PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa
 

 Chain tarinoita uudesta harrastuksesta

Siirry alas 
Siirry sivulle : 1, 2, 3  Seuraava
KirjoittajaViesti
Chai
Mode
Mode
Chai

Viestien lukumäärä : 258
Join date : 12.10.2018

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyLa 11 Toukokuu - 23:49

Keitaro Akiyama: ensirakkauteni

Minun ensirakkauteni nimi on Keitaro Akiyama. Hän on vieläkin minusta kauniimpi kuin kaikki ikuisesti laajenevan universumin tähdet ja auringot yhteensä. Hän tuoksuu hevoselta, tupakalta, jännitykseltä siltä yhdeltä tietyltä talvi-illalta, jona minä suutelin häntä sekunnin murto-osan verran. Hänellä on sirot sormet ja vaalea iho, kun vertaa minun käsiini. Lukemattomat kerrat olen katsellut, miten hänen sydämenlyöntinsä voi nähdä hänen kaulakorunsa ketjusta, joka lepäsi aina hänen kaulaansa vasten. Samalla olen miettinyt, haaveillut, uneksinut, miltä ne tuntuisivat huuliani vasten. Aina vain harvemmin olen miettinyt, millainen ääni hänestä kuuluisi, jos tekisin hänen kanssaan kaikkea sitä, mistä välillä näin unta. Ja samalla olen rukoillut ja toivonut, että pääsisin sellaisista ajatuksista, unista ja haaveista.

Kun lähdin lomalle tyttöystäväni, elämäni uuden keskipisteen kanssa, olin iloinen ja jännittynyt. Meidän piti hakea Omppu siksi aikaa kesälaitumille. Ekun mielestä oli vielä aikaista päästää hevonen lomalle, mutta juuri sinä päivänä oli lähdettävä. Kun Jittramas Meesang sanoo, että me Meesangit olemme sivistynyttä joukkoa ja näemme maailmaa, niin siinä ei auta vängätä, että minä olen itse asiassa Paithoonbuathong. En pannut lahjaksi saatua lyhyttä lomaa ollenkaan pahakseni, kun olin saanut Ekunkin mukaan! Sehän kestäisi vain pari viikkoa, kuukauden korkeintaan. Rakastin arkeakin. Olisi ihanaa myös palata takaisin kotiin, vaikka elämäni ensimmäinen ulkomaanmatka saikin sydämeni hakkaamaan nopeasti. Liian kauas se kuitenkin suuntautui: ihan toiselle mantereelle. Mutta pian me palaisimme. Ennen kuin koti-ikävä tulisi. Tajusin, että ikävöisin Miniä. Olin huolehtinut siitä oikeastaan koko kevään ja oppinut yhtä ja toista: muunmuassa rakastamaan hevosta. Minun oli silitettävä sen leveää turpaa ja halattava sitä. Lupasin sille tuliaisia. Mistä se tietäisi, vaikka aioinkin ostaa tuliaisiksi porkkanaa, ja ihan lähimarketista. Se ilahtuisi niistä varmasti enemmän kuin postikortista tai jääkaappimagneetista.

Kun matka alkoi auton käynnistymisellä tallipihassa, Ekun oli irroteltava sormeni hänen sormiensa lomasta. Puristin häntä nimittäin kädestä kylmin sormin, hymyilin hermostukseeni ja jännitykseeni, ja haaveilin jo siinä vaiheessa tekemistämme eväsleivistä. Niiden välissä oli juustoa ja kurkkua, ja mehuakin meillä oli. Kahvia ei, koska Ekku sanoi, että hän ei kyllä mitään termoskahvia joisi. Ukin luona sitten saisi kunnollista moneen kertaan ennen kuin matka jatkuisi. Ja ukkia minä taisin eniten innolla ja jännittyneenä odottaakin. En elämäni ensimmäistä ulkomaanmatkaa, en ensimmäistä lentokonelentoani, en edes parin viikon yhteiseloa lomalla -- vaan ukkia. Olin kuullut hänestä niin loputtomasti toinen toistaan hellyyttävämpiä, jännittävämpiä ja rakastettavampia juttuja. Ekku osoitti minulle joka päivä, että olin hänelle tärkeä, ja samaa koetin itsekin osoittaa hänelle. Vain ukista hän taisi puhua rakastavammin kuin minusta. En malttanut odottaa, että tapaisin tämän miehen -- minun rakkaani elämän tärkeimmän miehen. Hänen täytyi olla mahtava.

Kerjäsin Ekulta suukkoja tallin parkkipaikalla ennen kuin käännyimme kohti valtateitä ja seikkailuja. Ne maistuivat appelsiinimehulta, olivat pehmeämpiä kuin hattara ja suloisempia kuin suvi-illat. Jos olisin silloin tiennyt, että en enää palaa kotiin, olisin katsonut vielä kerran taakseni. Olisin katsonut vielä Keitäkin yhden kerran, oikein kunnolla, ihan niin kuin olisin muka voinut hänet kokonaan unohtaa. En olisi ollut niin innokas lähtemään, jos olisin tiennyt paremmin. Mutta en minä tiennyt, en minä ymmärtänyt, joten en milloinkaan sanonut mielessäni hyvästejä Keitaro Akiyamalle, ensirakkaudelleni.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Mode
Mode
Chai

Viestien lukumäärä : 258
Join date : 12.10.2018

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyMa 25 Maalis - 15:35

Mustakin ne oli mahtava idea, mutta höh, mikäs minä olen kulttuuria muuttamaan tällä tallilla. Mutta mä yritin.

Haluan että Chain jutut on kaikki myös täällä, joten:

Reita kertoo suuresta seikkailusta ja miten Chai osaa puhua pohojanmaan murtehella.

SEKÄ

#Chaimainittu!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyLa 16 Maalis - 20:22

Ai kamala kun täällä on ehtinyt tulla taas paljon ihania kuvia ja tekstejä, kun mä oon tehnyt kuolemaa. Älkää ikinä tehkö töitä ja opiskelko samaan aikaan, jos yritätte aina liikaa. Tämä ylikuormitettu työnarkomaani voisi nukkua seuraavat pari kuukautta..

Pusut oli niin hyvä yritys että mua harmittaa, ettei siihen oikein muut tarttuneet. Mutta on tässä vielä maaliskuuta jäljellä kuulkaas! Ja kiitos kaunis Chai. Lefulle saa kyllä piirrellä jos huvittaa, sen kuvagalleria kun on hyvin suppea vielä.

Mikään ei ole parempi tapa pohtia asioita kun kirjoittaa niistä. Anna palaa!

Ruska, jonka ovimestari Chai ei ole

Ah, Ruska, mun ikuinen ihailun kohteeni joka herättää muuten uinuvat äidinvaistoni. Tyttö on kyllä sellainen prinsessa vaaleanpunaisine vaatteineen ja korkkiruuvikiharoineen – mutta ehkä ennen kaikkea viisivuotiaan diivan luonteeltaan.

Ruska nosti nokkansa pystyyn ja pudisti päätään. Reitan ryhti suoristui, hän sanoi taas jotain Ruskalle ja osoitti uudelleen hevostaan, tällä kertaa hyvin terävällä liikkeellä.
"MUT EN MÄ JAKSA!" Ruska huusi.


Ja siis nuo silmät! Vautsi <3
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Mode
Mode
Chai

Viestien lukumäärä : 258
Join date : 12.10.2018

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyPe 1 Maalis - 0:00

Ei lähde pusut nyt kauhean hyvin liikkeelle. Very Happy Hei mä yritin! Ota nyt sinä edes valmennuksia tai jotain jos kelpaa. Ja kiitos taas kommentoinnista. Ihminen ei elä vain leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee tekstejä kommentoivien ihmisten suusta. Niinhän se meni Isossa Kirjassakin.

Heiii mun teksteissä toistuu nyt tosi vahvasti teema, jota pohdin, mutta koettakaa kestää.





Ruska, jonka ovimestari Chai ei ole

En olisi millään uskaltanut päästää otettani Minin ohjista. Tiesin kuinka turvallinen se on, mutta silti puristin niitä mustia nahansuikaleita kouristuksenomaisesti. Kuului syvä huokaus. Nenän kautta. Katsoin ylös - hui kuinka korkea Mini onkaan - ja sain katsekontaktin pieneen Ruskaan, joka istui suu viivana jättiläishevosen huipulla.
"Mä menisin nyt Šaai", Ruska sanoi minulle ihan rauhallisesti ja yritti ohjista vetämällä saada minut päästämään irti.
"Ootsä nyt - ai nong-saw ootsä nyt varma?"
"Šaai..."

Ruska pyöräytti silmiään ihan samalla tavalla kuin hänen äitinsä välillä. Hän käänsi katseensa pääni ylitse kauas. Se oli helppoa. Hän istui tosi korkealla.
"Iskä! Käske Šaain päästää irti!" hän rääkäisi, ja minä käännyin katsomaan hänen isäänsä, joka nojasi kentän aitaan.
"Minä en tosiaankaan teidän erotuomariksi rupea!" Reita huusi takaisin.
"Päästä!" Ruska karjaisi minulle niin kovasti, että aivan nytkähti satulassa sen voimasta. Minin korvat kääntyivät häntä kohti ja häntä huiskaisi.
"Ruska! Et huuda hevosen selässä!" Reita komensi.
"No kun toi ei päästä!" Ruska huusi.
"Chai! Päästä nyt jumaliste se irti!" Reita komensi niin äreästi, että vedin nopeasti käteni pois Minin läheltä. Kuulin miten Reita vielä huokaisi kuuluvasti, että voi Jeesus, tämähän on niin kuin mulla olis jo nyt kaks kakaraa.

Ruska puristeli Miniin heti vauhtia. Iso tamma alkoi kiertää kentällä laajaa ympyrää, ja minä kävelin pois alta sen isännän viereen nojaamaan aitaa. Reita siirtyi heti kauemmas minusta, ihan kuin huomaamattaan, ja katseli samalla keskittyneen näköisest kännykkäänsä.
"Eiksä muka ikinä pelkää kun se ratsastaa noin isolla?" kysyin häneltä nojaten selälläni aitaa ja nyökäten kohti peruutuksia jättihevosella harjoittelevaa Ruskaa.
"No en tosiaankaan", Reita tuhahti. "Enemmän mä pelkäisin, jos se menis niillä isoilla poneilla, joilla pääsee lujaa ja kaikkea. Mitä sä sitä paitsi sitä murehdit? Et säkään tota kauheesti näytä enää pelkäävän. Se ratsastaa aiva varmaan paremmin ku sä."
"Niin... Mut se on niin pieni..."
"Ehkä. Mut koetapa kuule sille sanoa, että se on liian pieni tekeen jotain", Reita tuhahti. "Se on ihan niinku äitinsä", hän vielä jatkoi ja näytti suorastaan lumoutuneelta nostaessaan hetkeksi katseensa puhelimesta tyttäreensä. Ruska ravasi asiantuntevan näköistä kevyttä ravia kauempana, korkkiruuvikiharat selässään pomppien, ohjat käsissään löpsyen.

Olin jonkin aikaa hiljaa ja katselin Ruskan määrätietoisia mutta valitettavasti epäonnistuneita laukannostoyrityksiä. Viihdyin vallan mainiosti siinä ratsastusta katsellen. Jokin varjo kuitenkin häiritsi hupiani. Kun oikein ajatuksiani tutkailin, tajusin sen olevan kateutta. En ikinä myöntäisi ääneen olevani niin hirveä ihminen, että olin kateellinen viisivuotiaalle, mutta niin minä vain olin!

Olin kateellinen hevosista. Ruskalla oli oma hevonen. Hän osasi ratsastaa. Hänen yhteiskuntaluokastaankin olin kateellinen. En minä päässyt viisivuotiaana oikein minnekään, mutta Ruska oli ollut sinäkin talvena perheineen mökillä, ja kuulemma saanut keskitalvella mustan silmän kieltäydyttyään laskettelemasta suksilla ja vaatiessaan päästä lumilaudalla, vaikka ei tosiaankaan osannut. Oli taiteellinen äiti ja akateeminen iskä, jotka mahdollistivat helpomman pääsyn yliopistoonkin sitten myöhemmin, jos Ruska haluaisi. Hänen luonteensa ominaisuuksistaankin olin kateellinen! Ruskalla oli vaikka mitä - omasta hevosesta lähtien - ja hän jakoi auliisti kaiken muiden kanssa. Äskenkin Reita oli sanonut, että minä saisin ratsastaa Minillä ensin, ja Ruska oli tuumannut, että jaaha. Selvä. Hän voi odottaa.

Kaikkein eniten olin kateellinen Ruskan perheestä. Reita oli ehkä äksy, mutta ei Ruskalle. Hän tuntui sietävän tyttäreltään ihan mitä tahansa. Maija puolestaan puolusti tytärtään niin kuin leijona. Hän ajoi kerran raivosta palaen treeneistä päin jonkun Ruskan kerhokaverin pihaan selvittämään hänen vanhempiensa kanssa, miten ihmeessä lapsi oli kehdannut heittää hänen tyttärensä päähän lusikallisen puuroa. Jos Ruskalle tapahtuisi jotain vakavampaa, Maija tekisi välittömästi murhan. Ja siitä huolimatta Ruska sai kasvatustakin. Edes Maija ei ikinä sanonut ei meidän tyttö ainakaa, kun Ruskaa syytettiin jostain tempauksesta. Olen nähnyt raivoisan Ruskan kotiarestissa, nakkelemassa kenkiä protestiksi kotinsa eteisessä. Ja Reitan seisomassa ovensuussa kädet puuskassa. Sanomassa, että sen kun nakkelet, nakkele oikeen kuule niin että tuntuu, mutta joka ainoan poposen keräät kun oot valmis, etkä ole muuten menossa silti ulos.

Ruska pysäytti Minin keskelle kenttää.
"Iskä. Iskä. Iskä", hän toisteli, kun Reitalla kesti hänen mielestään liian kauan vastata.
"Ruska, Ruska, Ruska", Reita vastasi.
"Nosta mut pois."
"Eksä mee enää?"
"En!"
"Vartinhan se nyt jaksoikin..." Reita mutisi niin hiljaa, ettei Ruska tosiaankaan kuullut, ja käveli Minin vierelle ottamaan hänestä kopin.

Ruska aikoi saman tien lähteä kävelemään minua kohti. Reita osoitti kuitenkin koko kädellään Miniä ja sanoi jotain. Ruska nosti nokkansa pystyyn ja pudisti päätään. Reitan ryhti suoristui, hän sanoi taas jotain Ruskalle ja osoitti uudelleen hevostaan, tällä kertaa hyvin terävällä liikkeellä.
"MUT EN MÄ JAKSA!" Ruska huusi.
"Sit sä et kyllä voi ratsastaa jos sä et jaksa edes hevosta hoitaa sen jälkeen!" Reita ilmoitti.
"Hoida sä!"
"En tosiaankaan! Mä en saanu edes ratsastaa. Nyt otat ohjasta kiinni ja viet talliin!"
"Šaai voi viedä-" Ruska aloitti ja osoitti minua.
"Kuule Chai ei ole mikään sun hovimestari, orja tai tallipoika", Reita keskeytti heti.
"Mikä on ovimestari?" kuulin Ruskan vielä kysyvän, mutta ohjasta hän silti otti kiinni viedäkseen hevosen itse talliin.
"P'Šaai ma nii kha!" Ruska vielä huusi minulle, ja minä käännyin katsomaan suu auki hänen isäänsä.
Reita kuitenkin vain kohautti olkiaan. "Se oppii saman tien kaikki ihmeelliset kiinan kielet", hän sanoi ja oli olevinaan väliinpitämätön, vaika oli kovin ylpeä.
"Se on thain kieltä."
"Ihan sama. Se skypettää sun siskos kaa. Se osaa tehdä näin", Reita sanoi ja näytti minulle kömpelön wain, "ja sanoa äitilles sawaddee kha. Ja silti se ei muka muista että hevoset pitää hoitaa ratsastuksen päälle."


***

//edit mulla on myös keskeneräinen Ruska täällä!
Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Ruska-profiili
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyMa 18 Helmi - 12:53

Ensinnäkin, aivan ihana tempaus tuo pusujen keräily! Toivottavasti muutkin lähtee messiin. <3 Lisään pusut myös kaappeihin.

Kein ja Ekun avainniput

Mayastahan on tullut oikea terapiahevonen. Tai eikö ne kaikki oikeastaan ole?
Musta on ihana seurata, miten Chai järjestelee ajatuksiaan laittamalla niitä kuvitteellisiin avainnippuihin – muistuttaa ihan itseäni, kun järjestelen ajatuksiani yrittämällä löytää kaikelle syyn.

Mua aina kiehtoo myös se, miten Chai tarkkailee muita ihmisiä – miten hän kiinnittää huomiota pienimpiinkin yksityiskohtiin ja muistaa ne. Stereotypioiden perusteella tällaiset tarkkailijat ovat niitä hiljaisia seinäruusuja, mutta eihän Chai ole sellainen. Näin niitä mielenkiintoisia hahmoja tehdään, jes.

Kuuletko miten Kei siivoaa tuolla kauempana? Kukaan muu ei koputa talikkoa kottikärryyn tuolla tavalla vaimean hillitysti kolmea kertaa.




Minä en ole raukka


Hurjaa, miten paljon niinkin erilaisesta hahmosta kuin minä itse voi löytyä niin paljon sellaista, mihin samaistun. Kun itse on hirveän solmussa, unohtaa ihmiset ympärillään eikä näe mitä muiden elämässä tapahtuu.

Tajusin, etten ollut oikein viikkokausiin havainnut, mitä Markukselle kuului. Ei ilmeisesti kauhean hyvää. Minun oli jo aika herätä satavuotisesta unestani ja havainnoida muuta maailmaa.

Se tuntuu kamalalta, kun siihen herää, mutta se herääminen pistää kaikki pikkuhiljaa raiteilleen.

”Mä tulin takasin. Mä oon tässä. – ”


Sulla on upea taito herättää lukijan mielenkiinto kertomalla juuri tarpeeksi vähän, että loppua jää odottamaan malttamattomana. Jos kertoisit kaiken kerralla, se olisi tylsää. Nyt mua kiinnostaa hirveästi, mitä Markukselle kuuluu.

Mä olen kyllä hirveän ylpeä Chaista. Poika ei tarvinnut terapeuttia kertomaan, että tunteiden voi antaa tulla ja mennä, tai että niiden vastustaminen vain pahentaa asioita – kuten eräät.

Seuraavaksi näin Kein siivoamassa karsinaa, niin kuin aina. Hymyilin hänelle vähän, kun hän sattui vilkaisemaan minua. Suhtauduin siihen pyöryttävään tunteeseen ihan samalla tavalla kuin jännitykseen. Annoin sen tulla ja kävelin eteenpäin. Sekin menisi ohitse. Oli omituista, kun en mennytkään ihan lukkoon Kein ja sen olon takia.

Taukotuvan ovella pysähdyin hetkeksi. Pyörrytys oli kadonnut. Sydän hakkasi. Olin siis elossa. Annoin sen hakata.





Max ja Maxin opetusmetodit

Maxilla ei ehkä ole sellaisia pedagogisia pätevyyksiä tai edes lahjakkuutta kuin vaikka Reitalla, mutta no.. Kai se on ihan hyvä, että joku edes vahtii Chain ratsastamista. Vaikka Miniä tuskin saa tuosta huonommaksi (anteeksi nyt vain Reita, kaikella rakkaudella). Mutta kuten Chai epäsuorasti sanoikin, Mini on turvallinen kokeilukappale. Ja kyllähän se Chai selkeästi kehittyy.

Olin tunnistanut sanan vastalaukka. Sen lisäksi olin tajunnut sen perusteella, mitä tein väärin. Kaiken huipuksi olin ihan itse käsittänyt korjata virheen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Mode
Mode
Chai

Viestien lukumäärä : 258
Join date : 12.10.2018

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyTo 14 Helmi - 10:55

14.2.

Max ja Maxin opetusmetodit

Maneesissa oli tunkkaista ja inhottavaa, ja minulla oli ihan hirveän kuuma. Olin kuoriutunut heti talvitakistani, mutta jopa huppari tuntui olevan ihan liikaa. Max sen sijaan näytti aika siniseltä laidalla istuessaan, vaikka oli välittömästi käärinyt minunkin takkini ympärilleen niin kuin kärpänpoika. Sieltä sen kärpänpojan sininen nenä pilkisti, minun takkini hupun sisältä.

"Miksei se mee?" kysyin häneltä, kun olin aikani äheltänyt saadakseni Miniltä laukkaa, mutta sain aikaan vain epävarmaa ravia.
"Siksei että sä yrität nostaa sillä nyt jonku takia vastalaukkaa."
"Mikset sä sit sanonu heti?"

Minua harmitti Max aina välillä ihan hirveästi. Hän oli juuri sellainen, että saattoi katsella epätoivoisia ratsastusyrityksiäni Minillä, mutta ei viitsinyt sitten kuitenkaan korjata, vaikka näki minun tekevän väärin. Kai Max oli sitä mieltä, että parhaiten oppii tekemällä virheitä. Varsinkin, kun Mini nyt ei tainnut olla kaikkein vaarallisin kokeilukappale. Usein kaipasin kuitenkin helppompaa ratkaisua. Minä olen nimittäin vähän tyhmä. En osaa mitään.

Mini nosti laukan pitkän ähellyksen jälkeen, eikä Max sanonut mitään. Muutaman askeleen tamma meni pehmeästi ja hitaasti kuin karusellien hevoset, mutta hidasti sitten taas omin päin ravin kautta käyntiin. Valahdin turhautuneena sen satulaan ja annoin hevosen kävellä... Näytönsäästäjät räpsähtivät silmilleni, enkä enää hetken päästä kiinnittänyt huomiota mihinkään. Kunhan huojahtelin Minin mukana...

Tavallaan ratsastaminen oli kivaa. Ainakin silloin harvoin, kun sai lainata Miniä. Se on niin iso, etten pelkää sen nilkkojen katkeavan painostani, ja kilttikin se on. Reita valittaa usein, että se on tyhmä, eikä se osaa mitään. Ehkä minä siksi siitä pidänkin. En ole nimittäin yhtään sen viisaampi.

Yhtäkkiä tajusin, että olin ymmärtänyt Maxin puheen hetki sitten. Virkosin heti transsistani ja katsoin Maxia silmät pyöreinä. Max veti hupun sisällä suupieliään taaksepäin niin kuin koira. Silloin kun ei ollut syytä hymyillä, ei esimerkiksi hymyä vastattavaksi, Max noteerasi sillä tavalla, että joku katsoi häntä. Aina silloin minun teki mieli nipistellä häntä poskista. Kuulemma suloiset asiat aiheuttavat ihmisissä aggressiota. Sen takia kissanpentujakin tekee mieli rutistella ja halia.
"Max!"
"No?"
"Mä tiedän mikä on vastalaukka."
"Hyvä. Laukkaaksä vielä? Mulla takapuoli jäätyy tähän kii."
"No nouse ylös!"
Olin tunnistanut sanan vastalaukka. Sen lisäksi olin tajunnut sen perusteella, mitä tein väärin. Kaiken huipuksi olin ihan itse käsittänyt korjata virheen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Mode
Mode
Chai

Viestien lukumäärä : 258
Join date : 12.10.2018

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptySu 10 Helmi - 10:18

11./12./13.2.

Minä en ole raukka


Me muut rähisimme keskenämme, kun Markus käveli meidän keskellemme rehvakkaana kuin yläasteen kovin jätkä. Hänen päänsä oli pystyssä ja lippiksensä takakenossa, vaikka Markus ei ikinä käytä hattua sisällä. Hädin tuskin käyttää pihallakaan. Hänen vasen kätensä oli syvällä avonaisen takin taskussa ja toisessa kädessään hänellä oli paperinivaska. Hän katsoi meitä kiihtyneenä ja haastavasti, ja hengitti sitten sisään sen näköisenä kuin olisi sanomaisillaan jotain kun--
"McMurphy! Sä oot liikaa musta katsoen vasemmalla!" kuului huuto pimeästä huoneesta. "Katotaan nyt se oikea paikka samalla!"
Markus siirtyi aavistuksen itsestään katsottuna oikealle. Valo syttyi. Markus liikahti vielä vähän. Valo sammui. Hän ei tehnyt niin kuin amatöörit ja katsellut lattian kuvioita muistaakseen oikean kohdan. Hän katseli laajasti ympärillen, hengitteli ja rentoutti hartiansa. Kaikki se kakaramainen rehvakkuus oli poissa, ja hänen ryhtinsä oli taas niin kuin aikuisella.
"Jos me tuplattais se volttimäärä, niin mä olen aivan vama, että musta tulis antenni, ja me saatas viihdekanavat esiin", Markus mumisi ihan hiljaa, eikä kukaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota.

En viitsinyt edes vaihtaa vaatteita pukuhuoneessa, koska tallillehan minä olin menossa. Odotin silti Markusta, joka oli ihan hirveän tyytymätön kaikkeen. Hän nakkasi pehmoiset Puman lökärinsäkin vihaisesti lattialle vaihtaessaan niiden tilalle farkkuja. Hän ei edes kiittänyt, kun Lauri nosti ne ohimennen sattuessaan kulkemaan ohitsemme puhelimeen puhuessaan. Tajusin, etten ollut oikein viikkokausiin havainnut, mitä Markukselle kuului. Ei ilmeisesti kauhean hyvää. Minun oli jo aika herätä satavuotisesta unestani ja havainnoida muuta maailmaa. Huomenta Ruusunen.

"Mä lähden tallille selvittämään tän... Mun... Tän sotkun", kerroin ulkona Markukselle ja katselin kuinka päivä valkeni taivaalla. Aamuyö oli ohitse.
"Jos me TUPlattas se VOLTtimäärä nii...", Markus sanoi painottaen tuplaamista ja volttimäärää niin kauheasti, että hän hypähti vähän ilmaan samalla. "Jos me ttttuplattas se volttttimäärä", hän sanoi heti uudestaan osoitellen etusormellaan eteensä t-äänteiden kohdalla. Sitten hänen kasvonsa kiristyivät, kun hän puri takahampaansa yhteen.
"Markus, kuuliksä?"
"Tietenkin. Tuuksä harkkoihin?"
"Tuun tuun. Voisiksä ottaa mun kengät sinne? Saattaa olla että mä tuun suoraan."
"Buathong jos me TUPLATTAS se VOLTTIMÄÄRÄ nii mä olen AIVA VARRRMA, että musta tulis ANTENNI ja me... Eikä... Ja me... Voitas..."
"Ja me saatas viihdekanavat esiin", huokaisin ja taputin häntä selkään. Hän kääntyi vasemmalle, kohti kotia, ja minä jatkoin suoraan, kohti tallia. Kuulin miten Markuksen askel rahisi kauan hiekoitusta vasten, kun hän hyppi tasajalkaa vähän matkaa ja kiihdytti sitten lyhyeen juoksuspurttiin.

Minua pelotti astua talliin, mutta se oli samanlaista pelkoa kuin parhaina päivinä töissä. Yläasteella piti joskus pitää esitelmiä luokan edessä ja yritin taistella jännitystä vastaan parhaani mukaan. Se sai minut melkein oksentamaan. Rakastin töitä ja pystyin toimimaan, koska en edes yrittänyt olla pelkäämättä ja jännittämättä. Se kuului asiaan. Sydän hakkasi ja hengästytti. Mitä pahaa siinä oli? Niin kävi lenkilläkin. Se tarkoitti, että olen elossa. Tiesin, että lopulta se olo helpottaisi. Niin se helpottaisi nytkin, kävi mitä kävi. Ihan sama mitä mieltä joku Kei olisi. Minä ansaitsin tämän: olla taas iloinen.

"Onks Emilia täällä?" kysyin Kirstulta, joka tuli käytävällä vastaan satulaa kantaen.
"Tuolla se on kai tallituvassa", Kirstu vastasi olkiaan kohauttaen, ja minä sipaisin häntä etu- ja keskisormellani poskesta ennen kuin jatkoin matkaani.

Seuraavaksi näin Kein siivoamassa karsinaa, niin kuin aina. Hymyilin hänelle vähän, kun hän sattui vilkaisemaan minua. Suhtauduin siihen pyöryttävään tunteeseen ihan samalla tavalla kuin jännitykseen. Annoin sen tulla ja kävelin eteenpäin. Sekin menisi ohitse. Oli omituista, kun en mennytkään ihan lukkoon Kein ja sen olon takia.

Taukotuvan ovella pysähdyin hetkeksi. Pyörrytys oli kadonnut. Sydän hakkasi. Olin siis elossa. Annoin sen hakata. Nojasin nyrkkiäni oveen ja otsaani nyrkkiini ihan hetken. Kävin läpi suunnitelmani. Avaisin oven. Hymyilisin Emilialle. Jos siellä olisi muita, odottaisin, seuraisin Emiliaa vaikka autolleen, mutta muiden aikana en puhuisi niin kuin pelkuri. Vaikka ei siellä ketään muuta olisi, kun oven läpi ei kuulunut äännähdystäkään. Istuisin Emilian lähelle. Kysyisin kauniisti ja varovaisesti, että haluaisiko hän kuulla enää tällaisesta, nyt kun... Asiat olivat muuttuneet. Jos hän ei haluaisi, unohtaisin koko jutun lopullisesti ja juttelisin muusta. Jos haluaisi, sanoisin ääneen mitä tein. Vakuuttaisin että Kei ei tosiaankaan vastannut siihen suudelmaan, eikä millään tavalla lähettänyt minulle edes mitään tulkinnanvaraisiakaan viestejä siitä, että olisi halunnut sitä. Että minä tein sen kaiken, eikä kukaan muu. Ja sitten minä kuuntelisin. Ihan sama mitä sieltä tulisi, minä istuisin ja kuuntelisin sen kaiken kerralla, vaikka se olisi kuinka kauheaa, vaikka se huudettaisiin kuinka lujaa, vaikka hän itkisi, tai vaikka hänestä tulisi kylmä kuin jää. Vakuuttelisin, että olen pahoillani, mutta en varmasti hätääntyisi, en varmasti enää itkisi. Ja sitten olisin vapaa. Kävi mitä kävi, sitten olisin vapaa. Saattaisin menettää jopa hevosharrastukseni, mutta se oli pieni hinta oman mielenterveytensä säilyttämisestä.

Nostin pääni ja tartuin ovenkahvaan. Tällainen minä olen. Minä en ole raukka.

Loppujen lopuksi olin etuajassa maapohjahallilla. Siellä oli vain Markus, joka pompotteli palloa kengänkärjeltä toiselle. En ollut huomannut, että hänen hiuksissaan oli jo aikamoinen juurikasvu. Mutta se olikin huomaamaton: Markuksen luonnollinen hiusväri on vain ihan aavistuksen tummempi kuin hänen käyttämänsä teollinen väri.
"ÄÄNENAVAUS", Markus huusi sitten yhtäkkiä ja pokaisi palloa. "AAAAA!"
"Ai-khun!" huudahdin hänelle, ja hän säpsähti. Oli kai kuvitellut olevansa vieläkin yksin.
"JOS ME TUPLATTAS se volttimäärä, nii MÄ OLEN AIVA VARMA!!"
"Lopeta jo! Markus! Mä en halua puhua McMurphylle enää! Sä olet vapaalla!"
"Ymmärräksä että mä en osaa tätä?" hän ärähti sitten minulle kun kaivoin pallokassista toista palloa.
"Sä sanot aina noin, ja aina sä lopulta onnistut."
"Sä oot yleensä auttanu, yöhön asti, mutta eipä näy äijää kotona ei!"
"Mä tulin takasin. Mä oon tässä. Se menee hyvin kun sä sanot sen niinku sä sanoisit sen Maijalle!"
"Jos me tuplattas se volttimäärä. Niin mä olen aiva VARRRma, että musta tulis ANtenni! Ja me saatas viihdekanavat esiin."
"Ja nyt unohda se. Muuten me hävitään Härmälle, Markus! Eikä me olla niitä, jotka häviää Härmälle. Kun me ei olla mitään luusereita!"

Tähtäsin palloon terävän potkun niin että pallo osui varmasti kipeästi Markuksen sääreen. Hän ei kuitenkaan älähtänyt, vaan otti pallon haltuunsa ja lähti juoksemaan eteenpäin. Ja minä lähdin perään, koska minä en ole luuseri, enkä minä ole raukka ja pelkuri. Minä olin vapaa, enkä ollut maksanut vapaudestani mielestäni yhtään liikaa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Mode
Mode
Chai

Viestien lukumäärä : 258
Join date : 12.10.2018

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyPe 8 Helmi - 10:56

Kein ja Ekun avainniput

Kerro Maya, minkä takia minä suhtaudun niin eri tavalla Keihin kuin Maxiin? Mokasin molempien kanssa, mutta miksi se ei tuntunut Maxin kanssa läheskään yhtä kuolettavalta? Kyse ei voi olla vain siitä, että Keillä oli Emilia. Silloin ei ollut, kun minä pidin häntä kädestä taukotuvassa. Pidin vain kädestä. Ei se voi olla kiellettyä? Silti siinä oli jotain väärää. Ja sitten kun nukuin ainakin kaksi tuntia melkein Maxin päällä, siinä ei ollut muuta pelottavaa kuin se, että mitähän muut nyt mahtavat ajatella. Olihan sekin niin outoa, etten tietenkään noin vain menisi tekemään sitä uudestaan, mutta ei sen ajatteleminen tunnu siltä että minun pitäisi kuolla.

Ekku haluaa, että pyydän anteeksi. Olen pyytänytkin, ja monta kertaa, eikä tämä silti ole mennyt pois. En ole enää varma siitäkään, mitä kaikkea tästä ajattelen. Mitä minun pitää vielä pyytää anteeksi. Järjestellään ihmissuhteisiin liittyviä ajatuksiani ennen sitä anteeksipyyntöä, Maya, sillä aikaa kun sinä pidät minua piilossa täällä karsinassa.

Ajatuksia järjestellään niin kuin avainnippuja nauloihin. Tähän naulaan laitetaan kaikki siihen sata vuotta sitten tapahtuneeseen suukkoon liittyvät ajatukset. Että se oli väärin Emilian takia. Ja että sen takia joudutaan Helvettiin - mutta ei laitetakaan sitä ajatusta tähän naulaan, koska siitä en ole enää huolissani. Joudun sinne joka tapauksessa. Tähän naulaan kuuluu Emilian lisäksi tämä ahdistus siitä, että en ikinä ole saanut tietää, mitä Kei ajattelee. En siis edes tiedä kuinka pahasti mokasin, ja epävarmuus on kauheinta. Varmasti hän on lähinnä vihainen vieläkin, koska kuka normaali mies nyt sietäisi sellaista? Mutta kuinkahan vihainen? Ainakaan hän ei ikinä oma-aloitteisesti lähesty minua tai ota minua muutenkaan huomioon, vaikka juttelee kyllä muille. Varmasti tosi vihainen. Vaikka pääsisin Emiliasta puhumalla hänelle, Keistä en pääse, kun en saa ikinä tietää... Oi voi, Kein mysteeriajatukset taitavatkin olla tämän naulan raskain ja isoin avainnippu!

Laitetaan tähän toiseen koukkuun kaikki Ekkuun liittyvä. Katso Maya. Laitetaan tähän se epätasaisuus, johon en aina osaa suhtautua. Saman tunnin aikana hän saattaa silitellä selkääni paidan alta, ja sitten yhtäkkiä hän alka vaikuttaa siltä kuin ihoni pistelisi häntä. Minä ärsytän häntä, enkä tiedä miten, ja yleensä jos odotan tarpeeksi kauan, silittäminen jatkuu. Laitetaan tähän myös se, miten minulla ei oikeastaan ole mitään annettavaa hänelle. Olen vähän tyhmä, enkä osaa mitään. En ole rikas, enkä ole edes komea. Olen lyhyt ja musta. Laitetaan tähän vielä tämä, että pelkään koko ajan tulevani riippuvaiseksi ja eroahdistuneeksi. Vain Ekun kanssa kaikkiin muihin huoliin liittyvä paino katoaa - siis tietenkin vain silloin, kun ihoni ei pistele häntä. En saisi tarvita sitä näin paljon. Ennen pystyin unohtamaan kaiken jalkapallossa ja töissä. Mikä minun on? Laitetaan tähän vielä yksi avainnippu. Se edustaa sitä, että jos rakaus on riippuvuutta ja itsensä kadottamista, en halua enkä saa olla rakastunut. En kehenkään. Minun pitää kysyä Reitalta tai Stinalta, ovatko he omia itsejään enää.

Viimeinen koukku, Maya! Sekalaiset ihmissuhdehuolet! Katso, mikä aarre minulla on! En ole ikinä ennen sanonut tästä kenellekään. Oikeastaan olen vasta vastikään tajunnut tämän itse. Olen mustasukkainen Keistä! Näin sinun ilmeesi, kun Reita seisoikin sinun aitauksesi viereisessä haassa ja rapsutti sen ison hevosen selkää niin että se ihan nojautui sitä rapsutusta varten. Se oli aika karu ilme, Maya. Minusta tuntuu siltä, miltä sinä silloin näytit, kun Kei puhuu ihan kaikille muille, mutta ei ikinä minulle. Ja ajattelepa sitä, että Kei ei ole minun, niin kuin Reita on sinun, eikä tule ikinä olemaan. Kei on normaali ja päästään terve, ja etsii jonkun tytön! Ja silti minusta tuntuu tältä. Miksi minä inhoan sitä Kein uutta tulevaisuuden tyttöä niin kuin sinä sitä isoa hevosta? Sinulla on syy inhota ja olla mustasukainen, oli se kuinka lapsellinen tunne tahansa, mutta minulla ei ole edes syytä. Onneksi voit edes jutella siitä Minille ja näyttää sen Reitalle. Minä en voi. En puhua enkä näyttää sitä. Kenellekään. Onko tämä sitä paitsi edes mustasukkaisuutta? Ei minua haittaa se, että hän puhuu muille: ei minua haittaa sekään, että Ekku puhuu muille, hyvänen aika! Minua taitaa haitata se, miten hän ei puhu minulle. Käsitän kyllä hyvin, miksei: niin kuin sanoin, olen tyhmä, en osaa mitään, eikä minulla ole mitään hänellekään, ja sen lisäksi, niin kuin myös sanoin, hän on vihainen.

Mutta Maya, nyt on aika nousta ylös. Kuuletko miten Kei siivoaa tuolla kauempana? Kukaan muu ei koputa talikkoa kottikärryyn tuolla tavalla vaimean hillitysti kolmea kertaa. Crimiskin pamauttaa kerralla kunnolla, niin että kaikki ylimääräinen irtoaa talikon piikeistä. Kyllä minä Kein tunnistan. Askeleista, tuoksusta ja karsinan siivoamisen äänistä yhtä hyvin kuin siitäkin, miten hänen tapansa tuhahtaa nenän kautta on paljon lyhyempi ja pehmoisempi kuin vaikka Maxilla. Aika säälittävää kuunnella ja haistella niin tarkkaan jotakuta sellaista, joka ei tunnistaisi minua edes nimeltä. Älä huoli: tunnistan minä sinutkin hörähdyksestä ja korvien asennosta, vaikka tänne tulis kuinka monta samannäköistä hevosta. Sinun ei tarvitse olla samalla tavalla mustasukkainen minusta kuin minä olen Keistä, höppänä.

Nyt puetaan hymy kasvoille. Se käy näin helposti! Jopa teeskennelty hymy lähtee silmistä, muista se! Ja nyt minä olen valmis. Voin kävellä kenen tahansa luokse ja kertoa, että näin sellaista unta että Ekku oli sarjamurhaaja ja silti tunsin olevani enemmän turvassa hänen kanssaan kuin ilman häntä. Ja sitten kun nauran sille, kukaan ei tiedä että kävin täällä romahtamassa! Nähdään, Maya. Toivottavasti voin tulla takaisin taas hetken kuluttua, kun tarvitsen taukoa. Moi moi Maya - katso tätä, kävele sinäkin tällä tavalla kuin sinulla olisi jouset kantapäissäsi, jos olet surullinen! Siitä tulee oikeastikin ihan vähän parempi mieli!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyTo 7 Helmi - 14:10

Maailman ihanin tyttö

Tuitui! Aika ällösöpöä, mutta ehkä se sopii Chaille? Mä kyllä mielenkiinnolla odotan, mitä tässä käy.

Tuot todella hyvin esiin erilaisia sävyjä molempien hiuksissa. Onhan niitäkin, joiden tukka on ihan mattaa (Kei..), mutta jos vaikka omaakin päätä kahtoo, niin on se kyllä sellaista värikirjoa että huhhuh (note: en ole värjännyt hiuksia vuosiin). Ekun latvat näyttää vähän siltä, että motivaatio loppui kesken, mutta muuten mä tykkään hirveästi molempien pehkoista. Chain hiukset ovat miellyttävän yksityiskohtaiset ja Ekun kiharat on i-h-a-n-a-t. Kertokaa mullekin, mitä shampoota käytätte, kun noin nätisti kiiltää! Wink
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Mode
Mode
Chai

Viestien lukumäärä : 258
Join date : 12.10.2018

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyKe 6 Helmi - 19:01

Mä haluaisin kauheasti piirtää näitä kahta yhdessä, ja jotenkin aistin sellaisia fiboja että kohta tulee kiire. :DDD JOTEN. Heti kun mulla on aikaa, aion spämmiä näitä tänne vielä kun voin!! Vieläkin vastustan sitä ajatusta, että mun pitäisi muka opetella tekemään pitkää tukkaa, varsinkin nyt jos mulla ei olekaan sitten spämmintäaikaa jos alan hinkata näitä liikaa. Tässä siis on teille vähämahtavaa meininkiä taukotuvasta. Koska onhan ne i-ha-ni-a vaikka Poika ei varmasti mikään unelmapoikaystävä ookaan.

Maailman ihanin tyttö

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Nuoripari
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptySu 3 Helmi - 15:48

Ja tämäkin vielä 3.2.

Ahaha, tämä oli ihan loistava! Video kruunasi kaiken. Nyt kun miettii, niin tämähän oli vain ajan kysymys että jotain tällaista tapahtuu. Max nukkuu taukotuvan sohvalla AINA. Ja Chai kiehnää kaikissa aina. So..

”Usko jo, se ei ollu iso asia. Ketään ei kiinnosta se."

Niin tyypillistä Chaita kuvitella, että tämä oli nyt ihan maailmanloppu. Ehkä tästä vielä hetki vinoillaan, mutta hyväntahtoisesti. Voi Chai.

Sitten oli vielä tämä Maxin juttu, josta kaikki ihan varmasti puhuivat, sanoi Max mitä tahansa...

Ja siis tämä Chain kertomus siitä, milloin tietää että ratsastus Maxin valvonnassa pitää lopettaa.. Huippu. Very Happy

.. Kun Reitan takin hupun karvareunus hipoi hänen poskipäitään, minun piti laskeutua hevosen selästä. Jos hupunreunan päästi yhtään korkeammalle, Max valittasi taas viikon WhatsAppissa että olin aiheuttanut hänelle flunssan, joka pahenisi kuolettavaksi influenssaksi ja sitten Keniä hoidettaisiin ihan väärin kun hän ei ollut vahtimassa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Mode
Mode
Chai

Viestien lukumäärä : 258
Join date : 12.10.2018

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptySu 3 Helmi - 15:12

Ja tämäkin vielä 3.2.

"Sun täytyy lopettaa toi nyt Chai", Max valitti rasittuneella äänellä keskellä maneesia.
"Ai - mä luulin et sä ehdit vahtii mua melkein tunnin", vastasin hölmistyneenä Kenin selästä. Olimme olleet maneesilla vasta vartin.
"Ei ratsastusta, vaan toi valitus. Usko jo, se ei ollu iso asia. Ketään ei kiinnosta se."
"Mut Ekku voi ajatella et-"
"Chai. Ekku oli siinä. Se näki. Se nauroi! Onks täällä joku ovi auki vai miks täälä on näin kylmä aina vaan..."
"Mut mitä jos kaikki luulee et-"
"Ei kukaan varmasti kyllä luule. Älä aina murehdi. Ooksä kuullu sellasesta ku pohkeenväistö?"

Hetken kuluttua Kenin jalat askelsivat ristiin allani ja me ikään kuin liu'uimme vinosti oikealle. Max kyseli, tunnenko ne ristiaskeleet, enkä minä mitään tuntenut. Ahdistusta minä kyllä tunsin ja kaikesta kerrallaan! En voinut olla miettimättä Keitä, ja nyt en voinut olla ajattelematta Emiliaakaan. Sitten oli vielä tämä Maxin juttu, josta kaikki ihan varmasti puhuivat, sanoi Max mitä tahansa...

"Mitä jos ne alkaa juoruilla?" mumisin taas hetken kuluttua.
Max läpsäisi kätensä otsalleen ja huokaisi dramaattisesti. Vaikka hänellä oli oman takkinsa päällä minun takkini ja sen päällä vielä Reitan takki, näin miten turhautuneeseen lysyyn hän painui sen kaiken vanun ja untuvan alla.
"Chai. Kaikki näki mitä tapahtui. Miten ne siis vois juoruilla? Anna nyt olla vaan."
"Ei kuule Reitakaan nähny, eikä edes Amanda ollu-"
"Mutta Ekku, Crimis, Kirstu ja Stina oli kaikki siinä. Ja niinkun sä näit, niitä ei ihan hirveästi edes kiinnostanu. Unohda se nyt jo. Kokeileksä sitä ravia vielä?"

Kenin ravi oli niin pehmeää, että ajattelin, etten oppisi siinä mitään. Eikös se niin mene, että kaikki oleellinen ravista on opittu siinä vaiheessa, kun ei meinaa enää pudota koko aikaa? Ravailin kuitenkin kiltisti. Max komensi meitä välillä vaihtamaan suuntaa. Kun yritin kääntää Kenin tulosuuntaansa, se kuitenkin luuli että kehotin sitä hidastamaan ja kävelemään Maxin luo. Väärinkäsitys korjaantui, kun isäntä työnsi hevosensa pään turvasta lempeästi kaviouraa kohti. Silloin ajattelin taas, etten minä ikinä oppisi mitään.

Max ei sanonut mitään, kun oli aika lopettaa ratsastaminen. Sen vain tiesi hänen olemuksessaan. Kun Maxin laittaa viileään maneesiin, vaikka sitten kolme takkia yllään, hänen hartioistaan voi lukea aikaa kuin kellosta. Aluksi hän seisoo ihan normaalissa rennossa ryhdissä ja alkaa sitten laahustaa ja muuttua yhä kumarammaksi. Kun hän väsyy tarpeeksi, hänelle tulee kylmä, ja silloin hänen hartiansa alkavat kohota kohti hänen korviaan. Kun Reitan takin hupun karvareunus hipoi hänen poskipäitään, minun piti laskeutua hevosen selästä. Jos hupunreunan päästi yhtään korkeammalle, Max valittasi taas viikon WhatsAppissa että olin aiheuttanut hänelle flunssan, joka pahenisi kuolettavaksi influenssaksi ja sitten Keniä hoidettaisiin ihan väärin kun hän ei ollut vahtimassa. Maxista tuli välillä mieleen monestakin syystä Madagascarin Melman...

"Mun mielestä meidän pitäis silti sanoa jotain siitä", aloitin taas samasta aiheesta löyhdyttäessäni Kenin satulavyötä. "Muuten ne luulee että-"
"...ei ne Chai luule mitään kun ne näki kaiken..."
"Kun tässä on nyt muutenkin ollu kaikenlaista-"
"...ketää ei kuule kiinnosta täällä semmonen, eikä kukaan vieläkään luule mitää..."
"Jos me ollaan vaan hiljaa siitä, niin-"
"Mä en oikeastaan jaks-- kuule Chai. Jos sä haluat pitää siitä jonkun lehdistötilaisuuden niin joo, pidä mun puolesta, mutta ei kai mun tarvi osallistua siihen?"
"Miten sä voit suhtautua siihen tolleen?"
"Kaikki muutkin suhtautuu siihen silleen. Ketään. Ei. Kiinnosta."
"Mutku-"
"Tuu nyt, mun pitää päästä niistään."

&&&&&
Actual footage of what happened earlier:



Välillä Chai on Ross... Välillä Chai on Joey...
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyPe 1 Helmi - 18:53

Ja kuolemanpelko 30.1.

Ensinnäkin, älyttömän kiva nähdä teidät Emilian kanssa tarinoimassa yhdessä. Kei työntää lusikkansa soppaan, kunhan täällä on ainakin heppatarinat kommentoitu.

Mä tykkäsin tästä tekstistä ihan hirveästi. Se oli niin täynnä valtavan suuria tunteita, joiden kuvailun handlasit niin taidokkaasti, että mua ihan sattuu rintaan. Ehkä mä samaistun niin paljon kaikkeen, mitä Chai käy läpi. Ahmin tätä tekstiä uudestaan ja uudestaan, enkä mä voi kuin yrittää muistaa hengittää samalla. Yritä tässä nyt olla rakentava kriitikko. En mä osaa sanoa muuta kuin vau, kiitos, olet niin taitava. Mun sydämeen sattuu ja rakastan sitä.

Se, mitä olin tehnyt ja ajatellut, tuntui vielä tuhat kertaa hirveämmältä kuin aiemmin kirkossa. Olin taas varma, ettei se ollut itsekeskeisyyttä ja kuvitelmaa, kun ajattelin rikkoneeni jotain Emilian ja Kein välillä. Synti tarttui. Kaikkien pitäisi pysyä kaukana minusta. Minun pitäisi pysyä kaukana kaikista. En minä ollutkaan vain tehnyt pahaa. Minä olen Saatana. Halusin kuolla, kun tunnistin itsessäni pilkahduksen iloa ymmärtäessäni mitä Emilia sanoi.

-- Tuu nyt ja tee tästä minulle niin kauheaa kuin on mahdollista, koska minä ansaitsen kaiken sen, kun en voi edes ajatella muuta kuin itseäni. Tuu, saat valita millä tavalla tapan itseni kun olen saanut sinut ensin taukotuvan sohvalle lämpöiseen. Tuu ja itke kasvot minun kaulaani vasten, niin kaikki on meille molemmille vielä miljoona kertaa hirveämpää, kun sinä saat kuitenkin lopulta tietää mitä minä olen tehnyt sinulle.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Mode
Mode
Chai

Viestien lukumäärä : 258
Join date : 12.10.2018

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyTo 31 Tammi - 12:58

Ensinnä: kiitos kommentista ja perustellusta kritiikistä. Olen hyvin iloinen. Niin kuin aina. Smile Kiitos kun jaksat mua vuodesta toiseen, vaikka olen niin vaativa...

Toisekseen: minun on nyt taas ollut pakko valita, reagoinko nopeasti vai hionko taideteosta, ja taas kerran valitsin mahdollisimman nopean reagoinnin. En ole täysin tyytyväinen tähän tekstiin, mutta tällä kertaa oleellisinta minusta on itse tarina eikä pakkomielteeni hioa ja hinkata tekstiäni neljäsataa vuotta. Joten...

Kolmannekseen: Max, kirjoitan sinullekin heti kun ehdin!


Ja kuolemanpelko
30.1.

Tämä on jatkoa Emilian tarinaan Häpeä Prookkiksen päiväkirjassa.

Unohtaminen, tai siis unohtamisen yrittäminen ei auttanut. Paha olo jäi, vaikka en olisi ajatellut koko Keitä. Ja välillä kun minulla oli mennyt jo niin hyvin. Teki mieli oksentaa koko ajan. Pyörryin maapohjahallille treeneissä, ja Markus oli harmista ja huolesta kalpea. Tein työni niin surkeasti, etten olisi selviytynyt päivistäni, elleivät työkaverini olisi olleet niin taitavia. Iltaisin en ollut kotona, vaan istuin puiston toisella puolella tyhjässä kirkossa, kolmannessa rivissä epämukavalla penkillä. Siellä oli kylmä, eikä mikään rukous parantanut minusta tätä sairautta. Täytyi silti yrittää. En edes pelännyt joutuvani Helvettiin syntisten ajatusteni takia, koska minä todella olin siellä jo. Eikä mikään katumus pelastanut minua. Kotona oli kaikkein hirveintä. Ekun kotona oli melkein yhtä hirveää. Vaeltelin levottomana paikasta toiseen. Lopulta ajattelin mennä takaisin tallille. Minulla oli lupa olla Mayan kanssa. Sen karsinassa en olisi ihan niin yksinäinen. Hyvällä säkällä myös Kei olisi siellä ja löisi minua viimeisimmän tempaukseni johdosta vihdoinkin niin kovaa, että oppisin läksyni.

Sydämeni alkoi hakata kivuliaasti, kun näin Emilian. Veri pakeni pistellen kasvoistani ja minulle tuli ihan järjettömän kylmä. Niin kävi joka kerta, mutta erityisesti nyt kun olin taas ajatellut hänen poikaystäväänsä monta päivää taukoamatta. Pidellyt hänen kättään, vaikka tiesin aivan tarkasti kuinka väärin toimin. Aioin kääntyä pelkurimaisesti ympäri ja kerätä vielä hetken ulkona rohkeutta ennen kuin tervehtisin häntä, mutta enhän minä voinut, kun tajusin ettei kaikki ole ihan kohdallaan. Koska minä olisin muka voinut häipyä, jos kuka tahansa näytti tarvitsevan apua - tarvitsevan minua.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että Emilian karu ilme johtui tietenkin siitä mitä olen tehnyt. Hän oli saanut jotenkin selville mitä olin ajatellut, ja sellaiset synnit satuttavat aina ulkopuolisiakin. Kädet täristen ajattelin, että Kei oli varmasti kertonut siitä kädenpitelystä. Ja tietenkin siitä suudelmastakin samalla. Olin aiheuttanut siis toiminnallani riidan, ja sitä myöten tuon ilmeenkin, ja nyt saisin kuulla kunniani. Toivoin todella, että Emilia vaikka löisi minua ja asia olisi ollut sillä päällisin puolin sovitettu. Minun täytyisi lopettaa tämä, minun täytyisi päästä niistä luonnottomista ajatuksista. Minä olen hirveä. Minä olen paha. Minä ansaitsen kaiken pahan, mikä minulle on tapahtuva. Minun pitäisi kuolla. Minun pitäisi kärsiä. Minun oli oikein palaa Helvetissä.

Sitten pudistin päätäni. Olet itsekeskeinen, Chai. Miten kaikki maailmassa voisi aina liittyä sinuun? Miksi sinun toimintasi vaikuttaisi noin vahvasti Emiliaan, kun Kei ei kuitenkaan ollut tehnyt mitään? Kysy nyt hyvä ihminen, onko Emilialla kipuja tai jotain!
"Onks kaikki hyvin?" kysyin, kun en muuta osannut, vaikka Emilialla ei näyttänyt olevan mikään hyvin millään mittapuulla. Hän näytti siltä kuin joku olisi kuollut.
"No miltä näyttää!" hän rähähti, ja minä peruutin säikähtäneenä kaksi nopeaa, pientä askelta.

Mitä minun nyt piti tehdä? Olisipa siinä Emilian tilalla ollut kuka tahansa muu. Jopa Reitaa olisin uskaltanut halata, koska siitä ei olisi seurannut kuin korkeintaan äkäinen ja väkivaltainen tönäisy, joka lennättäisi minut kauas käytävälle. Saisin pelkkiä mustelmia. Mutta kun Emilia, Emilia-raukka pelotti minua nyt sen Kein kädenpitelyn jälkeen Reitaakin enemmän. Jopa sillä hetkellä, säälittävänä ja harjat ympärilleen levinneenä. Minun olisi pakko pyytää joku toinen auttamaan, koska tästä en ikinä itse selviytyisi. Minun pitäisi kerätä ajatukseni ja hakea - hakea Kei auttamaan... Tyttöystäväänsä.

"Khu - eiku K- Kein auto oli tuolla parkkiksella. Haluutko että mä haen sen-"
"Älä jumalauta hae!"

Peruutin silmät selällään vielä lisää ja automaattisesti ojensin kädet torjuvasti eteeni, kämmenet Emiliaa kohti, vaikka hänestä ei tainnut siinä tilassa ollakaan minulle mitään fyysistä uhkaa. Vaikka sietäisin saada selkääni ja vaikka toivoinkin sitä, pelkäsin sitä etukäteen joka kerta ennen kuin se tapahtui. Sitä paitsi jos hän nousisi suoraksi, jos hän todella löisi, en puolustautuisi. En koskaan puolustaudu jos ansaitsen tulevan selkäsaunan. Mutta hän ei suoristautunut. Käteni valahtivat alas.

"Miks?" inahdin hädissäni.
"Koska se jätti mut! Koska mä oon selkeesti joku ihmispaska joka ei kiinnosta ketään!"

Ne sanat eivät sattuneet minun sydämeeni ensimmäisinä, vaan se äänensävy ja hätä. Läpsäisin molemmat kädet päällekkäin suuni eteen. Minua alkoi pyörryttää. Se, mitä olin tehnyt ja ajatellut, tuntui vielä tuhat kertaa hirveämmältä kuin aiemmin kirkossa. Olin taas varma, ettei se ollut itsekeskeisyyttä ja kuvitelmaa, kun ajattelin rikkoneeni jotain Emilian ja Kein välillä. Synti tarttui. Kaikkien pitäisi pysyä kaukana minusta. Minun pitäisi pysyä kaukana kaikista. En minä ollutkaan vain tehnyt pahaa. Minä olen Saatana. Halusin kuolla, kun tunnistin itsessäni pilkahduksen iloa ymmärtäessäni mitä Emilia sanoi. Lopeta! Kei ei ikinä, ikinä valitse sinua Chai, koska se on väärin!

Se viimeinen ajatus sai minut tokenemaan. Pyyhin salaa kyyneleet ja nenäni takkini hihaan. Nostin Emilian kepit lattialta ja kaavin ympäriinsä pirahtaneet harjat laatikkoon. Laatikon työnsin seinää vasten ja nostin suitset ja liinan sen päälle. Ehtisin minä kuolla hetkenkin päästä. Kun käytävä oli tyhjä, puristin Emilian käsivartta tuntematta yhtään mitään muuta kuin puhdasta kuolemanpelkoa. Tiedän että minun olisi kuulunut tuntea myötätuntoa, ja varmasti olisinkin tuntenut, ellen olisi ollut niin kauhuissani ja täynnä itseinhoa.

"Tuu", sanoin lempeästi, samalla salaa mielettömän hätääntyneenä siitä tilanteesta johon itseni seuraavaksi saattaisin. "Tuu, mennään taukotupaan. Et sä ole ihmispaska, älä sano niin, ihmiset välittää susta ai-saw." Koska minä olen, minä olen ihmispaska. Jos sinä sen tietäisit, mitä minulle tekisitkään? "Huilataan hetki ennenku sä hoidat sitä ponia. Tuu nyt." Tuu nyt ja tee tästä minulle niin kauheaa kuin on mahdollista, koska minä ansaitsen kaiken sen, kun en voi edes ajatella muuta kuin itseäni. Tuu, saat valita millä tavalla tapan itseni kun olen saanut sinut ensin taukotuvan sohvalle lämpöiseen. Tuu ja itke kasvot minun kaulaani vasten, niin kaikki on meille molemmille vielä miljoona kertaa hirveämpää, kun sinä saat kuitenkin lopulta tietää mitä minä olen tehnyt sinulle. "Ja jos sä haluat puhua, niin... Eikä meidän oo pakko puhua. Tuu..."

Voi miten minä itseäni vihasinkaan, ja voi miten minä toivoin ja pelkäsin kuolemaa. Aivoni vaihtoivat oikealle vaihteelle ja saatoin tuntea vihdoin sitä myötätuntoakin, jonka olisi pitänyt olla ainoa tunteeni sillä hetkellä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyMa 28 Tammi - 11:55

Kiitos. Mä olen iloinen, että sä roikut täällä.

Emilia 16.1

Mä niin tykkään siitä, miten reagoit kaikkeen mitä tallilla tapahtuu. Nytkin vastasit pian Emilian spinnariin, vaikkei se suoraan liitykään Chaihin. On johdonmukaista, että Emilia on paskasta olostaan huolimatta tallilla. Ja koska kyseessä on juuri Emilia, yrittää hän piilottaa negatiiviset tunteensa. Vain vähän näkyy ulos. Yksinäiseksi jäänyt Emilia kaipaa varmasti kuitenkin seuraa, eikä tiedä Chain liittyvän huonoon tuuriinsa joten voi hyvin valita hänet. Hienoa työtä!

Hän tuntui olevan paljon puheliaampi kaikkien muiden kanssa. Ehkä hän oli aluksi hiljainen, ennen kuin tutustui? Tai ehkä hänellä oli paha päivä?

-- Kun Emilia lähti viemään poninsa harjoja, hänen olemuksessaan oli jotain tuskin havaittavaa lannistuneisuutta. Saatoin kuvitella sen, tai ehkä se johtui siitä jalasta, joka esti häntä tekemästä vielä montaa asiaa. Se oli kuitenkin niin pientä, että olisi ollut omituista kysyä, oliko hän kunnossa. Varsinkin kun en ollut aikaisemmin uskaltanut sanoa hänelle montaakaan sanaa.

Tässä kohtaa ehkä korostit jo turhankin paljon sitä vähyyttä.

Ehkä jotain pientä oli sattunut, vaikka joitain vähäisiä huonoja uutisia, vaikka auto oli mennyt vähän rikki?

Mitä kaikkea ihmismieli tekeekään suojellakseen itseään siltä, että sattuu. Halusin nostaa tämän pätkän vielä, vaikka puhunkin aiheesta lisää seuraavan tekstin kohdalla.

Olin ilmeisen onnistuneesti muokannut muistojani. Se muisto loppui siihen kun lähdin Prookkiksen karsinan edestä kävelemään, ja sitten oli pelkkää tyhjää, jos en kaivelisi asiaa enempää.





Voi Kei... 22.1.

Musta on niin kiehtovaa, miten Chai yrittää suojella itseään kuvittelemalla jollain tasolla, että Kei on kuvitteellinen. En osaa nyt ehkä ilmaista sitä oikein, mutta ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.

Tuot myös ihailtavasti esiin ristiriidan Chain tunteiden ja käsityksen oikeasta välillä. Se näkyy Chain jokaisessa ajatuksessa ja eleessä Kein lähellä. Chai ajattelee, että ei saa, mutta tekee kuitenkin. Ja sekin vaihtelee, antaako hän itselleen luvan edes ajatella.

En sentään halannut häntä. En sentään silittänyt hänen olkapäätään. Ajattelin kumpaakin. En olisi saanut ajatella. Kyllä minä sen tiedän.


-- Hänhän oli sillä kertaa oikea ihminen, eikä vain minun päiväuneni. Sain ajatella mitä halusin. En tehdä mitä halusin.


Voi hitto, mä luulen tietäväni missä Chai luuraa, mutta ei mun hahmoilla taida olla mitään asiaa sinne.. Very Happy
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Mode
Mode
Chai

Viestien lukumäärä : 258
Join date : 12.10.2018

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyTi 22 Tammi - 18:45

Olen erittäin kiitollinen kommentista, oikeasti. Meinasin piirtää tähän sitä havainnollistavan kuvankin, mutta se ei kerta kaikkiaan suostunut onnistumaan. Kun pitää kerta kaikkia Reitan eksiä tässä piirrellä. Khun-Kei ei ole vielä päässyt unohtumaan pojalta, vaan hän on nyt hyvin miellyttävällä tavalla sekaisin. Markus kyllä on lähettänyt minulle tiedon, että hän yrittää tappaa itsensä töillä ja nukahtelee istualleen. Tämän tarinan jälkeen häntä ei ole kuulemma kotona nähty. Missä lie luuraa? Ottakaa kiinni poika, jos saatte ja löydätte, niin että päästään kysymään miksei hän suvainnut ilmoittautua minulle kertomaan edes kaikkea tästä tarinasta.

Taide, varsinkin sanataide on muuten siitä hienoa, että taiteilijoita ja taideteoksia ei voi oikein panna paremmuusjärjestykseen. Mulle tulee kutiseva ja ahdistunut olo tuollaisesta, vaikka se olisi kuinka kilttiä. :DD Onneksi kommentointi ei oikein ole taidetta. Kyllä sinä Crimis tiedät, miksi minä täällä roikun. Very Happy Ja kyseessä eivät siis ole Hukkasuon ylivertaiset fasiliteetit tai mitään. Olen ihan syystä järjestänyt tämän tallin ykköseksi pääni sisäisessä listassa.

Sit poijjat etiäppäin ->
#hevosettomatheppatarinat


Voi Kei... 22.1.

Tein jotain kauheaa hetki sitten. Se tapahtui juuri ennen kuin tulin tähän.

Hän oli taukotuvassa, enkä minä saa olla hänen kanssaan kahdestaan taukotuvassa, mieluiten en ollenkaan samaan aikaan. Silti istuin sohvalle, hänen vierelleen vieläpä. Koska muka olen voinut kävellä pois, kun toisen koko olemus viestii, ettei kaikki ole ihan kunnossa? Hän oli liikkumaton. Nojasi leukaansa nyrkkiinsä ja kyynärpäätään sohvan käsinojaan. Hänen toinen kätensä oli nyrkissä hänen sylissään. En sentään halannut häntä. En sentään silittänyt hänen olkapäätään. Ajattelin kumpaakin. En olisi saanut ajatella. Kyllä minä sen tiedän.

Olen kerran aiemmin yrittänyt lohduttaa häntä, eikä se kai mennyt kauhean hyvin. Siitä ei koskaan puhuttu jälkikäteen. Epäilin, ettei hän pitänyt siitä, miten olin yrittänyt harhauttaa häntä höpöttämällä. Olin siis hiljaa. Kihnutin kengät jaloistani ja asetuin risti-istuntaan kädet sylissäni. Hän nojasi minusta poispäin, enkä kuullut edes hänen hengitystään. Sen sijaan kuulin selvästi sydämenlyöntini. Yritin edes olla hyvä ihminen ja olla ajattelematta sitä, miten polveni paloi ja jäätyi, kun se kosketti häntä.  Mutta silti minä ajattelin sitä.

Hän ei vastannut, kun sanoin hänen nimensä, muttei myöskään vastustellut kun poimin hänen nyrkkiin puristetun kätensä hänen sylistään. Silitin sitä. Niin kauan että se aukeni. Niin kauan että hän lopulta kääntyi katsomaan minua, enkä taaskaan osannut tulkita sitä ilmettä mitenkään. Hän saattoi yhtä hyvin vihata minua kuin kaivata minua siihen kuuntelemaan hänen mykkiä huoliaan. Hänen kätensä oli kylmä. Oli typerä päähänpisto viedä se poskelleni. Ja silti vein, ja painoin sitä siihen. Katsoin häntä silmiin, vaikka en olisi saanut, enkä enää ajatellut sekavassa mielessäni pelkkää hänen kätensä lämmittämistä, niin kuin olin muka aluksi ajatellut.

Voi mitä kaikkea siinä olisi voinut tapahtua. Voi mitä kaikkea olisin halunnut siinä tapahtuvan. Päästin hänen kädestään irti kuin sähköiskun saaneena, kun hän liikautti peukaloaan. Jotenkin se havahdutti minut todellisuuteen. Hänhän oli sillä kertaa oikea ihminen, eikä vain minun päiväuneni. Sain ajatella mitä halusin. En tehdä mitä halusin.

Tulin suoraan sieltä tänne. Tulin heti, kun ymmärsin lähteä. Onneksi täällä ei ole ketään muita kuin minä. Ja tietysti sinä, mutta sinä olet kaikkialla. Auta minua, koska vain sinä voit. Aamen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyPe 18 Tammi - 12:02

Seitsenosainen metritarina, joka kertoo muka ratsastuksesta, mutta oikeasti Reitasta ja rakkaudesta

Täältä tulee sitten myös piitkä kommentti ja metrilainauksia, brace yourself.




Maanantai: perusteiden on oltava kunnossa, jotta voi edetä

Mä oon täällä jo vähän hiljaa pohtinut, että joko se Chai alkaa unohtaa koko Kein, mutta onneksi olin väärässä! Olen näin ilahtunut poikasi ahdinkosta muun muassa siksi, että se luo tällaista tekstiä. Tunteiden vuoristorataa ja ristiriitoja, joista rakastan lukea eniten tässä maailmassa. Ihminen on monine ulottuvuuksineen niin mielenkiintoinen olento. Olen boldannut lainauksesta kohdat, joissa ristiriita tulee mielettömän hyvin esiin.

Hän oli niin suloinen ja hämmentynyt, että melkein unohdin ettei häntä oikeasti ole. Ja kun minä katsoin häntä liian kauan, minusta tuntui niin ihanan lämpöiseltä, niin ihanan pehmeältä, että halusin hypätä junan alle ja kuolla mahdollisimman tuskallisesti. Samaan aikaan minä muistin koko ajan, kenen takia aioin tapattaa itseni hevosten kanssa, ja kenen kasvojen katselemisesta minulle tuli rauhallinen eikä itsetuhoinen olo. Mutta vielä kotona olin muistanut ne asiat jotenkin kirkkaammin...

Halusin häipyä vastaamatta mitään siihen kysymykseen. Koko ratsastaminen tuntui typerältä. Halusin kotiin, tai oikeastaan Ekun kotiin. Halusin tietää, pääsisikö Keistä ääni, jos purisin häntä niskaan. Enkä tasan halunnut! Minun teki mieli vetää itseni vessasta...


Mua jotenkin kamalasti nauratti mielikuva Chaista vessanpöntössä. Mutta tiedän tunteen, poikaseni.

Enpä olisi koskaan uskonut, että vielä joku päivä Reita opettaisi Chaita ratsastamaan. Ja vielä useampana päivänä! Kaikkeen sitä ihminen ryhtyy, kun provosoidaan.

Laiska Mini-norsu ja kiroileva Reita-ope tuo hymyn huulille.

"No hienoa", Reita sanoi sarkastisesti, "mutta kuitenkin. Älä pelkästään sillä ohjalla käännä. Muuten se laittaa pään vinoon ja kävelee suoraan vaan kun se on niin laiska. Pidät tämänkin ohjan koko ajan tuntumalla - muista pohjeavut - hyvä. Sit sillä sisäpohkeella nyt vähän - Chai tällä mun puolen pohkeella - voi vit - kuuntele ennen kun teet!"
"Sori!"
"Sä oot niinku mun oppilaat! Mä just yritän kertoa mitä tehdään, niin joku ääliö huutaa et mikä sivu! Sillä sisäpohkeella sä katot ettei se tee mitää lievästi vammaista ympyrää, vaan voltin! Ei kun paina kunnolla."
"Mä painan."
"Se on norsu eikä hevonen, ei se mee niinku Lasse."
"Siihen sattuu!"
"Paskat satu. Mee tosta uus voltti, paina vaikka kantapäällä jos ei muuten.”





Tiistai: kun oppii perusperiaatteen...

Mites se menikään, silloin ollaan todella hyviä ystäviä kun insultit lentää? Reitan sanoessa epäsuoraan, ettei Mini ole oikea hevonen, tuli ihan mieleen junnuvuosieni ratsastuksenopettaja, joka ratsastuskoulun hevosia esitellessä käytti ilmaisuja kuten ”tuo ruma suomenhevonen tuolla”.

Ujutat tekstiisi aina pieniä huomioita, jotka kertovat ihmisistä yllättävän paljon. Kuten tässä nyt se, miten Reita hidasti tahtiaan kävelläkseen samaa vauhtia väsyneen Chain kanssa – vaikka nämä kaksi eivät tulleet edes toimeen aikaisemmin.

On aina yhtä ihanaa kurkata hahmojen menneisyyteen. Maijasta kuulen aina mielelläni – viittaukset Maijaan nuoruusvuosina tuo mulle nostalgisen olon. Nyt siksi, että kun minä olin mopoikäinen, halusin kanssa motocross-pyörän (tosin minä en sitä koskaan saanut). Kuolasin just Derbiä.

"Siksei, että se rakasti eniten Derbiä ja seuraavaksi eniten sen poikaystävää, enkä mä tullu edes kolmantena."

Mä aina jauhan siitä, miten tykkään sun arkisesta realismista. Reaalimaailman rakkaustarinat kun ei ole prinsessasatuja joissa kaikki on täydellistä - silti osaat kertoa tarinat kauniisti.




Keskiviikko: kun yrittää muistaa, että toinen puhuu vähän eri kieltä...

Puhuinkin jo tiistain kohdalla niistä pienistä-suurista huomioista: nyt Reita jo hymyilee jo takaisin! Selkeästi äijä alkaa sietää Chaita yhä enemmän. Ja voiko kohta enää edes puhua pelkästä sietämisestä?

Maanantaina Reita hymyili. Se loppui heti kun hymyilin takaisin.
Keskiviikkona Kun hymyilin Reitalle, hän hymyili takaisin.

Toinen huomionarvoinen yksityiskohta niin tässä kuin muissakin sun teksteissä on se, ettei Chai tosiaan tiedä kaikkea mitä sinä tiedät. Chai kutsuu liinaa tosi pitkäksi naruksi, minun logiikkani mukaan koska ei tiedä tai muista mikä sen nimi on. Kun itse on ratsastanut iät ja ajat, ei ehkä olekaan niin yksinkertaista kirjoittaa aloittelijan näkökulmasta. Mutta sulta se onnistuu!




Torstai: on luotettava toiseen, jotta kehittyisi

Reitakin alkaa selkeästi rentoutua Chain seurassa. Miten paljon sanavalinnoilla voikaan viestiä!

Omituisen innostuneena, naurahti, kehui oikein tyytyväisen näköisenä, kehotti kepeästi ja leikki piiskalla..

Ja mä en vaan saa tarpeekseni siitä, miten Chai puhuu päänsä sisällä Keistä.

"Ootsä vaikka lyöny ketää?" kysyin, vaikka olisin halunnut kysyä, olisiko hän joskus ihastunut Maijan ohella vaikka johonkin mieheen, joka ei osannut ainakaan kauhean hyvin hymyillä, ja tuntenut tukehtuvansa aina tämän lähellä ja tiennyt joutuvansa lopulta Helvettiin.




Perjantai: parasta on saavuttaa henkinen rauha edes hetkeksi

Ei ihmekään, että on poikki kun on viidettä päivää putkeen ratsastamassa tässä vaiheessa harrastusta – taas pointsit realistisuudesta. Myös sen takia, ettei Chai opi kaikkea heti. Muistan miten itsekin heiluin kuin perunasäkki – Chain vastine säkillisestä riisiä saa mun sisäisen rasistin hihittelemään. Kaikella rakkaudella, kyllä sä tiedät. Tässä taas todiste siitä, että tämä taipumus on Reitan syytä:

Reita sanoi jotain, joka ei ihan kuulunut minulle asti, mutta joka loppui "...ttu teitä kiinalaisia".

Ihana lopetus tällä pätkällä. Reita on kovan ulkokuorensa alla kovin ihana.

Se tuntui samalta, kuin jos joku olisi nostanut minut avannosta juuri ennen kuin hukuin.




Lauantai: miten ratsastuksesta alkoi tulla parempi olo kuin muista harrastuksista

Mulla ei ole enää tässä vaiheessa tätä tekstiä mitään kehittävää sanottavaa ilman että toistan itseäni. Siksi nostan vain pätkän, josta pidin erityisen paljon:

Jos ajatuksia tuli ja meni, mistä saattoi tietää, mitkä ajatuksista olivat pysyvää lajia? Mistä minä tietäisin, näkyisivätkö ajatukseni ulospäin joillekuille vaikka hymynä, joka ei ollut ihan aitoa?




Sunnuntai: uusia haasteita

Mun haaste on yrittää kommentoida sua niin, että saat siitä jotain irti. Lähinnä siksi, että koen olevani alapuolellasi mitä kirjoitus- ja piirtotaitoihin tulee. Olen palannut tähän tekstiin ja kolmisivuiseen kommenttitiedostooni niin monta kertaa, että sä olet jo kirjoittanut uuden. Olisinpa minäkin yhtä ahkera kirjoittaja.

Ennen kuin ajattelet, että uuvutit, niin haluan sanoa että tämä oli mielenkiintoinen matka. Yhden viikon pituinen kehitystarina, joka sai miettimään, miten paljon niinkin lyhyessä ajassa voi oppia ja muuttua. Jes!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Mode
Mode
Chai

Viestien lukumäärä : 258
Join date : 12.10.2018

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyKe 16 Tammi - 12:06

Emilia 16.1.

Apua. Se oli ensimmäinen ajatus, kun Emilia tuli siihen. Toinen ajatus oli, että miksi minä edes säikähdin niin kovasti, että melkein pudotin pitelemäni harjan Mayan jalkoihin. Hitsi vie, olinhan minä pahaa tehnyt, mutta se kesti yhden sekunnin, mutta olin kyllä katunut sitä tuhatkertaisesti. Enkö voisi jo saada anteeksi?

"Hei", tervehdin häntä varovasti karsinan kalterien läpi.
"Hei", hän vastasi minulle ja hymyili vähän. Vastasin siihen hymyyn. Hän oli aina hymyillyt minulle, vaikka sitten olisin luikkinut parhaillani karkuun.

Olisiko epäkohteliasta kääntyä saman tien takaisin Mayan puoleen? Pitäisikö nyt kysyä, että mites se sun jalka? Ei kai sellaista kysytty toiselta ensimmäiseksi?

"Mä oon usein nähnyt sut sen Mayan kanssa", hän sanoi minulle sitten ystävällisesti. Vähän niin kuin ujoille lapsille on tapana puhua, jotta he rentoutuisivat. Se oli mukavaa. Tarvitsin sitä.
Käteni hakeutui Mayan kaulalle. Se taisi olla ainoa hevonen, jota en pelännyt yhtään ja jonka kanssa uskalsin olla ihan kahdestaan. Sen karsinasta oli tullut minulle piilopaikka. Jotenkin hevosen kanssa siellä istuminen ei ollut yhtä yksinäistä kuin jos odottaisin kotona, että puhelin soisi, tai että pääsisi töihin tai jalkkikseen.
"Mä en viitsi koko ajan pyytää että joku ottais mut mukaan tekemään jotain", tunnustin hänelle. "Mä uskallan olla vaan Mayan kanssa ja Reitaa ei haittaa niin..."
"No. Haluaisiksä tulla harjaamaan Prookkista välillä? Tätä mun ponia?"
"Saanksmä?"
"Tottakai."

Piirsin sormellani Prookkiksen turvan vaalean merkin ääriviivat sen kaulan harjaamisen lomassa. Minua ei haitannut, vaikka oli hiljaista. En olisi kestänyt sellaista pitkää hiljaisuutta kahdestaan kenenkään ihmisen kanssa, mutta jotenkin hevosen lähellä se oli ihan normaalia. Prookkis hamuili huulillaan sormiani. Sen korvat olivat pystyssä, ja siitä tiesin että se teki niin ystävällisyyttään eikä purrakseen. Olin oppinut jo yhtä ja toista. En tiennyt, ymmärsikö poni kun hymyilin sille, mutta se näytti ymmärtävän mitä tarkoitin, kun rapsutin sitä niskasta ennen kuin jatkoin harjaamista.

"Miten her- miten Andrei voi?" kysyin heti kun se tuli mieleeni.
"Ai, hyvin kuulemma. Kyll me tässä eilen vai toissapäivänä soiteltiin", Emilia kertoi ja katsahti minua.
"Se opetti mulle kuinka hevonen valjastetaan", naurahdin. Olin ilmeisen onnistuneesti muokannut muistojani. Se muisto loppui siihen kun lähdin Prookkiksen karsinan edestä kävelemään, ja sitten oli pelkkää tyhjää, jos en kaivelisi asiaa enempää.
"No mut se opetti kävelemään", Emilia hymähti, mutta vaisusti.
"Älä yhtään nokittele!" En ollut aivan varma, voisinko yrittää olla sillä tavalla hauska, joten minun oli pidettävä salaa silmällä Emilian ilmeitä Prookkiksen selän yli. Hän tuhahti ja vilkaisi minua hymyillen ihan aavistuksen verran, ja siitä päättelin että se oli ainakin pienissä määrin sallittua.

Hiljaisuus laskeutui taas. Prookkis heilutteli päätään. Ajattelin, että sitä kyllästytti. En halunnut puhdistaa sen kavioita, kun se oli sillä tavalla levoton. Kerran peruutin sen luota kun se käänsi yllättäen päänsä minua kohti. Emilia vilkaisi minua, mutta ei sanonut mitään. Hän tuntui olevan paljon puheliaampi kaikkien muiden kanssa. Ehkä hän oli aluksi hiljainen, ennen kuin tutustui? Tai ehkä hänellä oli paha päivä? Ehkä jotain pientä oli sattunut, vaikka joitain vähäisiä huonoja uutisia, vaikka auto oli mennyt vähän rikki? En viitsinyt vaivata sillä päätäni. Jos se olisi johtunut minusta, eihän hän olisi huolinut minua mukaansa harjaamaan ponia saatuaan kuulla mitä tein.

"Kiitos", sanoin kun Prookkis oli harjattu ja hymyilin sen emännälle tällä kertaa ihan kunnolla. Puristin hänen käsivarttaan sormillani hetken verran.
"Mitä, eikö mun kuulu kiittää sua avusta?" hän kysyi kulmat aavistuksen kohollaan.
"Eikä, kun mä vaan pyörin jaloissa. Sä otit mut vaan kiltteyttäs mukaan. Mä en osaa mitään", luettelin ja nauroin vähän.
"Älä nyt. Osasithan sä."

Kun Emilia lähti viemään poninsa harjoja, hänen olemuksessaan oli jotain tuskin havaittavaa lannistuneisuutta. Saatoin kuvitella sen, tai ehkä se johtui siitä jalasta, joka esti häntä tekemästä vielä montaa asiaa. Se oli kuitenkin niin pientä, että olisi ollut omituista kysyä, oliko hän kunnossa. Varsinkin kun en ollut aikaisemmin uskaltanut sanoa hänelle montaakaan sanaa.

Kävelin ne muutamat askeleet takaisin Mayan karsinaan. Suljin oven päästyäni sen sisäpuolelle, ja kun laskeuduin kyykkyyn selkä seinää vasten, kauas hevosesta, sen pääpuoleen, kukaan ei voinut nähdä minua käytävältä. Yritin olla olematta niin hirveän kateellinen Emilialle, kuin oikeastaan salaa olin, koska ei kilteille ihmisille sovi olla kateellinen. Mutta ollapa sellainen voimakas ja terveen värinen, joka osaa ja jaksaa tehdä kaiken, niin kuin Emilia. Jos minä olisin hän, en taitaisi viitsiä edes suuttua itselleni koko siitä - siitä minkä tein - koska enhän minä voisi ikinä olla uhka Emilialle.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Chai
Mode
Mode
Chai

Viestien lukumäärä : 258
Join date : 12.10.2018

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptySu 13 Tammi - 12:27

Voi kuulkaa, poijjat. En ikinä voisi kertoa kaikkea. Saisin porttikiellon sellaisesta spämmimisestä. Lisäksi foorumi suljettaisiin, kun osa tekstistä on sen sääntöjen vastaista. En ole ikinä julkaissut kuin kymmenen välttämättömintä prosentta. Nyt on sitten hankaluutena muistaa, mitä olen julkaissut ja mitä en, etten viittaa johonkin sellaiseen tapahtumaan josta vain minä tiedän...

Kiitos taas. Erityisesti kritiikistä tällä kertaa. Ennen editointia minulla on kymmenittäin metrilauseita, enkä näköjään sanut noinkaan monennella lukukerralla niistä kaikista kiinni.

Toisten hahmoihin on kuulkaa kiva sekaantua omissa teksteissään. Aluksi se on sairaan vaikeaa joka hahmon kohdalla, mutta kyllä se siitä helpottuu. Välillä menee pieleen, mutta ei ole vakavaa. Kun tarpeeksi monta kertaa mokaa, lopulta toisenkin hahmon täytyy toimia niin kuin oman. Maxin kanssa helpottaa, kun Max itse kävi sanomassa, että osuin oikeaan arvaillessani tarinoissa mitä hahmo tekisi. Kokeillaan, ihmiset. Se on kivaa. Nyt pitäisi varmaan keskittyä sitten niihin hevosiin, jos taukotupa alkaa kerran kyllästyttää teikäläisiä jo. :DD No, tässä tulee sitten niitä hevosia kolmin kappalein, ja taukotupa vain kerran lyhyesti!

***

Seitsenosainen metritarina, joka kertoo muka ratsastuksesta, mutta oikeasti Reitasta ja rakkaudesta
Tapahtui viikolla 2

Maanantai: perusteiden on oltava kunnossa, jotta voi edetä

Muutoksen nimi oli Ekku. Hänen takiaan minulla oli niin määrätietoinen olo jo tallia kohti kävellessäni. Olin kerta kaikkiaan päättänyt oppia ratsastamaan. Löytäisin varmasti jonkun sopivan opettajan taukotuvasta ja sopivan hevosen tallista. Ihan pian meillä olisi oikeasti yksi yhteinen harrastus, kun olin niin huono katsomaan elokuviakin. Minä en osaa mitään. Oli korkea aika opetella edes jotain. Enää en kyllä välttelisi ratsastamista.

Jo taukotuvan ovenraosta näin, että naulakossa oli talvitakki, jonka hupun reunuksissa oli tekoturkista. Eikö Kirstu kuulostanut muutenkin parhaalta vaihtoehdolta vahdiksi, jos kyse oli minusta ja hevosista? Ainakaan hänen kärsivällisyytensä ei loppuisi ikinä.

"Hei - voisiksä opettaa mua ratsastaan esim nyt?" kysyin häneltä jo ennen kuin sain oven kokonaan auki. Ja kun se aukesi, toivoin todella, etten olisi kysynyt.
Ensinnäkin, sen karvareunuksisen takin vieressä roikkui toinenkin takki, joka oli säähän nähden ihan liian ohut, ja - löisin siitä vaikka vetoa - jonka taskussa oli tupakka-aski, punainen sytytin ja erääseen Audiin sopivat avaimet. Toisekseen, sen karvareunuksisen takin omistaja ei ollutkaan Kirstu, ja tiesin että sen taskussa puolestaan oli Audin viereen pysäköidyn vihreän farmari-Fordin avaimet. Niissä avaimissa olisi kulunut R-kirjaimen muotoinen avaimenperä, joka olisi kauttaaltaan koristeltu EDINBURGH-tekstillä. Harvoin sanoin kirosanan, mutta sillä hetkellä teki mieli sanoa ja peruuttaa sitten moon walkingia käytävälle. Mutta eihän niin voi tehdä. Saatoin vain tuijottaa kauhistuneena Reitaa, joka tuijotti kysyvän näköisenä Keitä, jota en uskaltanut edes vilkaista, koska muuten en enää uskoisi että olin vain kuvitellut hänet.

"Ai - ai mä?"
Mielikuvitusolentoni alkoi puhua minulle, enkä pystynyt välttelemään häneen katsomista. Vilkaise sitten nopeasti, Chai, vain sen verran ettet ole epäkohtelias, ajattelin. Ja katsoin. Ja voi kun en olisi joutunut katsomaan.
Hän oli niin suloinen ja hämmentynyt, että melkein unohdin ettei häntä oikeasti ole. Ja kun minä katsoin häntä liian kauan, minusta tuntui niin ihanan lämpöiseltä, niin ihanan pehmeältä, että halusin hypätä junan alle ja kuolla mahdollisimman tuskallisesti. Samaan aikaan minä muistin koko ajan, kenen takia aioin tapattaa itseni hevosten kanssa, ja kenen kasvojen katselemisesta minulle tuli rauhallinen eikä itsetuhoinen olo. Mutta vielä kotona olin muistanut ne asiat jotenkin kirkkaammin...
Halusin häipyä vastaamatta mitään siihen kysymykseen. Koko ratsastaminen tuntui typerältä. Halusin kotiin, tai oikeastaan Ekun kotiin. Halusin tietää, pääsisikö Keistä ääni, jos purisin häntä niskaan. Enkä tasan halunnut! Minun teki mieli vetää itseni vessasta...
Mutta Kei odotti vieläkin vastausta. Eikö Reita huomannut, millaisen ihmisen vieressä istui sohvalla, kun pystyi noin vain kääntämään katseensa puhelimeensa ja raapimaan poskeaan? Vaikka Kei oli siinä? Ja mitä minä voisin vastata miehelle, jota ei ole olemassa? Ei, et ainakaan sä! Ei, kun mä luulin teitä kahta Kirstuksi. Ei kun mä harjoittelin yhtä näytelmää varten. Ei kun se oli vitsi. Ei kun mä tarkoitin että Reita!

Arvatkaa mitä. Hätäännyin liian pitkään kestäneestä hiljaisuudesta ja valitsin viimeisen vaihtoehdon.
"Et sä kun Reita!"
"Mitä?" Reita tyrskähti oktaavia tavallista korkeammalla äänellä. "Arvaa kuule kaks kertaa!"
Jos Kei olisi ollut tapansa mukaan hiljaa, koko juttu olisi ollut sillä selvä. Hän oli kuitenkin hyvin puheliaalla tuulella, siis noin satuolennoksi.
"Joo... Olishan se aika oleellista että opettaja osais ensin itse", hän sanoi hiljaa ja selkeästi ajattelematta miltä se mahtoi kuulostaa. Hän alkoi kuitenkin heti korjata toteamustaan toinen kämmen rauhoittavasti kohti Reitaa kohotettuna. "siis mä tarkoitan-"
"Voi Jeesus, kyllä mä tiedän mitä sä aina tarkoitat", Reita tuhahti oikeastikin vähän provosoituneena, mutta suurimmaksi osaksi vihaista näytellen. Sitten hän laski kahvikuppinsa pöydälle niin että kolahti. "Selvä. Kypärä päähän, poika."

Ihan hetken kuluttua ravasin Reitan edellä Lassen karsinalle. Mutta sitten hän kävelikin sen ohitse ja kääntyi tallin ovilla minua kohti kulmat kohollaan. Hän katsoi kyllä minua, mutta niin kuin valokuvasta: niin, ettei häneen saanut kunnollista katsekontaktia.
"Täs on Lassen karsina", yritin sanoa.
"Hyvä juttu. Minin karsina on ihan muualla."
"Minin! En mä usk-"
"Muahan siitäkin kumminkin syytetään jos sä kuolet, niin parempi vaan pelata varman päälle ja ottaa kiltti poni."
"Mut se on niin iso hevonen!"
"Niin on. Tuu jo", Reita hoputti kärsimättömästi ovelle päin viittoillen.
Ajattelin, ettei minulla ole vaihtoehtoja. Yritin muistaa miten Reita yritti aina suojella Ruskaa jopa kaikelta naurettavalta, kuten lempeiltä tallikissoilta. Eihän hän antaisi sen lapsen rymytä pitkin metsiä sillä hevosella, jos se olisi hitusenkaan vaarallinen? Eihän?

Mini oli kasvanut vielä metrin lisää sitten viimenäkemän. Ehkä se oli sopiva hevonen jollekin viisi metriä pitkälle Reitalle, mutta ei minulle, ajattelin. Ujutin sen isännän ojentamat suitset sen päähän samalla kun isäntä itse satuloi sitä. Se oli helppo ja nopea homma: Mini ei liikahtanutkaan, eikä edes pelottanut minua siinä paikallaan ollessaan. Sillä on vähän samanlainen väritys kuin Markuksen äidin kissalla... Se käveli Reitan perässä maneesille yhtä kiltisti kuin lehmä... Reitalla oli mukanaan tosi pitkä naru ja piiska. Niiden molempien pää laahasi maata ja piirsi hankeen jälkeä. Minin häntä oli pitkä, vaikka muilla samannäköisillä hevosilla oli lyhyt... Pitäisiköhän se päätään tuolla tavalla matalalla kun joutuisin kapuamaan sen selkään...

"Kiva kun sä-" aloitin rikkoakseni hiljaisuuden.
Reita ravisteli saman tien käteni olkapäältään. En ollut edes ajatellut sitä miten olin laskenut sen siihen. Hän katsoi minua tiukasti silmiin maneesin ovien edessä. Ei niin kuin maalaus, vaan niin kuin koira ennen kuin se puree.
"Sovitaan että sä et koske muhun niin me tullaan heti paremmin toimeen", hän sanoi hyvin hiljaa, yhtä ilmeettömällä äänellä kuin - kuin se joka oli kai hänen kaverinsa tai jotain, se mies jota ei ole olemassa - ja veti Minin perässään maneesiin. Sitten hän jäi seisomaan hevosen kanssa keskelle, nosti ohjat sen pään ylitse kaulalle ja katsoi minua odottavasti. Sen näköisenä, että hyppää selkään vaan.

Ja minä yritin. Mutta vaikka jalustinhihna oli niin pitkällä kuin mahdollista, en saanut mitenkään jalkaani jalustimeen. Voi vitsit. Voi ei. Miten kukaan ikinä pääsi itse tämän otuksen selkään?
Sen sijaan että Reita olisi kironnut hiljaa, niin kuin jo odotin, hän päästi irti hevosensa ohjasta ja kiersi vierelleni sen kylkipuolelle.
"Iskä auttaa", hän mumisi, joskaan ei ollenkaan yhtä hellästi kuin tyttärelleen. "Laita jalka tähän."
Ja niin hän auttoi minut hevosen selkään, ihan niin kuin olisin ollut kevyt kuin Ruska. Sääti minulle jalustimetkin, varmaan siksi kun näytin niin toivottomalta muutenkin. Hän ei katsonut minua kertaakaan, mutta maiskutti hevosensa liikkeelle ja alkoi kävellä vierellämme. Ainakin kahden metrin päässä meistä ja kädet melkein kyynärpäitä myöten taskuissa, mutta silti. Enkä osannut ajatella enää muuta kuin sitä, miten hervottoman korkea hevonen Mini olikaan. Teki mieli painautua sen kaulaa vasten, ihan niin kuin Markuksen äidin kissa painautui litteäksi kiivetessään vahingossa liian korkealle kirjahyllyyn. Mutta en uskaltanut tehdä edes sitä. Kaikki mielikuvitusolentoajatukset ainakin katosivat tehokkaasti mielestäni.

"Mitä sä osaat?" Reita kysyi sitten.
"Mä en osaa mitään", vastasin niin kuin vastaan kaikille, ja hän pudisti päätään vastaukselleni.
"Ei Crimis ja ne oo niin huonoja opettajia ettet sä osaisi mitään", hän totesi, ja katsoi suoraan eteenpäin eikä minuun.
"No - tavallaan kääntää."
"Ja?"
"Ravata."
"Ja?"
"Ja - ja pysäyttää."
"Ja?"
"Siinä se tais - siinä kai kaikki."
"Voi Jeesus", hän huokaisi taas. "Selvä. Ohjat käteen. Kun sä osaat kerta liikkeelle lähteä niin painele siihen nyt sitten vauhtia ja pysäytä tonne keskelle."
"Mitä jos se lähtee-"
"Kuule. Se ei lähde minnekään. Se ei varmaan lähde vaikka sä haluaisit. Mä lupaan ettei lähde."
Sitten hän katsoi minuun sillä tavalla lohduttavasti, niin kuin kaupassa äidistä eksyneeseen vieraaseen kakaraan katsotaan ennen kuin häntä varovasti lähestytään, enkä enää koskaan sen jälkeen epäillyt hänen olevan oikeastaan robotti.

Mini oli helppo pysäyttää. Sen sijaan liikkeelle lähteminen oli vaikeaa. Se ei halunnut kävellä. Kun Reita huitaisi pitkällä piiskalla sen takapäätä kohti ja sai sen kävelemään, se meni muutaman askeleen ripeästi mutta löntysti sitten koko ajan hitaammin. Opin miten sitä piti pitää liikkeessä vähän niin kuin keinuhevosta. Sitten kävely alkoi sujua, mutta vieläkin minulla oli suunnattomia vaikeuksia saada sen moottori käynnistettyä joka kerta kun pysäytin sen. Reita sanoi aika vähän kirosanoja, ja nekin puoliääneen. Lähinnä ruotsiksi, mutta myös suomeksi. Niistä muutamat olivat minulle ihan uusia. Minä en sanonut mitään. En ollut varma kirosiko hän minua, vai ylipäätään sitä että joutui olemaan viileässä maneesissa, vai kenties laiskaa hevostaan, josta oli valittanut paljon viimeaikoina. Minusta hevonen oli kuitenkin täydellinen. Se ei varmasti riehuisi.

Hän puhui minulle hämmentävän samalla tavalla kuin Ruskalle, joka on kuitenkin viiden. "Käännä tänne mua päin", hän saattoi sanoa sen sijaan että olisi käskenyt vasemmalle. "Muistakko miten pysäytetään?" hän kysyi. "Uskallakko peruuttaa siitä?" Hän myös löysi melkein kaikesta tekemästäni jotain, mitä saattoi kehua. Vaikka se olisi ollut kuinka pientä. "No, nyt oli kyllä ainaki lempeät ohjasavut", hän sanoi kerran, kun Mini ei tainnut edes huomata kuinka yritin pysäyttää sen.

Vain kerran hän hermostui.

"Selvä. Nyt kun sä käännät sen voltille-"
"Heei! Mä tiedän mikä se on!" ilahduin heti.
"No hienoa", Reita sanoi sarkastisesti, "mutta kuitenkin. Älä pelkästään sillä ohjalla käännä. Muuten se laittaa pään vinoon ja kävelee suoraan vaan kun se on niin laiska. Pidät tämänkin ohjan koko ajan tuntumalla - muista pohjeavut - hyvä. Sit sillä sisäpohkeella nyt vähän - Chai tällä mun puolen pohkeella - voi vit - kuuntele ennen kun teet!"
"Sori!"
"Sä oot niinku mun oppilaat! Mä just yritän kertoa mitä tehdään, niin joku ääliö huutaa et mikä sivu! Sillä sisäpohkeella sä katot ettei se tee mitää lievästi vammaista ympyrää, vaan voltin! Ei kun paina kunnolla."
"Mä painan."
"Se on norsu eikä hevonen, ei se mee niinku Lasse."
"Siihen sattuu!"
"Paskat satu. Mee tosta uus voltti, paina vaikka kantapäällä jos ei muuten."
"En mä osaa-"
"Älä ny. Osaat sä. Lasse olis varmaan ymmärtäny ton."
Ja minä ymmärsin, että se oli anteeksipyyntö siitä, että hän oli juuri suuttunut minulle. Sen jälkeen en enää koskaan pelännyt Reitaa enempää kuin ratsastamista.

Sitten opettajani sanoi, että nyt ravataan. Hirvitti, niin kuin aina, mutta turhaan. Totesin nopeasti, että Minin ravi oli kaukana Lassen ravista. Tämä hevonen lompsotteli eteenpäin pitkin mutta hyvin hitain askelin, ja jotenkin se tuntui normaalimmalta kuin Lassen ravi. Ikään kuin Lasse olisi ponnistanut ravissa ylöspäin ja Mini eteenpäin. Hengissä selviytyminen tuntui helpommalta tämän hevosen kanssa - kunhan en ajatellut miten hirveän korkea se oli. Putoaisin puoli metriä korkeammalta, jos putoaisin tämän hevosen enkä Lassen selästä... Ja silti suoritin elämäni ensimmäisen ravivoltin. Siis käänsin hevosta. Siis pystyin tekemään ravissa muutakin kuin sinnittelemään mukana. Siis minä. Se oli kehno voltti, ja suoraan sanoen suurimmaksi osaksi pelkillä ohjilla ohjattu. Reita hymyili. Se loppui heti kun hymyilin takaisin.

"Huomennako sitte taas?" Reita kysyi kun laskeuduin hänen hevosensa selästä.
Mitä? Aikoiko hän vapaaehtoisesti viettää aikaa kanssani? Pelkkää härkäpäisyyttään? Vain todistaakseen jonkin pointin sille - sille yhdelle?
"Mä oon - mulla on jalkkista", sanoin, koska Markus tekisi murhan jos yrittäisin olla toisenkin kerran poissa saman vuosisadan aikana.
"Joka loppuu... ...monelta?"
"Kuudelta."
"Selvä... Puoli seittämältä sitten tänne", Reita sanoi, tai oikeastaan se oli ärähdys, koska hän läpsi samalla kättäni kauemmas itsestään. Hänen kaulahuivinsa oli kierossa, enkä kestänyt sitä. "Äläkä lääpi, usko jo!"


**

Tiistai: kun oppii perusperiaatteen...

Ennen seitsämää ravasin taas. Voltti ei ollut tosiaankaan pyöreä, mutta Mini kääntyi sentään. Reita osoitteli sen pyllyä välillä pitkällä, eilen maneesiin unohtuneella piiskalla. Ahdisti ravata minuutti toisensa perään. Olin varma, ettei hevonen jaksaisi niin kauaa yhteen menoon.
"Äh! Sille ravi vastaa ennemminkin meidän kävelyä! Hevoset ravaa luonnossa paikasta toiseen eikä kävele", Reita kuitenkin väitti, kun sanoin huolenaiheeni ääneen. Silti tunsin miten Mini alkoi puuskuttaa. Ja lopulta se alkoi hiota. Ja minun jalkani väsyivät niin kauheasti, kun yritin pitää sen hevosen jatkuvasti ravissa. Lasse ravasi itsestään. Tämä hevonen ei. Tätä piti muistutella.

"Joko sä tiedät mitä sä haluat kesään mennessä osata?" Reita kysyi sitten kun sain antaa Minin mennä hetken käyntiä ja tasata hengitystään.
"Aii - ehkä sen verran ratsastaa etten mä koko ajan pelkää että mä putoan?" ehdotin.
"Ei. Sen sä opit kun sä pari kertaa oikeesti putoat", hän ilmoitti eteenpäin katsellen ja vierellämme kahden metrin matkan päässä kävellen. "Joku parempi tavoite."
"Että mä osaan laukata?"
"No jos sä haluat niin sen sä voit oppia saman tien!"
"Ei!! Ei."
"Joku isompi tavoite!"
"Että mä voin mennä maastoon?"
"Selvä. Maastoon oikealla hevosella. Ei Minillä. Lähde tosta kulmasta kevyttä ravii tonne kulmaan, keskellä vaihdat kevennystä ja sit tuolta kulmasta suuntaa. Mä saan sut alkuun, mut sit sä joudut oikeesti kysyyn Keitarolta. Mutta sit sanot sille kans et mä olin niin hyvä opettaja ettei se voi ikinä korvata mua..."

Ja taas me ravasimme ja jokin oli muuttunut. En pelännyt kuolevani. Pelkäsin että hevonen läkähtyisi. Olisin halunnut lopettaa, tai ennemminkin pitää tauon, ja lohduttaa Miniä. Reita sanoi, että ratsastuksen ja hevosen koko käsittelyn perusperiaate on, että hevonen väistää ihmistä ja pyrkii tasapainoon. Käsitin, että minun ei pitänyt pyrkiä niinkään johdattamaan Miniä, vaan ennemminkin ajamaan tai paimentamaan sitä, ja yhtäkkiä sen saaminen liikkeelle ja kiihdyttämään olikin miljoona kertaa helpompaa.

Ratsastuksen jälkeen seurasin Reitaa ja Miniä talliin. Hän eteni hämmentävän nopeasti, mutta kun väsyin siihen juoksemiseen kipeine jalkoineni, hän hidasti samaan aikaan kuin minäkin.Hän käveli melkein hangessa, eikä auratulla alueella, mutta kun siirryin itse aivan leveän polun vastakkaiseen reunaan, hänkin siirtyi keskemmälle ja käveli hevosineen tasaisemmalla maalla.
"Milloni sä ihastuit Maijaan?" kysyin silloin.
"Sillon kun mä yks kesä pyysin sitä ajelemaan. Mulla oli punanen Peugeot XPS ja sillä oli tietenkin musta Derbi Senda. Mä en tienny että sillon oli sen rippijuhlat, eikä se sanonu. Mutta se ilmestyi sitten Derbillänsä, ja sillä oli sininen satiininen mekko, hirveet irvistävät lenkkarit ja tikkejä leuassa kun se oli mäiskähtäny viikonloppuna Derbillä naamallensa Siwan takana", hän vastasi minuun katsomatta ja käveli yhtä hitaasti laahustaen kuin minäkin.
"Ja sit kaikki muuttui", ehdotin.
"Kuule, ei muuttunu."
"Miksei?"
"Siksei, että se rakasti eniten Derbiä ja seuraavaksi eniten sen poikaystävää, enkä mä tullu edes kolmantena."

***

Keskiviikko: kun yrittää muistaa, että toinen puhuu vähän eri kieltä...

Oli omituista ratsastaa Lassella Minin jälkeen. Se tuntui sopivamman kokoiselta, mutta tuntui kiihdyttelevän omin päin. Minun oli pakko sanoa ääneen, että minua pelotti liikaa. Pystyin ravaamaan sillä suoraan, mutta en pystynyt keskittymään samaan aikaan mihinkään muuhun.

En enää edes epäillyt, että Reita suuttuisi. Tiesin että hän oli niin kuin suurin osa purevista koirista. Ihan harmiton, jos häntä ei ahdistellut jollain tapaa nurkkaan. Kova räksyttämään ja ehkä välillä paha suustaan, mutta mielummin hän aina poistuisi paikalta kuin purisi, jos hänellä olisi mahdollisuus tehdä kumpi tahansa.
Reita laittoi Lassen tosi pitkään naruun niin että se ravasi pienempää rinkiä hänen ympärillään. "Mä en tykkää tästä hevosesta", hän mutisi parikin kertaa, ja muistutteli usein käyttämään lempeämpiä apuja Lassen kanssa kuin Minin kanssa. Minä tunnistin sanan apu, ja hetken kuluttua ravasin itse. Kun hymyilin Reitalle, hän hymyili takaisin. Voltit eivät olleet pyöreitä, mutta Lasse ei epäröinyt lainkaan. Se tiesi, mitä minä siltä pyysin, vaikka jalkani olivat ihan hirveän kipeät edellisistä ratsastuskerroista. Ymmärsin, miten turhauttavia ratsastusyritykseni olivat siitä olleet. Epäselvät apuni tuntuivat siitä varmasti samalta kuin äidin kanssa puhuminen tuntui minusta. Siinä tuli pää kipeäksi, kun yritti poimia vieraasta kielestä yksittäisiä osaamiaan sanoja ja muodostaa niiden avulla käsityksen siitä, mitä mahtoi olla tapahtumassa. Varmasti hevonenkin tunsi itsensä huonoksi, kun epäonnistui koko ajan yrityksistään huolimatta. Ainakin Lasse oli aina yrittänyt tosi sinnikkäästi ja hienosti.

Kun palasimme talliin, kävelytin Lassea Reitan vierellä, mutta ainakin kahden metrin välimatkan päässä. Katsoin eteenpäin ja näin sekä Reitan että hevosen silmäkulmistani. Silloin opettajani otti kädet pois taskuistaan.
"Etsä koskaan halunnu muita lapsia kun Ruskan?" kysyin häneltä.
"Halusin, aina", hän vastasi ja nyppi kulmakarvaansa.
"Äiti muistuttaa aina että mun ikäsenä sillä oli jo mut", sanoin hiljaa ja vähän hätääntyneenä.
"Kyllä sä kerkiät. Tee ny jotaki muuta sillä aikaa."
"Niinku mitä?"
"En tiiä. Käy vaikka lukio, että sulla on jotain mahdollisuuksia siihen sun unelma-ammattiis. Ja lopeta ittes vertailu muihin kun siitä ei oikeasti seuraa muuta kun hulluksi tuleminen, kun aina joku on sua parempi."

***

Torstai: on luotettava toiseen, jotta kehittyisi

"Laukkaa", Reita ilmoitti jotenkin omituisen innostuneena, kun kysyin mitä tehtäisiin. Hän oli kuulemma kiireinen ja harjasi siksi Miniä kentän keskellä, kun lämmittelin Lassea hänen ympärillään käynnissä - ja ihan itse ravipätkissäkin.
"En mä osaa", kerroin kauhistuneena.
"Et tietenkään kun ei oo opetettu", Reita naurahti. "Hetken päästä sä osaat."

Kun Lasse oli lämmitelty, Reita keskittyi taas minuun eikä Miniin. Hän poimi taas sen pitkän piiskan maasta, ja sanoi enemmän itselleen kuin minulle, että Lassea pitäisi kylläkin korkeintaan hidastaa sillä piiskalla, eikä ajaa kovempaan vauhtiin. Hän kiinnitti Lassen taas pitkään naruun, jota sanoi liinaksi, ja niin meidän piti laukata Minin katsellessa levollisena kentän vastakkaisessa päädyssä.

Ensimmäisellä kerralla säikähdin laukkaa niin kauheasti, että Lasse vaihtoi kahden askeleen jälkeen epätasaiseen, jolkottavaan raviin.
"Sehän meni paremmin kun mulla viime ratsastustunnilla", Reita kehui oikein tyytyväisen näköisenä. "Uudestaan."
Toisella kerralla tiesin mitä odottaa ja tarrauduin Lassen lyhyisiin niskajouhiin. Se meni ihan liian lujaa... Ja siirtyi ihan itse raviin laukattuaan joitain askelia. Muistin elävästi ensimmäiset kerrat kun ravasin sillä.
"Sit vaan uudestaan niin kauan että joko opit tai kuolet kun yrität", opettajani kehotti kepeästi ja leikki piiskalla. "Mä ajan sitä vielä pari kertaa, mut sitte sä annat itte avut kyllä."

Välillä kertailimme Lassen kanssa itseksemme ravia ja Reita puhdisti Minin kavioita. Välillä hän viittoi meidät luoksemme ja laukkasimme taas. Puolen tunnin kuluttua luotin hevoseen enkä pelännyt putoavani. Siihen oli hyvä lopettaa.

"Ootsä koskaa tehny mitää väärää?" kysyin matkalla maneesilta talliin.
"Häh? Tietenki", Reita vastasi hämmästyneellä äänellä.
"Mitä?"
"No samaa mitä kaikki. Ryypänny alaikäsenä, ajanu mopoa ilman korttia-"
"Ei kun jotain oikeesti pahaa", korjasin
"Niinku mitä?"
"Ootsä vaikka lyöny ketää?" kysyin, vaikka olisin halunnut kysyä, olisiko hän joskus ihastunut Maijan ohella vaikka johonkin mieheen, joka ei osannut ainakaan kauhean hyvin hymyillä, ja tuntenut tukehtuvansa aina tämän lähellä ja tiennyt joutuvansa lopulta Helvettiin.
"En, mut pari kertaa olis kyllä ehdottomasti pitäny lyödä."
Minusta oli outoa keskustella niin hirveän pitkän välimatkan päästä, mutta se taisi olla ainoa oikea tapa Reitan kanssa.
"Mä teen koko ajan oikeesti kaikkee väärää-" aloin kertoa niin hiljaa, etten ollut varma kuulisiko hän.
"Se tarkottaa että sun pitää vaihtaa sitä seuraa missä sä liikut. Se kuka sulle hokee tommosta niin monta kertaa että saa sut uskomaan sen, tekee pahaa."
"Sä et tiedä mitä mä oon tehny", väitin hänelle.
"En niin. Kerro joku kerta, niin mä kerron ettei ne asiat oikeasti oo niin pahoja. Ei ne juuri ikinä ole."

***

Perjantai: parasta on saavuttaa henkinen rauha edes hetkeksi

Olin lopussa. Hölskyin Lassen selässä kuin säkillinen riisiä, mutta olin niin näännyksissä, etten tosiaankaan pelännyt mitään. Reita sanoi, että raviympyräni muistuttivat volttia. Kun ravailimme Lassen kanssa, hän käveli pientä rinkiä kentän keskellä. Maya, joka hänellä oli mukanaan, seurasi uskollisesti perässä. Se ei piitannut laukannostoista, eikä oikeastaan mistään muustakaan.

Ei siitä, kun maneesin ovi avautui.

Eikä siitä, kun oikea satuolento aineellistui maneesiin.

Tai siitä, kun meinasin pudota sen vuoksi, ja Lasse pysähtyi omin päin kesken liikkeen horjumiseni takia.

Korvissani soi, enkä ymmärtänyt ollenkaan mitä maneesissa puhuttiin. Kei sanoi jotain Reitalle täysin ilmeettömänä ja eleettömänä, enkä saanut katsottua minnekään muualle, vaikka kuinka yritin. Reita vastasi jotain ja näytti oikein ylpeältä nokka sillä tavalla pystyssä. Kei kohotti kulmiaan. Reita käveli seuraavaksi puhuessaan häntä kohti oikein korostetun suorana ja oli nakkelevinaan hiuksiaan niin kuin pitkätukkaiset tytöt, ja Maya seurasi pää matalalla perässä. Kei vilkaisi minua ja sanoi sitten Reitalle taas jotain minuun päin nyökäten.
"Osaa se", kuulin sitten yhtäkkiä Reitan sanovan, niin kuin minut oltaisiin nostettu veden alta. "Ja helposti osaakin. Eiks niin poika?" hän kysyi sitten minulta ja katsoi minua niin kuin olisin hänen omin käsin maalaamansa mestariteos.
"Mitä?" kuiskasin. Rykäisin ja toistin sen kovempaa.
"Että tottahan sä nyt osaat hevosen laukassa hallita kun isäs on niin hyvin opettanu", Reita sanoi, oikeastaan Keille, hyvin tyytyväisenä itseensä.
En kuullut miten Kei tuhahti, mutta näin sen hänen kulmakarvojensa asennosta ja siitä miten hän kallisti aavistuksen päätään. Reita tuntui provosoituvan siitä niin paljon, että Kein täytyi olla härnännyt häntä samalla eleellä aikaisemminkin.
Reita sanoi jotain, joka ei ihan kuulunut minulle asti, mutta joka loppui "...ttu teitä kiinalaisia". Sitten hän kääntyi ja huusi minulle: "Chai! Laukkaa nyt malliksi että toi setä näkee kuinka väärässä se taas tässäkin asiassa on!"

Ja niin me laukkasimme. Vielä kerran. Se ei mennyt hienosti. Se oli surkeinta laukkaa sitten ensimmäisten yritysteni. En pystynyt keskittymään, enkä ajattelemaan. Pelkäsin kuolevani, mutta en hevosen takia. En edes vilkaissut enää maneesin ovelle - koska eihän siellä ketään voinut oikeasti seistä toinen käsi liian ohuen takin taskussa. Ja silti tunsin koko ajan miten hän oli siellä. Ajattelin määrätietoisesti syytä, miksi olinkaan tässä, hevosen selässä, näin monena päivänä putkeen. Se ei ollut ratsastamisen ilo, eikä se ollut Reitan ja Kein suurimmaksi osaksi teeskennelty riita. Kesällä minä sanoisin Ekulle, että nyt lähdetään maastoon...

Surkea, epätasainen, hallitsematon laukka kelpasi. "HAH!" Reita huudahti Keitä kohti. Lasse hidasti itse ravin kautta käyntiin. Tuijotin itsepäisesti selkä kumarassa sen harjaa ja laskin sen askelia. Halusin niin hirveästi lopettaa. Ratsastuksen siltä päivältä. Tallilla käymisen ikuisiksi ajoiksi. Käänsin Lassen toiseen suuntaan ennen kuin olimme liian lähellä Mayaa. Reita jutteli ihan ystävällisesti Keille laitaa nojaten ja Maya piti turpaansa hänen niskassaan ja silmänsä kiinni. Tiesin miten Kei nojasi kyynärpäillään kentän laitaan, koska olin nähnyt sen niin monesti. Jos katsoisin sinnepäin, näkisin miten lähellä hänen kasvonsa olivat Reitan kasvoja, ja näkisin taas ettei kukaan muu mennyt Keistä niin sekaisin kuin minä. En pystynyt katsomaan.

Miten ihminen, jota ei ole edes olemassa, voi viipyä niin äärettömän kauan ennen kuin katosi, niin kuin satuolennon kuuluu? Sattuikohan polttomerkitseminen saman verran vai vähemmän kuin tämä? Ainakin se sattuisi vähemmän aikaa.

Kun kävelimme tallille, en meinannut jaksaa enää. Olin poikki ratsastamisesta, mutta vielä enemmän olin jotenkin sisäisesti hajalla.
"Mitä jos joku on ihastunu kahteen ihmiseen samaan aikaan?" kysyin äärimmäisen ahdistuneena, kun en kestänyt enää ajatuksiani. En olisi ikinä kysynyt sitä Reitalta, jos ei olisi ollut oikeasti ihan pakko.
"Niin? Eikö suurin osa ihmisistä oo jossain vaiheessa?" Reita kysyi huvittuneena. "Mä ainaki."
"Tä? Sä oot naimisissa!"
"Joo, mutta mä saan ajatella mitä mä haluan", hän sanoi hitaasti. "Kyllä mun tekee välillä mieli vaikka lyödä jotakuta kuonoon, mutta kun mä en lyö, niin kaikkihan on hyvin. Niin miksi mun pitäis sitten ahdistua muistakaan ajatuksista? Niitä tulee ja menee..."
Se tuntui samalta, kuin jos joku olisi nostanut minut avannosta juuri ennen kuin hukuin. Teki mieli alkaa itkeä. Mutta en itkenyt. Olin vain sen illan onnellinen ja huoleton. Koska ajatuksia tulee ja menee.

***

Lauantai: miten ratsastuksesta alkoi tulla parempi olo kuin muista harrastuksista

Kunnon yöunien jälkeen en ollut niin lopussa kuin edellisiltana, mutta joka paikkaa särki kaiken sen ratsastuksen vuoksi. Kotona muistin helposti, miksi minun piti oppia ratsastamaan. Minun syyni nimittäin nukkui vieressäni ja teki minusta onnellisen ja rauhallisen. Minä, joka en ikinä makoile sängyllä huvin vuoksi, kiedoin käteni paremmin hänen ympärilleen ja toivoin, ettei hän heräisi ihan vielä. Ettei tarvitsisi nousta ihan vielä. Ettei tarvitsisi lähteä pissattamaan koiraa, joka taisi olla nukkumassa olohuoneen epämukavassa nojatuolissa. Ettei hänen tarvitsisi lähteä tallille ja minun päästää hänestä irti. Tiesin kyllä olevani naurettava, koska meillähän olisi aikaa kunnes kuolema meidät erottaisi... Koska minä sain ajatella mitä halusin... Ja ajatuksia tulee ja menee...

En viitsinyt lähteä tallille. Reita ei aikonut mennä sinne, koska Ruskalla oli kuulemma menoa. Oli huvittava ajatus, että kiinnostukseni sitä paikkaa kohtaan oli koko viikon riippunut hänestä.

Sen sijaan lähdin Seurakuntatalolle apukäsiksi lastentapahtumaan. Siellä oli jokin pieni poni, jolla sai mennä talutusratsastusta, ja toisella puolella taloa pääsi moottorikelkka-ajelulle. Sisällä oli taikataikinan muotoilua, kasvomaalausta, piirtämistä, ongintaa ja kaikkea muuta sellaista muinaista huvia, jota tunnuttiin järjestettävän enää vain sen kaltaisilla pienillä paikkakunnilla. Olin hetken merenneito ja muutin lasten viisiäkymmeniä senttejä onginnassa pieniksi leluiksi ja muuksi krääsäksi merenneitovoimillani. Siinä aika kävi kuitenkin nopeasti pitkäksi. Onneksi merenneitoja vaihdettiin usein. Kun pääsin taas vapaaksi, maalasin lasten poskiin koiria, kissoja, hevosia, pääkalloja, sisiliskoja ja ties mitä muita. Niiden ei tarvinnut olla mestarillisia ja silti lapset olivat niihin tyytyväisiä.

Kasvomaalauspisteellä sain tietää, mitä menoa Reitan tyttärellä oli. Maalasin Ruskan poskeen Mayan, ja Ruska pussasi minua nenään. Hänen äitinsä taputti minua käsivarteen lähtiessään. Reita hymyili vähän, ja kun opea huutava ala-astelaisten lasten lauma saartoi hänet, Ruska oli ihan kauhean mustasukkainen ja töni tiensä lauman läpi isänsä syliin. Ellen olisi ollut melkein viikkoa Reitan kanssa joka päivä, tuskin olisin edes huomannut miten hänen hymynsä ei ollut enää ihan aitoa, kun noin kaksitoista lasta halusi halata häntä samaan aikaan. Lapsilauman lähdettyä Maija nojautui kävellessään ihan hetkeksi Reitaa kohti: niin että hänen nenänsä melkein koski Reitan poskea. Reita hipaisi sormellaan hänen kämmenselkäänsä. Jos ajatuksia tuli ja meni, mistä saattoi tietää, mitkä ajatuksista olivat pysyvää lajia? Mistä minä tietäisin, näkyisivätkö ajatukseni ulospäin joillekuille vaikka hymynä, joka ei ollut ihan aitoa? Minun oli lopetettava maalaaminen, jätettävä seurakuntatalo ja mentävä tien ylitse kirkkoon. En tiedä, pitäisikö minun mennä sieltä tallille, koska Ekku oli siellä, vai jättää ehdottomasti menemättä, koska Kei oli siellä.

***

Sunnuntai: uusia haasteita

"Onnea", Reita sanoi, kun ravasin Minillä kevyttä ravia hänen ympärillään ja sain sen itse pidettyä joten kuten ympyrällä.
"Hä?" sain sanottua hevosen askeleiden tärinässä.
"Sä oot nyt virallisesti oppinu kaiken sen vähän mitä me voidaan Minin kans opettaa", hän kertoi tyytyväisenä ja näytti peukkua. "Nyt jos mä kerrankin kuulen sun sanovan ettet sä osaa mitään, mä suutun. Varsinkin Keitarolle sanot että sä osaat kaiken. Mut pyydä sitä oikeasti opettaan. Se tykkää kun se saa päteä, ja onhan se nyt sata kertaa parempi ku mä. Et sano sille!"

En minä paljoa ollut ehtinyt viikossa oppia siihen nähden, mitä Ekku osasi. Hädin tuskin alkeet. Pärjäisin varmaan Minin kanssa yksinäni kentällä, mutta en edes Lassen kanssa. Silti osasin tuhat kertaa enemmän kuin viikko sitten, enkä pitänyt mahdottomana sitä että opettelisin lisää.

Kun kävelimme opettajani kanssa talliin kaukana toisistamme, minä Miniä taluttaen, tiesin etten ratsastaisi vähään aikaan enää hänen kanssaan.
"Mikä sun silmässä on?" minun oli pakko kysyä, kun vielä voin.
"Äh, ne on pelkkiä henkisiä arpia", hän naurahti.
"Oikeasti. Ke - ai - joku sano et sulla on kiro silmässä na?"
"No varmaan mä pidän hirviötä silmässä. Älä kysele! Harjaaksä sen Minin vai..?"

Olin oppinut viikossa paitsi ratsastuksen hatarat alkeet, myös Reitan käyttöohjeet. Kyllä joku meistä kaikista senkin tarinan kuulisi, kun keksisi keinon seistä tarpeeksi kaukana hänestä kysyessään. Mini oli suuri, ja vaikka tiesin sen olevan lempeä ja selviytyväni ihan hyvin sen kanssa, taisin silti pelätä jopa sitä enemmän kuin Reitan tiuskaisua. Jos hän olisi ollut joku muu, olisin halannut häntä, ja hän olisi ymmärtänyt miten paljon hän oli tehnyt minun hyväkseni viikossa. Sen sijaan pukkasin häntä kyynärpäälläni käsivarteen tallin ovella, eikä hän hypännyt metriä taaksepäin. "Älä viitti, älä hiplaa", hän kuitenkin sanoi, mutta ei vihaisesti.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyMa 7 Tammi - 19:36

Et postaa liikaa, älä huoli! Etkö sä edes kerro meille kaikkea?! Mä oon vaan hidas, koska mulla on miljoona rautaa tulessa aina.

Ruska ja tarina joulusta ajalta, jolloin tiikerit polttivat vielä piipputupakkaa 4.12.

Ihana otsikko, ja vielä ihanampaa että se kertoo Ruskasta, koska mä olen aivan rakastunut siihen vintiöön. Ruskan ja Chain välinen suhde on niin suloinen, ettei edes käy synkistelevää Reitaa sääliksi (anteeksi Reita).

Olipa hurjan pitkä virke, mutta jotenkin niin hyvin Reitaa kuvaava:

Katsoin Reitaa, joka teki kummallisen, sekavan äänteistä ja eleistä koostuvan kommunikaatioyrityksen: rypisti kulmiaan kärsivästi, pyöräytti silmänsä kohti taivasta, puolittain huokaisi ja puolittain mutisi jotain sekalaista mukaanlukien kokoelman erikielisiä kirosanoja, ja viittilöi minut kävelemään kohti tallia sen näköisenä että olisi mielummin antanut minulle jälki-istuntolapun kuin luvan seurata häntä talliin.

Mukavan erilainen teksti. Seurasin varmaan yhtä innoissani kuin Ruska, mitä Chain kertomassa tarinassa seuraavaksi tapahtui. Pienenä maailmanparantajana ilahduin kovasti myös tekstin lopusta. Mini olisi kyllä niin super vähän isommillekin aloittelijoille!

--

Kuinka Max vahtii Ruskaa, ja kuinka Ekku on liian hyvä Chaille 28.12.

Ahaha Max on yksi mun suosikkihahmoista, vaikkei mulla ehkä saisi olla sellaisia. Sä saat sen omalaatuisesta persoonasta niin hyvin kiinni!

Saattoi olla, että Maxilla oli krapula, tai ehkä hän oli vain Max.

Ja tämä. Ainainen taistelu Skypen kanssa on käynyt hyvin tutuksi..

Skype äänteli ja yhdisti vaikka kuinka kauan. Äidin pikselöitynyt naama ilmestyi ruutuun, mutta aluksi ei kuulunut mitään. Ruutu muuttui muutaman kerran mustaksi ja puhelin piti robottiääniä ennen kuin Skype alkoi toimia kunnolla.

Musta on hauskaa, miten paljon saat aikaiseksi tekstiä tallilla ilman hevosia. Sei ei ole ihan niin helppoa, mutta sä onnistut loistavasti. Jes, jatka samaan malliin vaan (ja kirjoita välillä niistä hevosistakin toki, en minä sitä)!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Mode
Mode
Chai

Viestien lukumäärä : 258
Join date : 12.10.2018

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyPe 28 Joulu - 17:29

Kiitos! Chailla on omat tulkintansa äidistään niin kuin kaikista ihmisistä, ja muiden tulkinnat saattavat olla vähän erilaisia.

Tässä välissä on pelattu miljoona roolipeliä (no kaksi ja puoli) joissa on tapahtunut vaikka mitä jännittävää ja poikani tarina on kehittynyt sitten viime tekstin. Ensin oli Jatkoa Ompun päikkyyn ja sitten oli Esitä normaalia -peli, joiden jälkeen Chai vielä vietti joulun äidin luona Espoossa.


Kuinka Max vahtii Ruskaa, ja kuinka Ekku on liian hyvä Chaille 28.12.

Aina välillä taukotuvassa saattoi kuulostella kellon tikitystä tai edes melko hiljaista musiikkia radiosta. Ei kuitenkaan sinä iltana, kun Maxin piti vahtia muuatta Ruskaa ne muutamat minuutit, joiden aikana tytön isä kävisi hakemassa tämän Ruskan unohtuneet talvihousut.

"Ää, äiti laulaa ruotsiks", Ruska valitti minulle tekeytyen vauvaksi saadakseen tahtonsa läpi. En voinut moittia häntä siitä, koska niinhän minäkin välillä tein saadakseni vaikka halauksia tytöiltä.
"Okei -ja, här kommer faktiskt jag. Har du sett min apa - tididiidi tiidi diidi - se hän juuri on nimeltään. Det är inte illa, jag har ju apa häst och villa--"
"Hei - ei vielä tuu hevosta Šaai - se menee har du sett min villa!"
"Aiii, älä ole niin ankara mulle! En mä osaa sitä kunnolla edes suomeksi!"
"vill och vill du veta varför villan heter så!" Ruska lauloi itsepäisesti.
"Ei lauleta enää. Katotaan kuvia. Istu siihen-" suostuttelin ja avasin jo Instagramia.
"Mä haluan et me lauletaan", Ruska ilmoitti.
"Oih... Mitä laulua? Pliis jotain toista laulua. Joo, hei, jotain suomenkielistä ai nong saw!"
"Se olis ehkä ihan hyvä, että te ette laulaisi enää", Max sanoi jotenkin omituisen vaimealla äänellä selkäni takaa taukotuvan sohvalta.

Istuimme Ruskan kanssa osin sylikkäin lattialla sohvan ja sohvapöydän välissä. Kun käännyin kohti Maxia, oletin silmiemme olevan samalla tasolla, sillä hän makasi sohvalla. Silmien sijaan sain kuitenkin katsekontaktin vain heppakuvioiseen tyynyyn, jota Max piti naamallaan. Taputin tyynyä, ja Max yritti heikosti läpsäistä minua ranteeseen mutta osui ohitse. Laiskiainen. Saattoi olla, että Maxilla oli krapula, tai ehkä hän oli vain Max.

"Hyvä että sä lupasit vahtia tätä Ruskaa. Mä luulen että sillä on ihan kivaa", sanoin vilpittömästi, ja Max pärisytti huuliaan tyynyn alla siihen malliin että otti sen vinoiluna.
"Äh. Kyllä se pärjää. Reitalla menee jotain viis sekuntia hakee ne ton ulkohousut", Max mumisi tyynyn alta ja kääntyi sitten selkä meihin päin. "Laita sille Tomi Traktoria Youtubesta niin se on rauhas. Mut älkää pliis laulako enää."
"Laitetaanks Tomi Traktorii?" kysyin Ruskalta ja olin haukkaavinani hänen poskeaan.
"Ei", hän sanoi ja kikatti niin että minuakin nauratti.
"Ei laiteta? Mitä me sit laitetaan?"
"Soitetaan Yenille."

Hetken jo luulin, että meidän Yenille, ja räpäytin pari kertaa silmiä. Sitten pudistin päätäni Ruskalle ja sanoin, että ei minulla ole kenenkään sellaisen numeroa. Pitää odottaa että iskä tulee, niin iskällä varmaan on kaikkien Ruskan kavereiden numerot. Mutta katso Ruska, Chailla on täällä kuvia hevosista.

"No onhan sulla. Iskä sanoi", Ruska väitti ja tavoitteli kännykkääni.
"Ruuuskaaa, ei kai se vaan oo semmonen Yen, joka sanoo päivää niinku mä opetin sullekin jalkkiksessa?"
"On. Ja se tekee aina näin", Ruska sanoi ja matki osuvasti miten Yen tapasi painaa molemmat nyrkkinsä suunsa eteen välillä hymyillessään.
"Mistä sä sen tunnet?"
"Se oli samalla leikkiksellä. Sen äiti halas muakin aina."
"Voi äiti... No. Soitetaan. Katotaan onks ne Skypes."
"Mua ei sit kuvata", Maxin suunnalta kuului tukahtuneesti.
"Ei susta näy kun tyyny..."

Skype äänteli ja yhdisti vaikka kuinka kauan. Äidin pikselöitynyt naama ilmestyi ruutuun, mutta aluksi ei kuulunut mitään. Ruutu muuttui muutaman kerran mustaksi ja puhelin piti robottiääniä ennen kuin Skype alkoi toimia kunnolla.

"Päivää, äiti", sanoin hänelle.
"Hei, Chai - ja - Ruska? Onko siellä Ruska?"
"Joo, mulla on tässä Ruska, joka oikeastaan haluaa soittaa Joonalle."
"Se leikkii tuolla - sillä on taas niitä muovieläimiä koko olkkari täynnä - odota mä haen."

Äiti hävisi ruudusta. Kuului miten hän sanoi Yenille, että joku kaveri soitti Skypellä. Hetken kuluttua vastahakoinen, leikistä kesken revitty Yen seurasi äitiä keittiöön - ja juoksi sitten koneelle ilmeisesti nähtyään näytössä Ruskan naaman. Annoin puhelimeni Ruskan käteen, ja hän konttasi sen kanssa sohvan taakse varmaan kertomaan jotain salaisuuksia.

Ovelta kuului jotain rapinaa samalla hetkellä, ja Max kohosi istumaan niin nopeasti etten uskonut sen olevan mahdollista. Hän rykäisi pari kertaa, ja kun Reita avasi taukotuvan oven, Max näytti jo ihan siltä kuin ei olisi ikinä edes sohvalla makaamista ajatellutkaan.

"Missä se on?" Reita kysyi ennen kuin lukitsi katseensa sohvaan, jonka takaa kuului Ruskan ääni.
"Kyllä se tossa tallella on", Max vakuutti.
"Arvaa kelle se puhuu", kehotin Reitaa, joka kuunteli hetken Ruskan juttelemista pää kallellaan ja katse sohvaan lukittuna.
"Jaa... Kauheen kiltti tyttö oli se sun sisko", Reita sanoi ja puri peukalonkynttään katsellen ihan muualle kuin minuun. "Ruska? Mennään."

Ruskalla oli juttu kesken. Tosi moni isi olisi sanonut, että puhelin kiinni ja takki päälle ja piste. Reita ei. Sen sijaan hän huokaisi lähinnä itselleen: "no mä otan sitte kahvia sillä aikaa... ...onneks ne valot toimii tossa kentällä taas..." Samaan aikaan hän löyhdytti kaulahuiviaan ja käveli sitten kaatamaan itselleen kahvia, joka oli kylläkin varmasti jo palanutta. Kahvikupista oli lohjennut korva pois. Kampesin itseni käsilläni lattialta sohvalle.

En oikein tiennyt, mistä olisin puhunut. Eikä tainnut tietää Maxkaan. Se oli ihan hirveän tuskastuttavaa. Vaikka Reitaa hiljaisuus ja Ruskan vaimea juttelu ei tuntunutkaan haittaavan yhtään. Hän istui nojatuolissa sivuttain. Nojasi toista käsinojaa selällään ja heitti molemmat jalkansa toisen ylitse. Ei laskenut kahvikuppia kauas huuliltaan, eikä pienimmälläkään ilmeen värähdyksellä osoittanut että kahvi olisi ollut palanutta. Tarkasteli kaikessa rauhassa jotain jälkeä tai likaa ranteensa sisäpinnalta. Haukotteli. Hänen takissaan oli rispaantuneet hihansuut. Hän nyppi kulmakarvojaan näköjään täysin tiedostamattaan, niin kuin hänellä tuntui olevan tapana Yritin löytää hänestä sata yksityiskohtaa, jotta pystyisin olla keskittymättä Ruskan puheluun, tai siihen miten Max yritti ottaa uudenvuodensuunnitelmat puheesi kenenkään tarttumatta aiheeseen. "Ruska haluu nähdä raketteja", oli kaikki mitä Reitakin siihen sanoi. Lopulta sohvan takaa kuului kuitenkin sellainen Skypen äänimerkki, että puhelu suljettiin.

"ISKÄ ARVAA MITÄ", Ruska sanoi ennen kuin pääsi edes pois sohvan takaa, "sä viet mua keväällä Epsoon ja sit me mennään junalla Kannelmäkeen, koska arvaa, Yen käy Kannelmäes teatterikerhos nii mäki meen!"
"Selvä. Kuulostaa tosi kivalta. Paa takki päälle samalla ku sä kerrot", Reita vastasi Ruskalle vaimeasti.
"Iskä mennäänksme Epsoon?"
"Ilman muuta. Joku kerta sitte. Mut nyt oikeesti pue, kun Mini odottaa sua jo."
"Pueta mua!"
"Enkä pueta, sä oot melkein aikuinen ja ilmeisesti menos Espoohin niin kyllä sun täytyy laittaa takki ja ulkohousut itte!"
En voinut olla tyrskähtämättä. Reita laski kahvikuppinsa alemmas. Ajattelin, että nyt tulisi sättimistä, tai vähintään ruma katse. Sen sijaan hän vilkaisikin minua ja sanoi sitten ikkunaverhoille: "Chai varmaan kertoo meille miten me voidaan soittaa sen pikkusiskolle. Mut Ruska nyt mennään!"

Nopeasti nuo kaksi häipyivät, ja Ruskan selvitys siitä, miten Kannelmäkeen pääsee junalla kun Fah kerta saattelee, kuului käytävältä aika kauan.
"Niin. Mä oon toivottavasti mun tyttöystävän kanssa uunnavuonna, jos se haluaa tehdä jotain", sanoin Maxille, vaikka hänen kysymyksestään oli jo varmasti kymmenen minuuttia aikaa.
"Jaa. Hei - hä?"
"Joo och nu faktiskt lämnar jag-"
"Hei - älä laula oikeesti - odota vähä, mäki tuun, tää kaipaa nyt enemmän selontekoa kun sivulauseen Chai! Mut entä K-"
"Hys! Ei ajatella sitä, eihän sitä oikeasti edes melkein ole olemassa jos se ei ikinä puhu mulle tai edes katso mua! Eksä näe että mä oon onnellinen? Mä en halua olla järkevä. Tuu nyt, mä kerron koko kuvion, mutta sä et juoruile sitten yhtään vielä."
"No okei, okei, ei puhuta sit Ke - siitä! Mut miksei saa juoruilla? Onkse joku hirvee vai?"
"Markuski sano noin, mikä teitä vaivaa! Eikä, kun se ei kuulu kaikille."

***
***
Extra! Extra! Mitä se Chai sitten kertoi Maxille matkalla? No ei paljon mitään, koska, huoh, Max!
***
***

"Noooo...?"
"No?"
"No Chaaai? Kuka se on?"
"Ekku!"
"Hah! No eikä ole. Oikeasti. Kuka?"
"No on on oikeasti Ekku!"
"Just joo. En usko."
"Ei sun Max tarvikaan..."
"Sano nyt oikeasti kuka se on! Tiedänksmä sen?"
"Tiedät tiedät, koska se on-"
"-älä sano taas Ekku!"
"Ekku!"
"Varmaan. Joo vissiin. Todellaki. Mut oikeasti?"
"Maaaax..."
"Mä jo ehdin uskoa hetken... No. Tuuksä sit vaikka pelaan uutenavuotena kun sulla ei oikeesti oo mitää muuta?"
"Mitä? En! Mä aion olla mun tyt-"
"No heh heh, lopeta nyt jo!"
"Max..."
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyLa 8 Joulu - 17:36

Onnittelut kolmannesta tähdestä ja kiva nähdä sun lähtevän myös rohkeasti roolipeliin! Smile

Pian kerjäsin Kirstulta rapsutuksia kuin koira

Voi miten suloista! Täytyy sanoa, että parhaan mahdollisen isosiskon kyllä valitsit. Ai mitä, en minä ole kateellinen. Yhtään. En ole aina halunnut söpöä pikkuveljeä.

Ajattelin että sellaista elämäni olisi jos minulla olisi isosisko, ja yhtäkkiä minusta tuntui sopivalta painaa nenäni ja otsani hänen poskeaan vasten.
Hän ei säikähtänyt sniff kissiäni. "Chai mitä sä nyt?" hän kysyi vain täysin rauhallisena, vaikka mietin itsekin jo puolittain hätääntyneenä, että mitä oikeastaan tein ja mitä jos hän tulkitsisi sen väärin. Kun en vastannut, hän pudisti päätään ja pörrötti hiuksiani ennen kuin jatkoi hevosensa harjaamista ja alkoi jutella minulle joulusuunnitelmistaan.
<3

..

Ekku - ja hevoset, joihin piru pääsee sisään mutta ei koskaan ulos

Olipa mielenkiinnon herättävä otsikko, eikä sen tausta pettänyt! En olekaan ennen kuullut tällaista sanontaa.

Äiti sanoo, että jos mustalla hevosella on valkoisia merkkejä takajaloissaan, mutta ei yhtään valkoista päässään, piru pääsee hevoseen sisään mutta ei koskaan enää ulos. Vilkaisin rehuhuoneen ovea, josta Kei oli kadonnut sisään. Minullekin varmaan oli käynyt niin kuin Rickylle ja Nillalle, koska minulla oli valkoiset lenkkarit ja melkein mustat hiukset.

Chain perhe kiinnostaa minua kovasti, kuten olen aiemminkin ehkä jollain muulla tavalla asian ilmaissut. Miten Chai aina puhuu pikkusiskostaan pelkkää hyvää - tulee aina sellainen olo, että minäkin haluan tavata tämän suloisen tytön. Ja Chain äiti, miten hän vaikuttaa kovin järkähtämättömältä persoonalta, jota Chai kunnioittaa ehkä jopa pelonsekaisesti. En tiedä, haluaisinko tavata häntä.

..

Ruska-tarina saa kommenttia myös asap.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Mode
Mode
Chai

Viestien lukumäärä : 258
Join date : 12.10.2018

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyTi 4 Joulu - 16:22

Älä sinä nyt seuraavaksi ala murehtia. :DD Minä murehdin aina. Sanokaa kun postaan liikaa. Ei mun ole pakko tänne tukkia näinkään suurta prosenttiosuutta siitä mitä mä kirjoitan.

Tässä on Ruskalle ja teille tarina joulusta, joka tapahtui kauan sitten: silloin kun tiikerit polttivat vielä tupakkaa!

Ruska ja tarina joulusta ajalta, jolloin tiikerit polttivat vielä piipputupakkaa 4.12.

Satuin olemaan pihalla, kun vihreä farmari pysäköitiin Hukkasuon parkkipaikalle. Kun näin Ruskan silmien kurkistelevan auton takalasista, laskeuduin jo valmiiksi toisen polveni varaan märkään maahan. Reitan ilme oli synkkä, kun Ruska juoksi heti auton turvavöistä vapauduttuaan syliini ja alkoi jo puolimatkasta eteenpäin kertoa miten oli kirjoittanut iskän kanssa joulupukille. Se synkkeni entisestään, kun Ruska päätti kertomuksensa suoraan korvaani ennen kuin irrotti kuristusotteen kaulastani. Hän työnsi pipoaan taaksepäin ja odotti pusua otsaan niin kuin aina, mutta en halunnut mustaa silmää tai mitään. En varsinkaan niin lähellä sitä päivää, kun äiti tulisi käymään. Olin ihan satavarma, että Maija ei muutenkaan saisi tuoda tytärtään enää vähään aikaan jalkapalloharjoituksiin tämän jälkeen.

"Päivää", Reita sanoi minulle kaikesta huolimatta päästyään meidän luoksemme. Viileästi, mutta sanoi sentään. Kädet syvällä mustan toppatakin taskuissa. Se näytti oudolta, koska nyt kun osasin etsiä, näin Reitan useammin koululla kuin tallissa, koska maapohjahallilla oli osin yhteinen parkkipaikka koulun kanssa. Siellä hän kiisi ripein askelin koulurakennuksesta toiseen mustassa villakangastakissa, ja hymyili - siis hymyili - oppilailleen ja pysähtyi ainakin viidesti joka matkalla puhuttelemaan jotakuta heistä. Eikä tosiaankaan pitänyt käsiään taskuissa niin kuin murjottava teini-ikäinen.
"Päivää", vastasin jotenkin automaattisesti, vaikka en ikinä sanonut päivää oikeastaan muille kuin äidille, jolle olisi ollut rumaa sanoa vain moi.
"Iskä älä aina höpötä kun Šaai kertoo mulle sadun", Ruska sanoi huitoen lapasellaan isäänsä kohti ihan niin kuin olisin luvannut kertoa hänelle sadun, ja ihan niin kuin Reita olisi jo oikeastaan keskeyttänyt sen. Jos olisin uskaltanut, olisin nauranut: Ruskan ärsyyntynyt ja harmistunut ilme, jolla hän katsoi hetken isäänsä, oli ihan sama kuin se, jolla hänen isänsä katsoi minua..
"No jos se vois odottaa. Kun jos sä meinaat ratsastaa, niin sulla on pikkasen kiire, koska meidän pitää oikeesti ehtiä sinne Meeri-mummallekki vielä tänään", Reita huokaisi.
"Mut mä en haluu Meeri-mummalle."
"Jaaha, mutta sähän tulet sinne silti. Eli aioksä ratsastaa?"
"Aion. Šaai tuu."
"Ruska sano kunnolla, sano Chai", Reita komensi.
"Mähän sanoin!"

Ruska ryntäsi kohti tammatallia, mutta hidasti kyllä kiltisti kiitolaukasta käyntiin isänsä käskystä. Katsoin Reitaa, joka teki kummallisen, sekavan äänteistä ja eleistä koostuvan kommunikaatioyrityksen: rypisti kulmiaan kärsivästi, pyöräytti silmänsä kohti taivasta, puolittain huokaisi ja puolittain mutisi jotain sekalaista mukaanlukien kokoelman erikielisiä kirosanoja, ja viittilöi minut kävelemään kohti tallia sen näköisenä että olisi mielummin antanut minulle jälki-istuntolapun kuin luvan seurata häntä talliin.

Kelpasin vahtimaan Ruskaa sen aikaa, kun Reita haki Minin tavarat. Hän jätti tärkeimmän aarteensa minulle varmaan siksi, että ei Ruskassa oikeasti ollut vahtimista, ja Reitan näköyhteys häneen katkesi vain noin sekunniksi. Ruska oli kiltti tyttö, totteli melkein aina äitiään. Kun hänen isänsä sanoi hänelle, että et ota askeltakaan siitä paikasta, hän totteli niin kirjaimellisesti että melkein kaatui, kun ei liikuttanut jalkojaan horjahtaessaan. Pian Reita oli sitonut hevosensa keskelle käytävää ja ojentanut Ruskalle oikein pehmeän pienen harjan.

"Nyt Šaai se satu", Ruska kärtti.
"Mikä ihmeen satu?" Reita kysyi häneltä.
"Šaai kertoo aina mulle satuja jalkkikses."
"...no tottakai se kertoo, mitenkäs muutenkaan..."
"Kerro siitä prinsessasta jonka nimi on Fah. Šaai kerro joku joulusatu."
"Oi kun mä en tiedä joulusatuja prinsessa Fahista. Mut mä voin kertoa taas sen pojasta", ehdotin Ruskalle ja silitin Minin päätä.
"Ai siitä pojasta jonka nimi on Aurinko?"
"Just siitä. Muistaksä vielä sen viime sadun kun prinsessa Fah asui tornissa lohikäärmeen kanssa ja pääsi pakoon?"
"Joo."
"Tää satu tapahtui muutamaa vuotta sen jälkeen."

Olipa kerran poika, jonka nimi oli Aurinko. Hänen äitinsä Fah oli kaukaisen maan prinsessa: sellaisen maan, jossa oli aina kesä. Fah oli kuitenkin joutunut lähtemään kaukaisesta maasta paetessaan hirveää lohikäärmettä, joka oli pitänyt häntä vankina kuninkaanlinnan korkeassa tornissa. Prinsessa Fah lähti pakoon uuteen maahan, jossa Joulupukkikin asui, ja hänelle syntyi poika nimeltään Aurinko.

"Ai oliks sen nimi Aurinko sen takia kun siinä kaukaisessa maassa oli aina kesä?" Ruska kysyi.
"Mä luulen et sen nimi oli Aurinko siks kun sen isovaarilla on sama nimi."

Kauan kauan sitten, silloin kun tiikerit tapasivat vielä polttaa piipputupakkaa ja Aurinko oli vasta melkein Ruskan ikäinen, hän kävi kerhossa, niin kuin kilttien lasten pitää. Kerhossa askarreltiin punaisia pahvitonttuja ikkunoihin - ja niitä askarteli myös Aurinko, joka ei muuten osannut vielä käyttää saksia kauhean hyvin. Kaikki olivat innoissaan niistä tontuista, koska niiden tekeminen tarkoitti joulua. Muut lapset olivat kirjoittaneet Joulupukille lahjalistoja isin ja äidin kanssa. Joku toivoi nukkea ja joku nallea, ja joku vielä jotain peliä.

"Mitä Aurinko toivoi Joulupukilta?" Ruska kysyi.
"Että isä olis- Ei kun en mä muista mitä se toivoi. Jalkapalloa kai", naurahdin.
"Ei Joulupukilta toivota isejä", Reita huomautti ilmeisesti kuunneltuaan satua.
"Se Aurinko oli just alottanut seurakunnan kerhon, ja se jotenkin ajatteli että Joulupukki ja Jeesus on pohjimmiltaan sama henkilö. Sen äiti on käytännössä buddhalainen, niin ehkä se oli siks niin tonttu siinä asias lapsena."
"Äh, iskä, älä aina pilaa..."
"No joo - kuitenkin - muut lapset opetti Auringolle, että kannattaa olla kiltti, koska..."

Vain kiltit lapset saavat joululahjoja. Tuhmat lapset eivät. Tontut vahtivat, kurkkivat ikkunoista ja kertovat Joulupukille, kuka on ollut kiltti ja kuka tuhma. Tietenkin Aurinko yritti olla hirveän kiltti. Hän leikki nätisti muiden lasten kanssa, auttoi äitiä, pesi hampaansa ennen kuin meni nukkumaan ja söi inhoamaansa hernekeittoakin ihan kiukuttelematta. Aurinko odotti Joulupukkia yhtä paljon kuin muutkin lapset, ja hän odotti kaikkia muitakin joulujuttuja, joista muut lapset olivat puhuneet innoissaan.

Sitten tuli jouluaattoaamu, ja telkkarista tuli Joulupukin Kuumalinja. Aurinko katsoi sitä peiton alla olohuoneen sohvalla. Fah kutoi sukkaa. Vastasi lankapuhelimeen välillä. Niin prinsessat tekevät, kun joutuvat lähtemään kaukaisista maista. Auringolla oli piparkakkua. Se oli täydellinen aattoaamu.

"Mäki katon Kuumaalinjaa, mut iskän kaa!"
"Noni - mäki katon sitä äitin kaa vaikka mä oon jo iso."

Mutta sitten koitti päivä. Joulupukki ei tullut. Alkoi hämärtää nopeasti. Ei Pukkia. Fah vei Auringon hautausmaalle katsomaan kynttilöitä, mutta Aurinko ei sytyttänyt yhtäkään, koska ei tuntenut sieltä ketään. Joulupukki ajoi autolla ohitse paluumatkalla, varmaan siksi koska silloin ei ollut tarpeeksi lunta poroille. Sitten tuli ilta.

"Ja Pukki tuli", Reita sanoi painokkaasti.
"Ei se tullu", sanoin hänelle ja rapsutin Minin leukaa. Ruska oli unohtanut harjaamisen ja seisoi vain käytävällä harja kädessään, ja Reita siirtyi harjaamaan hevosen toisenkin puolen.
"Kuule. Saduissa on onnellinen loppu. Ruska on viiden", Reita sanoi painokkaasti.
"Onhan tässäkin. Mutta Pukki ei tullu, ei koko päivänä."
"Mitäs sitten kävi?" Ruska kysyi niin huolestuneena, että kyykistyin hetkeksi tallin lattialle ja silitin nenälläni hänen ohimoaan. Hän oli ihana niin kuin minun pikkusiskoni.
"Sitten tuli yö, eikä Joulupukkia näkyny."

Joulupukki ei tullut, ja kun kerhot alkoivat taas, kerhotädit kyselivät, olivatko lapset olleet kilttejä ja saaneet paljon lahjoja. Aurinko oli ihan varma, että hän oli ollut huomaamattaan tuhma, kun kerran Joulupukki ei ollut tullut. Kun aikuiset kysyivät, mitä hän oli saanut joululahjaksi, hänen oli vastattava että ei mitään, ja silloin hekin tiesivät miten tuhma Aurinko oli ollut. Sitä paitsi hän joutui olemaan kerhossa enemmän kuin ennen, koska Fah ei ollutkaan enää päivisin kotona.

Kului monta viikkoa, ja aina vain Aurinko mietti, milloin hän oli ollut tuhma.

"Mutta arvaa mitä sitte kävi!" sanoin Ruskalle. Panin merkille että Reita piti minua koko ajan silmällä. Hän kai odotti onnellista loppua Ruskan takia, ja keksisi sellaisen varmasti itse, ellei sitä tulisi vähän äkkiä.
"No!"

Eräänä päivänä, kun prinsessa Fah haki Auringon kerhosta ja he kävelivät kotiin, Fah sanoi tavanneensa tonttuja. Ihan oikeita Joulupukin tonttuja, joilla oli ollut punaiset lakit ja kilikellot. Fah oli saanut hienon työpaikan joulun tienoilla, ja tontut olivat tulleet sinne käymään. Aurinko olikin jäänyt ilman joululahjaa erehdyksessä! Fah sanoi, että Joulupukki ei ollut ollut vieläkään kuullut Auringon äidin muuttaneen pois kaukaisesta maasta, jossa oli aina kesä. Tontut olivat sanoneet Fahille, että kaikki joululahjat olivat menneet vahingossa sinne. Aurinko oli ollut sittenkin kiltti poika, ja sai Joulupukilta hienon sinisen jalkapallon.

Reita hymyili Ruskalle, joka oli selkeästi helpottunut.
"Mut onneks siitä on kauan-" Ruska aloitti.
"Nii - niin kauan et sillon tiikerit poltti vielä piipputupakkaa", vahvistin.
"Onneks nykyään kaikki kiltit lapset saa lahjoja", Ruska huokaisi.
"Niin, onneks", vastasin ja ajattelin niitä kaikkia kilttejä lapsia, jotka jäivät sinäkin vuonna ilman joululahjaa.
"Tiesithän sä Chai et täällä toimii semmonen yhdistys, jolle lahjotetaan ihan sitä varten ostettuja kamoja ja sit tää yhdistys jakaa ne-" Reita alkoi kertoa.
"Joo, mä liityin sen toimintaan kirkon kautta alkusyksystä ja siellä me jo paketoidaan niitä lahjoja", sanoin hänelle. "Tiesiksä et sinne voi lahjottaa muutakin kun kamaa? Vaikka ratsastustunteja, jos jollaki olis semmonen kiltti hevonen jolla viisvuotiaat tytötkin voi näköjään ratsastaa", lisäsin taputellen Minin poskea.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Crimis
Admin
Crimis

Viestien lukumäärä : 797
Join date : 12.11.2012
Ikä : 26

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyMa 3 Joulu - 21:51

Voi apua, mun ei todellakaan ollut tarkoitus olla liian kriittinen! Uskokaa rakkaat kanssakirjoittelijat, että mun tarkoituksena on (yrittää) kehittää teitä ja kehittyä itse, ei aiheuttaa teille epävarmuutta. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, jos olen aiheuttanut ahdistusta tai mitään muitakaan negatiivisia tunteita. Te olette niin mahdottoman taitavia. <3

Ja Chai, haluan nyt teroittaa sulle että mä katson sun piirroksia todella paljon ylöspäin. Sun piirtämät ihmiset on ihanan ilmeikkäitä ja mun makuun sopivan realistisia. Ja miten hyvin osaat piirtää muiden hahmoja tunnistettavasti, vaikka kaikilla on niin omanlaisensa tyylit piirtää niitä! Ihailen kättesi jälkeä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hukkasuo.weebly.com
Chai
Mode
Mode
Chai

Viestien lukumäärä : 258
Join date : 12.10.2018

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta EmptyMa 3 Joulu - 19:25

Miettikää kuinka vammainen mä olen, kun noin pitkän kommentin jälkeen tässä on kaikki mitä mä sanasta sanaan luen siitä:
"Chai on liian valkonen ja sä postaat liikaa."
Teen elämästä itelleni vaikeaa ihan itte. Seuraavaksi mä alan lukea kaikkea uudestaan mitä ikinä oon julkaissu ja ahdistun niistäkin kommenteista, mitä muut on saanut. Mä olen huolissani nyt esim. siitä, että mitä jos Maxin puhe ei istukaan hahmon suuhun niin hyvin kuin mä luulin! :DDD

Mutta kuvan vaihtumisen huomaa helposti, koska totesin että tuo ei ole korjattavissa ja väännän käytännössä kokonaan uutta tilalle

Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Korjauksia

Sitten isi puolustautuu:
Mä olen hirveän epävarma piirtäjä. Maalaan öljyväreillä riittävän hyvin että sen ansiosta ei tarvinnu opiskeluaikoina syödä pelkkää makaronia, mutta kävi niin että en enää koskaan voi tehdä sitä ja mun sydämeen tietenkin sattuu ilman maalaamista, niin opettelen piirtämistä koneella. Ja se on erilaista!! Käytän kauheaa määrää apuja, muunmuassa värikarttoja. Chai oli aluksi mua mustempi, ja siitä onkin vissiin ainakin yksi kuva, ja sitten se oli mun värinen koska heh, mun oma naama oli sille värikartta, ja näköjään nyt siitä on tullut ihan haamu kun oon yrittänyt yksi kerrallaan luopua mun apuvälineistä.
Lisäksi mä toivon, että muut tekisivät mahdollisimman paljon vääriä oletuksia pojasta. (Siksi se vaaleni nopeasti kohtuullisen väriseksi.) Siksi mä edelleen panttaan sen syntymävuotta ja ammattia ja vaikka mitä muuta niin kauan että joku huomaa olettaa jotain. En mä yrittänyt loukata pienen Keitaron tunteita kun järjestin sulle ansan. :DD En vaan aina osaa, ja välillä en edes halua.
Sitä paitsi eihän poika ole thai, se on syntyperäinen espoolainen :DDD

Joo ok älkää säikähtäkö. Kyllä mä oikeasti kestän kritiikkiä ja kommentteja mun teksteistä, mutta kuvien kanssa mulla on paljon vaikeampaa koska mä oon kuin lapsi ilman, noh öljyvärejä.

Mutta kiitoooos <3
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty
ViestiAihe: Vs: Chain tarinoita uudesta harrastuksesta   Chain tarinoita uudesta harrastuksesta Empty

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Chain tarinoita uudesta harrastuksesta
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 3Siirry sivulle : 1, 2, 3  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Tarinointi :: Tallipäiväkirja-
Siirry: