Vielä kun sun ulko-ohja ei lerppuis melkein maassa asti."
En osannut vastata siihen mitään. Hevonen oli kääntynyt, eikö se muka riittänyt?
Crimis ponnisti ruskean hevosen selkään kevyesti kuin hänellä olisi ollut jouset kantapäissään, ja laittoi sitten hevosensa ravaamaan mitä monimutkaisimpia reittejä aina sillä puolella kenttää jossa minä ja kävelevä hevoseni emme olleet. Pelkäsin että hevoseni päässä napsahtaisi ja se haluaisi juosta kilpaa.

"Susta tulee vielä mun uusi kilparatsastaja", Crimis huusi viilettäessään ohitse. Nauroin niin että meinasin pudota. Otin äkkiä satulasta kiinni ja suljin suuni. Hevonen ravisteli päätään ja sen lyhyt harja heilahteli puolelta toiselle.

Olin nähnyt miten Jenni ja Kei olivat hyppineet esteitä hevosilla. Se vaikutti ihan hullun hommalta. Epäilin, että heidän elimistöstään puuttui joku pelkoa aiheuttava välittäjäaine tai hormoni, koska molemmat olivat varmaan ihan viisaita, mutta eivät silti tajunneet hevosten olevan ihan riittävän vaarallisia ilman minunkorkuisiani esteitä. Vähempikin riittäisi. Sitä paitsi tekiköhän hevosille edes hyvää uhmata luonnonlakeja lentämällä, varsinkaan kun edes Kei ja Jenni eivät olleet sentään painottomia? Ja kun Kein hevosella oli niin olemattomat jalatkin...

"No niin, poikaseni", Crimis sanoi ravatessaan hevosellaan meidät kiinni ja jäädessään vierellemme kävelemään. Hän oli ilmeisesti taas erinomaisella tuulella. "Mitä me opeteltaisiin tänään? Ravaamaan?"
"Eikä!"
"Ei kun joo joo - ihan lyhyt matka vaan. Mennään toi seuraava pitkä sivu. Painat tossa alussa pohkeilla samalla lailla ku silloin kun haluat lähteä käyntiin! Ja painat sitten oikeasti kans, koska muuten mä ajan tällä piiskalla sen ravaamaan, ja sitten poika ravataankin kovaa! Tuolla kulmassa voit hidastaa vähä samalla lailla kun pysäytetään."

Oli hirveää odottaa kuinka lähestyimme sitä aitapuomia, jolta meidän piti jatkaa ravissa. Lasse käveli ihan liian nopeasti. Olisin varmaan saanut sen pysähtymään, mutta tiesin Crimiksen siinä tapauksessa ihan oikeasti ajavan meitä piiskalla takaa. Pysäyttämisen sijaan yritin rentouttaa hartiani ja istua selkä suorempana. Se tuntui Snorrenkin kanssa auttavan hevosen pomppivissa ja huojuvissa askelissa istumista. Ravaaminen oli pelottava ajatus. Jenni oli monet kerrat houkutellut minua kokeilemaan, mutta en ollut halunnut. Hän oli nimittäin sanonut, että se tuntui aluksi pelottavalta.

Purisin pohkeillani Lassen kylkiä hetken verran. Se epäröi taas ja taivutti kaulaansa vilkaistakseen Crimistä ja hänen ruskeaa hevostaan. Ruskea hevonen kiihdytti eleettömään raviin, ja Lasse päätti lähteä sen mukaan - ja se oli hirveää.

Olin kerran lapsena kolarissa. Kukaan ei kuollut, eikä edes loukkaantunut pahasti, mutta auto meni siihen nähden yllättävän lyttyyn. Ravaamisessa oli jotain samaa. Säikähdin niin paljon, että pitkä sivu tuntui olevan taakse jäänyttä elämää ennen kuin sen ravaaminen alkoikaan.

"Sit vaan uudestaan", Crimis sanoi ja laittoi hevosensa ravaamaan seuraavan pitkän sivun alussa. Nyt tiesin mitä odottaa, kun Lasse kiihdytti pyytämättä raviin. Olin varma että putoaisin, enkä ehtinyt ajatella mitään muuta. Sitten se taas loppui. En ehtinyt purnata vastaan ennen kuin ravasimme taas, ja tällä, sillä erää viimeiseksi jäävällä kerralla tajusin yhtäkkiä mitä minun pitäisi tehdä. Sen sijaan että yrittäisin olla pomppimatta ja liitää jotenkin omassa ilmatilassani hevosen yläpuolella, minun pitäisi ravata sen mukana. Painoin pohkeeni kevyesti hevosen kylkiin ja kuvittelin muutaman sekunnin olevani kentauri. Muuta en ehtinyt. Tavallaan olisin halunnut yrittää vielä pari kertaa: minusta tuntui kuin olisin ymmärtämäisilläni jotain ratsastuksesta. Toisaalta olin hyvin tyytyväinen, kun Crimis lähetti minut kävelemään vielä pari kierrosta ja laskeutumaan sen jälkeen alas.

"Minkä erikoiskyvyn haluisit jos saisit jonku?" Crimis kysyi yhtäkkiä kun nostin jalustimia ylös.
"En tiiä... Hei - semmosen et osaisin laskee ojien kallistuskulmat tosta noin vaan päässäni, ai vitsi olisin hyvä insinööri!"
"Ööm... Tarkotin jotain vähän isompaa ehkä. Jotain superkykyä."
"Et osaisin lentää?" ehdotin. Vedin Lassen ohjat sen pään yli ja tarjosin niitä Crimikselle.
"Chai! Luuleksä että mä saan jotenkin talutettua nää samaan aikaan tallin ovesta sisään? Sitä paitsi se on ihan kiltti, mut älä anna sen syödä niitä uusia kanervia kun Hantsu istutti ne just eilen... Niin ja sähän opit lentämään. Siihen ei tarvita kun tarpeeksi hyvä hevonen ja ratsastustaitoa."
"Ei, mä perun ton vastauksen. Mä haluan osata puhua muurahaisten kieltä!" keksin ja Crimis kääntyi nauraen kävelemään kohti tallia ruskea hevonen kannoillaan. Minun ei auttanut kuin seurata.

Jotenkin ajauduin sitten hoitamaan Lassea. Olin ajatellut vain päästää sen karsinaansa varusteineen ja antaa sen odottaa, mutta kun harjatkin kerran olivat siinä ja Reita käytävän toisessa päässä oman hevosensa karsinassa vahtimassa etten kuole, niin miksipä ei. Sitä paitsi hevonenkin näytti siltä ettei hyökkäisi kimppuuni.

Lasse ei ollut mikään puhelias tyyppi, toisin kuin Snorre, joka elehti omalla mykällä kielellään koko ajan. Tämä hevonen kyllä kääntyi kiltisti minun suuntaani kun otin siltä suitset pois, mutta siihen se jutteleminen oikeastaan jäi. Toisaalta se oli ihan hyväkin. Minulla oli nimittäin tarpeeksi hommia kuunnella korva pitkällä käytävän ääniä samalla kun harjasin Lassea. Pelkäsin että joutuisin näkemään Kein, jota olin onnistunut välttelemään tosi hyvin. Bella asui seuraavassa karsinassa, joten pelkoni ei ollut ihan aiheeton.

Kun Lasse oli valmis, etsin sen tavaroille paikat satulahuoneesta, joka oli ärsyttävästi sekä tallituvan vieressä että toisella puolella koko tallia. Onneksi satulahuone oli tyhjä, ja onneksi siitä pääsi tosi nopeasti luikahtamaan oritalliin sen Crimiksen ruskean hevosen luokse. Oritalli oli ollut jo monta päivää yksi suosikkipaikoistani, koska Kei ei voinut mitenkään väijyä siellä.

"Miks sä haluat puhua muurahaisten kieltä?" Crimis kysyi kun jäin nojailemaan karsinan oveen, jonka toisella puolella hän viimeisteli ruskean hevosensa harjaamista.
"En mä tiedä haluaisinko. Jos mulla olis oikeesti vaan yksi toive, en mä varmaan kuitenkaan sitä superkykyä ottaisi."
"Vaan minkä?"
"Lukisin ajatuksia",  päätin yhtäkkiä.
"Se vois olla aika rankkaa. Haluaisiksä tosiaan tietää mitä muut ajattelee?" Crimis kysyi.
"No en kyllä yleensä. Jos sitä kykyä ei saa jotenkin osa-aikaisena niin mä valitsen sittenkin ne ojien kallistukset... Hei - sä voit nyt valita sen ajatustenluvun niin voisit sitte aina kertoa mulle kun mä haluan tietää."
"Joo - mistä sä tiedät etten mä valehtelisi - ja voitko olla kuvaamatta varsinkin kun sulla on joku ihme tarve laittaa meistä aina ihan hirveitä videoita Insta Storyyn? Varmaan näyttää etten mä hoida ikinä hevosiani kun Ampasta lähtee tällänen pöly..."


Viimeinen muokkaaja, Chai pvm Pe 2 Marras - 22:42, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 170
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ke 31 Loka - 13:59

Aaai kauhee. Kukaan ei usko, miten kauan mulla kestää kirjottaa yksi teksti. Tai siis kirjottaminen käy äkkiä, mutta luen sen ihan uskomattoman monta kertaa vielä läpi ja muutan vaikka mitä monta kertaa. Kuinka on mahdollista että siihen jää silti virheitä? Very Happy

Vai olisi kiva kuulla Kein mietteitä - niitä pitää kysyä Keiltä. NIITÄ ODOTELLESSA. Yritän kirjoittaa aina niin, että sanon muista hahmoista mahdollisimman vähän faktoja. Yritän pysyä mahdollisimman pitkälti Chain tulkinnassa asiaintiloista. Toisaalta siksi, että eihän minä-kertoja Chai voi millään tietää mitä muiden päässä liikkuu, ja toisaalta siksi, etten suututa ketään olettamalla vääriä ajatuksia. Välillä se on v-mäistä kun joskus tekisi niin mieli ohjata edes vähäsen muiden tekemisiä.

Ja meillä yrittää olla Jennin kanssa Dasu. Very Happy


Katsotaan, mihin tästä edetään. Chain ajatuksia Emiliasta nähdään ainakin jo nyt. Minä itse, siis minä oikea ihminen täällä, odotan Emilian sulavaa kuvailua asiantiloista sitten kun on hänen paluunsa aika. Olen jo lukenut Emilian uusimman tarinan, ja minulla on siitä kommentteja kunhan pääsen täältä sängystä ylös ja tervehdyn.

Mutta uutta kehiin. Tässä se nyt tulee - tätä mä olen odottanut ja jännittänyt ja tottapuhuen näin tästä viimeyönä unta. Kuva on tänään homompi ja keskeneräisempi kun oli tarkoitus, mutta haluan laittaa sen tähän. Olen ihan hirveässä kuumeessa enkä jaksakaan tehdä siitä tarpeeksi valmista. Mutta periaatteessa olen siitäkin aika ylpeä ja haluan ainakin hetken pitää sitä näytillä, vaikka teknisesti se on hirveä. Jos se on teistä liian homo olemaan esim. jonkun selfien taustalla, kuvitelkaa että se skannattiin Chain unesta? Koska Keihän sanoi joskus kauan sitten, että se on Kei, ei Gay. Smile

*

Halloween Special: miten Keitaro Akiyama hengittää ja on olemassa

Illaksi kaikki kutsuttiin Crimiksen kotiin. Siellä oli pienet yhdistetyt bileet kaikille meille ja muutamille Crimiksen kavereille. En ollut ottanut alkoholia mukaani, vaikka se oli sallittua, Crimiksen mukaan jopa kannustettavaa. Nuorimmilla oli vanhempiensa lupa istua kanssamme säädylliseen aikaan asti, ja yhdessä oltiin sovittu, ettei kukaan ryhtyisi esimerkiksi juomaan liikaa alaikäisten ollessa paikalla. Tai muutenkaan.

Vedin Sallyani kädestä lähelleni astuessamme oviaukosta sisään hyvin valaistuun pienehköön eteiseen. Koska meitä oli eteisen kokoon nähden hirveä määrä, jouduimme odottamaan hetken jotta mahduimme ottamaan kenkämme pois.
"Antakaa mun auttaa, my lady", sanoin Maxille, jolla oli täysi työ pursottaa itsensä pienestä ovesta sisään ison hameensa kanssa. Se näytti siltä kuin joku olisi yrittänyt tunkea hattaraa avaimeireiästä. Päästin Jennistä irti ja kumarruin auttamaan Maxin korkokengät pois. Mietin, olisikohan epäkohteliasta kysyä, mistä hemmetistä hän oli löytänyt niin isot vaaleanpunaiset korkkarit. Max ei kuitenkaan ollut oikeasti prinsessa, niin ehkä häneltä voisi kysyä sellaista? En kuitenkaan kysynyt, vaan noustuani takaisin seisomaan vastasin Maxin hymyyn ja iskin silmää. Max nauroi ja ojensi kättään minua kohti sievästi kuin neito.
"No mutta fine sir, saattakaa minut saliin", hän sanoi ylhäisesti, vaikka hänen suupieliään nyki. Sain pidettyä ilmeeni järjestyksessä, suoritin parhaan hovikumarrukseni ja tarjosin Maxille käsivarttani. Saavuin olohuoneeseen saattaen kahta ihan hirveän nättiä neitoa. Tai yhtä hirveän nättiä neitoa ja yhtä hirveän pitkää mekkoon pukeutunutta miestä. Hymyilin säteilevästi kaikille, sillä eihän sitä joka päivä saa taluttaa prinsessaa tai Frankensteinin-hirviötä. Prinsessa ja hirviö halusivat, että istutan heidät sohvalle ja haen heille juotavaa. Tai siis "virvokkeita, sir", niin kuin Max sanoi.

Kun pääsin keittiöön, siellä oli - Kei - ja hänen havaitsemisensa tuntui siltä kuin joku olisi lyönyt minua märällä rätillä naamaan, tai oikeastaan myös nyrkillä mahaan samaan aikaan. Kei nojasi keittiön tasoon puolittainen hymy kasvoillaan. Hänen silmänsä seurasivat miten Kirstu elehti ja nakkeli niskojaan kertoessaan Crimikselle miten joku heidän yhteinen ystävänsä oli ollut hänelle epäkohtelias heidän tavatessaan. Kein silmät räpsähtivät vaistomaisesti, kun Kirstu heilautti hiuksiaan liian lähelle niitä, ja kulmat kurtistuivat ihan aavistuksen kun kertomus muuttui osin epäselväksi juonenkäänteiltään. Aina kun Kei ymmärsi Kirstun ironian ystäväänsä kohtaan, hänen nenänvartensa rypistyi juuri ja juuri havaittavasti huvittumisen merkiksi. Aina kun Kirstu sanoi kirosanan, Kei kohotti torjuvasti päätään aivan aavistuksen verran, ja  aina odottaessaan Crimiksen vastaavan Kirstun esittämään kysymykseen hän kohotti hitusen kulmiaan. Kaikki tämä tapahtui Kirstun ja Crimiksen selän takana. Nuo tietenkin tiesivät, että Kei oli paikalla, mutta vain minä katselin salaa, miten hän tietämättään elehti kuunnellessaan. Se oli niin suloista, että se sattui minua rintaan. En kuitenkaan uskaltanut liikkua: en hakea juotavaa, enkä edes perääntyä takaisin olohuoneeseen.
"Painu nyt johonkin siitä ovensuusta", joku sanoi silloin takaani ja työnsi minua selästä kevyesti. Näin turkoosia silmäkulmastani yrittäessäni katsoa taaksepäin, joten se oli Stina. Kipitin piiloon keittiön pöydälle nostettujen juomien luokse. Tunsin Kein katseen, mutta en uskaltanut enää katsoa mihinkään muualle kuin pöytään.
"Miksi sä laitat kaljaa siihen? Nää kaikki juo pullosta", Crimis kysyi.
"Ei hienot naiset. Tää on Maxille." Vaikka vastasin ponnettomasti, se oli silti muiden mielestä hymähdyttävän hauskaa. En katsonut enää kehenkään, vaan häivyin juomineni pää kumarassa ja katse lattiassa kuin liikaa torutulla koiralla. Miksen ollut ihaillut Kein sijaan vaikka tapetteja? Vai olikohan Crimiksen keittiössä ollut sittenkin maalatut seinät? Varmaan keltaiset - tai ehkä vihreät...

Istuin aika kauan Maxin ja Jennin kanssa. Oikeastaan olin heidän välissään sohvalla piilossa, mutta viihdyin hyvin. Minusta oli ihan hirveän hauskaa seurata miten Max aina välillä eläytyi rooliinsa prinsessana ja unohti sen seuraavassa hetkessä. Kun hän oli prinsessa, hänen ryhtinsä oli tikkusuora ja jäsenensä pitkiä ja jaloja kuin flamingolla. Prinsessa antoi minulle käskyjä nokka pystyssä ja nilkat suorina: sir, ojentakaa lasi! Sir, viihdyttäkää minua kertomalla anekdootti lapsuudestanne! Sir, vaihtakaa tuo kamala barbaarien musiikki johonkin hyvään! Sir, ei Good Charlotteen, sanoin johonkin hyvään!
Kun Max luopui siniverisestä roolistaan, hän nojasi sohvan selkänojaan eikä enää puristanut polviaan siveästi yhteen. Hän saattoi raapia niskaansa kutittavan peruukkinsa alta ja väitellä Jennin kanssa hevosista niin kiihkeästi, että alkoi puhua hieman tavallista kovempaan ääneen. Huomatessaan jäävänsä alakynteen tai olevansa väärässä, Max kohosi taas hyvään ryhtiin, oli prinsessa ja määräsi Jennin pyytämään anteeksi sitä miten raakalaismaisesti tämä kohteli herkkiä naisia. Jenni nauroi ja pyysi monta kertaa prinsessalta nöyrimmästi anteeksi.

Minusta Max oli mielenkiintoinen sekä prinsessana että Maxina, ja hänen ja Jennin kanssa olisi voinut keskustella vaikka viikon. Silti ajauduin aina katsomaan Keitä. Seurasin, miten hän suoristi kauluspaitaansa: miten hän nyppi aina ensin oikealla kädellä vasenta hihansuutaan, sitten vasemmalla oikeaansa, ja miten hän nyki vasta sitten paitansa muuten hyvään asentoon. Hän suoritti tämän koreografiansa aina samalla tavalla, vaikka paita olisi ollut huonosti vain toisen kyynärpään kohdalta. Se oli ilmeisesti nyittävä suoraan joka kohdasta samalla kertaa, tai se ei ollut hyvin. Katselin, miten hän lepuutti painoaan aina enemmän vasemmalla jalallaan nojatessaan seinään, kirjahyllyyn tai tasoon. Se oli huomaamatonta nojailua, eikä sellaista miten yläastelaiset lapset nojaavat suurieleisesti Halpa-Hallin takaseinää syljeskellessään ja polttaessaan naurettavan ponnekkaasti tupakkaa. Kei piti vieläkin samaa olutpulloa samassa oikeassa kädessään, josta hän laski sen vain välillä pieneksi hetkeksi kerrallaan. Seurasin, miten hän kohotti aavistuksen suupieliään merkitsemään sosiaalisesti vaadittua kohteliasta hymyä jonkun kysyessä häneltä jotain. Se oli täysin erilainen ilme kuin se aito pieni nenää rypistävä mikrohymy, jota olin katsellut salaa keittiössä. Panin merkille miten hänen vasemmassa kädessään oleva nahkainen rannekoru oli aina hänen tiellään, kun hän etsi kännykkää housujensa taskusta vilkaistakseen kelloa. Huomasin, että hänen paitansa oli kunnollista, kallista kangasta, ja kenkiinkin näytti kuluneen pieni omaisuus. Hänen kauluksensa oli rutussa vasemman korvan alta, ja halusin suoristaa sen niin kovasti, että minusta tuntui kuin kuolisin.

Kei vilkaisi minua aina välillä. Hän katsoi varmasti ihan kaikkia, mutta vaikka olisin toteuttanut juuri silloin prinsessani toiveita ja yrittänyt keskittyä muuhun, olin aina hänen katseestaan tietoinen ja tunsin sen niin kuin neulanpistot. Joskus satuin katsomaan häntä kun hän käänsi katseensa minuun. Silloin olin äkkiä katsovinani muualle ja tunsin kuinka korvani muuttuivat punaisiksi. En pystynyt keskittymään kunnolla prinsessan juttuihin, ja pian prinsessa ottikin tavakseen koputtaa minua valtikalla päähän saadakseen huomioni. Lopulta Max kyllästyi hajamielisyyteeni, kiskoi peruukin päästään ja lähti käymään ulkona.

Otin juuri selfien Sallyni kanssa jo rikki mennyt Jack-naamari pääni päällä kun Crimis istui sohvan käsinojalle ja kiersi käsivartensa ympärilleni. Kun tein hänelle tilaa, hän luisui viereeni sohvalle.
"This is an invention", Crimis sanoi vakavasti. Pystyin haistamaan alkoholin hänen hengityksessään.
"Invention?" kysyin hölmistyneenä.
"Mä sanoin intervention", Crimis väitti ja huiskaisi kädellään jotten keskittyisi epäoleellisuuksiin. Jenni kumartui lähemmäs toisella puolellani jotta kuulisi mitä Crimis minulle mumisi.
"Poikaseni. Mä varoitan sua. Tosta mitä sä teet ei seuraa mitään hyvää, ja niin kauan kun sulla on jalat mun pöytäni alla, niin sä tottelet mua ja lopetat", Crimis sanoi täysin vakavissaan. Hän jopa väänsi leuastani jotta sai minut katsomaan silmiinsä varmistaakseen viestinsä menevän perille. Vaikka sekavan, humalaisen varoituksen konteksti puuttui täysin, tiesin saman tien mistä oli kyse. Keistä. Mistäs muusta? Crimis oli jo pitkään kulkenut kaverin luota toisen luo ja aivan varmasti hän oli pitänyt minua silmällä. Hänhän tunsi kaikki, ja toisin kuin muut, pystyi siirtymään sen takia paikasta toiseen ja näki enemmän.
"Mä en ole tehnyt mitään", sanoin mahdollisimman hiljaa, "enkä mä asu täällä."
Crimis katsoi Jenniä kulmat kohollaan, ja sitten taas minua. Pudistin päätäni vastaukseksi äänettömään kysymykseen: ei ei, en missään tapauksessa seurustellut Jennin tai kenenkään muunkaan kanssa.
"Kei on käytännössä kihloissa Emilian kanssa", Crimis mumisi niin hiljaa, ettei kukaan ulkopuolinen varmasti kuullut sitä.

Käytännössä kihloissa Emilian kanssa.

Kyllä minä tiesin, kuka on Emilia. Olin selannut tallin valokuvia ja kysynyt, kuka hän on. Sen jälkeen olin stalkannut hänet sekä Instasta että Facebookista. Emilia vaikutti ihanalta: jokaisessa kuvassa hänen silmänsä hymyilivät. Hänestä oli hirveä määrä kuvia, ja vain harva näytti olevan otettu niin että hän tiesi olevansa kuvattavana. Yleensä hän piti kuvissa huolta hevosista tai auttoi muita tallilaisia milloin missäkin. Tai nauroi: Emiliasta oli monta nauravaa kuvaa. Lisäksi olin muodostanut hänestä oman, kuvitellun käsitykseni, jonka perusteella odotin jo hänen palaavan tallille. Arvelin pitäväni hänestä. Kaikki puhuivat hänestä aina kauniisti. Sillä kertaa hänen ajattelemisensa hermostutti minua, vaikka olin tosiaankin sitä mieltä, etten ollut toiminut missään vaiheessa väärin.

"Max on pitkä ja komea. Jos sä kerta oot... ...semmonen..." Crimis sanoi, ja jatkoi ihan hiljaa: "sitä paitsi sillä on mekko päällä... Keillä on, painotan, TYTTÖystävä."
"Lopeta. Mä en tosiaankaan ole mitenkään 'semmonen'", puolustauduin heti. "Sitä paitsi mä oo tehny mitään väärää - mähän oon istunut tässä melkein koko ajan", sanoin taas.
"Teethän, jos sä aiot-" Crimis aloitti, mutta minä keskeytin.
"Mutta mä en aio mitään. Mä en kuvittele että se haluaa olla mun vaimo tai mun lasten äiti. Anna mun nyt vaan haaveilla siitä miltä sen hiukset ja parta tuntuu niin kauan että löydän jonkun tytön niinkun normaali ihminen. Sä teet mulle vaan pahemman olon", kuiskasin.
"Eli sä et aiheuta mitään draamaa jos mä äkkiä käyn vessassa ja jätän sut vahtimatta?"
"En tosiaankaan, kiitos huolenpidosta. Mutta nyt mun on pakko sanoa sille jotain, kiitos vaan, se huomasi että mä katson sitä taas. Ei vitsi mä kuolen, ei vitsi, tulis luoti ja tappais..."

Nousin sohvalta ja käteni tärisivät. Kei katsoi kysyvästi minua huoneen toiselta puolelta ja kaikki muut ihmiset vain lakkasivat olemasta minulle. Vedin rikkinäisen Jack-naamarin päälaeltani ja laitoin sen pöydälle, josta se putosi, koska olin arvioinut pöydän sijainnin ainakin puolella metrillä väärin. Kun kumarruin nostamaan sitä, suutani kuivasi. Minun olisi tehnyt mieli pukea naamari naamalleni siitä luopumisen sijaan. Käsiä kylmäsi. Naama oli tunnoton.

Matka sohvan ympäri ja huoneen poikki Kein luokse ei ollut oikeasti pitkä. Silti se tuntui kestävän ainakin tunnin ja vievän kaikki voimat. Olin jutellut Kein kanssa vaikka kuinka monta kertaa, mutta nyt en tiennyt yhtään mitä aikoisin sanoa. Olin sitä paitsi vältellyt häntä tehokkaasti jo monta viimepäivää. Huoneesta tuntui loppuvan happi. Oli kylmä ja kuuma. Yhtäkkiä en tiennyt, mihin laittaisin käteni. Ne läpsyivät typerästi kylkiäni vasten. Kokeilin laittaa käden taskuun. Otin sen pois, koska käsien pitäminen taskussa näyttää laiskalta ja torjuvalta. Raaputin sillä niskaani. Haroin hiuksiani. Teki mieli laittaa kädet puuskaan, tai oikeastaan mielummin hinkata niillä kaikki iho naamasta pois, mutta hillitsin itseni, paransin ryhtiäni ja kävelin viimeiset askeleet Kein luokse tunnottomilla jaloillani. Chai, ryhdistäydy, hoin mielessäni. Kei on ihan tavallinen heppu, ei tarvitse pyörtyillä. Ei tässä olla hänen kättään pyytämässä, vaan vain sanomassa hei. Sitä paitsi ei Kei muista enää illalla kotiin lähtiessään, että olet edes olemassa. Ei siis mitään hätää.

Olin niin rohkea, että nostin katseeni matosta hänen silmiinsä.

En sanut sanottua mitään.

Kei katsoi minua veläkin ja kallisti päätään. Oli pakko katsoa muualle.

Olisin halunnut upottaa kaikki kymmenen sormeani Kein huolellisesti tupeerattuun mutta niskasta jo litistyneeseen tukkaan. En tiedä olisinko halunnut silittää, haroa, tukistaa, sipaista vai kiskoa. Varman kaikkea, ja muutakin. Olisin halunnut uskaltaa katsoa häntä kunnolla silmiin, enkä leukaan. Sydän hakkasi kylkiluita vasten niin että sattui. Jos olisi ollut mahdollista palata sohvalle Jennin ja Crimiksen väliin ja perua Kein luokse käveleminen, olisin tehnyt niin. Miksen vaikka keksinyt jotain tekosyytä ja jäänyt alun perinkin kotiin? Mikä ihme minua vaivasi?

"No, mitä Chai? Jättikö Jenni sut kun sä oot tuon näköinen?" Kei kysyi ennen kuin hiljaisuudesta tuli liian outoa.
"Tanssi mun kanssa", sanoin viritettyäni kasvoilleni edes jonkinlaisen hymyn. Se suojeli minua: jos Kei sanoisi ei ja pitäisi minua outona hyypiönä, voisin vielä nauraa ja keksiä jonkin huomautuksen siitä miten olin vain pelännyt hänen juurtuvan niille sijoilleen kirjahyllyn viereen, tai jotain. Kei ajattelisi koko tanssimisen olleen vitsi ja voisin palata hetken kuluttua sohvalle, enkä olisi pilannut mitään lopullisesti.
"Hah. Ei kukaan muukaan tanssi", Kei naurahti. En uskaltanut katsoa, oliko hänen äänessään kuuluva hymy se oikea juuri ja juuri näkyvä nenänrypistyshymy vai se teeskennelty kohtelias versio.
"No niin... Mitä jos ne ajattelee samaa? Mitä jos vaikka Kirstu on ihan hirveen ihastunu Maxiin eikä uskalla tanssia sen kanssa, kun kukaan muu ei tanssi? Kei, sä saatat pilata nuorenparin mahdollisuuden. Miltä susta nyt tuntuu, hä?"

Sen sanottuani minun teki mieli kääntää Keille selkäni ja häipyä ilman mitään selitystä, mutta en voinut enää. Vai että oikein nuorenparin mahdollisuuden? Tosi hyvin sanottu, Chai: sinun piti pitää kaikki pariutumisajatukset poissa mielestäsi. Muistutin ankarasti itselleni, että kyse oli tästä yhdestä hetkestä, eikä loppuelämästä yhdessä. En saisi ikinä haluta mitään lisää. Kei ei saisi ikinä tietää mitään, aikaa kuluisi, tämä menisi ohi, kehenkään ei sattuisi, ja joskus oman vaimon kanssa pyhäinmiestenpäivää viettäessäni en edes muistaisi kuka on joku Keitaro. Mutta kun ennen sitä aikaa oli tämä aika, ja nyt en pystynyt muistamaan että maailmassa oli muitakin kuin Keitaro...

Kei varmasti näki, miten vitivalkoiseksi kalvennut käteni tärisi, kun ojensin sitä häntä kohti. Hän ei tehnyt mitään. Puristi vain oluttaan. Tunsin miten hymyni alkoi väpättää ja vasemman silmäni päällä oleva hiussuortuva vavahteli aavistuksen sydämenlyöntieni tahdissa. Lopulta Kei liikahti. Suljin silmäni, kun odotin hänen lyövän läpsyn käteeni ja alkavan puhua Tashansa selkäongelmista päästäkseen eroon ahdistavasta tilanteesta. Aavistelin jo etukäteen, miten hirveältä se tuntuisi. Purin huulta ja päätin vakaasti naurahtaa niin rennosti ja sulavasti, ettei kukaan huomaisi mitään. Säälisin Tashaa sydämellisesti niin kauan kuin kohteliaisuus vaati, ja sen jälkeen menisin suoraan kotiin sättimään itseäni siitä, miten typerää oli pyytää Keitä tanssimaan. Miten kukaan voi keksiä niin idioottimaisen ajatuksen?

Kein vasen käsi tarttui minun oikeaani, joka häälyi epävarmana ilmassa välissämme.
"Ei sit-", aloitin jo, mutta nielaisin lopun.
"No mikä jottei, jos sä tuut niin pienestä onnelliseksi. Ittes nolaamisesta. Tanssitaan", Kei huokaisi ja avasin silmäni.

Unohdin kaiken muun. Kei oli lämpöinen. Hänen paitansa tuntui sileältä ja kalliilta, ja hänen selkänsä sen alla yllättävän luisevalta. Pystyin tuntemaan hänen lantioluunsa. Se oli pelottavampaa ja jännittävämpää kuin kenenkään naamiaispuku. Havaitsin hämärästi, että normaalisti olisin alannut juuri nyt ajatella, miten rumalta ja pulskalta oloni tuntui, mutta silloin se oli vain pieni ajatus ihan mieleni perukoilla. Uskalsin vilkaista nopeasti Kein silmiä. Hän katsoi minua silmätkin nauraen ja iski silmää. Hän teki sen vitsaillakseen, muistutin itselleni, ja laskin taas katseeni. Ei naurattanut tai hymyilyttänyt yhtään. Olisin halunnut siirtää käteni Kein selältä hänen kaulalleen, mutta en tosiaankaan uskaltanut. Pelkäsin, että Kei kuulisi sydämeni hakkaavan, mutta unohdin ajatuksen melkein heti sen ilmaannuttua. Korvissa soi. En osannut arvioida, kuinka kovaa puristin oikealla kädelläni Kein vasenta kättä. Pelkäsin hetken, että liian kovaa, ja sitten vilkaisin ihan nopeasti Kein silmiä ja unohdin että minulla edes on oikea käsi. Poskia pisteli. Teki mieli nieleskellä, mutta se ei onnistunut. Tunsin miten Kei hengitti. Haistoin jonkin hillityn hajusteen, alkoholin ja häivähdyksen tupakankatkua. Pyörrytti.

Ei se tietenkään ollut oikeaa tanssimista: sellainen olisi herättänyt huomiota epätavallisuudellaan. Vaikka se tuntui kestävän vaikka kuinka kauan, oikeasti taisin olla Kein lähellä vain joitain sekunteja. Vaikka koko maailmani mahtui sillä hetkellä juuri niille jalansijoille joilla me seisoimme, oikeasti olimme vain sivuhenkilöitä muiden juhlien taustalla. Olimme aika syrjässä, eikä kukaan tainnut edes kiinnittää meihin huomiota. Sitä paitsi jos joku olisi sattunut vilkaisemaan meihin keskustelunsa lomassa, otaksuin toimintani näyttävän melko tavalliselta. Se on vain Chai, he olisivat ajatellet, ja juoneet sitten uuden kulauksen juomastaan. Se on vain Chai, joka oli äsken suutelevinaan Maxin kättä, ja joka on nyt keksinyt jonkin uuden leikin. Oli ihanaa piiloutua tavallisuutensa taakse sellaisella hetkellä. Kukaan ei varmaankaan ollut katsellut kasvojani niin montaa kertaa, että osaisi lukea ilmeestäni yhtään mitään.

Mutta minä en leikkinyt enkä pelleillyt yhtään. Olin niin äärettömän tosissani. Siksi päästin irti heti kun pystyin. Katsoin vielä kerran Kein silmiin, ihan tosissani, mutta astuin sitten taaksepäin ja yritin naurahtaa. Kei oli kuin aurinko. En voinut katsoa suoraan häneen kuin vain nopeasti. En uskaltanut tutkia tai analysoida hänen ilmettään. Katsoin hymyttä huoneessa iloisesti rupattelevia ihmisiä ja pelkäsin jo etukäteen kotiin menemistä. Kaatuisin Jack Skellingtonin vaatteissa sänkyyni, vetäisin peiton päälleni ja tulisin yön aikana hulluksi miettiessäni kuinka omituisena Kei mahtoi minua pitää. Aloin kuumeisesti miettiä vitsiä, jolla pääsisin kuittaamaan tapahtuneen ja katoamaan paikalta niin, etten joutuisi pilaamaan haaveiluani murehtimalla Kein ajatuksia. Niin että Kei ihan varmasti ymmärtäisi, että koko juttu oli vain joku päähänpisto, jota en suinkaan ollut suunnitellut koko iltaa. Pitäisi sanoa jotain sellaista, että Keille olisi selvää, että olin ajatellut iltaisin nukahtaessani futismatsien voittoja ja vaikka jotain pitkähiuksista tyttöä, enkä missään tapauksessa Keitä.

"Voi ei!" olin kauhistuvinani, kun Kei aikoi sanoa jotain. "Kohta on keskiyö ja mun kurpitsavaunut odottaa!"
Hyvä Chai - tuo kuulosti täsmälleen siltä että ajattelet illalla pitkähiuksisia tyttöjä. Olisin halunnut kadota. Toivoin silti, että improvisoitu surkea vitsi riittäisi, vaikka se olikin ihan vääränlainen.
Keillä kesti ilmeisesti aika kauan yhdistää kurpitsavaunut oikeaan prinsessaan.
"Mä en keksi mitään vitsiä lasikengistä", hän sanoi lopulta hiljaisella äänellä. Tulkitsin äänensävyn johtuvan siitä, ettei Kei ollut muutenkaan mikään suuri vitsailija. Hän oli kuitenkin hyväksynyt vitsini, koska oli edes yrittänyt jatkaa sitä kömpelösti. Se riitti siinä tilanteessa.

Tiesin, että minun oli lähdettävä, vaikka ei ollut vielä myöhä. Tekisin muuten jossain vaiheessa jotain sellaista tyhmää, mistä Crimis oli minua käynyt varoittamassa. En katsonut Keitä enää suoraan silmiin. Päätin, etten enää ikinä puhuisi hänelle muusta kuin säästä ja hevosista. Ajattelin Emilian kuvaa, joka hymyili tallin taukotuvassa kasvot vasten viereisellä sivulla olevia hevoskuvia, ja käänsin Keille selkäni.

Kun pääsin ulos, kuistilla nojaili kaidetta Crimis.
"Mitä sitte olisit halunnu että tapahtuu?" hän kysyi kuultuaan huokaukseni.

Niin, mitä oikein olin odottanut?
Että minulla olisi nyt hyvä mieli?
Että tämä olisi oikeasti riittänyt minulle ja olisin voinut nyt siirtyä seuraavaan asiaan?
Että Kei sanoo yhtäkkiä siinä keskellä olohuonetta, että ole mun poikaystävä Chai?
Että olisin uskaltanut vetää Kein perässäni autioon keittiöön - rysäyttää sen selkä edellä seinään niin että ikkunalasi helähtäisi - upottaa kaikki kymmenen epätoivoista sormeani sen niskahiuksiin ja tuntea miltä sen parta tuntuisi leukaani vasten kun minä -
Mitä!

"En - en mä odottanut mitään", sanoin eniten itselleni ja lähdin kävelemään tiellepäin. "Kiitos bileistä. Oli kiva ilta. Nähdään."


Se menee ohi, Chai, lohdutin itseäni, ja halasin itseäni mennessäni. Mene kotiin.



Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 739
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ti 30 Loka - 18:06

Apua, sä kirjoitat liian nopeasti. Very Happy Ei, älä hidasta. Mä kirin.

Rea, Birgitta ja Crimis  - sekä Kei mutta vain taiteellisesta näkökulmasta

Olipas mielenkiinnon herättävä otsikko! Eikä teksti pettänyt. Mitäs mitäs? (Tähän se silmähymiö)

Keillä oli laiha ja ohut niin kuin Max – varmaan siis Kei oli? Very Happy

Kutkuttavan erilainen teksti, joka sai janoamaan lisää. Pitää ehdottomasti kuulla Kein ajatuksia, ja Chain ajatuksia ensi kerralla, kun törmää Keihin. Ja Emilia!! Mä en malta odottaa, että Emilia tulee Suomeen ja tapaa Chain ja… Mitä tapahtuu? En kai mä mene asioiden edelle??

Suosikki:
Hiukseni ovat itsepäisiä. Niitä on lukuisia, ja jokainen pyrkii aina asettumaan samalle paikalle jossa on koko elämänsä viettänyt. Siksi Crimis joutui purkamaan ranskanletinalkunsa kerta toisensa jälkeen ja minulla oli runsaasti aikaa katsella Keitä ja haaveilla... ...siis piirtämisestä, Chai, haaveile piirtämisestä. Mietin, tietenkin täysin esteettisessä merkityksessä, kuten itselleni muistutin, olikohan Kein hiuslaatu yhtä paksua ja karheaa kuin minun, vai olisikohan se kuin kissankarvaa.

Niin ja hyvin menee. Erittäin hyvin.

Stina ja Snorre

Ihanaa seurata sun ja Snorren juttelua. Ootte niin hellyyttävä pari. <3

Snorre tervehti minua omalla kielellään, jonka haparoivat alkeet olin juuri ehtinyt oppia. Kun poni nosti päätään minua kohti ja piti korviaan tuolla tavalla pystyssä, se sanoi morjens, kiva kun tulit.
"No hei vaan sullekin", vastasin Snorrelle omalla kielelläni. "Miten on päivä mennyt?" kysyin siltä ja nojauduin käsivarsieni varaan aidan ylimpään puomiin.
Snorre vastasi tuskin kuuluvalla hörähdyksellä. Se tarkoitti varmaan sitä, että se oli tyytyväinen päivänsä sisältöön. Epäilin, ettei kukaan ollut ratsastanut sillä, ja että laiskottelu taisi olla Snorren mielestä vain mukavaa.


Mä niin tykkään sun ilmaisuista. Ja näistä Stinan antamista lempinimistä.

Toisten tapa osoittaa kiintymystä olikin sitten halaamisen sijaan kutsua minua Paithoonbluetoothiksi. Sekin oli aika hyvä tapa.

Jos sain olla muiden ihmisten lähellä, suurin osa kaikesta maailman pahasta kimposi minusta kuin teflonista.


Oogie Boogie, Jack ja Sally

Aivan ihana kuva - Ja kyllä tunnistaa leffan heti. Snorrellakin on niin huippu ilme, en kestä. Ja Tuo Jennin tukka! Vähän tytsylle sopisi punainen.

#sanoeiraidallisillevaatteille ?? Öö #sanokyllächainraidallisillevaatteille. You’re nailing it.

Ja ei, mä en yrittänyt painaa tota linkkiä jo ennen kuin luin edes tekstiä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 170
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ma 29 Loka - 10:13

Oogie Boogie, Jack ja Sally


Sovimme Jennin kanssa, että tulemme Halloween-pippaloihin yhdessä. Työnjako oli seuraava.

Jenni: ompelee käytännössä yksin pukunsa, koska kun Chai yritti auttaa, siitä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Etsii myös naamarit Chain juodessa vieressä pillillä jotain naamarikaupassa kiellettyä pirtelöä ja hypistellessä vampyyriinviittaa. (Lupasi myös kirjoittaa tarinan ja kuitata sillä oman osansa osallistumisesta.)
Chai: mainostoimisto, Instavastaava. Työnkuva: lähettää muka työvaiheista kuvia Instaan. Oikeasti siis selfieitä ja ompelevan Jennin kuvia, #hukkasuonhalloween2018 #gojenni #rankkaaon. (Myös tämän kuvan hoitaminen valmiiksi ja Instaan. #vihaanpiirtäähevosia #sanoeiraidallisillevaatteille.)
Dasu: malli ja sovitusnukke. Dasun puku on tehty säkeistä. Huppu käytännössä ommeltiin niin että se oli koko ajan sen päässä, mutta onneksi selkäosa tehtiin vain harsimalla säkkikangasta loimeen kiinni. (Jenni ompeli, Chai kuvasi, häiritsi ja valitti.)

Budjetti oli 10 euroa yhteensä, ja se itse asiassa piti hyvin. Kolme euroa meni naamareihin ja 4,50 Chain pirtelöön. Loput kamat löytyivät kotoa, mukaanlukien Sallyn Ariel-puvusta lainattu peruukki, ja sen on poka näkööstäkin, mutta ei haittaa!

Sehän on selvää, että me ollaan Nightmare Before Christmas -elokuvasta. Onhan? Onhan selvää? Muuten mun mielenterveys kärsii. Smile

Coming soon: tarina pelottavasta Halloween-illasta. Trailerin voi katsoa tästä linkistä:

you wish!

Ai oikeastiko uskoitte että olisin niin hullu, että tekisin trailerin?
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 170
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Su 28 Loka - 10:55

Stina ja Snorre 28.10.

"Paithoonbluetooth."

Sätkähdin hereille sohvan nurkasta. Sydän hakkasi nopeammin kahden lyönnin verran, mutta sitten sain jo jäseneni tomimaan ja käännyin naama kohti huonetta.

"No?" kysyin Stinalta, joka oli laskenut urheilukassinsa lattialle ja kiskoi sieltä ratsastuskenkiään.
"Paithoonbataat, tiedätkö sä voiko tota kenttää käyttää koska vaan, vai pitääkö se jotenkin varata? Vai saako sen edes varattua niin ettei muut olis siellä aina samaan aikaan?" Stina kysyi ja heristi kenkäänsä ensin kohti taukotuvan ovea ja sitten kohti minua.
"En - en kyllä tiedä yhtään... Mutta mä voin lähteä etsimään Crimistä ja kysyä."
"Ei tarvi, Pathoon. Nukuitko sä?" Stina kysyi huvittuneena.
"En", valehtelin. "Mutta... Kuule, mun nimi on Chai."
"Mm, mä tiedän, mutta on hauskempaa jos sä olet Paithoonbluetooth", hän sanoi ja veti kengät reippaasti jalkoihinsa. Niin minusta tuli Paithoonbluetooth, ja olin siihen hyvin tyytyväinen. Kysyin saisinko tulla mukaan katsomaan hevosia. Sain kuulemma lähteä mukaan, ja olisin heiluttanut häntää ja häntä minua, jos olisin ollut koira. Stina kuitenkin mainitsi ohimennen Kein aikovan todennäköisesti ratsastaa osin samaan aikaan, ja intoni lähteä laantui saman tien. Eikä - sen taannoisen illan jälkeen välttelisin häntä tarkemmin kuin hän minua ikinä.

Päätin että minun oli viisainta mennä vaikka katsomaan Snorrea. Uskaltaisin olla sen lähellä yksinkin. En kyllä menisi harjaamaan sitä, enkä muutenkaan sen aitaukseen, mutta voisin olla sen seurana ja rapsutella sitä. Etsin sille kaapista sokeria, jota en kuitenkaan uskaltaisi loppujen lopuksi antaa sille, ja pakenin mahdollisimman suoraa reittiä ulos ja tallin taakse.

Snorre tervehti minua omalla kielellään, jonka haparoivat alkeet olin juuri ehtinyt oppia. Kun poni nosti päätään minua kohti ja piti korviaan tuolla tavalla pystyssä, se sanoi morjens, kiva kun tulit.
"No hei vaan sullekin", vastasin Snorrelle omalla kielelläni. "Miten on päivä mennyt?" kysyin siltä ja nojauduin käsivarsieni varaan aidan ylimpään puomiin.
Snorre vastasi tuskin kuuluvalla hörähdyksellä. Se tarkoitti varmaan sitä, että se oli tyytyväinen päivänsä sisältöön. Epäilin, ettei kukaan ollut ratsastanut sillä, ja että laiskottelu taisi olla Snorren mielestä vain mukavaa. En kuitenkaan viitsinyt kysyä asiaa suoraan ponilta, sillä epäilin ettei se ymmärtäisi puhettani kovin tarkkaan, tai ainakaan minä en ymmärtäisi hevosten kieltä niin hyvin että saisin selvää sen vastauksesta. Sen sijaan vaihdoin ponin kanssa sellaisia kuulumisia kuin mitä olin jo oppinut vaihtamaan. Kun rapsutin sen kaulaa, kerroin sille että minustakin oli kiva nähdä sitä, ja kun silitin sen poskea, se varmasti tiesi minun tarkoittavan että olin mielelläni sen kanssa. Se vastasi kääntelemällä korviaan minua kohti, vaikka en puhunut sille enää ääneen. Paljoa en kuitenkaan osannut vielä sen kanssa jutella eleinkään.

Kun rapsuttelin Snorrea yksin hämärtyvässä illassa, ajattelin miten hulluja ihmisten ja eläinten väliset suhteet olivatkaan. Parhaimmillaan opimme toistemme kieliä vain muutaman sanan verran. Kiintymyksemme toisiamme kohtaan perustui oikeastaan sille, miten tapasimme hieroa ihojamme vastakkain ja harrastaa liikuntaa yhdessä. Toisaalta kommunikoimmehan me ihmiset keskenämmekin usein samalla tavalla, vaikka meillä olisi yhteinen kielikin. En ollut vielä keksinyt maailmassa yhtäkään parempaa paikkaa olla, kuin toisen ihmisen käsivarren alla. Toisten tapa osoittaa kiintymystä olikin sitten halaamisen sijaan kutsua minua Paithoonbluetoothiksi. Sekin oli aika hyvä tapa. Ajattelin Stinaa ja hymyilin. En haluaisi enkä voisi olla olemassa ilman muita ihmisiä.

Snorrella oli nälkä. Tiesin sen siitä, että se kuopi aina välillä sitä kohtaa, jossa sen heinäkasa tapasi olla. Sitten se puuskahti niin että sen hengitys huurusi kylmässä ilmassa. Uskalsin tarjota sille sokerin, mutta mitään muuta minulla ei ollut sille annettavaksi. Päätin, että minun olisi aika lähteä, joten kävelin takaisin sisään etsimään kännykkääni, jonka epäilin olevan taukotuvan sohvan selkänojan ja istuintyynyn välissä.

"Menikö hyvin?" kysyin Stinalta, joka joi taukotuvassa vettä punaisena rankan ratsastuksen ja kylmän ilman vuoksi.
"Nooh... Mä en tiedä mikä sen oli, mutta oikean laukan kanssa oli aivan liikaa ongelmia. Mä nyt vaan toivon että sillä ei ole selkä kipee tai mitään", Stina sanoi Tossua tarkoittaen, enkä osannut vastata siihen mitään. Mikä oikea laukka? Oliko sitten olemassa väärä laukka? Vai vasen laukka? Onneksi Stina huomasi ilmeestäni etten ymmärtänyt. Hän huiskaisi toisella kädellään Tossun oikean laukan mielestään.
"Ei se ole sellasta kun sanotaan. Siis oman hevosen omistaminen", Stina huokaisi, mutta hymyili sitten vähän. "Mä luin lapsena paljon hevoskirjoja. Niissä päähenkilöt sai hevosen ja sen jälkeen kaikki oli oikeastaan täydellistä. Laukattiin auringonlaskuun ja silleen. Mulla on kuitenkin päälimmäisenä mielessä aika usein se hirvee vastuu mikä hevosesta on. Ja rahanmeno."
"No mutta, kaikilla on huolensa. Mä ainakin olisin mielummin huolissani hevosesta ja rahasta kun vaikka terveydestäni tai hengestäni", vastasin mitään hevosista ymmärtämättä.
"Hah, Paithoonbuhuu, sähän aina naurat vaan, eihän suhun osu kuolevaisten huolet ja harmit."
Nauroin vain, niin kuin nauran aina, koska se oli tavallaan totta. Jos sain olla muiden ihmisten lähellä, suurin osa kaikesta maailman pahasta kimposi minusta kuin teflonista.

Löysin kännykkäni sohvan alta. Tarkistin vielä että minulla oli varmasti kaikki omaisuuteni mukana. Puristin Stinan olkapäätä hyvästiksi ja hymyilin hänelle. Oli aika lähteä ja jättää taas turvallinen teflonpinnoitus. Toivoin, että kämppikseni olisi päättänyt tulla jo nyt kotiin reissustaan, vaikka keskiviikkoon oli vielä sata vuotta aikaa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 170
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Pe 26 Loka - 12:39

Kiitos, kiitos, tuhannesti kiitos. Aion piirtää tähän vielä joskus thank you -gesturen, jonka voin sitten aina laittaa kommenttien jälkeen.

*

Olen kirjoittanut tosi vaikean, siis pelottavan, tekstin halloweeniksi, mutta en halua sitä ihan vielä laittaa, koska halloween-pippaloihin on vieläkin aikaa. (Ainakin sen julkaiseminen on pelottavaa, niin sitten sen täytyy olla sopiva Halloweeniksi.) Sen sijaan laitan tämän, jota on myös ollut ihan riittävän vaikeaa tehdä. En ole koskaan kuvannut fiktiossa oikeastaan mitään kiintymystä, siis muuten kuin isännän kiintymystä lemmikkiin, joten tämä on mulle ihan uusi juttu, enkä osaa arvioida miten menee. Olkaa kilttejä mulle. Smile

Haluan painottaa, että tämäkin teksti on Chain päänsisäistä tulkinta maailmassa vallitsevista asiaintiloista, eikä virtuaalista maailmaamme koskevaa absoluuttista faktaa. Joku muu hahmo voisi havainnoida ja kokea saman tilanteen myös eri tavalla.

*


Rea, Birgitta ja Crimis  - sekä Kei mutta vain taiteellisesta näkökulmasta 26.10.

Eräänä iltana taukotuvassa oli hirveästi porukkaa. Kolmen istuttavalle sohvallekin mahtui silloin viisi henkilöä, ja ihmiset käyttäytyivät kuin käenpoikaset. Kun yksi nousi hakemaan lisää juomista tai käymään vaikka vessassa, joku sujahti sulavasti hänen paikalleen. Parhaat paikat olivat ilmeisesti nojatuoleilla, sillä joku saattoi siirtyä tilaisuuden tullessa niihin jopa sohvan ahtaudesta, jos vain ehti valtaamaan alan ennen kuin joku kokonaan ilman istuinta jääneistä ehti vapaalle paikalle asti. Silloin seisomaan jäänyt huokaisi ja ahtautui sohvalle keskimmäiseksi, sillä jonkun reunalla istuvan noustessa loput sohvalla istuvat hivuttautuivat kohti sen reunoja. Pysyimme jatkuvassa liikkeessä, ja sitä katsellessani en voinut olla ajattelematta muurahais- ja mehiläispesiä. Tai sokeita koiranpentuja, jotka nuuskuttelivat väsymättä edestakaisin päästäkseen emänsä parhaalle nisälle.

Olin saanut pitää melko hyvän paikkani sohvan vasemmassa reunassa jo kauan. Crimis oli istahtanut viereeni käsinojalle ja nojasi kyynärpäällään selkänojaa niin että se huojahteli selkäni takana hänen eläytyessään johonkin selittämäänsä juttuun. Huoneessa oli ihan hirveän kuuma ja liian vähän happea, koska ihmisiä oli niin paljon. Aina välillä joku meni seisomaan ovensuuhun ja päästämään huoneeseen happea ovesta, joka pyrki sulkeutumaan itsekseen. Muut suunnittelivat jotain maastoretkeä, josta en ratsastustaidottomana kiinnostunut yhtään. Minulla ei kuitenkaan ollut ollenkaan tylsää, kun seurasin ihmisten sanojen sijaan heidän eleitään ja ilmeitään. Minusta ihmiset ovat maailman suloisin ja huvittavin eläinlaji.

Otetaan esimerkiksi nojatuoleissa istuvat Rea ja Birgitta - kaksi tummahiuksista, samanpituista ja -rakenteista ihmistä, joilla molemmilla oli korkeat poskipäät, suorat sirot nenät ja jopa sinä päivänä hiukset samalla tavalla kiinni. Jos olisin laittanut heidät passikuvaan, olisin saanut hyvin samantyyppiset kuvat. Siinä edessäni elehtiessään ja eläessään he eivät olisi kuitenkaan voineet olla enää erilaisempia silmissäni. Kun Crimis ehdotti heille reittisuunnitelmaansa, Rea nosti leukaansa ja nojautui aivan aavistuksen eteenpäin ja osoitti sillä tavalla kuuntelevansa. Sitten hän nyökkäsi hillitysti neutraali ilme kasvoillaan ja oli eri mieltä aloittamalla "joo mut-" heti kun Crimis oli lopettanut. Birgitta sen sijaan viesti kuuntelevansa kallistamalla päätään kysyvästi, laskemalla leukansa ja katsomalla Crimistä silmiin. Hänen silmiensä siristymisestä tiesin, ettei hänkään ollut tyytyväinen reittiehdotukseen, mutta sen sijaan että hän olisi alannut heti puhua, hän ojensi tiedostamattomasti kättään ja pyysi sillä tavalla puheenvuoron Rean jälkeen. Sellainen ele tuntui olevan tosi monille ihmisille selkärankaan jäänyt jäänne koulussa viittaamisesta.

Säpsähdin hereille hypnoosistani, kun vieressäni istuva Max läpsäytti yhtäkkiä kätensä olkapäälleni ja käytti minua tukenaan ponnistautuessaan ylös. Sohvan keskipaikka ei ollut taukotuvan halutuin istumapaikka, joten Maxin nouseminen ei aiheuttanut mitään hirveää ryntäystä. Ovensuussa seinää nojaillut Kei ehti kävellä ihan rauhallisesti sohvan luokse ja istua, enkä minä enää yhtäkkiä jaksanutkaan keskittyä Reaan ja Birgittaan.

Kei oli laiha ja ohut niin kuin Max, mutta tuntui vievän monta kertaa enemmän tilaa, vaikka oli kahta päätä lyhyempi. Hän oli lämmin, ja minulla oli kuuma. Hänen käsivartensa oli pääni takana sohvan selkänojalla ja hänen polvensa koski kevyesti minun polveani, ja minusta tuntui että en saisi enää kauaa hengitettyä. Ehkä huoneessa oli taas happi vähissä, tai ehkä olin saamassa lämpöhalvauksen. Jommasta kummasta se johtui. Käännyin hinkkaamaan niskaani Crimiksen kylkeen, jotta hän alkaisi vaikka tehdä minulle ranskanlettiä jutellessaan. Sillä tavalla saisin syyn katsella hetken Keitä - ihan vain jotain tehdäkseni tietenkin - ja myös päästä liikahtamaan vähän kauemmas hänestä.

Sain Crimiksen reagoimaan vasta etsimällä hänen kätensä sohvan selkänojalta ja viemällä sen hiuksiini. Sitten saatoin kääntyä sohvalle sivuttain Keitä kohti ja istua jalkojeni päälle. Crimis nyhti, nykersi ja letitti hiuksiani harva se päivä, joten kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, eikä kenenkään puhe tauonnut edes millisekunniksi. Keikin reagoi vain laskemalla tiedostamattaan kätensä selkänojan sijaan polvieni päälle piirrettyään sillä maastoreittiä ilmaan puhuessaan. Hänen peukalossaan oli uusi sormus, ja olisin voinut lyödä vaikka vetoa, ettei se ollut mitään rihkamaa. Nostin nopeasti katseeni ja vilkaisin välillä muitakin huoneessa olevia. Saatoin kaikessa rauhassa opetella ulkoa Kein sivuprofiilia, kunhan katsoin välillä muualle tai sanoin muutaman sanan. Katselin häntä taiteellisessa tarkoituksessa tietenkin, sanoin itselleni, sillä aioin ihan varmasti kotona etsiä jostain kynän ja paperia ja opetella ihan sairaan hyväksi piirtäjäksi. Ihminen on paitsi mielenkiintoinen, myös kaunis eläin. Jos oppisin piirtämään, voisin saada kenen tahansa kasvot ilmestymään paperilleni koska tahansa ja katsella niitä... Siis tietenkin vain siksi, että ihmiskasvot ovat yleisesti kauniita. Ei mistään muusta syystä.

Hiukseni ovat itsepäisiä. Niitä on lukuisia, ja jokainen pyrkii aina asettumaan samalle paikalle jossa on koko elämänsä viettänyt. Siksi Crimis joutui purkamaan ranskanletinalkunsa kerta toisensa jälkeen ja minulla oli runsaasti aikaa katsella Keitä ja haaveilla... ...siis piirtämisestä, Chai, haaveile piirtämisestä. Mietin, tietenkin täysin esteettisessä merkityksessä, kuten itselleni muistutin, olikohan Kein hiuslaatu yhtä paksua ja karheaa kuin minun, vai olisikohan se kuin kissankarvaa. Jos piirtäisin Kein, en tekisi kuvasta sellaista täydellistä muotokuvaa, johon jäljennettäisiin vain Kein suora nenä ja huulten muoto niin kuin johonkin kolikkoon. Piirtäisin siihen kaiken. Sen, miten Kein huulet olivat rohtuneet ensimmäisten pakkasten takia, ja posket ja korvat olivat punaiset varmaan kuuman huoneilman takia.  Kein ripset sellaisina kuin ne olivat: lyhyehköinä ja aika harvoina, mutta ihan mustina. Kulmakarvat, joita oli sitten ihan varmasti nypitty, mutta joiden nyppiminen oli jäänyt viimeaikoina. Keskustelua seuraavat silmät puoliksi kiinni... Onneksi, koska muuten niihin katsominen olisi tuntunut samalta kuin se hetki, kun on nukahtamassa ja alkaa yhtäkkiä pudota, ja sitten sitä aina hätkähtää hereille. Olisinpa voinut vähän katsoa niihin ja tuntea että putoan, ja kunpa en lopuksi hätkähtäisi hereille. Mitenhän muut pystyivät puhumaan Kein kanssa melko normaalisti...

"Mitä - onko mulla jotain naamassa?" Kei kysyi yhtäkkiä ja katsoi suoraan minuun niin että korvissani humisi.

Olin unohtanut katsoa muualle välillä. Säikähdin, että kaikkien huomio oli kiinnittynyt minuun Kein kysymyksen takia. Vilkuilin silmännurkistani ympärilleni liikuttamatta päätäni. Kein kysymys oli ilmeisesti ollut ihan hiljainen, koska kaikki muut ympärillämme suunnittelivat täysin häiriöttä maastoreissun ajankohtaa, ja Crimiksen sormet etsivät uutta hiustupsua lettiin vedettäväksi. Jopa Kein toisella puolella istuva Kirstu näytti selaavan keskittyneenä kännykkäänsä kai tarkastaakseen sopiko yhteisen maastoreissun ehdotettu ajankohta myös hänelle.

"Ei ei, mä vaan jumitan" supisin Keille hädissäni, vain suutani liikuttaen. Yhtäkkiä minulla olikin kylmä.
"No hyvä", Kei mumisi, mutta näytti omituiselta. Onneksi hän käänsi katseensa taas kohti Maxia, joka valitti maaston ajankohdan olevan paitsi vääränä kellonaikana, myös ihan vääränä päivänä.

Näin miten Kei vilkaisi minua silmäkulmastaan. Kaivoin puhelimen ja katsoin snäppini näkemättä niitä ollenkaan. Niiden loputtua pidin aina vain katseeni tiukasti puhelimen näytössä. Voi huh huh, Chai. Pudistin päätäni ravistaakseni mielestäni kaikki Keitaroita, sivuprofiileja, rohtuneita huulia ja varsinkin niitä silmiä koskevat ajatukset. Nyt olisi korkea aika mennä kotiin ja tehdä vaikka keskittymisharjoituksia. Tai vaikka lähteä käymään jossain ja tavata joku tyttö, jolla olisi pitkät hiukset, sileä iho ja viehättävät käytöstavat. Sellainen tyttö, jonka kehtaisi esitellä ylpeänä koko suvulle. Onneksi Crimis oli edennyt letteineen jo pitkälle.


Viimeinen muokkaaja, Chai pvm Ke 31 Loka - 14:00, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 739
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   To 25 Loka - 15:20

Crimis, Prookkis ja Andrei

Hahah, kun silmäilin tätä tekstiä tuossa aiemmin, ajattelin ensin että tuo meemikin kertoi vielä tekeistä.. No siis, oliko se nyt niin kamalan kaukaa haettua? Very Happy Teket on tällainen Suomessa harvinainen mutta Hukkasuossa yleinen näky, joten parempi ois tottua niihin. Ensi keväänä tulee taas yksi lisää, kun Tashan laskettu aika koittaa! Ai mitä, Kei, etkö sä kertonut sille vielä? Ai et kenellekään? Hups..

Olin jo ehtinyt avaamaan ensin Kein Instagramin, sitten hashtagin ahalteke. Olin poistunut kuolevaisten maailmasta hyvin oudonnäköisten luurankohevosten virtuaaliseen todellisuuteen. Pian olin seikkaillut tägejä pitkin toiseen ulottuvuuteen ja nauroin ääneen meemille, jossa luki: "not sure if she's gay or just an art student".

Mä tykkään ihan hirveästi tästä mun uudesta lemmikistä.

"Voisitko sä viedä tän sun uuden lemmikin vaikka lenkille tai jotain?"

Ja sitten tämä kuva. Oi että. Chai poseeraa niin söpösti, Keitä ei kiinnosta yhtään ja Snorre yrittää uteliaana tunkea mukaan. Eikä siitä niin kamalan kauan ole, kun vielä näytti tuolta ulkona! Nyt on jo lumet maassa, huhhu.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 170
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   To 25 Loka - 10:48

Kiitos Crimis ja Emilia, hengitän teidän kommentteja ja elän niillä, olivatpa ne sitten sisällöstä tai kielestä. En ole hirveän tietoinen etenkään kielestä ja luettavuudesta, eli varsinkin Emilian vuorosanakommentista on apua. Kukaan ei ole vielä sanonut siitä, että pilkutan väärin, mutta sen tiedän. Osaan pilkkusäännötkin, mutta kaunokirjallisuudessa pidän niitä enemmän suosituksina. Very Happy

Myös Jenni on lähettänyt mulle viestin heti kun julkaisin tämän, kiitos vielä uudestan!

*

Tämä on teksti, jonka piti oikeastaan kertoa Chain kolmannesta kerrasta tallilla. Tämä sai kuitenkin odottaa, koska ryhdyin vastailemaan Jennin juttuihin tuoreeltaan. Sen takia tämän kuvakin näyttää minusta jo nyt hirveältä. Olen piirrellyt enemmän ihmisiä nyt parissa viikossa kuin yleensä vuodessa, ja jo näin nopeasti olen oppinut vaikka mitä! Tai siis ainakin tekemään parempia hampaita, kulmakarvoja ja hiuksia. Mutta en lähde enää muokkaamaan tätä kuvaa, vaikka taustakaan ei taida enää ihan sopia vuodenaikaan. Smile Tekisin siis monta asiaa toisin jo nyt, jos aloittaisin tämän kanssa alusta. Sitä paitsi Keitaron parta ei tästä enää viimeistelemällä tai alusta aloittamalla parane - sitä on poka hinkattu kauan!! Aja poika partasi että pääset jatkossakin kuviin!

***
***

Crimis, Prookkis ja Andrei 25.10.

"Haluutko sä nähdä monta tykkäystä sun poni on saanut?" kysyin Crimikseltä ja heristin puhelintani heti kun olin astunut taukotupaan ja tervehtinyt kaikkia nimeltä.
"No haluisin? Voisitko sä lopettaa koputtamisen tossa ovella ja tulla vaan suoraan sisään?"
"Voisin", vastasin.

Istuin risti-istuntaan lattialle Crimiksen jalkojen juureen. Nojasin käsivarsillani hänen polviinsa ja leukaani käsivarsiin ja avasin Instagramin. Sitten käänsin puhelimen niin, että Crimis näki näytön.



"Hashtag ponygirls, voi Chai", Crimis nauroi.
"Siinä oli  hashtag ihuggedvoldemort mutta Kei sanoi että se ei ole mikään Voldemort niin se piti ottaa pois."
"Ihme että edes sait Kein kuvaan... Miksi sä muuten istut siinä lattialla?"
"Siksi että te viette kaikki tuolit", sanoin hajamielisenä. Olin jo ehtinyt avaamaan ensin Kein Instagramin, sitten hashtagin ahalteke. Olin poistunut kuolevaisten maailmasta hyvin oudonnäköisten luurankohevosten virtuaaliseen todellisuuteen. Pian olin seikkaillut tägejä pitkin toiseen ulottuvuuteen ja nauroin ääneen meemille, jossa luki: "not sure if she's gay or just an art student".

"Hä? Huhuu, Chai!" joku huhuili Idan äänellä, kun olin jotenkin päätynyt moth & lämp -meemeihin.
"Mm?"
"Että voitko sä mitenkään edes kääntyä tänne päin! Mä en voi keskittyä kun sun selkä tuijottaa mua silmiin keskellä huonetta."
Käännyin naama huoneeseen päin ja nojasin selkääni Crimiksen polviin. Laitoin kännykän taskuun. Kurotuin raaputtamaan pienestä pöydästä halkeilevaa maalia. Huomasin kissan nojatuolin alla ja yritin kissittää sitä. Kysyin sen nimeä, eikä kukaan vastannut. Yritin istua hetken ihan rentona ja velttona. Hätistelin Crimiksen kättä päästäni niin kauan kun luulin että hiuksissani on kärpänen. Vakuutin Crimiksen vieressä istuvalle Hannelelle, ettei haitannut yhtään, kun Crimis silitti minua kuin kissaa. Taputin lohduttavasti Crimiksen kenkää, kun hän Hannelen huomautuksen vuoksi lopetti. Yritin kurotella kissaa syliini, mutta se meni karkuun. Olin juuri ryhtynyt kokeilemaan, yltäisinkö kengälläni minua vastapäätä nojatuolissa istuvan Idan kenkään, jos venyttäytyisin oikein pitkäksi kun -

"Crimis!" Ida sanoi tiukasti ja veti jalkansa kauemmas minusta.
"No?"
"Voisitko sä viedä tän sun uuden lemmikin vaikka lenkille tai jotain?"
"Joo joo. Mitä sä haluat että mä laitan sen tekemään? Snorre lepää."
"En mä tiedä! Opeta se valjastamaan hevonen vaikka. Joo hei - opeta se, niin se voi laittaa Ricon aina valmiiksi!"
"Tämä ei vielä tiedä edes mitä tarkottaa silat", Crimis sanoi ja taputti päätäni, "niin luuletko että se oppii ihan heti valjastamaan.
Taivutin niskaani niin paljon kuin pystyin ja sain Crimiksen kasvot väärin päin näkökenttääni.
"Ihan sama. Mä yritän rentoutua rankan treenin päälle, joten sun tätyy pitää se kurissa", Ida sanoi esittäen ärtyneempää kuin oli, ja Crimis supisti suutaan sen näköisenä, että hän pidätteli hymyä.

Kun astuimme tallikäytävälle, Crimis alkoi kävellä päättäväisesti suoran eteenpäin. Hölkkäsin hänen kannoillaan, ja kun hän sanoi "tallissa ei saa juosta!" yritin pikakävellä parhaani mukaan. Kun Crimis teki äkkipysäyksen, melkein törmäsin häneen. Hän kääntyi oikealla puolellamme olevassa karsinassa haukottelevan pienen hevosen puoleen. Se oli varmaan Snorren kokoinen, mutta melkein musta ja vähemmän pörröinen.

"Harjataan tää. Andrei tulee yleensä näihin aikoihin, niin voisit oikeasti opetella sitä valjastamista tällä. Sitte Andreikin pääsisi suoraan lenkille, kun se ei vissiin kauhean mielellään ole täällä koko iltaa hevosten kanssa."
"Kuka-"
"Se on yks mies. Aika pelottava itse asiassa kun se ei paljoo hymyile."
"Ei kun tää hevonen!"
"Tää on Prookkis", Crimis esitteli ja antoi Prookkiksen livahtaa karsinastaan käytävälle. "Sen emäntä on reissussa, niin me kaikki vähän hoidetaan sitä", hän jatkoi kiinnittäessään hevosen kahdella ketjulla keskelle käytävää seisomaan. "Voisitko sä olla tappamatta itseäsi jos mä haen äkkiä tosta vierestä tämän valjaat? Voit tällä harjata sitä jo."
"Se puree!" huhuilin Crimikselle, joka loittoni jo käytävällä.
"Höpö höpö!"

Harjasin Prookkista varovasti sillä aikaa kun Crimis haki valjaita. Prookkis värisytteli karvojaan. Sitä taisi kutittaa. En kuitenkaan uskaltanut painaa harjalla kovempaa ennen kuin Crimis palasi. Ties vaikka se olisi suuttunut siitä. Heti kun hän tuli ulos satulahuoneesta, aloin harjata hevosta vähän voimakkaammin. Tämä hevonen oli pehmoisempi kuin Snorre. Olihan Snorrella pörröisempi turkki kuin tällä, mutta kun painoin tämän hevosen kaulaa ja kylkiä, se oli pehmeä kuin tyyny. Tai oikeastaan se oli vesipatjamainen. Ja sen pepussa oli pieniä vaaleampia pilkkuja...

"Älä hipelöi sitä tolleen. Sitä kutittaa", Crimis sanoi ja harjasi minua sormille, kun tutkin Prookkiksen pilkkuja.
"Miksei Kei halua puhua mulle?" kysyin.
"Keitaro? Miten niin ei halua? Mistä se tuli sulle nyt yhtäkkiä mieleen?"
"Siitä kun Prookkiksen harja on täynnä näitä heiniä", vastasin totuudenmukaisesti, mutta en mitenkään selittänyt ajatuksenjuoksuani. Jos ihmisille vastaa sillä tavalla, kyseleminen loppuu siihen.
"Se on aluksi vaan vähän ujo", Crimis sanoi olkiaan kohauttaen ja nosti valjasnipun Prookkiksen selkään. "Katopa. Andrei on tehnyt tämän kanssa ihan hirveästi töitä. Nää laitetaan näin päin. Sitten päästetään tää tästä ympäriltä pois, tää on häntäremmi. Tää on rintaremmi, se ei kuulu tähän, sitä vaan säilytetään tässä. Sä voit laittaa sen tohon tämän kaulalle roikkumaan ja odottamaan. Siihen vaan!"

Miten niin Kei on ujo, ajattelin. Kaikkia ihmisiähän hermostuttaa vähän tavata joku uusi. Onneksi suurin osa kaikista maailman ihmisistä on kivoja, joten jännittäminen on yleensä turhaa. Sitä paitsi Keihän oli puhunut aina välillä ihan normaalistikin minulle. Onkohan minussa joku vika? Hukkasuossa kävi muutenkin aika paljon kaikkia ihme kloppeja, jotka katosivat aina mystisesti paikalta ennen kuin ehdin esitellä itseni kenellekään heistä. Olin nähnyt kaikkia ihme Maxeja, Reitoja ja Kipejä juoksemassa ympäriinsä, mutta päälle ne eivät katsoneet vahingossakaan, vaikka olisin saanut ne kiinni. Mikähän kaikkia poikia vaivasi täällä? Kyllä he keskenään näyttivät viihtyvän välillä. Olin nähnyt Keinkin ihan hymyilevän Reitalle ja härnäävän häntä niin kuin normaali ihminen.

"...laitetaan näistä renkaista, rintaremmin alta ja kuolaimiin", Crimis lopetti.
"Ja nyt se on valmis vai?" ihmettelin. Noinko nopeasti poni valjastettiin?
"No joo. Kärryt laitetaan pihalla vasta, mutta Andrei saattaa vielä vaan ohjasajaa. Nyt vaan pidetään Prookkikselle hetki seuraa, ettei se sotkeudu naruihinsa."
"Joo - tuu tähän niin otetaan kuva tän kanssa."
"Eikä oteta! Mun tukka on likanen ja varmaan naamakin, ja mulla on tallivaatteet."
"Tuu nyt vaan!" väänsin Crimistä käsivarresta.
"Älä - hei -"

Siitä tuli oikeastaan teeskennelty painimatsi. Prookkis yritti parhaansa mukaan pysyä poissa alta, kun minä roikuin Crimiksessä ja yritin saada meistä kuvan kännykän etukameralla. Tiesin ettei Crimis yrittänyt tosissaan karistaa minua niskastaan, koska hän olisi varmasti oikeasti onnistunut siinä. Silti hämärässä tallissa oli mahdoton kuvata mitään vanhalla Huawella, kun kohteet heiluivat kuin hattivatit. Luovuin toivottomasta yrityksestäni kuitenkin vasta kun kuulimme tallikäytävältä askeleet. Tiesin, että lähestyvä mies oli nyt se Andrei. Vapautin Crimiksen heti ja sanoin kädestä päivää Andreille, joka katsoi minua suoraan silmiin. Rakastuin vähän: siis niin kuin maalaukseen tai musiikkiin rakastutaan. Jos lasta oltaisiin käsketty piirtämään presidentti, kuningas, supermies tai Jumala, sillä olisi ollut tämän miehen katse. Siitä tuli niin rauhallinen ja helpottunut olo. Ihan niin kuin tämä ihminen ymmärtäisi ajatuksenikin ja hyväksyisi kaiken. Minun ei tarvitsisi salata mitään, koska en pystyisi salaamaan mitään. Toisaalta olisin saattanut tuntea oloni hermostuneeksi, jos olisin ollut varas tai valehtelija.

"Me laitettiin Chain kanssa Prookkis sulle valmiiksi", Crimis koetti selittää Andreille.
"Spasiba", Andrei taisi sanoa hiljaisella äänellä.
Siristin silmiäni ja yritin nähdä, mikä Andreissa muka oli niin pelottavaa ja hymytöntä. En nähnyt millään. Hän ei vain osoittanut ystävällisyyttä samoilla ilmeillä ja eleillä kuin minä, mutta ihan varmasti osoitti sitä koko ajan omalla tavallaan. Mieshän silitti ponin päätäkin hyvin hellästi ja kaivoi sille taskustaan sokerinpalan. Prookkiksen korvat ponnahtivat pystyyn, kun se hamuili sokeria, eikä se pelännyt yhtään. Kun Andrei irrotti sen naruista ja lähti taluttamaan sitä pois, se lähti mukaan selvästi mielellään.

"No niin. Onkohan se Ida jo menny pois sieltä taukotuvasta, että sut voi viedä sinne takaisin? Vai joko sä osaisit olla rauhassa ja ärsyttämättä sitä niin kauan että mä juon kahvia?"
"Älä kiusaa mua, mä oon pieni."
"Et sä ole mikään pieni. Sä olet verrattaen suuri. Tuu jo."
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 739
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ti 23 Loka - 15:38

Emilia olikin nopeampi, mutta heitänpä silti kommenttia. Very Happy

Kirstu ja Ambrella

Voi että, ihanaa kun otit Ambrellan ja Goldin mukaan tarinaan! Ne on ollut ihan heitteillä tekstien suhteen, ja Ambrella tarvisi erittäin kipeästi kuvan. Hyi minua.

Ja tosiaan kyllä, Goldia ei kannata mennä silittelemään. Kirstu ei liioitellut.

Vasta siinä vaiheessa hoksasin kysyä, miksi Kirstu oli pitänyt tätä hevosta kiinni sen sijaan että olisi vain katsellut varsaa.
"Koska se olis muuten purru sun olkapäästä palan", Kirstu sanoi kuin asia olisi sillä selvä. Minä päätin, etten menisi enää ikinä niin lähelle kuolemanvaaraa ja sitä hevosta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Emilia
Mode
Mode
avatar

Viestien lukumäärä : 325
Join date : 10.08.2013
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ti 23 Loka - 15:13

Kirstu ja Ambrella

Oon nyt ollut jo pidemmän aikaa ihan hävyttömän huono vastaamaan kenenkään tarinoihin, mutta nyt tänne on tullut niin paljon ihania tarinoita, että munkin on pakko vaivautua mönkimään pois täältä mun epäaktiivisuuden kuopasta...

Kaikki sun tarinat on ollut tosi kivoja lukea, ne kulkee kivasti eteenpäin. Saat tosi hyvin eri hahmojen persoonat tuotua esille, ja on ollut tosi virkistävää lukea ihan aloittelevan ratsastajan näkökulmasta.

Tykkään paljon hahmojenvälisestä vuorovaikutuksesta, ihanaa, että oot ottanut niin paljon porukkaa näihin mukaan. Vuorosanat on selkeitä ja osuvia, niistä käy hyvin ilmi kuka puhuu ja mitä. Erityisesti tää oli hauska:
"Älä murehdi", Crimis vastasi nopeasti, "se nielaisi sen kielikorun."

Ambrella on kyllä ihana, ainakin jos blokkaa näkökentästä Goldin happaman naaman. Goldi on nätti ulkoa, mutta siihen se taitaa jäädäkin... Ei vais, kyllä sekin ihan kiva osaa olla!

En nyt keksi tähän hätään mitään fiksumpaa tai spesifimpää kommentoitavaa, mutta näitä on ollut ilo lukea ja toivottavasti saadaan lukea jatkossakin.

"No, keksejä tulee ja menee. Varsinkin menee."
Lopetus oli kiva ja kuvastaa kyllä meiän taukohuonetta aika hyvin. Taidetaan olla keksien suurin yksittäinen kuluttaja tässä lähietäisyydellä, ehkä hävitään nippanappa eläkeläisten neulontakerholle...
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 170
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ma 22 Loka - 16:15

Kiitos pitkistä ja kattavista kommenteista. Smile Jennikin on lähettänyt mulle tarkemman analyysin tekstistä yksityisviestillä. Eihän sitä ihmisparka jaksaisi kirjoittaa tai piirtääkään, jos joku ei lukisi ja vastaisi.

Nyt kirjoitetaan välillä jotain kevyttä, joka liittyy vähemmän muiden teksteihin. Ai kun odotan että pääsen käsittelemään tänään julkaistua Maxin ja Kenin pukua, mutta kun tämä teksti oli jo valmiina!


Kirstu ja Ambrella 22.10.

Taukotuvassa oli hiljaista, vaikka siellä oli porukkaa. Crimis ja Kei istuivat sohvan vastakkaisissa päissä. Kirstu joi kahvia nojatuolissa sivuittain istuen. Reita, jonka nimen olin jo aikoja sitten kysynyt Jenniltä, istui kauimmaisessa nojatuolissa. Tervehdin nimeltä kaikkia paitsi Keitaroa, joka taisi nukkua istualtaan. En saanut yhtäkään ääneen lausuttua vastausta, mutta Kirstu nosti kahvikuppiaan tervehdykseksi ja Crimis nyökkäsi selaamalleen puhelimelle. Ripustin takin naulakkoon ja istuin vapaalle paikalle sohvalle. "If I fits, I sits", mumisin Crimikselle, joka päästi tyytymättömän ynähdyksen joutuessaan vetämään kyynärpäänsä itseään kohti ja selaamaan kännykkää hieman pienemmässä tilassa.

Mietin hetken, mitä tekisin. Yritin salaa lukea Crimiksen WhatsApp-viestejä, mutta sen huomatessaan hän työnsi pääni otsasta kauemmas. Huokaisin teatraalisesti. Sitten kiinnitin katseeni Kirstuun.

"Kirstu", sanoin haroen hiuksiani pois silmiltä, "tehdäänkö jotain?"
"Mm - miks?" Kirstu kysyi hämmästyneenä.
"No ei me voida koko päivää täällä istua."

Siinä vaiheessa se Reita kääntyi meihin päin. Hän kumartui nojaamaan kyynärpäillä polviinsa silmät sirrillään niin kuin kissalla. Varmaan aikoi haukotella ja nousta. Jos olisin ollut oikein vainoharhainen, olisin ajatellut hänen olevan vihainen tai jotain. Ravistelin kuitenkin heti sellaiset hömppäajatukset mielestäni.

"Niin mutta miks mä? Eiks Jenni oo täällä vai..?"
"En mä tiedä onko. Mutta siks sä kun sä et ikinä halua tehdä mun kanssa mitään."
"Chai sä oot ollut täällä jotain kaks minuuttia, niin et voi sanoa ikinä."
"Mennään kärryllä."
"Mulla ei oo ajohevosta."
"Mennään ratsastamaan."
"En mä osaa opettaa sua."
"Mennään - mennään käymään S-Marketissa sun autolla", ehdotin kun en keksinyt muuta ja Kirstu purskahti nauruun. Hän laski kahvikuppinsa maahan nojatuolin jalan viereen ja alkoi vetää sen paikalta ottamiaan saappaita jalkaansa.

Crimis kurottui pörröttämään hiuksiani. "Mee nyt vaan johonkin sen kanssa ennen kun se urkkii kaiken mun yksityiselämästä", hän kehotti Kirstua, joka oli jo ilmiselvästi lähdössä mukaani.
Silloin Reita nousi. Liikkeissä, joilla hän nyki kaulustaan saadakseen t-paitansa luistamaan hupparin alla parempaan asentoon, oli jotain tosi äkkinäistä ja terävää. Kun hän ohitti meidät, hän ei vilkaissutkaan minua, mutta katsoi Crimistä. "Mä meen jo hakeen Miniä", hän sanoi selkä meihin päin vetäessään mustaa nahkatakkia ylleen. Se tuli samanlaisella hiljaisen varoittavalla äänellä kuin minä olisin voinut sanoa "päästä musta irti tai sulla ei ole enää kättä jolla repiä mun kaulusta" yhdelle Tumpille, joka hyppi ennen silmilleni. Reitan ilmoitus oli ilmeisesti osoitettu Keille, jonka pää nytkähti pystyyn sohvan selkänojalta. Kei hieroi koko naamaansa molemmilla kämmenillään, venytteli silmät punaisina ja nousi. Reita oli jo lähtenyt, kun hän oli saanut kammettua itsensä sohvalta.

"Mikä sen oli?" kysyin kaikilta. Tarkoitin sekä äänensävyä että sitä miten Reita ei ikinä katsonut minuun päin.
"Älä murehdi", Crimis vastasi nopeasti, "se nielaisi sen kielikorun."
"Se on nyt nielly aika monta niitä tässä", Kei mutisi Crimikselle kulkiessaan ohitse, eikä minun ollut tarkoitus kuulla sitä. Päätin unohtaa koko jutun toistaiseksi.

Kein verkkatakin selässä ei lukenut hänen sukunimeään. Panin sen merkille, kun hän puki takkia päälleen. Myös kaikkien sponsorien logot puuttuivat. Minulla oli ihan hirveän monta verkkatakkia, joissa kaikissa luki selässä joko koko sukunimeni tai pelkkä Buathong, ja pelinumeroni. En ollut ostanut yhtäkään niistä itse, vaan olin saanut ne kaikki jalkapallojoukkueiden kautta ja käytin vanhimpia niistä tallilla. Eikö Kei tosiaan urheillut, vai oliko urheilu hänelle niin tärkeää, ettei vanhojakaan takkeja voinut käyttää tallissa? Naulakossa oli Crimiksen nuhruinen tallitakki ja Kirstun musta tuulitakki.

"...Chain kanssa?"
Nimeni kuullessani havahduin takaisin ympäröivään todellisuuteen, jossa Kirstu kysyi jotain Crimikseltä.
"Voitte. Mutta sun pitää sitten vahtia sitä", Crimis sanoi.
"Ei se oo ikinä mitään tehny vaikka me on käyty siellä koko ajan."
"Siis Chaita. Sun pitää vahtia Chaita. Ei siellä kuitenkaan mitään turvallista oo, jos ei oo mitään käsitystä siitä miten edes kilttien aikuisten hevosten kanssa kuuluu olla."
"Kyllä se hengissä pysyy."
"Paras pysyä. Mä en tiedä korvaako meidän vakuutus sen jos sä annat jonkun potkia sen mäsäksi. Sitä paitsi ainakin Jenni ja Kei saattaa kostaa sulle sen kuoleman. Mutta muuten menkää mun puolesta."
"Selvä. Chai, lähetään."

En tiennyt yhtään, mihin olimme menossa. En kehdannut kysyäkään, koska se oli ihan varmasti sanottu, mutta en taaskaan ollut kuunnellut. Kiskoin takin ylleni ja lähdin Kirstun mukaan niin kuin hyvin opetettu koira. Tämän takin selässä luki valkoisilla kirjaimilla Buathong ja numero kolme.

Kävelimme hiljaisuudessa koko tallin poikki. Kahlasimme vaahteranlehdissä tallipihalla. Kirstu pysähtyi hetkeksi rapsuttamaan irti juoksevaa koiraa, joka tuli vastaan meitä Crimiksen kodin ja tammatallin välissä. Koiran nimi oli kuulemma Oodi. Tarhoille tultaessamme jatkoimme kävelemistä kohti pihattoa. Pystyin jo näkemään Snorren katoksessaan kun pysähdyimme kultaisennoutajan värisen ponin aitaukselle. Poni tuijotti meitä aitauksensa portilla. Havaitsin muut kaksi hevosta vasta kun ne liikkuivat: iso ruskea lähti juoksemaan meitä kohti - ja nuori kultainen hevonen pyrähti meidät nähdessään sellaiseen kiriin, että oli kaatua pitkiin jalkoihinsa. Se ponki itsensä tosi nopeasti aivan uskomattomaan vauhtiin ja teki kunniakierroksen aitauksen ympäri ennen kuin säntäsi meidän luoksemme. Yritin silittää sen kapeaa päätä, mutta se väisti kättäni ja kiri taas täyteen vauhtiin. Kun se juoksi pää ja korvat pystyssä märässä aitauksessaan, pystyin haistamaan ja maistamaan kuinka iloinen ja vapaa se oli. Se ei pelänny meitä ollenkaan, vaan se juoksi sen näköisenä kuin se olisi halunnut näyttää meille miten nopea se oli.

Olisin halunnut mennä sen mukaan. Olisin halunnut juosta sen kanssa kilpaa, ja ensimmäisen kerran elämässäni ymmärsin miksi pikkutytöt tapasivat leikkiä hevosta. Olisin itsekin halunnut olla hevonen. Melkein pystyin jo tuntemaan miten harjani meni takkuun kosteassa ilmassa, kun juoksin niin lujaa, että silmistä valui vesi ja kavioita kivisti. Laukkaaminen tuntuisi ihan lentämiseltä, ja keuhkoihin sattuisi kun pääsisin niin lujaa. Enkä minä väsyisi ikinä, vaikka laukkaisin koko päivän.

"Se on Ambrella", Kirstu keskeytti laukkaamiseni.
"Ambrella..."
"Joo, sulla on varmaan ihan sairaan tylsää. Tää oli huono idea, mennään takas sisään, vai haluuksä lähtee kattoon sitä Snorrea vielä?"
"Ei mennä vielä!"

Kirstu kertoi, että Ambrella oli tämänkesäinen varsa. Ei kestäisi enää kauaa, että se olisi korkeudeltaan aikuisen mitoissa, mutta sen pitäisi kehittyä vielä vuosia ennen kuin sille laitettaisiin satula selkään. Silti se osasi jo vaikka mitä, kuten tulla kiltisti perässä talutettaessa. "Vaikka yleensä me annetaan sen vieläkin mennä irti, koska se seuraa aina vaan tätä", Kirstu kertoi kellertävän tamman otsaa rapsuttaen. Seuraavaksi tammavarsa opettelisi nukkumaan yönsä yksin omassa karsinassaan ryskäämättä koko tallin asukkaita hereille.

Olisin voinut katsella Ambrellaa vaikka kuinka kauan. Otin siitä kuvia ja toivoin, että edes yksi onnistuisi, vaikka oli jo aavistuksen hämärää ja Ambrella oli nopea liikkeissään. Kun Kirstu alkoi valittaa varpaidensa jäätyvän, aikaa oli minusta kulunut vasta vartti, vaikka kännykän kello oli siirtynyt yli tunnin eteenpäin. Kirstu komensi minut pois aidalta ja päästi irti sen keltaisen ponin, joka taisi olla Ambrellan äiti. Vasta siinä vaiheessa hoksasin kysyä, miksi Kirstu oli pitänyt tätä hevosta kiinni sen sijaan että olisi vain katsellut varsaa.
"Koska se olis muuten purru sun olkapäästä palan", Kirstu sanoi kuin asia olisi sillä selvä. Minä päätin, etten menisi enää ikinä niin lähelle kuolemanvaaraa ja sitä hevosta.

"Tuuksä vielä sisälle? Siellä oli uusia keksejä", Kirstu kysyi kädet takkinsa taskuissa kun kahistelimme vaahteranlehdissä takaisin tallin suuntaan.
"En mä tiedä", epäröin miettien olivatkohan Reita ja Kei vielä ulkona vai jo taukotuvassa. "Mun pitää mennä vielä futiskentälle", valehtelin päästäkseni sujuvasti lähtemään.
"No, keksejä tulee ja menee. Varsinkin menee."
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Jenni K
Tuttava
Tuttava
avatar

Viestien lukumäärä : 28
Join date : 12.09.2018
Ikä : 15

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Su 21 Loka - 20:19

Pakko kommata vaikka se on mulla harvemmasta päästä! Aivan mahtavaa kirjoitusta ja loppu on ihana! Shocked Crying or Very sad Crying or Very sad
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 739
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Su 21 Loka - 19:57

Crimis ja Justin

Mitä sä anteeks pyytelet, koskaan ei voi olla liikaa kuvia! Ja on tosi hauskaa nähdä kuvia myös ihmisistä eikä pelkästään hevosista.

Onko se nyt sitten kunnia vai loukkaus, että näyttää Bieberiltä.. Very Happy

Jenni ja Dasu

Ihanaa, miten otit heti ekana päivänä Stinan mukaan tarinaasi. On myös kiva seurata, miten olette alusta asti hengailleet tiiviisti Jennin kanssa.

Hauska huomio muuten, miten meillä on erilaisia tapoja toimia hevosten kanssa. Mä otan loimen pois meinaan vetämällä sen päinvastaiseen suuntaan: edestä taakse.

Nyt on kyllä hurjan pimeää iltaisin. En uskaltaisi minäkään! Very Happy

"-- Mä en uskalla valloittaa maailmaa enää kuuden jälkeen kun on pimeetä."

Tykkään siitä, miten tuot niin paljon eri hahmoja teksteihin ja jokaisen oma persoonallisuus tulee esiin. On selkeästi tutustuttu muidenkin teksteihin.

Pakko vielä nostaa tämä ihana lopetus esille:

Katsoin Jenniä silmiin. "Älä myy", sanoin, vaikka tarkoitin, että älä lähde.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 170
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Su 21 Loka - 16:16

Jenni ja Dasu 21.10

"Nitthan Chai", sanoin ja annoin tassua.
"Stina, heei", Stina sanoi, hymyili vähän ja minusta asia oli sillä selvä: minulla olisi ihan pian uusi ystävä. Kukaan, joka osasi puristaa kättäni reippaasti kätellessään ja hymyillä silmillään, ei voisi olla epämiellyttävä.

Päästin Stinan vapaaksi ja istuin takaisin sohvalle tänään kovin hiljaisen Jennin viereen. Otin Jenniä kädestä ja aloin taivutella ja väännellä hänen sormiaan jotain tehdäkseni. Samalla kuuntelin puolella korvalla muiden esittäytymisfraaseja. Väkeä oli taas ihan hirveästi paikalla, ja meteli oli sen mukainen. Tiesin, että Stina joutuisi silti vielä tosi monta kertaa esittelemään itsensä, koska ainakaan Reita ei muistanut vielä minunkaan nimeäni, tai ei ainakaan ikinä käyttänyt sitä, ja suurin osa porukasta ei edes ollut paikalla.

"Jenni, lähde mun kanssa tänään kahville", kuiskasin Jennille muiden hokiessa vieläkin tervehdyksiä ja nimiään.
"Miks? Ethän sä juonu kahvia", Jenni kuiskasi takaisin.
"Siks että mun kämppis on reissussa enkä halua mennä tyhjään kotiin. Mut yksin on outoa mennä mihkään."
"Voi sua. Mutta en mä varmaan voi alkaa juosta poikien kanssa kirkolla. Mä oon viistoista. Mennään kattoon Dasua", Jenni kuiskasi vielä, silitti kulmakarvaani ja veti minut sitten kädestä ylös.
"Mitä te juonitte?" Hannele kysyi nojatuolista.
"Maailmanvalloitusta", Jenni vastasi ja heitti minulle takkini. "Chai meillä on jo kiire rakentaa se tuomiopäivän ase. Nyt mennään. Mä en uskalla valloittaa maailmaa enää kuuden jälkeen kun on pimeetä."

Dasu odotti meitä karsinassaan vielä loimi yllään. Olin nähnyt ohimennen, että Jenni oli ratsastanut sillä kentällä sen jälkeen, kun oli opettanut minua pysäyttämään Snorrea. Omistaja pujahti ovenraosta hevosensa karsinaan ja taputti valkoista tammaa kaulalle. Dasu huokaisi. Se näytti ihan tyyneltä hämärässä karsinassaan. Se tiesi, että ruokintaan olisi vielä vähän aikaa ja että se ei pääsisi enää tänään ulos.

Jenni avasi Dasun loimen jalkaremmit ja mahavyön. Sitten hän veti loimen takaosaa hevosen selän ylitse niin kauan että loimi roikkui kaksinkerroin Dasun niskassa. Hän avasi viimeiset soljet loimen etuosasta ja taittoi sen vielä kerran hevosen selässä ennen kuin nosti sen pois ja ripusti karsinan oven ulkopuolelle. Jo oli tarkkaa, ajattelin. Hevosten loimitus ja loimen pois ottaminen näytti olevan yhtä vaikeaa kuin naisen pukeminen kimonoon.

Saatuaan loimen telineeseen ja silitettyään siitä viimeisetkin rutut Jenni jäi katselemaan Dasua mykkänä ja ilmeettömänä. Oli yhtä hiljaista kuin tallituvassa Reitan kanssa kahdestaan. Ja yhtä erikoinen tunnelma, jota en osannut määritellä.

"Kerro", sanoin Jennille.
"Mitä?" Jenni kysyi. Hän käänsi katseensa hevosestaan ja hymyili niin kuin valokuvissa hymyillään jonkun pyynnöstä.
"Onko sulla vieläkin paha mieli siitä kun mä huusin sulle aiemmin? Mä sanoin sata kertaa, että mua vaan ärsytti kun sä olit niinku ratsastaminen olis jotenkin sikahelppoa, ja mä pelkäsin että mä putoon. Ja sit kun joudun oleen yksin kotona, niin oon valmiiks jo-"
"Joo sä sanoit jo. Tosi monta kertaa. Vaikka et sä silti saa enää ikinä huutaa mulle."

Dasu yritti nuuhkia meitä karsinan kalterien läpi. Sen turpa painui kuopalle kaltereita vasten. Silitin kahdella sormella sen sierainpieltä ja Jennin ilme kiristyi. Vedin heti käteni pois. Päättelin, että Dasu oli joko vihainen ja purisi pian, tai Jenni ei halunnut minun rikkovan sen naamaa kömpelyydelläni.

"Mä saatan myydä Dasun", Jenni sanoi yhtäkkiä. Hän tuijotti hevosta tiukasti.

Mitä?

Sen kuuleminen tuntui etäisesti samalta kuin lapsena kauppakeskukseen eksyminen. En tuntenut Dasua enkä osannut surra sen mahdollista lähtöä, mutta Jennin tunsin kyllä. Aloin pelätä, ettei Jenni enää tulisi Hukkasuohon Dasun lähdön jälkeen. Päänahkaani alkoi pistellä. Miten minun sitten kävisi? Mitä jos seuraavan kerran tänne tullessani taukotuvassa ei olisi ketään muuta kuin Max, Reita ja Kei? Yksi nukkuisi kissan kanssa, yksi ei edes katsoisi minuun ja yksi lähtisi pakoon ellei Crimis määräisi häntä lapsenvahdikseni. Pitäisi varmuuden vuoksi selvittää, voisinko alkaa harrastaa vaikka lentopalloa hevosten sijaan. Sitä paitsi säälin Jenniä yhtä paljon kuin itseäni. Lemmikin menettämistä ei unohda ikinä.

Katsoin Jenniä silmiin. "Älä myy", sanoin, vaikka tarkoitin, että älä lähde.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 170
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Su 21 Loka - 12:49

Crimis ja Justin

Reita 19.10.
Miksi sun käsi on aina sen hiuksissa hä?


Barbershop "Crimis for Hukkasuo" ylpeänä esittää: Chai "Justin" Paithoonbuathong.
Snäppi, joka lähetettiin eräänä iltana Keille:



Kaikki alkoi siitä, kun Crimis sanoi: "sulle sais tähän Chai ponnarin... Kirstu onko sulla pampulaa?"

Pahamaineinen kampaamo sai loppunsa, kun Kirstu nauroi: "sä näytät ihan 12-vuotiaalta Justin Bieberiltä" ottaessaan meistä kuvaa.

*

Lähetin tämän jo yöllä, mutta poistinkin jo kerran. Tein nopeasti kuvan (kyllä, taas, anteeksi) ja mun pefektionistin aivot ei kestänyt sitä ettei se ole samaa tasoa kuin ne kuvat, joihin käyttää 400 tuntia aikaa. Sitä paitsi musta tuntuu, että mun koneen näytössä on jokin tosi pahasti pielessä, koska siinä tämän väritkin oli itse asiassa ihan OK, mutta kännykässä tämä oli ihan TOSI keltainen.  Mutta nyt pitää ryhdistäytyä ja tajuta, että tämä on vain nopee kuva, joka ei määritä mua ihmisenä tai piirtäjänä. :DD
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 739
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   To 18 Loka - 20:23

Ai niin, Keillä on parta.. Very Happy Okei, nyt riittää. Onhan Keillä myös venytykset. Mä oikeasti syytän Reitaa siitä, että hukkasuolaisista on tullut kauheita rasisteja. Mutta uu, en malta odottaa sitä kuvaa! Cool

Kiitos Chai & Jenni, inspiroitte kovasti muakin aktiivisuudellanne <3
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 170
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   To 18 Loka - 20:03

Kiitos!
Snäpin filtterit saa Instaan, jos on niin teknisesti lahjakas ja hieman nolo kuin me Jennin kanssa: ottaa snäpin, tallentaa sen muistoihin ja lataa sitten Instaan. Very Happy Jenni tekee minusta olympiaratsastajan ja minä Jennistä ... koiran. Jes Jenni hyvä me!

Ai kauhea, kyllä se kauheasti yrittää olla Chai. Mulla on itse asiassa Kein kanssa selfie ollut jo ennen tätä kuvaa sen partaa vaille valmiina, mutta pitää vielä pantata sitä kun en kehtaa laittaa enää enempää kuvia näin nopeasti. Sitten mä teille Keit näytän! Very Happy Like a Star @ heaven Like a Star @ heaven
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 739
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   To 18 Loka - 18:06

Jenni ja Snorre 16.10

Saako Instagrammiin nykyään Snapchatinkin filtterit?! Ei tällainen vanhus pysy nykysomen kärryillä.. Ei mutta älyttömän söpö kuva. Snorre näyttää niin uteliaalta. Ihanaa, miten teette yhteistyötä Jennin kanssa. Mä potkin sitä Keitäkin vähän persuuksille. Very Happy

Kei ja Tasha 18.10

Herranjestas mä tykkään sun kuvista. Onko tässä nyt Chai vai Kei (niin kuka oli rasisti..)? Embarassed Tasha näyttää kyllä niin höpöltä, ihana.

Kyllä täällä niin hymyilyttää ja naurattaa, kun näitä lukee. Sulla on hirmuisen kiva tyyli kirjoittaa!

Hän saisi välittömästi kohtauksen, jos vaikka pistäisin hänen hevostaan turparemmillä silmään.

Pakko nostaa esille myös tämä valtavan kaunis kohta, jossa tulee hauskasti esiin, miten erilaisia ihmisiä meillä Hukkasuossa on. <3

Kei vei sitä kentälle kuin naista tanssilattialle. Olin nähnyt muiden taluttavan hevosiaan eri tavalla. Esimerkiksi se Reita käveli hevostensa kanssa niin kuin ne olisivat koiria, joiden olemassaolon hän oli jo puoliksi unohtanut lenkillä musiikkia kuunnellessaan. Birgitta käveli hevosensa vieressä niin kuin koulukaverin vieressä kävellään kotiin: niin kuin hän ihan kohta kääntyisi hevosensa puoleen ja alkaisi jutustella. Crimis saattoi kävelyttää neljä hevosta kerrallaan ja tuntui suhtautuvan niihin kärsivällisen jämäkästi kuin villeihin pikkukakaroihin.

e// Onnittelut myös ekasta tähdestä! Like a Star @ heaven
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 170
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   To 18 Loka - 13:18

Kei ja Tasha 18.10.


"Tässä se nyt on", Kei sanoi ja osoitti ruskeaa hevosta, "mun hevonen."
"Onks se kipee?" kysyin.
"Häh? Ei?"
"Kun se on niin laiha."
"Sen kuuluu olla. Väistä."

Kei liu'utti karsinan oven auki. Hevonen tuli isäntänsä luo pää matalalla, ja Kei silitti sen poskea kämmenselällään niin kuin nuoretparit silittävät elokuvissa toisiaan. Sitten hän kumartui painamaan kasvonsa hevosen otsaa vasten ja minusta alkoi tosiaan tuntua siltä kuin olisin tirkistellyt rakastavaisia.

Hevonen astui kiltisti Kein perässä käytävälle. Se oli paljon korkeampi kuin Snorre, mutta ohut rimppakinttu. Mietin, olikohan tätä hevosta takoitettu tekemään töitä. Onkohan hevosillakin samanlaista kuin koirilla, että niillä on erikseen työ- ja näyttelylinja? Tällä hevosella ei varmaan voisi ratsastaa kunnolla, tai sen nilkat katkeaisivat.

Kei alkoi harjata hevostaan. Se oli erilaista kuin Snorren harjaaminen. Snorren paksua karvaa hän harjasi terävin liikkein. Niissä oli samanlaista lievää ärtymystä kuin siinä, miten Kei pudisteli keksinmurut farkuiltaan kiirehtiessään jonnekin taukotuvasta. Omaa hevostaan hän harjasi pehmeästi ja haaveksivasti: samalla tavalla kuin hän käänteli Hööksin mainoslehden sivuja unelmoidessaan siitä, mitä ostaisi, jos olisi ylimääräistä rahaa. Kei oli niin kaunis hymyillessään hevoselleen, että otin hänestä kuvan hevosen selän ylitse.

"Hei!" Kei protestoi.
"Miksette te kuvaa toisianne?" kysyin tarkoittaen koko tallin väkeä.
"Jaa kuule. Varmaan kun se on ihan sairaan ärsyttävää", Kei sanoi painokkaasti.
"Eikä ole. Teidän pitäis kuvata joka päivä. Sullakin on Insta ja siellä oli vaan jotain kaks kuvaa missä sä oot ite. Kato nyt, tästäkin tuli ihan hyvä. Mä lähetän tän ja sä paat Instaan."
"Enkä laita."
"Laitatpa, edes Storyyn."
"Miksi sä muutenkaan stalkkaat mua?" Kei kysyi kulmat kurtussa ihan niin kuin en olisi stalkannut jo kaikkia muitakin.
"Sitä varten kun mua kiinnosti mitä muuta sä oot tehny tällä viikolla kun juossu mua pakoon käytävällä aina kun oot nähny mut."
"En oo ees juossu", Kei väitti, vaikka ihan varmana oli juossut siitä lähtien kun ratsastin Snorrella ensimmäisen kerran.
"No hyvä. Laita se kuva Instaan."

Keillä oli oikeassa nimettömässä paksu sormus. Siihen tarttui hevosen harjajouhia vähän väliä, kun Kei kulki hevosen luota toisen luo. Sitten hän aina veti näitä karvoja sormuksestaan, eikä tuntunut voivan keskittyä mihinkään muuhun sitä tehdessään. Tällä hevosella oli kuitenkin niin lyhyt harja, ettei siitä tarttunut mitään. Kokeilin aikani kuluksi, olisiko se yhtä pehmeä kuin kiiltävä, mutta tämänkin hevosen harjajouhet olivat aika paksuja ja tankeita, niin kuin muillakin. Sen muu karva oli pehmeää ja sileää.

"Laita sille suitset", Kei sanoi yhtäkkiä.
"En mä osaa", vastasin hevosta rapsutellen.
"Osaatpa. Samanlaiset suitset sillä on kun Snorrella. Otat käteen ja laitat."

Yritin toimia niin kuin Kei, Crimis ja Jenni olivat noin miljoona kertaa näyttäneet. Kuolaimia piti pitää kämmenellä, ujuttaa hevosen liian iso pää liian pieniin avoimiin suitsiin, tarjota sille kuolaimia kuin suurtakin herkkua ja sitten sen pitäisi avata suunsa. Silloin kuolaimet vedettäisiin sen torahampaita pursuilevaan kitaan ja suitsien niskahihna korvien taakse. Samaan aikaan hevonen yrittäisi koko ajan purra ja potkia, ja suitsien joka ainoa solki, nyöri ja naru yrittäisi solmiutua minuun, hevoseen tai toisiinsa. Helppoa - ihan niin kuin tuuraisi hetken sydänkirurgia. Siitä niin vain, Chai! Sekään ei yhtään jännittänyt, että tunsin Kein tuijotuksen ihan koko ajan. Hän saisi välittömästi kohtauksen, jos vaikka pistäisin hänen hevostaan turparemmillä silmään.

Yritin vaikka kuinka kauan suitsia hevosen, mutta kuolaimet pyrkivät väkisin luiskahtelemaan hevosen turvan päälle. Kun katsoin Keitä ja ojensin suitsia hänen suuntaansa, hän teki torjuvan eleen käsillään. Hän seurasi suitsimista niin kuin kissanpentujen leikkimistä. Lopulta kyllästynyt hevonen puri suunsa tiukasti kiinni kuolainten ympärille, etteivät ne päässeet enää putoamaan. Se halusi selvästi jo eroon minusta.

Kei talutti hevosensa ulos toisesta ohjasta. Nyt hevonen käveli pää pystyssä. Kei vei sitä kentälle kuin naista tanssilattialle. Olin nähnyt muiden taluttavan hevosiaan eri tavalla. Esimerkiksi se Reita käveli hevostensa kanssa niin kuin ne olisivat koiria, joiden olemassaolon hän oli jo puoliksi unohtanut lenkillä musiikkia kuunnellessaan. Birgitta käveli hevosensa vieressä niin kuin koulukaverin vieressä kävellään kotiin: niin kuin hän ihan kohta kääntyisi hevosensa puoleen ja alkaisi jutustella. Crimis saattoi kävelyttää neljä hevosta kerrallaan ja tuntui suhtautuvan niihin kärsivällisen jämäkästi kuin villeihin pikkukakaroihin. Mutta Kei ei kävellyt hevosensa mukana sen paremmin kuin taluttanutkaan sitä, vaan ennemminkin johdatti sitä. Hän ei puristanut ohjaa, vaan piti sitä sormissaan kevyesti. Hänen ryhtinsäkin oli erilainen hevosen kanssa kuin ilman.

Otin kuvia Keistä, kun hän ratsasti. Lähetin niitä suoraan hänelle WhatsAppilla. Aluksi näin, että kuvaaminen ärsytti häntä. Hän ei vilkaissutkaan minuun ohitse kiitäessään, mutta sen näki ilmeestä. Pian hän kuitenkin unohti kännykkäkamerani. Minua hymyilytti se, miten hän katsoi minua aina välillä. "Näitkö mitä mä osaan", hänen ilmeensä ja olemuksensa sanoi. Lapset katsovat samalla tavalla vanhempiaan rakentaessaan erityisen ison legotornin, kun eivät uskalla vieraiden läsnäollessa sanoa "äiti kato!" En tiennyt, miltä Kein ratsastuksen olisi pitänyt näyttää, mutta katsoin kiltisti kuinka hän ensin sujahti ohitseni ja vilkaisi minua vähän ajan päästä kuvitellen etten huomaisi. Olisin varmaan ollut ihan samanlainen, jos Kei olisi tullut meidän jalkapallojoukkueeseemme. Olisin näyttänyt kuin lapsi, miten kauan saan pidettyä potkimalla palloa ilmassa ennen kuin se osuisi maahan. Oikeasti en edes seurannut niinkään ratsastusta, vaan ennemminkin Kein eleitä. Ihmisethän ovat kaikkein hellyyttävin eläinlaji.

Kun Kei lopetti ratsastuksen, hän sanoi sen olleen niin kevyttä, ettei hän viitsisi enää erikseen harjata hevostaan. Pidin sitä ohjista kiinni niin kauan kun Kei nosti satulan sen selästä aidalle ja nosti sen jokaisen kavion maasta yksi kerrallaan.

Kun rapsutin Kein hevosta rinnasta, se väänsi kaulansa ja päänsä vinoon. Puolittain odotin että se alkaisi rapsutella takajalallaan ilmaa niin kuin koira jota kutittaa. Se painautui kättäni vasten, kun rapsuttelin sen kaulaa ja niskaa. Se oli ihan hirveän huvittavan näköinen. Ihan niin kuin sitä olisi naurattanut. Se hamuili huulillaan takkini hihaa, ja kun olin varma ettei se pure, siirryin sen pään eteen rapsuttelemaan sen korvia.

Kei otti hevosestaan kuvia. Olin jo huomannut, että hevosella oli netissä omat sivut. Kai nämäkin kuvat menivät sinne, kun ei ainakaan Kein Instassa ollut kuin korkeintaan kaksi hevoskuvaa kuukaudessa. Astuin kaksi askelta kauemmas hevosesta ja pidin sen ohjia löysällä, jotta Kei saisi kuvata.

Kei päästi hevosensa aitaukseen ja otti sitten syliinsä satulan, jota olin raahannut mukana. Hänen kätensä olivat kylmät. Kurotin satulan ylitse nostamaan hänen takinkauluksensa ylös.
"Mitä sä teet huomenna?" Kei kysyi yhtäkkiä. Arvasin hänen miettivän, joutuisiko hän vahtimaan minua huomennakin.
"Mulla on jalkkistreenit", vastasin.
"Ai. No jaa - no sitte ei mitää. Avaa toi ovi niin mä laitan tän satulan..."
"Mä lähetin sulle niitä kuvia."
"Joo", Kei sanoi sen näköisenä kuin ei aikoisi edes avata kuvia.
"Laita niitä Instaan."
"Miks?"
"Siks että mä näkisin sut aina", sanoin ripsiäni räpytellen ja nauroin sitten. "Ei kun siksi että sulla ei oo siellä kun selfieitä. Näyttää siltä että sulla ei oo kavereita kun sulla on semmosia kuvia siellä."
Keitaro tuhahti ja ripusti hevosensa suitset naulaan.

"Mä meen nyt", sanoin Keitarolle kun poistuimme varustehuoneesta.
"Miks?"
"Siks että mä haluan juoksemaan ennen kun tulee ihan pimeetä."
"Ei sun tarvi joka ilta juosta."
"Tarvii, eikä sullekaan tekis pahaa juosta vähä. Lähe mukaan."
"Enkä! Pelataan mielummin pleikkaria."
"Mä en osaa. Sitä paitsi mun pitää oikeesti juosta."

*

Jätin kännykän kotiin lenkin ajaksi, jotta voisin keskittyä. Kun tulin, katsoin sitä tietenkin heti. Minulla oli kolmisenkymmentä WhatsApp-viestiä, joitain Facebook-ilmoituksia, muutamia snäppejä ja jotkut kaverit olivat merkinneet minut kuviinsa Instassa. Avasin Instan ensimmäisenä ja katsoin Kein tunti sitten lataamat storyt. Kei oli totellut ja ladannut kuvan itsestään, mutta myös minusta. Otin omasta kuvastani kuvankaappauksen, vaikka Kei saisikin siitä ilmoituksen, ja ajattelin laittaa sen myöhemmin itse Instaan:





Viimeinen muokkaaja, Chai pvm To 18 Loka - 20:05, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 170
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ke 17 Loka - 0:08

Jenni ja Snorre

16.10. noin klo 23:45 Chain Instagramissa





Kiitos Jenni ratsastustunnista! Oli huippua päästä mukaan tarinoihisi.
Kiitos Crimis kommenteista. Katsotaan, josko kuulisin siitä Keitarostakin joskus jotain. :DDD
Otin tähän kuvaan taiteellisia vapauksia sekä Jennin että Snorren suhteen: en osaa kaikesta harjoittelusta huolimatta vieläkään yhtään piirtää hevosia, eikä Jennillä ole vielä profiilikuvaa. Very Happy
Kuvan Instagram-tili on täysin kuvitteellinen!

Vitsi kun jaksaisin aina vääntää pelkkiä yhden hahmon hiuksia jotain viisi tuntia. Akaa menee, mutta katsokaa kuinka kannatti!!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 739
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ti 16 Loka - 18:41

Hei Chai ja tervetuloa Hukkasuohon! Smile

Hauskaa, miten molemmat tarinat on nimetty samalla tavalla. On todella virkistävää lukea tyypistä, joka ei vielä osaa kaikkea. Chai on muutenkin sellainen persoona, jonka sopetutumista tänne seuraan mielenkiinnolla. Jatka samaan malliin vaan!

"Mä en osaa mitään"

Kiva, että otat heti paljon kasvoja talliporukasta mukaan tarinoihin - täällä on aikamoinen vilinä aina.

12.10

Tallituvassa on selkeästi meno kohdillaan. Very Happy

Voi että, viikinkihevonen Snorre! Mahtaisi poni olla ylpeä moisesta kehusta, jos ymmärtäisi. Omistaja ainakin on.

13.10

Snorre on kyllä aivan loistava opettaja, ja niin on myös Kei. Kyllä se siitä pehmenee, kun tutustuu suhun enemmän!

Miksi musta tuntuu, että tämä johtuu Reitasta.. Voi Kei!

"Mm, ja mä olen rasistimpi kun mä luulin", Keitaro vastasi korvat punaisina.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 170
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   La 13 Loka - 11:03

Snorre ja Kei

Olin huomannut, etten pitänyt hevosista. Tai siis pelkäsin niitä. Pidin kuitenkin Jennistä, Crimiksestä, Hannelesta, Kirstusta, Birgitasta ja Idasta, joten jatkoin tallilla käymistä. Pikku hiljaa opin hoitamaan hevosta. Se oli ikään kuin välttämätön paha, jotta sain olla tallilla. Sitä paitsi Snorre oli hyvä opettaja.

Joinain päivinä hevoshommat olivat kuitenkin ihan siedettäviä. Siis silloin, kun pääsin yli jostain pelostani tai muuten ylitin itseni.

Minulla oli hauskaa Snorren kanssa sinä päivänä, kun tapasin Keitaron. Hän kai luuli löytäneensä minusta maanmiehensä, kun tervehti minua tallikäytävällä sanomalla "konbanwa". "Sawad-dee khrap", vastasin hölmistyneenä ja Keitaron kulmat kurtistuivat.
"Ai..." hän sanoi hetken kuluttua taas ihan ilmeettömänä, kun meillä ei ollutkaan yhteistä kieltä.
"Mä en osaa japania. Enkä muitakaan kieliä muuten kun tervehtimiset. Mä en ilmeisesti ole niin eksoottinen kun sä toivoit.", sanoin ja aloin nauraa.
"Mm, ja mä olen rasistimpi kun mä luulin", Keitaro vastasi korvat punaisina.
"Voinko mä auttaa harjaamaan Snorrea?"
"Ota siitä harja vaan..."

Harjasin Snorren kaulaa. Miksihän sillä oli niin paljon enemmän karvaa kuin monella isommalla hevosella? Pystyin upottamaan karvaan käteni, kun painoin sen Snorren kaulaa vasten. Sen harjakin oli takkuinen ja tuuhea. Selkäni takana olevassa karsinassa oli iso hevonen, jolla oli ihan lyhyt ja sileä harja. Oliko kaikilla poneilla pörröisempi karva?

"Mikä sun nimi on?"
"Kei."
"Onko sulla ollut hyvä päivä, Kei?"
"Joo."

En vieläkään halunnut itse puhdistaa ponin kavioita. Kun tämä Kei poimi kaviokoukun, peräännyin sujuvasti nojaamaan tyhjän karsinan ovea.

"Meetkö sä ratsastamaan Snorrella?" kysyin Keiltä.
"En."

Jaaha, tämä Kei ei ollut puheliasta tyyppiä, ajattelin ja päätin hänen antaa hoitaa ponia hetken rauhassa. Viimeisen kavion puhdistettuaan Kei suoristi selkänsä ja taputti Snorren pyllyä. Siitä nousi pölyä ilmaan, vaikka ainakin minä olin yrittänyt harjata ponin tosi hyvin.

"Sä meet ratsastamaan", Kei sanoi. "Kun mä tulin tänne äsken, Crimis juoksi miljoonaa vastaan ja sanoi että hae Snorre ja opeta uusi poika ratsastamaan. Eli, uusi poika, nostapa se satula tänne."

Ei vitsit, ajattelin. Nyt se sitten tapahtuisi. Putoaisin hevosen selästä ja kuolisin. Aloin pelätä niin kovasti, että koko naamaani alkoi pistellä. Kun tartuin satulaan ja nostin, sormeni olivat ihan valkoiset. Yritin hengittää rauhallisesti. Hyvin menee, Chai, sinulla on lupa pelätä hevosia. On normaalia jännittää uusia asioita. Nyt vain nostat satulan ponin selkään. Kyllä Kei pitää sinusta huolta. Ei ole mitään hätää.

"Heeei, mikä sun tuli?" Kei kysyi ja kumartui saadakseen minuun katsekontaktin, koska olin alkanut tuijottaa lattiaa.

Purin huultani. Miten sen nyt sanoisi?

"Mä pelkään hevosia", sanoin suoraan ja suostuin vihdoin katsomaan Keitä silmiin. "Enkä mä osaa yhtään ratsastaa."

Kein kasvoilla kävi useita ilmeitä. Aluksi hän taisi luulla, että se oli vitsi ja näytti huvittuneelta. Sitten epäilevältä, välillä jopa säälivältä ja lopuksi päättäväiseltä. Tiesin itse olevani ainoastaan pelokas koko ajan. Roikotin Snorren satulaa kaksin käsin ja päänahkaanikin pisteli.

"Hyvä", Kei sanoi yhtäkkiä ja hymyili. "Kaikki jotka pelkää hevosia, pelkää hevosia kunnes ei pelkää hevosia", hän sanoi ja yhtäkkiä aloin nauraa ihan hillittömästi. Eikä, mikä kaveri! En sanonut hänelle, että tuo oli surkein filosofointi, jonka olin ikinä kuullut. Mutta se oli. Sen sijaan annoin hänelle  Snorren satulan ja vedin heinänkorren hänen hiuksistaan, koska hänen kätensä eivät enää olleet satulan takia vapaina.

Kun Kei talutti Snorrea kentälle, hän oli taas mykkä kuin mörökölli. Kävelin hänen vierellään, mahdollisimman kaukana ponista tietenkin. Epäilin Kein olevan mietteissään sään takia. Kylmä sää sai nimittäin myös minut välillä hyytymään.

"Kei"
"Mhm?"
"Kauanko sä oot käyny täällä?"
"En tiiä. Kauan."
"Teettekste ikinä mitään talliporukan kanssa?"
"Joskus."
"No mitä? Juottekste vaan kahvia ja se siitä sosiaalisuudesta?"
"Välillä sitäki."
"Mä en vielä tunne kauheesti ketään. Muutin tänne syksyllä. Tai no, kyllä mä meidän jalkapallojoukkueen jo tunnen, mutta ajattelin että jos täältä saisi lisää kavereita."
"Nii."
"Mitä luulet, mitähän se Jenni tykkää tehdä?"
"En tiedä yhtää."
"Mikä - onks sulla joku hätänä?"
"Ei. Laita vasen jalka tähän. Sitte ponnista selkään."

Työnsin jalkani jalustimeen ja Snorre alkoi näyttää ihan hirveän matalalta. Emmin hetken. Minusta alkoi tuntua, ettei niin pieni hevonen jaksaisi millään kantaa minua. Laskin jalkani takaisin alas ja käännyin kohti Keitaroa, joka piteli jalustinta.

"No mitä nyt?" hän kysyi, päästi jalustimen ja peruutti pari askelta.
"Mitä jos se ei jaksa kantaa mua?"
"Jaksaa jaksaa. Ethän sä mitään paina. Liian pitkä sä oot mutta sillä ei oo nyt mitää väliä tässä vaiheessa."

Niin minä nousin ponin selkään ensimmäistä kertaa elämässäni, ja voin sanoa että pelotti. Kei käski minun pitää satulasta kiinni ja lähti taluttamaan ponia ohjista ennen kuin olin ollenkaan valmis. Elokuvissa hevosella laukkaaminen näytti maailman helpoimmalta hommalta. Sen kun päästeli menemään, piti toisella kädellä ohjista ja heilutti toisella miekkaa. Snorren selässä ei ollut helppoa olla, vaikka poni vain käveli. Se huojahteli ikävästi puolelta toiselle ja piti päätään niin matalalla että pelkäsin kaatuvani sen niskan yli maahan.

Keitaro kävelytti meitä kentän ympäri. Aina välillä hän vilkaisi minua. Aluksi hänen ilmeensä oli äreä. Epäilin, että häntä ärsytti olla kentällä jumissa minun kanssani, kun jonkun muun kanssa olisi voinut laukata täysillä jossain korvessa. Seuraavalla kerralla pyytäisin varmana jonkun muun opettamaan, ajattelin. Jonkun sellaisen, joka vaikka juttelisi jotain, eikä vastaisi aina yhdellä sanalla joka asiaan. Pikkuhiljaa Kei alkoi kuitenkin näyttää ensin ihan tyytyväiseltä minua katsoessaan, ja lopulta alkoi vastata hymyyni niin kuin normaali ihminen. Ehkä Kei oli saanut vähän lämpöä jäseniinsä kävelemisestä, eikä ollut sen takia niin pahalla päällä.

Ensimmäinen ratsastukseni sisälsi ainoastaan ringin kävelemistä. Kei kyllä kysyi, haluanko ravata, mutta en tosiaankaan halunnut. Minusta tuntui koko ajan vähemmän siltä, että putoan. Silti olin tosi helpottunut, kun Kei talutti Snorren ja minut keskelle kenttää ja pysäytti meidät siihen.

"No? Oliko kauheeta?" hän kysyi. Minua ilahdutti, että hän puhui minulle taas normaalisti.
"Aluksi joo", vastasin, "lopuksi vähemmän."
"Sä pääset sieltä pois niin että otat molemmat jalat pois jalustimista ja heilautat jalan sen pepun y - hei hei hei, mä sanoin molemmat jalat! Ota tämäkin jalka pois."
"Sori."
"Mikä sun nimi olikaan?" Kei kysyi hymyillen, kun annoin itseni luistaa alas Snorren kylkeä pitkin.
Jalkani olivat ihan vetelät ja maa tuntui kummalta. Otin oikealla kädellä kiinni Snorren satulasta ja vasemmalla Kein olkapäästä etten kaatuisi.
"Chai", sanoin. "Kei tää sun kaulahuivi on täynnä Snorren karvaa... Hei sulla on jopa kulmakarvoissa Snorren karvaa!"
"Joo mä pesen tän huivin", Kei sanoi yhtäkkiä hyvin vakavana, ojensi minulle ohjat ja lähti kävelemään kohti tallia.
Ihme tyyppi, ajattelin taas. Taputin Snorrea kaulalle ja vedin sen nopeasti mukaani Kein perään. Minun pitäisi muistaa vielä kertoa ponille, että minulla oli ollut tänään mukavaa sen kanssa Keistä huolimatta. Oikeasti, ihme tyyppi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 170
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Pe 12 Loka - 15:56

Hantsu, Jenni, Crimis, Kirstu, Birgitta ja Ida

Kun tulin tänne, minua jännitti niin, että tärisin. Hypin hetken paikoillani Hannelen pihassa ja ravistelin käsiäni. Jännitys ei ole estänyt minua ennenkään tekemästä mitään, joten soitin pää pystyssä ovikelloa. Ruskeahiuksinen, mustaan vähän liian isoon huppariin pukeutunut nainen avasi oven. Yritin hymyillä niin kuin normaalit ihmiset tekevät tervehtiessään.
"Hei! Mä olen Chai!" sanoin ja tarjosin tulevalle uudelle ystävälleni tassuani.
"No hei. Mä olen Hannele."
"Joo, me puhuttiin puhelimessa. Kiitos kun mä sain tulla!"
"No mutta tottakai. Tuu tähän sisälle odottamaan, niin mä laitan vaan hiukset kiinni äkkiä. Mä tuun näyttämään sulle hevosia."

Hannelen vaaleassa eteisessä tuoksui sillä hetkellä porkkanalta. Kun katselin ympärilleni, syykin selvisi. Nurkassa oli vihreä ämpäri, jossa oli pesua odottavia, selvästikin vasta maasta nyhdettyjä porkkanoita. Hannele pyöritti hiuksiaan nutturalle peilin edessä, ja peilin kehyksien väliin oli työnnetty tosi monta postikorttia. Hannelella täytyi olla ihan hirveästi ystäviä, tai sitten tosi paljon matkailevia ystäviä. Näin ainakin Skotlannista lähetetyn lehmäkortin ja erilaisia maisemakortteja.

"Chai?" Hannele kysyi ja katsoi minua peilin kautta. Hän oli sanonut jotain aiemmin, mutta en ollut kuunnellut.
"Anteeksi, mä en kuunnellut, mä katsoin noita sun kortteja", sanoin ja hymyilin anteeksipyytävästi.
"Joo, vitsit kun itsekin pääsisi johonkin. Mutta en mä voi, mulla on hevosia niin saan vain kortteja."
"Minne sä menisit, jos voisit?"
"Espanjaan. Nyt mennään kuitenkin harmaaseen arkeen. Tuu niin katotaan niitä hevosia."

Niin minä pääsin ensimmäistä kertaa oikeaan hevostalliin.

Kun kävelimme tammatallin läpi päästäksemme sitä kautta oikaisemaan uuten talliin, Hannele esitteli nimeltä kaikki harvat sisällä olevat hevoset. Yritin muistaa kaikkien nimet, mutta en millään pystynyt. Joidenkin karsinoiden päissä olevista koukuista roikkui hevoskamaa ja joka paikassa tuoksui heinältä ja mummolalta. Hevoset näyttivät paljon suuremmilta näin lähietäisyydeltä, kuin olin kuvitellut katsoessani niitä auton ikkunasta. Uudessa tallissa, Dasu-nimisen hevosen karsinassa oli hevosen seurana tyttö.

"Hei Jenni", Hannele tervehti, "missä ihmeessä kaikki on?"
"Hei! Crimis, Kirstu, Birge ja Ida on tuolla", hän osoitti suljettua ovea, "Rea meni varmaan ratsastamaan, ja Kei ja Reita on jossain pihalla. Ja näin mä Santrankin äsken jossain..."
"No hyvä. Mä aion jättää tämän nuorenmiehen teidän kaikkien seuraan, että näytätte sille paikkoja ja Amppaa, Bellaa, Snorrea ja mitä näitä nyt on. Tässä on Nitthan Chai, ja tässä on Jenni."
"Hei", sanoin Jennille ja hymyilin. "Onko se sun hevonen?"
"On! Dasu on ollut mulla vasta aika hetki aikaa", Jenni vastasi selvästi ylpeänä hevosestaan.
"Tota, Chai. Mun pitää aika pian mennä toimistohommiin. Mä veisin nyt sut tonne taukotupaan jos siellä nyt kerran on jotain porukkaa", Hannele sanoi.
Nyökkäsin ja olin jo lähdössä seuraamaan, mutta Jenni sanoi: "mä voin mennä sen kanssa. Siis, mä voin tulla sun kanssa sinne, sopiiko?"
"Joo, kiitos. Olisko se parempi niin, jos sulla on töitä?" kysyin vielä Hannelelta.
"Siitä vaan, menkää. Ja Jenni. Chai ei kauheasti osaa vielä mitään. Ettei satu vahinkoja. Mä jätän sen nyt sulle tähän. Katso sen perään. Kuuletko, oikeasti katso!"
"Mä en osaa mitään", vahvistin auliisti tämän tiedon katsoen Jenniä silmiin ja Jenni nauroi vähän epäileväisen oloisena.

Jenni pyysi minua odottamaan kun hän harjasi hevosensa nopeasti loppuun. Kyselin aikani kuluksi koulusta. Jenni vaikutti sen ikäiseltä, että kävi vielä jotain koulua. Poimin puhuessani Dasun suitset, jotka roikkuivat ovessa, ja aloin availla ja sulkea lukkoja jotain käsillä tehdäkseni. Jennillä oli ollut puuduttava kaksoistunti maantietoa viimeiseksi, ja hän oli tullut suoraan koulusta talliin. Hän odotti enää vain jonkun Mallan tuloa, jotta hänellä olisi ratsastusseuraa metsään.

"Noniin. Mennään", Jenni sanoi lopulta.
"Kuule Jenni... Mä en taida saada tätä enää auki", sanoin irvistäen ja nostin suitsimyttyä, jota olin vanuttanut. En enää tiennyt, mikä remmi menisi minnekin.
"Voi sua..."
"Menikö se rikki?"
"No ei mennyt. Laitetaan se tähän, avataan nämä kaikki tältä puolelta ja katsos! Leukahihna menee tuohon, turparemmi tänne ympärille, ja sitten me laitetaan vaan kuolaimet takaisin kiinni ja ohjat nostetaan tähän päälle. Valmis!"
"Kiitti. Anteeksi. Mä luulin että mä rikoin sen."

Minua jännitti taas, kun menimme tallitupaan. Olisin halunnut hyppiä ja ravistella itseäni. Sen sijaan hinkkasin vain käsiäni yhteen ja hengitin. Minä jännitän aina sillä tavalla, että alan ensin vapista, sitten punastun, ja jos jännitän oikein kovasti, on vaikea hengittää ja huulia alkaa pistellä. Tallitupaan mennessämme en kuitenkaan jännittänyt ihan niin kovasti, etten olisi saanut hengitettyä.

Jenni avasi oven koputtamatta ja astui sisään kuin kotiinsa.

Sisällä oli aikamoinen meteli ja melko ahdasta. Yksi heppu istui vähän kulahtaneella sohvalla ja näytti puhelimestaan samalla kahdelle muulle jotain. Muut nauroivat, ja tyyppi sanoi: "mut tää on siis täysin lavastettu kuva!" Sillä hän sai kaksi muuta nauramaan entistä kovemmin.
"Eikä ole totta! Tuo on täysin autenttinen kuva! Crimis yrittää vaan taas - hei Jenni!" punatukkainen tyttö sanoi nojatuolista, joka sijaitsi sohvaa vastapäätä.
"Kuka sulla on mukana?" kysyi ruskeahiuksinen nainen, joka oli nauranut toisen näyttämälle kuvalle.
"Hei kaikki! Tässä on... Mikä sä nyt olitkaan?"
"Hei, mun nimi on Nitthan Chai", esittelin itseni. Jännitti. En pelännyt vieraiden ihmisten tapaamista, vaan sitä, että nuo uudet tuttavat pitäisivät minua vähän tyhmänä. Se oli itse asiassa noidankehä. Kun jännitin, käyttäydyin hassusti. Kun käyttäydyin hassusti, jännitin mitä muut minusta ajattelisivat. Huomasin harovani hiuksiani, joten lopetin sen nopeasti ja hymyilin niin, että hampaat näkyivät.
"Nathan? Mä tunsin kerran yhden toisen Nathanin. Mut sen nimi sanottiin Neit-han. Mä olen Birgitta."
"Mä olen Crimis. Kiva kun tulit. Hannele sanoi, että sä tulisit."
"Hei Nathan, mä oon Kirstu."
"Ja mä oon Ida."

En saanut sanottua mihinkään väliin, että en ollut Nathan. Kun kaikki olivat jo esitelleet itsensä, tuntui olevan liian myöhäistä. Onneksi Jenni pelasti minut.
"Siis... Siis se on Chai. Etkö sä ollutkin Chai?"
"Joo", myöntelin vaivaantuneena.
"Siis sä haluat käyttää sukunimeä? Ei se mitää", Ida sanoi.
"Se on mun etunimi", sanoin hyvin varovasti, ja se punatukkainen, se Kirstu-niminen purskahti spontaaniin nauruun.
"Istu tohon", Ida sanoi täysin Kirstusta välittämättä. "Juotsä kahvia?"
"En kiitos."
"Teetä?"
"En sitäkään."
"Meillä on muute mehuakin", sanoi se, jonka nimi oli Crimis.
"Istu vaan siihen, mä haen", Jenni sanoi ja melkein työnsi minut vapaaseen nojatuoliin.

Siinä minä istuin kiltisti, hieroin käsilläni polviani ja mietin, mitä seuraavaksi pitäisi sanoa. En osannut yhtään arvioida, missä elämänvaiheessa nämä uudet tuttavuudet olivat, enkä tiennyt mitä keskustelunaihetta olisin tarjonnut. Hetken olikin ihan hiljaista, ja minä katsoin ikkunasta ulos. Oli harmaa sää, mutta ikkunaverhot olivat niin keltaiset, ettei se haitannut yhtään. Sitä paitsi kurja sää oikein kaksinkertaisti sen, miten lämmin tallituvassa oli. Minun oli ihan pakko avata vähän takkiani.

Jenni kaatoi kahteen lasiin appelsiinimehua. Hän otti lasin kumpaankin käteensä ja kuin ohimennen kaksi keksiä suuhunsa.
"Himih, hiejjä ong haah hii'i", hän sanoi. En saanut mitään selvää, mutta otin vastaan lasin jota Jenni tarjosi ja kiitin.
Yllätyksekseni Crimis sai ilmeisesti vaivatta selvää Jennin puheesta, koska älähti "onko?!" Hän nousi kiroten sohvalta ja lähti tonkimaan kaappeja.
"Mitä ihmeen kieltä te oikeen puhutte?" Birgitta kysyi.
"Hmph. Mä sanoin, että siellä on taas hiiri. Chai ota keksiä."
"Ei kiitos."
"Miksei?"
"Jenni älä utele", Ida mumisi suupielestään.
"No oikeastaan siksi että mua jännittää enkä mä saa sillon syötyä mitään", sanoin Jennille.
"Muakin jännittäisi jos hiiriä juoksisi pitkin keksivarastoja. Ootsä Jenni varma että toi on rusina?" Kirstu sanoi terävästi.
"Ääää, Crimis, Kirstu kiusaa Jenniä", Birgitta sanoi.
"Odotahan vaan! Mä hoidan ensin tämän hiiren ja sitten sut, Kirstu!"

Nuo ihmiset tunsivat toisensa aika hyvin, heitä seurasi kuin televisiosarjaa. He eivät odottaneet minun sanovan mitään nahistellessaan kekseistä ja hiiristä ja virittäessään kuumeisesti hiirenkilleröä. Säälin Crimiksen sormia: hän ei selvästikään osannut virittää hiirille ansaa. Jätin mehun pöydälle ja menin ottamaan killerön Crimiksen kädestä. Se oli nopeasti viritetty mikron taakse. Syöttinä oli jonkun eväsleivästä nyhdettyä kinkkua.

Ansa jätettiin odottamaan ja minä pääsin tai jouduin katsomaan hevosia. Sain saattajikseni Crimiksen ja Jennin. Yritin seurata noita kahta mahdollisimman lähellä Jenniä, koska pelkäsin eksyväni tai joutuvani hevosen tallomaksi. Toivoin, että hevoset olisivat vähän pienempiä. Jenni käveli hiljaa ja korjasi mennessään poninhäntäänsä. Crimis mietti ääneen, kannattaisiko hänen edes näyttää minulle vielä muita hevosia kuin joku Snorre.

"Hantsu sanoi, että sä et kauheesti osaa, tai siis että-" Crimis aloitti, mutta ei saanutkaan sanottua ajatustaan loppuun. Kai hän pelkäsi olevansa epäkohtelias.
"Haha, joo, mä en osaa mitään", sanoin ties monettako kertaa sinä päivänä.
"Niin, niin siksi mä ajattelin sitä Snorrea. Sä voisit opetella sillä ratsastamaankin. Sä oot tarpeeksi kevyt." Ilmeisesti Crimis huomasi, että aloin hätääntyä, koska hän lisäsi: "ei me sua yksin jätetä. Älä murehdi."

Tämä Snorre oli aika pieni hevonen. Se oli yksin aitauksessaan, kun me tulimme, ja se juoksi suoraan Crimiksen luo. Crimis rapsutteli sen kaulaa ja kujersi sille. Se vastasi heiluttelemalla karvaista päätään, ja minusta se näytti hymyilevän. Se ei kuitenkaan sanonut mitään. Olisin luullut, että hevoset hirnuvat enemmän. Jennikin jätti minut yksin ja meni tervehtimään tätä valkoista hevosta. Minuakin kehotettiin tulemaan Snorren luo, joten annoin sen haistaa kättäni ja silitin sen poskea. Väistin sen turpaa, kun se käänsi päätään minun suuntaani. Se ei kuitenkaan yrittänyt purra, joten aloin rapsutella sen kaulaa. Sen karva oli yllättävän karkeaa: ei yhtään niin kuin koirilla tai varsinkaan kissoilla. Se näytti minun mielestäni vähän viikinkien hevosilta.

"...niin että sopiiko? Hä?" Crimiksen ääni havahdutti minut.
"Mikä?" ihmettelin.
"Voi poikaseni, kun sä et yhtään kuuntele", Crimis sanoi lempeästi. "Sitä vaan, että mä kuulemma opetan sulle jotain perus hevosjuttuja että pärjäät täällä, enkä mä millään ehdi heti huomenna. Niin että voisitko sä tulla ens kerran vaikka viikonloppuna? Jos sä siis haluat vielä tulla."
"Mä voin opettaa sitä", Jenni sanoi.
"Joo, varmasti voit vähän myöhemmin, mutta mun pitää aluksi katsoa sen perään itse ettei sille satu mitään", Crimis sanoi Jennille.
"Hantsukin jätti sen mulle. Ei sille mitään käy", Jenni maanitteli
"Joo, mä voin tulla viikonloppuna" vastasin Crimikselle.
"Haluisitsä ratsastaa sillon?"
"En mä tiedä..."
"No, ei sun tarvi sitä nyt tietää. Täällä on ihan sikakylmä. Mennään kattoon saatiinko me se hiiri jo."
"Voidaanko vielä hetki olla? Mä otan hevosesta kuvan kun mun pitää mennä kohta jo kotiin, jooko?" kysyin.
"Se on poni", Jenni sanoi, ja minä nauroin. Ai että minua taidettiin pitää tyhmänä täällä! Ja tyhmempänä vain pidettäisiin pian!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Chain tarinoita uudesta harrastuksesta
Takaisin alkuun 
Sivu 2 / 2Siirry sivulle : Edellinen  1, 2

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Tarinointi :: Tallipäiväkirja-
Siirry: