PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Chain tarinoita uudesta harrastuksesta

Siirry alas 
Siirry sivulle : 1, 2  Seuraava
KirjoittajaViesti
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 727
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   La 8 Joulu - 17:36

Onnittelut kolmannesta tähdestä ja kiva nähdä sun lähtevän myös rohkeasti roolipeliin! Smile

Pian kerjäsin Kirstulta rapsutuksia kuin koira

Voi miten suloista! Täytyy sanoa, että parhaan mahdollisen isosiskon kyllä valitsit. Ai mitä, en minä ole kateellinen. Yhtään. En ole aina halunnut söpöä pikkuveljeä.

Ajattelin että sellaista elämäni olisi jos minulla olisi isosisko, ja yhtäkkiä minusta tuntui sopivalta painaa nenäni ja otsani hänen poskeaan vasten.
Hän ei säikähtänyt sniff kissiäni. "Chai mitä sä nyt?" hän kysyi vain täysin rauhallisena, vaikka mietin itsekin jo puolittain hätääntyneenä, että mitä oikeastaan tein ja mitä jos hän tulkitsisi sen väärin. Kun en vastannut, hän pudisti päätään ja pörrötti hiuksiani ennen kuin jatkoi hevosensa harjaamista ja alkoi jutella minulle joulusuunnitelmistaan.
<3

..

Ekku - ja hevoset, joihin piru pääsee sisään mutta ei koskaan ulos

Olipa mielenkiinnon herättävä otsikko, eikä sen tausta pettänyt! En olekaan ennen kuullut tällaista sanontaa.

Äiti sanoo, että jos mustalla hevosella on valkoisia merkkejä takajaloissaan, mutta ei yhtään valkoista päässään, piru pääsee hevoseen sisään mutta ei koskaan enää ulos. Vilkaisin rehuhuoneen ovea, josta Kei oli kadonnut sisään. Minullekin varmaan oli käynyt niin kuin Rickylle ja Nillalle, koska minulla oli valkoiset lenkkarit ja melkein mustat hiukset.

Chain perhe kiinnostaa minua kovasti, kuten olen aiemminkin ehkä jollain muulla tavalla asian ilmaissut. Miten Chai aina puhuu pikkusiskostaan pelkkää hyvää - tulee aina sellainen olo, että minäkin haluan tavata tämän suloisen tytön. Ja Chain äiti, miten hän vaikuttaa kovin järkähtämättömältä persoonalta, jota Chai kunnioittaa ehkä jopa pelonsekaisesti. En tiedä, haluaisinko tavata häntä.

..

Ruska-tarina saa kommenttia myös asap.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 102
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ti 4 Joulu - 16:22

Älä sinä nyt seuraavaksi ala murehtia. :DD Minä murehdin aina. Sanokaa kun postaan liikaa. Ei mun ole pakko tänne tukkia näinkään suurta prosenttiosuutta siitä mitä mä kirjoitan.

Tässä on Ruskalle ja teille tarina joulusta, joka tapahtui kauan sitten: silloin kun tiikerit polttivat vielä tupakkaa!

Ruska ja tarina joulusta ajalta, jolloin tiikerit polttivat vielä piipputupakkaa 4.12.

Satuin olemaan pihalla, kun vihreä farmari pysäköitiin Hukkasuon parkkipaikalle. Kun näin Ruskan silmien kurkistelevan auton takalasista, laskeuduin jo valmiiksi toisen polveni varaan märkään maahan. Reitan ilme oli synkkä, kun Ruska juoksi heti auton turvavöistä vapauduttuaan syliini ja alkoi jo puolimatkasta eteenpäin kertoa miten oli kirjoittanut iskän kanssa joulupukille. Se synkkeni entisestään, kun Ruska päätti kertomuksensa suoraan korvaani ennen kuin irrotti kuristusotteen kaulastani. Hän työnsi pipoaan taaksepäin ja odotti pusua otsaan niin kuin aina, mutta en halunnut mustaa silmää tai mitään. En varsinkaan niin lähellä sitä päivää, kun äiti tulisi käymään. Olin ihan satavarma, että Maija ei muutenkaan saisi tuoda tytärtään enää vähään aikaan jalkapalloharjoituksiin tämän jälkeen.

"Päivää", Reita sanoi minulle kaikesta huolimatta päästyään meidän luoksemme. Viileästi, mutta sanoi sentään. Kädet syvällä mustan toppatakin taskuissa. Se näytti oudolta, koska nyt kun osasin etsiä, näin Reitan useammin koululla kuin tallissa, koska maapohjahallilla oli osin yhteinen parkkipaikka koulun kanssa. Siellä hän kiisi ripein askelin koulurakennuksesta toiseen mustassa villakangastakissa, ja hymyili - siis hymyili - oppilailleen ja pysähtyi ainakin viidesti joka matkalla puhuttelemaan jotakuta heistä. Eikä tosiaankaan pitänyt käsiään taskuissa niin kuin murjottava teini-ikäinen.
"Päivää", vastasin jotenkin automaattisesti, vaikka en ikinä sanonut päivää oikeastaan muille kuin äidille, jolle olisi ollut rumaa sanoa vain moi.
"Iskä älä aina höpötä kun Šaai kertoo mulle sadun", Ruska sanoi huitoen lapasellaan isäänsä kohti ihan niin kuin olisin luvannut kertoa hänelle sadun, ja ihan niin kuin Reita olisi jo oikeastaan keskeyttänyt sen. Jos olisin uskaltanut, olisin nauranut: Ruskan ärsyyntynyt ja harmistunut ilme, jolla hän katsoi hetken isäänsä, oli ihan sama kuin se, jolla hänen isänsä katsoi minua..
"No jos se vois odottaa. Kun jos sä meinaat ratsastaa, niin sulla on pikkasen kiire, koska meidän pitää oikeesti ehtiä sinne Meeri-mummallekki vielä tänään", Reita huokaisi.
"Mut mä en haluu Meeri-mummalle."
"Jaaha, mutta sähän tulet sinne silti. Eli aioksä ratsastaa?"
"Aion. Šaai tuu."
"Ruska sano kunnolla, sano Chai", Reita komensi.
"Mähän sanoin!"

Ruska ryntäsi kohti tammatallia, mutta hidasti kyllä kiltisti kiitolaukasta käyntiin isänsä käskystä. Katsoin Reitaa, joka teki kummallisen, sekavan äänteistä ja eleistä koostuvan kommunikaatioyrityksen: rypisti kulmiaan kärsivästi, pyöräytti silmänsä kohti taivasta, puolittain huokaisi ja puolittain mutisi jotain sekalaista mukaanlukien kokoelman erikielisiä kirosanoja, ja viittilöi minut kävelemään kohti tallia sen näköisenä että olisi mielummin antanut minulle jälki-istuntolapun kuin luvan seurata häntä talliin.

Kelpasin vahtimaan Ruskaa sen aikaa, kun Reita haki Minin tavarat. Hän jätti tärkeimmän aarteensa minulle varmaan siksi, että ei Ruskassa oikeasti ollut vahtimista, ja Reitan näköyhteys häneen katkesi vain noin sekunniksi. Ruska oli kiltti tyttö, totteli melkein aina äitiään. Kun hänen isänsä sanoi hänelle, että et ota askeltakaan siitä paikasta, hän totteli niin kirjaimellisesti että melkein kaatui, kun ei liikuttanut jalkojaan horjahtaessaan. Pian Reita oli sitonut hevosensa keskelle käytävää ja ojentanut Ruskalle oikein pehmeän pienen harjan.

"Nyt Šaai se satu", Ruska kärtti.
"Mikä ihmeen satu?" Reita kysyi häneltä.
"Šaai kertoo aina mulle satuja jalkkikses."
"...no tottakai se kertoo, mitenkäs muutenkaan..."
"Kerro siitä prinsessasta jonka nimi on Fah. Šaai kerro joku joulusatu."
"Oi kun mä en tiedä joulusatuja prinsessa Fahista. Mut mä voin kertoa taas sen pojasta", ehdotin Ruskalle ja silitin Minin päätä.
"Ai siitä pojasta jonka nimi on Aurinko?"
"Just siitä. Muistaksä vielä sen viime sadun kun prinsessa Fah asui tornissa lohikäärmeen kanssa ja pääsi pakoon?"
"Joo."
"Tää satu tapahtui muutamaa vuotta sen jälkeen."

Olipa kerran poika, jonka nimi oli Aurinko. Hänen äitinsä Fah oli kaukaisen maan prinsessa: sellaisen maan, jossa oli aina kesä. Fah oli kuitenkin joutunut lähtemään kaukaisesta maasta paetessaan hirveää lohikäärmettä, joka oli pitänyt häntä vankina kuninkaanlinnan korkeassa tornissa. Prinsessa Fah lähti pakoon uuteen maahan, jossa Joulupukkikin asui, ja hänelle syntyi poika nimeltään Aurinko.

"Ai oliks sen nimi Aurinko sen takia kun siinä kaukaisessa maassa oli aina kesä?" Ruska kysyi.
"Mä luulen et sen nimi oli Aurinko siks kun sen isovaarilla on sama nimi."

Kauan kauan sitten, silloin kun tiikerit tapasivat vielä polttaa piipputupakkaa ja Aurinko oli vasta melkein Ruskan ikäinen, hän kävi kerhossa, niin kuin kilttien lasten pitää. Kerhossa askarreltiin punaisia pahvitonttuja ikkunoihin - ja niitä askarteli myös Aurinko, joka ei muuten osannut vielä käyttää saksia kauhean hyvin. Kaikki olivat innoissaan niistä tontuista, koska niiden tekeminen tarkoitti joulua. Muut lapset olivat kirjoittaneet Joulupukille lahjalistoja isin ja äidin kanssa. Joku toivoi nukkea ja joku nallea, ja joku vielä jotain peliä.

"Mitä Aurinko toivoi Joulupukilta?" Ruska kysyi.
"Että isä olis- Ei kun en mä muista mitä se toivoi. Jalkapalloa kai", naurahdin.
"Ei Joulupukilta toivota isejä", Reita huomautti ilmeisesti kuunneltuaan satua.
"Se Aurinko oli just alottanut seurakunnan kerhon, ja se jotenkin ajatteli että Joulupukki ja Jeesus on pohjimmiltaan sama henkilö. Sen äiti on käytännössä buddhalainen, niin ehkä se oli siks niin tonttu siinä asias lapsena."
"Äh, iskä, älä aina pilaa..."
"No joo - kuitenkin - muut lapset opetti Auringolle, että kannattaa olla kiltti, koska..."

Vain kiltit lapset saavat joululahjoja. Tuhmat lapset eivät. Tontut vahtivat, kurkkivat ikkunoista ja kertovat Joulupukille, kuka on ollut kiltti ja kuka tuhma. Tietenkin Aurinko yritti olla hirveän kiltti. Hän leikki nätisti muiden lasten kanssa, auttoi äitiä, pesi hampaansa ennen kuin meni nukkumaan ja söi inhoamaansa hernekeittoakin ihan kiukuttelematta. Aurinko odotti Joulupukkia yhtä paljon kuin muutkin lapset, ja hän odotti kaikkia muitakin joulujuttuja, joista muut lapset olivat puhuneet innoissaan.

Sitten tuli jouluaattoaamu, ja telkkarista tuli Joulupukin Kuumalinja. Aurinko katsoi sitä peiton alla olohuoneen sohvalla. Fah kutoi sukkaa. Vastasi lankapuhelimeen välillä. Niin prinsessat tekevät, kun joutuvat lähtemään kaukaisista maista. Auringolla oli piparkakkua. Se oli täydellinen aattoaamu.

"Mäki katon Kuumaalinjaa, mut iskän kaa!"
"Noni - mäki katon sitä äitin kaa vaikka mä oon jo iso."

Mutta sitten koitti päivä. Joulupukki ei tullut. Alkoi hämärtää nopeasti. Ei Pukkia. Fah vei Auringon hautausmaalle katsomaan kynttilöitä, mutta Aurinko ei sytyttänyt yhtäkään, koska ei tuntenut sieltä ketään. Joulupukki ajoi autolla ohitse paluumatkalla, varmaan siksi koska silloin ei ollut tarpeeksi lunta poroille. Sitten tuli ilta.

"Ja Pukki tuli", Reita sanoi painokkaasti.
"Ei se tullu", sanoin hänelle ja rapsutin Minin leukaa. Ruska oli unohtanut harjaamisen ja seisoi vain käytävällä harja kädessään, ja Reita siirtyi harjaamaan hevosen toisenkin puolen.
"Kuule. Saduissa on onnellinen loppu. Ruska on viiden", Reita sanoi painokkaasti.
"Onhan tässäkin. Mutta Pukki ei tullu, ei koko päivänä."
"Mitäs sitten kävi?" Ruska kysyi niin huolestuneena, että kyykistyin hetkeksi tallin lattialle ja silitin nenälläni hänen ohimoaan. Hän oli ihana niin kuin minun pikkusiskoni.
"Sitten tuli yö, eikä Joulupukkia näkyny."

Joulupukki ei tullut, ja kun kerhot alkoivat taas, kerhotädit kyselivät, olivatko lapset olleet kilttejä ja saaneet paljon lahjoja. Aurinko oli ihan varma, että hän oli ollut huomaamattaan tuhma, kun kerran Joulupukki ei ollut tullut. Kun aikuiset kysyivät, mitä hän oli saanut joululahjaksi, hänen oli vastattava että ei mitään, ja silloin hekin tiesivät miten tuhma Aurinko oli ollut. Sitä paitsi hän joutui olemaan kerhossa enemmän kuin ennen, koska Fah ei ollutkaan enää päivisin kotona.

Kului monta viikkoa, ja aina vain Aurinko mietti, milloin hän oli ollut tuhma.

"Mutta arvaa mitä sitte kävi!" sanoin Ruskalle. Panin merkille että Reita piti minua koko ajan silmällä. Hän kai odotti onnellista loppua Ruskan takia, ja keksisi sellaisen varmasti itse, ellei sitä tulisi vähän äkkiä.
"No!"

Eräänä päivänä, kun prinsessa Fah haki Auringon kerhosta ja he kävelivät kotiin, Fah sanoi tavanneensa tonttuja. Ihan oikeita Joulupukin tonttuja, joilla oli ollut punaiset lakit ja kilikellot. Fah oli saanut hienon työpaikan joulun tienoilla, ja tontut olivat tulleet sinne käymään. Aurinko olikin jäänyt ilman joululahjaa erehdyksessä! Fah sanoi, että Joulupukki ei ollut ollut vieläkään kuullut Auringon äidin muuttaneen pois kaukaisesta maasta, jossa oli aina kesä. Tontut olivat sanoneet Fahille, että kaikki joululahjat olivat menneet vahingossa sinne. Aurinko oli ollut sittenkin kiltti poika, ja sai Joulupukilta hienon sinisen jalkapallon.

Reita hymyili Ruskalle, joka oli selkeästi helpottunut.
"Mut onneks siitä on kauan-" Ruska aloitti.
"Nii - niin kauan et sillon tiikerit poltti vielä piipputupakkaa", vahvistin.
"Onneks nykyään kaikki kiltit lapset saa lahjoja", Ruska huokaisi.
"Niin, onneks", vastasin ja ajattelin niitä kaikkia kilttejä lapsia, jotka jäivät sinäkin vuonna ilman joululahjaa.
"Tiesithän sä Chai et täällä toimii semmonen yhdistys, jolle lahjotetaan ihan sitä varten ostettuja kamoja ja sit tää yhdistys jakaa ne-" Reita alkoi kertoa.
"Joo, mä liityin sen toimintaan kirkon kautta alkusyksystä ja siellä me jo paketoidaan niitä lahjoja", sanoin hänelle. "Tiesiksä et sinne voi lahjottaa muutakin kun kamaa? Vaikka ratsastustunteja, jos jollaki olis semmonen kiltti hevonen jolla viisvuotiaat tytötkin voi näköjään ratsastaa", lisäsin taputellen Minin poskea.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 727
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ma 3 Joulu - 21:51

Voi apua, mun ei todellakaan ollut tarkoitus olla liian kriittinen! Uskokaa rakkaat kanssakirjoittelijat, että mun tarkoituksena on (yrittää) kehittää teitä ja kehittyä itse, ei aiheuttaa teille epävarmuutta. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, jos olen aiheuttanut ahdistusta tai mitään muitakaan negatiivisia tunteita. Te olette niin mahdottoman taitavia. <3

Ja Chai, haluan nyt teroittaa sulle että mä katson sun piirroksia todella paljon ylöspäin. Sun piirtämät ihmiset on ihanan ilmeikkäitä ja mun makuun sopivan realistisia. Ja miten hyvin osaat piirtää muiden hahmoja tunnistettavasti, vaikka kaikilla on niin omanlaisensa tyylit piirtää niitä! Ihailen kättesi jälkeä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 102
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ma 3 Joulu - 19:25

Miettikää kuinka vammainen mä olen, kun noin pitkän kommentin jälkeen tässä on kaikki mitä mä sanasta sanaan luen siitä:
"Chai on liian valkonen ja sä postaat liikaa."
Teen elämästä itelleni vaikeaa ihan itte. Seuraavaksi mä alan lukea kaikkea uudestaan mitä ikinä oon julkaissu ja ahdistun niistäkin kommenteista, mitä muut on saanut. Mä olen huolissani nyt esim. siitä, että mitä jos Maxin puhe ei istukaan hahmon suuhun niin hyvin kuin mä luulin! :DDD

Mutta kuvan vaihtumisen huomaa helposti, koska totesin että tuo ei ole korjattavissa ja väännän käytännössä kokonaan uutta tilalle


Sitten isi puolustautuu:
Mä olen hirveän epävarma piirtäjä. Maalaan öljyväreillä riittävän hyvin että sen ansiosta ei tarvinnu opiskeluaikoina syödä pelkkää makaronia, mutta kävi niin että en enää koskaan voi tehdä sitä ja mun sydämeen tietenkin sattuu ilman maalaamista, niin opettelen piirtämistä koneella. Ja se on erilaista!! Käytän kauheaa määrää apuja, muunmuassa värikarttoja. Chai oli aluksi mua mustempi, ja siitä onkin vissiin ainakin yksi kuva, ja sitten se oli mun värinen koska heh, mun oma naama oli sille värikartta, ja näköjään nyt siitä on tullut ihan haamu kun oon yrittänyt yksi kerrallaan luopua mun apuvälineistä.
Lisäksi mä toivon, että muut tekisivät mahdollisimman paljon vääriä oletuksia pojasta. (Siksi se vaaleni nopeasti kohtuullisen väriseksi.) Siksi mä edelleen panttaan sen syntymävuotta ja ammattia ja vaikka mitä muuta niin kauan että joku huomaa olettaa jotain. En mä yrittänyt loukata pienen Keitaron tunteita kun järjestin sulle ansan. :DD En vaan aina osaa, ja välillä en edes halua.
Sitä paitsi eihän poika ole thai, se on syntyperäinen espoolainen :DDD

Joo ok älkää säikähtäkö. Kyllä mä oikeasti kestän kritiikkiä ja kommentteja mun teksteistä, mutta kuvien kanssa mulla on paljon vaikeampaa koska mä oon kuin lapsi ilman, noh öljyvärejä.

Mutta kiitoooos <3
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 727
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ma 3 Joulu - 18:48

Johan sä tykität! Mutta just hyvä. Nautin näistä teksteistä joka kerta. Kommentoin nyt vain kaksi vanhempaa, seuraavat kaksi myöhemmin.

Max ei välitä vaikka olisin marsilainen 28.11.

Vai thai. Nyt mun on pakko sanoa puolustuksekseni, että mun silmään Chai näyttää aika vaalealta näissä sun kuvissa. Maxikin on tummempi tuossa yhteiskuvassa. Mulla on puoliksi thaimaalaisia kavereita ja musta Chai ei näytä niin tummalta.. Mutta joo, nämä on vain piirroksia ja mun (pieleen menneitä) tulkintoja! En tarkoittanut tätä nyt siis yhtään pahalla. Kein sutkautus värikartasta oli hyvä, onhan meissä nyt herranjestas sävyeroja kaikissa. Mulle aina sanotaan että oon kauhean kalpea ja sitten mä pyörittelen silmiäni, kun mulla on vaan vaalea iho. (Kamala kun tuntuu että kuulostan aina kamalalta rasistilta..) Very Happy

Max on kyllä ihana, ja näiden kahden ystävyys vielä ihanampi. Jotenkin ne on tosi suloisia yhdessä. Ei silleen homosti. (Ja nyt kuulostan homofoobikolta.. Pistetäänkö Pohjanmaan piikkiin?)

Suosikki:
Huokaisin. Huokaisin toisen kerran, teatraalisemmin. Taivutin niskaani niin että saatoin lepuuttaa päätäni sohvan selkänojalla. Valuin tahallani niin kallelleni, että saatoin pitää päätäni Maxin olkapäällä ja huokaista vielä. Toivottavasti sydäntäsärkevästi.

..

Kirstu ja Twisti 29.11

Kerrotko mulle sitten, kun saan laittaa kuvan galleriaan? Vai joko sä sen vaihdoit, mun silmään se on koko ajan näyttänyt kivalta.

Ihanaa saada myös teidät kaksi vuorovaikuttamaan, just tällaista meininkiä mä olen aina haaveillut täällä pysyvän yllä. Ja Kirstu on niin nätti tässä, pus.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 102
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Su 2 Joulu - 14:43

Ekku - ja hevoset, joihin piru pääsee sisään mutta ei koskaan ulos 2.12.

Sunnuntai oli kirkkopäivä. En mennyt kirkkoon orjallisesti joka sunnuntai. Jos nukuin pommiin, elämäni ei mennyt sekaisin. Joskus ei edes huvittanut mennä, ja silloin jäin kotiin. Yleensä kuitenkin menin, niin kuin tänä sunnuntaina. Sen jälkeen vaihdoin vaatteet ja siirryin harrastusteni pariin: sillä kertaa tallille enkä hallille, koska Markus ei ollut vieläkään suorittanut ylösnousemusta sängystään. Minulla sen sijaan oli hyvä ja virkeä olo, niin kuin aina sunnuntai-iltaisin.

Suurin piirtein kaikki olivat tallilla kun tulin. Sinne oli saapunut taas vaikka keitä uusia. Olin kuullut juttuja jostain amerikkalaispojasta, jolla oli yllättäen brittiläinen sukunimi, mutta en ollut vielä tavannut häntä ja päässyt esittämään kysymyksiä aiheesta. Ja tämä hahmo, jonka ympärille kaikki olivat kiinnostuneena kerääntyneet, oli Ekku. Minäkin liityin uteliaana hänen yleisönsä joukkoon nähdäkseni mistä on kyse, vaikka arvelin että siellä taas ihailtiin oikein joukolla sitä mustaa hevosta

Taas ajattelin, että se Ekku oli varmaan söpöin tyttö, jonka olen tavannut - tietenkin siis jos minun pikkusiskoani ei oteta lukuun. Se johtui hänen hymystään ja siitä miten hän katsoi minua vaikeuksitta silmiin. Hän oli minun pituiseni, ja arvioni mukaan ehkä minun ikäiseni tai vähän nuorempi. Hän vaikutti reippaalta, iloiselta ja rehelliseltä. Hänellä oli pitkä tukka ja sellaiset käytöstavat, että hänet olisi voinut esitellä helposti vaikka äidille.

Aloin saman tien sitä ajatellessani etsiä katseellani Keitä, jonka läsnäolosta olin jotenkin aina tietoinen, ja joka oli kuin olikin ihmisjoukon reunamilla. Hän ei katsonut minua, mikä oli varmasti ihan hyvä, koska en kestänyt niitä silmiä. Kei perääntyi aika nopeasti muiden joukosta varmaan takaisin töihinsä. Toivoin että olisin voinut mennä mukaan ja seurasin häntä katseellani kunnes hän hävisi näkyvistäni  rehuhuoneeseen, vilkaisemattakaan minua. Sydämeen sattui, mutta kun tajusin sen näkyvän varmasti naamastanikin, suuntasin huomioni nopeasti takaisin tähän todellisuuteen. Näin Maxin kohottavan minulle hillitysti kulmiaan Crimiksen selän takaa. Pudistin hänelle ihan aavistuksen päätäni ja kohotin suupieliäni merkitsemään melkein näkymätöntä hymyä. Hän kallisti karvan verran päätään, ja vaikka hän kääntyi sen jälkeen kohti Ekkua, tiesin siitä että hän ei uskonut äskeistä sanatonta vakuutteluani siitä, että olin ihan kunnossa. En ollut ollut viikkokausiin varma, uskoinko sitä itsekään.

Melkein kaikki halusivat tietenkin taputella tallin uusinta hevosasukasta, koska se tuntui olevan kaikkien mielestä komea. Sen nimi oli Omppu. Se oli liian suloinen nimi, kun hevonen oli minusta vielä enemmän pelottava kuin kaunis. Moni muu tallilainen tarjosi sille kättään haisteltavaksi, mutta minä en halunnut. Vaikka Ekku vakuutti sen olevan kiltti, se oli niin musta, että se näytti kaikkea muuta kuin kiltiltä. Onneksi se oli edes kokonaan musta, eikä niin kuin Nilla ja Ricky, joiden lähellekään en halunnut. Äiti sanoo, että jos mustalla hevosella on valkoisia merkkejä takajaloissaan, mutta ei yhtään valkoista päässään, piru pääsee hevoseen sisään mutta ei koskaan enää ulos. Vilkaisin rehuhuoneen ovea, josta Kei oli kadonnut sisään. Minullekin varmaan oli käynyt niin kuin Rickylle ja Nillalle, koska minulla oli valkoiset lenkkarit ja melkein mustat hiukset. Jätin mustan hevosen, ja sen omistajan jolla oli pitkät hiukset ja niin hyvät käytöstavat, että hänet olisi voinut esitellä vaikka äidille, ja lähdin rehuhuoneeseen ilmeisesti tappaakseni itseni mahdollisimman hitaasti ja tuskallisesti muka juttelemalla Keille, jonka röllimäinen ja mykkä käytös sai välillä minutkin loukkaantumaan ilman että hän edes sanoi mitään. Miksi ja koska minusta olikaan tullut tällainen?


Viimeinen muokkaaja, Chai pvm La 8 Joulu - 0:43, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 102
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   La 1 Joulu - 23:28

Pian kerjäsin Kirstulta rapsutuksia kuin koira

Jotenkin minä taannuin lapsen tasolle Kirstun seurassa. Hänhän kohteli minua alun perinkin niin kuin lasta: huolehti minusta ja keksi tekemistä. Hän kysyi oliko minulla varmasti lämmin, kun pidin hänelle seuraa hänen juoksuttaessaan villihevostaan. Piti vielä kättään pipollaan sen näköisenä, että olisi vetänyt sen päästään ja puettanut sen minulle, jos minun todella olisi ollut kylmä. Hän piti huolta, että sain mehua taukotuvassa ennen kuin se loppui, ja että minullekin riitti keksipaketista niitä vaaleita ainoita hyviä keksejä, joita kaikki söivät mieluiten. Hän pyyhkäisi täysin luonnollisella liikkeellä olemattomat roskat vaatteistani ja muisti aina nykiä takinkaulukseni ylös kun menimme ulos. Tarpeeksi monta kertaa niin tehtyään hän uskalsi silittää poskeani kämmenselällään. Ensin tosin nopeasti ja varovasti, ihan kahdella sormella, seuraten tarkasti mitä siitä ajattelisin. Ja minä tietenkin rakastin sitä, että joku hoiti minua. Pian kerjäsin rapsutuksia häneltä niin kuin Crimikseltä, niin kuin olisin koira, ja teeskentelin iloisesti kymmenen vuotta ikäistäni nuorempaa jotta Kirstu jatkaisi minun hoitamistani.

Eräänä iltana harjasin hevosta hänen kanssaan. Ulkona oli ihan hirveä sää: tuuli niin että nuoret koivut taipuivat kaksinkerroin. Tallissa oli kuitenkin niin lämmin, että olimme tunkeneet takkimme puolittain ulos karsinan kalterien välistä paremman naulakon puutteessa. Selvittelin Twistin harjaa, ja kun Kirstu sai hevosen vasemman kyljen harjattua, hän kiersi takaani aloittamaan hevosensa kaulan sukimista oikealta puolelta. Ajattelin että sellaista elämäni olisi jos minulla olisi isosisko, ja yhtäkkiä minusta tuntui sopivalta painaa nenäni ja otsani hänen poskeaan vasten.
Hän ei säikähtänyt sniff kissiäni. "Chai mitä sä nyt?" hän kysyi vain täysin rauhallisena, vaikka mietin itsekin jo puolittain hätääntyneenä, että mitä oikeastaan tein ja mitä jos hän tulkitsisi sen väärin. Kun en vastannut, hän pudisti päätään ja pörrötti hiuksiani ennen kuin jatkoi hevosensa harjaamista ja alkoi jutella minulle joulusuunnitelmistaan. Siitä tapauksesta ei koskaan oikeastaan puhuttu sen enempää, mutta sen jälkeen tein niin vielä monesti uudelleen. Siitä tuli tavallista, enkä enää murehtinut että aiheuttaisin jonkin väärinkäsityksen.

Ei kestänyt kauaa ennen kuin hän todella otti vastaan sen isosiskon roolin, jota hänelle omalla käytökselläni jatkuvasti tarjosin. Hän alkoi härnätä minua, niin kuin rooliin kuului. Kun hymyilin itsekseni meemeille, hän sanoi että Chailla on joku tyttö siellä puhelimessa ja taputti polveani. Minun kuului vastata siihen mankuva "älääää" ihan niin kuin minulla olisi tosiaan ollut joku tyttö puhelimessa, eikä pelkkiä kissankuvia ja meemejä. Ja sitten käsikirjoituksen mukaan nipistin häntä kyljestä tai muulla tapaa kerjäsin painimatsia. Pikkuveljestä tuli lempiroolini. Sain jopa torkkua sohvalla hänen kainalossaan kasvot hänen kaulaansa vasten, eikä se tuntunut ärsyttävän ketään sen enempää kuin mikään muukaan mitä tein. Hänen vaatteensa tuoksuivat pyykinpesuaineelta ja hänen hiuksensa vähän joltain hedelmältä.

Minun pitäisi joskus kysyä, mitä hän tapasi tehdä kun ei ollut tallilla. Mistä sen tiesi, vaikka hän olisi halunnut tulla joskus pelaamaan vaikka jotain maapohjajhall...
"Chai? Chai? Chai. Chai!"
"Kirstu?"
"Mitä sä nyt haaveilet taas, kun piti sitä ravivolttia harjoitella?"
"Soorii..."
"Vai tuliko kylmä? Ratsasta vaan tänne niin sä voit ottaa nää mun hanskat kun sulla on vaan noi tommoset."
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 102
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   To 29 Marras - 13:38

Kirstu ja Twisti 29.11. uudestaan tehtynä

Chain Instaan julkaistiin puoli kuudelta aamulla 29.11.2018 ihan hirveän onnistunut selfie Chain, Kirstun ja Twistin kanssa. Oikeasti, mitä varten siihen aikaan? Miksi se on muuten joka aamu online WhatsAppissakin siihen aikaan? Niin tai näin, kuvan alla luki:
I'm SODA-cute. She naturally cute. #kirstuandthebeast #beautyandthechai #SODAsendmefreestuff




Tämä kuva puolestaan löytyi joskus puolenpäivän jälkeen Crimiksen Insta Storysta, ja sen päälle oli kirjoitettu
TRUE STORY @nittchai #SODAANDTHEBEAST

(Tästä lähtien Hukkasuohon vaan sellasia hahmoja, joilla on lyhyet hiukset eiks joo? #kuneivaanosaa #vihaanedelleenpiirtäähevosia #huaweisendmefreestuff)


Viimeinen muokkaaja, Chai pvm Pe 7 Joulu - 23:00, muokattu 3 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 102
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ke 28 Marras - 14:10

Kiitos. Tämä oli toka kerta tällä foorumilla, kun joku paitsi lukee mun näppäimistöstä tullen vaatimattoman tekstin, myös tekee siitä tulkinnan, eli siis vaivaa päätään mun juttujen takia. Ja vielä vaivautuu esittämään tämän tulkinnan mulle. Joka ainoa pitkä ja lyhyt kommentti ja arvio näistä jutuista on mulle erittäin rakas. Myös Max sun kommentti, etenkin kun huomaan ettet paljoa ole ennen kommentoinut. Very Happy Mä oikeasti mietin niitä iltaisin, oikeasti yritän ottaa palautteen huomioon kun kirjoitan lisää, oikeasti yritän miettiä millaisia juttuja teidän mielestä olisi kiva lukea. (Oikeasti myös paskon teidän hahmojen elämät teidän takia ja hyvää hyvyyttäni, uskotte tai ette...)

Vielä vähän kommenttejakin rakkaampia on tulkinnat, joita mulla on jo yksi Emilialta ja nyt yksi Crimikseltä. Ihmiset on yleensä aika arkoja tekemään tulkintoja toisten jutuista. Pelätään, että tulee tulkittua väärin. Mutta arvatkaa mitä: ei ole mahdollista tulkita väärin, koska tulkinnat on jokaisen omia! Sekin on OK, jos mulla on jokin käsitys omasta tekstistä, sulla siellä oma, ja tolla meidän kaverilla vielä jokin ihan eri. Mulla on siis tulkinta siitä miksi Chailla oli kylmä ja lämmin.

Mutta. Toivotaan että Maxin hahmo tekee jotain tiedolla jonka kuuli viimeksi. Tai edes sillä tiedolla jonka se kuulee tänään. Wink

Emilian edellisen kommentin jälkeen pohdin mitä mun pitää kertoa teille Chaista ja miten. Crimiksen edellisen kommentin perusteella päättelin, että ei ainakaan liikaa sen perheestä liian nopeasti. Silti on yksi asia, joka mun pitää nyt kertoa siitä ja sen äidistä, jotta pääsen eteenpäin. Tässä se tulee.

**

Max ei välitä vaikka olisin marsilainen 28.11.

"Istu", Max sanoi minulle ties monettako kertaa. Taas sen sanan kuullessani valahdin mahdollisimman rennoksi hänen vierelleen taukotuvan sohvalle enkä enää tehnyt käsilläni varjokuvia vastakkaiselle seinälle kissan pyydystettäväksi. Max oli jo sata vuotta sitten sanonut käyvänsä ihan äkkiä Facebookissa ja lähtevänsä sitten kävelemään kotiinsa, niin että saisin vähäksi matkaa seuraa. Mutta kun se kesti ja kesti. Ja hänen poskessaan oli joku roska. Joka ei ollut ripsi. Eikä likaa. Ehkä jokin hänen huivistaan tarttunut nöyhtä?
"Chai mitä sä nyt taas teet? Istu, oikeesti", Max komensi taas kun olin pyyhkäisemäisilläni roskan pois.
Huokaisin. Huokaisin toisen kerran, teatraalisemmin. Taivutin niskaani niin että saatoin lepuuttaa päätäni sohvan selkänojalla. Valuin tahallani niin kallelleni, että saatoin pitää päätäni Maxin olkapäällä ja huokaista vielä. Toivottavasti sydäntäsärkevästi.

"Hei - lopeta - onks sun ADHD jo muute diagnosoitu - mä oon melkein valmis", hän sanoi ja työnsi minut otsasta kauemmas.
"No hyvä!"
"Haluutsä tehdä jotain vielä illalla?"
"Voidaanks mennä maa-"
"-jos sä sanot maapohjahallille, I swear to God-"
"-pohjahallille potkiin palloo?"
"Ei. Jotain muuta. Miksköhän mä edes toivoin et sä sanoisit vaikka maastoon?"

Halusin ulos, mutta tiesin Maxin valittavan että siellä oli kylmä. Sitten hän ehdottaisi että käytäisiin vaikka kaupoissa, ja minulla ei olisi oikeastaan rahaa tuhlattavaksi. En kerta kaikkiaan keksinyt mitään tekemistä, johon ei liittynyt palloa ja maapohjahallia. Tai palloa ja yläasteen liikuntasalia. Paitsi jääpallon, mutta kun vielä ei ollut luistelujäitä.

"En mä oikeestaan osaa muuta... Kun ei talvella voi pelata pesistä..."
"Opeta mulle vaikka koreaa", Max ehdotti väsyneen näköisenä.
"Muuten kyl mut mä en puhu kirjaimellisesti yhtään sanaa koreaa", kerroin hänelle ja nyin häntä hihasta saadakseni hänet nousemaan. "Mut mä osaan ainaki neljä tai viis sanaa japania..."
"Puhutpa... Sä sanot usein esmes jotain et mai pen rai..."
"Se ei oo koreaa."
"Mitäs..."
"Se on - yhtä toista kieltä - Max mennään pliis."
"Joo mennään", Max sanoi veltosti, "heti kun mä tiedän mitä kieltä se on."

Epäröin hetken. Kertoisinko? Max tiesi jo muutenkin kaikenlaista mitä en oikeastaan halunnut kenenkään tietävän. Eikä ollut ainakaan vielä edes härnännyt minua.

"Thain kieltä", sanoin hänelle hermostuneena ja odotin reaktiota.

Se saikin Maxin nopeasti hereille. Se sai aina kaikki hereille. Hänen äsken uneliaat silmänsä kohdistivat katseensa suoraan minuun. Kaduin heti että olin sanonut hänelle yhtään mitään. Olin kyllä kuullut varsinkin nuorempana vaikka kuinka monta variaatiota lauseesta "sun äitis on postimyyntivaimo", mutta joka kerta se oli yhtä kauheaa kun en tiennyt mitä vastata. Sitä paitsi olin ollut kaikkien mielestä kiinnostava korealaisena, koska Koreasta tuli kaikkea jännää ja korealaiset olivat uusin muotivillitys. Thaimaassa ei kuitenkaan tainnut olla mitään positiivista tai kiinnostavaa. En myöskään ollut ilmeisesti tarpeeksi mielenkiintoinen espoolaisena, koska kaikki olivat päättäneet mieltää minut korealaiseksi. Olisinko muka kiinnostava jos olisin kaikkien mielestä yhtäkkiä thai? Eikä silläkään ollut niin väliä - kyllä minä yksin pärjäisin jos kukaan ei enää haluaisi jutella minulle - mutta kun äiti ei kyllä ole mikään Jarin thaivaimo. Olisi pitänyt olla taas hiljaa ja kävellä vaikka yksin kotiin.

"Thain? Chai eks sä muuttanukkaa tänne Koreasta?"
"En kun Espoosta", vastasin hänelle ja keskityin nyppimään sulkeutuneena kynsiäni.
"Eikun kyllä sä tiiät! Eiks sun äiti ookkaa korealainen? Chai? Huhuu?"
"Ei kun.. Thai..."
"Keitaro on sanonu about kaikille että sä oot korealainen", Max sanoi ja kuulosti huvittuneelta. Eikö hän aikonutkaan sanoa mitään thaivaimoista? Oliko koko jutun kiinnostavin osuus sittenkin se, että Kei aina luuli minua, tai ainakin äitiä korealaiseksi?
"Joo - mut mä oon suoma - joo mä oon huomannu..."
"Oot huomannu? Eks sä ajatellu sit korjata sen käsitystä? Vai aioksä esittää korealaista ikuisesti? Minkä ihmeen takia?"
"Sanoisiksä sit julkisesti että..?"
"No en mä ainakaan tahallani antaisi ymmärtää et mä oon korealainen jos mä en oikeasti oo!"

Hän ei tuntunut toruvan minua, mutta ei myöskään ymmärtävän miksen halunnut korjata Kein käsitystä. Maxille tuntui olevan ihan sama vaikka olisin ollut marsilainen. Hän vain pyöritti kaulahuivia kaulaansa sen näköisenä kuin olisimme puhuneet vaikka jalkapallosta tai muusta ihan normaalista. Heitti piponi minua kohti niin kuin olisin kiinnostava korealainen, ja tyrskähti sitten itsekseen ilmeisesti ajatellessaan jotain huvittavaa.

"Odotapa vaan miten Reita vielä härnää tästä Keitä. Reita aina sanoo että kaikki aasialaiset näyttää samalta, ja Kei hokee ettei tosiaan näytä", Max nauroi.
"Arvaa mitä muuten se Reita sano Keille täs yks päivä!" sanoin hetken kuluttua Maxille melkein nauraen etukäteen muistolle jonka aioin kertoa.
"No?"
"Että eikö Chai oo aika musta korealaiseksi. Ja sit Kei sanoi siihen että onko sulla joku aasialaisten värikartta vai. Kei varmaan loukkaantui oikeesti kun sitte se sanoi Reitaa rantahurriksi..."

Max purskahti nauruun ja asia oli sillä selvä. Max tiesi että äiti oli thai, mutta halusi silti kävellä kotiin samaa matkaa.


"No millasta siellä sit oli asua?" Max vielä kysyi kun kävelimme jo parkkipaikan poikki.
"Ai Thaimaassa? Max en mä oo-"
"Ei kun Espoossa tietenkin! Daa. Mihnäpäin sä asuit? Mun yksiä sukulaisia asuu ainaki Leppävaaras."
"Sä oot kyllä ihana."
"Hyi ei tollasia. Kaikki te ootta homoja..."
"Aasialaiset?"
"Espoolaiset. Mitä sä nyt jankutat siitä Aasiasta aina vaan? Onneks sä et oo sentään vantaalainen. Ootsä nähny sen Mufasan ja Simban Vantaa-meemin?"

***

Anteeksi Max. En osaa päättää mikä on tulkintani hahmosi ulkonäöstä, joten nyt hahmosi näyttää vähän default similtä. :DDDD Lisäksi tajusin että en voi piirtää kaikille ikuisesti vain valkoisia t-paitoja, ja että minulla ei ole tarpeeksi mielikuvitusta vaatteiden keksimiseen. Joten puin sitten näköjään pojat omiin vaatteisiini.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 727
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   La 24 Marras - 18:46

Kiitokset Emilialle minua nopeammasta kommentoinnista. Ja Max, ihanaa saada sultakin kommentteja esille, antaa tulla vaan Smile

Crimis ja toiset naiset 18.11.

Voi että, mua aina hymyilyttää nämä Chain ja Crimun omat jutut. Niille on muodostunut hauska suhde, jollaista kummallakaan ei taida olla muiden kanssa. Ihanaa!

"Ai mitä hei? Miten sä voit sanoa mulle noin? Etkö sä rakastakaan mua enää?" Crimis kysyi rutistaen kädellään paitaansa sydämensä kohdalta ja käyttäen niin riipaisevan tuskaista ääntä, että hänen olisi voinut uskoa olevan ihan tosissaan.
"Voi tottakai mä rakastan!" huudahdin heti parhaalla hätääntyneellä äänelläni ja kurotuin puristamaan Crimiksen polvea. Katsoin häntä silmiin niin kauniisti ja vakavasti kuin osasin –


On kutkuttavaa bongailla näistä teksteistä pieniä pilkahduksia Chain perheestä. Aivan kun saisi palan kerrallaan suureen palapeliin.

Kunhan vain ei äiti kuulisi. Hän sanoisi varmasti, että minä olen aito Paithoonbuathong, kun en kunnioita muiden ihmisten onnea ja parisuhteita... Olisinpa Meesang niin kuin äiti...

..

Max viikko 47

Mä en sano, että mulla on mitään sun pitkiä, jaarittelevia tarinoita vastaan, mutta olipa virkistävää vaihtelua tällainen moneen lyhyeen pätkään pätkitty teksti. Todella onnistunut ja mun mieleen. Aloitus ja lopetus oli molemmat mun suosikkikohtia koko tekstistä.

+ Tämä.
Max ei päästänyt silti minua lähtemään, vaan sanoi että ulko-oveen vaaditaan taika-avain, jonka sai vain juomalla kuusi tequilapaukkua.

Ihan huippua kuulla, että Chaista ja Maxista on tullut kavereita. Mä oon aina tykännyt hirveästi Maxin hahmosta. Nämä kaksi on niin erilaisia, että niiden touhuja yhdessä on mielenkiintoista seurata. Ja draamannälkäisenä hieron täällä henkisesti käsiäni yhteen, kun Max sai kuulla Chain ihastuksesta Keihin..

..

Nähdään Ai-Kei

Ensimmäinen ajatus oli että aah, miten tunnelmallinen kuva, mutta sitten luin tekstin ja… Kääk! Mitä tästä nyt osaa edes sanoa? Söpöä, ihanaa, jännittävää.

Sun kuvailussa on niin paljon hyvää, ettei aina osaa nostaa mitään tiettyä elementtiä sieltä. Nyt kuitenkin nostan tämän:

Minulla oli lämmin.


"Nähdään ai-Kei", sanoin hänelle lempeästi, ja minulla oli kylmä.


Vaikka Chai antoikin kaulahuivinsa pois tässä välissä, oli lämpimässä ja kylmässä muutakin kuin fyysistä olotilaa – sellaiset vibat minä ainakin sain. Taidokasta.

Ps. Kei haluaa nimenomaan hirviökoiran. Odota vaan, kun se hankkii sen rottweilerin. (Me puhutaan paljon koirista.)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 102
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   To 22 Marras - 17:31

Danke Max. Very Happy Kauhea kun teitä kaikkia aina naurattaa kun mun poika kärsii. Julmat. Very Happy

**

Nähdään Ai-Kei

Torstaina en kuullut Maxista mitään. Olin ihan varta vasten tallilla ja meinasin kuolla Kein takia niin kuin aina...

Olin lähdössä. Olin jo työntänyt nappikuulokkeet korviin, laittanut puhelimeni toistamaan musiikkia, työntänyt sitten käteni hanskoihin ja nostanut kaulukset pystyyn. Minulla oli lämmin. Kun havaitsin Kein kumaran hahmon hänen autonsa vieressä parkkipaikalla, vedin kuitenkin hanskat käsistäni ja sitten kuulokkeet korvistani, koska inhosin miten oma ääneni kaikui päässäni jos sanoisin ne korvissani hei hei hänelle. Kei yritti sytyttää tupakkaa, mutta ilmeisesti sytytin ei suostunut toimimaan. Hän yritti napsuttaa ja napsuttaa siihen liekkiä. Vähän ennen kuin pääsin hänen luokseen, hän heitti valkoisen sytyttimensä maahan niin että se kimposi pikkukivestä ja lensi kauas kohti tietä. Sytyttämätön tupakka osoitti kohti taivasta, kun hän taivutti turhautuneena niskaansa ja puristi savukettaan huulillaan.

Kun Kei huomasi minut, hän vain vilkaisi minua nenä rypistyneenä ja kulmat kurtistuneena, säähän nähden aivan liian ohuessa takissaan. Kaivoin taskujani. Löysin punaisen tupakansytyttimen ja ojensin sitä hänelle. Sen sijaan että hän olisi tarttunut siihen, hän kumartuikin vain minua kohti niin että hänen tupakkansa pää oli sytyttimen päällä. Painoin liekin päälle. Kei imi savukkeeseensa tulen ja suoristi selkänsä. Hengitti syvään savua, puhalsi sitä sieraimistaan. Ei nojautunut autoonsa.

Otin jo muutaman askeleen poispäin, mutta pysähdyin. Sää oli kylmä. Palasin takaisin Kein eteen, kiskoin kaulahuivin kaulastani ja pyöräytin sen Kein kaulaan. Työnsin vielä punaisen tupakansytyttimen hänen ohuen takkinsa taskuun ja pyyhkäisin sitten muutaman hiuksen hänen silmiltään. Voi kun olisin uskaltanut... ...mitä? Minun ei pitänyt uskaltaa enää yhtään mitään muuta kuin ymmärtää se, että hän halusi vaimon ja lapsia ja hirviökoiran ja häät ja Emilian ja hevosensa ja polttaa tupakkansa ilman minua ja elää elämänsä ilman minua ja unohtaa minut niin ettei tunnistaisi lehdestä nimeäni kun olisin vihdoin mennyt naimisiin jonkun tytön kanssa jolla oli pitkä tukka ja joka kelpasi äidille. Hyi sinua Chai.

"Nähdään ai-Kei", sanoin hänelle lempeästi, ja minulla oli kylmä.
Poimin Kein paiskaaman valkoisen rikkinäisen sytyttimen maasta ja halusin nopeammin kotiin.

Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Maxx
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 105
Join date : 13.11.2012

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ke 21 Marras - 15:27

Max viikko 47

Oli ihan pakko kommentoida tätä. En kestä miten hyvin oot saanut kiinni tosta mun hahmosta. Nauroin ihan hulluna. Kivaa vaihtelua tollanen koko viikon kertomus, jossa jokainen päivä on tunnelmaltaan erilainen.

En osaa kommentoida kauheen pitkästi mut tässäpä tämä Very Happy

(kommentoin nyt suoraan tähän enkä palautelootaan)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 102
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ti 20 Marras - 16:39

Max viikko 47

"Voisitko sä antaa mulle sun numeron Chai?" Max kysyi maanantaina.
"Miksi?"
"Mitä luulet? Oliskohan siksi että mä voin viestiä sulle?"

//

"Lähe leffaan" Max tekstasi tiistaina.
"Mikä leffs" naputin vastaukseksi enkä jaksanut korjata virhettä.
"Crimes of grindelwskf" Max vastasi ja lähetti heti perään toisen viestin: "siis grindelwald"
"Harrypotter?"
Max lähetti minulle mustan peukaloemojin.
"Ei sitä mä en ymmärrä sitä"
"No joku toine"
"Ei mut mä tuun teille ja tuon piirrettyjä"
"Ok tuo asreplsnrtts", Max kirjoitti ensimmäiseen viestiin, ja seuraavaan "Aarreplaneetta"
Vastasin siihen lähettämällä hänelle peukalo- ja villakoiraemojin.
Hän lähetti minulle ravun ja kuunaaman.
Lähdin Maxin luo Aarreplaneetan kanssa, mutta jotenkin kävelimme silti tallille elokuvaa katsomatta ja juoksutimme Maxin hevosta kentällä, koska olihan talli melkein naapurissa.

//

Keskiviikkona kuulin jotain ihme ääntä puhelimestani kun kävelin kotiin maapohjahallilta.
"Haloo?" Max huusi kun sain puhelimen korvalleni.
"Sori, se oli mun tasku kuka soitti sulle", naurahdin.
"Villiä."
"Mä oon kirkolla. Melkein teidän kämpän kohdalla. Tuu saattaan mut kotiin."
"En tod. Siellä on kylmä. Mut mennään ostaan mulle uudet talvikengät."
"En mä voi tulla kauppaan. Mulla on tukka märkä."
"Älä esitä. Kävele siihen tienpäähän niin mä tuun ja tuon sulle pipon."
"...selevä."
Sen jälkeen kävimme kaupassa. Max osti uudet kengät, jotka olivat hänen mielestään rumat, mutta lämpöiset tallille. Minä ostin irtokarkkia. Päädyimme vahingossa puoleksi tunniksi tallille vaikka minulla oli tukka märkänä ja Maxin pipo päässä.

//

Torstaina en kuullut Maxista mitään. Olin ihan varta vasten tallilla ja meinasin kuolla Kein takia niin kuin aina, mutta se on ihan toinen tarina.

//

Perjantaina säikäytin Maxin tallilla hyppäämällä hänen niskaansa. Hänen hevosensa sai melkein kohtauksen. Max oli vihainen, mutta antoi anteeksi kun sai haetettua minulla hevosensa varusteet.
"Lähde potkimaan palloa maapohjahallille mun ja yksien poikien kaa", ehdotin kun hän puetti hevoselleen monimutkaisen näköistä potkupuku-loimihässäkkää.
"En tosiaankaan. Mä jouduin juokseen siellä kidutushallissa pallon perässä aina koulun takia joskus 1500-luvulla. Nyt mun ei oo enää pakko mennä sinne ikinä! Mutta voidaan kattoo joku leffa..."
"Mä en jaksa kattoa leffoja", sanoin surullisena. Olimme varmaan Maxin kanssa niin erilaisia, että tähän loppuisi tämä ystävyys ennen kuin alkoikaan.
"Selevä. Sit pelataan vaikka Kimblee ja dokataan", Max sanoi niin topakasti että räjähdin nauruun.
Illalla olimme pelaavinamme Kimbleä joimme kokista ja viinaa. Maxilla oli kai aika hyvä viinapää. Minulla ei tosiaankaan. Olin niin päissäni että suostuin lähtemään baariin aika helposti. Silloin minulle valkeni missä Kei on töissä ja aloin melkein itkeä. Max ei päästänyt silti minua lähtemään, vaan sanoi että ulko-oveen vaaditaan taika-avain, jonka sai vain juomalla kuusi tequilapaukkua. Ja minä join, enkä muistanut koko taika-avainta tai Keitä, vaan nauroin kaikelle alkoholin vuoksi hauskaksi muuttuneelle. Muistin kuitenkin kuulemma esitellä Maxin kaksi kertaa Markukselle, joka tietenkin aineellistui baariin, niin kuin melkein joka perjantai. Selvin päin olisin muistanut että Max tiesi jo kuka Markus on, enkä olisi kertonut Maxille Keistä.

//

Lauantaina minulla oli ihan hirveä olo.
"Mä kuolen", Max tekstasi minulle, enkä jaksanut vastata. Nukahdin. Kun heräsin, hän oli tekstannut uudelleen.
"Mulla on niin hirveä darra että voisitko pliis tulla kattoon mun kanssa notre damen kellonsoittajan" Maxin viestissä luki.
"On my way", vastasin viestiin ja yritin vielä hetken maata paikoillani liikuttamatta päätäni. Nukahdin taas muutamaksi minuutiksi.
"En mä voi tulla mä kuolin" kirjoitin Maxille havahduttuani.

//


Sunnuntaina olin jälleen elossa. Kävin aamulla kirkossa ja vaatteet vaihdettuani lähdin talliin. Max sanoi hei, mutta ei oikeastaan mitään muuta koko päivänä. Touhusin kaikkien muiden kanssa vaikka mitä, mutta lopulta päädyin Maxin kanssa kahdestaan taukotupaan.
"Vai että Kei", Max sanoi yhtäkkiä mietteliäästi, ja samalla hetkellä muistin mitä kaikkea kauheaa olin perjantaina päissäni kertonut hänelle.
"Voi paska", kuiskasin ja peitin kasvoni käsilläni. No niin, Chai. Sinulla oli hyvä mutta lyhyt elämä.
"Älä ny. Se on vaan elämää", Max sanoi ja pukkasi nyrkillään olkapäätäni.
"Ammu mut", pyysin ihan tosissani. Max luuli ilmeisesti että vitsailin, koska ei etsinyt kivääriä tai mitään.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 102
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Su 18 Marras - 12:51

Suurkiitos Emilia. Kommenttisi ovat kannustavia ja hienotunteisia - ja tarkkoja. Sain eniten irti siitä, mitä sanoit muiden hahmojen kirjoittamisesta. Sitä minulle on kommentoitu täällä aikaisemminkin. Muiden hahmoja on vaikeaa ja pelottavaa kirjoittaa. Ainakin mulle omat hahmot (ja ne muiden hahmot joilla eniten leikin) ovat tosi rakkaita ja haluan pitää ne mieluiten tietynlaisina. Sitä paitsi menen tarinoihin väärin päin: hahmot edellä eikä juoni. Käytän hahmoihin eniten aikaa. Lisäksi mulla on vaikeuksia erottaa omassa päässäni hahmo, kertoja ja kirjoittaja toisistaan, ja mulla itselläni on välillä paha olo ja jännitän välillä etenkin sinua - siis kirjoittajaa - Chain tekojen takia, vaikka enhän minä tässä vokottele varattuja äijiä. :DD



Chain koti on muuten toisessa tarinassa, jossa se on sivuhenkilönä. Tunnen Chain hyvin: olen viettänyt hänen kanssaan jo useamman vuoden suunnitellen ja muokaten hänen persoonaansa, ja kirjoittanut hänen juttujaan yhden vuoden ennen Hukkasuota. Hänellä on noin fantasiaromaanisarjan kokoinen taustatarina, joka tekee hänestä sellaisen kuin hän on. En oikein tiedä miten tasapainoilla sen välillä, mitä jätän kokonaan kertomatta, mitä avaan tarinassa ja missä järjestyksessä, ja mitä sanon suoraan metatekstinä tuolla Chain hahmoesittelytopikissa. Jos sinulla (tai muilla) on vastauksia, sano: tunnen Chain liian hyvin jotta osaisin arvioida, mitä hänestä täytyy tietää jotta häntä ymmärtää tarpeeksi eikä liikaa. Minulta saa myös kysyä yksityisviestillä, jos esim tarvitsee tarinaansa tai muuten vain jotain tietoa, joka on jännempää pitää vielä muilta piilossa. :DD

//edit niin ja ai jes, olen ollut jo monta päivää onnellinen siitä, että kömpelö symboliikka siitä miten vaikeaa Chaille on se, että hän (k)ei ajattele Keitä, ei mennyt ihan joka ainoalta ohi. :DDD Onneksi en poistanut sitä, vaikka ajattelin kyllä että se ei aukea ja kuulostaa siksi erityisen kömpelöltä kohdalta.

Seuraavassa tarinassa on myös Jenni, vaikka sain kyllä viestin hänen lähdöstään. I'm not in denial. Just lazy.



**

Crimis ja toiset naiset 18.11.

Laskin reppuni taukotuvan lattialle ja istuin nojatuoliin vastapäätä Crimistä ja Jenniä, jotka selasivat kännyköitään sohvan vastakkaisissa päädyissä. Crimis havahtui saman tien virtuaalisesta todellisuudesta oikeaan, kun sanoin hei.
"Ai mitä hei? Miten sä voit sanoa mulle noin? Etkö sä rakastakaan mua enää?" Crimis kysyi rutistaen kädellään paitaansa sydämensä kohdalta ja käyttäen niin riipaisevan tuskaista ääntä, että hänen olisi voinut uskoa olevan ihan tosissaan.
"Voi tottakai mä rakastan!" huudahdin heti parhaalla hätääntyneellä äänelläni ja kurotuin puristamaan Crimiksen polvea. Katsoin häntä silmiin niin kauniisti ja vakavasti kuin osasin, mutta näin sivusilmällä Jennin säpsähtävän hereille kännykkäkoomastaan ja tuijottavan meitä. "Mikä ikinä voi saada sut kuvittelemaan, että mä en rakastaisi sua enää?"
"Miksi sä et sitten halua olla mun lähellä? Miksi sä sitten jätit mut niin pitkäksi aikaa yksin - mikset sä halua edes istua mun viereen? " Crimis nyyhkäisi räpytellen silmiään ja kääntäen katseensa kohtalokkaan näköisesti ikkunaan.
"Kyllähän mä haluan aina istua sun viereen! Mutta kun Jennikin on täällä ja mä vaan pelkäsin että mä en pysty pitämään näppejäni - ai vitsi!"
Jennin aivot olivat saavuttaneet sen taajuuden, jossa tämä oli ilmiselvästi vitsi. Hän oli nakannut minua kengällään. Crimis käkätti Jennin hyvän osuman vuoksi, ja minä kehotin häntä hengittämään välillä myös sisäänpäin terveydellisistä syistä.
"Te ootte tylsiä", Jenni ilmoitti.
"Eipä olla. Mutta mä toin teille ruokaa - tadaa! Nyt te ette ole mulle enää yhtään vihaisia vaikka mä löin teille viikon verran luuria korvaan!"
"Ensinnäkin, sä oot tuonut ruokaa tänne jotain kymmenen kertaa muulloinkin", Jenni sanoi kun olin kaivanut lautasia kaapista.
"En anteekspyyntöruokaa", vastasin ja hymyilin toivottavasti enkelimäisesti. En kysynyt mikä oli "toisekseen", eikä kukaan kertonut kun painoin haarukan pystyyn kanoihin. Työnsin lautasia lähemmäs Crimistä ja Jenniä taukotuvan sohvapöydällä. Ainakin K - ainakin yhdelle muulle oli vielä ruokaa, mutta häntä - tai siis ketään ei näkynyt. Tavallaan ihan hyvä. Tarjosin puheenaiheeksi Iltalehdestä lukemaani 30 vuotta sitten kadonneen Piian arvoitusta. Piia kelpasi, joskin muutaman lauseen kuluttua rakentelimme luovia aasinsiltoja aiheesta toiseen, niin kuin ihmiset tapaavat tehdä.


Kun lautaset oli syöty tyhjiksi ja loput riisit ja kanat oli laitettu jääkaappiin, en kehdannut vastustella ollenkaan kun Crimis ilmoitti, että nyt haetaan Lasse ja opetellaan ravaamaan. Sen sijaan lähdin kiltisti kohti Lassen karsinaa kurvattuani ensin satulahuoneen kautta. Askartelin kauan ja sinnikkäästi Lassen kanssa ja sain hevosen ihan itse puhtaaksi ja pukeutumaan varusteisiinsa. Olisipa joku ollut näkemässä kuinka hienosti laitoin hevoselle suitset! Kiristin satulavyön talutettuani itse oman ratsuni itse kentälle ja nousin selkään, joskin kömpelösti kuin riisisäkki. Crimis taputti muutaman kerran käsiään yhteen, ja minä kumarsin hänelle vähän. Olin erinomaisen tyytyväinen itseeni ja siihen asti suurimpaan hevosaiheiseen saavutukseeni.

Kun kävelimme Lassen kanssa rinkiä, Crimis kulki vierellämme pysyäkseen lämpimänä. Hän kertoi koiransa rokotuksista ja kehui, miten mainio markkinointikikka Seinäjoen Evidensialla oli käytössään. Siellä pennun rokotukset ovat kuulemma melko lailla ilmaisia, ja koiranomistajat tapaavat pysyä sen lääkärifirman asiakkaina jossa käyvät rokotuttamassa pentunsa. Hän mietti millaisen mainostusstrategian keksisi itse, jotta saisi Hukkasuon tyhjiin karsinapaikkoihin mahdollisimman nopeasti asukkaat. Aluksi toivoin, että Crimis pohtisi sitä ikuisesti ja unohtaisi että minun piti ravata. Pian hän kuitenkin sanoi jotain niin häiritsevää ja ahdistavaa, että aloitin raviharjoitukset ihan mielelläni.
"Ehkä mä alan mainostaa että meillä voi käydä silittämässä ja pussailemassa myös muita eläimiä ku hevosia, niinku kissoja ja koiraa ja sua Chai - mutta nyt pitkät sivut ravia. Tää on tuttu juttu."

Sekunnin verran vainoharhainen mieleni kuvitteli taas, että jotain juoruja oli ehtinyt Crimiksen korviin asti, mutta sitten ajattelin, että ei sillä ole edes väliä. Puristin pohkeillani Lasseen vauhtia. Jostainhan koko juttu kantautuisi kuitenkin kaikkien korviin, joten oli ihan turha murehtia sitä etukäteen. Kärsisin vain kahdesti jos huolehtisin etukäteen. Kunhan vain ei äiti kuulisi. Hän sanoisi varmasti, että minä olen aito Paithoonbuathong, kun en kunnioita muiden ihmisten onnea ja parisuhteita... Olisinpa Meesang niin kuin äiti...

En meinannut kuolla hevosen kyydissä, enkä ihan kauheasti tuntenut putoavanikaan, ja me ravasimme Lassen kanssa loputtoman määrän pitkiä sivuja. Unohdin väkisin ja suurin ponnistuksin huoleni, hengitin puhdasta ilmaa ja jatkoin harmitonta, tahallisen teennäistä ja teatraalista flirttailuani Crimiksen kanssa. Opin nopeasti etsimään katseellani edestämme jonkin pisteen, jota saatoin tuijottaa päästäkseni tukevammin ja suoremmin eteenpäin. Ymmärsin kevyen ravin idean, vaikka taisin keventää yhtä usein väärin kuin oikeinkin. Saatoin kuitenkin olla ottamatta sellaisista pikkuseikoista paineita. Minulle ei oikeastaan ollut mitään väliä oppisinko ikinä ratsastamaan. Sitä paitsi minusta alkoi tuntua, että ratsastaminen oli vähän niin kuin pesäpallon lyömistä mailalla. Aluksi sitä tuijotti palloa ja löi välillä ohitse vaikka kuinka keskittyi, mutta kun oppi ottamaan rennosti ja lyömään fiilispohjalta, osuikin joka kerta. Tavoitteeni ei ollut pukeutua mustaan takkiin ja valkoisiin housuihin ja voittaa kilpailuja hevosen valkoinen satulahuopa kirkkaana hohtaen. Halusin vain jotain tekemistä.

"Ihan hyvä! Nyt loppukäynnit!" Crimis huusi lopultakin.
"Ai oikeesti oli hyvä?" huusin takaisin.
"No ei. Oikeesti oli kyllä aika huono. Mutta paremmin meni silti ku viimeksi", Crimis huusi.
"Tästä ei oo sitte suunta ku ylöspäin!"
"Älä nyt. Vois sulla mennä paskemminkin."
"Kohta mä hyppään kahden metrin esteitä", huokaisin muka katse kaukaisuudessa unelmoiden.
"Pikemminkin kohta sä ravaat yhtä hyvin kun Ruska", Crimis nauroi, "se on Reitan tyttö, jotain viis vuotta vanha!"
"Kyllä mä sen tunnen - ja en kai nyt sentään, kun siitä tulee kuulemma isona ratsastuskoulun täti!"
"Mistä sä sen tunnet?"
"Siitä että mä häviän sen äidille noin viikottain jalkkiksessa harjotusmatseja."
"Ja vielä päin naamaa sanot tollasta mulle!"
"Mitä!"
"Että sulla on muita naisia! Ja vielä joku Maija! Vaihda jo suuntaa. Ratsasta vaikka tosta kulmasta tonne."

Jalkani olivat taas niin kuin hyytelöä kun lopulta liu'uin alas Lassen satulasta. Rapsutin sen kaulaa sen lyhyen harjan alta kaksin käsin ennen kuin vedin ohjat sen pään ylitse.
"Oooi, sähän oot ruvennu tykkäämään hevosista", Crimis huomautti minulle kun talutin Lassea takaisin talliin, ja minä nauroin. Olihan se tavallaan totta. Vieläkin pidin enemmän vaikka vuohista, pupuista ja muista kohtuullisen kokoisista kasvissyöjistä kuin hevosista tai lehmistä. Silti koin jotain tarvetta kehua ja kiittää hevosta hyvin tehdystä työstä. Olisinhan minä taputtanut sellaista koiraakin, joka istuu käskystä. Sitä paitsi Lasse oli tehnyt minun takiani juuri melkein tunnin töitä palkatta.

Kun harjasin Lassea, tunsin kuitenkin jotain etäistä harmitusta siitä, että pian minun olisi luovuttava tästä hevosesta. Tiesin että Emilia ja joku Santra vuokrasivat sitä vuorotellen, ja kun tämä Santra haluaisi varmasti treenata sillä keväällä ilmojen parannuttua, ja kun Emilia olisi ratsastuskunnossa, Lassen kaikki aika kuuluisi heille. Ja ymmärsinhän minä että Lassen aika kävisi lopulta pitkäksi minun kanssani, koska se osasi niin paljon. Silti olisi ollut kiva harjoitella yhden tutun hevosen kanssa eikä taas jännittää syökö seuraava ratsuni minut heti vai hetken kuluttua. Mutta hevosia tulee ja menee, sille ei voi mitään.

Vein lainaratsuni varusteet paikoilleen, eivätkä Lassen suitset olleet ollenkaan solmussa vaikka olin poistanut ne sen päästä ja ripustanut naulaan ihan itse. Olisivatpa ajatukseni olleet iltaisin yhtä selkeitä kuin suitset silloin. Onneksi en tavannut tallissa muita kuin Crimiksen koko sillä matkalla, kun kävin hakemassa tavarani ja käveleskelin tieheni.
"No mutta. Kiitos ratsastuksesta ja seurasta. Mä tuun sitten tässä joskus taas", sanoin hänelle kävellessäni ohitse.
"Niin tuutki. Mä tiedän missä sä asut. Heippa kulta."
Puhalsin hänelle lentosuukon ja lähdin etsien nappikuulokkeita taskuistani. Olin tyytyväinen itseeni ja hevostaitoihini.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Emilia
Mode
Mode
avatar

Viestien lukumäärä : 324
Join date : 10.08.2013
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   To 15 Marras - 9:29

Oho, onpa taas kommentoitavaa! Hyvä vain, tietenkin. Kommentoin nyt yleisesti, kun se kaikkiin näihin tarinoihisi sopii, että kuvailet mainiosti mitä Chai tuntee ja ajattelee ja ennen kaikkea huomaa ympäristöstään. Hirveän usein kirjoittajilta jää pois ympäristön pikkuasioiden kuvailu, joka antaisi enemmän tuntumapintaa tarinaan, joten on kiva lukea näitä tekstejä ja löytää ne sieltä.

Lisäksi hatunnosto aktiivisuudesta ja ennen kaikkea meidän muiden, vähän koomassa olleiden, inspiroimisesta! Puhun varmaan itseni ja Crimiksenkin puolesta, kun sanon, että täällä olisi huomattavasti hiljaisempaa ilman sun tarinoitasi ja draaman kehittämistä. Äläkä pelkää vetää muita hahmoja mukaan sotkuun, musta tuntuu että se on vaan tervetullutta!


Herra Andrei Dorokhov, ja se millä tavalla hänen neuvojaan ei ainakaan kuulu noudattaa
Ensinnäkin pointsit hauskasta otsikosta, joka jatkaa sun tuttua otsikointityyliä mutta tuo siihen vähän ns. foreshadowing tulevasta tarinasta.

Tykkään ihan hirmuisesti, miten hyvin oot saanut Andrein olemuksesta kiinni, on aina kiva lukea, että oma hahmo on avautunut jollekin muulle. Se on kyllä sun ehdoton taito tunnistaa hahmot ja saada ne eläviksi tarinoissa, oli ne sitten sun tai jonkun muun kehittämiä.

Kuvailet tässä erityisen hyvin jännitystä, vaikka nautinkin koko jutusta suunnattomasti. Erityisesti tässä on hienoa kuvailua:
"En saanut huijattua varmalla asennollani itselleni olevani rauhallinen ja itsevarma. Tuntui kuin olisin ollut irti ruumiistani. Katselin miten vääntelin omia kylmiä sormiani ja jännitys oli kuin jäävettä vatsassani ja rinnassani."


Herra Andrei Dorokhov, ja se mihin hänen neuvojaan noudattamalla jouduin
Jatko-osan fanfictionia, mahtavaa! Ei tainnut Andrei odottaa, että muka syvällisellä neuvollaan olisi tällaisia seurauksia…

Voi Chai..! Tavallaan näin hahmojen yläpuolelta on draamannälkäisenä huvittavaa lukea, kuinka häpeissään hän on, mutta samalla käy vähän jopa sääliksi Chaita. Chain vähän nöyristelevästä asenteesta, joka on tullut esiin jo muutamassa tarinassa mutta joka korostuu erityisesti tässä ja edellisessä tekstissä, herää ainakin mulla kysymyksiä Chain menneisyydestä ja kasvatuksesta. Johtuuko se vain luonteesta, ympäristön oletetuista odotksista, tähtien asennosta..?

Tässä on paljon hyvää, mutta Chain reaktio on niin ihanan ylireagoiva mutta niin aito ja ihmismäinen, että hymyilytti:
"Minun pitäisi häipyä Hukkasuosta lopullisesti."
Mulla on ainakin sama ensireaktio kaikkeen vähänkin noloon, saatika sitten vähän tällaiseen isompaan juttuun, hih!


Ihminen voi yrittää lähteä Hukkasuosta, mutta Hukkasuo ei lähde ihmisestä
Taas mainiota ympäristön tuntemista, pienellä paikkakunnalla asuminen todellakin vaikuttaa ihmisten käytökseen ja piireihin.

Jo heti alkuun nauratti tämä, kun vaikka Chai yrittää kuinka kovin olla ajattelematta Keitä, Ei muodostaa silti Kein:
"--vaikka tietenkin ajattelin tallilla käyviä ihmisiä, varsinkin Jenniä ja Crimistä joka päivä. Ja K--
Ei."

En tiedä oliko tämä tahallinen vai (K)ei, mutta mua ainakin huvitti!

Myös Maijan repliikki on ihan mainio, ja vastaa ainakin mulle Reitan tarinoista välittynyttä kuvaa Maijasta.

Ihanaa, että Chai päätti kuitenkin tulla takaisin, vaikka se sit vaatikin vähän syyllistämistä (Crimis) ja suoran käskyn (Jenni).

Tää oli varmaan oma henkilökohtainen lemppari, ilman sen suurempia syitä, tykkäsin tästä pikkukylän tunnelmasta ja dialogista.

Kei ja nong
Voi Kei. Ihan hyvä, että Chai meni kuitenkin juttelemaan. Tää oli näistä vaikein kommentoitava, kun tämä oli jotenkin tosi henkilökohtaisen ja kahdenkeskeisen tuntuinen, joten listaan tähän nyt vaan mun lempparikohtia.

Mahtavaa dialogia ja surun ja ärsyyntymisen kuvailua eleiden ja dialogin avulla, hienoa. Ja Marko! Hih!

"'No kiitos nyt tästä. Markoko tämä nyt oli? Mä kyllä tapan tämän lopulta.'"
Tämä oli jotenkin hauska repliikki, tykkäsin siitä muuten vain. Jotenkin niin lakoninen kommentti, josta paistaa läpi jonkinasteinen kiitollisuus ja skeptisismi vähän enemmän.

Chai on kyllä niin ihana hahmo, kun se jaksaa yrittää lohduttaa jopa Keitä, jonka takia Chai oli jo lähdössä Hukkiksesta kokonaan. Ennustuskappale oli hauska, mä ainakin odotan innolla Kein zombieromaania!

"Halasin Keitä, joka oli yhtä rento ja poskistaan karhea ja sänkinen kuin viikon vanha sokerikorppu."
Haha, en ole ikinä nähnyt ihmistä verrattavan sokerikorppuun, mutta jotenkin pystyin kuvittelemaan tämän niin elävästi!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 102
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ti 13 Marras - 13:26

Joo tiedetään, tiedetään, mun pitäisi vaihtaa tämän koko homman nimeksi Chain tarinoita Keistä, mutta onko mulla muuta vaihtoehtoa kuin kirjoittaa Keistä? Hyvät naiset, herrat ja muut: Chai on ihastunut, vaikkei tiedä sitä, eikä se yksinkertaisesti suostu kertomaan mulle päivistään muuta kuin Kei-jutut. Pitäisikö mun muka olla välittämättä siitä mitä Chai kertoo alata keksimään näitä juttuja päästäni! :DD

Säälin ja kadehdin Keitä sen tilanteesta. Ok, oikeasti pelkästään kadehdin!

**

Kei ja nong 13.11.


Mitä tahansa olinkaan Keistä viimeaikoina ajatellut, päätin unohtaa kaiken edes hetkeksi kun näin hänet pitelemässä päätään taukotuvan sohvalla ihan yksin istuen. Tiesin että ei häntä ollut hylätty, vaikka siltä se kyllä näytti. Ainakin Crimis ja Kirstu olivat yrittäneet puhua hänelle, mutta Kei oli kuulemma äksyillyt lopulta molemmat tiehensä. Olin tuonut mukanani hänelle jotain, joka piristäisi ainakin minua, mutta en ollut enää varma uskaltaisinko antaa sitä. Sitä paitsi olin ajatellut vain jättää sen taukotupaan lapun kanssa ja toivoa että hän löytäisi sen. Muuten en ollut aikonut edes yrittää auttaa häntä, koska en ollut ainakaan vähentänyt hänen huoliaan. Epäilin, ettei hän halunnut nähdä minua. Kun näin tuon surullisen hahmon ihan yksinään ja ilman apua, minun oli kuitenkin pakko tehdä jotain. Minusta tuli Kein nong, veli, koska säälin häntä niin kovasti etten voinut vain jättää häntä sinne. Olisin tehnyt saman kenelle tahansa, mutta Kein kanssa minun oli varmasti kaikkein vaikeinta ottaa veljen rooli.

"Phii on allapäin", sanoin hänen viereensä istuessani, ihan niin kuin pikkusiskoni sanoi aina minulle jos olin surullinen. "Nong auttaa."
"Mä en jaksa nyt mitään siansaksaa ja sanaleikkejä, varsinkaan kun sä teit mun elämästä vielä vaikeampaa ja sit vaan katosit", Kei ilmoitti tylysti ja hieroi naamaansa molemmilla kämmenillään. En pelästynyt yhtään hänen murahdustaan, sillä olin odottanut sitä.
"Okei - selvä sitten. Mä toin sulle tämän", sanoin ja laskin Kein polvelle pienen purkin, johon hän yllätyksekseni tarttui.
"Kaktuksen? Mitä helvettiä mä tällä teen?" Kei ärähti tutkittuaan tuomistani.
"Annat sen piristää sua. Sen nimi on Marko, ja mulle tulee siitä hyvä mieli. Mut nyt sä saat sen. Muista vaan antaa se sitten heti seuraavalle joka tarvii sitä. Koska pian kaikki on hyvin etkä sä tarvi sitä enää."
"Voi vitt- no toimikse edes?" Kei oli jo suuttumaisillaan, mutta muutti sitten mielensä ja päätti ilmeisesti olla kiusaamatta minuakin pois taukotuvasta.
"No toimii tietenkin. Kato nyt mua."
"No kiitos nyt tästä. Markoko tämä nyt oli? Mä kyllä tapan tämän lopulta."
"Ei se haittaa. Mä ostan sulle sit uusia Markoja niin monta kun sä tarvit."
"Joo älä vaan osta."

Mietin mitä sanoisin seuraavaksi. Kei vajosi taas samaan murheen alhoon, josta oli nostanut pieneksi hetkeksi päänsä. Laskin leukani hänen olkapäälleen silläkin uhalla, että hän ravistelisi minut pois. Niin hän hetken kuluttua tekikin.

"Ootsä soittanu sun äitille?" kysyin Keiltä.
"Äidille? Miks mä sille olisin soittanu?" hän kysyi taas äksysti, mutta sentään sain hänet puhumaan.
"Mä soitan äitille aina jos mä oon hukassa", tunnustin.
"Mä oon aikuinen", Kei ilmoitti.
"Oo vaan. Niin mäki oon, mutta silti mulla on äiti. Soita sitten siskoille tai veljille. Tai kavereille."
"Ei mulla oo mitään sis - en soita."
"Puhu sit vaikka mulle."
"En varmaan. Mieti nyt vähä. En mä edes tiedä mitä mä sanoisin sulle."
"Mä kestän kyllä mitä vaan."
"Mä en. Mut selvä. Tiedäksä miks Emilialle kävi niin ja miks mulla on näin paska olo?"
"En..."
"Noniin. Ei auttanu. Mä tarvin vastauksia. Voisiksä kertoa miks sä suutelit mua?"
"Voisin. Toisena päivänä. Sitten kun sä et melkein itke täällä salaa."
"Olipa ihana keskustella. Autto tosi paljon."
"Oo sitten hiljaa ja kuuntele kun mä puhun sulle."

Kei yritti nykiä kättään vapaaksi, kun vedin sen syliini. Yritykset olivat kuitenkin niin ponnettomia ja loppuivat niin nopeasti, ettei hän voinut olla ihan tosissaan, tai ehkä hän oli vain väsynyt. Hieroin hänen kämmentään peukaloillani ja väitin osaavani ennustaa, vaikka en tosiaankaan osaa. Huomasin, että hän kuunteli, vaikka ei vastannut mitään, ja olin lukevinani hänen kädestään ennustuksia. Aloitin kaikesta normaalista: siitä miten hän eläisi pitkän elämän ja saisi kauniita lapsia ja niin edelleen. Kaikki menisi hienosti Emilian kanssa, olin näkevinäni kesähäät ja kaikkea - niiden kohdalla ääneni murtui. Olisi koiran hankintaa, lasten syntymäpäiviä, rippijuhlia, ylioppilasjuhlia, lasten häitä, terveitä pyöreitä lastenlapsia... Kun koko ihmisikä oli käsitelty, aloin ennustaa koko ajan kummallisempia yksityiskohtia. Kei kirjoittaisi kerran romaanin zombeista - ja kasvattaisi oman laaman. Halusin että hän ajattelisi jotain iloista edes ihan hetken, ja mikä nyt on laamaa iloisempi asia? Sain hänet melkein naurahtamaan: se oli oikeastaan tuhahdus.

"You batn'ted, then you saltsed", sanoin huvittuneena.
"What the actual fuck?" Kei kysyi ja nosti vihdoin päänsä pystyyn.
"Kun lol on sulle vähän ylimitotettua, senki mörkö. Batn - blew air trough nose.  Salts - smiled a little, then stopped. No niin, just noin, siinä oli taas salts!"
"Sä et oo ihan normaali... Voisitko sä nyt kertoa mikä se viimeviikkoinen oli. Mä tarvisin jotain vastauksia edes."
"Ei nyt. Mähän sanoin että myöhemmin. Mä en enää karkaa mihkään. Mutta sun pitää puhua tästä kaikesta jollekulle tai sun aivot sulaa. Ja arvaa mikä myös auttaa? Nong näyttää."

Halasin Keitä, joka oli yhtä rento ja poskistaan karhea ja sänkinen kuin viikon vanha sokerikorppu. Kei oli sanonut minua välillä korealaiseksi, vaikka minä tai äiti emme ole koskaan edes käyneet Koreassa - eikä Paithoonbuathongin ukkokaan tietääkseni. Aluksi luulin että se oli vitsi, mutta Kei taisi olla tosissaan. Olin päätellyt siitä että Kei piti itseään japanilaisena eikä suomalaisena. Sen ajatuksen täytyi olla lähtöisin kotoa, ihan niin kuin minunkin kansallisen identiteettini. Ja jos Kein kotona oltiin päätetty olla japanilaisia, siellä ei varmaan paljoa halailtu. Siksi kai Kei oli niin kummallinen ja ahdistunut kun halasin häntä. Miten hän olisi voinut oppia halaamaan, jos halailu oli hänen perheessään loppunut joskus Kein ollessa vielä ihan pieni, ja aikuisten kesken se kuului vain aviopareille? Ja jos joku ei ole vielä oppinut halaamaan, miten hän voisi pitää siitä? Mutta minä olinkin aina halannut kaikkia ja kaikkea, niin kuin äitikin. Jopa Kein kaltainen jääpatsas rentoutui lopulta - tai sitten hän vain luovutti, kun ei päässyt pakoon.

"Miksi mä oon phii ja sä nong?" hän mumisi yhtäkkiä olkapäähäni.
"Koska tänään sä oot isoveli ja mä oon pikkuveli", vastasin hänelle hänen hiuksiaan haroen ja ajattelin pikkusiskoani.
"No hyvä", Kei mumisi epäselvästi tavoitellen varmaan ivallista sävyä. Hän haukotteli, ja minä silitin hänen selkäänsä juuri niin kuin surullisen veljen selkää kuuluikin silittää. Olin silloin ainoastaan Kein nong, vaikka taukotuvasta lähtiessäni haluaisin taas palavasti olla hänelle jotain muuta kuin sitä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 102
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Su 11 Marras - 18:13

Ihminen voi yrittää lähteä Hukkasuosta, mutta Hukkasuo ei lähde ihmisestä 11.11.

Pienellä paikkakunnalla asumisessa on se etu, että kylästä tulee parhaassa tapauksessa ihan oikea yhteisö. Ihmisiin tutustuu nopeasti, koska kaverikandidaatteja on rajallinen määrä. Aina löytyy rupatteluseuraa. Tervehdin pelkästään kaupassa käydessäni aina vähintään kymmentä ihmistä ja jään juttelemaan muutaman kanssa. Jalkapallojoukkueestani tunnen kaikki miespuoliset niin hyvin, että minulla on aina joku kaveri, jonka saatan kutsua käymään tai lenkille. Ne pari naista jotka kuuluivat joukkueeseen ovat minulle etäisempiä, mutta saatan kysyä heiltäkin kuulumiset törmätessäni heihin. Olen seurakunnan kautta vapaaehtoisena vaikka missä, ja sitä kautta tunnen kaikenikäisiä ihmisiä - etenkin mummoja. Minulla siis on paikkoja joihin mennä ja ihmisiä joiden kanssa olla, eikä minulla siksi ollut pitkään aikaan mitään polttavaa tarvetta palata Hukkasuohon. Enkä tosiaankaan ole sitä tyyppiä, joka hautautuu moneksi päiväksi peittonsa alle ja itkee surkeuttaan jonkun hymyttömän miehen takia. Sen sijaan jatkoin elämää ilman Hukkasuota ja yritin olla ajattelematta viimeaikaisia tapahtumia siellä, vaikka tietenkin ajattelin tallilla käyviä ihmisiä, varsinkin Jenniä ja Crimistä joka päivä. Ja K--
Ei.

Pienellä paikkakunnalla asumisessa on kuitenkin myös varjopuolensa. Siellä ei voi vältellä ketään. Kaikkiin törmää lopulta, ellei istu yksin kotonaan, enkä minä tosiaankaan istu yksin kotona. Eivätkä muut ihmiset valitettavasti käy ainoastaan kotonaan ja siellä missä minä heihin satuin tutustumaan. Hukkasuon ihmiset eivät eläneet ainoastaan tallin alueella, vaan asuivat harmittavasti ympäri kylää, kävivät samoissa paikoissa kuin minä ja puuhasivat samoja asioita kuin minä.

Kun olin hakenut tallilta puhelimeni, ei mennyt kuin pari tuntia ennen kuin tapasin ensimmäisen Hukkasuolaisen ihan sattumalta. Olin potkimassa palloa maapohjahallilla Markuksen, yhden Maijan ja erään Rikun kanssa, ja kun päätimme lopettaa, Hukkasuon Reita käveli halliin niin kuin olisi kuulunut sinne ja heitti minun jalkapallojoukkueeni Maijalle auton avaimet. Sitten hän kävelikin jo poispäin, mutta kääntyikin kummastuneena katsomaan minua uudelleen. Tunnistaminen oli ilmeisesti vienyt häneltä hetken, koska olin hänen mielestään kai yhtä väärässä paikassa kuin hän minun mielestäni. Minua kiinnosti mistä meidän Maijamme tunsi Hukkasuon Reitan. Tervehdin Reitaa vain nyökkäyksellä ja kysyin asiaa Maijalta.
"Mä seurustelin sen kanssa joskus mopoikäisenä, niin siitä. Ja siitä että me kuulutaan molemmat Vaasan kennelkerhoon. Ai niin ja mä oon ollu sen kanssa naimisissa vuodesta 2013 ja meillä on lapsi, niin siitä kans."
Niinpä niin. Maailma oli pieni - ja tämä paikkakunta superpieni.

Olin Markuksen kanssa kaupassa, kun törmäsin Emiliaan murohyllyllä. Kun näin hänet, yritin vetää Markuksen käsivarresta mukaani hyllyn taakse, mutta ihan liian myöhään. Markus oli jo nähnyt Emilian ja lähestyi häntä hymyillen hurmaavinta hymyään.
"Sua ei oo näkyny salilla", Markus sanoi, ja minun teki mieli ampua itseni. Tottakai  kaksi sata vuotta samalla paikkakunnalla asunutta punttimaania tunsi toisensa. Mitenkä muutenkaan?
"Enkä mä kyllä ihmettele enää mikset sä oo käyny siellä", Markus jatkoi höpötystään ja nyökkäsi Emilian jalkaa kohti. "Mä löysin vihdoinkin kämppiksen. Tässä on Chai, se muutti meille viime kes-"
"Me ollaan tavattu", keskeytin Markuksen esittelyfraasit. Toivotin Emilialle paranemisia ja illanjatkoja. Sitten aloin kiskoa pois Markusta, joka hoki ties monettako kertaa etten osannut puhua naisille, vaan olin aina niin kuin robotti. Toivoin että paikkakunnalla olisi useampia liikuntapaikkoja, tai että Markus harrastaisi vaikka käsitöitä salilla majailun sijaan.

Se että eräs kaverini Henri tunsi Hukkasuon Maxin, ei jaksanut oikeastaan yllättää minua. Olin varma, että nuo kaksi olivat syntyneet samana vuonna ja olivat molemmat asuneet paikkakunnalla jo ennen Hukkasuon perustamista, joten tietenkin heidän täytyi olla vanhoja koulukavereita tai jotain. Henri pummasi vaatekaupasta ulos astuvalta Maxilta tupakan, vaikka me olimme juoksemassa ja meidän tulisi ihan varmasti kylmä siinä seisoskellessamme.
"Crimis on kyselly tietääkö kukaan mihin sä hävisit", Max sanoi minulle ojentaen tupakka-askiaan minua kohti.
"Kävi jotain sellasta että Kei ei halua mua enää sinne", sanoin Maxille hymyillen ja pudistin päätäni tupakka-askille.
"Jännä homma. Mä puhuin sillekin tänään. Se sanoi kaikille että sanoa sulle että sillä on sulle asiaa, jos me nähdään sua."
"Käske sen lähettää viesti."
"Vaan Crimiksellä ja Jennillä on sun numero, etkä sä oo vastannu kummankaan soittoihin koko aikana."

Olin tulossa kirkosta sunnuntaiaamuna ja kerrankin ihan yksin, kun Crimis käveli minut kiinni.
"Ahaa. Siksi sä siis hylkäsit meidät", hän sanoi tervehtimättä.
"Mitä?" kysyin hölmistyneenä.
"Susta on tullu liian fiini", hän sanoi ja vilkaisi kenkiäni merkitsevästi. "Me ollaan sulle rupusakkia. Kyllä mä ymmärrän."
"Älä viitti..."
"Kyllä sä voit tallille tulla", Crimis sanoi ihan vakavissaan.
"Mä luulen, että Kei-"
"Mä en tiedä onko tää nyt vieläkin sitä Halloween-pelleilyä vai mitä, mutta oli mitä oli, se on muinaishistoriaa."
Crimis vakuutti minulle parhaansa mukaan, että minun pitäisi palata. Hän kaipasi kuulemma jotain projektia, kun kaikilla muillakin oli jotain meneillään, ja minä täysin olemattomine hevostaitoineni olin kuulemma sopiva projekti. Jenni oli sitä paitsi kysellyt minusta.
"Ja Kei sanoi tässä yks päivä, että jos joku näkee sut niin sulle pitää sanoa että tuu nyt vaan takasin", Crimis sanoi lopulta, ja minä katsoin otsa rypyssä eteenpäin. Mitään jaloja elkeitä minä nyt viimeiseksi kaipasin.
"Onkse sanonu mitään muuta?" kysyin vielä. Keihän vietti vapaa-aikaakin Crimiksen kanssa. Ehkä hän oli kertonut Crimikselle koko jutun?
"Ei. Mutta eipä se paljoa puhu muutenkaan."

Vaikka lupasin Crimikselle tulevani käymään, en oikeasti aikonut mennä enää tallille. Lopulta koitti kuitenkin se päivä, kun minä palasin, ja se oli täysin sattumaa. Markus oli yllättäen kiinnostunut uudelleen kuulemma melkein vuosikymmenen tauon jälkeen musiikista ja toiminnan ihmisenä oli etsinyt jostain jemmasta saman tien viulunsa ja kadonnut sen kanssa ovesta, joten koti oli tyhjä ja ahdistava. Minun oli pitänyt lähteä salille, mutta seurakseni lupautunut Joonatan oli sairastunut, enkä viitsinyt lähteä yksin. Olin soittanut parille muulle kaverille, mutta kaikilla tuntui olevan jotain muuta tekemistä. Silloin Jenni sattui soittamaan, ja vaikka olin päättäväisesti ollut vastaamatta kaikkiin Hukkasuossa käyvien ihmisten puheluihin, yhtäkkiä painoinkin vihreää luuria.
"Chai."
"Lähe ratsastaan", Jenni sanoi niin kuin en olisi koskaan ollutkaan poissa.
"Selvä. Mä puen ja lähen käveleen", vastasin epäröimättä.
"Mä odotan sua vartin päästä Saiturintien risteyksessä", hän sanoi ja lopetti puhelun.

Niin minä palasin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 102
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ti 6 Marras - 18:31

Apua - Kei kirjoitti tarinaan jatkoa nimeltään Chai, ja minä kirjoitin vahingossa jatko-osasta fanfictionia tai jotain. Editoimatonta ja oikolukematonta tekstiä, olkaa hyvä!

***


Herra Andrei Dorokhov, ja se mihin hänen neuvojaan noudattamalla jouduin


Minulla oli ollut jo kauan suunnattomia vaikeuksia katsoa Keitä silmiin, mutta kun hän sen kamalan tekoni jälkeen väänsi käteni pois kasvoiltani niin että ranteisiin sattui, en uskaltanut tehdä mitään muuta. Olin ihan varma, että seuraavaksi Kei päästäisi irti ranteestani, puristaisi kätensä nyrkkiin ja löisi minua niin että hänen kallis sormuksensa jättäisi vekin leukaani. Ja minä en estäisi häntä. Sietäisinkin saada pari kertaa nyrkistä. Olin niin pahoillani...

Sitten hän purikin taas huultaan juuri sillä tavalla joka oli tehdä minut hulluksi ja toi kasvonsa lähelleni. Suljin silmäni. Tunsin hänen hengityksensä kasvoillani, ja se poltti minua. Olin kuolla siihen.

"Mitä nyt tapahtuu?"

Silmäni räpsähtivät auki. Kei katsoi minua edelleen. Hänen kysymyksensä oli kireä ja tukahtunut. En osannut vastata. Mistä minä olisin tiennyt? Jos se olisi ollut vain minusta kiinni, olisin vääntänyt käteni vapaaksi, vetänyt hänet takin rintamuksesta lähemmäs ja unohtanut kaikki periaatteeni. Se kuitenkaan tuskin sopisi hänelle. Minä ja löyhä moraalini. Pudistin päätäni. Olisin halunnut olla kunnon ihminen. Olin luullut olevani kunnon ihminen. Kei päästi irti käsistäni. Peräännyin kunnes selkäni osui seinään.

"Anna mulle anteeksi", pyysin. Vaikka sanoin sen niin nöyrästi kuin osasin, se ei millään riittänyt kertomaan, etten ollut suunnitellut tällaista.
"Mä oon yrittänyt pysyä kaukana - mä tiedän kyllä että sä et - Kei- Halloween-bileissä - mä en tiedä mitä mä teen jos sä vihaat mua -"
Lopetin kesken toivottoman selitysyritykseni. Mitä sellaista olisin muka voinut sanoa tai tehdä, että se olisi pyyhkinyt kaiken pahan pois? Sitä paitsi halusin tehdä sen uudelleen. Tekisin sen uudelleen. Minun pitäisi häipyä Hukkasuosta lopullisesti. Voi Kei. Olisitpa sittenkin lyönyt minua. Suljin toivottomana silmäni.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 102
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ti 6 Marras - 13:15

Kiitos Crimis! Yritetään pitää tämä lyhyempänä, etten uuvuta sinua. Mitä voin sanoa - tykkään kertoa yhtä paljon kuin Chai tykkää puhua. Aika katastrofaalinen yhdistelmä sivumäärien kannalta.


Kiitos myös Jenni lukemisesta.


Kuvittelin alun perin, että minulla on paljon enemmän aikaa yrittää keittää tänne soppa ennen Emilian paluuta. Olen käsikirjoittanut Chain elämän ensimmäisen tuotantokauden niin pitkälti kuin voin sen tehdä olettamatta aivan liikaa muista hahmoista, varsinkin Keistä. Minun piti kuitenkin muuttaa käsikirjoitusta nyt aika radikaalisti, että Chai ehtii sössiä tarpeeksi edes omaan henkilökohtaiseen draamaansa, jos hän ei ehdikään vetää mahdollisimman montaa muuta mukanaan suohon. Varsinkin kun Kei on tuollainen sokea rölli! Olisitte nyt joku kertonut sille...

Pidän tässä pari päivää option, että tämä saattoi olla unta. Siis siltä varalta, ettei tämä sovi asianomaisille hahmoille :DDD Käyttäkää tarvittaessa veto-oikeuttanne.


***
***

Herra Andrei Dorokhov, ja se millä tavalla hänen neuvojaan ei ainakaan kuulu noudattaa 6.11.

Minulla oli vapaa iltapäivä, joten missä muualla olisin ollut kuin Hukkasuossa? Minulla olisi tietenkin ollut ihan tarpeeksi syitä pysyä sieltä poissa, mutta toisaalta ajattelin, että minulla oli myös oikeus olla siellä. Olin varma, että Kei tietäisi Halloween-illan takia hyvin tarkasti, mitä pääni sisällä oli meneillään. Sillä ei kuitenkaan ollut minulle väliä nyt enää, kun tiesin jo itse mitä päässäni tapahtui. Sainhan minä ajatella mitä halusin, kunhan kiertäisin Kein kaukaa. Siis tämän Emilian takia. Jos en olisi tiennyt Emiliasta, asia olisi ollut ihan toinen. Olin jo monta päivää sitten selvittänyt ajatukseni itselleni, ja jos Emiliaa ei olisi ollut, olisin jo ajat sitten etsinyt Kein käsiini ja sanonut miten asiat ovat. Toivottavasti Kei olisi ollut minulle kiltti ja sanonut nätisti, että itse asiassa hän haluaa vaimon ja lapsia. Sitten olisin hetken voivotellut tilannettani, nuollut haavojani ja jatkanut lopulta elämääni.

Tallilla oli taas vaikka keitä. Crimis tuli hikisen Saga-nimisen hevosen kanssa ilmeisesti rankasta treenistä, ja Hannele talutti kerran aikaisemminkin näkemääni Amppaa perässään kohti kenttää tai maneesia ja samanlaisia treenejä. Kei harjasi sitä mustaa hevostaan sillä tavalla huultaan purren, että minun piti äkkiä kääntää katseeni Kirstuun, joka kiristi käytävällä hevosensa satulavyötä. Max mumisi hänelle jotain kasvot niin ilmeettöminä ja seisten niin lähellä, että sen täytyi olla joko jotain tosi vakavaa, tai sitten jokin tosi tarkoin varjeltu juoru. Ikkunasta näkyi, miten Rea ja Ida juoksuttivat jotain ruskeaa hevosta, ja heillä näytti olevan ongelmia tuon virkeän eläimen hallitsemisessa. Stina kiinnitti toisiinsa joitain sekalaisia remmejä, enkä voinut kuvitellakaan miten hän osaisi koota tuon palapelin, ja mikä siitä mahtaisi tulla. Näin, että Prookkiksen nurkkakarsinalla lymyili myös Andrei, ja koska se näytti rauhallisimmalta paikalta ja oli mahdollisimman kaukana Keistä, livahdin nopeasti sinne. Sitä paitsi olinhan jo kauan kärkkynyt tilaisuutta yrittää tutustua tähän mieheen. En tiennyt hänestä kirjaimellisesti mitään muuta kuin nimen, sen että hän oli venäläinen ja että hän hoiti jostain syystä Emilian ponia.

"And - mm - gospodin Dorokhov?" kysyin varovasti pakollisen sadan vuoden takaisen venäjän alkeiskurssini turvin ja kurkistin karsinaan puoliavoimesta ovesta. Minua hermostutti, koska en voinut käsikirjoittaa tätä tapaamista ennalta. En osannut aavistaakaan, mistä voisin puhua tälle miehelle.
Andrei nosti katseensa Prookkiksesta minuun, eikä vastannut hymyyni. Hän otti kuitenkin askeleen minua kohti, vaikka pitikin kätensä ponin kaulalla.
"Me tavattiin aiemmin lyhyesti. Mä olen Nitthan Chai", esittelin itseni ja ojensin oikean käteni. Huomasin automaattisesti pitäväni päätäni alhaalla ja yrittäväni katsoa melko kumaraa Andreita väkisin ylöspäin. Mieleeni tuli koirapuisto, jossa heikompi uros kulki siksakkia vahvemman edessä sitä lähestyessään ja esitteli kylkiään mielistelläkseen ja kertoakseen olevansa nöyrä ja vaaraton.
Andrei epäröi hetken, mutta tarttui sitten käteeni. Hänen kätensä oli lämmin ja hevosen käsittelemisen vuoksi likainen, ja hänen kädenpuristuksensa oli luja ja luotettava. Hartiani rentoutuivat itsestään.
"Saanko mä valjastaa Prookkiksen teidän kanssa? Mä oon tehnyt sen vasta kerran kylläkin, mä en oo varma osaanko mä enää..."
Andrei katsoi minua kauan, mutta lopulta hän siristi silmiään, nyökkäsi päällään minulle luvan tulla karsinaan ja sanoi: "harjataan ensin."
Otin harjan sangosta ja aloin harjata sillä Prookkiksen toista kylkeä.

Aluksi en sanonut mitään, mutta pidin Andreita silmällä. Olin nähnyt monta eri tyyliä käsitellä hevosia. Kei johdatteli niitä kuin tanssijattaria, Crimis kaitsi niitä kuin lapsia, Reita tuntui pitävän niitä sylikoirinaan, Jenni puhui niistä ylpeänä kuin voittamistaan pokaaleista ja Birgitta tuntui pitävän hevosensa varsaa omanakin lapsenaan. Andrei kuitenkin tuntui suhtautuvan Prookkikseen kuin kumppaniin, aisapariin tai aseveljeen. Hänen ei tarvinnut komennella ponia, eikä lässytää sille kehujakaan. Prookkis tuntui hyväksyvän hänet ikään kuin luonnostaan. Halusin olla niin kuin tämä mies. Olin varma, että hän oli sitä tyyppiä, joka laittoi asiat hoitumaan varmana ja vakaana kuin luonnonlaki. Olisipa minulla ollut sellainen isä, veli - tai presidentti.

Kun aloin puhua, Andrei ei saanut sanottua oikein mitään. Minulla kesti hetken hoksata, ettei hän tainnut ihan ymmärtää minua, kun ammuin hänelle seitsemän sivulauseen sarjatulia. Kun tajusin tämän ja hidastin vauhtia, sain muutaman vastauksenkin häneltä.
"Onko sillä ajettu paljon?"
"Mitä?"
"Onko - onko Prookkis - mennyt paljon kärryllä?"
"Mm, ei. Mun kanssa. Vähä."

Kaiken lisäksi aloin aavistella, että höpötykseni kävi Andrein hermoille, vaikka hänen ilmeensäkään ei värähtänyt. Aloimme siis valjastaa Prookkista hiljaisuudessa. Ainakin melkein. Kun suostuin olemaan hiljaa, Andrei otti nimittäin luonnostaan opettajan roolin ja näytti minulle ihan kädestä pitäen miten hevonen valjastettiinkaan. Tällä kertaa opin sen niin hyvin, että en unohda sitä ikinä. Siihen ei tarvittu muuta kuin Andrei, joka oli ilmeisesti aikamoinen ihmistuntija. Hän huomasi heti, jos ajatukseni alkoi harhailla, ja vaati huomiotani joko painostavalla hiljaisuudella tai pukkaamalla minua kyynärpäällään. Hän ei tainnut sanoa muuta kuin "katso", "tämä tähän" ja joitain valjaiden osien nimiä niitä minulle osoittaessaan, mutta se riitti.

Kun Prookkis oli valmis, tallikäytävä oli myös tyhjentynyt. Vain muutaman karsinan päässä kulman takana kuului rapistelevan joku.  Ennen kuin harmaantuva mies lähti taluttamaan hevosta ulos, ojensin häntä kohti vielä uudelleen kättäni. Andrei tarttui siihen, ja kättelimme uudestaan.
"Kiitos teille, gospodin Dorokhov", sanoin kiittäen oikeastaan seurasta enkä opista, ja taivutin niskaani aavistuksen merkitsemään ihan pientä kumarrusta.
Andrei nyökkäsi ja sanoi: "hyvä. Pitää oppia asiat hoitamaan."

Jäin tallikäytävälle Andrein kävellessä hevoskumppaninsa vierellä ulos. Asiat pitää oppia hoitamaan. Kävelin vähän matkaa Andrein jäljissä kohti ulko-ovea. Sitten havaitsin, että se karsina, jossa rapisi, oli sen Kein mustan hevosen, ja että rapistelija oli Kei, joka siivosi tyhjää karsinaa.

Sydämeni alkoi hakata kivuliaan kovasti. Asiat pitää hoitaa. Tyttöystävä tai ei, ei tämä näin voinut jatkua. Meidän olisi pakko puhua lopulta. Talli oli niin pieni, etten voisi mitenkään onnistua välttelemään Keitä siellä ikuisesti.

Vaikka minua pelotti, olin rohkea ja seisahduin mustan hevosen karsinan eteen sen sijaan että olisin juossut pakoon. Kei ei huomannut minua - kuvitteli minun kai menneen tallitupaan Andrein kolisteltua ponin kanssa hänen ohitseen. Kein korvista roikkui nappikuulokkeet.

Astuin karsinaan. Silitin omaa käsivarttani ja vääntelin sormiani rauhoittuakseni edes vähän. Asiat pitää hoitaa. Minun pitäisi sanoa, että olen vältellyt Keitä Halloween-illasta asti, ja se on ollut typerää, eikä se ollut Kein syy. Ja että sinä iltana päässäni pyöri sellaisia ajatuksia, joiden en enää antaisi juosta siellä vapaana. Syyttäisin tarvittaessa vähän alkoholiakin, vaikka en ollutkaan juonut. Se olisi valkoinen valhe. Pyytäisin lyhyesti anteeksi, ja koko pelleily olisi sillä unohdettu.

Kurotin puristamaan Kein olkapäätä. Hän säpsähti ja kääntyi. Minut havaittuaan hän veti nappikuulokkeet korvistaan ja laski talikkonsa. Hän oli hymytön, niin kuin yleensä.

"Kei?" sanoin pää pystyssä ja yritin tiedostaa miten tukevasti olin painanut jalkani lattiaa vasten uskaltaakseni pitää ryhtini hyvänä avata suuni.

En saanut huijattua varmalla asennollani itselleni olevani rauhallinen ja itsevarma. Tuntui kuin olisin ollut irti ruumiistani. Katselin miten vääntelin omia kylmiä sormiani ja jännitys oli kuin jäävettä vatsassani ja rinnassani. Miten minä olinkaan aikonut selittää tämän kaiken parhain päin? Millä sanoilla tällaisesta sai puhua? Mitä jos Kei luulisi, että olen niin kauhea ihminen, että aikoisin toteuttaa joitain typeriä ajatuksiani?

"Chai?"

Nostin katseeni Kein silmiin. Kului ainakin kymmenen pitkää sekuntia, enkä saanut sanottua mitään. Tuntui kuin olisin sätkyukko jonka lankoja joku veteli. Oli omituinen, vieras olo.

Asiat pitää hoitaa. Joku veti sätkyukkolangoistani. Olin seissyt yhden ison askeleen päässä Keistä, mutta yhtäkkiä välimatkaa ei ollutkaan. Oikea käteni nousi itsestään hänen niskaansa, silkkisiin hiuksiin joista olin haaveillut, ja painoin huuleni hänen huuliaan vasten. Pystyin tuntemaan miten kovasti hän löi päänsä karsinan kaltereihin.

Seuraavassa sekunnissa seisoin jo taas kauempana, siinä missä minun olisi pitänyt olla koko ajan. Peitin kasvoni molemmilla käsilläni ja harkitsin parin sekunnin ajan, minkä kolmesta mahdollisesta suunnitelmastani valitsisin lähitulevaisuuteni varalle. Voisin juosta ovesta ulos, lavastaa kuolemani ja kadota. Voisin mennä taukotupaan odottamaan, että Crimis tai Hantsu tulisi sinne, sanoa etten enää aikonut tulla tallille ja vaikka muuttaa sitten johonkin toiseen kuntaan. Tai sitten voisin vain kuolla katumuksesta ja syyllisyydestä siihen puoliksi siivottuun karsinaan. Minkä valitsisin, kun päätös piti tehdä heti?

***
***

//Minun puolustuspuheeni rakkaasta pojastani Chaista: muistakaa, ettei Chai tiedä Emilian olevan loukkaantunut, tai että Kei on huolissaan hänestä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 727
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Pe 2 Marras - 20:01

KYLLÄ saa kommentoida! Joskus kun aiemmin kyseltiin porukan mielipidettä siitä, mihin muiden tarinoita kommentoidaan, silloin haluttiin että muun kuin ylläpidon tekemä kommentointi tapahtuu omassa topikissaan. Semmoinen on olemassa, mutta kukaan ei ole koskaan kirjoittanut sinne mitään. Porukka on toki tässä välissä jo osittain muuttunut. Mutta musta olisi ihanaa, jos kommentoinnista tulisi tapa, eikä mun puolesta ole väliä missä se tapahtuu. Smile

Mä voisin yrittää myös selvitellä, saisinko tänne tykkäysnapin. Musta se olisi hirmukiva!

Crimis ja Lasse

Siis mä istun tällä hetkellä junan ravintolavaunussa lukemassa tätä uusinta tekstiä - jonka sä ehdit heittää tänne, kun mun edellinen kommentti oli vielä vaiheessa. Ja mä nauran täällä ääneen kun Chai on niin söpö Lassen selässä ja sun ilmaisut on niin loistavia.

Lassen vauhti hidastui. Tunsin miten se epäröi. Se ei enää tosiaankaan ollut menossa tapaamiseen, josta oli vähän myöhässä. Nyt se eteni kuin se olisi ollut ulkopaikkakuntalainen Helsingissä, eksynyt matkallaan Stockan kellon alle ja lukisi samalla kännykästään Google Mapsia, joka ei ihan toiminut.

Ratsastus on vaikea laji. Mutta tiedätkö, mä painin hirveän kauan ulko-ohjan kanssa. Aina kun ravasin tai laukkasin ympyrällä, ulkokäsi valahti. Chai oppii nopeasti, kun vaan uskaltaa yrittää!

"Vielä kun sun ulko-ohja ei lerppuis melkein maassa asti."

Mä en osaa päättää, mitkä kaikki nerokkaat ilmaisut mä nostaisin sun teksteistä esille, niin mä nostan sitten useamman. Very Happy Hevoset todellakin lentää! Siis oikeasti, Chain pitää uskaltaa joskus laukata, niin tietää mistä puhun.

Sitä paitsi tekiköhän hevosille edes hyvää uhmata luonnonlakeja lentämällä --

Sä oot niin ihailtavan aktiivinen kaiken suhteen. Kirjoitat, piirrät, osallistut tapahtumiin, kommentoit muita ja otat muita mukaan sun juttuihin. Kiitos. <3 Mulla on tulossa sulle merkki, kun vaan saan sen graafiseksi asti. Wink Työt haittaa harrastusta...

Onnittelut myös tokasta tähdestä!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 727
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Pe 2 Marras - 19:19

Mitä mä taas sekoilen, tietysti se on Dasu! Tätä tää on kun yrittää tehdä niin paljon kaikkea samaan aikaan.. Anteeksi. Very Happy

Halloween Special: miten Keitaro Akiyama hengittää ja on olemassa

Pitkä mutta ei pitkästyttävä teksti, hienoa! Sun kuvailussa on jotain mitä monilla ei. Se ei ole sellaista liian kaunisteltua kaikki-on-täydellistä vaikka aihe olisi rakkaus itsessään. Kuvaat tunteita niin suoraan kaikessa epävarmuudessaan ja jopa likaisuudessaan. Ja niiden kaaosta. Vau.

Olisin halunnut upottaa kaikki kymmenen sormeani Kein huolellisesti tupeerattuun mutta niskasta jo litistyneeseen tukkaan. En tiedä olisinko halunnut silittää, haroa, tukistaa, sipaista vai kiskoa. Varman kaikkea, ja muutakin.

Tykkäsin ihan hirveästi prinsessa-Maxista, kyllä oli hymy taas niin korvissa!

"No mutta fine sir, saattakaa minut saliin", hän sanoi ylhäisesti, vaikka hänen suupieliään nyki.

Kyllä olisi Hantsu äkäinen, jos tietäisi miten humalassa pikkusisko kestii tallin asiakkaita.. Apua.

"This is an invention", Crimis sanoi vakavasti. Pystyin haistamaan alkoholin hänen hengityksessään.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 102
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Pe 2 Marras - 17:44

On nanowrimo ja ilmeisesti mä vain kirjoitan näitä - mutta ei se haittaa, koska mun tehtävähän ei minään vuonna ole ollut saada valmiiksi mitään romaania, vaan oppia kirjoittamaan. Smile Sitä paitsi tässä sen oppii, että vaikka mulla on jonkinlainen kirjoittajien "same face syndrome" niin on omatkin hahmot sentään ihania. Mä tunnen ne, koska olenhan mä niiden isä, ja kun mä käsken niin ne tottelee. Lisäksi ne vastaa kun niiltä kysytään.  

Mutta. Jenni on ehtinyt kommentoimaan tarinaa (kiitos!), ja koska täällä ei ole mitään Instan sydännappia tmv jolla voisi antaa äkkiä pikakommentin eikä oikea kommentointi ole täällä oikein tapana, en oikein tiedä mitä tekisin. (Muuta kun siis että aion jumankauta kommentoida kaikkea hullun raivolla että kommentoinnista TULEE tapa.) Mullahan on siis varmaan kymmenen juttua aina valmiina ja odottamassa, jotain joka lähtöön, mutta en tiedä mitä haluatte lukea. Kokeillaan nyt pitää Kei minimissä - tykkäättekö te enemmän siitä?



Crimis ja Lasse

"Mä laitan tämän... ...äkkiä... ...Insta..."
"Chai. Chai! Mitä vit - Chai haloo!"
"Joo joo! Mä oon ihan kohta... ...valmis..."

Kun sain viimeisenkin tagin kirjoitettua, nostin katseeni Crimikseen, joka naputti kengänkärjellään lattiaa ja näytti ankaralta.

"Se on sitten perseestä kuinka sä katoot tästä maailmasta heti jos sulle antaa puhelimen", hän sanoi. "Takki päälle. Sä lupasit", hän vielä komensi, mutta häntä nauratti.

Puin takin päälleni ja tulin sitten kypärää roikottaen kentälle, koska niin Crimis oli käskenyt. Olin tietenkin olettanut, että kun Crimis puhui ratsastamisesta, hän oli tarkoittanut että Snorrella. Muuten en olisi suostunut. Nyt Crimis piteli kuitenkin ohjista jotain jättiläishevosta ja oli vieläpä sen näköinen, että siinä ei ollut mitään ihmeellistä.

"Ei", ilmoitin heti kantani.
"Tämä on Lasse", Crimis esitteli ylpeänä.
"Hei Lasse", sanoin Crimikselle, "mä olen Chai ja mä en halua lähellekään sua."
"Hei Chai, mä olen tosiaan Lasse ja mä olen ihan kiltti, joten tuu nyt vaan vähän nopeesti tänne", Crimis sanoi.
"En mä halua..."
"Okei, ei oo pakko. Sä voit myös mennä ratsastamaan Snorrella. Harmi että mulla ei oo aikaa enää siihen kun tämä pitää purkaa - mutta mä voin kyllä pyytää vaikka Keitä, eikö niin? Kun teillä toi puhuminen on sujunut niin hyvin tässä jo monta päivää?"
Silloin minua alkoi yhtäkkiä ihan hirveästi miellyttää ajatus Lassella ratsastamisesta, joten nopeasti sitä kaulalle taputettuani vedin jalustimen alas satulankyljeltä. Sitä piti pidentää, että sain työnnettyä siihen jalkani, ja silti minulla oli ihan hirveitä vaikeuksia kavuta Lassen selkään.

"Käyntiä", Crimis komensi heti kun olin joten kuten satulassa.
"Hä? En mä voi mennä yksin!"
"Et sä oo yksin. Sä meet Lassen kanssa."
"En mä osaa!
"No jos sä et vieläkään osaa edes sitä, niin Jennin täytyy olla maailman surkein opettaja. Ens kerralla ehkä Kei-"
"Joo joo!"

Lassea ei tarvinnut kahdesti kehottaa liikkumaan. Se lähti liikkeelle marssitahtia, ja se oli ihan hirveää. Snorren kävely oli hidasta löntystämistä, mutta Lasse meni ripeästi. Se oli sen tuntuinen kuin sillä olisi ollut jokin sovittu tapaaminen ja se olisi pelännyt myöhästyvänsä. Koska se ilmeisesti tiesi minne oli menossa, keskityin vain pysymään sen mukana. Se käveli määrätietoisesti kaviouralle ja alkoi kiertää kenttää myötäpäivään.

"Hyvä juttu. Nyt kävelytät sitä siinä aina pari kolme rinkiä suuntaansa ja käännät sitte aina. Mä otan ton Ampan tosta sillä aikaa: Birgitta lupasi lämmitellä sillä tuolla maastossa. Ei hätää, mä nään sut koko ajan!"

Crimis alkoi loitota jo minulle huutaessaan. Olisin halunnut vastata, että et varmana jätä minua yksin tänne, mutta en uskaltanut. Pelkäsin että hevonen olisi säikähtänyt ja juossut aidan läpi tai jotain. Huutamisen sijaan tuijotin kauhuissani sen valkoisten korvien välistä suoraan eteenpäin ja tunsin istuvani ennemminkin norsun kuin hevosen selässä. Miksi yli 130-senttisiä hevosia edes oli olemassa?

Olin kentällä yksin ainakin kolme vuorokautta. Tai ainakin se tuntui siltä. Aluksi en uskaltanut tehdä oikeastaan mitään. Hevonen käveli tasaisesti eteenpäin varmasti noin viisi kierrosta, vaikka Crimis oli määrännyt kolme. Huomasin jännittäväni koko ajan vatsalihaksiani ja hengittäväni niin huonosti, että muuttuisin varmasti lopulta siniseksi. Hartiat jumiutuivat ja päätä alkoi särkeä. Ajattelin, että putoaminen sattuisi varmaan vähemmän kuin jännittäminen, tai ainakin se olisi kertarysäyksellä ohitse. Suoristin siis selkäni ja nostin pään pystyyn. Päästin satulasta irti ja otin ohjista kiinni. Jenni oli jankuttanut minulle ohjasotteesta. Kädet piti pitää yhdessä ja kyynärpäät kyljissä. Ohjista ei saanut vetää, eivätkä ne saaneet lerppua kuin pyykkinarut, vaan niiden piti tuntua kuminauhoilta. Päätin unohtaa sellaiset neuvot ja keskittyä pysymään hengissä niin kauan että saisin Lassen kävelemään toiseen suuntaan.

Miten se kääntäminen menikään? Käytä sisäohjaa ja ulkopohjetta, Jennin ääni sanoi päässäni, enkä ymmärtänyt siitä mitään. Kiristin oikeaa ohjaa varovasti. Olin itse laittanut pari kertaa hevoselle suitset, ja hevosten suuhun laitetaan oikeasti rautaa. Pelkäsin että rikkoisin tämän Lassen hampaat jos vetäisin ohjasta. Samoin olin harjannut hevosen monta kertaa, ja huomannut että ainakin isoilla hevosilla kylkiluut tuntuivat kyljissä - siis juuri siinä missä minun terävä kantapääni suurin piirtein lepatti tuulessa ja hakkasi hevosen kylkeä. Yritin siis painaa vasemmalla pohkeellani Lassen kylkeen vain pienen merkin siitä, että nyt pitäisi kääntyä. Olin ihan varma että sen kylkiluut voisivat muuten murtua, kun sillä ei tuntunut edes olevan samanlaista pehmeää karvakerrosta niiden suojana kuin Snorrella. Sitä paitsi Snorre oli niin pieni, että kantapääni roikkuivat turvallisesti sen kylkiluiden alapuolella.

Lassen vauhti hidastui. Tunsin miten se epäröi. Se ei enää tosiaankaan ollut menossa tapaamiseen, josta oli vähän myöhässä. Nyt se eteni kuin se olisi ollut ulkopaikkakuntalainen Helsingissä, eksynyt matkallaan Stockan kellon alle ja lukisi samalla kännykästään Google Mapsia, joka ei ihan toiminut. Kiristin uudelleen ohjaa aavistuksen ja painoin pohkeella. Hevonen hidasti vauhtiaan vielä puolen askeleen ajaksi, mutta päätti sitten tehdä huojahtelevan, valasmaisen kaarroksen ja alkaa kävellä kentän ympäri toiseen suuntaan. Hetken hevonen oli vielä epävarma, mutta sitten se kiihdytti taas käyntiään ja alkoi marssia. Sen Google Maps oli paikantanut sen oikein. Teki mieli paiskata ohjat sen niskaan ja tuulettaa.

"Ihan hyvä", kuului kentän laidalta. Crimis avasi portin ja käveli ruskean hevosen kanssa sisään. "Vielä kun sun ulko-ohja ei lerppuis melkein maassa asti."
En osannut vastata siihen mitään. Hevonen oli kääntynyt, eikö se muka riittänyt?
Crimis ponnisti ruskean hevosen selkään kevyesti kuin hänellä olisi ollut jouset kantapäissään, ja laittoi sitten hevosensa ravaamaan mitä monimutkaisimpia reittejä aina sillä puolella kenttää jossa minä ja kävelevä hevoseni emme olleet. Pelkäsin että hevoseni päässä napsahtaisi ja se haluaisi juosta kilpaa.

"Susta tulee vielä mun uusi kilparatsastaja", Crimis huusi viilettäessään ohitse. Nauroin niin että meinasin pudota. Otin äkkiä satulasta kiinni ja suljin suuni. Hevonen ravisteli päätään ja sen lyhyt harja heilahteli puolelta toiselle.

Olin nähnyt miten Jenni ja Kei olivat hyppineet esteitä hevosilla. Se vaikutti ihan hullun hommalta. Epäilin, että heidän elimistöstään puuttui joku pelkoa aiheuttava välittäjäaine tai hormoni, koska molemmat olivat varmaan ihan viisaita, mutta eivät silti tajunneet hevosten olevan ihan riittävän vaarallisia ilman minunkorkuisiani esteitä. Vähempikin riittäisi. Sitä paitsi tekiköhän hevosille edes hyvää uhmata luonnonlakeja lentämällä, varsinkaan kun edes Kei ja Jenni eivät olleet sentään painottomia? Ja kun Kein hevosella oli niin olemattomat jalatkin...

"No niin, poikaseni", Crimis sanoi ravatessaan hevosellaan meidät kiinni ja jäädessään vierellemme kävelemään. Hän oli ilmeisesti taas erinomaisella tuulella. "Mitä me opeteltaisiin tänään? Ravaamaan?"
"Eikä!"
"Ei kun joo joo - ihan lyhyt matka vaan. Mennään toi seuraava pitkä sivu. Painat tossa alussa pohkeilla samalla lailla ku silloin kun haluat lähteä käyntiin! Ja painat sitten oikeasti kans, koska muuten mä ajan tällä piiskalla sen ravaamaan, ja sitten poika ravataankin kovaa! Tuolla kulmassa voit hidastaa vähä samalla lailla kun pysäytetään."

Oli hirveää odottaa kuinka lähestyimme sitä aitapuomia, jolta meidän piti jatkaa ravissa. Lasse käveli ihan liian nopeasti. Olisin varmaan saanut sen pysähtymään, mutta tiesin Crimiksen siinä tapauksessa ihan oikeasti ajavan meitä piiskalla takaa. Pysäyttämisen sijaan yritin rentouttaa hartiani ja istua selkä suorempana. Se tuntui Snorrenkin kanssa auttavan hevosen pomppivissa ja huojuvissa askelissa istumista. Ravaaminen oli pelottava ajatus. Jenni oli monet kerrat houkutellut minua kokeilemaan, mutta en ollut halunnut. Hän oli nimittäin sanonut, että se tuntui aluksi pelottavalta.

Purisin pohkeillani Lassen kylkiä hetken verran. Se epäröi taas ja taivutti kaulaansa vilkaistakseen Crimistä ja hänen ruskeaa hevostaan. Ruskea hevonen kiihdytti eleettömään raviin, ja Lasse päätti lähteä sen mukaan - ja se oli hirveää.

Olin kerran lapsena kolarissa. Kukaan ei kuollut, eikä edes loukkaantunut pahasti, mutta auto meni siihen nähden yllättävän lyttyyn. Ravaamisessa oli jotain samaa. Säikähdin niin paljon, että pitkä sivu tuntui olevan taakse jäänyttä elämää ennen kuin sen ravaaminen alkoikaan.

"Sit vaan uudestaan", Crimis sanoi ja laittoi hevosensa ravaamaan seuraavan pitkän sivun alussa. Nyt tiesin mitä odottaa, kun Lasse kiihdytti pyytämättä raviin. Olin varma että putoaisin, enkä ehtinyt ajatella mitään muuta. Sitten se taas loppui. En ehtinyt purnata vastaan ennen kuin ravasimme taas, ja tällä, sillä erää viimeiseksi jäävällä kerralla tajusin yhtäkkiä mitä minun pitäisi tehdä. Sen sijaan että yrittäisin olla pomppimatta ja liitää jotenkin omassa ilmatilassani hevosen yläpuolella, minun pitäisi ravata sen mukana. Painoin pohkeeni kevyesti hevosen kylkiin ja kuvittelin muutaman sekunnin olevani kentauri. Muuta en ehtinyt. Tavallaan olisin halunnut yrittää vielä pari kertaa: minusta tuntui kuin olisin ymmärtämäisilläni jotain ratsastuksesta. Toisaalta olin hyvin tyytyväinen, kun Crimis lähetti minut kävelemään vielä pari kierrosta ja laskeutumaan sen jälkeen alas.

"Minkä erikoiskyvyn haluisit jos saisit jonku?" Crimis kysyi yhtäkkiä kun nostin jalustimia ylös.
"En tiiä... Hei - semmosen et osaisin laskee ojien kallistuskulmat tosta noin vaan päässäni, ai vitsi olisin hyvä insinööri!"
"Ööm... Tarkotin jotain vähän isompaa ehkä. Jotain superkykyä."
"Et osaisin lentää?" ehdotin. Vedin Lassen ohjat sen pään yli ja tarjosin niitä Crimikselle.
"Chai! Luuleksä että mä saan jotenkin talutettua nää samaan aikaan tallin ovesta sisään? Sitä paitsi se on ihan kiltti, mut älä anna sen syödä niitä uusia kanervia kun Hantsu istutti ne just eilen... Niin ja sähän opit lentämään. Siihen ei tarvita kun tarpeeksi hyvä hevonen ja ratsastustaitoa."
"Ei, mä perun ton vastauksen. Mä haluan osata puhua muurahaisten kieltä!" keksin ja Crimis kääntyi nauraen kävelemään kohti tallia ruskea hevonen kannoillaan. Minun ei auttanut kuin seurata.

Jotenkin ajauduin sitten hoitamaan Lassea. Olin ajatellut vain päästää sen karsinaansa varusteineen ja antaa sen odottaa, mutta kun harjatkin kerran olivat siinä ja Reita käytävän toisessa päässä oman hevosensa karsinassa vahtimassa etten kuole, niin miksipä ei. Sitä paitsi hevonenkin näytti siltä ettei hyökkäisi kimppuuni.

Lasse ei ollut mikään puhelias tyyppi, toisin kuin Snorre, joka elehti omalla mykällä kielellään koko ajan. Tämä hevonen kyllä kääntyi kiltisti minun suuntaani kun otin siltä suitset pois, mutta siihen se jutteleminen oikeastaan jäi. Toisaalta se oli ihan hyväkin. Minulla oli nimittäin tarpeeksi hommia kuunnella korva pitkällä käytävän ääniä samalla kun harjasin Lassea. Pelkäsin että joutuisin näkemään Kein, jota olin onnistunut välttelemään tosi hyvin. Bella asui seuraavassa karsinassa, joten pelkoni ei ollut ihan aiheeton.

Kun Lasse oli valmis, etsin sen tavaroille paikat satulahuoneesta, joka oli ärsyttävästi sekä tallituvan vieressä että toisella puolella koko tallia. Onneksi satulahuone oli tyhjä, ja onneksi siitä pääsi tosi nopeasti luikahtamaan oritalliin sen Crimiksen ruskean hevosen luokse. Oritalli oli ollut jo monta päivää yksi suosikkipaikoistani, koska Kei ei voinut mitenkään väijyä siellä.

"Miks sä haluat puhua muurahaisten kieltä?" Crimis kysyi kun jäin nojailemaan karsinan oveen, jonka toisella puolella hän viimeisteli ruskean hevosensa harjaamista.
"En mä tiedä haluaisinko. Jos mulla olis oikeesti vaan yksi toive, en mä varmaan kuitenkaan sitä superkykyä ottaisi."
"Vaan minkä?"
"Lukisin ajatuksia",  päätin yhtäkkiä.
"Se vois olla aika rankkaa. Haluaisiksä tosiaan tietää mitä muut ajattelee?" Crimis kysyi.
"No en kyllä yleensä. Jos sitä kykyä ei saa jotenkin osa-aikaisena niin mä valitsen sittenkin ne ojien kallistukset... Hei - sä voit nyt valita sen ajatustenluvun niin voisit sitte aina kertoa mulle kun mä haluan tietää."
"Joo - mistä sä tiedät etten mä valehtelisi - ja voitko olla kuvaamatta varsinkin kun sulla on joku ihme tarve laittaa meistä aina ihan hirveitä videoita Insta Storyyn? Varmaan näyttää etten mä hoida ikinä hevosiani kun Ampasta lähtee tällänen pöly..."


Viimeinen muokkaaja, Chai pvm Pe 2 Marras - 22:42, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 102
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ke 31 Loka - 13:59

Aaai kauhee. Kukaan ei usko, miten kauan mulla kestää kirjottaa yksi teksti. Tai siis kirjottaminen käy äkkiä, mutta luen sen ihan uskomattoman monta kertaa vielä läpi ja muutan vaikka mitä monta kertaa. Kuinka on mahdollista että siihen jää silti virheitä? Very Happy

Vai olisi kiva kuulla Kein mietteitä - niitä pitää kysyä Keiltä. NIITÄ ODOTELLESSA. Yritän kirjoittaa aina niin, että sanon muista hahmoista mahdollisimman vähän faktoja. Yritän pysyä mahdollisimman pitkälti Chain tulkinnassa asiaintiloista. Toisaalta siksi, että eihän minä-kertoja Chai voi millään tietää mitä muiden päässä liikkuu, ja toisaalta siksi, etten suututa ketään olettamalla vääriä ajatuksia. Välillä se on v-mäistä kun joskus tekisi niin mieli ohjata edes vähäsen muiden tekemisiä.

Ja meillä yrittää olla Jennin kanssa Dasu. Very Happy


Katsotaan, mihin tästä edetään. Chain ajatuksia Emiliasta nähdään ainakin jo nyt. Minä itse, siis minä oikea ihminen täällä, odotan Emilian sulavaa kuvailua asiantiloista sitten kun on hänen paluunsa aika. Olen jo lukenut Emilian uusimman tarinan, ja minulla on siitä kommentteja kunhan pääsen täältä sängystä ylös ja tervehdyn.

Mutta uutta kehiin. Tässä se nyt tulee - tätä mä olen odottanut ja jännittänyt ja tottapuhuen näin tästä viimeyönä unta. Kuva on tänään homompi ja keskeneräisempi kun oli tarkoitus, mutta haluan laittaa sen tähän. Olen ihan hirveässä kuumeessa enkä jaksakaan tehdä siitä tarpeeksi valmista. Mutta periaatteessa olen siitäkin aika ylpeä ja haluan ainakin hetken pitää sitä näytillä, vaikka teknisesti se on hirveä. Jos se on teistä liian homo olemaan esim. jonkun selfien taustalla, kuvitelkaa että se skannattiin Chain unesta? Koska Keihän sanoi joskus kauan sitten, että se on Kei, ei Gay. Smile

*

Halloween Special: miten Keitaro Akiyama hengittää ja on olemassa

Illaksi kaikki kutsuttiin Crimiksen kotiin. Siellä oli pienet yhdistetyt bileet kaikille meille ja muutamille Crimiksen kavereille. En ollut ottanut alkoholia mukaani, vaikka se oli sallittua, Crimiksen mukaan jopa kannustettavaa. Nuorimmilla oli vanhempiensa lupa istua kanssamme säädylliseen aikaan asti, ja yhdessä oltiin sovittu, ettei kukaan ryhtyisi esimerkiksi juomaan liikaa alaikäisten ollessa paikalla. Tai muutenkaan.

Vedin Sallyani kädestä lähelleni astuessamme oviaukosta sisään hyvin valaistuun pienehköön eteiseen. Koska meitä oli eteisen kokoon nähden hirveä määrä, jouduimme odottamaan hetken jotta mahduimme ottamaan kenkämme pois.
"Antakaa mun auttaa, my lady", sanoin Maxille, jolla oli täysi työ pursottaa itsensä pienestä ovesta sisään ison hameensa kanssa. Se näytti siltä kuin joku olisi yrittänyt tunkea hattaraa avaimeireiästä. Päästin Jennistä irti ja kumarruin auttamaan Maxin korkokengät pois. Mietin, olisikohan epäkohteliasta kysyä, mistä hemmetistä hän oli löytänyt niin isot vaaleanpunaiset korkkarit. Max ei kuitenkaan ollut oikeasti prinsessa, niin ehkä häneltä voisi kysyä sellaista? En kuitenkaan kysynyt, vaan noustuani takaisin seisomaan vastasin Maxin hymyyn ja iskin silmää. Max nauroi ja ojensi kättään minua kohti sievästi kuin neito.
"No mutta fine sir, saattakaa minut saliin", hän sanoi ylhäisesti, vaikka hänen suupieliään nyki. Sain pidettyä ilmeeni järjestyksessä, suoritin parhaan hovikumarrukseni ja tarjosin Maxille käsivarttani. Saavuin olohuoneeseen saattaen kahta ihan hirveän nättiä neitoa. Tai yhtä hirveän nättiä neitoa ja yhtä hirveän pitkää mekkoon pukeutunutta miestä. Hymyilin säteilevästi kaikille, sillä eihän sitä joka päivä saa taluttaa prinsessaa tai Frankensteinin-hirviötä. Prinsessa ja hirviö halusivat, että istutan heidät sohvalle ja haen heille juotavaa. Tai siis "virvokkeita, sir", niin kuin Max sanoi.

Kun pääsin keittiöön, siellä oli - Kei - ja hänen havaitsemisensa tuntui siltä kuin joku olisi lyönyt minua märällä rätillä naamaan, tai oikeastaan myös nyrkillä mahaan samaan aikaan. Kei nojasi keittiön tasoon puolittainen hymy kasvoillaan. Hänen silmänsä seurasivat miten Kirstu elehti ja nakkeli niskojaan kertoessaan Crimikselle miten joku heidän yhteinen ystävänsä oli ollut hänelle epäkohtelias heidän tavatessaan. Kein silmät räpsähtivät vaistomaisesti, kun Kirstu heilautti hiuksiaan liian lähelle niitä, ja kulmat kurtistuivat ihan aavistuksen kun kertomus muuttui osin epäselväksi juonenkäänteiltään. Aina kun Kei ymmärsi Kirstun ironian ystäväänsä kohtaan, hänen nenänvartensa rypistyi juuri ja juuri havaittavasti huvittumisen merkiksi. Aina kun Kirstu sanoi kirosanan, Kei kohotti torjuvasti päätään aivan aavistuksen verran, ja  aina odottaessaan Crimiksen vastaavan Kirstun esittämään kysymykseen hän kohotti hitusen kulmiaan. Kaikki tämä tapahtui Kirstun ja Crimiksen selän takana. Nuo tietenkin tiesivät, että Kei oli paikalla, mutta vain minä katselin salaa, miten hän tietämättään elehti kuunnellessaan. Se oli niin suloista, että se sattui minua rintaan. En kuitenkaan uskaltanut liikkua: en hakea juotavaa, enkä edes perääntyä takaisin olohuoneeseen.
"Painu nyt johonkin siitä ovensuusta", joku sanoi silloin takaani ja työnsi minua selästä kevyesti. Näin turkoosia silmäkulmastani yrittäessäni katsoa taaksepäin, joten se oli Stina. Kipitin piiloon keittiön pöydälle nostettujen juomien luokse. Tunsin Kein katseen, mutta en uskaltanut enää katsoa mihinkään muualle kuin pöytään.
"Miksi sä laitat kaljaa siihen? Nää kaikki juo pullosta", Crimis kysyi.
"Ei hienot naiset. Tää on Maxille." Vaikka vastasin ponnettomasti, se oli silti muiden mielestä hymähdyttävän hauskaa. En katsonut enää kehenkään, vaan häivyin juomineni pää kumarassa ja katse lattiassa kuin liikaa torutulla koiralla. Miksen ollut ihaillut Kein sijaan vaikka tapetteja? Vai olikohan Crimiksen keittiössä ollut sittenkin maalatut seinät? Varmaan keltaiset - tai ehkä vihreät...

Istuin aika kauan Maxin ja Jennin kanssa. Oikeastaan olin heidän välissään sohvalla piilossa, mutta viihdyin hyvin. Minusta oli ihan hirveän hauskaa seurata miten Max aina välillä eläytyi rooliinsa prinsessana ja unohti sen seuraavassa hetkessä. Kun hän oli prinsessa, hänen ryhtinsä oli tikkusuora ja jäsenensä pitkiä ja jaloja kuin flamingolla. Prinsessa antoi minulle käskyjä nokka pystyssä ja nilkat suorina: sir, ojentakaa lasi! Sir, viihdyttäkää minua kertomalla anekdootti lapsuudestanne! Sir, vaihtakaa tuo kamala barbaarien musiikki johonkin hyvään! Sir, ei Good Charlotteen, sanoin johonkin hyvään!
Kun Max luopui siniverisestä roolistaan, hän nojasi sohvan selkänojaan eikä enää puristanut polviaan siveästi yhteen. Hän saattoi raapia niskaansa kutittavan peruukkinsa alta ja väitellä Jennin kanssa hevosista niin kiihkeästi, että alkoi puhua hieman tavallista kovempaan ääneen. Huomatessaan jäävänsä alakynteen tai olevansa väärässä, Max kohosi taas hyvään ryhtiin, oli prinsessa ja määräsi Jennin pyytämään anteeksi sitä miten raakalaismaisesti tämä kohteli herkkiä naisia. Jenni nauroi ja pyysi monta kertaa prinsessalta nöyrimmästi anteeksi.

Minusta Max oli mielenkiintoinen sekä prinsessana että Maxina, ja hänen ja Jennin kanssa olisi voinut keskustella vaikka viikon. Silti ajauduin aina katsomaan Keitä. Seurasin, miten hän suoristi kauluspaitaansa: miten hän nyppi aina ensin oikealla kädellä vasenta hihansuutaan, sitten vasemmalla oikeaansa, ja miten hän nyki vasta sitten paitansa muuten hyvään asentoon. Hän suoritti tämän koreografiansa aina samalla tavalla, vaikka paita olisi ollut huonosti vain toisen kyynärpään kohdalta. Se oli ilmeisesti nyittävä suoraan joka kohdasta samalla kertaa, tai se ei ollut hyvin. Katselin, miten hän lepuutti painoaan aina enemmän vasemmalla jalallaan nojatessaan seinään, kirjahyllyyn tai tasoon. Se oli huomaamatonta nojailua, eikä sellaista miten yläastelaiset lapset nojaavat suurieleisesti Halpa-Hallin takaseinää syljeskellessään ja polttaessaan naurettavan ponnekkaasti tupakkaa. Kei piti vieläkin samaa olutpulloa samassa oikeassa kädessään, josta hän laski sen vain välillä pieneksi hetkeksi kerrallaan. Seurasin, miten hän kohotti aavistuksen suupieliään merkitsemään sosiaalisesti vaadittua kohteliasta hymyä jonkun kysyessä häneltä jotain. Se oli täysin erilainen ilme kuin se aito pieni nenää rypistävä mikrohymy, jota olin katsellut salaa keittiössä. Panin merkille miten hänen vasemmassa kädessään oleva nahkainen rannekoru oli aina hänen tiellään, kun hän etsi kännykkää housujensa taskusta vilkaistakseen kelloa. Huomasin, että hänen paitansa oli kunnollista, kallista kangasta, ja kenkiinkin näytti kuluneen pieni omaisuus. Hänen kauluksensa oli rutussa vasemman korvan alta, ja halusin suoristaa sen niin kovasti, että minusta tuntui kuin kuolisin.

Kei vilkaisi minua aina välillä. Hän katsoi varmasti ihan kaikkia, mutta vaikka olisin toteuttanut juuri silloin prinsessani toiveita ja yrittänyt keskittyä muuhun, olin aina hänen katseestaan tietoinen ja tunsin sen niin kuin neulanpistot. Joskus satuin katsomaan häntä kun hän käänsi katseensa minuun. Silloin olin äkkiä katsovinani muualle ja tunsin kuinka korvani muuttuivat punaisiksi. En pystynyt keskittymään kunnolla prinsessan juttuihin, ja pian prinsessa ottikin tavakseen koputtaa minua valtikalla päähän saadakseen huomioni. Lopulta Max kyllästyi hajamielisyyteeni, kiskoi peruukin päästään ja lähti käymään ulkona.

Otin juuri selfien Sallyni kanssa jo rikki mennyt Jack-naamari pääni päällä kun Crimis istui sohvan käsinojalle ja kiersi käsivartensa ympärilleni. Kun tein hänelle tilaa, hän luisui viereeni sohvalle.
"This is an invention", Crimis sanoi vakavasti. Pystyin haistamaan alkoholin hänen hengityksessään.
"Invention?" kysyin hölmistyneenä.
"Mä sanoin intervention", Crimis väitti ja huiskaisi kädellään jotten keskittyisi epäoleellisuuksiin. Jenni kumartui lähemmäs toisella puolellani jotta kuulisi mitä Crimis minulle mumisi.
"Poikaseni. Mä varoitan sua. Tosta mitä sä teet ei seuraa mitään hyvää, ja niin kauan kun sulla on jalat mun pöytäni alla, niin sä tottelet mua ja lopetat", Crimis sanoi täysin vakavissaan. Hän jopa väänsi leuastani jotta sai minut katsomaan silmiinsä varmistaakseen viestinsä menevän perille. Vaikka sekavan, humalaisen varoituksen konteksti puuttui täysin, tiesin saman tien mistä oli kyse. Keistä. Mistäs muusta? Crimis oli jo pitkään kulkenut kaverin luota toisen luo ja aivan varmasti hän oli pitänyt minua silmällä. Hänhän tunsi kaikki, ja toisin kuin muut, pystyi siirtymään sen takia paikasta toiseen ja näki enemmän.
"Mä en ole tehnyt mitään", sanoin mahdollisimman hiljaa, "enkä mä asu täällä."
Crimis katsoi Jenniä kulmat kohollaan, ja sitten taas minua. Pudistin päätäni vastaukseksi äänettömään kysymykseen: ei ei, en missään tapauksessa seurustellut Jennin tai kenenkään muunkaan kanssa.
"Kei on käytännössä kihloissa Emilian kanssa", Crimis mumisi niin hiljaa, ettei kukaan ulkopuolinen varmasti kuullut sitä.

Käytännössä kihloissa Emilian kanssa.

Kyllä minä tiesin, kuka on Emilia. Olin selannut tallin valokuvia ja kysynyt, kuka hän on. Sen jälkeen olin stalkannut hänet sekä Instasta että Facebookista. Emilia vaikutti ihanalta: jokaisessa kuvassa hänen silmänsä hymyilivät. Hänestä oli hirveä määrä kuvia, ja vain harva näytti olevan otettu niin että hän tiesi olevansa kuvattavana. Yleensä hän piti kuvissa huolta hevosista tai auttoi muita tallilaisia milloin missäkin. Tai nauroi: Emiliasta oli monta nauravaa kuvaa. Lisäksi olin muodostanut hänestä oman, kuvitellun käsitykseni, jonka perusteella odotin jo hänen palaavan tallille. Arvelin pitäväni hänestä. Kaikki puhuivat hänestä aina kauniisti. Sillä kertaa hänen ajattelemisensa hermostutti minua, vaikka olin tosiaankin sitä mieltä, etten ollut toiminut missään vaiheessa väärin.

"Max on pitkä ja komea. Jos sä kerta oot... ...semmonen..." Crimis sanoi, ja jatkoi ihan hiljaa: "sitä paitsi sillä on mekko päällä... Keillä on, painotan, TYTTÖystävä."
"Lopeta. Mä en tosiaankaan ole mitenkään 'semmonen'", puolustauduin heti. "Sitä paitsi mä oo tehny mitään väärää - mähän oon istunut tässä melkein koko ajan", sanoin taas.
"Teethän, jos sä aiot-" Crimis aloitti, mutta minä keskeytin.
"Mutta mä en aio mitään. Mä en kuvittele että se haluaa olla mun vaimo tai mun lasten äiti. Anna mun nyt vaan haaveilla siitä miltä sen hiukset ja parta tuntuu niin kauan että löydän jonkun tytön niinkun normaali ihminen. Sä teet mulle vaan pahemman olon", kuiskasin.
"Eli sä et aiheuta mitään draamaa jos mä äkkiä käyn vessassa ja jätän sut vahtimatta?"
"En tosiaankaan, kiitos huolenpidosta. Mutta nyt mun on pakko sanoa sille jotain, kiitos vaan, se huomasi että mä katson sitä taas. Ei vitsi mä kuolen, ei vitsi, tulis luoti ja tappais..."

Nousin sohvalta ja käteni tärisivät. Kei katsoi kysyvästi minua huoneen toiselta puolelta ja kaikki muut ihmiset vain lakkasivat olemasta minulle. Vedin rikkinäisen Jack-naamarin päälaeltani ja laitoin sen pöydälle, josta se putosi, koska olin arvioinut pöydän sijainnin ainakin puolella metrillä väärin. Kun kumarruin nostamaan sitä, suutani kuivasi. Minun olisi tehnyt mieli pukea naamari naamalleni siitä luopumisen sijaan. Käsiä kylmäsi. Naama oli tunnoton.

Matka sohvan ympäri ja huoneen poikki Kein luokse ei ollut oikeasti pitkä. Silti se tuntui kestävän ainakin tunnin ja vievän kaikki voimat. Olin jutellut Kein kanssa vaikka kuinka monta kertaa, mutta nyt en tiennyt yhtään mitä aikoisin sanoa. Olin sitä paitsi vältellyt häntä tehokkaasti jo monta viimepäivää. Huoneesta tuntui loppuvan happi. Oli kylmä ja kuuma. Yhtäkkiä en tiennyt, mihin laittaisin käteni. Ne läpsyivät typerästi kylkiäni vasten. Kokeilin laittaa käden taskuun. Otin sen pois, koska käsien pitäminen taskussa näyttää laiskalta ja torjuvalta. Raaputin sillä niskaani. Haroin hiuksiani. Teki mieli laittaa kädet puuskaan, tai oikeastaan mielummin hinkata niillä kaikki iho naamasta pois, mutta hillitsin itseni, paransin ryhtiäni ja kävelin viimeiset askeleet Kein luokse tunnottomilla jaloillani. Chai, ryhdistäydy, hoin mielessäni. Kei on ihan tavallinen heppu, ei tarvitse pyörtyillä. Ei tässä olla hänen kättään pyytämässä, vaan vain sanomassa hei. Sitä paitsi ei Kei muista enää illalla kotiin lähtiessään, että olet edes olemassa. Ei siis mitään hätää.

Olin niin rohkea, että nostin katseeni matosta hänen silmiinsä.

En sanut sanottua mitään.

Kei katsoi minua veläkin ja kallisti päätään. Oli pakko katsoa muualle.

Olisin halunnut upottaa kaikki kymmenen sormeani Kein huolellisesti tupeerattuun mutta niskasta jo litistyneeseen tukkaan. En tiedä olisinko halunnut silittää, haroa, tukistaa, sipaista vai kiskoa. Varman kaikkea, ja muutakin. Olisin halunnut uskaltaa katsoa häntä kunnolla silmiin, enkä leukaan. Sydän hakkasi kylkiluita vasten niin että sattui. Jos olisi ollut mahdollista palata sohvalle Jennin ja Crimiksen väliin ja perua Kein luokse käveleminen, olisin tehnyt niin. Miksen vaikka keksinyt jotain tekosyytä ja jäänyt alun perinkin kotiin? Mikä ihme minua vaivasi?

"No, mitä Chai? Jättikö Jenni sut kun sä oot tuon näköinen?" Kei kysyi ennen kuin hiljaisuudesta tuli liian outoa.
"Tanssi mun kanssa", sanoin viritettyäni kasvoilleni edes jonkinlaisen hymyn. Se suojeli minua: jos Kei sanoisi ei ja pitäisi minua outona hyypiönä, voisin vielä nauraa ja keksiä jonkin huomautuksen siitä miten olin vain pelännyt hänen juurtuvan niille sijoilleen kirjahyllyn viereen, tai jotain. Kei ajattelisi koko tanssimisen olleen vitsi ja voisin palata hetken kuluttua sohvalle, enkä olisi pilannut mitään lopullisesti.
"Hah. Ei kukaan muukaan tanssi", Kei naurahti. En uskaltanut katsoa, oliko hänen äänessään kuuluva hymy se oikea juuri ja juuri näkyvä nenänrypistyshymy vai se teeskennelty kohtelias versio.
"No niin... Mitä jos ne ajattelee samaa? Mitä jos vaikka Kirstu on ihan hirveen ihastunu Maxiin eikä uskalla tanssia sen kanssa, kun kukaan muu ei tanssi? Kei, sä saatat pilata nuorenparin mahdollisuuden. Miltä susta nyt tuntuu, hä?"

Sen sanottuani minun teki mieli kääntää Keille selkäni ja häipyä ilman mitään selitystä, mutta en voinut enää. Vai että oikein nuorenparin mahdollisuuden? Tosi hyvin sanottu, Chai: sinun piti pitää kaikki pariutumisajatukset poissa mielestäsi. Muistutin ankarasti itselleni, että kyse oli tästä yhdestä hetkestä, eikä loppuelämästä yhdessä. En saisi ikinä haluta mitään lisää. Kei ei saisi ikinä tietää mitään, aikaa kuluisi, tämä menisi ohi, kehenkään ei sattuisi, ja joskus oman vaimon kanssa pyhäinmiestenpäivää viettäessäni en edes muistaisi kuka on joku Keitaro. Mutta kun ennen sitä aikaa oli tämä aika, ja nyt en pystynyt muistamaan että maailmassa oli muitakin kuin Keitaro...

Kei varmasti näki, miten vitivalkoiseksi kalvennut käteni tärisi, kun ojensin sitä häntä kohti. Hän ei tehnyt mitään. Puristi vain oluttaan. Tunsin miten hymyni alkoi väpättää ja vasemman silmäni päällä oleva hiussuortuva vavahteli aavistuksen sydämenlyöntieni tahdissa. Lopulta Kei liikahti. Suljin silmäni, kun odotin hänen lyövän läpsyn käteeni ja alkavan puhua Tashansa selkäongelmista päästäkseen eroon ahdistavasta tilanteesta. Aavistelin jo etukäteen, miten hirveältä se tuntuisi. Purin huulta ja päätin vakaasti naurahtaa niin rennosti ja sulavasti, ettei kukaan huomaisi mitään. Säälisin Tashaa sydämellisesti niin kauan kuin kohteliaisuus vaati, ja sen jälkeen menisin suoraan kotiin sättimään itseäni siitä, miten typerää oli pyytää Keitä tanssimaan. Miten kukaan voi keksiä niin idioottimaisen ajatuksen?

Kein vasen käsi tarttui minun oikeaani, joka häälyi epävarmana ilmassa välissämme.
"Ei sit-", aloitin jo, mutta nielaisin lopun.
"No mikä jottei, jos sä tuut niin pienestä onnelliseksi. Ittes nolaamisesta. Tanssitaan", Kei huokaisi ja avasin silmäni.

Unohdin kaiken muun. Kei oli lämpöinen. Hänen paitansa tuntui sileältä ja kalliilta, ja hänen selkänsä sen alla yllättävän luisevalta. Pystyin tuntemaan hänen lantioluunsa. Se oli pelottavampaa ja jännittävämpää kuin kenenkään naamiaispuku. Havaitsin hämärästi, että normaalisti olisin alannut juuri nyt ajatella, miten rumalta ja pulskalta oloni tuntui, mutta silloin se oli vain pieni ajatus ihan mieleni perukoilla. Uskalsin vilkaista nopeasti Kein silmiä. Hän katsoi minua silmätkin nauraen ja iski silmää. Hän teki sen vitsaillakseen, muistutin itselleni, ja laskin taas katseeni. Ei naurattanut tai hymyilyttänyt yhtään. Olisin halunnut siirtää käteni Kein selältä hänen kaulalleen, mutta en tosiaankaan uskaltanut. Pelkäsin, että Kei kuulisi sydämeni hakkaavan, mutta unohdin ajatuksen melkein heti sen ilmaannuttua. Korvissa soi. En osannut arvioida, kuinka kovaa puristin oikealla kädelläni Kein vasenta kättä. Pelkäsin hetken, että liian kovaa, ja sitten vilkaisin ihan nopeasti Kein silmiä ja unohdin että minulla edes on oikea käsi. Poskia pisteli. Teki mieli nieleskellä, mutta se ei onnistunut. Tunsin miten Kei hengitti. Haistoin jonkin hillityn hajusteen, alkoholin ja häivähdyksen tupakankatkua. Pyörrytti.

Ei se tietenkään ollut oikeaa tanssimista: sellainen olisi herättänyt huomiota epätavallisuudellaan. Vaikka se tuntui kestävän vaikka kuinka kauan, oikeasti taisin olla Kein lähellä vain joitain sekunteja. Vaikka koko maailmani mahtui sillä hetkellä juuri niille jalansijoille joilla me seisoimme, oikeasti olimme vain sivuhenkilöitä muiden juhlien taustalla. Olimme aika syrjässä, eikä kukaan tainnut edes kiinnittää meihin huomiota. Sitä paitsi jos joku olisi sattunut vilkaisemaan meihin keskustelunsa lomassa, otaksuin toimintani näyttävän melko tavalliselta. Se on vain Chai, he olisivat ajatellet, ja juoneet sitten uuden kulauksen juomastaan. Se on vain Chai, joka oli äsken suutelevinaan Maxin kättä, ja joka on nyt keksinyt jonkin uuden leikin. Oli ihanaa piiloutua tavallisuutensa taakse sellaisella hetkellä. Kukaan ei varmaankaan ollut katsellut kasvojani niin montaa kertaa, että osaisi lukea ilmeestäni yhtään mitään.

Mutta minä en leikkinyt enkä pelleillyt yhtään. Olin niin äärettömän tosissani. Siksi päästin irti heti kun pystyin. Katsoin vielä kerran Kein silmiin, ihan tosissani, mutta astuin sitten taaksepäin ja yritin naurahtaa. Kei oli kuin aurinko. En voinut katsoa suoraan häneen kuin vain nopeasti. En uskaltanut tutkia tai analysoida hänen ilmettään. Katsoin hymyttä huoneessa iloisesti rupattelevia ihmisiä ja pelkäsin jo etukäteen kotiin menemistä. Kaatuisin Jack Skellingtonin vaatteissa sänkyyni, vetäisin peiton päälleni ja tulisin yön aikana hulluksi miettiessäni kuinka omituisena Kei mahtoi minua pitää. Aloin kuumeisesti miettiä vitsiä, jolla pääsisin kuittaamaan tapahtuneen ja katoamaan paikalta niin, etten joutuisi pilaamaan haaveiluani murehtimalla Kein ajatuksia. Niin että Kei ihan varmasti ymmärtäisi, että koko juttu oli vain joku päähänpisto, jota en suinkaan ollut suunnitellut koko iltaa. Pitäisi sanoa jotain sellaista, että Keille olisi selvää, että olin ajatellut iltaisin nukahtaessani futismatsien voittoja ja vaikka jotain pitkähiuksista tyttöä, enkä missään tapauksessa Keitä.

"Voi ei!" olin kauhistuvinani, kun Kei aikoi sanoa jotain. "Kohta on keskiyö ja mun kurpitsavaunut odottaa!"
Hyvä Chai - tuo kuulosti täsmälleen siltä että ajattelet illalla pitkähiuksisia tyttöjä. Olisin halunnut kadota. Toivoin silti, että improvisoitu surkea vitsi riittäisi, vaikka se olikin ihan vääränlainen.
Keillä kesti ilmeisesti aika kauan yhdistää kurpitsavaunut oikeaan prinsessaan.
"Mä en keksi mitään vitsiä lasikengistä", hän sanoi lopulta hiljaisella äänellä. Tulkitsin äänensävyn johtuvan siitä, ettei Kei ollut muutenkaan mikään suuri vitsailija. Hän oli kuitenkin hyväksynyt vitsini, koska oli edes yrittänyt jatkaa sitä kömpelösti. Se riitti siinä tilanteessa.

Tiesin, että minun oli lähdettävä, vaikka ei ollut vielä myöhä. Tekisin muuten jossain vaiheessa jotain sellaista tyhmää, mistä Crimis oli minua käynyt varoittamassa. En katsonut Keitä enää suoraan silmiin. Päätin, etten enää ikinä puhuisi hänelle muusta kuin säästä ja hevosista. Ajattelin Emilian kuvaa, joka hymyili tallin taukotuvassa kasvot vasten viereisellä sivulla olevia hevoskuvia, ja käänsin Keille selkäni.

Kun pääsin ulos, kuistilla nojaili kaidetta Crimis.
"Mitä sitte olisit halunnu että tapahtuu?" hän kysyi kuultuaan huokaukseni.

Niin, mitä oikein olin odottanut?
Että minulla olisi nyt hyvä mieli?
Että tämä olisi oikeasti riittänyt minulle ja olisin voinut nyt siirtyä seuraavaan asiaan?
Että Kei sanoo yhtäkkiä siinä keskellä olohuonetta, että ole mun poikaystävä Chai?
Että olisin uskaltanut vetää Kein perässäni autioon keittiöön - rysäyttää sen selkä edellä seinään niin että ikkunalasi helähtäisi - upottaa kaikki kymmenen epätoivoista sormeani sen niskahiuksiin ja tuntea miltä sen parta tuntuisi leukaani vasten kun minä -
Mitä!

"En - en mä odottanut mitään", sanoin eniten itselleni ja lähdin kävelemään tiellepäin. "Kiitos bileistä. Oli kiva ilta. Nähdään."


Se menee ohi, Chai, lohdutin itseäni, ja halasin itseäni mennessäni. Mene kotiin.



Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 727
Join date : 12.11.2012
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ti 30 Loka - 18:06

Apua, sä kirjoitat liian nopeasti. Very Happy Ei, älä hidasta. Mä kirin.

Rea, Birgitta ja Crimis  - sekä Kei mutta vain taiteellisesta näkökulmasta

Olipas mielenkiinnon herättävä otsikko! Eikä teksti pettänyt. Mitäs mitäs? (Tähän se silmähymiö)

Keillä oli laiha ja ohut niin kuin Max – varmaan siis Kei oli? Very Happy

Kutkuttavan erilainen teksti, joka sai janoamaan lisää. Pitää ehdottomasti kuulla Kein ajatuksia, ja Chain ajatuksia ensi kerralla, kun törmää Keihin. Ja Emilia!! Mä en malta odottaa, että Emilia tulee Suomeen ja tapaa Chain ja… Mitä tapahtuu? En kai mä mene asioiden edelle??

Suosikki:
Hiukseni ovat itsepäisiä. Niitä on lukuisia, ja jokainen pyrkii aina asettumaan samalle paikalle jossa on koko elämänsä viettänyt. Siksi Crimis joutui purkamaan ranskanletinalkunsa kerta toisensa jälkeen ja minulla oli runsaasti aikaa katsella Keitä ja haaveilla... ...siis piirtämisestä, Chai, haaveile piirtämisestä. Mietin, tietenkin täysin esteettisessä merkityksessä, kuten itselleni muistutin, olikohan Kein hiuslaatu yhtä paksua ja karheaa kuin minun, vai olisikohan se kuin kissankarvaa.

Niin ja hyvin menee. Erittäin hyvin.

Stina ja Snorre

Ihanaa seurata sun ja Snorren juttelua. Ootte niin hellyyttävä pari. <3

Snorre tervehti minua omalla kielellään, jonka haparoivat alkeet olin juuri ehtinyt oppia. Kun poni nosti päätään minua kohti ja piti korviaan tuolla tavalla pystyssä, se sanoi morjens, kiva kun tulit.
"No hei vaan sullekin", vastasin Snorrelle omalla kielelläni. "Miten on päivä mennyt?" kysyin siltä ja nojauduin käsivarsieni varaan aidan ylimpään puomiin.
Snorre vastasi tuskin kuuluvalla hörähdyksellä. Se tarkoitti varmaan sitä, että se oli tyytyväinen päivänsä sisältöön. Epäilin, ettei kukaan ollut ratsastanut sillä, ja että laiskottelu taisi olla Snorren mielestä vain mukavaa.


Mä niin tykkään sun ilmaisuista. Ja näistä Stinan antamista lempinimistä.

Toisten tapa osoittaa kiintymystä olikin sitten halaamisen sijaan kutsua minua Paithoonbluetoothiksi. Sekin oli aika hyvä tapa.

Jos sain olla muiden ihmisten lähellä, suurin osa kaikesta maailman pahasta kimposi minusta kuin teflonista.


Oogie Boogie, Jack ja Sally

Aivan ihana kuva - Ja kyllä tunnistaa leffan heti. Snorrellakin on niin huippu ilme, en kestä. Ja Tuo Jennin tukka! Vähän tytsylle sopisi punainen.

#sanoeiraidallisillevaatteille ?? Öö #sanokyllächainraidallisillevaatteille. You’re nailing it.

Ja ei, mä en yrittänyt painaa tota linkkiä jo ennen kuin luin edes tekstiä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Tallijengissä
Tallijengissä
avatar

Viestien lukumäärä : 102
Join date : 12.10.2018

ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Ma 29 Loka - 10:13

Oogie Boogie, Jack ja Sally


Sovimme Jennin kanssa, että tulemme Halloween-pippaloihin yhdessä. Työnjako oli seuraava.

Jenni: ompelee käytännössä yksin pukunsa, koska kun Chai yritti auttaa, siitä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Etsii myös naamarit Chain juodessa vieressä pillillä jotain naamarikaupassa kiellettyä pirtelöä ja hypistellessä vampyyriinviittaa. (Lupasi myös kirjoittaa tarinan ja kuitata sillä oman osansa osallistumisesta.)
Chai: mainostoimisto, Instavastaava. Työnkuva: lähettää muka työvaiheista kuvia Instaan. Oikeasti siis selfieitä ja ompelevan Jennin kuvia, #hukkasuonhalloween2018 #gojenni #rankkaaon. (Myös tämän kuvan hoitaminen valmiiksi ja Instaan. #vihaanpiirtäähevosia #sanoeiraidallisillevaatteille.)
Dasu: malli ja sovitusnukke. Dasun puku on tehty säkeistä. Huppu käytännössä ommeltiin niin että se oli koko ajan sen päässä, mutta onneksi selkäosa tehtiin vain harsimalla säkkikangasta loimeen kiinni. (Jenni ompeli, Chai kuvasi, häiritsi ja valitti.)

Budjetti oli 10 euroa yhteensä, ja se itse asiassa piti hyvin. Kolme euroa meni naamareihin ja 4,50 Chain pirtelöön. Loput kamat löytyivät kotoa, mukaanlukien Sallyn Ariel-puvusta lainattu peruukki, ja sen on poka näkööstäkin, mutta ei haittaa!

Sehän on selvää, että me ollaan Nightmare Before Christmas -elokuvasta. Onhan? Onhan selvää? Muuten mun mielenterveys kärsii. Smile

Coming soon: tarina pelottavasta Halloween-illasta. Trailerin voi katsoa tästä linkistä:

you wish!

Ai oikeastiko uskoitte että olisin niin hullu, että tekisin trailerin?
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Chain tarinoita uudesta harrastuksesta
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 2Siirry sivulle : 1, 2  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Tarinointi :: Tallipäiväkirja-
Siirry: